SISÄLLYS. (continued 2)

Mylläri oli yltyvässä kivussaankin vielä niin suuresti unensa lumoissa, että hän tuskin jaksoi ajatella, mitä muori oli tarkoittanut testamentilla. Sitten hän kuitenkin muisti, miten muori oli ennenkin siitä puhunut. Hän hymähti mielessään ymmärtävästi ja säälivästi vaimolleen … samalla kuin kivun julmat vihlaisut ja haikean kaunis uni vakuuttivat hänelle yhä enemmän, että loppu saattoi tulla. Totta hän siis halusi selvittää asiansa papin kanssa, Herran palvelijan! Kipu kiihtyi kovin. Vanhus voihkaisi kerran jo valveillaankin … ja sanoi sitten vaivalla, että taitaisi nyt olla parasta lähettää hakemaan pappia.

Ulvahtaen kavahti muori paikaltaan, pyöriskeli neuvottomana sinne tänne ja sanoi täyttävänsä myllärin tahdon. Hoki, että tottahan myllärin veli, jolla on iso talo, antaisi hevosta papinhakuun, sillä hevosta ei pienellä myllytilalla ollut. Tilan toisessa rakennuksessa, mökissä myllytien haarassa, asui seppä; hän saisi lähteä kirkolle hakemaan pappia … tai kävisi sen tässä lumisohjassa lennättämässä tänne Kalle, sepän oppipoika. Muori hyypperöi salista tupaan ja ulos, lähettämään seppää tai sepän oppipoikaa kylään ja kirkolle. Mylläri jäi yksikseen.

Myllärin päässä vilahti tuo sepän oppipoika. Eikä se vilahdus ollut hänestä kirkas … ah, tuhansin verroin kirkkaampi oli unessa nähty paikka … se kiiltelevä puro. Ja vaimon mainitsema testamentti-asiakin tuntui hänestä nyt epämieluiselta. Samalla jatkoivat hänen ajatuksensa nukkuessa alettua latua; jatkoivat hänen elämänsä kulkua sitten niiden päivien, jolloin hän oli rakennellut pikku poikana leikkimyllyjä.

Jatkettava niiden oli … loppu saattoi todella tulla, niin poltti taudin tuli. Alkoi janottaa. Mylläri supisi:

"Oi, Latsarus… Salli, Jeesus, hänen pistää sormensa pää veteen…"

Mylläri näki itsensä nuorukaisena… Maailman lapsi oli hän silloin; oli maistellut väkijuomiakin … muutaman vuoden… Ja tansseissa käynyt … naisväen tähden… Joutuisasti olivat ne vuodet menneet… Mutta ei ollut se oikeaa elämää, ei elämää Jumalan tahdon jälkeen. Muisti antaneensa naisväen mielistyä häneen … antaneensa ihan kuin leikillä, sen enempää heidän kanssaan aikomatta … Toinen niistä kahdesta oli monta vuotta odotellut häntä, kuihtunut … ja sitten oli kuollut … siitäkö lienee, että hän otti tämän.

Ja siitäkö onkin mylläriä rangaistu, siitä, että hän nuorena oli huikenteleva? Rangaistu toisella ihmisellä: nytkin, vielä vanhoillaan, vaimo sepän oppipojan kanssa … ja testamentista muistaa puhua…

Mylläristä tuntuu kaikki omituisen lohduttomalta. Se ammoin sitten kuollut tyttö, ehkä toisenlainen kuin tämä, ilmestyy hänen sieluunsa syyttävänä ja alakuloisena … uskollisin silmin.

On melkein hyvä, että muori meni tästä … puhelemasta. Unessa hersyneet kyyneleet jatkavat hiljaista virtaamistaan … mennyttä, nuorta aikaa muistellessa ja tuntiessa, niinkuin usein ennenkin, että ihminen on maailmassa ikäänkuin yksinään … ystävänään ainoastaan Jumala!

Sekö tyttö se näkyi hänelle unessa? Kuinka hän, kauan sitten unohdettu, nyt ilmestyi, kuten häntä kutsumaan?

Niin haikea on vanhuksen olla, niin suloiselta tuntuu tässä haikeudessakin oleminen, niin suloiselta vieläpä yksinäisyyden tunne, että hän, koska sitäpaitsi kipu tekee peljättäväksi ajatuksen, että toinen ihminen kiusaisi häntä nyt asioiden pohtimisella, sulkee muorin palatessa silmänsä ja sanoo tahtovansa ainoastaan vettä poltteisiinsa. Mylläri sulkee suunsa ja makaa valittamatta. Muori tuo hänelle kauhalla vettä; se ei kuitenkaan janoa lievitä. Muorin sanoihin ei mylläri vastaa; tuskin kuuleekaan niitä. Ne sanat kiertyvät jälleen tuohon testamenttiin:

"Nythän se itse seppä lähti… Mutta kun se menee lainaamaan hevosta veljeltäsi, niin eikö se lanko rynnänne heti tänne … piinaamaan potilasta. Ja viemään minulta kaikki!"

Tällä tavoin pyrkii muori hokemaan yhä samaa asiaa; niin että myllärin täytyy lopulta sanoa, hänestä lepoon päästäkseen:

"No, olehan, muori… Lienen sinustakin pitänyt huolta."

Muori nurisee siihen jotain epäselvää, ja mylläri tajuaa kyllä, ettei hän ole tyytyväinen, koska asioista ei olekaan pidetty huolta täysin niinkuin muori tahtoisi: ei tehty tuota paperia, joka takaisi vaimolle koko tilan irtaimistoineen ja kaikkineen. Ei ole mylläri sitä sietänyt tehdä.

Ja ollaanko nyt todellakin niin pitkällä, että ihmisen olisi luovuttava kaikesta? Sitä vakuuttavat yhä tuskat… Oi, ne polttavat ja pistävät ja huimaavat. Päässä alkaa kolkuttaa. Olisiko nyt testamentti tehtävä, luovuttava Hiesun myllystä ja kaikesta?

Ja tuolleko olisi kaikki annettava, vaimolle? Miksikä sen pitikin vielä hiiskua sepän oppipojasta? Sellainen kelvoton miehenalku, parhaiksi miehen ikään päässyt. Ja siihen nyt on muorilla… Kaikki saattaisi nyt joutua näille kahdelle. Rakas Hiesun mylly ja maatila, jotka mylläri on hankkinut omalla työllään. Oli jättänyt vanhemmalle veljelleen pienen kotitalon, vaatimatta siitä itselleen paljon muuta osuutta kuin yhden ainoan kapineen, vanhan kaappikellon, suvussa pitkät ajat kulkeneen, tuon saman, jonka ääntä hän tässä johtuu kuuntelemaan, sitä kuitenkaan eroittamatta. Niin, vetämättä se on muorilta jäänyt, se on selvä. Myllärin aikana ei se ole ollut vetämättä kuin pari kertaa hänen pitkässä iässään.

Muori on sellainen. On se jättänyt huolehtimatta muutakin… Lehmiä hoitamaan on pitänyt silloin tällöin hakea myllärin sisar … kun muori on viipynyt kirkonkylässä tai muualla… Se juuri on rangaistus myllärille, tämä, että vaimolle ovat olleet väkijuomatkin mieleisiä… Kylän pojat, huikentelevat ja hulttiot, niitä hänelle ensin kuljettivat … ja kutsuivat hänet luokseen… Sitä tekivät siihen aikaan kun vaimo oli vielä nuori… Nyt hän on vanha, joskin mylläriä nuorempi… Niin, se tuntui ensin katkeralta. Mutta kestää se täytyi. Tosinhan myllärin sopi laskea leikkiä myllymiehille, milloin vaimo ei ollut kotona, veikeillä ja rauhalliseksi tekeytyä… Naurahtaa, pirtin sängyssä loikoen ja kohottaen seinälle jalkojaan, silloin vielä ketteriä … naurahtaa:

"Niin, nyt tässä saan nostaa jalkani seitsemännelle seinähirrelle, kun eukko on kylässä … tienaamassa."

Näin sanoi mylläri miehille. Mutta raskas oli hänen mielensä siitä, että tiesi vaimon, jonka tähden hän itse oli herennyt tippaakaan maistamasta ja silmäänsä naisihmisiin vilkaisemasta, kulkevan sellaisilla teillä … tuon hänestä niin kauniin vaimon. Kuinka hän rakasti muorinsa vilkkaita ja iloisia silmiä! Raskasta se oli … kuin olisi tehty koko elämä tyhjäksi. Juuri parhaiksi oli mylläri silloin ehtinyt saada myllytilankin ostetuksi … niin vaimo … jumala rankaisi sen tähden, että mylläri oli ollut … maailman lapsi. Liian myöhäistä oli sitten enää katua, muuttua … tämän yhden naisen kohdatessaan.

Toisella tavalla oli herättävä. Jumalan mielen mukaan.

Sillä ihmekö, jos vaimo alkoi tulla sellaiseksi? Kun he eivät saaneet lapsia.

Kovin rankaisi Jumala mylläriä: ei antanut hänelle perillisiä rakkaaseen Hiesuun, vaikka hän oli tarkoin kivennyt sen pellot ja säästänyt metsää perijääkin varten.

Oli, vaimossa ei suurin vika lienekään. Itsessään myllärissä se lienee … Jumalan käsittämättömissä neuvoissa. Näin on mylläri usein miettinyt, vaikkei vajanainen ihmisen järki ole tahtonut oikein sitä hyväksyä.

Ehkä ei hän ole saanut perillistä senkään tähden, että hän on rakastanut niin paljon tätä maallista, joka on katoavaa? Hiesua ja sen hiekkaisia peltoja, ruohorunsaita niittymaita ja metsiä.

Mutta kuitenkin on vaikea ajatella jättää niitä muille kuin omalle perijälle. Missä on se oma?

Nytkö jätettävä kaikki … tuolle, joka ehkä ottaisi siihen hullun pojan? Parinkymmenen vuoden ikäisen … kelvottoman. Ja poika hävittäisi kaiken … ja jättäisi hupsun mummon… Mitäs muuta! Tekisikö mylläri edes oikein määrätessään omaisuutta sillä tavalla haaskattavaksi?… Koko rakkaan Hiesunsa…

Ja nyt oli kaikesta luopumisen hetki tullut … Onko se todellakin tullut? Tuskat yltyvät, mylläri tuntee päässään pimenevän…

Pian ei hän kuule enää muorin itkuakaan eikä hänen tahtomisiaan. Sairaan pää on pudonnut pielukselle, hän on taas mennyt horroksiin.

Kuluu pitkän aikaa. Mylläri herää jälleen, korkealla otsallaan ja laihoilla poskillaan kuumeen hirveä hehku; herää sellaiseen kipuun, että se saattaa hänet voihkimaan. Hän voihkii:

"Auta, Jeesus … auta, Herra Jeesus."

Mutta edessään näkee hän, hämärtyvillä silmillään, harmaassa aamussa, joka alkaa verkalleen valjeta, velimiehen, kolmesta sisaruksesta vanhimman, sekä sisarensa ja vaimonsa. Ja vielä muuta kansaa kauempana … kamarin ovella … Ketä lienevät.

Ne muut ovat tulleet katsomaan myllärin kuolemaa, sairaan sukulaisten mukana: näillehän seppä oli ennenkaikkea antanut tiedon, pyytäessään myllärin veljeltä hevosta.

Vanhan myllärin veli on pitkä ja vankka. Hänelläkin on paljon otsaa, niinkuin myllärillä, mutta se ei ole kapea ja ylevästi nouseva, vaan hänen hiukseton päänsä näyttää pyöreältä kuin mikäkin suuri mukula. Hänen sieraimensa ovat hiukan pystyssä ja aivankuin auki kaikille vaistoomisille; silmänsä terävät ja vilkkaasti pälyilevät, huulet paksunlaiset.

Sisar on kapeakasvoinen, tavallisesti vähäpuheinen. Ankaraksi heränneeksi ja tylyksi emännäksi mainittu … melkein aina mustissa vaatteissa, nytkin musta huivi silmillä.

Veli rientää sanomaan, kun myllärin sekainen katse hiukan selvenee ja hän alkaa voihkia, sanomaan:

"Mitenkä se vointi nyt on? Kyllä … kyllä se on niin, että hullusti taitavat olla jutut. Mutta kuulehan sinä", jatkaa hän myllärin muorille, sillä muori koettaa työntyä langon ja kälyn välistä miehensä luokse, "kuulehan sinä, vie ne pännäsi pois! Kyllä meidän veli tietää itse, kenelle ja miten hän annettavansa antaa. Ja antaa niinkuin on laki ja asetukset, se on parasta."

