SISÄLLYS. (continued 3)

Rosamonden rakkauteen Roland de Coeur-de-Loup kyllä uskoi. Mutta pulma ei silti ollut selvinnyt. Varakreivi oli sodan vuoksi varsin köyhä ja tiesi nyt selvästi, mikä oli Rosamonden isän tahto: ettei hänen ollut saatettava nuorta markiisitarta köyhyyden onnettomuuteen. Ja kuinka saattoi varakreivi luoda tulevaisuutensa, varsinkin nyt, keskellä sotaa? Hän, joka oli ennen elänyt varallisuuden mukavuudessa ja oli aivan tottumaton rauhallisen elämän taisteluun. Kohtalo oli varakreivi Rolandista kuin ylipääsemätön muuri hänen edessään.

Onneksi oli hänen lähdettävä heti tästä kohtauksesta takaisin tuleen. Onneksi, hänen omasta mielestään: voidakseen harkita asiaa rauhassa, keskellä verisen ottelun kärsimyksiä. Niin, ehkäpä unohtaakin Rosamonden: sillä jos unohtamisella oli pelastettavissa tuon naisen onni, niin Roland de Coeur-de-Loup oli koettava unohtaa. Ah, hän oli koettava vaikkapa kaatua. Silloin myöskin Rosamonde hänet kai unohtaisi.

Oi rakastavaisten eroa, heidän iltaansa nyt alakuloisilta tuntuvilla poppelikujilla. Sotilasparvi odotti tuolla nuorta päällikköään! Rakastavain kesken ei sanaakaan lausuttu, sillä sanat tukehtuivat eroavien sieluun, kun ne pyrkivät ilmaisemaan heidän rakkauttaan. Yksinpä käsien kosketuskin vihlaisi kipeästi heidän sydäntään! Ero ehkä ainaiseksi, sillä lähtihän Roland raivoisimpaan taisteluun, mitä koskaan lienee käyty.

Ja kuitenkin se eroamisen hetki meni myöskin Rosamondelta, joka huoneeseensa päästyään heittäysi maahan, matolleen, rukoili jumalan siunausta rakastetulleen. Ah, milloin näkisi hän Rolandinsa jälleen?

Juoksuhautojen jäisessä vedessä ja lumessa luutnantti de Coeur-de-Loup vartioi rintamaa, miettien monina kylminä ja tähtisinä talviöinä rakkauttaan, muistamatta viluaan tai nälkäänsäkään; sillä jälleen jakoi hän leipänsä itseään heikommille. Eikä hän tiennyt, miten asemaansa auttaa, miten esiintyä rikkaana Rosamonden isän edessä. Jopa kirosi hän sotaa, joka esti hänet edes yrittämästä miehen arvolle sopivaan varalliseen asemaan. Joskus ahdisti häntä epätoivo niin, että hänen teki mieli tosiaan kaatua. Silloin komensi hän sotilaansa hyökkäykseen; sitä hän itse johti ainoastaan väkipuukko kädessä, ei edes revolverilla varustettuna. Hänen hurjapäistä esimerkkiään noudattivat urhoolliset sotamiehetkin, heittäen kiväärinsä taakseen juoksuhautoihin ja syöksyen saksalaisten kaivantoihin pelkästään pistimet aseinaan. Se oli vimmattua ottelua: kuin petojen, jotka iskevät hampain metsästäjän kimppuun. Varakreivi Roland de Coeur-de-Loup sai näistä hyökkäyksistä kunniaa, joskin varoituksia ylemmiltään niiden mielettömyyden vuoksi. Pian hänen arvonsa kohosi.

Mitä hän pohjaltaan sodan arvoista, hänelle niin vähäpätöisistä! Hän teki urotyönsä kuollakseen. Eikä kuollut, ei edes haavoittunut, vaikka surmasi melkein pelkin kourin kymmeniä saksalaisia! Rolandin käsivarret olivat usein kyynärpäitä myöten veressä. Mutta sitä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Rosamondea, loikoessaan monet, Rosamonden vuoksi unettomat yöt kovalla lavitsallaan, lumi jalkojensa peitteenä: mutta se lumi oli hänestä joskus ihanaa, sillä hän muisteli rakastettuaan, ja kun Rosamonde lähetti hänelle kirjeitä, tuntui talven tuiskuava lumi suorastaan paratiisin kasteelta: se tuoksui Rosamonden kirjeeltä ja hänen hipiältään. Kirjettä olivat Rosamonden huulet suudelleet. Niin, rakkaus on hullunkuristakin; ensimmäisiä Rosamonden lähettämiä sukkia ei tämä sotilas pitänyt jalassaan, vaan kätki ne rakkaiden kirjeiden ohella povelleen: siellä ne olivat kuin keskiajan ritarien rinnassa heidän rakastettujensa värit, nuo nauhat, joiden nimessä ritarit taistelivat koko maailmaa vastaan.

