SISÄLTÖ: (continued 2)

Rahan kaavoja.

Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.

Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.

Siinä tuli tyttönen vastaan.

— Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen hattuaan.

— Eikö tuo liene.

— Missä?

— Tuossa nitoo viikatetta pihalla.

Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille, tervehtien häntä hattuansa nostamalla.

Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat; alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu, siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.

Hän istuutui portaille ja pani tupakan… sikarin pisti tuleen.

Siihen saapui isäntäkin.

— Terve! sanoi tämä ja pisti kättä vieraalle, ruopasten toisella korvallistaan ja kysyi kuulumiset.

— Mistä tämä vieras on? alotti hän uudestaan hetken päästä.

— Kaukaa etelästä, aina Helsingistä asti.

— Vai Hele… Ettäkö sieltä asti!

— Jopa sieltä.

— Mitä sitä nyt täällä liikutaan?

— Ainahan niitä on asioita…

— Mitä te olette niinkuin viraltanne?

Vieras ei vastannut heti, vaan katseli salaperäisesti ympärilleen.

— Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen isännän puoleen.

— Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen, nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.

Sitten käski hän vieraan kamariin.

Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan, yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein viraltaan rahantekijä.

— Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen. Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan…

Isäntä pistäysi kamariin.

Vieras alkoi puheen.

— Tämä on tanakka talo.

— Onhan tätä tässä…

— Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?

— Miten sen ottaa: olihan tässä jo isällä talonrähjää, mutta minun aikanani tämä on tälleen tullut.

— Sen voi arvata, teidät nähtyään…

Emäntä toi kahvia.

— Mistä sitä rahaa tehdään? kysyi isäntä, emännän mentyä.

— Kullastako vai hopeasta? jatkoi hän, kun ei vieras näyttänyt kysymystä hoksaavan.

— Paperista, isäntä hyvä, paperista ja ainoastaan paperista. Ei sitä kannata meikäläisten kullasta eikä hopeasta valaa, puhui vieras innolla ja otti pari seteliä laukustaan.

— Tämmöisiä niitä tehdään.

— Isäntä otti ja katseli seteleitä.

— Ihanhan nämä on kuin oikeata rahaa.

— Niinhän ne pitää ollakin… väärää ei saa tehdä. Tyhmyydestä sitä sakotetaan.

Isäntä istua tollotti ihmeissään, tarkastellen vuoroin vierasta, toisin kädessään olevia rahoja.

— Ettekö te minullekin…? Isäntä ei lopettanut kysymystään.

— Miksikäpäs en, jos niikseen tässä tulee. Sehän on minun elinkeinoni.

— Teillä kai on tarpeita.

— Ainakin tuhat kuutisen, mutta puuttuu tärkeimpiä.

— No?

— Rahankaavoja.

— Mitäh? Kaavoja? Rahankaavoja!

— Niin. Ettekö ymmärrä?

— En totta tosiaan.

— Minulla ei ole valmiita pankin seteleitä, joiden mukaan voisin tehdä, ja omat eivät siksi kelpaa.

— Tärväytyvätkö siinä kaavat?

— Eivät! Eivät mitenkään.

— Lieneehän noita talossa… Pitäisikö paljokin olla?

— Kaksi seteliä vaan sitä laatua, jota halutaan. Niitä syntyy näet, sukkelammin kahdella kaavalla, kun ei tarvitse kuin kerran painaa.

— Oikeinko ne painetaan?

— Kuinkas muuten ja täällä on paino laukussa.

Vieras otti laukustaan pienen, siron, rautasen painimen, tekoa senlaista, että viisisatanen levällään siihen hyvin sopi.

— Tällä ne painetaan, sanoi hän, antaen painimen isännän käteen.

Isäntä katseli ihmetellen konetta.

— Viisisataa voi kerralla painaa, kun vaan on kaavoja… voipi pieniäkin seteleitä.

— Suokaa anteeksi, mutta miksi ei omat tekemät voi kaavoiksi käydä? uteli isäntä.

— Siksi… siksi, että niihin on voinut tulla joku huomaamaton vika, joka uutta tehdessä isonisi ja pilaisi koko painoksen.

Selitys kelpasi isännälle.

— Kuinka kauvan kestää yksi painos?

— Jos tänään pannaan painoon, niin huomenna voitte jo nähdä, kuinka hyvää työtä tämä kone tekee.

Isäntä jätti koneen ja lähti huoneesta.

Vieras kierteli mustia viiksiään, vihelteli ja katseli ikkunasta, jonka edessä lainehti laaja ruisvainio.

Kohta palasi isäntä. Hän löi ylpeästi setelinipun pöytään.

— On niitä tässä kaavoja aluksi, mutta näitä ei ole kuin yksi, osottaen viisisatasta.

— Kyllä sekin kelpaa… painetaan kahdesti. Pienempiä onkin muuten helpompi tehdä ja käyttää.

— Saatanhan tässä, jatkoi vieras hetken päästä, niiden tekotavankin selittää. Kostutetaan rahaksi kelpaava paperi ja asetetaan setelien väliin niin, että toisesta on toinen, toisesta toinen puoli välistä paperia vastaan. Näiden päälle pannaan kuiva paperi ja ruuvataan painoon niin tiukkaan kuin voidaan. Kun paino jonkun ajan kuluttua avataan, on raha jo hahmossaan, ett'ei tarvitse muuta kuin hieman maalia pensselillä sipsiä. Kuivaa se sitten, purista kokoon ja pane kukkaroosi, niin et totta tosiaan tiedä sitä, sieltä otettuasi, ruunun myntistä erottaa.

Isäntä oli korvana kaikki vieraan selitystä tehdessä. Kun tämä oli setelit tarkastanut ja hyväksynyt, puristi hän ne painimeen oikiamaan, silenemään. Ja olihan siinä mitä oikoa: oli viisi paria viis- ja yhtä paljo kymmenmarkkasia, pari paria viidenkymmenen seteleitä, sama luku satasia ja yksi viissatanen.

Niiden oijetessa oli aikaa syödä päivällistä.

— Ja nyt, isäntä hyvä, nyt pyydän minä saada olla aivan rauhassa iltaan asti, saadakseni paperit painoon.

— Jopa niin, jopa niin… Väki lähti heinän korjuuseen alankoon, minä menen itsekin sinne.

— Illan suussa, tuolla kello 7 maissa, voipi isäntä tulla katsomaan; silloin ovat jo kaikki järjestyksessä. Yksi on vaan aina muistettava, hyvä isäntä, ja se on se, ett'ei kukaan saa vähintäkään tietää näistä meidän hommistamme täällä, muuten olemme hukassa.

— Tietty se, tietty se… Mutta en ehdi iltaan tänne. Paljo on heiniä hajallaan… paljo. Yöhön siellä menee, jopa yöhön.

— Silloin minä siis jo nukun herran rauhassa, kun olen matkasta väsynyt. Tulkaa sitten huomisaamuna tuossa seitsemän seutuun, niin silloin saan jo lukea käteenne valmista mynttiä.

Tyytyväisenä lähti isäntä, eikä vieraskaan tainnut tyytymättömäksi jäädä.

Lähes puoleen oli jo yö kääntynyt, ennenkuin päivän työt oli tehty, kaikki heinät kokoon saatu ja isäntä kotia joutunut; silloin ei ollut enää ietiä mennä vierasta tapaamaan.

Isännän hämmästys on helpompi käsittää kuin kertoa, kun hän ei aamusella päässyt millään keinoin kamariin, jossa vieras nukkui. Ovi oli lukittu sisästäpäin. Hän koputti kerran, toisen, kolmannen… Ei vastausta. Hän ryskytti, hän paukutti… kaikki turhaan. Hän lähti rakennuksen taakse, ikkunasta katsomaan. Kokoon oli hän tuskasta kutistua, sinne saavuttuaan. Ikkuna oli auki eikä miestä näkynyt huoneessa eikä missään. Isäntä nousi ikkunasta sisään ja etsi ja nuuski joka nurkan, mutta ei löytänyt mitään, ei rahoja eikä rahankaavoja. Hän katsahti ulos. Siinä oli jälet. Ruispeltoon oli tuo roisto ensin paennut ja sieltä sitten… Isäntä oli kuin puolihupsu: käveli ja puheli ja välimiten kiroili itsekseen.

— Ei voi asiata vallesmannillekaan ilmoittaa… ei voi. Eihän se varastanut rahoja, itsehän minä annoin… enkä saata rahanteostakaan puhua mitään… vielä tässä rahantekijäksi vanhoilla päivillään.

Ja sill'aikaa kun isäntä näin tuskissaan epäröiden valitteli, oli vieras jatkanut matkaansa, toivottavasti toisessa mielentilassa kuin vieraanvarainen isäntänsä, ja istui luultavasti parastaikaa toisen herkkäuskoisen saiturin luona ja järjesteli rahankaavoja.

Onnen turkki.

Se ei ollut mikään matka-, vaan ihan tavallinen kessuturkki. Vuorina siinä oli Suomen lampaan valkoista nahkaa, päällinen lampaanharmaata puolivillasta ja kaulus ja puuhkat kiherävillasta, mustanharmaata karitsaa. Sitä ei oltu tehty uljaan pääkaupunkimme keskiosissa, pääkatujen varrella, vaan syrjässä, Punavuorten takana.

Onnettomaan aikaan tuotiin uusi turkki omistajalleen. Hän oli samalla viikolla tullut ajurista talonomistajaksi ja se oli turkille ikävä käänne asiain menossa. Ei sen vuoksi, ettei talonomistaja turkkia tarvitse, vaan siitä syystä, että sen oli ajuri tekeille antanut. Isäntä puki turkin päälleen vaimonsa avustamana. Pitäähän joka asiassa olla läsnä hänen, joka miehen apulaiseksi luotu on.

— Joo, hyvä turkki! Kyllähän se Matti turkin tekee, arveli isäntä.

— Hyvähän tuo on, mutta mitä sillä nyt teet? kysyi vaimo, jota oli jo rouvaksi ruvettu kutsumaan.

— Kuinka niin? Käypihän tämä pihatoimissa.

— Missä piha…? Mitä toimia sinulla nyt on, kun olet päässyt talonomistajaksi?

— Yhtä ja toista.

— Mutta niissä ei kuljeta tuonlaisessa turkissa. Sinun täytyy saada "supiturkki".

— Ohhoh! Kovinpa sitä nyt mennään! Mihinkäs sitten tämä turkki?

— Se lahjoitetaan köyhille. Sinulla täytyy olla asemasi mukainen turkki. Ethän tuossa voi liikkua pankeissa etkä muissa herroissa. Puku nostaa luottamusta ja tuottaa arvoa. Minä lahjoitan tuon turkin pois, sitä et saa kertaakaan käyttää. Ostetaan uusi sinulle, arvosi mukainen…

Näin lasketteli rouva tarinata.

Mies ei virkkanut mitään, sillä hän huomasi vaimonsa olevan taas sillä päällä, että vastustaminen saisi matkaan vaan riitaa ja toraa, niinkuin ennenkin. Sen vuoksi ei hän virkkanut mitään, jonka vaimo tapansa mukaan käsitti myöntymiseksi, ja lahjoitti turkin pois.

Niin teki rouva.

Kun ajuri oli näin päässyt talonomistajaksi, niin mietiskeli hän usein tämän maailman menoa ja muisteli entisiä aikoja. Ja olipa hänellä mitä muistella. Niinpä hän, kun eräänä iltana poltteli sikaria loikoessaan sohvalla, heitti laajemman silmäyksen entiseen elämäänsä.

Ajatus on nopea. Se ei tarvitse paljoa aikaa kulkiessaan pitkiä ja monimutkaisia matkoja. Sieppaamme tämän lennosta, minkä ehdimme huomioon ottaa.

Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla, pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt. Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat, mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.

Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin opissa.

Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista, suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin, Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä, mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä. Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt, ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi. Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella. Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen mielessään.

— Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.

Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit, elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli, millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.

Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt. Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään. Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla" rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut, niitä täytyi tyydyttää.

Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin. Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.

Menestys seurasi miestä.

Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa itserakkaaksi, ylpeäksi.

Niin kävi tässäkin.

Mestari alkoi liikkua toverien seuroissa ja käyttää usein sanaa "minä"… "minä" kotonaankin.

Vaimo ei saanut lasta.

Mies alkoi kiertää kotiansa ja viivyskellä kaupungissa. Ja nuori vaimonsa, joka ei viihtynyt autiossa, tyhjässä, ikävässä kodissa, rupesi kuljeskelemaan tuttavissaan ja pistäysi usein heidän seurassaan iloisissa tansseissa. Se häiritsi aluksi heidän väliänsä, synnytti jöröyttä ja mielikarvautta, milloin yhteen sattuivat, sitten luulevaisuutta ja urkkimista.

Se rikkoi kokonaan heidän välinsä.

Mies alkoi ryypiskellä, vaimo tulla riitaiseksi. Lopuksi he eivät kärsineet toisiansa ollenkaan; riitaa jopa tappeluakin oli alati heidän välillänsä. Liike tietysti jäi alakynteen, kun ei siitä kukaan pitänyt oikeata huolta. Senlaisena jatkui elämä.

Mies joi ja hävitti kaikki.

Muutaman kuukauden päästä ei ollut kukoistavasta liikkeestä mitään jälellä. Mestari oli täydellinen renttu, joka ei mihinkään kyennyt eikä mitään koettanut, rötkyili vaan ja joi kun sai. Vaimonsa eleli pyykinpesulla ja muulla pienellä askareella…

Tätä muistaissaan nousi isäntä ylös. Asteli edestakaisin lattialla ja sytytti uuden sikarin. Sitten istuutui hän keinutuoliin.