Niin, myllärin muori koettaa työntyä miehensä luokse, käsissään mustepullo ja kynä. Onhan näet myllärillä, taidostaan ja kunnostaan kuululla, joka on ollut pitäjän luottamusmiehenä monissa toimissa, onhan hänellä toki pullo mustetta ja ruostunut kynä. Puhumattakaan jo siitä, että hän on niitä tarvinnut kirjoittaakseen Lähetysseuralle lehtiä tilatessaan ja lähettäessään sille rahaa pakanoita, sielunsa pimeydessä onnettomuuteen tuomittuja, varten. Paperia ei muori ole kuitenkaan tässä sekaannuksessa ja tuskassa vielä löytänyt. Muori hoppuaa vastaukseksi langolleen: "johan nyt on kummat … Vai en minä saisi mieheni kanssa… Johan minä sanoin, että kun näinä, korpit, kuulevat, että sinä … niin ovat nokkimassa minulta kaikki … kun ovat korppeja! Minkätähden sinä et tehnyt testamenttia ennen … etteivät repisi minua … kuin kerjäläistä. Kaikki ne repivät … silmät päästä vaimoltasi. Matti-raiska, jaksatko sinä nyt? Kirjoittaisit nyt, koukertaisit … kynsilläsi. Jaksaisit sen verran … vaimollesi, jonka Jumala on sinulle antanut." Viime sanoille purskahtaa veli nauruun. Mylläri tavoittaisi hänelle ojennettua kynää, ajattelemattakaan sillä tehdä mitään ja epäselvänä omista ajatuksistaan. Mutta käsi ei nouse kynää ottamaan. Mitä, niinkö heikko on käsi? Ei se enää nouse. Onko tosiaan nyt loppu ihan lähellä? Ja mistä nuo ihmiset puhuvat? Nyt taitaa sisar sanoa, matalalla ja tylyllä äänellään:

"Niin, minustakin se on parasta, että jaetaan sillä tavalla kuin laki ja kirjaimet säätävät. Sellaisen vaimon kuin sinun ei sietäisi saada sitäkään."

Tästäkös myllärin muori kiihtyy. Hän pousaa, puolustaa itseään; haukkuu kälyä, hän itkee. Tyrkyttää myllärille mustepulloa ja parahtelee.

Viimein selviää mylläri sanoakseen hiljaa, raskaasti huokaisten, ettei hän jaksa kirjoitusneuvoja ottaa. Ei nouse käsi enää; loppu on tullut.

Kovin parahtaa silloin myllärin muori. Mutta tästäkin itkusta hän pääsee pian ja ehdottaa, kenties jonkun ovensuussa seisovan kylänmiehen neuvosta:

"Vai et jaksa, voi voi. Jumala sinua siunatkoon … kuolee se nyt… Mutta todistajille jaksat sanoa… Tulkaa sitten, hyvät ihmiset, todistamaan! Kuuleehan sen äänen vielä … ennenkuin ei saa ääntä … että minun on omaisuus, kun olen avio-ihminen asetusten ja Jumalan armon edessä. Mitä? Minä hatsunen sinun asetuksillesi, mokoma lanko! Minulle mylläri antaa kaiken … niin se on aina tahtonut, sen ovat kaikki kuulleet. Hä? Vai ei ole, Jumala siunatkoon, kuinka valehtelee, tuo sisar … niin on ahnas! Minulle Matti on kahden kesken luvannut antaa. Etkö olekin luvannut? Raiska, osaatko sinä haastella … voi, jos ennättäisit saada pappia… iloksesi, odota, ehkä se… Kuuletko, miten valehtelevat? Herra Jeesus, ei kuulekaan enää. Tulkaa auttamaan!"

Näin huudahtaa muori. Kyläläiset hymähtelevät. Muori hyörii ja häärii. Nyt hän hädissään jatkaa:

"Tuletko edes sinä, Kalle! Tottahan nyt sinä minua puolustat."

Sepän oppipojalle muori näin huudahti, isopäiselle nuorukaiselle, joka vetäytyy hämärään nurkkaan.

Mylläri ei oikein kuule, niin kovat hänellä on tuskat. Ja vielä enemmän kuin ne kiduttavat häntä ihmisten äänet ympärillä: veljen ja sisaren, jotka vaativat kuolevaa jättämään puolet Hiesusta ja kaikesta sen irtaimesta heille, sekä vaimon ääni, joka kiistelee näitä vaatijoita vastaan. Kyläläiset nauravat silloin tällöin kiistelijöille. Niin, ne äänet repäisevät myllärin hereille aina, milloin hänen sielunsa tuntee kummallista halua vaipua jonnekin syvälle, ääretöntä halua… Taikka tuntee ikään kuin nousevansa lentoon … niinkuin lintu siivillään. Ne jutut tahtovat temmata hänet takaisin, vetää valveille. Ajattelemaan sellaista, mitä hän ei vielä tahtoisi uskoa välttämättömäksi, niin varmalta kuin se hänestä samalla tuntuukin: omaisuutensa jakamista muille, koko Hiesun myllyn ja maatilan. Välttämätöntä se nyt on! Sillä nyt hänen sielunsa vaipuu taas … ei, lentää jonnekin … Taivaan saleihin … ehkä…

Rakas Hiesu! Kuinka ruohorunsaina näkee mylläri sen niityt, upeina metsät, omat suojelemansa! Kirkkaan lammin: kuinka vatakasvien vaalakanpunaiset kukat nyt loistavat … kesällä. Mutta ei ole kesä. Herra Jeesus, onko hänen erottava niistä kaikista iankaikkisesti? Auta, Herra Jeesus. Niin sanovat tuskat, että hänen on erottava. Kyyneleitä vuotaa hänen poskiaan pitkin, mutta niiden virta seisattuu jälleen, sillä vielä pitää elämä häntä kiinni, vielä ajattelevat hänen aivonsa näin: Vaimolle hän ne antaisi muuten… Mutta ei kuitenkaan hänelle … varsinkaan tuon kelvottoman tähden. Veljellekö ja sisarelle siis puolet? Mutta jos veli saisi varsinaisen osan siitä … se kaataisi kohta ne pihlajat, jotka mylläri istutti pihalleen. Veli ei niitä kärsi, vaan on monesti huomauttanut, että ne varjostavat viereistä peltoa ja mädännyttävät putoavilla lehdillään aittojen kattoa. Sisar on veljen kanssa aina yhtä mieltä.

Ei niin ollen heille myllypuolta … he saakoot sen mökin, jossa seppä Kuvaja asuu. Siinäkin on jo hyvät pellot… Ehkä muori kuitenkin vaalii myllärin pihlajia … ikäänkuin haudalle istutettuja muistopuita… Ja säästää koko rakkainta Hiesun osaa.

Tuskat tuntuvat nousevan sydämeen, sydämestä ahdistaa, jano polttaa. Oi, Latsarus…

Ja kaikkein tuskallisimmin polttaa ajatus, että kun hän kuolee, niin turha on sitten ajatella, miten hän jakaisi Hiesun muille. Ei hän silloin tiedä mitään, kuka tai millä tavalla sitä hoidetaan täällä maailmassa. Taikka ei tämä maailma enää silloin häntä koske. Jos hän vain itse pääsisi parempaan elämään…

Katua hänen pitäisi … syntejään. Kuinka se oikein oli? Viimeksi muutama kuukausi sitten et hän lainannut tuhatta markkaa naapurille … joka olisi käyttänyt hänen mielestään rahat talokeinotteluun … Olisi pitänyt lainata, ehkä ei pyytäjän tarkoitus ollutkaan keinotella tällä kertaa. Ja anteeksi pitäisi anoa muitakin syntejä. Onhan niitä. Jo nuorena tehtyjä… Kova mies ja ahnas mies hän on mielestään ollut; osannut hommata itselleen Hiesunkin, hyvän paikan… Vaikkei hän jaksa enää muistaa, missä muussa tilaisuudessa hän viimeksi oli saita kuin kieltäessään tuota tuhannen markan lainaa, niin… Täytyy katua … herätä edes viimeisillä hetkillään. Täytyy luopua maallisista … ilomielellä … antaa ne kenelle tahansa. Taikka antaa niinkuin heikko ihmisjärki oikeudenmukaiseksi katsoo. Siis vaimolle, joka on hänelle laillisesti läheisin ja vaalisi parhaiten Hiesua, parhain osa. Ja toisille omaisille muuta.

Anottuaan riiteleviltä vettä janoonsa ja saatuaan äänensä nopeastikin kuuluville, koska sekä sisarukset että muori sattuivat pitämään häntä tällä hetkellä tarkoin silmällä, pyytää mylläri luokseen todistajia. Heille hän lausuu viimeisenä tahtonaan, että itse mylly ja myllytuvan puoli Hiesun tilaa on jäävä hänen vaimolleen, mutta seppä Kuvajan asuma mökki hänen veljelleen ja sisarelleen sekä heidän perillisilleen, mutta ei ennenkuin Kuvajan vuokra-aika loppuu.

Tätä kovaa testamenttia itkee nyt myllärin muori, jopa soimaakin kuolevaa. Mutta kauan ei hänellä ole aikaa itkeä … eikä ajatella myllärin kuolemista. Sillä kun kiinteä omaisuus on tällä tavalla jaettu, alkavat veli ja sisar vaatia yhtä tarkkoja määräyksiä myöskin karjasta ja irtaimesta. Kenelle on tuleva ne ja ne lehmät? Kenelle kolmivuotias härkä? Matin lehmiä on käytetty hänen veljensä talossa, kolme kertaa ilmaiseksi; siksi tahtoo velimies nyt kuolevalta nuoren härän, ja kenelle tulevat toiset puolet talrikeista, kaksi kappaletta, koska syöjiä ei ole niin monta kuin ennen? Paitsi kahta lehmää sanoo sisar ottavansa vielä toisen rainnan ja isomman, kuparisen kahvipannun, sillä hän se on hoidellut veljen lehmiä, myllärin eukon juoksennellessa joutavan jäljillä. Ja keitellyt on sisar yksinäiselle miehelle ruuat ja kahvit. Entä myllärin vaatteet, se hänen vielä uusi sarkapukunsa, muutaman vuoden vanha, minnekäs ne jäivät?

Kaikista tullaan tahtomaan kuolevalta määräyksiä.

Kuoleva voihkii ja valittelee. Julmaa on kuulla noiden onnettomien sanoja… Avuton ja yksinäinen hän on… Turhalta hänestä tuntuu ratkaista heidän riitojaan. Hän kysyy ainoastaan, eikö pappia jo ala tulla. Mutta ei sitä vielä kuulu näkyvän … Mäkkyiskylän pitkällä ja suoralla tiellä. Täytyisi odottaa. Turha kehoitus: lähdettävä hänen on.

Itsensä täytyy hänen selvittää asiansa Jumalan kanssa. Erottava on tästä maailmasta, pidettävä sitä ihan kuin olemattomana.

Ja eikö hän jaksakin erota?

Eikö kaikki ala kirkastua hänen ympärillään?

Mylläri näkee jälleen sen valkean, joka ilmestyi hänelle unessa. Enkeli se oli tosiaan, eikä mikään ihminen, niinkuin hän oli kuvitellut ihmismielessään. Ei ihmisistä tässä apua: ainoastaan Jeesuksesta! Niin on avuton ihminen hädän hetkellä, viimeisen ja hirveän hädän, kuolemantuskan. Minne hän joutuu? Mylläri toistaa muiden riidellessä:'

"Tule, Herra Jeesus. Tule, tule!"

Niin meni tunti myllärin kuulematta, miten toiset tahtoivat vastauksia jaettavista irtaimista … heinähangoista ja särkiverkoista. Myllärin sielussa on nyt kirkasta. Hän tuntee helpoituksen tulevan, tuntee jo lähestyvän Jeesuksen, jota hän on rukoillut avukseen. Kuolema joutuu…

Helppo on hänen pyytää luokseen lähimmäisiään, joista eräät lähestyvätkin, ja anoa heiltä anteeksi kaikkia rikkomuksiaan. Omaiset eivät kuule tällä hetkellä hänen kehoituksiaan, he riitelevät keskenään. Mutta ei se mitään tee, heti tulee helpoitus, hän näkee Jeesuksen astelevan itseään kohti … hohtavasta ovesta. Hän on kaikesta irti, kaikesta…

Kaikestako?