Oi elämää! Kuinka paljon taisteluita sen ilojen saavuttamiseksi, joista rakkauden onni on suurin. Ilojen saavuttamiseksi, jotka ovat luodut katoamaan kuin rientävän virran kupla!

Paitsi että Roland de Coeur-de-Loupin mieli teki joskus kuolla ja että hän jälleen joskus tunsi paratiisillista autuutta painaessaan huulilleen ylhäisen naisen kirjeitä, saattoi hänet, sillä hänen suonissaan piili monta pisaraa rajua ja väkivaltaista normanni-vertä, rakkaus usein sellaiseenkin tilaan, että hän näki unissaan Rosamonden esimerkiksi itämaisena tanssijattarena ja itsensä tämän Salomen omistajana. Näistä unistaan hän kirjoittikin Rosamondelle, rakkautensa kiihkossa. Neitseellinen kauhistus voitti Rosamonden heräävän hehkun niitä kirjeitä lukiessa, sytytti hänet niin, ettei hän niihin voinut vastata muuta kuin valittaen rakastettunsa puolesta. Jopa syöksyi Roland epätoivoon siinä määrin, että hän tahtoi omistaa Rosamonden ajattelemattakaan, mitä sitten seurasi: voisiko hän luoda hänen onnensa vai ei.

Niinpä kävi, että kun hän palasi rintamalta muutamaksi päiväksi lomalle tuohon kaupunkiin, jossa Rosamonde oli laupeudensisarena, palasi kunnialla laakeroituna, mutta paljon enemmän riutuvana sielun tuskista kuin verrattomista ruumiillisista ponnistuksista, hän koetti ottaa rakastettunsa huumaten hänet suudelmilla ja suloisilla sanoilla, jotka olivat Rosamondelle tuhat kertaa vaarallisempia kuin Burgundin petollinen viini, jota huima sotilas nosti hänen huulilleen. Täten ei Rosamonde tahtonut olla hänen, vaan itse antautuen, vapaasta halustaan. Vielä ei hän ollut saanut tarpeeksi aikaa voittaa itseään, joten kaikki olisi ollut hänelle täysin selvä. Suloista on rakkauden viivytyskin. Mutta normannien poika ei olisi sallinut hänelle aikaa selviytyä suureen rakkauteen. Oi niitä taisteluita: Rolandin kädet rakastetun hennoissa käsissä ikäänkuin vihollisessa, jonka kanssa kiivaillaan kuolemasta: se, kenen kädet ensinnä heltiävät, kukistuu. Voi suudelmia, jotka olivat kuin väkipuukon puremia! Voi Rolandin kuuroja korvia, jotka eivät ymmärtäneet rakastettujen huulten selityksiä eivätkä Rosamonden sielun hätähuutoja.

Mutta Rosamonde oli markiisitar de Fleur-de-Lys: sillä tavalla ei häntä voitettu! Ei, voitetuksi jäi normannien jälkeläinen Roland, joka vaipui polvilleen Rosamonden jalkoihin, rukoillen vuorostaan häneltä armoa: kuolemaa. Sillä ilman ihanan valtiattarensa omistamista hän ei saattanut elää. Ja se rukous oli voittajalle jälleen paljon vaarallisempi kuin kaikki Rolandin suloisimmatkin sanat, jotka olivat hänelle kuin taivaallinen soitto. Silloin oli Rosamonde nääntyä itkuunsa, koska hän ei tiennyt, miksi hän ei ollut jo kaikkeen valmistunut. Miksi ei? Siksi, että hän aikoi olla rakastettunsa aina, ei ainoastaan lyhyet tuokiot, vaan enemmän kuin koko elämän, kuten tämän ritarisadun lopusta näemme.

Tappionsa kärsittyään lähti Roland takaisin sotaan, ottamaan sodan voittoja, sillä hänellä ei ollut nyt tilaisuutta hankkia rauhan miehen tulevaisuutta. Ja epätoivoissaan rakkautensa ja tulevaisuutensa tähden heittäysi hän entistä hurjemmin vaaroihin, hankkien yhä lisää kunniaa, joka ei lopultakaan liikuttanut häntä yhtään: lapsenleikkiä oli hänestä taistelu kuulia vastaan niiden pistosten rinnalla, joita hänen sydämensä salaa kärsi. Kas niin, hän oli pian kapteeni ja eversti ja muuta sellaista. Yksinään karkoitti hän kerran viholliset kanuunan ympäriltä, kunnes muut sinitakit huomasivat hänen taistelunsa ja tulivat viemään voittosaaliin, tuon kanuunan, riemusaatossa kaivantojensa toiselle puolelle. Todellakin, kunniaa sai Rosamonde paljon soturistaan, hänestä, jonka vuoksi hän jo oli joutunut ihmisten puheenaiheeksi.