Hänen mieleensä tuli eräs kesäinen sunnuntai-ilta, kuuma, helteinen ilta, jolloin hän loikoili Veaporissa muutaman penkereen reunalla repaleissa ja kengittä, kuinka päätä porotti, suuta kuivi ja koko ruumis vaati jotakin väkiainetta, mutta ei ollut mitään keinoa sitä saada. Hän oli käynyt tapaamassa vaimoansa, mutta se oli lähtenyt kaupunkiin; eikä se ollut niin varmaa sekään, että silläkään olisi mitään ollut. Siinä tuskissaan piehtaroidessa, juohtui hänen mieleensä sydänmaan puro ja mylly ja äiti ja isä ja kaikki… Hän itki ja voivotteli kuin pieni lapsi. Kavahti siitä pystyyn ja lähti kiirein askelin ikäänkuin paeten muistojaan.

Hän pyrki laivaan ja pääsi kaupunkiin. Siellä hän vielä töllisteli kadulla ja eperöi. Lähti vihdoin ja meni suoraan hihhulien seuraan, jossa tiesi monta tuttavatansa olevan.

Niihin oli hän tutustunut jo Oulussa. Siellä hän ei niitä tarpeesta etsinyt, vaan ilkeydestä. Oli niin hupaista mennä sunnuntai- ja lauvantai-iltoina niiden seuroihin ilkeilemään ja härnäämään. Nyt pakottivat muuttuneet asiain käänteet hänet sinne.

Hän tiesi hihhulien olevan avuliasta ja luotettavaa väkeä, ja että pahinkin renttu on heidän seurassaan kunnon mieheksi jälleen kohonnut.

Avoimin sylin otettiin hänet siellä vastaan, vaikka alussa arasti ja eperöiden, kun ei tietty tottako oli miehen tuuma vai leikkiä.

Kun hänelle näin alkoi uusi elämä, niin piti hänellä olla uusi toimikin, päästäkseen tyyten irtautumaan vanhasta elämästään. Hän rupesi ajuriksi. Tuttavainsa ja samanuskoisten avulla sai hän ensi aluksi yhden hevosen ja haki vaimonsa luokseen. Tämäkin oli miehensä mieliksi rupeavinaan hihhuliksi, vaikka hänen maailmallinen mielensä ei tahtonut koskaan siinä viihtyä.

Aluksi oli uusi elämä kovin vaikeata, mutta ystäväinsä tukemana ja omilla ankaroilla ponnistuksillaan sai hän viimein voiton. Hitaasti se kävi, mutta varmasti, niin että muutamien vuosien taistelun perästä oli hengellisesti ja ruumiillisesti voimistunut ja aineellisesti vaurastunut. Hänellä oli kuusi hevosta, joilla oli alinomaa työtä ja tointa; hyvä nimi oli hänellä toverien piirissä ja luottamusta kaikkialla.

Silloin alkoivat Helsingissä nuo hyvät ajat ja innokas rakennuspuuha, ajat, jotka yhtä nopeasti menivät, kuin olivat tulleetkin. Joka mies silloin kiihkeästi halusi tulla rikkaaksi, tahtoi päästä talonomistajaksi. Ja helpostihan se näytti käyvänkin, kun joka puolelta tarjottiin avuliasta kättä. Kaikki pankit ja muut rahalaitokset olivat anteliaita. Kilvan koettivat ne tyrkyttää rahaa jokaiselle, jonka vaan halutti ottaa. Oli kuin hurja kulkutauti, rahankiihko, olisi valloilleen päässyt ja saastuttanut kaikki, niin köyhät kuin rikkaat. Raha kasvatti ylellisyyttä ja kiihkoisa rakennusinto kohotti työmiesten palkat ennen kuulumattomiin. Rikas oli kuin kuningas ja työmies eli kuin herra. Jos oli joku järkevä mies joukossa, joka huomasi ja huomautti, mihin tuonlainen huimaus oli vievä, niin häntä naurettiin tahi pidettiin kerrassaan hassuna.

Muutamana päivänä ilmestyi ajurinkin luokse "akentti", jolla oli talo myytävänä, hyvä, uusi, vasta rakennettu talo, joka tuotti niin ja niin monta prosenttia ostohinnasta. Itse hän sitä alussa vastusteli, mutta akentti sai rouvan puolelleen ja — parin päivän perästä oli kauppa tehty… Minkäs vuoksi ajurin olisi pitänyt olla viisaampi muita.

Hän antoi rahat, mitä säästössä oli ja vekselillä otettiin parista pankista lisää. Kiinnityslaina sai jäädä entiselleen. Heti saivat he talon haltuunsa ja muuttivat suurella mielihyvällä siihen.

Isäntä sai vielä samalla viikolla uuden supiturkin, jonka eräs perheen ystävä oli Pietarista tuonut.

Nyt oli hän siis talonomistaja, herra talonomistaja.

Lyhyeen on leikki lysti.

Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.

Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä, jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet, eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten juopottelemaan ja renttuamaan.

Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.

— Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.

— Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään konkurssihakemusta raastupaan.

Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni isännän supiturkkikin.

Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi. Rahat meni, mutta konsti jäi.

Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.

Kaikkiahan niillä on.

Kun ajuri palasi, alkoi hänen vaimonsa aika tavalla itkeä.

Turkki oli sama, jonka vaimo oli lahjoittanut pois.

— Tämä on onnen turkki tämä, sanoi ajuri, tässä voin taas kaikki uudestaan alottaa.

Karsikko.

Itke lukija, itke kuin vihanta kaisla, valita kuin rannan vieno aalto kohtaloa nuoren immen, tapaturmaa miehen oivan.

* * * * *

Olin ongella ensi kertoja niillä tienoin maatamme. Olimme, vanha kellonsoittaja ja minä, asettuneet luodon reunaan Koivukaarteen suulle, koettaaksemme, olivatko ahvenet syönnissään.

Oli aamu varhainen, pirteä aamu. Yön viileä kosteus tuntui vielä ilmassa ja hienoa huurua henki Koivukaarteen perukka raittiiseen aamuilmaan. Tuulettaren päivätyö ei ollut vielä alkanut, jonka vuoksi luonto sai rauhassa kuvastella Murtoselän kirkkaassa pinnassa. Oli tyyni, niin tyven, ett'ei rannan ruoho heilahtanut eikä kirkas veden pinta vähintäkään röyheltynyt. Lintujen raikas aamulaulu kaikui viereiseltä Tuhannenniemeltä ja yksinäisen teiren kuherrus kuului Repohäikän puolelta. Oli nimittäin kevätkesä ja vanha sananlasku sanoo, että teiren soitimeen ja ahvenen kutuun ennättää hitaisempikin mies, joka merkitsee, että teiri kuhertaa ja ahven kutee pitkin kevättä ja pitkältä kesääkin.

Koetimme onkia.

Kala ei syönyt, ei nyässytkään.

Senlainen ilma ei ole onkimiehen.

Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana, mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä ja vehnätahasta — kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa. Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa, moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet, sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden pinta menon voimasta.

Oli siinä elämätä vedessä.

Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.

Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni. Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle, kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle tänä päivänä.

— Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.

— Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.

Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli meillä eväät mukana.

Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.

— Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.

— Missä?

— Tässäpä… Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut tietämättömyyttäni ilmoittaa.

Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839, muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.

— Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.

— Minkäs muistoksi tämä on tehty?

— Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen, sanoi soittaja.

Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain kellonsoittajan kertomaan tapauksen.

— Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi. Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka pani jäät vesille.

Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta, nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas, niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta, hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä, sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä. Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta…

Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin käydä pappilassa. — Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin meillä.

Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa, kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti. Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan. Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän. Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies, olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään, ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.

Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.

Veli lähti ja isä lähti myöskin.

Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.

Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.

Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen, katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.

— Lakki jäällä! huudahti isä.

— Talvilakki, äänsi poika.

— Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.

Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit, mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.

Puhuja vaikeni ja tuijotti surullisesti eteensä.

— Siinä käypi kai jonkunlainen virta Kivisalmesta, jatkoi hän hetken päästä, tahi on siinä lähteensilmiä, ainakin se kohta jäätyy myöhemmin joka syksy kuin muu osa selkää ja sulaa keväällä aikasemmin. Niin oli tällöinkin. Se oli nähtävästi ollut jo riitassa, mutta lauhtunut ilma oli sen avannut jälleen. Ilmi sulaan olivat siis onnettomat huomaamattansa huilanneet. Sitä olikin vaikea huomata kun jää oli kirkas ja vetinen.

Kauhistuneina seisoimme sulan partaalla kykenemättä mihinkään toimeen.

Isäntä, morsiamen isä, tointui ensin. Hän esitti, että on heti tehtävä hara metsästä koettaaksemme saada ruumiit ylös.

Kääntyessämme maata kohti, näimme kaksi naista kiiruhtavan paikalle. Siinä tuli morsian vaimoni kanssa. Hän poloinen ei ollut saanut rauhaa, vaan oli vaatinut vaimoni mukaansa ja rientänyt perässämme. Sydäntä vihlaseva tuskan huuto ilmoitti, että hän oli tajunnut, mitä oli tapahtunut, ja väkisin kuin mielipuoli tahtoi hän syöksyä sulaan.

Veli sai ottaa sisaren haltuunsa ja me isännän kanssa lähdimme saamaan haraa maalta. Tuskin olimme puolitiessä sulasta rantaan, kun jään alla näimme ihmiskasvot aivan jäässä kiinni. Tarkemmin katsottuamme, tunsimme sulhasen muodon, ja vähän matkaa siitä oli puhemies, selkä jäätä vasten.

Haraa ei siis tarvittu. Varovasti hakkasimme reijän jäähän, että saimme esiin kummankin vainajan käden. Vaimoni sai pitää kumpaakin hihasta kiinni, ett'eivät pääsisi painumaan, sillä välin kun me väleen isonsimme avannon ja kohta olivat molemmat onnettomat jäällä. Sulhasella oli vielä lakki päässä ja keppi puristettuna kovasti käteen. Hänen kasvoillaan oli hymyilevä ilme ja hän näytti tukehtuneen heti. Puhemiehen kasvot olivat tuskan väänteessä ja hän oli elänyt enemmän aikaa, koskapa oli hakannut tuskissaan päällään jäätä niin että takaraivo oli puhjennut ja jää siltä kohti halkeillut.

Tuskallisesti valittaen vaipui morsian polvilleen sulhasensa viereen eikä meissä ollut hänen lohduttajaansa.

Nopeasti haki veli hevosen pappilasta, jolla ruumiit kuljetettiin kylään.

Henkiin heitä ei tietysti voitu enää saada, vaikka kuinka koeteltiin… He olivat vironneet siinä maassa, missä ei mikään väijyvä sula voi heitä enää hukuttaa.

Morsian oli nääntyä suruunsa. Pitkän aikaa väikkyi hän elämän ja kuoleman vaiheella, kunnes aika, kaikki korjaava aika, paransi hänenkin haavansa.

Tähän lopetti vanha kellonsoittaja.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti. Silloin alkoi männikön latvasta kuulua kumajava, surunsekainen soitto. Tuulonen oli lähtenyt liikkeelle ja vihanta metsä alkanut ikuisen huminansa, joka tällä kertaa kuului kuin mieltä ylentävä hautausvirsi. Oli kuin muukin luonto olisi viehtynyt näistä muistoista. Kovettunut kivi tuntui heltyvän ja vuodattavan kyyneleitä, vihanta kaisla ääneensä itkevän ja rannan aalto valituksillaan yhtyvän yleiseen kaihoon.

Hetken perästä nousi vanha mies ja minä tein samoin, laskeusimme rantaan ja lähdimme vesille, emmekä kotvilleen hennonneet toistemme muistoja häiritä.

Kaksi onnellista.

— Tapasin heidät viime lauvantaina sähkön valossa uusissa halleissa Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, kertoi minulle eräs ystäväni eilen illalla.

Olin kävellyt muutamaan kertaan läpi nuo hallit ja silmäillyt niiden somuutta. Uutuus viehätti minua, niinkuin muitakin.

Parhaillaan olin kauppaa tekemässä viehättävimmän myyjättären kanssa, minkä silmäni halleissa huomasi, kun eräs nuori pari herätti huomiotani. Katseeni kiintyivät erittäinkin naiseen, joka kiekkui miehen kainalossa. Hänen pukunsa oli uusinta muotia. Päässään senlainen viehättävä, yksinkertainen hattu, kuin tänä syksynä käytetään, kepsi samoin nykyistä mallia, ilman joutavitta koristuksitta, hyvällä aistilla valittu, sekä tumma hame, väliämpi tavallista, miellyttävä.

Miestä, joka naista talutti, en huomannut ollenkaan.

— Koska nämä myymälät suljetaan näin lauvantaisin?

— Teidän luvallanne, hyvä herra, k:lo 10, vastasi myyjäneiti viehättävästi.

Käännyin pois, kun olin kaupat tehnyt. Samassa oli pariskunta kohdallani.

— Eikös se ole herra se ja se? kysyi nainen, kääntyen puoleeni.

— On… minä olen, mutta kuka se on, jonka huvittaa minua puhutella.

— Oh, ettekö tunne enää.

Samassa tunsin hänet… Kuka ei tuntisi entistä mielitiettyään ylioppilasajoilta. Hän oli kolmas, joka oli kylmennyt ja jättänyt minut lehellä soittamaan, viimeinen, jota olen kosinut ja jonka kanssa olen kihloissa ollut, vaikkapa vaan salakihloissa.

— Mikä sattumus, viehättävä rouva! huudahdin minä.

— Tosiaankin! Tässä on mieheni, saan luvan esittää.

— Terve! kuului miehen suusta kuin maan alta.

Astelimme edestakasin ja ihailimme uusia halleja ja puhelimme pääkaupungin nopeasta kasvamisesta.

— Olette varmaan ennenkin ollut Helsingissä, arvelin minä miehelle.

— Olen, mutta siitä on jo monta vuotta, vastasi hän kylmästi.