Kaljupäinen veli ja myllärin muori riitelevät nyt siitä ruuhesta, jolla mylläri on käynyt kymmenet vuodet laskemassa pyydyksiään lampiin, kesäiltoina. Laskemassa omia kutomiaan verkkoja … kudottuja hiljaisina talvipuhteina, monesti yksin istuen, suruissaan siitä, että vaimo on ollut poissa. Ruuhi on, kuten jo ilmaistu, vanha ja varsin laho, vaikka mylläri on sitäkin paikkaillut; kaikkihan loppuu aikanaan. Mutta silti käy siitä nyt ankara kiista. Niin, kiista sellainen, että muori viimein ikäänkuin karkaa lankonsa kimppuun, ajaakseen hänet pois talosta. Silloin menee myllärin sisar veljensä puolelle, hän tuuppaa muoria. Muori vimmastuu ja antaa lihavasta kämmenestään kälyään laihalle nenälle, jopa aikoo tarttua hänen tukkaansa. Käly myöskin puolestaan muorin tukkaan. Niin he ottelevat ovella, jolta katselijat väistyvät oikealle ja vasemmalle, enimmät nauraen.

Mylläri voihkii nurkassaan, yhä hiljaisemmin ja palavammin, kovin hiljaa:

"Tule, Herra Jeesus! Tule, tule, Herra Jeesus."

Myllärin silmät ovat kirkkaat. Omituisesti kirkkaat: ei niissä ole hänen tavallista katsettaan, vaikka sekin on ollut aikoinaan ihmeellisen kirkas, varsinkin silloin kun hän oli aivan terve.

Mutta vielä tulee niihin se tavallinenkin katse, vielä kerran.

Muori on joutunut alakynteen ottelussa kälynsä kanssa. Myllärin sisar on pitkä ja notkea, myllärin muori lihava ja leiniäkin kärsivä. Niinpä saa sisar tyrkätyksi vastustajansa luotaan; muori on kaatua, hän on iskeä otsansa paatisen takan nurkkaan. Loukattuna ja häväistynä katselee muori ympärilleen. Joku vieraista naurahtaa … sepän oppipoikakin: sellainen se on, hävytön! Eipäs aina sellainen, vaan ainoastaan ihmisten nähden! Muori itkeskelee avuttomana, ja katsoo sänkyyn, jossa mylläri tekee kuolemaa. Nyt tulee muori miehensä luokse, ikäänkuin painautuen turvaan. Hän itkeskelee:

"Tällä tavalla runttiloivat minua … elävältä syövät…"

Sitten hän itkee:

"Ja sinä kuolet. Miten sinä nyt voit, raiska? Kun ei tule edes pappia!"

Silloin ilmestyy myllärin silmiin se entinen katse, ja huulille, jotka kuume on polttanut kelmeiksi, merkillinen hymy. Samanlainen kuin hyvin kauan sitten, ja näkyy, että hänellä on vieläkin side tähän maailmaan, koskapa hän pyytää vaimoaan, tuskin kuuluvalla äänellä, tuomaan nuo todistajat siihen ihan lähelle.

Muori tuo todistajat. Niille sanoo nyt mylläri kuitenkin jättävänsä koko omaisuutensa, kaiken omaisuutensa, vaimolleen … sille, jonka Jumala oli antanut hänen uskotukseen ja hänen vaalittavakseen.

Sitten koettaa mylläri nostaa kättänsä vaimonsa puoleen ja kuiskaa jotakin. Nyt hän kuiskaa:

"Sinä tulit, Herra Jeesus … kuulit syntisen rukouksen…"

Vanhuksen pää hervahtaa syrjälleen, harmahtavalle pielukselle … ylhäinen ja hymyilevä pää.

Muori iloitsee suruissaankin. Mylläri itse on kuollut.

Tähtimantteli.

Tämä tapaus mahtaa olla Amerikasta. Mistäpä muualtakaan? Missäpä muualla saattaisi olla enemmän humbuugia … kuin Amerikassa?

New Yorkissa istuu siis, valtavassa pilvenpiirtäjässä, joka on kuin Babelin torni, kustannusliikkeen toimitusjohtaja työhuoneessaan. Hänen kasvonsa ovat valkeat taikka hiukan kellertävät niinkuin vanha porsliini. Nenä näyttää terävältä; korvien juuressa pitkät ja kiharat poskiparrat. Ruudullinen on tietysti hänen pukunsa, tuon nuoren miehen; se muistuttaa shakkilautaa.

Toimitusjohtajalla on tällä hetkellä pieni lomansa työn jälkeen, jona on ollut tarkastaa erästä englantilais-amerikalaista salapoliisikertomusta ja valita toiseen kirjaan kansikuvaa, englantilaiseen rakkausnovelliin. Hän oli löytänytkin kuvan jonkin parfyymilippaan päällyksestä: suuteleva pari, herrasmies hännystakissa, neiti vaaleassa leningissä … kaikki väritetty vaaleansinisellä ja vaaleanpunaisella. Nyt, tupakkatuokiolla, salli hän varajohtajan saapua huoneeseensa, pakinoimaan kanssaan.

Varajohtaja on joka suhteessa hyvin pyöreä; niin, hänen muotonsa on melkein yhtä pyöreä ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun. Kullattujen sankalasien läpi kuultelevat hänen siniset silmänsä.

Mikä on tämä viimemainittu kirjallinen amerikalainen miehiään? Hän palveli äskettäin muutamassa myllynkivi- ja tahkotehtaassa, tuon liikkeen osakkaana. Joku aika sitten hankkiutui hän tähän kustannusliikkeeseen varajohtajaksi, melkeinpä perikadon partaalla häilyvään. Lihava ja ympyriäinen mies pelasti sen, ostamalla siitä varsin paljon osakkeita. Varsinaiseksi toimitusjohtajaksi antoi hän, entisen ja eroitetun jälkeen, mielellään tulla itseään oppineemman henkilön … antoi ainakin toistaiseksi. Tämä oppineempi ja lukeneempi on arvoltaan maisteri; hän taasen siirtyi uuteen virkaansa eräästä amerikalaisesta valtalehdestä, luonnollisesti hiukan humbuugimaisesta, joka kirjoittelee valtavin otsikoin murhista ja palloilusta ja nerokkaista kansallisrunoilijoista ja kaikenlaisista tapaturmista. Miksi toimittaja lienee ruvennut toimitusjohtajaksi? Sitä voi olla vaikea tietää? Ehkä kunniankin kaipuussa … tai hyvin yksinkertaisesti suurempien tulojen tähden kuin mitä lehti hänelle tarjosi. Sillä tästä perikadon partaalla häilyvästä kustannusliikkeestä onkin päätetty nykyään tehdä vahva liike, pystyvien ja vakavien miesten voimalla.

No niin; ainakin pitkät ajat eteenpäin on toimitusjohtaja ylempi ja varajohtaja alempi päällikkö, kunnes myllynkivi- ja tahkotehtaan osakaskin perehtyisi hoitamaan ensimmäisen kirjallisen kokeneen tehtäviä.

Siis toimitusjohtajalla on pieni lomansa, ja varajohtaja istuu pakinoimassa hänen kanssaan. Hauskoja tupakkatuokion pakinoita. Iloinen varajohtaja on jo puolestaan jutellut hupaisen kompansa … tuollaisen mehevän, rakkausasioista: miesten juttuja. Niin hemaisevan, että jo reklaamiosaston hoitajakin, nuori harjoittelija, sekä pari miehistä konttoristia ovat ilmestyneet toimitusjohtajan huoneen ovelle, kuullessaan esimiestensä naurua, ja ehkä nauramaan mukanakin. Sellaisen jutun, että kaikkein etummaisessa huoneessa istuvat konttorineidit ovat paiskanneet välioven kiinni, taikka paremminkin ummistaneet sen varovasti, peljäten nuorta, mutta ankaraa toimitusjohtajaa: jos hän tahtoo, täytyy neitien aina kuunnella, mitä hän puhuu … kuunnella vastaväitteittä. No, joku veitikka neideistä saattaa olla silti pujahtanut oven taakse kuuntelemaan.

Nyt kertoo toimitusjohtaja puolestaan tarinansa. Niin kovalla äänellä, että kainostelevien neitien täytyy eroittaa hänen sanansa … sillä hän on todellakin huomannut välioven sulkeutumisen … huvikseen ja harmikseen. Hän halveksii noita mamseleita … usein itkeskeleviä tyttöjä, tekokainoja. Verkkaan, jäykästi ja loogillisesti kuvailee herra amerikalainen, kuinka hän rakastaa vaimoaan. Älkäämme turmelko hänen sanojaan selostelemalla niitä. Siten hän vain rakastaa.

Maisterin jutun loppuessa katsoo reklaamiosaston nuori hoitaja ällistyneenä miehisiin konttoristeihin, ja varajohtajan silmät kiiltävien sankalasien takana vilkastuvat, koska juttu hänestä oli hauska. Hän nauraa, hänen äänensä kumisee kuin tynnöristä ja lihava vatsa hytkähtelee.

Mutta tällä hetkellä, jolloin nyt itse toimitusjohtajankin hampaat paljastuvat lyhyeen ja terävään nauruun ja hän puhkeaa hiukan happameen hekoitukseen, tällä hetkellä lähestyy fantastinen runoilija Lauri Falk kustannusliikkeen ovea. Hän nousee hitaasti jo sisäportaita.

Lauri Falk on solakka, melkeinpä kookas. Hänen pitkänlainen tukkansa on ruskeaan vivahtava ja hieno. Kasvot vielä soikeammat kuin toimitusjohtajan, ja laihemmat. Silmät ovat luonnollisesti haaveelliset. Lokakuun ilkeältä sateelta, jota tihkuu paraikaa New Yorkin kaduilla, suojelee häntä tuulessa helposti liehuva mantteli, sellainen hihaton ja leveä viitta, joka tunnetaan taiteilijapiireissä nimellä tähtimantteli. Mutta manttelin alla kädessään on hänellä kauniisti sidottu käärö käsikirjoituksia … runoja.

Näissä runoissa tallettaa Lauri Falk kauniita unelmiaan, monien vuosien hiljaisia haaveita, vuosien, joista hän on viettänyt ensimmäiset hyvin epäamerikalaiseen tapaan, enimmäkseen nukkumalla, ja seuraavat erilaisten sanomalehtien toimituksissa, viimeksi jossakin New Yorkin lehdessä, mutta huonommalla menestyksellä kuin nykyinen kustannusliikkeen päällikkö omassaan. Reportterinvirkansa antamia vähäisiä tuloja on Lauri lisäillyt kääntämällä hiukan jotakin kustantajille, sellaista kustantajien antamaa, mistä hän ei ole itse juuri välittänyt, hän kun nimittäin pitää syvimmin indialaisesta ja japanilaisesta runoudesta ja muusta sentapaisesta; käännöksistä on hänelle tullutkin kahdeskymmenes osa kustantajien voitosta.

Mutta sillä välin Lauri on pyrkinyt myöskin luomaan itselleen maailmasta omaa kuvaansa, ja hän on haaveillut sen antamista muille. Minkätähden? Laurilla nyt on se ihmeellinen halu. Siksi hän on kirjoitellut runoja, joista hän on julkaissutkin eräitä siellä täällä lehdissä, ja joista hän on tarjonnut tätä sarjaa äskettäin toisille kustantajille, mutta menestyksettä. Olivatko runot niin huonoja tai hyviä, etteivät ne ansainneet julkisuutta, mahtanee olla mahdoton selvittää. Kovasta kohtalostaan ei Lauri kuitenkaan vielä masentunut maan tomuun, vaan lähestyi tällä hetkellä tämänkin toiminimen ovea, hiukan keveässä maineessa ennen olleen, mutta nyt kuuleman mukaan uudistetun.

Lauri katselee tuokion sisäovea. Nyt uskaltaa hän yrittää sisään.

Jo ulkoportailla hän seisahtui hetkeksi … miettimään kuinkahan käy täällä hänen unelmilleen? Vaikeaa on, ettei hän tunne toimitusjohtajaa paljon … kerran lienevät toisilleen esitellyt. Mutta rajuksi mieheksi hän tietää maisterin. Ehkä hyljätään hänen runonsa täälläkin…! Ja kuitenkin: kuinka suuri ilo hänellä on niistä ollut!