Täten kului aikoja, kunnes Rosamonde tuli valmiiksi. Aina oli hän tahtonut olla Rolandin, mutta mitä olisi ollut voitto ilman sotaa? Kuitenkin nyt, kun varakreivi palasi rintamalta, kultaiset laakerit uljaan päänsä ympärillä, tahtoi hänen rakastettunsa lähteä hänen kanssaan virkistysmatkalle suureen Pariisiin. He lähtivät. Oli kevät … glysiiniköynnökset koristivat matkan varrella näkyvien valkeain talojen seinämiä, täynnänsä sinipunaisia kukkia… Ja syreeninkukkien värinen oli myöskin Rosamonden puku, melkein ihonmyötäinen; hänen ihonsa tuoksui Rolandista ihanammalta kuin kukkaset, Tuossa suuressa kaupungissa erään majatalon lähellä, jonne Roland arveli heidän menevän, otti Rosamonde häntä käsistä, loi häneen kasvonsa, jotka hohtivat punassa, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi, että nyt hän tahtoi olla hänen.

Oi vapisevaa onnea Rolandin sydämessä! Hetken pysähtyi Rosamonde sen huoneen ovelle, joka oli oleva heidän autuutensa kammio! Siellä säteili Rosamonde … tummanpunaisen vaipan väri kohotti hänen povensa valkeutta! Sillä povella, valkealla kuin norsunluu, säkenöi jalokivikoriste.

Läpi verhottujen ikkunainkin luuli tuntevansa ruusujen tuoksua suuresta puistosta, joka oli heidän huoneensa vieressä.

Aamulla sitten oli Rosamonde kaunis kuin kuningatar Antoinette, poskilla punerrus ja huulilla vielä punaisempi hymy.

Niin meni päivä. Illalla, haikean-suloisena kevätiltana, jolloin varjot laskeusivat yli tuoksuvan puiston, menivät he kylki kylkeä vasten läheiseen kirkkoon, aikojen tummentamaan Madeleine-temppeliin. Täynnä pyhää hartautta paljasti siellä Roland de Coeur-de-Loup päänsä ja avasi kiitollisen sydämensä temppelin pyhyydelle, Rosamonden polvistuessa rukoilemaan taivaan siunausta rakastetulleen, jonka oma hän oli oleva jopa haudan toiselle puolelle, sillä hän uskoi, että sielu iankaikkisesti elää: mikä autuuden ihanuus!

Hiljainen pappi vihki heidät siellä salaa.

Ja myöhemmin sanoi Rosamonde, kun Roland puhui menneistä kärsimyksistään, ettei hänen pitkäaikainen vastustamisensa suinkaan ollut johtunut siitä, että hän olisi ajatellut, millä he eläisivät. Ei, hän luotti Rolandiin ja oli valmis uhraamaan perintönsä saadakseen elää rakastettunsa kanssa. Jos Rosamonden isä jättäisi tyttärensä perinnöttömäksi, niin olisi hän valmis tekemään työtä Rolandin kanssa. Kun vain sota loppuisi! Ja Rolandin henki säästyisi!

Nyt palasi varakreivi de Coeur-de-Loup jälleen juoksuhautojen vimmattuun melskeeseen. Siellä sitten hankittu kunnia, monta kertaa entistä suurempi, oli tyynellä voimalla taisteltu. Veressä olivat hänen kätensä kyynärpäitä myöten, mutta epätoivo ei niiden iskuja herpaissut, kuten ennen oli saattanut tapahtua: silloin oli hän lamautunut pitkiksi ajoiksi miettimään ainoastaan suruaan. Nyt hän myös suojeli itseään vaaroilta, mikäli uljas miehuus salli, suojeli tulevan onnensa tähden.

Avosylin ja riemuiten otti laupeudensisar hänet vastaan lomille. Ihania retkiä pitkin kauniita ja laakeita Ranskanmaan tasankoja, majaloihin, joita he sanoivat kodikseen, sillä Rosamonde koristikin ne kamelioilla ja liljoilla ja täytti ne rakkautensa hehkuvalla tuoksulla. Rakkauden sanoja sokertelivat hehkuvat huulet Rolandille. Oli niinkuin heidän sydämensä olisivat haljenneet ja vuodattaneet yhdessä sykähdyksessä kaiken verensä tässä onnen syvyydessä.