— No, mitä pidätte uudistuneesta pääkaupungistamme?

— Turmeluksen pesä koko kaupunki… turmeluksen pesä. Kaikki täällä on sitä uudenaikaista sivistystä, kevytmielistä viettelystä! Ei mitään elämän vakavuutta, jalompia pyrinnöitä. Olimme eilen sirkuksessa — joutavata, viheliäistä alusta loppuun, mutta Helsingin hienoa yleisöä ääriään myöten täynnä. Kävimme Kaivopuistossa Itaalialaisia kuulemassa. Mikä turhamaisuus rakennuksen komeudessa, ylellisyys nautinnoissa ja mässäämisissä, ja itse soitantokin niin ja näin!

— Mutta entäs teaatterit! Niissä ainakin on tarjona jalointa huvia, mitä saada voidaan.

— Eikös me mennä jonnekin kahvilaan, juomaan kuppi teetä? ehätti rouva sanomaan ennen kuin miehensä ennätti vastata.

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan eikä sitä näyttänyt olevan miehelläänkään.

Menimme miehen ehdotuksesta Löfströmin kahvilaan, jossa hän sanoi usein ennenkin käyneensä.

Rouva nakkausi mukavasti sohvaan ja mies istuutui sen toiseen päähän.

Minä asetuin tuolille vastapäätä heitä. Me puhelimme rouvan kanssa entisistä oloista ja tuttavista. Hän jutteli vilkkaasti, kiihtyi ja innostui, kun tuli niistä ja niistäkin kemuista puhe, siitä ja siitäkin isänmaallisesta juhlasta. Hänen tummat silmänsä säihkyivät, mehevät huulensa hymyilivät ja niiden välistä loisti valkoset hammasrivit niinkuin ennen ylioppilaistanssiaisissa.

Mies istui välinpitämättömänä, turjotti. Hän oli iso ja tanakka, hieman kyömyniska. Tukkansa oli vaalea, ohut ja keskeltä jakaisella, otsansa matala, kulmat oudon korkeat, silmissään, joiden väri oli kellervän sininen, oli jäykkä ja synkkä katse; nokkansa oli iso, säännötöin möhkäle, huulensa ohuet, joiden välistä näkyi rumat, huonosti hoidetut hampaat, leukansa oli leveä, pitkä ja lujatekoinen ja koko muodolla kelmeä, elämän kuluttama väri.

Rouva vilkastui yhä puhellessaan. Keskustelumme kääntyi nykyisiin huveihin, teaattereihin, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hänen arvostelunsa olivat asialliset, sukkeluutensa sattuvat. Keskustelunsa kävi keveästi ja luontevasti ja teeskentelemätön naurunsa pulppusi sydämmen pohjasta. Tuonlainen, aivan tuonlainen, oli hän silloin, tuona iltana, jolloin ilmoitimme tunteemme toisillemme. Minä ilostuin ja vilkastuin hänen mukanaan.

Mies vaan istua nurjotti tylyn-näköisenä, sanomatta suurin mitään.

— Miksi? Miksi hänen piti jättää minut ja ottaa tuo? arvelin itsekseni. Paremmin tuo olisi sopinut vanhaksipojaksi kuin minä?

Tuli pieni äänettömyys… Ajatteliko hänkin jotakin samanlaista.

— Te olette siis onnellinen, puhuin minä kiihtyneenä. Hän säpsähti, havahtui kuin unesta.

— Minä olen… me olemme onnelliset. Te näette tässä kaksi onnellista, sopersi hän ja tarttui miehensä käteen.

Tällöin levisi miehen kasvoille hymyilevä ilme, ison nokan pää hieman punastui ja hän avasi suunsa ja sanoi kuin ippo ihminen.

— Niin, kaksi onnellista.

Keskustelu ei sitten enää tahtonut oikein käydä, mitä minuun tuli, vaan rouva puheli sitä enemmän, oli iloinen ja viehkeä.

— Meidän täytyy viedä kirje postiin, sanoi mies äkkiä.

— Tee sinä se, armas Ernesto! Minä istun niin kauvan täällä, sanoi rouva sulavasti.

— Voimmehan mennä saman tien kotia.

— Ei, ei! Minä odotan täällä niin kauvan. Meillä — hän pani huomattavan painon meillä sanalle — on vielä paljo juteltavaa, muisteltavaa.

Yrmeänä lähti mies yksin.

Ja olihan meillä puhelemista, muistelemista. Ja rouva kertoi sitä paitse omista oloistaan. Heillä oli jossakin rautatienvarrella suurenlainen maatila, joka oli hyvässä kunnossa, olivat varakkaita ja voivat hyvin… Perillisiä heillä ei ollut, sen ilmoitti rouva kysymättäni. Ja nyt olivat tulleet Helsinkiin huvittelemaan ja miehensä oli ollut niin hyvä, rakastettava ja kohtelias. Kaikki, mitä hänellä oli päällään, oli uutta ja vasta Magasin du Nord'ista ostettu, kaikki…

— Tämä hattu ja tämä kepsi ja tämä… tämä — ja hän näytti hiukan taivaankaarenväristä alushamettaan. — Eikös nämä kaikki ole kauniita, hyvällä aistilla valituita ja sopivia… oikeinhan nämä kaunistavat minua, puhui rouva iloisesti viehättävällä tavallaan, ja nousi ja heitti kepsin olkapäälleen ja pyörähteli seinäpeilin edessä. — On, on! Ovat, ovat! huusin minä innoissani ja katselin ihastuksissani rouvaa.

Kohta oli hän taas entisellä paikallaan ja puhelu ja iloisuus kiihtyi ett'emme huomanneet ajan kultaisen kulusta sen kuin merkkiä.

— Mitä kello on? kysäsi hän äkkiä. Hyvä Jumala, puoli kymmenen, eikä mieheni ole vielä tullut! kuului rouvan suusta.

— Eikä miehenne… äänsin minä.

— Hän on mennyt yksin asuntoomme, tulematta ottamaan minua, huusi hän tuskaisena.

Nyt tuli rouvalle kiire. Oitis oli kepsi paikoillaan ja hattu päässä. Riensimme sitä kyytiä kadulle. Häthätää heitti hän minulle hyvästit, otti ajurin ja hävisi kohta illan hämärään…

Seuraavana aamuna, jolloin heidän piti lähteä, en malttanut olla menemättä asemalle.

— Ajatelkootpa siitä mitä hyvänsä, arvelin mennessäni.

Asemalla tapasin rouvan yksinään, surullisena, itku kurkussa. Hän selitti minulle, että miehensä oli matkustanut jo edellisenä iltana, asunnossaan käymättä. Kirjeessä oli hän vaan ilmoittanut lyhyesti vaimolleen, että hänen täytyi esiintulleista syistä matkustaa jo sinä iltana, mutta ei tahtovansa häiritä vaimoaan, joka näytti niin erinomaisen hyvin viihtyvän Helsingissä.

— Mikä hirveä ihminen, mikä julma aviomies, joka saattaa jättää vaimonsa tuolla tavoin, valitti rouva itkuissaan.

— Mutta kuinka senlainen on mahdollista? utelin minä.

— Hän on niin surkuteltavan mustasukkainen… Minä olen ihan onneton hänen kanssaan, puhui hän, kuivaillen kyyneleitään.

En minäkään osannut häntä suurin lohduttaa, vaikka jotakin ehkä siihen suuntaan koettelin. Hän itki ja meni vaunuihin ja juna lähti.

Mietteineni jäin minä asemalle.

Parin, kolmen päivän perästä sain kirjeen:

Hyvä herra!

Ne kyyneleet, joita toinen meistä vuodatti siellä Helsingin asemalla, ovat jo aikaa kuivuneet, sillä toinen on sovittanut ja saanut anteeksi suuren rikoksensa. Kiitos huvittavasta seurasta. Iloista olisi saada kerran tavata teitä täällä luonamme. Ettekö voi kiskoa itseänne hetkeksi irti hurmaavista Helsingin huveista ja tulla ystäviänne tervehtimään tänne maalle? Tätä toivoisi hartaasti

Kaksi onnellista.

Kirje ja sana "kaksi" oli samaa, tunnettua naisen käsialaa; "onnellista" sanan oli kirjoittanut joku toinen, hänen miehensä.

— Huomenna lähden sinne tervehtimään ystäviäni… lähden kuin lähdenkin.

Hänen puheensa.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni. Virtten hyminään heräsi isäntä.

Tehtaalla oli juhla, vietettiin isännän viidettäkymmenettä syntymäpäivää.

Sitä oli valmistettu pitkät aikaa niin isäntä- kuin työväenkin puolesta.

Isäntä, joka ei ollut mitenkään eikä milloinkaan välittömässä yhteydessä työväkensä kanssa, tahtoi saada niille pienen juhlallisuuden taas pitkästä ajasta ja olla itse kerrankaan mukana ja tutustua tarkemmin etevimpiin ja vanhimpiin työmiehiinsä. Hän ei ollut ylpeydestä eikä ylenkatseesta työmiestensä kanssa tekemisistä erillään, vaan luonteensa puolesta. Hän oli kylmä, yksinäisyyttä etsivä, joka ei näyttänyt pitävän mistään väliä, ei muista eikä muitten toimista, ei omista asioistaan ja kaikkein vähemmän omasta tehtaastaan. Harvoin hän kävi siellä ja silloinkin vaan ruokatunnin aikana ikäänkuin sattumalta. Käveli vinhasti keppi kädessä ympäri ja palasi asuntoonsa. Hänen ei ollut tapana puhutella työmiehiä eikä ketään aluskuntalaistaan. Hattuansa nostamalla vaan tervehti, kun jonkun tapasi; siinä kaikki.

Ja kuitenkin hän tunsi tarkemmin asiansa ja ymmärsi tehtaansa työt ja liikkeen paremmin, kuin kukaan muu ja johti kaikki.

Työväestään piti hän erityistä huolta. Niille oli rakennettu hyvät ja terveelliset asunnot tarpeellisen matkan päähän tehtaasta kauniille, miellyttävälle paikalle, oli laitettu koulu ja kirkko ja perustettu eläkerahasto. Ja sitä mukaa kohdeltiin muutenkin kaikkia aluskuntalaisia. Ei tietty, että ketään oli erotettu tehtaan työstä minkään virheen tähden.

Työkansa oli tyytyväinen ja kiitollinen ja nyt, kun isännän viideskymmenes syntymäpäivä oli tulossa, tahtoi se sitä juhlallisesti viettää ja siten jollakin kiitollisuuttaan osottaa.

Monta päivää ennen alkoivat he salaa valmistaa köynnöksiä ja kiehkuroita koristamista varten ja kävivät metsässä valitsemassa ja merkitsemässä puut, että sitten äkkiä saadaan, kun tarvitaan. Naiset olivat näissä töissä toimellisemmat kuin miehet, sillä hehän ne kaikki seppeleet, kiehkurat ja köynnökset sitoivat, kun miehet vaan aineen hankkivat. Sen puolesta oli siis kaikki hyvin.

Puhujasta vaan oli puute, juhlapuhujasta.

Vuosi sitten oli tehtaalle tullut uusi työnjohtaja, kun entinen oli matkustanut Tuonen mustaan maahan. Työnjohtajaksiko vai miksi, sitä eivät jääneet udelleet. Niin oli mennyt hänkin, tuo vanha rakastettu johtaja, kaiken maailman tietä, ja tuskin muisto oli miehestä enää jälellä, ja uusi tuntematon tullut sijaan.

Alussa ei uusi tulokas miellyttänyt ketään, vaan kohta hurmasi hän kaikki. Hän oli outo, kiinteä muodoltaan ensi näkemältä. Se siinä oli outoa, että hän oli aina eteenpäin kallellaan koko mies. Vartalo kumara, kaula, joka oli pitkä kuin amerikkalaisen, oli koukistunut eteenpäin, leuka oli kapea ja pitkä, eteenpäin, etumaisena oli kuitenkin miehen nokka, joka oli tavallista isompi, terävä ja litteä, niinkuin koko muotokin oli oudon latuskainen. Poikkeuksen tästä miehen yleisestä eteenpäinolosta teki vaan valtava otsa, joka oli tavallista enemmän taaksepäin kalteva. Silmänsä olivat tosiaankin kuin "kaksi kultaista käkeä, jotka yli orren tappelivat", kellertävät, pienet, kiehuvat, joitten teräset näyttivät kääntyvän kuin koneella, niin varmasti ja tarkoin määrättyyn suuntaan. Kun hänellä oli vielä tapana astua hyvin vinhasti sivuilleen vilkumatta, niin näytti hän tosiaankin oudolta tuossa tuimassa menossa, jossa nokka etumaisena ikäänkuin halkasi ilmaa, sitten seurasi pää, sitten yläosa vartalosta ja viimmeisenä muu osa. Ja koko tätä laitosta puski voimakkaasti eteenpäin heikonlainen jalkarakennus, jalkaterät olivat sentään senlaiset, ett'ei lumikenkiä olisi tarvinnut pehmeässäkään nietoksessa… tuli niillä arpi hankeen.

Mutta rakenteessa ei ole miehen arvo.

Yhtä miellyttävä oli mies sisällisesti kuin ulkonaisesti outo. Hän oli iloinen ja leikkisä, luonnollinen ja hilpeä, kohtelias ja ystävällinen kaikille. Jokaiselle oli hänellä aina ja joka tilassa sopiva, miellyttävä sana annettavana, tapasipa hänet milloin ja missä hyvänsä. Hän oli aina tyytyväinen, itse tyytyväisyys: yhtä tyytyväinen illoilla kuin aamuisin, yhtä tyytyväinen syömään ruvetessaan kuin syötyäänkin. Ei kukaan ollut vuoden kuluessa nähnyt hänen kiihtyvän, vielä vähemmin suuttuvan tahi kiivastuvan. Ja työt kävivät tehtaalla paremmin entistään, vaikka työnjohtaja ei pitänyt suurta ääntä, ei kiroillut eikä kiljunut. Hänen tullessaan tehtaalle kammoksuivat häntä kaikki, muutaman viikon päästä ei kukaan, päinvastoin sukelsi hän kaikkien suosioon. Kaikki hänestä pitivät, niin miehet kuin naiset, niin aikaiset kuin lapset, niin vanhat kuin nuoret.