Mistä seikoista nämä lauluset sitten laulavat? Niissä on lauluja keväälle … ja armaalle kesälle … jopa syksyllekin, jonka kolkkous kiihoittaa maistamaan maljasta, välkkyvästä maljasta. Niin, vieläpä ylistyksiä väkevälle talvellekin niissä on. Dionysos ajelee näissä runoissa panttereillaan, joiden talja on keltainen tai punertava niinkuin syksyn puut. Lempeä niissä on, tuota siunattua ja ohitse liitelevää onnetarta. Missä se liitelee? Maisemissa ja metsissä … siellä visertävät siniset linnut ja punaiset linnut… Vapaudestakin ne linnut laulavat.

Viimein pujahti siis Lauri sisälle liikkeen ovesta, parhaiksi kuullakseen jostakin sisähuoneesta toimitusjohtajan naurun ja varajohtajan uudestaan kumahtavan naurun. Lauri tohti eteisestä ensimmäiseen huoneeseen ja kumarsi neideille … tähtimanttelissaan … pyysi voida puhutella herra toimitusjohtajaa. Muudan ketterä ja ystävällinen neiti lähti sisemmälle ja ilmoitti, pistäen päänsä toimitusjohtajan ovenraosta, että täällä oli eräs herra, joka tahtoi maisteria tavata. Lauri seisoi paikallaan, yskähteli ja seisoi. Riisui tähtimanttelinsa eteiseen. Nyt meni hän toimitusjohtajan luokse, konttoriherrojen väistyessä kynnykseltä hänen tieltään ja palatessa kukin paikoilleen.

Toimitusjohtaja oli äännähtänyt neidille, joka oli ilmoittanut hänelle tästä vieraasta: "Nyt niitä taas tuli!" Vielä ajatteli ja mutisi hän itsekseen: "Nyt niitä tuli … kirjailijoita." Ja hän jäykistyi vakavasti työhönsä … katselemaan tuota äskeistä rakkausnovellinsa kansikuvaa, hiukan violettia etikettiä. Ei hän Lauriin vilkaissut, joskin ajatteli tulijaa, vaikkei aavistanutkaan, kuka hän oli. Ei, toimitusjohtaja rypisti kulmiaan ikäänkuin Laurista mitään tietämättä ja puraisipa kelmeää ylähuultaankin … valkea mies, hiukan kellertävä kuin vanha porsliini.

Meni hetki; edelleen ei toimitusjohtaja Lauriin katsahtanut. Saakoon tulija odotella. Mikä lieneekään? Miksi ei neiti, se hutilus, ollut ilmoittanut hänen nimeään? Ja miksi hän oli ainoastaan pistänyt päänsä sisälle herrojen huoneeseen?

Viimein sanoi toimitusjohtaja, ojentautuen pystympään ja katsellen suoraan eteensä, ikkunaan, josta näkyi katu ja sen valtavat pilvilinnat lokakuun tihkuvassa sateessa, sanoi lyhyesti:

"Mitä on asiaa?"

Lauri myhähteli jotakin epäselvää. Kuinka hän olisi ennättänytkään heti vastata?

Silloin toimitusjohtaja käännähti. Kiivaasti hän käännähti, hänen vaaleanharmaista silmistään lennähti Lauriin säkenöivä katse. Hän kysyi jälleen:

"Kuka te olette?"

Niin kuka? Turha kysymys: jo tunsi toimitusjohtaja Laurin.

Ja vielä peloittavampi kuin pikainen kysymys oli Laurista sitten se hymy, joka ilmestyi valkean ja hiukan kellertävän nuorukaisen huulille … ohuille huulille hieno ja halveksiva hymy. Toimitusjohtaja oli jo tuntenut Falkin. Muistipa hänet paljoa paremmin kuin Lauri maisterin, joka oli nähnyt tämän reportterin aikoinaan eräissä kokouksissa. Niissä oli nykyinen toimitusjohtaja ollut pitämässä puoluepuhetta, jota vastoin Lauri tuli sinne ainoastaan toisen puoluelehden tilapäisavustajana… Olipa maisteri sitäpaitsi sattunut kuulemaan, että Lauri seurusteli niiden kirjailijain kanssa, jotka olivat ennen olleet tämän kustannusliikkeen asiakkaita, enimmät melkoisia vetelyksiä … runoilijoita. Itsekin oli Lauri tuollainen runoilijantaimi, jopa taimista kaikkein kummallisimpia. Eikö maisteri ollut silloin tällöin nähnyt niitä pikkupaloja, joita Lauri oli pistellyt jonnekin lehtiin, nimellään varustettuina? Armoton vetelys oli Lauri Falk. Kuka se kertoikaan hänen vetelehtineen polyteknikossakin ilman mitään tuloksia? Vieläpä kuului hän joskus aikoinaan olleen jonkun maaseutulaisen kirjakauppiaan luona kesällä … kylvänyt oli kaikki pellot unikoita täyteen, hahah. Ja yhtä hassuja olivat hänen runonsakin.

Vastenmielisyys heräsi toimitusjohtajassa melkein aina, kun hän ajatteli hiljaisen laadun runoilijoita. Ja nyt tuo Laurin pitkä naama! Vastenmielisyys lisääntyi yhä. Maisteri huomautti:

"Kuulkaas, kun tullaan liikkeeseen, on tapana ainakin esitellä itsensä."

Sen teki nyt Lauri Falk; toinen istui paikallaan, nimeään mainitsematta. Lauri seisoi, maisteri istui.

Ah, kun toimitusjohtaja ajatteli kirjallisuuden ja hänen kustannusliikkeenä suhteita, yltyi hänen kyllästymisensä kovasti!

Ei, tuollaisia tyyppejä kuin Lauri Falk oli hänen mahdoton ymmärtää. Kylvää unikoita, haha … Kuten sanottu, miehen runotkin sitä mukaa. Niitä ei todella ostaisi kukaan … jos Falk nyt oli tullut tänne sellaisia kauppaamaan. Mutta se oli erehdys, päätti toimitusjohtaja mielessään, se luulo, että Falk saisi runonsa tänne.

Niin päätti maisteri, hampaitaan yhteen purren. Sillä eikö tämä liike ollut ennen häntä saatettu melkein vararikon partaalle juuri tuollaisiin vivahtavilla runoilla ja kirjailijoilla? Silloin oli täällä kuhissut runoilijoita … niinkuin kotonaan. Tuttavallisessa seurustelussa liikemiesten kanssa, kokemattomien: poikasten, jotka alkoivat kustannustoiminnan siten, että kalustivat komeasti huoneiston, ja sitten kintaat heti pöytään! Niin oli melkein säännöllisesti käynyt alkajille. Oli otettu tappio toisensa jälkeen sellaisesta, jossa ei ollut mitään yleisön aatteita … esteettisistä runoista ja näytelmäkappaleista ja muusta… Noista muka oikeiden runoilijain tuotteista, kuten heitä nimitettiin heidän omissa lapsellisissa piireissään.

Jumala paratkoon, näistä menetelmistä oli uusi toimitusjohtaja tekevä lopun! Millä tavalla hän olikaan uudistava liikkeensä? Hän oli päättänyt kustantaa, oppi- ja hartauskirjoja lukuunottamatta, ennen kaikkea englantilaisia salapoliisikertomuksia ja rakkausromaaneja, joita terve yleisö käsittää… Ja amerikalaisista kynämiehistä ainoastaan niitä, jotka olivat myös kirjailijoita, eivätkä pelkästään runoilijoita. Sillä siinä asiassa on suuri ero: kirjailijat kirjoittavat proosaa ja proosallisistakin asioista, jotka kelpaavat pienemmässä tai suuremmassa määrin kenelle tahansa. Mutta runoilijat … heistä eivät eräät osaa tehdä reklaamikseen edes kansallislauluja…

Tällaiset runolliset sielut ovat paitsi säälittäviä melkoisessa määrin harmittavia. Ja tuottivathan juuri he maisterin liikkeelle ennen muinoin pahimpia tappioita.

Mutta suorastaan vihaan kiihtyi nuori toimitusjohtaja, kun hänen mieleensä johtui, että eräät moiset kirjailijat saattavat kaikesta huolimatta sittenkin joskus, vuosien kuluttua, saavuttaa yleisön suosion, jopa rahallisen menestyksen. Että aletaan lukea vähitellen heidän runojaan! Ja aletaan niitä säveltää, laulaa, siteerata. Runoilijan nimeä mainitaan kuin mitäkin kummaa; hänen matkoistaan ja elämästään tehdään lehdissä hullunkurisen tarkkaa selkoa. Niinkuin merkittävienkin henkilöiden. Ja luullaan, että runoilijat vaikuttaisivat yleisön elämänkatsomuksiin … yleensä selviä järjenlatuja kulkevan yleisön. Humbuugia on maailma täynnä.

Tuossa seisoi nyt yhä yksi sellainen suuruus … olento, joka on kylvänyt unikoita. Aika puhaltaa ehkä hänestäkin yleisön ihmettelemän saippuakuplan… Sitävastoin jäävät todella miehenlatuja kulkevat monesti varjoon.

Toimitusjohtajakin on näet kirjoittanut jotakin…

Mutta tämä toimitusjohtaja ei ole jäävä varjoon! Ei niin totta … kuin hän on pohjalainen. Pohjalainenko? Eikö sitten Amerikassakin, saati nyt sadussa, voisi olla pohjalaisia? Totuus vain on, että tämä mies vannoo sitä olevansa. Ei, hän on tekevä liikkeestään sellaisen, että se kannattaa! Hän on päättänyt voittaa. Jumaliste, kyllä hän osaa pitää puolensa kirjailijoita vastaan!

Maisteri sanoo Lauri Falkille:

"Teillä on tietysti kaupaksi runoja!"

Runoilija myöntää sen.

Toimitusjohtaja jatkaa:

"Tietysti, tietysti, runoja…"

Nyt hän nousee tuolistaan ja alkaa kävellä edestakaisin. Pistää kätensä noiden ruudullisten housujensa taskuihin. Puristaa jo hiukan nyrkkiä, mutta vasta housuntaskussa. Sitten hän toistaa:

"Runoja, tietysti … hahah. Runoja…"

Maisteri heittää Lauriin sellaisia katseita ja hymyjä, joissa on molemmissa enemmän kuin sääliä ja ivaa: niissä on voitoniloa ja melkoista hermostuneen vihaa. Hän kävelee. Alkaa harpata yhä kiivaammin, nyökyttää vahvistavasti päätänsä … kellertävää kuin vanha porsliini.

Nyt tulee kellertävä käsi esille taskusta, se puristuu nyrkkiin, joka huiskaa Lauriin päin. Kustantaja huudahtaa:

"Jumaliste, kyllä minä näytän kirjailijoille! En anna heidän petkuttaa itseäni…"

Vihdoin hän katsoo Lauriin, ja sanoo:

"No, tuokaa nyt tänne ne runonne… Niin niitä katsellaan, ja arvostellaan niitä."

Lauria luonnollisesti peloittaa hirveästi. Mutta mitä hän voi? Hänellä on nyt sellainen halu antaa oma kuvansa maailmasta muillekin ihmisille … antaa siniset lintunsa ja punaisetkin pikkulintunsa. Runoilija siis aukaisee kauniisti sidotun ja hyvältätuoksuvan paperikäärönsä ja astuu kolme askelta eteenpäin, aikoen sovitella sirosti tehdyn käsikirjoituksensa toimitusjohtajan pöydälle. Johtaja on asettunut istumaan. Hän tempaa Laurin käsikirjoitukset käteensä. Lauri seisoo pöydän vieressä… Sitten tulee arvostelu. Maisteri, nyt paitsi kellertävä myöskin hiukan punainen, selailee kahisevasta paperista leikattuja liuskoja … hermostunein ja huolettomin käsin, etsien sisällysluetteloa. Ja hampaitaankin maisteri puree. Hän katselee nyt jotakin otsikkoa ja sanoo:

"Kas niin, mikä tämä runo on? Hymni Dionysokselle. Haha, kuulkaas, miksi ette kirjoita: Virsi viinalle? Ja toiseksi: eikö runoilija tiedä, että Amerikasta on juuri tullut kieltolain maa? Kuinka saattaa meikäläinen liike julkaista humaltumisen ylistyksiä … nyt vielä? Se ei lisäisi suosiotamme kansan silmissä … ja tietäkää, että minä … minä olen päättänyt … jumaliste… Minä olen pohjalainen!"