Sodan jälkeen oli ennen melkoisessa yltäkylläisyydessä ja joutilaisuudessa elänyt varakreivi päättänyt jäädä ensin vaikka huonosti maksetulle sotilasuralle, joskin se tuntui hänestä kurjuudelta hänen menneen elämänsä rinnalla. Mutta Rosamonde tahtoi auttaa miestään. Markiisittaren isältä eivät he aikoneet mitään pyytää, koska tämä oli, kuultuaan pari kertaa epävarmaa huhua, että he olisivat naimisissa, ilmaissut jättävänsä tyttärensä oman onnensa nojaan, jos huhut tiesivät totta. Isän kysymyksiin ei Rosamonde vielä vastannut.

Niin, he päättivät elää omalla työllään. Elää!

Mutta toisin sääti kohtalo, ja vasta nyt alkaakin oikeastaan kertomus, tarinamme lyhyt loppu, kertomus oikeasta markiisitar de Fleur-de-Lysistä!

Sota loppui. Mutta varakreivi Roland de Coeur-de-Loup, vaikka ikäänkuin ihme oli varjellut hänet sodan aikana haavoittumasta muuta kuin kahdesti ja vähäpätöisellä tavalla, sai melkein viimeisissä kahakoissa, saksalaisten vetäytyessä Rein-virran taakse, kuulan selkärankaansa, varsin lähelle selkäydintä.

Että hän käänsikin kerran selkänsä viholliselle, sen paetessa!

Roland joutui sairaalaan, tuohon hänelle rakkaaksi käyneeseen kaupunkiin, joka oli hänelle pelkkä Rosamonde. Ja suloista oli siellä ensin levätä verileikistä, vaikka tuskatkin purivat selkäydintä. Kuula oli toki jo saatu poistetuksi. Suloista nukahtaa markiisittaren hellien käsien vaalimana ja herätä hänen huultensa lämpöiseen suudelmaan ja lohdutukseen.

Siellä uudistettiin markiisittaren ja Rolandin vihkiminen vielä julkisesti, komein ja juhlallisin menoin. Niin tahtoi markiisitar, vaikka Roland ei päässyt vuoteesta. Rosamonde pelkäsi näet erästä seikkaa, jota hän ei kuitenkaan ilmoittanut miehelleen … jotain sairautta koskevaa.

Kului kuukausia, mutta Roland ei parantunut. Kipu selkärangasta levisi muualle.

Tuli jälleen syksy, ainaisin satein ja viimoin. Lääkärit neuvoivat soturille ja markiisittarelle lämpöisen etelän parhaita seutuja, Italiaa. Soturin toiveet, että hän eläisi ja elättäisi vaimonsa, olivat heikentyneet. Mitä siitä! Markiisitar möi riemuiten jalokivisen kaulakoristeensa. He matkustivat Napoliin, ihanaan ja iloiseen kaupunkiin, joka kuultaa kullankeltaisena ainaisen kesänsä sinisistä autereista, täynnä taivaallisten aaltojensa leikkiä ja asukkaittensa hetkionnen laulua.

Siellä olivat he nyt. Markiisitar talutti rakastettuaan; Roland ei enää jaksanut kävellä häneen nojaamatta. Ja vihlovan kivun lisääntyessä Rolandin selkäytimessä kasvoi hänen toivottomuutensa.

Niinpä päätti aviopari viimein, kun miehen jo oli turvauduttava kainalosauvoihin, palata synnyinmaahan.

He menivät Rolandin kotiseuduille, vaikka ne olivatkin raiskatut. Sillä markiisitarkin myönsi, että heidän täytyi nyt käytellä varojaan viisaasti eikä hukata niitä vieraassa maassa. Hän sanoi, että niiden täytyi melkeinpä yksinään riittää, kunnes Roland paranisi. He päättivät rakennuttaa pienen talon varakreivi de Coeur-de-Loupin linnan raunioille.

ja niin he tekivät. Siellä hoiti markiisitar puolisoaan edelleen, apunaan joku palvelijatar.

Rakentamiseen kuluneet rahat loppuivat. Rosamonde de Fleur-de-Lys möi korvarenkaansa ja sitten rannerenkaansakin; aika kului entiseen tapaan, ja varakreiville oli toimitettava lääkäreitä; huonostipa maksaa sota usein niille, joille se on luvannut kultaisia kannuksia. Kuitenkin keksi Rosamonde keinon salatakseen myönnit mieheltään, joka kylläkin huomasi, että Rosamonden kauniit kädet olivat tulleet karkeiksi työstä, sillä palvelijatartakaan he eivät enää voineet pitää. Niin, markiisittaren keino oli se, että hän teetti kalliin renkaansa sijaan samanlaisen halvasta metallista ja lasinsiruista. Siten salasi Rosamonde mieheltään uhrauksensa.