Tämmöinen oli työnjohtaja.

Luonnollista oli siis, että häntä yleisesti työväen kesken tuumattiin juhlapuhujaksi.

Pari miehistä meni asiata esittämään.

— Ei, hyvät miehet, ei se sovi. Minä olen nuorin mies täällä, joka en tunne oloja vielä enkä mitään. Puhe on vanhimman pidettävä, sen, joka enimmän aikaa on tehtaalla ollut. Kyllä minä saatan auttaa puhetta valmistettaessa ja ohjata lausumisessa, mutta kunnioitetun isäntämme arvo vaatii, että tehtaan vanhin työmies tunteemme tulkitsee…

Näin puhui hän ja niin sitä sovittiin.

Hän kirjoitti puheen ja tehtaan vanhin opetteli puhumaan, lausumaan työnjohtajan mieltä myöten.

Juhlapäivä valkeni, kirkas ja tyyni.

Virtten hyminään heräsi isäntä.

Hän hyppäsi ylös ja kurkisti ikkunasta. Tehtaan laulajat ja soittokunta sekä taaja joukko juhlapukuisia työmiehiä seisoi ikkunan edessä.

Siepattuansa yönutun päällensä, poisti hän verhot ja avasi ikkunan.

Voimakas eläköön-huuto kaikui raikkaasti ulkoa.

— Minä kiitän teitä, rakkaat työmiehen!! Minä kiitän sydämestäni teitä kaikkia! Tänä iltana tavataan, sanoi isäntä liikutettuna.

Iloinen laulu kajahti vastaan ja sen loputtua taas valtava eläköön-huuto.

Soittokunta asettui etunenään ja reippaan marssin soidessa lähti kansajoukko liikkeelle asunnoitansa kohti.

Isäntä seisoi liikutettuna ikkunassa ja mietteissään katseli poistuvata kansaa ja avaroita tiluksiaan ja kuinka kaikki oli somisteltu ja koristeltu yhtenä yönä: oli kuin taikavoima olisi yön-aikana hänen tiluksensa lumonnut. Ei ollut sitä seinää eikä pylvästä, johon ei ollut köynnöksiä kasvanut, ei aitaa eikä seivästä, jota ei oltu kukitettu, seppelöity ja liputettu. Juhlakenttä oli kasvavilla puilla ympäröitty, varustettu komealla kunniaportilla ja puhelavalla, ja keskeltä kenttää kohosi pitkän pitkä juhlariuku, joka oli kukilla, kiemurtelevilla köynnöksillä, lipuilla ja ilmassa häilyvillä vanteilla kaunistettu…

Isäntä seisoi kauvan mietteissään ja katseli kaunista ympäristöä.

Kello neljältä alkoi varsinainen juhla ulkona kentällä.

Kansaa oli kokoontunut äärettömästi, ei ainoastaan tehtaalta, vaan paikkakunnan herrasväkeä ja rahvasta taajoista lähikylistä.

Juhlakulussa saattoi soittokunta isäntää perheineen ja kutsuttuine vieraineen juhlapaikalle, jossa kunniaportilla otti heidät vastaan laulukunta virren värssyllä.

Sitten kokoonnuttiin puhelavan ympärille. Tässä veisattiin alkajaisiksi virsi ja tehtaan pastori piti pienen hartaushuokauksen sille Herralle, jolta kaikki hyvä anto tulee, ja kiitti Häntä että oli antanut onnellisesti valjeta tämän päivän, joka oli patroonin viideskymmenes syntymäpäivä ja teroitti työkansan mieliin kiitollisuutta Jumalata kohtaan, joka heille oli senlaisen isännän antanut, kiitollisuuttaan isäntäänsä kohtaan, joka heistä on senlaista huolta pitänyt ja tämän kaiken heille vaikuttanut. Sitten veisattiin taas virsi, johon koko yleisö innolla yhtyi.

Näin oli pastori tahtonut, eikä tietysti isännälläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli niitä miehiä, jotka täysin tietävät, että jos ei Herra huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat, että kaikki ihmiselliset pyrinnöt ilman Hänen avuttansa turhaan raukeevat.

Sen perästä julisti tehtaan insinööri juhlan avatuksi, ja leikit ja kisailut alkoivat.

Ohjelmaan kuului vielä esitelmä "työväen oloista Amerikassa", jonka mainittu insinööri piti sujuvasti ja huvittavasti.

Taas kaikui alkusoitto, pitkään ja kutsuvasti.

Kansa riensi kokoon. Puhelavalle ilmestyi vanhan miehen tutut kasvot.

Hän katseli levollisesti kertyvää kansaa ja alkoi:

Korkeasti kunnioitettu isäntämme, hra patrooni!

Lukuisa työväkenne tahtoo Teille tällä hetkellä minun kauttani toivottaa onnea ja menestystä ja kantaa hartaimmat, sydämellisimmät kiitoksensa siitä hellästä isällisestä huolenpidosta, jolla Te aina olette työmiehiänne holhoneet ja heidän parastansa valvoneet. Me vanhemmat tällä tehtaalla, jotka olemme tässä aina tehtaan syntymisestä asti työkennelleet, jotka olemme ikäänkuin kiinni kasvaneet tähän suureen yritykseen, me tiedämme, me tunnemme, kuinka tämä tehdas on syntynyt nerokkaalla toimellanne, kuinka tämä on tälle kannalle kehittynyt Teidän tarmokkaalla, viisaalla johdollanne, me tiedämme kuinka rehellisesti, vilpittömästi Te olette menetelleet kaikkia kohtaan. Ei mitään vääryyttä, ei mitään petosta ketään kohtaan, suoruus, rehellisyys, se on aina ollut Teidän tunnussananne, niin, minä sanon sen suoraan, huudan kaikille tuulille. Te olette täysin tunteneet kansamme perussävelen, elämän ydin-ohjeen: "Rehellisyys maan perii", ja toimineet sen mukaan. Mitä sitten tulee meihin työmiehiin, Teidän aluskuntalaisiinne, niin meidän kiitollisuuttamme Teitä kohtaan ei voi sanoin selittää, niinkuin ei Teidänkään hyviä töitänne meitä kohtaan voi kukaan luetella. Tuo taaja, hyvinvoipa, juhlapukuinen kansajoukko, joka tässä ympärillänne seisoo, on paras todistus teidän huolenpidostanne, niinkuin heidän tyytyväinen ja iloinen mielensä, kiitollisuudesta paisuvat rintansa ja tällä juhlahetkellä kyyneleissä kylpevät silmänsä ovat paras todistus siitä, että tässä tehtaassa on isännän ja työväen keskinäinen väli ja suhde senlainen, kuin sen ollakin pitää ja aina ja joka paikassa olla pitäisi. Kunnioitettu isäntämme! Te olette kelpo tavalla näyttäneet kaikille ajoille ja ijille, että tuo Suomen kansan sananlasku: rehellisyys maan perii, on horjumaton totuus, että se on rehellisyys, suoruus, vilpitön oikeudentunto yhdessä tarmokkaan työn ja viisaan menettelyn kanssa, joka tässä maailmassa tosimenestyksen, tosi-onnen, arvon ja siunauksen tuottaa. Antakoon korkein isämme, taivaan ja maan ja meidän kaikkien suuri Luoja Teille monen monta terveyden ja voiman vuotta yhä jatkuvalla menestyksellä toimia ja työskennellä oman perheenne, lukuisan aluskuntanne ja koko kansamme, armaan isänmaamme onneksi ja siunaukseksi! Toverit, veljet! Ja Te arvoisat vieraat! Kohottakaamme raikuva eläköön-huuto kunnioitetun isäntämme ja hänen perheensä kunniaksi ja onneksi! Eläköön!

— Eläköön!

Voimakkaasti oli puhunut vanha mies. Valtava kuin ukkosen jyrinä vyöryi eläköön-huuto kautta juhlakentän: kautta tehtaan rakennusten, kunnes se vähitellen vaipui mustan metsän hiljaiseen poveen.

Isäntä oli syvästi liikutettu. Hän ei kyennyt puhumaan vähään aikaan, tuskin kiitti ystäväin onnitteluista.

Hetken päästä ilmestyi hän puhelavalle, liikutettuna, kalpeana.

— "Velvollisuuteni olisi", alkoi hän värähtelevällä äänellä, "kiittää niistä ystävällisistä, opettavista sanoista ja onnitteluista, jotka tässä minulle on lausuttu, mutta siihen tuskin kykenen. Kaikki me tiedämme, että ihminen on erehtyväinen, mutta että ihmisen myöskin on erehdyksensä korjattava. Ja kun hän sen tekee, niin… niin… niin…"

Enempätä ei hän saanut sanotuksi. Kalpeana seisoi vaan ja tuijotti eteensä.

Syntyi pitkä, kiusallinen paussi.

Vaimonsa koetti antaa merkkiä, insinööri huomauttaa, mutta niitä hän ei huomannut, ei tajunnut.

Kylmänä, jäykkänä kuin patsas seisoi hän siinä, värähtämättä, silmäänsä räpäyttämättä.

Hän eli menneitten muistoissa.

Hänen eteensä avautui koko mennyt, eletty elämänsä: lapsuus, nuoruus, miehuus.

Hän näki entisen, iloisen lapsuutensa kodin. Hän muisti ne kultaiset neuvot, joita armas äiti-vainaja oli antanut; muisti koulun, opettajat ja niiden hyvät ohjeet; muisti nuoruutensa onnelliset päivät. Hän kauhistui sitä rahanhimon kirottua käärmettä, joka hänen mieheksi saapuessaan oli alkanut hänen sisuansa jäytää. Muisti hyvin kuinka äidin kuolema, siitä seurannut katkera suru ja tuska oli hetkeksi sulkenut jäytävän madon ahnaan kidan, ja kuinka se sitten sitä nälkäisempänä oli alkanut taas pureskella hänen sydämmensä juurustimia; kuinka se häntä ajoi toisesta yrityksestä toiseen, huonosta keinottelusta pahempaan, kuinka hän oli koettanut kirjurina, puotipalvelijana, tukin-uittajana, kauppiaana, tukkisaksana; kuinka hän tässä oli tavannut mainion kosken sahalaitosta varten. Silloin oli se kunnollisen maanviljelijän hallussa. Hän oli sortua maahan, kun muisti, kuinka väärillä kaupoilla sai itselleen kymmenkunnalla tuhannella markalla maatilan, jonka arvo oli määräämätön; kuinka hän käyttäen hyväksensä miehen hädän-alaista tilaa teki valekaupat; kuinka hän sitten, kun kauppakirjat olivat saaneet lain voiman, ajoi armotta miehen perheineen pois talosta… Mies oli syöksynyt epätoivoissaan koskeen. Hän tunsi valuvan niskaansa kaikki ne runsaat, kuumat kyyneleet, joita vaimo oli polvillaan hänen edessään vuodattanut, mutta niine hyvineen saanut mennä matkaansa ja kuollut surusta kohta sen perästä. Kaksi lapsista oli mennyt samaa tietä hoidon puutteessa. Koko perheestä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tyttö, joka vieraan palveluksessa ansaitsi kovalla työllä niukan leipänsä…

Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus… kaikki, kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi, luhistuisi alas, maahan… Ei! Ei koskaan…

Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan liikahtanut… Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.

Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt… ei tuuli eikä ihmiset.

Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt, se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään… En, en, en! En, en, en!

Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen, vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.

Pastori ilmestyi puhujalavalle.

— Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän olkapäälle.

— "Niin, niin… Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta. — Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan lausumatta asuntoonsa.

Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä, kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.

— Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen pitänyt.

— Se, mitä tarkotettiin, vastasi työnjohtaja.

— Lieneekö hän vaarallisestikin kipeänä?

— Ei kaikki taudit ole kuolemaksi, jotkut ovat elämäksikin, sanoi työnjohtaja vakavasti.

Jonkun ajan päästä oli isäntä ruumiillisesti ennallaan, henkisesti kokonaan muuttunut.

Eräänä aamuna ilmestyi hän tehtaalle iloisena ja terveenä. Kävi ensin uutta paperitehtaan rakennusta tarkastamassa, tervehti ystävällisesti, puhutteli muutamia työmiehiä leikillisesti ja meni sitten sahalle.

Tällaista ei tietty koskaan ennen tapahtuneen.

Sahalla tapasi hän työnjohtajan.

— Oliko se hänen puheensa tuo tuonnoinen? kysyi hän sävyisästi tältä.

— Kuinka niin?

— Se ei ollut minusta tavallisen työmiehen tekemä…

— Pyynnöstä sen minä kirjoitin.

— Kiitos! sanoi patrooni ja ojensi kättä työnjohtajalle.

Uusi elämä alkoi tehtaalla.

Isäntä liikkui itse jokajalla, milloin vaan aikaa oli, puheli työmiesten kanssa ja lasketteli leikkipuheita, milloin soveltui. Kävi usein työväen asunnoilla miesten poissa ollessa tervehtimässä perheitä, tarkastamassa elämätä ja tutkimassa tarpeita ja puutteita. Usein nähtiin hänet tuon samaisen työnjohtajan kanssa kulkevan työpaikalta toiselle, kyselevän ja neuvottelevan hänen kuin parhaimman ystävän kanssa.

Kaikki ihmettelivät uusia oloja ja suurta muutosta, joka isännässä oli tapahtunut, mutta kukaan ei kyennyt arvoitusta selittämään.