Laurista on erinomaisen ihanaa varsinkin katsella täytetyn viinilasin värikästä välkähtelyä. Siksi hän huomauttaa:

"Hm … mutta, mutta jospa kieltolaki on humbuugia… Jospa Dionysos-jumala ei sitä lakia tottele, vaan hänen lapsensa nautiskelevat maljoista yhäti ja yhäti…"

Toimitusjohtaja nauraa:

"Dionysos … jumala, haha! Ja nauttivat maljoista! juovat viinaksia, tarkoitatte? No, se sikseen. Mutta vielä ei kieltolakihassutus ole kylliksi lauhtunut. On sitäkin aatetta kannatettava … jos aikoo menestyä. Ja minä aion, niin totta kuin…: Sitäpaitsi, äskeiseen asiaan palataksemme: miksi hymni … jumalille? Jos minä juon, niin minä juon… Puhun illan hauskoja, ja laulankin. Ja, suoraan sanoen, ihastuin joskus katselemaan naisväkeä … teidän iässänne. Mutta nähdä jumaloita ryyppäämisissä ja naisissa, haha. Ei, tästä runostanne päättäen teidän runonne… Mutta arvostellaanpa vielä! Hyvä. Mikäs tämä runo on nimeltään?"

Toimitusjohtaja katselee sisällysluetteloa. Yhtäkkiä hän kysyy:

"Kuulkaapas, oletteko te käynyt Brasiliassa?"

Lauri Falk ihmettelee:

"Mitenkä niin?"

Maisteri vastaa:

"Sillä missä muualla kuin tropiikissa te olisitte nähnyt sinisiä lintuja? Minä ainakaan en ole meillä nähnyt … kokonaan sinistä. Jaa, papukaijoja kylläkin. Puhumattakaan punaisista linnuista, joita teillä myöskin on."

Lauri alkaa selittää, ettei hän ole väittänytkään näitä lintuja yhdysvaltalaisiksi…

Toimitusjohtaja ei jouda kuuntelemaan; hän sanoo nyt, nauraen niin, että Laurikin alkaa närkästyä:

"Ja te muka runoilette rakkaudelle. Minä puolestani käsitän sen sanan hiukan toisella tavalla. Rakkaus, hahaa. Sen neuvon annan teille, että kokekaa ensin sitä … sitten kirjoittakaa toisin: esimerkiksi rakkaudesta, joka vie avioliittoon ja hommasta elättää lapsiaan. Mutta siniset linnut ja punaiset linnut, hahaa…! Ja mitä näen? Minä tässä katselen … enkä löydä sarjastanne esimerkiksi ainoaakaan isänmaallista runoa! Mitä te luulette voitavan näistä runoistanne lausua kansanopistoissa ja kokouksissa? Sanokaapas, mitä?" Lauri ei tosiaan tiedä, mitä. Hän huomauttaa: "Hm… Joku hyvin suuri runoilija, muistaakseni Heine, laulaa, ettei isänmaallisuutta tarvitseisi kantaa ritarinmerkkinä rinnassaan. Minä koetan kuvata Amerikaa … sen metsiä, suuria järviä ja ihmisiä. Kehua rakastavansa isänmaata…" Toimitusjohtaja hämmästyy suuresti: "Kehua? Hahah, te kehutte itseänne! Merkillinen mies. Minä sanon, että Amerikaa täytyy paitsi kehua oikein huutaa sen ylistystä. Vahvistaa sen suurta kansallista itsetuntoa. Joudummehan usein isänmaallisiin ponnistuksiin… Ja yleisö pitää sellaisesta. Ei me tarvita mitään velttoutta niissä asioissa! Ei mitään Heinejä … saksalaista… Kuulkaas nyt. Tämä on päätökseni: viekää te runonne kotiin! Työntäkää ne uuniin!"

Toimitusjohtaja nousee paikaltaan. Hän kävelee kiivaasti edestakaisin, kulmat rypyssä. Hän sanoo:

"Ja onko sisällyksessänne yhtään ainoaa sonettia tai tertsiiniä? Vai ei niitä muka satu olemaan! Sanokaa suoraan, ettette osaa niitä tehdä. Se on taituruutta. Sisällystäkö te muka tavoittelette? Haha, mitä sisällystä! Lapsellisen lemmensiunaamisen lisäksi sinisiä lintuja, punaisia lintuja. Ja te tarjoatte noita runojanne meille. Ei, sanon minä!"

Toimitusjohtaja kävelee yhä, toistaa:

"Ei, ei!"

Hän jatkaa:

"Ei. Teitä on jo liikaa… Te saatte narrata narreja… Tahtoisitteko te ehkä meiltä sata dollaria lahjaksi? Odottakaas, kyllä minä näytän teille! Minä puhun asiat suoraan. Olen pohjalainen. Tässä tulee uusi järjestys. Teitä ei täällä tarvita. Kuulkaahan, miten minä kirjailijoita kohtelen. Eilen tuli tänne eräs alabamalainen runoilijatar. Hänelle oli annettu etukäteistä viisi dollaria. Nyt panin velan uloshakuun. Kylläpäs toi eilen sen vastineeksi erään käännöksen, eikä se paljoa maksanut, sillä käännöksellä hän eilen suoritti velkansa. Mutta käännöksestä en antanut hänelle mitään. Tietysti hän itki. Itkeköön! Kyllä minä näytän kirjailijoille… Jumaliste, minä olen pohjalainen!"

Maisteri jatkaa kiivaita sanojaan, joista eroittuu ainoastaan: "Kyllä minä näytän…!"

Sitten:

"Minä puhun teille suoraan…"

Vielä kiivaammin hän kiroaa ja sanoo:

"Luuletteko minua petkuttavanne!"

Yhtäkkiä hän astuu pöydän ääreen, ottaa Laurin hyvältä tuoksuvat liuskat ja heittää ne hänen jalkoihinsa, ja valkea mies, hiukan kellertävä niinkuin vanha porsliini, huutaa:

"Menkää ulos täältä!"

Lauri Falk yskähtelee vähän, noukkii liuskansa, aikoo suuttua, ja menee ulos.

Lauri ehtii jo levittää manttelin hartioilleen, silloin rientää kaikkein etummaiseen huoneeseen, jossa konttorineidit istuvat Lauriin katsomatta ja tähystellen työhönsä, niin säikähtyneet ovat he toimitusjohtajan äänestä, silloin rientää jostain Laurin luo varajohtaja, jonka muoto on melkein yhtä ympyriäinen ja punainen kuin elokuun alkupäivien kuun. Hänen siniset silmänsä kiiltelevät kullattujen sankalasien läpi; hän puhuu Laurille: "No, älkäähän vielä menkö, tulkaa minun kamariini. Maisteri on vähän ankara… Mutta ehkäpä minä voisin välittää teille työtä, jos sitä tarvitsette. Ainahan sitä tarvitsee! Ettekö kirjoittaisi meille jotain? Mitä tahansa! Me tarvittaisiin esimerkiksi … lasten kuvakirjaa. Ja liikeapulaisten marssi. Osuuskunnalla on pian vuosijuhla, johon meillä painetaan juhlajulkaisu. Juhlaruno on päätetty pyytää … sangen eteviltä runoilijoilta. Te osaatte kyllä kirjoittaa … tunnen teidän runojanne. Kuulkaa, sillä tavalla pääsisitte alkuun. Tällaisesta marssista maksaisivat asianomaiset hyvin. Ettekö? Mikäpä siinä, ei sen tarvitse olla erinomainen, osaattehan te riimejä … ja voimakas tahti tarvitaan. Tahi muuta työtä? Te tunnette kieliä, teette käännöstyötä, oikein tarkkaa, hienoa. Me kustannettaisiin ranskalaisuuttakin, sehän on todella iloista lukemista … herättää uteliaisuutta … siinä on rakkautta, se menee. Tahi nyt muistankin: me tarvittaisiin myöskin kaniininhävitysseuran marssi."

Lauri naurahtaa ja menee … ensin varsin pystynä. Sitten, pilvenpiirtäjän valtaovella, yhä hiljaisemmin.

Mitä ajatelleekaan Lauri.

Ja mitä ajattelee amerikalainen toimitusjohtaja?

Viimemainittu naurahteli Laurin poistuessa iloisesti ja mutisi itsekseen pöytänsä äärestä:

"Sillä tavalla minä näistä pääsen!"

Hän aikoi jo kutsua varajohtajan kuulemaan tarkemmin, kuinka hän kohteli narrillista Falkia. Mutta nyt kohottaakin hän vasemman kätensä, valkean ja hiukan kellertävän, vanhan porsliinin väriselle otsalleen. Mikä onkaan hänen mieleensä johtunut? Hän nousee paikaltaan, hän kävelee pari askelta, näyttää miettivältä. Viimein painaa hän pöydällään olevan amerikalaisen sähkökellon nappia. Tulee asiapoika, toimitusjohtaja käskee poikaa, joka seisoo perusasennossa hänen edessään, juoksemaan kirjailija Falkin perässä ja käännyttämään hänet takaisin. Se herra lähti juuri täältä, hän ei voi olla kaukana. Kuitenkin muuttaa toimitusjohtaja yhtäkkiä päätöksensä ja sanoo tavoittavansa kirjailija Falkin itse … asiapojan ei tarvitsekaan juosta. Maisteri menee eteiseen, ottaa päällystakkinsa, ruudullisen kuin shakkilauta, ja sateenvarjon. Tuokiossa astelee hän vankkana ja reippaasti kadulla.

Kas tuolla, korkean pilvenpiirtäjän kulmalla, tavoittaakin hän vielä Laurin. Hän joutuu Laurin viereen. Pyytää anteeksi äskeistä käytöstään, lyö Lauria leikillisesti olalle ja sanoo:

"Tämä elämä on nyt sellaista. Ei auta: välistä joutuu loukkaamaan kanssaihmisiä. Mutta olkaa vain närkästynyt … jos tahdotte; ainakin myönnätte, että minä olen suora mies. Ja nyt kai sovimme, eikö niin? Sillä olen valmis tunnustamaan erehdykseni … jos täytätte toivomukseni. Palveluksesta vastapalvelus."

Lauri Falk tyytyy kävelemään maisterin kanssa, joka kysyy sitten, tunteeko Falk erästä hänen liikkeensä kustannuksella ilmestynyttä historiallista kirjaa? Sen kirjan nimi on se ja se … esimerkiksi Panaman keisari.

Lauri Falk ei juuri tunne tätä kirjaa, koska hän on vetelyskin, kuten ehkä valkea ja hiukan kellertävä herra sanoisi, joten Amerikan miehekkäät historialliset romaanit eivät oikein maistu hänestä. Maistuneeko tämäkään? Lieneekö siinä sinisiä lintuja taikka punaisia lintuja? Kirjan nimen hän tosin on nähnyt liikkeen komeissa reklaami-ilmoituksissa. Nyt huudahtaa toimitusjohtaja Laurille vastineeksi, päätänsä painavasti nyökyttäen:

"Ettekö tunne? Hm … mutta se on erinomaisen hyvä kirja! Se on tosiaan hyvä… Opettavainen kansalle… Antaa tietoja … historiastamme, Panamasta, joka pian valloitetaan. Ja se on selvää tyyliä, jota yksinkertaisinkin kansanlapsi ymmärtää. Niinpä todistaakin kirjan menekki, että se on hyvä. Painos, kaksi viikkoa sitten ilmestynyt, on ihan lopussa. Sanokoon pääkaupungin arvostelu mitä tahansa siitä, maaseutulehtien suosio näyttää syvien rivien tahdon. No niin, kuten sanottu, tästä hyvästä kirjasta eivät New Yorkin arvostelijat ole vielä virkkaneet mitään. Ja pelkäänpä, etteivät ne siitä välitä … varsinkaan runolliset sielut heistä. Mutta jos he sitä moittivat, panen minä lehtiin ilmoituksen, että he ovat sitä moittineet; silloin huomaa selvästi, että kirja on yleisön kirja, koska esteettiset haaveksijat sitä moittivat. Mitä seuraa? Kirjan uusi painos menee vielä paremmin kuin ensimmäinen. Ei minua nujerreta! Olen pohjalainen! Mutta … tahdotteko sen kirjan? Minä annan sen teille, ilmaiseksi tietysti. Aluksi sen … sitten muita… Tehän olette sanomalehtimieskin? Kirjoittakaapa siitä kirjasta arvostelu lehteenne! Ettekö voi? Lehdessänne istuu siis näin lujasti se vakinainen arvostelija? No hyvä. Minä sovitan asian toisella tavoin. Minä annan teille tilaisuuden kirjoittaa meidän lehteemme. Teette sen vaikkapa salanimellä, ellei lehdessänne suvaita, että kirjoitatte vastapuolueen äänenkannattajaan. Minun puolueeni lehdessä on minulla vielä sananvaltaa. Telefonoin sinne, ja teidän arvostelunne otetaan. Minä takaan, että siitä maksetaan hyvin. Minä lähetän tuon romaanin teille kotiin. Mikä on osoitteenne? Mutta tehkää työnne pian! Teettekö sen? Minun sanani pysyy! Ja sittenhän nähdään, eivätkö runonne, jos nyt … todellakin…"

Kuinka menettelee Lauri Falk? Laurilla nyt vasta on ihmeellinen halu antaa muille maailmasta oma kuvansa … yhtä hyvä halu kuin valkeallakin miehellä! Menestyksen toivossa lempeä Lauri Falk suostuu.