Mutta vielä enemmän odotettiin häneltä uhria. Roland ei päässyt nousemaan enää kainalosauvoillekaan; paitsi jalkoja olivat nyt hänen kätensäkin halvautuneet. Ainoastaan morfiini antoi virvoitusta nuoren sankarin tuskien lakkaamattomaan tuleen. Nyt tuli Rosamonden viimeisten keinojen vuoro. Koruja ei hänellä enää ollut muuta kuin rakas vihkisormus. Mutta olihan isällä varoja! Mitä teki hän? Rosamonden isä oli saanut aikaa sitten tiedon tyttärensä avioliitosta ja todellakin julistanut hänet perinnöttömäksi. Nyt nöyryytti Rosamonde itsensä niin, että hän kirjoitti isälle ja pyysi itselleen apua, luvaten erota varakreivi Roland de Coeur-de-Loupista. Mikä valhe ylhäisen nuoren naisen suusta, joka ei koskaan tahtonut valhetella! Ja hänkö olisi eronnut puolisostaan ja sairaasta rakkaastaan. Isä antoikin tätä hyvää lupausta vastaan jonkin summan. Sillä hankki Rosamonde de Fleur-de-Lys miehelleen Englannista lääkäreitä.

Turha toivo: jumalat olivat ampuneet Rolandia, kun oli kääntänyt yhden ainoan kerran selkänsä viholliselle! Hänen tuskansa yltyivät. Hän ei voinut liikuttaa enää päätänsäkään, hän makasi vuoteessa kuin ruumis: elävä ruumis, jonka luita peitti punertava nahka. Ainoastaan rinta ilmaisi elämää, huohottaen alinomaa, joka hetki, milloin ei morfiini tukahduttanut sen liikettä ja ummistanut kuumehohtavia silmiä. Rosamonde suuteli pakahtuvin sydämin Rolandin pöhöttyneitä ja vääristyneitä kasvoja. Rosamonde anoi apua suurelta tasavallalta, hän vaati sitä, uhaten häpeällä sen kunniaa: apua ei tullut. Harvoin muistetaan todella kärsiviä sankareita. Nyt Rosamonde rukoili ja uhkasi isäänsäkin jälleen, tuota kuivan sydämen miestä, joka oli katkeroitunut tyttärensä petoksesta: eihän näet Rosamonde ollutkaan palannut kotiinsa. Markiisitar teki käsitöitä; niitä hän lähetti Pariisiin myytäväksi. Ja kun hän oli päivän ja illan tehnyt niitä Rolandin vuoteen ääressä, jatkoi hän työtään yöllä keittiössä, ettei tuskiinsa heräävä puoliso näkisi hänen valvovan ja itkevän. Salatakseen kuihtumistaan markiisitar de Fleur-de-Lys, vaikkei hänen tosiaan ollut ennen tarvinnut kaunistaa kasvojaan, maalasi itseään Rolandin vuoksi.

Rolandin kipu piti joka hetki sairaan otsalla tuskan hien.

Mihin ei ääretön hätä saisi uskomaan? Pyreneitten lumisten alppien helmassa on kaupunki nimeltä Lourdes. Vihannassa rotkossa, pyhä kaupunki. Siellä on komeita marmorikirkkoja … siellä asuu ihmeitä tekevä Lourdesin Neitsyt Maaria. Hänen kunnianimenään on Salus infirmorum, sairaiden pelastus. Puolenmiljoonaa toivioretkeläistä vaeltaa joka vuosi sinne, juomaan vettä Neitsyen ihmeitä tekevästä lähteestä tai kylpemään sen jääkylmässä vedessä. Tuhannet ovat jättäneet kainalosauvansa pyhän luolan seinälle, jonka vieressä tuo lähde on, ja kultaisia kiitoslauselmia kirkkojen marmorisiin seinälaattoihin, ihmeen kautta pelastuneina halvatun tai sokean kohtalosta. Rosamonde de Fleur-de-Lys tiesi kyllä, koska hän oli lähellä Lourdesia sijaitsevan Paun seudun tytär, että se Neitsyt Maaria, joka ilmestyi puolen vuosisataa sitten eräälle myllärin tyttärelle ja kehoitti häntä neuvomaan sairaita juomaan hänen lähteensä vettä ja kylpemään siinä, — että se jumalanäiti mahtoi olla ainoastaan muudan pariisitar, joka oli ollut luolassa kohtauksessa rakastettunsa kanssa. Mutta kuka tietää: monet ovat kuitenkin parantuneet uskomalla tähän Neitsyeen. Rosamonde de Fleur-de-Lys vei siis Rolandin tuonne pyhään kaupunkiin, lietsoen koko matkan hänen sieluunsa uskoa: suurta uskoa parantumiseen, uskoa pyhään Maariaan, uskoa ihmeeseen. Kukaan ei liene koskaan palavammin rukoillut Lourdesin suitsutuksesta mustuneen luolan suulla, kultakruunujen ja satojen vahakynttilätulten ympäröimän Neitsyt Maarian kuvan edessä kuin Rosamonde de Fleur-de-Lys rukoili kalleimpansa puolesta. Kun paareilla kärsivälle Rolandille kurotettiin ihmeellistä vettä juotavaksi, niin hetkisen kirkasti hymyilevä toivo Rolandin sameita ja surullisia silmiä. Mutta kauan ei ollut toivoon syytä.