Tehdaslaitosten alapuolella jonkun matkan päässä oli vielä tuo vanha talo, jossa entinen omistaja oli perheineen asunut. Sitä sanottiin Vanhaksi pihaksi ja siinä asui vaan jokunen konttoorikirjuri.

Ne saivat nyt sijansa tehtaalla ja Vanhaa pihaa ruvettiin asettamaan uuteen kuntoon. Kaikki paikat siinä korjattiin ja uudistettiin sekä asuinhuoneet että ulkosuojat ja piha. Ja pulska lappuaita pantiin erottamaan Vanhan pihan tiluksia tehtaasta.

Kun talo oli kunnossa, toimitettiin siihen karjaa ja juhtia, se mikä katsottiin talossa tarvittavan, sekä maanviljelys- ja talouskaluja samoin-ikään.

Kaikki luulivat, että patrooni laittaa kaiken tuon itseänsä varten, että hän aikoo yrittää maanviljelyksenkin alalla entistä enemmän.

Niin luulivat ihmiset.

Kun talo oli kaikin puolin täydellisessä kunnossa, lähetti patrooni hakemaan entisen isännän ainoata tytärtä, joka näistä toimista tietämättä työskenteli palveluspaikassaan. Työnjohtajan täytyi hakemaan lähteä ja tuoda tyttö joka tapauksessa tullessaan.

Suorittihan hän tehtävän senkin.

Mitä sinä päivänä puhuttiin ja keskusteltiin patroonin ja tyttären välillä, ei ole kenenkään tietoon tullut, mutta hyvin liikutettuna oli patrooni palannut ja sanonut työnjohtajalle, että nyt on entinen erehdys osaksi korjattu.

Näin tuli uusi emäntä Vanhaan pihaan, johon kuului puolet entisen suuren tilan laajoista maista.

Vuoden päästä oli siinä uusi isäntäkin ja se ei ollut kukaan muu kuin tuo samainen työnjohtaja, joka kuitenkin pysyi edelleenkin tehtaan toimissa, sillä patrooni ei tahtonut hänestä missään tapauksessa luopua, ja hän hoitikin yhtä taitavasti tehtävät molemmat.

Ajan oloon tuli hänestä tehtaan osakas, patroonin oikea käsi, veli ja ystävä.

Siunaus seurasi heitä ja patrooni usein muisteli hänen puheensa ihmeellistä vaikutusta ja seurauksia…

He ovat nyt jo aikoja päiviä hekin olleet sen tuomarin edessä, joka kultavaa'alla punnitsee, missä mielessä olet työsi tehnyt ja kutsumuksesi täyttänyt.

Enkeli ja piru.

Mies kulki katua, työmies, ja vaikeroi:

— Tämä on kuitenkin merkillistä tämä köyhän elämä! Tee työtä, tee hengen edestä, tuskin saat mitä elämiseksesi tarvitset… ryypystä ei puhettakaan. Jos sen otat, olet juoppo. Sanotaan: rupea raittiiksi, raittiusseuraan, elä säännöllisesti. Niinpä niin. Hyvä on rikkaan olla raitis ja säännöllinen, saattaa juoda mitä tahtoo, ja syödä mitä haluttaa… siten saattaa olla säännöllinen. Toista on täällä köyhän. Hänen täytyy syödä mitä saapi, ravitsipa se taikka ei, kunhan vaan täyttää vatsan; juoda mitä anniskelut tarjoovat. Niin anniskelut, nuo kapakat, jotka hyvät ihmiset ovat perustaneet juoppouden hävittämiseksi, köyhän auttamiseksi ja tiesi sen mitä kaikkea hyvää tarkotusta varten. Sitä se on, ottipa sen puolin taikka toisin, että köyhä, että työmies on holhuun alainen…

Tätä sanoessaan oli hän läkähtyä.

Samassa tuli häntä vastaan nainen, tyttö, nuori ja kaunis.

— Miksi vaikeroit, hyvä mies? kysyi nainen leppeästi.

— Enhän minä puhu mitään.

— Vaanpa ajattelet…

— En pahaa.

— Et vainen. Valittelet köyhän vaivoja ja kurjuutta, soimaat ja kadehtit onnellisempien kohtaloa ja unhotat, ett'ei Jumala pane kenellekään raskaampata kuormaa, kuin hän kantaa jaksaa. Oletko kertaakaan ajatellut, minkä verran sinä ehkä itse olet syynä kohtaloosi? Oletko tosiaankin kaikesta voimastasi koettanut parantaa asematasi? Oletko koettanut elää säännöllisesti ja raittiisti? Oletko koskaan pyytänyt Jumalalta voimaa alkaaksesi uutta elämätä? Oletko milloinkaan rukoillut itsesi, perheesi ja lähimmäisesi edestä? Oletko kertaakaan tuntenut sitä rauhaa mielessäsi, jota harras rukous tuottaa?

Mies katseli naisen vakaita silmiä eikä virkkanut mitään.

— Ei se kannata köyhän, sanoi hän viimein.

— Mikä ei kannata?

— Elää säännöllisesti…

— Tuollaista sitä saapi kuulla! Ei kannata köyhän elää säännöllisesti! Mitä ajattelematonta puhetta! Koeta kerran todenperästä alkaa uutta elämätä! Ryhdy taisteluun! Jätä pois nuo 10 pennin ryypyt ja 30 pennin olutpullot! Karta anniskelua ja muita kirouksen pesiä! Päätä se heti ja rukoile Jumalaa, että hän tukisi, auttaisi ja vahvistaisi sinua tässä taistelussa. Tee työsi Jumalan pelvossa! Mene työstäsi, poikkeamatta mihinkään, suoraan kotiasi vaimosi ja lastesi luo, joiden tuki ja turva sinä yksin olet.

— Mikäs siitä sitten…

— Kun täten olet jonkun aikaa täydestä mielestäsi ja voimastasi taistellut, niin alkavat seuraukset näkyä. Kalpeus vaimosi ja lastesi kasvoilta alkaa kadota, repaleiset vaatteet heidän päältään hävitä, puhtaus vallita majassasi, riidat ja torat loppua huoneestasi, ja sinä itse… sinä olet tyytyväinen, mielesi rauhallinen, sinä tunnet itsesi kristillisen yhteiskunnan jäseneksi ja Jumalan valtakunnan perilliseksi.

Mies seisoi ääneti, katsellen pitkin kovaa katua.

— Tiedän hyvin, mitä ajattelet. Vaimosi laittoi sinut asialle ja nyt tuumailet, että jos saisit tarvittavat 20 markkaa, niin olisit valmis alottamaan uutta elämätä. Kuule, hyvä mies! Minä annan sinulle nuo rahat. Osta tarpeet, joita vaimosi pyysi, ja vie loput rahat hänelle. Hyvästi! Muista aina: rukoile ja tee työtä.

Niin puhuen antoi nainen hänelle 20 markkaa, pisti kättä ja meni matkojansa.

Mies jäi miettimään tapausta. Hänestä tuntui kummalta kuinka nainen tiesi hänen ajatuksensa, hänen elämänsä, hänen tapansa ja tarpeensa, ja kuinka se puhui lempeästi ja kauniisti! Ei se mahtanut olla oikea ihminen. Ja mies lähti asioilleen.

Kun hän oli ehtinyt Esplanaadikadulle, tuli häntä vastaan siististi puettu räätälinsälli.

— No, mutta oletko se sinä, vai mitä mä näen? sanoi sälli ihmeissään.

— Olenko minä minä… Antti Auvinen, sanoi mies.

— Sitähän minäkin. Tunnetkos minut?

— E-en. En jaksa muistaa.

— Kusti Kähkönen, samasta kylästä, vanhat tappelutoverit.

— No, nyt ollaan kummissa! Ettäkö sen vanhan Kähkös-vainajan poika.

— Jopa sen… tuttu mies.

— Tuttupa hyvinkin. Terve!

— Terve!

— No, kuinka se maailma sinua muokkaa? kysyi Kusti.

— Tuossahan tuota… Onhan tuota toimiin tultu.

— Enkös minä saa tarjota lasia, niin muistellaan menneitä, ehdotti Kähkönen.

— Enhän tuota… eikä tässä ole aikaakaan esteli Antti.

— Aikaa? Aina sitä… Olisipa sekin seikkojaan, jos kaksi ystävystä näin eroaisi, kun vuosien päästä toisensa tapaavat. Tule pois, minä maksan.

Miehet menivät lähimmäiseen kapakkaan. Eihän niistä puutetta ole tässä kylässä.

— Kahviako otetaan ja konjakkia? kysyi Kähkönen.

— Vieläkö mitä näin aamupuoleen. Otetaan ryypyt ja olutta.

— Sama se.

Ottivat pöydän ääressä ryypyt ja pienet voileivät.

— Pari pulloa olutta, käski Kähkönen. Miehet istuivat pöytään.

— On se sentään hyvä, että näitä tällaisia paikkoja on, ja näin halpoja, alkoi sälli.

— Kyllä tultaisiin ehkä vähemmälläkin toimeen, sanoi Antti Auvinen epäillen.

— Kun kerran laitetaan sivistyneille ja herroille hotelleja ja ravintoloita, niin eikö sitten käsityöläisillä ja työmiehillä niitä saisi olla? Häh? Maljasi! jatkoi Kusti Kähkönen.

— Terve! Enhän minä sitä, ettei olla saisi, vaan että vähemmälläkin toimeen tultaisiin. Jos kapakoita olisi vähemmin, niin harvemmin niihin heikot sielut horjahtelisivat, koetti Antti puolustautua.

— Järki mies, ja sinuunkin raittiusmiehet alkavat vaikuttaa. Mihin seuraan kuulut, ilveili Kusti.

— En minä mihinkään seuraan… Näethän, että minä juon olutta.

— Otetaanko vielä? sanoi sälli.

— Kiitos! En välitä… minun täytyy lähteä.

— Mitä, lähteä? Pari purkkia vielä, neiti, puhui Kusti.

Tuotiinhan sitä.

Antin mieltä karvasteli, kun hän oli luvannut tehdä ostokset ja mennä kotia. Hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään, vaan jäi jatkamaan maistelemista.

— Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kusti, kun viimeiset oli juotu. Tottahan sinäkin puolestasi, kun sinulla kerran on rahaa.

— Mistä sinä tiedät minun rahani? Häh? Sano!

— Arvaan, ett'et sinäkään rahatta ole.

— Enkä olekaan, jos se kerran siksi tulee. Olutta, enemmän olutta pöytään, huusi Antti, josta olut oli ehtinyt kaikki hyvät aikeet haihduttaa.

Kusti Kähkösen mieltä kutkutti, mutta ei hän vielä ääneen nauranut.

— Tästä tulee hyvä, vel' Antti, erinomaisen hyvä, kunhan vielä hiukan maistellaan, puhui Kusti.

— Täytyisi kai sitä saada ruokaakin, eihän tässä elettäne ainoastaan juomalla, sanoi Auvinen.

— Eipä, ei. Vaan ei syödä tässä — näyttäisi rumalta — mennään toiseen esitteli Kähkönen.

— Sitä minäkin.

Miehet lähtivät toiseen… Eihän tässä kaupungissa ole pitkältä kapakkain väliä.

Siellä he söivät ja joivat ja melusivat siksi kun Antin rahat olivat lopussa jok'ikinen penni ja heidät ajettiin ulos.

— Sinä, kele, joka viekottelit minut juomaan, ärjyi Antti kadulla.

— Nyt minua jo naurattaa: ha ha haa, hi hi hii, nauroi Kusti.

— Naurattaako, sen vietävä! Mitä minä nyt kotia vien? kirkui Auvinen.

— Mitä se minuun tulee, katso itseäsi, ilveili Kähkönen.

— Sinuun se juuri tuleekin. Laita tänne rahat heti, taikka muuten —, huusi Antti Auvinen raivoissaan.

— Kyllä sinulle enkeli toista tuopi, sanoi Kusti Kähköseksi luultu ja katosi samassa.

— Kyllä sinulle enkeli… höpisi Antti ja jäi kauhistuneena seistä noljottamaan kadulle.

Vihdoin lähti hän astua törkkimään kotiansa kohti, johonka vaivoin saapui.

— Itse pääenkeli antoi minulle rahoja ja pirun kanssa ne juotiin, sanoi Antti Auvinen kolkosti kompuroiden asuntoonsa ja rötkähti sänkyyn.

Kauhistuneena alkoi hänen vaimonsa itkeä katkerasti. Lapset jo nukkuivat… eivät toki heränneet.

Joku kuukausi on kulunut. Sama mies nähdään taas kadulla. Hänen sisunsa on paisunut ja mielensä katkera. Hän muistelee kiroillen Kusti Kähköstä ja sitä päivää, jona hänet tapasi. Hän on pakahtua muistaissaan, kuinka rahat meni ja kaksi kokonaista päivää työttömänä. Kotona olisivat lapset nälkää nähneet, jos ei äiti olisi uutta hamettaan ja nuttuaan pantannut. Kelpo äiti ja aviopuoliso tuo vaimo. Tällä kertaa se ei ollut häntäkään torunut vihassa, ei parjannut; oli vaan nuhdellut sävyisästi ja kehoittanut työhön, ja ensi kerran avioliittonsa aikana lohduttanut, että ainahan ihminen erehtyy ja että vahinko saadaan kyllä ahkeruudella ja säästäväisyydellä korjatuksi, mutta että vasta on miehuudella taisteltava kiusauksia vastaan. Niin… niin on tehtävä. Ja nyt hän olisi valmis ja voimakas taisteluun, jos sattuisi apua saamaan, että saisi aluksi tarpeita kotia ja vaimonsa vaatteet pois panttilaitoksesta. Miksi ei sekään nainen saattanut jättää tapaamistaan täksi päiväksi, niin saisin 20 markkaa, ja nyt se vasta olisikin tarpeen eikä menisi juontiin… ei juontiin eikä muuhunkaan joutavaan.