Jo kahden vuorokauden kuluttua astelee Lauri sitten sen sanomalehden toimitukseen, jossa nuori maisteri ennen oli virkamiehenä. Sinisen tähtimanttelinsa alla on Laurilla kädessä kauniisti sidottu käärö melkoisen kiittelevää arvostelua tuosta Panaman keisarista, jota ei liene ollut koskaan sen enempää kuin Laurin lintujakaan … arvostelua toimitusjohtajan suosittelemasta kirjasta … oudon kirjailijanimen tekemästä. Kirja oli Laurin mielestä kyllä tavanomaista, kuivaa humbuugia, historiallisia tietoja, eikä henkilöitä, vaan helppohintaisia sankareita, ja Laurin tunteman elämän asemasta sotakirveitä ja nuolia.

Lehdessä otetaan tämä arvostelu kylläkin vastaan … joskin toimitussihteeri mainitsee, että romaanintekijä on salanimi; naurahtaa, että sen vuoksi kirja kai meneekin niin hyvin kaupaksi. Lauri kysyy silloin siinä, kuka tuon salanimen takana sitten on. Toimitussihteeri arvelee, ja muut toimittajat vahvistavat arvelun todeksi, että hän on tuo maisteri … valkea ja hiukan kellertävä mies, meidän kustannusliikkeemme uusi toimitusjohtaja.

Laurilla on tähtimantteli! Hän ottaa arvostelunsa takaisin ja repii sen kappaleiksi. Sitten hän poistuu, heilahteleva mantteli hartioillaan.

Kultasäkit ja Li-Tai-Pe.

Rikas mies kuoli ja haudattiin ja joutui iankaikkiseen vaivaan.

Tämä oli köyhien ja heidän lastensa käsitys, sillä mitä oli rikas mies tehnyt? Hän ei varmaankaan ollut ostanut tai puijannut tyhmiltä tahi nälkävuosina hätään joutuneilta talonpojilta maatiloja eikä myönyt niiltä metsiä niin tyhjiksi, ettei hänen alueellaan juuri korppikaan löytänyt varpua istuimekseen. Tämä tapahtui näet kaukana meiltä, Kiinan valtakunnassa.

Niin, Kiinassa hän eli, satumme sankari. Äärettömässä Taivaan valtakunnassa… Siellä halkoo mahtavasti vierivä Sininen virta viljavia tasankomaita, temppelien räystäissä riippuu tuulella kiliseviä kulkusia, ja portteja vartioivat kultasuomuiset lohikäärmeet.

Siellä rikas mies eli. Ooppiumia, jota europalaiset sittemmin pakottivat kiinalaisia polttamaan, hän kaupitteli varmaan jo näinä aikoina runsaasti, ja huijasi uskottavastikin kiinalaisissa pankkiiriliikkeissä sekä teetti riissipalkasta työtä satamien kuli-raukoilla. Myöskin lienee hän osannut mielistellä mandariineja joitakin lisenssejä hakiessaan, ihastuttaen sitä varten noiden herrain puolisoita hienoimmilla silkkikankailla, joita hän toi lahjaksi näille ihanille naisille.

Sellainen mies hän oli, tämä kiinalainen… Tietysti oli hänellä vinot silmät, kulmikas pää, matala otsa ja merkilliset huulet; leveän suun verestävä ylähuuli riipuksissa paksun nenän alla.

Paholaisista mahtavimman, U-tshangin kynsiin hän köyhien mielestä joutui, ja se oli useain mandariinienkin käsitys, milloin he sattuivat puhumaan totta.

Mutta mitä hänestä julkisesti arveltiin? Mitä hän itse arveli omasta kohtalostaan? Tuskinpa uskoi hän eläessään itselleen sellaista ikuisuutta. Ei ainakaan vakavasti … muutoin hän ei ehkä olisi ollut sitä, mitä hän oli. Niin, tuskin hän edes ajatteli olevansa tavallinen kiinalainen ooppiumikauppias ja muuta sellaista, joskus kaikkea sitä suuressa mitassa.

Mutta sen verran lienee hänen sydämessään vilkahtanut jotain kansanomaista ja ihmeellistä, että hän kaipasi olla jollakin tavalla ikuinen. Väittäväthän lähetyssaarnaajat, että pakanoissakin ja siis myöskin kiinalaisissa piilee jonkinlaista iankaikkisen elämän kaipuuta, vaikka hämärää.

Tämä kiinalainen tahtoi niin ollen elää vielä kuolemansa jälkeen … saatuaan rahoillaan maailmassa paitsi haluamaansa elämää suuren kunnian niiden ihmisten suusta, jotka eivät olleet joutuneet hänen tähtensä kärsimään. Elää kuoltuaankin maailman kunniassa hän ikävöi … edelleen siinä maallisessa Taivaan valtakunnassa, jossa hän oli rikastunut … ja loistanut pitkin kynsin niinkuin mandshu ja mandariini ja vaatettanut, köyhien sanan mukaan, itsensä kalliilla liinavaatteella ja hienoimmalla Kiinan silkillä.

Mitä hän teki saavuttaaksensa ikuisuuden? Teki ennen kuolemaansa testamentin, luovuttaen kultasäkkinsä ei suinkaan talonpojille ja kuleille, joilla hän oli poltattanut ooppiumia ja teettänyt työtä riissipalkoilla, vaan kauneille kiinalaisille kirjailijoille. No, hänen sukulaisensa, jotka saivat näistä häikäisevistä rahoista ainoastaan kolmannen osan, olivat luonnollisesti säädöksestä harmissaan. Mutta mitä se auttoi? Testamentti lienee Kiinassakin testamentti … ja rikas mies halusi itselleen ikuisuutta. Iankaikkisesti olisi hän elävä Kiinassa, kaikkein korkeimmalla tavalla, sillä kirjallisuus samoinkuin kuin muutkin taiteet oli silloin Kiinassa ylhäisessä kurssissa. Kirjailijain mielestä jalointa … rahan jälkeen. Ylevä keisarikin harrasti ja suosi erikoisesti runoutta. Mutta vaikka muutkin kuin keisari suosivat kirjallisuutta, suosivat keisarin esimerkkiä noudattaen, niin väitettiin senaikaista kirjallisuutta heikommaksi kuin se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli ollut vahvempi. Ja silloiset kirjailijat arvelivat tähän heikkouteen syyksi sitä, että he olivat heikkoja kukkaron puolesta. Kirjailijain väitteellä oli sievoinen voima, koska he väittivät kynillään; olivathan kynistä luonnollisesti enimmät juuri kynäilijäin käsissä.

Missäpä tarjoutui sopivampi tilaisuus tehdä itsensä ikuiseksi kuin tekemällä itsensä kirjailijain ylistämäksi? Niiden ammattilaisten piirtämäksi kronikkoihin ja historioihin, jotka olivat enimmän soveltuvat sellaiseen työhön.

Testamentti jätettiin vahvistettavaksi keisarille, joka vahvisti sen mielihyvällä. Se oli nyt tekevä kirjallisuuden todellakin paremmaksi kuin se oli ollut ennen.

Mutta kuinkapa lienee käynyt. Uskommeko, että kullan jumalasta on Kiinassa kauneuden jumalaksi?

Eikö kullassa, tyhmien omaisuudesta kynsityssä ja ooppiumilla hankitussa, piile kullan jumala, omituinen demooni? jokin kiinalainen pahahenki? Niin, eikö kulta tuoksahda samalta kuin uskoisimme sen omistajankin sielun tuoksahtavan? Ja eikö mammonan mukana jäänyt Kiinaan sen hankkijan sielu, vaikka hän itse oli jättänyt maailman? Tai ehkä ei jättänyt, sillä kenties hän jäi itse elämään kultansa keralla … kuten hän elää toivoi, Nyt ne, jotka satuttivat kätensä hänen jättämiinsä, koskettivat hänen sieluunsakin … ja joutuivat palvelemaan vainajan henkeä. Lähetyssaarnaajat nimittäin kertoivat Kiinassa palveltavan hartaasti vainajia ja henkiä.

Minkänäköinen lienee ollut se henki, jota tämän tavattoman rikkaan kuoltua palveltiin? Luultavastikin sellainen, jollaisiksi kiinalaiset veistävät epäjumaliensa kuvat. Keltanaamainen se varmaankin oli; silmät pullottivat epäjumalan päässä, suu oli leveä … ja keltainen käsi kurottautui suoraksi … kun henki hyppelehti ja loikki. Viekkaasti se tähysteli ja synkästi tuijotti, ja joskus tämä isovatsainen ja laiska epäjumala alkoi karjuakin. Oikea kiinalainen kummitus jumalankuvaksi.

Ylevä keisari siis vahvisti testamentin. Hän oli nimittäin jo itsekin alkanut ajatella, pitäisikö hänen auttaa kiinalaista kirjallisuutta auttamalla kiinalaisia kirjailijoita, jotka aina valittivat puutettaan. Nyt tulvahti apuun tarvittava kultamäärä hänelle ikäänkuin kuusta … vainajan näkymättömästä kädestä. Keisari antoi ensin sinetöidä sen ison kellarin, jossa kuolleen miehen rahasäkit Pekingissä olivat … rikas mies oli näet elänyt viimeiset aikansa tuossa kukkulain kultaisessa kaupungissa. Antoi sinetöidä keisarillisin lohikäärmeenkuvin, etteivät asiattomat, kulit ja varkaat, pääsisi kynsimään vainajan omaisuutta. Sitten ryhtyi jalo keisari miettimään, kuinka hän jakaisi kiinalaisille runoilijoille näitä kultia. Samalla uneksi tämä Taivaan Poika, nimeltään Meng-hoang, miten kullat jalostaisivat kerran kirjallisuuden avulla hänen kansansa sielua.

Kuinka sitten Taivaan Poika järjesti kultien käyttämisen? Oli tietysti perustettava lautakunta. Kuka sen perustaisi? Keisari Meng-hoang kunnioitti syvästi kirjailijoita ja tahtoi sallia heidän itsensä hoitaa asioitaan. Ketkä ymmärtäisivät paremmin kuin he, miten kirjallisuuden ylevä asia oli järjestettävä?

Nyt Meng-hoang päätti jättää lautakunnan perustamisen kaikkein enimmän kunnioitetun runoilijan huoleksi. Se runoilija asuikin nykyään Pekingissä, tuossa keisarin omassa valtaistuinpaikassa, jossa keltaiset ja taivaansiniset liput riippuivat kauppojen kilpinä ja kullatut ja punaiset temppelit säteilivät pitkien katujen päässä. Tämän vanhan ja arvokkaan runoilijan nimi oli Fan-hu-li-tse. Syntyisin oli hän Tshinin-maasta. Harmaa Fan-hu-li-tse oli varsin pitkä mies, sillä Kiinassa kuuluvatkin olevan maailman pisimmät miehet. Kellertävä ja punertava hän oli; hänen harmahtavat viiksensä ulottuivat rinnoilla asti, ruskean ja silkkisen hameen rinnoille. Mutta hänen palmikkonsa juuressa heilui kaunis riikinkukon sulka, kiinalainen kunniamerkki, keisari Meng-hoangilta saatu. Verkkaan ja juhlallisesti käyskenteli Fan-hu-li-tse, ja puhui aina viisaasti ja sukkelasti. Ja hän haukotteli usein.