Ihmeluolan madonna ei kuullut sitä sisartaan, jonka nimi oli de Fleur-de-Lys. Entistä kurjempana saattoi nuori markiisitar miehensä takaisin kotiin.

Kului aikaa, ja varakreivi de Coeur-de-Loup sanoi joskus, että tuntui kuin kohtalo aikoisi vääntää hänen selkärankansa poikki, niinkuin hauraan puun, ja samalla kuin se aikoisi kovettaa sen marmoriksi. Yöllä, kun Roland luuli Rosamonden nukkuvan, karkasi valvovan sairaan huulilta joskus epätoivoinen huudahdus taivaan puoleen, joka ei vapauttanut häntä kuolemalla. Ja sellaisten huudahdusten merkityksen tiesi Rosamonde hyvin; eikä hän aina voinut rientää lohduttamaan, koska tiesi, että hän siten olisi riistänyt Rolandilta mahdollisuuden valittaakin.

Viimein sammui kärsivältä sankarilta melkein silmien valokin. Ja silloin hän alkoi ilmaista kaipaavansa kuolla, kyyneleiden virratessa noista sammuvista silmistä, jotka eivät kauan näkisi enää edes Rosamondea. Jopa hän kerran kysyi, verkalleen ja leikkisällä äänellä, muistiko puoliso muinoin kysyneensä häneltä, olisiko hänellä voimaa surmata Rosamonde, jos tämä ruhjoutuisi taistelukentällä haavoittuneita etsiessään. Rosamonde muisti hyvin tuon asian. Hän säpsähti, eikä vastannut heti. Mutta sitten hän vakuutti Rolandille, että jos hän huomaisi kaiken toivon turhaksi, niin hänellä olisi ryhtiä vapauttaa rakkaansa. Niin, hän tekisi sen; ilman tuskaa olisi Roland parissa sekunnissa oleva kuollut kuin pienoinen hiiri, vaikka hän oli suuri ja oikea sankari. Silloin Roland rauhoittui ja kärsi jälleen vaivansa.

Pian hän oli paitsi liikkumaton myöskin sokea.

Kerran sanoi markiisitar de Fleur-de-Lys saaneensa isältään katuvan kirjeen: isä kutsui häntä muka komeaan linnaansa, talvellakin ihanan Paun kaupungin lähelle. Isä tahtoi sovittaa kovuutensa tytärtään kohtaan, nähdessään hänen totisen rakkautensa; hän oli ensin muka pitänyt sitä kevytmielisyytenä; nyt hän tahtoi sovittaa menettelynsä siten, että kohteleisi ystävyydellä hänen miestään, onnetonta sankaria, jopa valmistaisi tuolle sankarille omituisen ja mitä iloisimman yllätyksen.

Niin sanoi Rosamonde isänsä kirjoittaneen.

Sitten möi hän Rolandilta salaa vihkisormuksenakin, pukujensa lisäksi: niitä hänelle ei jäänyt enää kuin yksi ainoa, se syreeninkukkien värinen puku, jo ennen tuntemamme. Näin saaduilla rahoilla palkkasi hän varakreiville kunnon hoitajattaren niiksi kahdeksi päiväksi, jotka häneltä veisi matka muka Pyreneitten juurelle ja sieltä takaisin. Mutta hän matkustikin Pariisiin.