Näissä arveluissa astellessaan pitkin katua näki hän jo etäältä vastaansa tulevan saman naisen yhtä sävyisännäköisenä ja hymyilevänä kuin viime kerralla. Antti ei ollut näkevinään naista, koetti karttaa. Hänen sydämmensä löi levottomasti ja mieltä tuntui ahdistavan. Nainen kuitenkin huomasi hänet ja seisahtui hänen eteensä.

Nainen tervehti ystävällisesti ja kysyi kuinka hänen kotonansa voidaan?

Antti ei rohjennut puhua mitään.

— Hyvin tiedän, jatkoi nainen, kuinka sinun yrityksesi viime kerralla kävi, kuinka kiusaaja sinut viekotteli, sinä kun et jaksanut houkutuksia torjua. Sinun on vaikea, arvelet sinä, saada apua, että minun olisi pitänyt täksi päiväksi jättää apuni ja kuinka sinä nyt tänään olisit voimakkaampi taistelua alkamaan. Voin sinua vieläkin auttaa koetteeksi, mutta koetakin taistella henkesi koko voimalla kiusaajata vastaan.

Näin sanoen antoi hän Antille 100 markkaa.

Antti heltyi itkuun, ett'ei voinut mitään sanoa. Hän puristi rajusti naisen kättä, jonka tämä erotessaan ojensi.

Mies jäi yksin.

— Sata markkaa, kokonainen satamarkkanen! Mikä onnen päivä! huusi Antti riemuissaan. Nyt se voidaan elämä alottaa uudestaan. Nyt saadaan, Mari, sinunkin ainoat vaatteesi pantista… saadaan ne ja vielä muutakin.

Keveä oli Antin jalka kun hän lähti astumaan.

Hänen aikomuksensa oli mennä torille ostamaan joitakin ruokatavaroita kotia vietäväksi sekä käydä lunastamassa vaimonsa vaatteet. Mitähän silloin Mari sanoo, kun senlaista näkee miehestään. Ilo täytti Antin mielen ja hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan kaikkia kiusaajan houkutuksia vastaan. Tyytyväinen mieli on täynnä tunnetta, joka tahtoo kuohua ilmi laulun, soiton, veisuun tahi muun hyräilyn muodossa. Näin oli Antinkin. Hän alkoi hyräillä virttä:

"Jumala ompi linnamme".

Samassa joutui hän kellokaupan kohdalle, jossa oli paljo kauniita kelloja ikkunassa. Hän seisahtui katselemaan kelloja…

"Varustus vahva aivan"…

— Minulla ei ole ollut kelloa sitten kun naimiseen jouduin…

"Hän aseemme on, kilpemme"…

— Nyt sitä olisi rahaa ostaa… "Ajalla vaaran, vaivan"…

— Jäisi sitä vielä muihinkin tarpeihin… "Se vanha vainooja"…

— On tuota tultu kellottakin toimeen…

"Kavala, kauhia"…

— Olisi se sittenkin ostettava. —

Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo — "On kiivas, kiukkuinen"…

— Ehtiipähän sen vielä… Käynpä häntä ensin torilla.

"Ja julma, hirmuinen; Ei löydy maassa vertaa."

Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.

— Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.

Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.

Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan. Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli kelloseppäkin… näytteli kelloja ja kehui… kehui ja näytteli. Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari, kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.

Kun hän astui ulos laitoksesta, tuli häntä vastaan nuori ylioppilas.

— Eno Auvinen, sanoi tämä ja seisahtui.

Antti kääntyi katsomaan.

— Kah, sanoi hän, oletko sinä kaupungissa?

— Niinkuin näet, eno.

— Etkä ole meillä käynyt.

— Tulin vasta eilen, enkä tiennyt asuntoanne.

— Tule nyt matkaan, sanoi Antti ja katsoi kelloaan.

— En ehdi, täytyy käydä yliopistolla.

— Pahuus, kun minulle sattui nämä vaatteet, olisin tullut kanssasi. Olisi sitten yhdessä menty.

— Saadaanhan tuosta kaupunginlähetti. Laitetaan se viemään.

Siitä suostuttiin. Lähetti sai vaatteet ja maksun ja lähti.

Ylioppilas oli käypinään yliopistossa. Antti odotti kadulla.

— Eikös sitä pistäydä jossakin juomassa kuppi kahvia, esitti ylioppilas tultuaan.

— Voisihan tuota senkin, mutta saammehan me kotona.

— Vaikkapa, mutta kuitenkin. Menivät kahvilaan ja tilasivat kahvit.

— Etkös ota, eno, konjakkia?

— En nyt pidä väliä.

— Minä tarjoon. Saaneehan tuota sisarenpoika enolleen kerrankaan yhden lasin tarjota. Eihän tässä aina yhdessä olla. Minun ainakin täytyy ottaa, tuntuu vatsaani vääntävän.

— Jos tuota sitten ottaisi.

Miehet tekivät "kupit", ja kun kerta yhdet oli tehty, niin tottahan sitä piti toiselle jalallekin ottaa… Tottahan tuota sisarenpoika saapi enolleen kaksikin lasia tarjota. Eihän se ole missään kielletty… ei sanassa eikä laissa eikä missään. Ja kun ne on kaikki, niin "ei kaksi kolmannetta." Kun sitten sisarenpoika on enolleen tarjonnut, niin kyllä kait enokin saapi sisarenpoikaansa vieraana pitää, olletikin kun sattuu varoja olemaan. Eihän sitä siltä juoppo ole, eikä jatkaa tarvitse. Ja kyllähän kotonakin toimeen tulevat. Onhan siellä ruokaa… ruokaa jos muutakin.

Näistä ja muista tällaisista syistä sitä tavallisesti ryypätään ja niin teki eno ja sisarenpoikakin. Kupin toisensa perästä he kallistivat, puhe kävi yhä pulskemmaksi ja ilo nousi ylimmilleen, niin kuin ainakin, kun eno ja sisarenpoika pitkän ajan perästä toisensa tapaa. Päivä alkoi jo iltaantua, kun sisarenpoika ehdotti, etteikö lähdetä Alppilaan saamaan vähän raitista ilmaa. Sitä ehdotusta vastaan ei tietysti enolla ollut mitään muuta kuin — millä sinne mennään, kun taitaa varat alkaa väsäytyä.

Ottivat siitä ja pitivät kassantarkastuksen, jonka lopputulos ei suinkaan ollut ilahduttava, sillä enolla oli ainoastaan 2 markkaa jälellä, sisarenpojalla 1.

Ylioppilas ei kuitenkaan koskaan ole neuvoton.

— Paljoko kello? kysyi hän enoltaan.

— Puolivälissä kuusi!

— Tiedätkö mitä?

— En! Enpä arvaa…

— Kuuteenhan on panttilaitos auki.

— Niin, mutta mitäs sinne viedään?

— Tuo enon kello.

Sisarenpoika vihelteli ja vilkui salaa, minkä vaikutuksen ehdotus enoon teki.

— Kyllä minä sen aamulla lunastan… lunastan varmaan, jatkoi hän.

Antti koetti tuumailla asiata, mutta toinen mies oli jo hänen isäntänsä.

— Joutuun nyt! Aika kuluu, sanoi sisarenpoika.

— Kukas viepi?

— Minä.

— Heh, tuoss' on, sanoi eno, antaen kellon. Miehet lähtivät ja sisarenpoika kävi panttaamassa kellon.

— En saanut kuin 8 markkaa, vaan nyt meill' onkin 11… Me olemme herroja! huusi sisarenpoika.

— Issikka!

— Issikka!

Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.

Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia… piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta, kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa… puheli vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin tarvittaisiin.

Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin suvustaan herraksi luotu… luotu sielunpaimeneksi.

Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja ottamaan maksua.

Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut markastaan.

— Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta jalka ei tahtonut enää totella.

— Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.

— Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä, niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla äänellä.

Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.

Kauhistuneena horjahti hän kumoon erään pensaan juureen. Hän koetti huutaa, mutta ei voinut. Hänen päänsä tuntui kovin raskaalta ja järkensä oli jähmettynyt. Sikeään uneen hän vaipui ja keltanen vaahto kuohui hänen suustansa. Kun hän oli jonkun aikaa nukkunut, rupesi hän hirveästi huutamaan. Hän oli nähnyt kamalata unta: Hänet oli paholainen asettanut seisomaan kuumalle rautalevylle, josta hän ei voinut liikkua. Tukasta veti häntä Kusti Kähkönen ja kädestä sisarenpoikansa toisaanne päin, toisaanne taas toisesta kädestä nainen, joka hänelle oli rahaa antanut, ja vaimonsa ja takinliepeestä kolme lastansa. Mutta kummallekaan puolen ei hän hievahtanut. Eikö hän sitten voinut liikkua, vai vetikö kumpikin puoli yhtä kovasti — sitä ei käsittänyt. Silloin näki hän edessään kauhean suuren hirviön, joka oli kuin takajaloillaan seisova hevonen, mutta häkkyräsarvilla varustettu pää kuin ihmisen, ja etujalat kuin ihmisen kädet. Uhkaavasti kohotti se kaksin käsin summattoman suurta, välkkyvätä kaksiteräistä miekkaa ja huusi pelottavalla äänellä:

— Koska sinua ei voi saada kokonaisena kukaan meistä, niin täytyy minun halaista sinut kahtia tällä aseella, että me saamme paistaa puolen ja enkeli avustaan saapi toisen… Silloin alkoi Antti kauheasti kirkua.

Ratsastava poliisi sattui kuulemaan huudon, potkallutti sinne ja löysi Antin. Hän hankki issikan ja kuljetti tunnottomana olevan Antin poliisikamariin. Siellä huomattiin hänet olevan juovuksissa ja pistettiin putkaan. Antti laskettiin kuitenkin aamulla varhain menemään, kun ei mitään sen pahempata ollut tapahtunut ja muuan poliisi sattui hänet tuntemaan. Antti parka ei ollut onnekseen herännyt putkassa ennen kuin tultiin herättämään. Miehen nimi pantiin kirjaan ja nuhteet annettiin vakaat.

Kauheasti porotti päätä ja mieltä käänteli ytelästi, kun hän lähti putkasta. Hän ei hirvinnyt ajatella kotiaan, ei vaimoaan eikä lapsiaan eikä eilisiä tapahtumia. Hän päätti mennä suoraa päätä mereen taikka hirteen.

Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, näki hän taas vastaansa tulevan entisen avuliaan naisen. Antti päätti mennä matkojaan huolimatta vähääkään hänestä, mutta nainen astui hänen eteensä.

— Terve, sanoi hän.

Antti oli ääneti ja katseli pitkin kivistä katua.

— Olipa hyvä, jatkoi nainen, että sinut tapasin. Olen juuri menossa kotiasi lohduttamaan vaimoasi ja lapsiasi, jotka ovat hyvin huolissaan sinusta, kun olet niin kauan poissa ollut, eivätkä tiedä missä olet. Nyt sopii sinun tulla yhtä matkaa, niin ei minun lohdutustani suurin tarvita. Sinä kuljet itsemurha-aikeessa… Se vielä tarvittaisiin kaiken muun lisäksi. Sinä et tahdo etkä jaksa käsittää minkälainen loppusi olisi.

Nainen katseli miestä vakavasti kasvoihin, mutta Antti tuijotti alas.

— Nyt sen itse näet, jatkoi nainen, ett'ei miehuutta eikä voimaa rahalla saa. Se saavutetaan ainoastaan taistelulla… ankaralla taistelulla ja hartaalla rukouksella. Sinä et jaksanut kestää näitä pieniä kiusauksia, kuinka sitten kestäisit suuremmissa. Sinua ei saa kuitenkaan jättää yksin. Minä tulen teille puhumaan vaimosi kanssa. Hänen avullaan voit sinä päästä alkuun… totisen rukouksen alkuun. Hän on vuodattanut sydämmensä Herran eteen, rukoillut hengessä ja totuudessa ja Jumala on kuullut hänen rukouksensa.

Näin puhuen olivat he saapuneet Antin asunnolle.

Ja enkeli astui sisälle köyhän miehen huoneeseen…

Tämän perästä ei ole Antti Auvista kapakoissa nähty.

Oma kuvani.

Ameriikkalaisen ystäväni kertoma.

Vanha rakkaus ei ruostu.

Sananlasku.

— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se on sittenkin…

Näin alotti ja lopetti aina vanha kapteeni kertomuksensa, kun tahtoi puhua tapauksen, mitenkä hän löysi vanhan morsiamensa ja sen kautta saavutti nykyisen onnensa.

— Ihmeellistä oli se sen puolesta, että sulhanen ei tuntenut kihlattua morsiantaan eikä morsian sulhastaan, jatkoi sitten kertoja tarinaansa.

Tuo vanha merikapteeni omisti isonlaisen maatilan jossakin sisämaassa, johon minut oli lähettänyt New-York'ista eräs konttoori, josta olin käynyt työtä kysymässä.

Meistä tuli kohta hyvät ystävät isännän kanssa. Kun minä taisin jokseenkin hyvin hänen kieltään ja puutarhatöissä tulin alati olemaan hänen parissaan, sitä paitse olin kaukalainen ja osasin hiukan kertoa iloisia merijuttuja, niin mielistyi hän suuresti minuun.

Vanhasta, ankarasta merikarhusta ei tuossa kapteenissa ollut enää muuta jälellä kuin ruskea, päivän paahtama muoto, sillä luonteeltaan oli hän herttainen ja sulava hyvyys. Katseensa oli puhdas, kirkas ja lempeä kuin lapsen ja leveä muotonsa hohti hyväntahtoisuutta ja rauhaa kuin taivaalla kesäisenä iltana mouvottava kuu. Hän oli avomielinen ja puhelias, niinkuin ikämiehet useinkin ovat.