Mistä ansiosta oli Fan-hu-li-tse saanut riikinkukon pyrstösulista pisimmän? Todellisesta ansiosta. Nuorempana oli hän kirjoittanut paljon kaunista, Kiinan kansan parhaaseen henkeen… Kiinalaisesta talonpojasta, joka kulkee aamulla varhain työhön ja sulkee illalla silmänsä lepoon; hiljaisesta talonpojasta, joka syö oman peltonsa hedelmiä ja juo oman kaivonsa vettä. Silloin oli hän vielä elänyt synnyinseudullaan, siellä ihanassa Tshinin-maassa. Mutta olipa hän saanut kunniamerkkinsä toisellakin tavalla. Nuoruutensa lopulla oli Fan-hu-li-tse nimittäin joutunut samaisen rikkaan miehen tutuksi, joka nyt oli kuollut. Ja kuinka mahtoi ollakaan: kultaa itselleen kasaavan kiinalaisen läheisyys lienee vaikuttanut häneen sillä tavalla, että hän lauloi pienen kiitoslaulun tuolle tavattomasti rikastuvalle … kymmenen vaaksanpituista liuskaa, ylistäen hänen nerokasta päätänsä ja kuvaillen ooppiumikauppiasta hyväntekijäksi ja pitkäkyntistä mandariiniksi, koska kiitetty oli näet juuri siihen aikaan voinut ruveta kasvattamaan pitkiä ylimyskynsiä. Tästä kepposesta sai Fan-hu-li-tse rikkaalta mieheltä paitsi jonkun verran metallikolikoita myöskin suosituksia niille ylhäisille, joiden tuttu ooppiumikauppias jo oli. Suosituksia Pekingiin. Nyt muutti Fan-hu-li-tse Pekingiin ja siihen kaupunginosaan, jossa mandshut tai mandariinit vai mitä he lienevätkään, asuivat; se on varsinaisen kiinalaiskorttelin sisässä kuin rengas isomman renkaan. Siinä korkeiden kaupunginosassa asui koko joukko muitakin sellaisia, joiden päähineissä törrötti riikinkukon pyrstösulka. Lukuunottamatta virkamiehillä näki sitä koristetta siellä eräillä oppineillakin, kiinalaisilla professoreilla, ylioppilastutkintoaan viisikymmentä vuotta suorittaneilla ja paljon kiinalaisia kirjaimia osaavilla, ryppyisillä niinkuin kuumaan veteen pudonneet kissannahka-kintaat. Nämä oppineet ne hommasivatkin, virkamiesten avulla, oivalliselle runoilijalle samanlaisen höyhenen kuin he olivat itsekin elämänsä lopulla saaneet, sekä hänen nimeensä jatkon, jonka hän olisi jo nuorempana ansainnut; tse merkitsee näet mestaria.

Tapahtumamme aikaan eli vanha Fan-hu-li-tse auttavan mukavasti; entisiä laulujaan hän ei laulanut, eikä juuri ylistyksiä millekään rikkaille miehille, mutta eli uusilla ja hyvillä kirjoituksillaan, joskaan ei sellaisilla kuin ennen ihanassa nuoruudessaan. Fan-hu-li-tse, kunnon mies, oli jo, kuten sanottu, vanha.

Koska Fan-hu-li-tse tunsi rikkaan vainajan ja saattoi siis parhaiten tietää hänen toivomuksensa, niin Taivaan Poika määräsi nyt hänet kokoamaan tuon jalojen kirjailijain lautakunnan. Loistavan hovijoukkonsa saattamana kävi keisari runoilijan luona antamassa tätä suosionosoitustaan. Yksin jäätyään Fan-hu-li-tse … ensin haukotteli. Sitten toteutti hän tarkoin Taivaan Pojan antaman käskyn ja heidän kahden sopiman ensi toimenpiteen suunnitelman toteuttamiseksi. Meng-hoang ja Fan-hu-li-tse olivat päättäneet, että vainajan kultasäkit, jotka olivat vielä hänen kellarissaan, kuljetettaisiin sadalla vahvalla sonnilla siihen ylimystön kaupungin keskellä olevaan hienoimpaan kortteliin, missä keisari itse asui; sen korttelin nimenä on keisarin kaupunki. Tässä Pekingin kallisarvoisimmassa ytimessä sijoitettiin säkit itsensä Taivaan Pojan palatsin vieressä olevaan suurimpaan ja kalleimpaan temppeliin, Kong-tsen eli Confuciuksen temppeliin. Sillä tavalla tahtoi keisari kunnioituksesta runoutta kohtaan ja siitä syystä, että kun rahoja jaeltaisiin niitä kaipaaville kirjailijoille, saisi hän helposti kutsua kirjailijat luokseen kauniiseen porsliinipaviljonkiinsa ja pitää heille siellä heidän kunniansa mukaisia juhlia … kaunoisin puhein kaunokirjallisuuden merkityksestä kansan jalostajana.

Niin tehtiin. Vainajan kullat kuljetettiin Kong-tsen valkeaan ja vihreään temppeliin. Sen jälkeen laati ja antoi Fan-hu-li-tse kirjoittaa ja naulailla Pekingin pisimmille kaduille plakaatteja, että sellainen mies oli kuollut … nero, joka oli jättänyt kuollessaan kaikki rahansa maailmaan ja enimmäkseen Kiinan kauniiden kirjailijain hyväksi; sekä että kirjailijain ja runoilijain oli nyt riennettävä muodostamaan lautakuntaa, joka jakeleisi pitkäkyntisen ylimysvainajan rahasia.

Monet kirjailijat ja runoilijat huomasivat näitä plakaatteja … monet keskenään kilpailevat ja riitelevätkin ryhmäkunnat. Vikkelimmät ja älykkäimmät olivat kuitenkin erään etevän ja suuresti suositun kirjailijan ystävät … sillä luultavasti on Kiinassa kirjailijoillakin ystäviä, aivankuin muillakin kuolevaisilla, vaikka kirjailijat ovatkin arvonimeltään kuolemattomia. Tämä kirjailija, kyllä hyvä siitä huolimatta, että hänen kadehtijansa kiukuissaan väittivät hänen saavuttaneen Kiinassa erikoisen suosion ainoastaan sen vuoksi, ettei hänellä ollut päässä tavanmukaista kiinalaista palmikkoa, vaan hän oli antanut tukkansa kasvaa niinkuin mikäkin nykyaikainen europalainen, jopa väritti sitä vaaleaksikin, se kirjailija oli Han-lin. Sellaisen mielenosoituksellisen tukkatempun olisi luullut loukkaavan kaikkia Taivaan valtakunnan poikia, koska siellä pidetään ihmisenä muka ainoastaan mustatukkaisia, kun taas muita sanotaan valkeiksi paholaisiksi. Kuinka suvaittiin niin ollen tätä vaaleaa kirjailijaa? Kauniit kiinalaiset kaunokirjailijat väittivät sen mahdolliseksi siitä syystä, että Kiinassa sattui siihen aikaan kulkemaan jokin harmittava ja ilkeä muukalainen virtaus ja muoti, Japanista tullut, kukapa sen tietänee, mistä. Mutta tosiaan oli tämä kirjailija uskaltanut käydä Japanissa, entisten kirsikankukkien ja meidän aikana mainiota europalaisuutta kohti nousevan auringon maassa. Kadehtijat kirkuivat hänen oppineen japanilaisilta paitsi taitoa kulkea europalaisissa housuissa myöskin japanilaista runoutta. Eikö asia ollutkin selvä? Missä kiinalainen ennen oli nimittänyt runojaan esimerkiksi — meidän kielisillä vastineilla asiaa selvittääksemme — romanssiksi taikka terssimetriksi tahi hippotaurometriksi, siinä Han-lin käytti japanilaisia nimityksiä, sellaisia outoja ja naurettavia kuin haikai ja aihai. Mutta japanilaiset, tarkat runouden tuntijat, kiittivät todella häntä, ja ne kiinalaiset, jotka pitivät hänen runoistaan, ihastuivat pitämään hänestä vielä enemmän tämän kiitoksen johdosta … tyynestä Han-linista, jolla oli kylläkin muukalaisesti pystyyn käännetyt ja vaaleat viikset.

Myöskin Han-lin oli nähnyt vanhan Fan-hu-li-tsen plakaatit. Nyt tahtoivat hänen erinomaiset ystävänsä häntä, ryhmänsä etevintä miestä, ryhtymään erikoisiin toimenpiteisiin rahojen jakamiseksi oikealla tavalla. Pohdittiin asiaa. Han-lin vietiin vanhan Fan-hu-li-tsen taloon. Joukossa oli paitsi miehiä, sekä palmikottomia että palmikollisia, myöskin pieni sarja naisia, joista eräät olivat runoilijattaria. Kaikkia, sekä miehiä että naisia, mainittiin kirjailijoiksi, jopa runoilijoiksikin, sillä Kiinassakin mahtaa runoilija olla jo ammattinimi. Mutta seuraan oli tunkeutunut eräitä sellaisiakin, jotka eivät olleet kirjoittaneet vielä mitään, eivätkä jotkut ehkä aikoneetkaan juuri kirjoittaa, vaan joita heidän miehensä tai rakastajansa taikka rakastuneensa sanoivat runoilijattariksi, koska näet rakkaus vie kiinalaisilta järjen yhtä helposti päästä kuin europalaisiltakin. Nämä vaimoset taikka rakastajattaret puolestaan tahtoivat kovin mielellään lantteja vainajan säkeistä, ken lapsilleen, ken vaatteisiinsa; ja eräät heistä päästä runoilijan nimellä ehkä vielä keisarin hoviinkin … hovinaisiksi, hovineideiksi, keisarin siniseen paviljonkiin: mikä kiinalainen kunnia.

Nyt vakuutti tämä runoilijain piiri vanhalle Fan-hu-li-tselle, että piiri sellaisenaan oli runoudelle tarvittava lautakunta. Fan-hu-li-tse ensin haukotteli; sitten mietti hän asiasta sen, että hän saisi joka tapauksessa lautakunnan muodostamisesta kunnian lisäksi kunnollisen palkkionsakin. Hän haukotteli uudestaan ja suostui parhaan harkintansa mukaan näiden sekä palmikollisten että palmikottomien ehdotukseen. Olihan Fan-hu-li-tse keisarin valtuutettu ja sai järjestellä asian … ja jonkunhan se oli tehtävä.

Asia oli siis nyt järjestetty. Lautakunta jakoi inhimillisen järkensä ja tuntonsa nojalla rahoja enemmän tai vähemmän myöskin ystävilleen.

Mutta siitäkös nousi melske! Taivaan valtakunnassa oli muitakin kirjailijain hengenheimolaiskuntia kuin Han-linin. Erään sellaisen mainioin mies oli Kung-ki-tse, kotoisin Hei-lung-kiangista, entiskiinalaisuuden säteilevä edustaja. Pekingissä hän ei asunut, mutta nyt hän sinne riensi. Tällä kirjailijalla oli tapana ja etuna esiintyä hyvin kiinalaisena. Hän oli varsin pitkä ja paksu runoilija, aito-nankingin-nahkaisessa takissa; olipa hän antanut kynsiensäkin kasvaa yhtä pitkiksi kuin palmikkonsa, jota hän taasen oli jatkanut, puhtaan kiinalaisuuden selväksi merkiksi, jonkinlaisilla jouhilla, koska hänen kaikkea kiinalaisinta taivaaseen asti ylistävät runonsa eivät hänen mielestään todistaneet sitä vielä tarpeeksi edullisesti. Hän rakasti, kuten oikeat kiinalaiset aina, erikoisesti riissiviiniä ja ooppiumia; ne molemmat hurmasivat Kung-ki-tsen mieltä yhtä paljon kuin hänen kannattajainsa suurta joukkoa hänen runonsa, jotka kilisivät kuin kulkuset tuulella temppelin räystäässä. Kung-ki-tse oli kuullut Hei-lung-kiangiin Fan-hu-li-tsen plakaateista. Hän oli tosin ajatellut, että jotakin täytyisi tehdä, jos oli aikomus pitää todellisten runojen puolta, ja niin olivat hänen ystävänsäkin hänelle kirjoittaneet ja puhuneet. Mutta sitten oli Kung-ki-tse nukahtanut viinipaviljonkiin, ihanan tekolammikon keskelle, ja samoin nukkuivat hänen ystävänsäkin, sillä kiinalaiset ovat yleensä maailman veltointa väkeä, sen me europalaiset voimme ylpeydeksemme uskoa. Liian myöhään Kung-ki-tsen nurkkakunta teki nyt mitään; olivathan toiset jo päässeet valtaan. Silloin näiden runoilijain silmät pyöristyivät ällistyksestä, ja heidän äänensä, kun he vihdoinkin kokoontuivat Pekingiin, johtajanaan paksu ja pitkäpalmikkoinen Kung-ki-tse, pauhasivat juhlallisesti oikeudenmukaisuudesta: olivathan näet myöskin eräät Han-linin ystävät saaneet roposensa.