Koskaan ei Roland de Coeur-de-Loup ollut kuullut vaimonsa ääntä iloisempana kuin hänen palatessaan tuolta matkalta. Ja hänen seurassaan oli kaksi henkilöä, mies ja nainen. Rosamonde kiitti miestään sankariksi, josta hän oli ylpeä tuhannesti enemmän kuin koko ikänsä, sillä Roland oli nyt nouseva tuskiensa haudasta entistä kirkkaampaan elämään. Rosamonden isän yllätys oli näet sellainen, että hän oli mennyt puhuttelemaan Lourdesin kaupungissa muuatta indialaista bramaania, joka oli tullut sinne näkemään kristittyjen ihmeellisintä ihmepaikkaa. Tuo buddalaisten pyhä mies oli vakuuttanut leikinasiaksi parantaa Roland, niin totta kuin hän itse, indialainen pyhimys, oli maannut omasta tahdostaan neljä kuukautta haudattuna ja oli sitten noussut ylös. Sitä, mitä ei neitsyt Maaria osannut tehdä, sen osaisivat Indian kuuluisat ja vanhat taidot. Nämä vieraat, miehen ja naisen, bramaani niinikään oli tehnyt terveiksi Lourdesissa. Heidät oli markiisittaren isä lähettänyt Rolandille eläviksi todistajiksi paranemisesta, toivonlehvän tuojiksi. Sairaan oli kestettävä vielä tuokio. Itse idän viisas ei aikonut tulla ennenkuin viikon kukittua, tehtyään pitkällisiä valmistuksia vaativat lääkkeensä Rolandille. Mies ja nainen vannoivat todeksi markiisittaren kertomuksen, vannoivat innostuen ja kiihtyen, kun sokea sankari epäili heidän sanojaan. Ja sitten he lähtivät pois siitä köyhästä talosta. Mutta Rosamonde nauroi ja liverteli kuin kesän alussa pesäänsä rakenteleva pääskynen, kietoen Rolandin syliinsä ja suudellen häntä. Nyt oli heillä oleva suuri juhla, koska Rosamonden Roland pian olisi terve. Sitä juhlaa ja muita pikku menoja varten oli Rosamonden isä antanut tyttärelleen ja vävylleen aluksi kymmenentuhatta Ranskan tasavallan kultaista rahaa. Taivas oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ankaran miehen katumukseen. Rosamonde oli tuonut tähän juhlaan myöskin upean synnyinseutunsa kukkia … siitä palatsista, jonne he matkustaisivat Rolandin kanssa virkistysretkelle ennenkuin ryhtyisivät järjestämään Rolandin linnaa kaikkeen sen entiseen komeuteen. Niin, ruusuja todella: niiden tuoksun sairas tunsikin, Rosamonden asettaessa ne hänen povelleen.

Juhlaan siis! Koskaan ei Rolandilla enää olisi taistelua! Mikä elämä: nuoria he olivat vielä, ja Rosamonde niin rikas. Vielä ponnistus … viikon päivät, ja sitten alkaisi pitkä, ihana elämä! Lumivalkeat raidit asetti toimelias markiisitar Rolandin vuoteeseen, kannettuaan hänet leposohvalle niinkuin monet kerrat ennen. Ruusuja ja suuria liljoja, joiden heteet olivat kultaisessa tomussa, sovitti hän sokean sairaan vuoteen kulmiin.

Sairas huudahti, että Rosamonde oli siis tosiaan tehnyt tämän hänen puolestaan: hankkinut hänelle pelastuksen? Ah, Roland sanoi leikillään, että näytti siltä kuin Rosamonde todellakin olisi ollut valmis surmaamaankin hänet, jos ei muuta apua olisi ollut!

Rosamonde vastasi hiukan vihastuen hänelle, että oli kiittämätöntä puhua tällaisella hetkellä sellaisesta lupauksesta, joskin hän olisi ollut valmis siihen, ellei muuta mahdollisuutta olisi löytynyt. Oi onnea, että se löytyi! Rosamonde tiesi nyt kymmeniä tarinoita ihmeellisistä parantumisista, joita tuo Indian tumma tiedemies oli tehnyt. Niin, nainen oli hullu ilosta; hän teki pientä kiusaakin Rolandille, nipisti häntä kipeästä niskasta sanoen, että pian saisi Roland kostaa vuorostaan väkevillä käsivarsillaan vaimolleen, ja vääntää kiviä, raivatessaan linnan raunioita puutarhaksi, sillä voimistuakseen oli Rolandin tehtävä ruumiillista työtä. Nyt meni markiisitar varustamaan miehelleen mainiota herkkuateriaa. Mutta kun hän tuli keittiöön ja oli siellä yksin, hervahti hänen ruumiinsa lamaan. Sillä ihmisen sydän on pakahtua suruun, jos häneltä kuolee rakas ihminen, ja Roland oli ainoa Rosamonden omaisuus koko maailmassa. Isä ei ollut suinkaan heltynyt eikä katunut. Raskasta on tietää kaikki mennyt onni kadonneeksi kuin lyhyt eilinen päivä, joka lensi pois eikä koskaan enää palaa. Niin laskee elämän aurinko. Missä olivat heidän yhteiset kävelynsä pitkillä, kauneilla poppelikujilla, heidän rakkautensa metsien kunnailla? Missä tuhannet suloiset hetket? Heidän yhteiset taistelunsa elääkseen? Sammuvat olivat pian Rolandin väsyneet silmä-raukat. Roland oli saava levätä. Mutta pois nyt itku: vielä oli markiisitar de Fleur-de-Lysiilä muuta tehtävää ennenkuin hänen työnsä oli täytetty. Hänen täytyi auttaa rakastettuaan. Hän tukehdutti kyynelten kuuman virran: se ei saanut samentaa hänen sielunsa kirkkautta tänä iltana. Rosamonde oli markiisitar, vanhaa sukua; hänen täytyi osata hallita järjellään sydämensä. Hän valmisti Rolandin juhla-aterian. Jopa tarjosi hän puolisolleen, kun Roland ensin oli saanut viihdyttävää morfiinia, myöskin keveää ja ihanaa sampanjaa, pohjoisen Ranskan viiniä, kuohuvaa ja sihisevää kuin kauniin valtameren maininki-vaahto. Ja koko ajan puhui Rosamonde Rolandille, jonka mielessä oli herännyt runsaan morfiinin ja naisen aurinkoisten sanain voimalla riemuisa usko paranemiseen, puhui liverrellen, nauraen ja leikkivästi, kuinka he järjestäisivät kotinsa ja Rolandin sukulinna saatettaisiin entiseen kuntoon.