Hänen vaimonsa oli aivan samaa maata, itse lempeys ja armaus, joka kohteli miestään niin hellästi ja rakkaasti kuin vasta kihloihin joutunut nuori tyttö kohtelee sulhastaan.

— Olen oikeastaan englantilainen, alkoi kapteeni eräänä iltana, kun istuimme verannalla päivän töistä päästyämme, syntynyt Englannissa, vaikka nuorena sieltä pois jouduin maailmalle avaralle. Paloi haluni merille ja merelle lähdinkin aivan nuorena. Mutta sieltä en kuitenkaan löytänyt sitä viehätystä ja vapautta, jota etsin, vaan tylyyttä ja ankarata työtä. Kyllästyin siis merielämään pikemmin kuin olin voinut aavistaa ja päätin siitä tehdä lopun ensimmäisessä sopivassa tilassa. Tämän päätökseni panin toimeen niin pian kuin olimme päässeet Austraaliaan, joka oli matkamme maali, karkaamalla laivasta. Se oli ajattelematon teko. Siitä tulin vakuutetuksi pikemmin kuin luulin. Mitä minä, tyhjä mies, sain vieraassa maassa aikaan. En kerrassaan mitään. Täytyi ruveta ankaraan työhön, jos mieli saada henkensä säilytetyksi… vieläpä töihin, joihin olin aivan outo ja tottumaton. Paetessani yksipäistä sutta tapasin kaksipäisen karhun. Niin on käynyt monelle ja käypi vastakin. Vahingosta sitä viisastutaan, mutta ainoastaan omasta vahingosta… moni ei siitäkään. Katkera katumus poltti mieltäni, kun olin luopunut kotimaisesta laivasta… luopunut aivan suotta. Mutta myöhäinen katumus ei auta, sen sain minä kokea, niinkuin jokainen senlaiseen tilaan joutunut on saanut tehdä. Kotimaahan ei ollut kääntymistä karkulaisen… Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Täytyi puristaa outoa asetta, purra vierasta leipää. Koetin taltua uusiin oloihin ja aloihin, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Ennen uskoin nääntyväni kuin niissä oloissa toimeen tulevani. Jokin keino oli siis pelastukseksi keksittävä… jokin, mikä hyvänsä. Ja sen luulin keksineenikin: päätin pyrkiä Ameriikkaan.

Helppo oli saada se päätös toimeen, mutta toivottua tulosta siitä ei ollut, sillä New-Yorkissa, johon saavuin, oli sama kopu edessä kuin entisessä paikassakin. Työtä täytyi tehdä sitä, mitä sai henkensä ylläpitimiksi. Ja olikin ne sitten miehen töitä! Kanneskella hiiliä… puhdistaa patoja ja kattiloita… pestä astioita… miehisen miehen, joka kykenisi mihin työhön hyvänsä… ush!

Kapteeni nousi ja pani tupakan. Sitten istui hän hyvän aikaa ääneti ja veteli savuja kuin heinäleivisköitä piipustaan, ikäänkuin haihduttaaksensa siten noitten joutavain töitten muiston mielestään.

— Niissä töissä minä kuitenkin silloin perustin tulevan onneni, jatkoi hän tuokion kuluttua savupöllyjen seasta. Muutamassa talossa tutustuin, näet, viidentoista vuoden vanhaan tyttöön, joka minusta oli ihanin ja viehättävin impi, minkä milloinkaan olen matkoillani tavannut. Hänen viehättävyyttään ei voi sanoilla toiselle selväksi tehdä. Me tutustuimme, ihastuimme toisiimme, rakastuimme ja ikuiset valat vannoimme, ollaksemme uskolliset toisillemme niin onnen kuin onnettomuudenkin päivinä sekä päätimme mennä naimiseen niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät. Tyttöparka! Hän ei käsittänyt, mitä tuo "niin pian kuin olosuhteet sen myöntäisivät" oikeastaan merkitsi, vaan minä sen käsitin ja ymmärsin hyvin, että niissä töissä eivät olosuhteet olisi sitä koskaan myöntäneet. Tästä tuli minulle uutta huolta ja ajattelemista. Omatuntoni löi minua ankarasti, että kuinka voin mennä pettämään kokematonta tyttöä naimislupauksilla, vaikka hyvin tiedän, ett'ei siitä koskaan voi ehyttä eikä totta tulla. Tytön parissa ollessani nuo tunnon äänet aluksi vaikenivat ja hetket kuluivat kuin linnun lentimin… hupaiset, unhottumattomat hetket.

Muutamakseen kävimme valokuvaajassa, mutta ei otettu kuin yksi kuva kummastakin, että hän sai minun ja minä hänen kuvansa. Tämä tapahtui nimenomaan hänen tahdostaan ja toimestaan. Ja kun näin oli tapahtunut, niin oli hän tyytyväinen ja iloinen.

— Nyt sen tiedät, sanoi hän, että tällaista kuvaa sinusta ei ole kenelläkään muilla kuin minulla eikä kukaan saakaan, ja samoin on minun kuvani sinulla senlainen, jonkalaista ei ole muilla kellään…

Ja minä tietysti myönsin mielissäni että nyt sen tiedän.

Mutta kuta enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi tulin. Minua alkoi kovin huolettaa tulevaisuutemme, tytön kohtalo, joka kasvoi siihen uskoon, että minä olin hänen tuleva turvansa. Siihen tuli vielä lisäksi koti-ikävät ja muut.

Näissä tuskissa selvisi minulle vähitellen, että merelle se sittenkin oli hyvä Jumala minun leipäni luonut. Tuota ajatusta elättelin mielessäni, kunnes se kasvoi ja varttui vahvaksi päätökseksi, joka ei puuttunut muuta kuin täytäntöön panemista. Mutta siinäpä oli vaikeuksia edessä. Kuinka ensinnäkin saada asia tytölle selitetyksi ja mitenkä sitten suoriutua jäähyväisistä ja erota hänessä. Minusta ei ollut siihen miestä, sen tunsin selvästi, vaan siihen luulin olevani mies, mitä olin jo hieman kokenut, nimittäin karkaamiseen. Muuta keinoa tästä pulasta päästäkseni en keksinyt. Ja niin menin eräänä kauniina päivänä satamaan, otin pestin englantilaiseen laivaan ja lähdin, hiiskumatta sanakaan morsiamelleni, ja sille tielle jäin.

Arvata saattaa millä mielellä minä olin, kun Ameriikan ranta näkyvistäni katosi, mutta ei sanoin kertoa.

Ensimmäisestä satamasta, mihin saavuimme, kirjoitin kullalleni kirjeen ja selitin asian, mutta mitään vastausta en saanut. Kirjoitin toisen, kirjoitin kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta kaikki yhtä turhaan. Hän oli kaite tuskastunut lähdöstäni, suuttunut ijäksi ja päättänyt hyljätä minut. En ollenkaan voinut arvella, ett'ei hän olisi saanut kirjeitäni. Senlainen oli minusta aivan mahdotonta…

Mereltä minä sitten löysinkin sen toimialan, jota turhaan olin maalta etsinyt. Toisen kerran merelle päästyäni, mielistyin suuresti merielämään ja tartuin täydellä tarmolla työhön. Onni seurasi minua, niinkuin jokaista tosityömiestä. Menestyin hyvin merellä, suoritin tutkinnot ja olin sitten onnistunut kapteeni. Vuosien kuluessa rauhoittui mieli ja haihtui ikävä, mutta koskaan en voinut unhottaa tuota vanhaa mielitiettyäni. Niin syvästi oli hänen kuvansa sydämmeeni syöpynyt, ett'ei minkään toisen naisen kuva ole siellä koskaan sijaa saanut.

Kun kapteenina olin puolitoista kymmentä vuotta laivaa kuljettanut, luovuin merielämästä ja rupesin osakkaaksi muutamaan liikeyritykseen kotimaassani. Siinäkin oli onni myötäinen ja menestys suotuisa.

Puolittain tämän yhtiön asioissa, puolittain matkailijana jouduin sitten toistamiseen New-Yorkiin lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun ensi kerran olin sinne karkulaisena, köyhänä työnhakijana tullut. Olipa ne olot muuttuneet kolmessa kymmenessä vuodessa!

Kun aikeeni oli viipyä useampia kuukausia tuossa maailman kaupungissa, niin hankin itselleni yksityisen asunnon, saadakseni olla rauhassa ja levossa, jota ei hotelleissa parhaissakaan tahdo saada.

Talon omistaja oli vanhanpuoleinen neiti, joka asui kesät maatilallaan ja talvet kaupungissa omassa talossaan. Tältä sain minä kaksi huonetta asuakseni. Oli nimittäin kevätaika ja neiti hankkiutui muuttamaan maalle, jonka vuoksi minä sain nuo huoneet.

Hän oli herttainen ja hilpeä nainen, itse hyvyys ja ystävyys, joka oli valmis auttamaan ja palvelemaan jokaista. Minuun teki hän heti pysyväisen vaikutuksen ja tunnustan sen suoraan, että minä oitis ihastuin häneen ja jos ei tuota entistä kuvaa olisi sydämmessäni ollut, niin kukapa tiesi, kuinka olisi käynyt. Lähtiessään pyysi hän minun tulemaan maalle katsomaan amerikkalaista maatilaa ja sen viljelystä. Ja niin hän meni enkä minä tullut ajatelleeksi asiata sen enempätä.

New York ei minua sillä kertaa miellyttänyt ollenkaan. Muutaman päivän perästä olisin jo ollut valmis matkalle Niagaralle, jossa oli aikomukseni käydä, jos asiat eivät olisi viipymistä vaatineet. Näitä odotellessani päätin noudattaa emäntäni ystävällistä kutsua ja käydä häntä tervehtimässä maakartanossaan…

Päätetty ja tehty.

Vastaanotto oli herttainen ja avomielinen ja monikertaan lausui emäntä minut tervetulleeksi ja mielihyvänsä siitä, että olin niin ystävällinen ja muistin häntä tulemalla tervehtimään. Vierasvarainen emäntäni näytteli mielissään tiluksiaan ja puheli ja selitteli innoissaan. Hän oli minusta niin järkevä ja ymmärtäväinen, ett'en vielä ikinäni ollut senlaista naista tavannut. Virkistävää ja opettavaista oli olla hänen parissaan. Siten meni päivä, kului toinen ja kolmantena rupesin minä jo neuvottelemaan itseni kanssa. — Mitä minun tarvitsee muistella enää tuota menneen vuotista lunta, tuumailin itsekseni. Kyllähän ne ikuiset valat vannottiin, mutta eipä hänkään niistä välittänyt, ei vastannut kirjeisiin eikä mihinkään. Suuttui suotta aikojaan… hänen parastaanhan minä tarkotin.

Näitä tällaisia tuumailin sen iltaa ja toisen aamua ja päätökseni oli valmis: rohkasta itseni ja yrittää, varsinkin kun jo edellisinä päivinä olin hänelle selväksi saanut kuka olin ja minkälaisissa oloissa, ett'ei hänen tarvinnut luulla minun pyrkivän varoihinsa käsiksi.

Hän ei ollenkaan hämmästynyt kosimisestani, ei hitustakaan. Luultavasti oli hän sellaiseen tottunut perinpohjasesti, arvelin minä itsekseni.

— En voi ottaa vastaan teidän arvokasta tarjoustanne, jos tahtoisinkin, en missään tapauksessa, puhui hän vakavasti. Olen jo toisen oma, lupautunut toiselle, vannonut olevani ikuisesti uskollinen…

Ja hän kertoi surullisen lemmentarinan, kuinka hän oli ollut kihloissa muutaman kelpo nuorukaisen kanssa, joka oli hänelle samoin vannonut ikuista uskollisuutta, mutta joka tapaturman kautta oli suistunut surman suuhun… ja emäntä vuodatti vieläkin kaipauksen kyyneleitä. Kertomusta minä en suurin kuunnellut, kun niin nolosti oli yritykseni käynyt, ja aioin poistua talosta niin pian kuin suinkin soveltuisi. Tottapa emäntäni lienee huomannut mielentilani, koskapahan kuivasi kyyneleensä ja alkoi kehuskella sulhonsa ulkomuotoa, että minä tulisin vakuutetuksi, että mies senkin puolesta täysin ansaitsi hänen rakkautensa.

— Ja onhan minulla hänen kuvansakin, että saatte itse päättää, sanoi hän ja pyörähti toiseen huoneeseen.

— Minä annan tulen korvettavan teidän kuvillenne! arvelin minä pahasisusesti itsekseni.

— Tässä se on, ja teidän täytyy tunnustaa, että minä en ole liikoja laskenut, puhui hän tultuaan, ojentaen kuvan minulle.

Olin sen antaa takaisin katsomatta, kun katseeni sattui siihen.

— Hyvä Jumala! huusin minä ja kuva putosi kädestäni.

Emäntäni säikähti, että oli topertua siihen paikkaan.

— Herran tähden, mikä teidän on! Mikä teitä vaivaa! huudahteli hän.

— Ei mikään, sanoin minä, ei mikään! Hämmästyin vähän…

Ja kumartuen ottamaan kuvaa lattialta, koetin hillitä itseäni, minkä voin.

Kuva oli, näet, oma kuvani.

Sanaakaan puhumatta otin sitten lompakon taskustani ja etsin sieltä naisen kuvan, jonka asetin oman kuvani viereen hänen eteensä…

Kenenkään sanat ei voi kertoa, mitä siitä seurasi ja kuinka kaikki tapahtui.

Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.

— Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.

Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.

— Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti kuvani taas käteensä.

— Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi kaulaani.

Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän, hymyillen kyynelten seasta:

— Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.

— Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.

— Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä, olit kadonnut ja olet taas löydetty… Ja sitä seurasi taas hellää hyväilyä ja hartaita suuteloita.

Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua… Oli sillä eukolla kiire, naurahti kapteeni.

Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä pilvenhulmuja.

— Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut saapunut yhtään hänen käsiinsä… Tämän suuren omaisuutensa oli hän saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut jättämättä muita perillisiä… Tietysti oli kosijoita ilmestynyt, että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt…

— Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen rouva tuli täyttämään laseja.

— Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla, minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta. Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena, selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa… joki on joutava puro, järvi on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin kuvautuu mielen kuvastimessa… Kaihomielin hän katselee ja kyynel nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat taas lapsuuden kuvat mielessä… kirkastuvat ja suurenevat ja kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan yhteen…

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies… tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi, puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä vaiheita.

Ahven.

— Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!… Kala!… Ahven, hyväkäs!… Musta ahven… huu!

Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia kädessään.

Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin tulisilla hiilillä.

— Ahven… musta ahven… ei se muuksi muutu, hoki noita.

— Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.

— Minullako?… E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.

Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.

— Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut… ei ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin… hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!

Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.

— Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa miestään.

Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet, jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli, kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut. Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt. Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä. Sattuma oli seuraava:

Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä, puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.

Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan, kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään. Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta yhteiselämätä viettänyt ja — nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä kostoa tulevaisuudessa…

— Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi… ei mistään, arveli hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja ennustuslahjoista.

Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin. Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua toimissaan…

Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta se vuosien luvussa korvin kuului… ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta kappera ukko vielä.

Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan…

Kalastamaan?

Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista, kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää… joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena, ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta, jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin ohjannut ja kasvattanut… Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.

Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä…

Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.

Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle peitteeksi pantu ja katseli kaloja.

— Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.

Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä isäntää.

Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän jännitys ja hän pykertyi lattialle.

Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille teilleen.

Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula, jonka ympärillä liha oli rustottunut.

Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se painoi punnittaessa kuusi naulaa.

Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata suohon.

Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa", mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.

Punanen lippu.

Aamusta varhain on hän jo siellä liikkeessä, ratavartija, uskollisena toimessaan. Hän tarkastelee rataa, karkottaa kaikki luvattomat kuljeksijat radalta, niin kaksi- kuin nelijalkaisetkin, ja avaa ja sulkee portit radan molemmilla puolin, kun juna tulee ja ohitse kiitää… Kulkee, näet, maantie siltä kohtaa radan ylitse. Ja saatuansa portit kiinni, ottaa hän lipun taikka lyhdyn, aina sen mukaan mikä vuorokauden aika on, ja näyttää esiin porhaltavalle junalle, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu ja huoleti saapi laskea menemään täyttä pohtia. Kun juna on ohitse, aukasee hän portit ja viepi verkkaan lipun takaisin kojuun. Noista porteista onkin puuhaa koko lailla, varsinkin kesäaikana, jolloin junia kulkee monin kymmenin päivässä ja ajajiakin on ehtimiseen…

Usein tapaan minä hänet kävelymatkoillani, istun hänen kojussaan, lepuutan jalkaani ja juttelen hänen kanssaan joko menneistä ajoista taikka päivän tapahtumista. Koju on pieni, kummallakin sivulla penkit ja pieni ikkuna molemmissa sivuseinissä sekä perässä kamiini, että talvipakkasessakin on koju suloisen lämmin, kun vaan puita muistaa pesään heittää. Ennen oli tukala talvisin, kun ei ollut kamiinia, nykyisin tässä jokunen vuotta sitten toimitettiin tuo siunattu lämmitin, ett'ei tarvitse pakkasellakaan vilussa värjötellä.

Hän on jo vanha mies, elämän lumet peittävät hänen päänsä ja vaalennut on partakin leuvan alla. Kooltaan on hän keskimaita, ystävällinen ja hyväntahtoisen näköinen. Valtion töissä on hän harmaantunut, sillä niissä on melkein koko ikänsä toiminut. Oli tullut ensin Saimaan kanavalle työhön ja siitä päivin uskollisesti toimensa täyttänyt. Kanavatyöstä oli hän siirtynyt rautatietyöhön Pietarin radalle ja sen valmistuttua päässyt ratavartijaksi.

Omasta elämästään ei hänellä ole mitään järkyttäviä, jännittäviä kohtauksia kerrottavina, sillä se on ollut tyyniluontoisen miehen rauhallista elämätä, vaan sitä enemmän on hän nähnyt ja kuullut sillä pitkällä ja melkein tiettömättömällä taipaleella, jolla hän on viipynyt hamasta lapsuudestansa tähän päivään asti. Hän puhelee mielellään, juttelee ja kertoo näkemistänsä ja kuulemistansa, kun tutustuu ja kuulijassa harrastusta huomaa…

— Nyt se on kuollut, sanoi hän eräänä sunnuntai-aamuna, kun tulin hänen kojuunsa, sitten kun hyvät päivät oli tehty ja kuulumiset kysytty…

— Nyt se on kuollut.

— Kuka? Kuka on kuollut?

— Sepä, josta tuonnoin kerroin.

Minä koetin koota ajatuksiani, muistella, selailla kaikkia mielessäni olevia muistoja, kertomuksia ja tarinoita.

— Vai nyt, vastasin mietteissäni ja samassa muistin, että se oli se surullinen kertomus, jolle olin arvellut nimeksi: "Punanen lippu."

Oli erähtä ratavartija Pietarin takana rautatiellä monia aikoja sitten. Suomalainen oli mies ja suomalainen seutu, jonka läpi kulki rautatie, jossa hänen oli toimensa. Häneltä oli vaimo kuollut ja yksi lapsi jäänyt, poika. Isä piti pojastaan hellää huolta, kasvatti vointinsa mukaan ja hankki hänelle opetusta, mitä saatavissa oli. Kaikin puolin piti isä poikaansa kuin silmäteräänsä ja koetti saada hänestä kelpo miestä. Mutta tässä kävi, niinkuin usein tapahtuu, että isän pyrinnöt menivät aivan turhaan.

Maailma ryösti häneltä pojan.

Kun poika oli varttunut ja alkoi olla viidentoista ijässä, pantiin hänet kultasepän oppiin Pietariin. Kulta- enemmän kuin muutakaan seppää ei hänestä tullut, vaan renttu, pahantekijä, josta isällä oli alituista huolta, tuskaa ja katkerata surua. Hän kävi tuon tuostakin isänsä luona rahaa pyytämässä ja tiukkaamassa. Isä antoikin alussa, kun poika lupasi parantaa tapansa ja ruveta työtä tekemään. Siitä ei ollut apua, vaan pahennusta. Työstä ei tullut mitään, parannuksesta vielä vähemmän. Hän vaan juopotteli ja hävitti, mitä sai. Kun poika oli joutunut niin pitkälle, että hän kerran kotona käydessään oli omin lupinsa vienyt äitivainajansa kellon ja sen hävittänyt, oli isä ankarasti kieltänyt hänet luokseen tulemasta ja silmäinsä eteen ilmestymästä. Sen perästä oli hän ollut pitkän aikaa kotonansa käymättä, ruvennut näpistelemään, varastanut, joutunut kiinni, vankeuteen.

Isä kuuli kaikista noista, katkeroittui ja koveni. Oli eräs kesä-aamu, kostea ja sumuinen. Vartija oli lähtemäisillään toimeensa radalle, kun näki poikansa tulevan. Tämä oli jo toisen kerran ollut kiinni, mutta todistuksien puutteessa päässyt irti. Isä lähti, sulki ovensa, eikä ollut näkevinäänkään poikaansa.

Tämä töytäsi isänsä eteen, ei nöyränä, rikollisena tuhlaajapoikana, vaan tylynä, röyhkeänä, vaatien äitinsä perintöä.

— Minulla ei ole mitään poikaa, sanoi isä vakaasti ja jatkoi matkaansa.

Poika kyöritti perässä, uhkasi, vannoi ja kiroili. Hän uhkasi ankarasti ja vakuutti heittäytyvänsä junan alle, jos ei isä suostuisi jakamaan tavaroita hänen kanssaan. Vartija ei puhunut mitään, eikä huolinut hänen uhkauksistaan, vaan meni toimeensa… Junan jyminä kuului etäältä.

Vartija pistäysi kojuun ja otti kaksi lippua, valkosen ja punasen.

Kuului pitkähkö, kimakka vihellys. Vartija pisti punasen lipun kainaloonsa, asettui tiepuoleen ja nosti vakavana valkosen lipun… olihan tie kunnossa kaikin puolin.

Hän näki, kuinka poikansa asettui poikkipuolin tielle jonkun matkaa hänestä.

— Ei miestä niin peloteta, arveli vartija, kääntyen selin sinne päin, ja piti vakavasti Valkosta lippua ylhäällä.

Samassa syöksi juna ähkäin puhkain täyttä vauhtia esiin.

Vilahdus vaan ja samassa pyörähti junan alla miehen pää ruumiista erilleen.

Sitä ei huomannut muut kuin vartija, joka ei kaikessa ankaruudessaankaan voinut olla vilkasematta siihen suuntaan.

Lippu putosi hänen kädestään, juna oli samassa ohitse. Hän seisoi hetken liikkumatta kuin kivettynyt. Sitten lähti juosta potkaltamaan junan perässä huutaen, täyttä kurkkua karjuen: punanen lippu, punanen lippu!

Töin tuskin sai toinen vartija hänet kiinni ja kykeni pitelemään siksi kun apua joutui…

Hän oli mielipuoli.

Isän sydän oli särkynyt.

Hänet toimitettiin mielivaivaisten parannuslaitokseen, jossa oli kohta vaipunut täydelliseen tajuttomuuteen.

Kauvan hänen ei kuitenkaan tarvinnut siellä kitua. Kun hänellä oli jonkun verran omaisuutta ja sai pienen eläkkeen, otti sisarensa hänet hoitoonsa. Mitäpä hän sairaalassa teki, kun ei sanottu ikinä tervettä tulevan…

Tämä oli kertomus.

— Nyt se on päässyt tämän maailman vaivoista, jatkoi vartija.

— Olihan se hyvä sekin.

— Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa ei hän ollut lausunut yhtään ainoata sanaa, oli syönyt, kun oli syötetty, maannut, kun oli makuutettu.

Vartija kuivaili vanhoja silmiään.

— Minä tunsin hänet, jatkoi hän vähän päästä, olimme yksissä töissä Saimaan kanavalla.

Hän vaikeni, katseli ikkunasta ja jatkoi:

— Valkonen lippu! oli hän sanonut selvästi ja käskevästi viime hetkellään, sulkenut silmänsä ja niin oli sumea henki lähtenyt ikuiseen kirkkauteen selvenemään, kirkastumaan.

Tähän lopetti vartija. Junan jyminä kuului etäältä.

Hän otti Valkosen lipun, meni ja sulki veräjät.

Juna vihelsi.

Hän asettui tiepuoleen, nosti lipun merkiksi, että tie on täydessä kunnossa niin pitkälti kuin hänen piirinsä ulottuu, ja minä… minä läksin omille teilleni.

Elämän avain.

Hän on nyt kuollut, hänkin, sammunut sumea henki.

Koulussa olin jo häneen tutustunut ja erittäin kiintynyt, vaikka emme olleetkaan samalla luokalla. Hän kun oli liikkuva luonteeltaan, niinkuin minäkin, niin tapasimme toisemme usein kävelymatkoilla, metsästysretkillä, luistinradalla, mäenlaskussa, kilpa-ajoissa ja muissa senlaisissa tiloissa.

Hän oli muuten harras mies, joka seurasi tarkasti uskonnon opetusta koulussa ja kävi ahkerasti kirkossa. Perästä päin kertoi hän sitten toisille, mitä saarnaaja oli puhunut, kuinka se oli selittänyt sen ja senkin paikan. Muistan monta hetkeä, kuinka hän Inkilän kamarissa, jossa kävimme kahvilla ja lepäämässä hiihtomatkoillamme, selitti sanaa ja puheli aikeistaan. Hän aikoi varmasti lukea papiksi, sillä hän oli vakuutettu siitä, että hän oli papiksi luotu. Oikein hän innostui puhellessaan, kuinka jaloa ja ylevää on ruokkia elämän sanalla isoovata seurakuntaa. Moni tovereista hienosti kadehti hänen varmaa päämaaliaan, kun itsellään ei ollut vähintäkään selvillä, miksi sitä pitäisi pyrkiä ja mikä tulevaisuus oli kovain läksyjen takana, joita vaivoin sai nujerretuksi opettajain mieliksi… Hänellä oli tie selvänä, Korkeimman viittoma, ja olihan niitä muutamia muitakin, joilla oli pyrinnöillään päämaali ja tarkotus, jotka pyrkivät oppineiksi, kirjailijoiksi — jopa jokunen "suoraan senaattiinkin" — jotka "kehittelivät henkeään."

Yhtä aikaa jouduimme ylioppilastutkintoon… niin olivat asiat kiertyneet. Hörymättä ilmoitti hän itsensä teoloogiseen tiedekuntaan, sillä välin kun jotkut vielä akateemian eteisessä kyselivät toisiltaan että mihinkähän tiedekuntaan sitä pitäisi tämän papan pojan ilmoittautua… Niin epäselvällä kannalla sitä on usea vielä yliopiston ovella, moni vielä haudan ovellakin.

— Onhan sinulla elämän avain kädessä, päätä ja aukase! Itse minunkin on pitänyt päättää, sanoi hän minulle, kun häneltä hyviä neuvoja pyysin tuossa samaisessa seikassa.

Ja itsehän sitä piti päättää.

Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme "tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä, tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä "pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".

Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. — Terve monesta päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen Inkilän mäellä. Käy pöytään!

Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin onnellisen sattuman johdosta.

— Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme. Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin toimeen… en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa, johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä tiellä, eikä millään muulla…

Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.

Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia. Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.

Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri, yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme, tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.