Oi viimeistä yötä, viimeisiä tuokioita! Lieneekö markiisitar de Fleur-de-Lysin povi, jonka valkeuden Roland muisti, milloinkaan ollut lämpöisempi kuin nyt? Ihanampi koskaan ennen hänen kaulansa ja hehkuvampi hänen suunsa. Lienevätkö Rosamonden huulet, joiden punan Roland muisti kuin korkeimman autuutensa, koskaan olleet niin alttiit? Mutta miksi ne suutelivat näin lyhyesti, kiivaasti, joskin kuvaamattoman hellästi? Ja miksi Rosamonden rinta tuntui vavahtavan rajusti? Rosamonde vaikenikin joskus. Mutta sitten hän alkoi jälleen laskea leikkiä ja nauraa; hänen äänensä soi kuin paimenhuilu. Hän tahtoi jälleen hyväillä Rolandia itse, sallimatta sitä vielä Rolandille, hyväillä kuin itämainen odaliski, hukuttaa hänet rakkauteensa. Ja Roland nukkui pian, vaipui suloiseen tiedottomuuteen … niinkuin hukkuva syvän meren helmaan.

Kun hän oli nukkunut ja tunnoton kaikille tuskille, ruiskutti markiisitar de Fleur-de-Lys hänen suoniinsa muuatta varmaa ja heti tappavaa myrkkyä … sillä olisiko hänen kauneudenvaistonsa sallinut tahrata rakkainta verellä, ampua luotia hänen sydämeensä?

Koskaan ei Roland siitä unesta herännyt.

Vielä hautasi Rosamonde de Fleur-de-Lys puolisonsa, kätki hänet hiljaisen kalmiston mustien puiden alle ja peitti hänen kumpunsa kukkasilla. Sitten hän meni ja antoi itsensä murhaajana ilmi viranomaisille, selkein ja hymyilevin kasvoin ja tummin silmin, joiden ilme oli ikäänkuin katseeton ja joista herahti välistä kyyneleitä. Totisinta totta: hän oli tappanut varakreivi Roland de Coeur-de-Loupin. Hänellä oli, jos tarvittaisiin, teolleen todistajat: paitsi myrkkypulloa tarina koko tapahtumasta, selvä tarina, kuinka hän oli päästänyt Rolandin suloiseen lepoon, tuoden Pariisista jonkin miehen ja naisen häntä valheella rohkaisemaan, ostaen heiltä myrkyn, ilmaisematta kuitenkaan heille, mihin julmaan tarkoitukseen. Oikeudelle hän ei myöskään suostunut sanomaan näiden auttajiensa nimiä.

Tutkinnon jälkeen ei markiisitarta voitu pitää juuri mielipuolenakaan, vaikka hän, siitä huolimatta, että sanoi surmanneensa säälistä, esiintyi surupuvun asemasta tuossa loistavassa syreeninkukkien värisessä, ikäänkuin ilopuvussa. Inhimillisen frankkienkin maan laki tuomitsi hänet vankeuteen elinkaudeksi.

Miksi jäi Rosamonde de Fleur-de-Lys eloon? Sillä rakkaudesta hän surmasi rakkaansa, ja nyt häneltä oli riistetty kaikki maailmassa. Vai eikö lopulta uljaimmallekaan ole niin helppoa luopua elämästä kuin vapauttaa toinen kärsivä kärsimyksistä? Niin rakas voisi kurjinkin elämä olla meille. Tai ehkä markiisitar de Fleur-de-Lys, vanhaa sukua, jopa omituista, itämaista vertäkin, tahtoi kokea vielä myöskin vangin kidutuksen, koettuaan paljon muuta elämässä: sen monet tuskat ja riemut.