Nyt Kung-ki-tsen ystävät päättivät, että ensi kerralla oli heidän vuoronsa jaella rikkaan kiinalaisen kultasäkeistä … nuo sekä palmikolliset että palmikottomat ystävät, niin miehet kuin naiset, joista suurinta osaa mainittiin runoilijoiksi ja runoilijattariksi, vaikka heissä oli paljon pelkästään kynäilijäin ammattikuntaa.

Meni joku aika, jälleen vaativat kirjailijat, että heille oli annettava rahaa säkeistä. Silloin puikahti Kung-ki-tsen joukko vanhan Fan-hu-li-tsen taloon ja sai hänet päättämään, vakavilla puheilla ja uhkauksillakin, lautakuntaa muutettavaksi sillä tavalla, että siihen tulisi enemmistö Kung-ki-tsen runouden kannattajia, todellakin hyvän runouden, kun niin sattui. Fan-hu-li-tse suostui, parhaan harkintansa mukaan, joskin häntä harmitti, mitä nyt Han-linin ystävyskunta tästä liitosta sanoisi. Sitten Fan-hu-li-tse haukotteli.

Nyt alkoi se melske. Sillä jakotilaisuuteen tulivat myöskin toisen ryhmän miehet ja naiset, kirjailijat ja muut. Niin, tulivat entistä lukuisampina pienet ja sirot kiinattaretkin, vaikka heidänkään parvensa ei vielä jaksanut vastata Hei-lung-kiangin Kung-ki-tsen laumaa. Ja kun siinä sitten väiteltiin runouden eduista, ja poskipäät alkoivat muuttua tummanpunaisiksi, ja kiinatarten kasvot porsliiniakin valkeammiksi, ja suorat sanat vapiseviksi … eivätkä kirjailijat enää viitsineet luoda silmiään toisiinsa, vaan miettivät koston säteilevää päivää, niin kimmahti niiden rahasäkkien välistä, joista enimmäkseen Kung-ki-tsen ystävät saivat tällä kertaa ammentaa, tavaton demooni. Se oli vähän niinkuin luuranko. Keltainen se oli … ja irvistelevä. Suu leveä ja verestävä. Sormiaan, joissa oli, ikäänkuin mandariinilla, hyvin pitkät kynnet, ojenteli se kerjäläisen tavalla. Silmät olivat ulkonevat ja tuimat … viikset kuin kissalla. Ja se sähisi ja naukui. Nyt se aikoi tanssia runoilijain keskellä… Ah, he sitä tuskin huomasivat, niin hartaasti ajattelivat he asioitaan, ja sillä tavalla paholainen tanssi, että sai heidät kaikki tanssimaan … sadun kuosiin. Hyppelemään toisiaan vasten, karkaamaan kiinni toistensa palmikkoihin tai sileiksi kammattuihin päihin. Kauniit kiinalaiset kirjailijat tappelivat pian ankarasti keskenään. Niin, häpeällinen voivotus ja melske kuului kauas Kong-tsen suurimmasta ja kalleimmasta temppelistä keisarillisen palatsin vierestä.

Kauan he tappelivat. Viimein toki lakkasivat.

Mutta seuraavassa jakotilaisuudessa he tappelivat uudestaan.

Vanha ja harmaa Fan-hu-li-tse, lauhkea rauhanmies, koetteli heitä sovitella. Viimein hän haukotteli … hän väsyi. Pyysi Taivaan Pojalta eroa lautakuntaa järjestämästä, ja sai sen pienellä eläkkeellä. Sitten hän haukotteli jälleen ja eli tyytyväisenä kotonaan. Keisari Meng-hoang valitsi lautakuntaa asettamaan milloin mitäkin muita kirjailijoita.

Joka vuosi kuului taistelu Kong-tsen temppelistä, kerran vuodessa, taistelu sanoilla ja patukoilla. Kauniiden kirjailijain ystävyskuntia, joita sanottiin puolueiksi ja jotka sekaantuivat keskenään ja vaihtoivat jäseniä sikäli kuin kukin jäsen näki kirjallisuudelle parhaaksi, oli varsinkin nyt hyvin monta. Tuhat ja kaksisataa ja viisikymmentä ja seitsemän oli niitä neljän viimeisen vuoden kuluessa, paitsi sitä, että eriäviä mielipiteitä lisäsivät kaikista puolueista eronneet lempeät yksityiset. Useat niistäkin runoilijoista, jotka olivat eläneet ikänsä ei ainoastaan poissa Pekingistä, vaan maakylissä, riensivät nyt lähelle Kong-tsen jaloa temppeliä. Emmekö puhu totta? Sen parempi, jos erehdymme. Ne, jotka olivat ennen laulaneet jokien lumpeista tai kuusta, joka opastaa soutavia neitosia illalla kotiin, taikka Tshinin-maan ihanista mulperipuista, miten he nyt lauloivat? Jotkut olivat sydämellisesti puolustaneet köyhää talonpoikaa tai maininneet jotakin kulia parempana kuin koko Pekingin elämää; luulen, että heidän laulunsa oli nyt köyhyydellä kiemailemista … jos he olivat ajatelleet kultasäkkejä. Niiden kitara, jotka olivat muinoin virittäneet sen rakkaudelle ja miehuudelle, soi kuin rikkonainen kulkunen.

Katso, tulihan Pekingiin jopa itse Fung-tsu, Mandshuriasta saakka. Kirjavalla hunguusiratsulla ajaen, tukka ei edes palmikolla, vaan suuttumuksesta hajallaan. Kong-tsen kalliissa temppelissä hän tosin huusi, etteivät vainajan jättämät rahasäkit olleet oikein puhtaita. Että ne antoivat tilaisuuden maineen hankintaan niille, jotka tahtoivat mainetta. Että ne saattoivat viedä syrjässä pysyviltä kylärunoilijoilta … ne pienetkin riikinkukon höyhenet, mitä heillä oli; että oikealle runoilijalle kulta on paitsi pahaksi myöskin tarpeeton, koska hänellä on yhtä vähäinen vatsa kuin muillakin kunnon ihmisillä, jotka aina saavat maailmassa ponnistella ilman lahjoja: niin vähäinen, että se tulee toimeen kourallisella riissiä päivässä. Niin, että runoilijalle on hyväksi ponnistella kaikilla muilla aloilla kuin runouden, osatakseen elävästi runoilla; jopa ettei hänellä pitäisi olla kattoakaan päänsä päällä, sillä kaikkialla kierrellen hän näkee ihmiset ja maisemat yhäti uusina ja tuoreina, ja ennättää aina kuitenkin tehdä sen, mitä runouden jumala, mahtava Kuei-sing, määrää. Näin viisasteli hullu Fung-tsu … kunnes sai osansa rikkaan mielien kultasäkeistä, sillä hän tahtoi nyt rakentaa itselleen Mandshuriaan kiinalaisen porsliinipaviljongin, jonka räystäissä soittaisivat tiukuset.

Kong-tsen jalosta temppelistä kaikui melske siis päivin ja joskus öisinkin, Kiinan ihanaisina kuutamoöinä. Se huolestutti Taivaan Poikaa. Oi, hän rakasti runoutta jonakin kansansa elämänkatsomusta jalostavana. Mutta kun hän oli pitänyt runoilijoille juhlia, näin varmaankin se paholainen, joka oli päässyt vainajan säkeissä temppeliin, oli muuttanut heidät aivan tavallisten ihmisten kaltaisiksi, koska he noin metelöivät. Miksi hukkasivat he täten monta kuutamoista hetkeä, jolloin olisi voinut syntyä kaunis runo taivaan kuningattarelle? Oliko vainajasta todella hyötyä?

Tulisiko tosiaan kiinalainen kirjallisuus vahvemmaksi kuin se oli ollut niinä aikoina, jolloin se oli vahvempi kuin nyt?

Mutta joskus syntyi viisaan Kong-tsen valkeassa ja vihreässä temppelissä myöskin hiljaisuus. Kauniit kirjailijat nimittäin väsähtivätkin.

Kerran oli tällä tavalla hiljaista. Oli myöhä ilta, oli syksy. Taivaan Poika istui paviljonkinsa parvekkeella katsellen kuuta, nuoren keisarinnansa kanssa. Paperiseinä oli vedetty syrjään … ainoastaan verhon helmet kiiltelivät oviaukossa.

Niin tyyntä oli, että bamburuovot tuskin suhisivat.

Silloin alkoi kuulua jostakin suloista laulua. Keisari Meng-hoang sanoi:

"Laulaako satakieli chrysanthemum-kukan varistessa?"

"Ei se ole satakieli, oi Taivaan Poika", vastasi pikku keisarinna, helmassaan runoilla kirjailtu viuhka.

"Mutta Kong-tsen nimessä, laulu on kuin satakielen", virkkoi keisari.

Pikku keisarinna sanoi tähän:

"Tämä laulu on Li-tai-pen, tiedän varmaan. Kuunnelkaamme häntä; kirjailijat ovat hiljaa."

He kuuntelivat laulua, yksinäistä, riemuitsevaa ja samalla sydäntäsärkevästi surullista. Kun sävel hetkeksi vaikeni, ikäänkuin ajatuksissaan, alkoi keisarinna selittää:

"Li-tai-pe on sellainen runoilija, jonka runoa minkään kopioitsijan on mahdoton väärentää, niin valtava on hänen laulunsa. Teiltä on mennyt aika, oi Taivaan Poika, seuratessa kirjailijain ääntä. Mutta pikku orjattarenne tietää kaikki. Sitä hän ei kuitenkaan tiedä, missä Li-tai-pe nyt elää. Pekingissä hän ei ainakaan ole. Mitä hän on runoillut? Ettekö tiedä, että hän on runoillut, kuinka Sininen virta vierii alas meren helmaan … eikä koskaan sieltä palaja? Ei muuta. Vierii maisemissa, joissa hän liukuu venheessään, kultaisten huilujen soidessa, kauneudesta juopuneena. Ah, hän on laulanut, ettei hän kerää kultia ennenkuin on nähnyt Jang-tse-kiangin vierivän tuhannet kerrat täten lännestä päin. Ratsulauluja hän on runoillut. Ja porsliinipaviljongin, jossa pari rakasta ystävää istuu … nauttien viiniä … hopeisen lammin keskellä, joka heijastaa kaunista kaarisiltaa. Kuitenkin hän on yksinäinen … ja kovin köyhä mies. Mutta hän ei muista köyhyyttään … eikä muista edes runojaan, sillä hänellä ei ole kirjuria, joka kopioisi niitä. Itse hän unohtaa ne: ainoastaan tuuli taikka ihmisten mielet pelastaa eräitä niistä … niinkuin nyt tuo luutunsoittaja. Uskon, että sellainen olento, joka rakastaa yhtä paljon talven lunta kuin kukkivia mulperipuita, on myöskin sairas, koska hän ei rakasta itseään."

Taivaan Poika huudahti:

"Miksi hän ei siis tule tänne jalon vainajan kultasäkkien ääreen?"

"Oi, luulen, ettei Li-tai-pe muista niitä", vastasi pikku keisarinna. "Hän lienee hyvin hajamielinen."

Taivaan Poika sanoi:

"Hän on siis mieletön. Unohtaa vilun ja helteen visertäessään! Mutta, kautta Kong-tsen, hän on siis … mikä lienee. Hänet on kutsuttava tänne luokseni!"

"Antakaa Li-tai-pen olla niinkuin hän tahtoo", vastasi keisarinna peljästyneenä.

"Hänet on kutsuttava", väitti Meng-hoang. "Taivaan Poika tahtoo hänet, oikean itämaisen runoilijan … joka runoilee, ei tee suuria romaaneja eikä mittoja. Nähtäköön hänet riikinkukon sulilla koristettuna. Niin, kultaiseen häkkiin pistän tämän satakielen."

Keisarinnan sanoista välittämättä toteutti Meng-hoang tahtonsa. Li-tai-pe haettiin, jostakin kaukaa. Korotettiin ministeriksi … ja annettiin hänelle paljon kultaa, että hän saisi laulaa huolta ja surua vailla.

Nyt oli Li-tai-pe arvossa ja koristettu. Hän jakoi kultaansa paitsi Kiinassa rakkaille viinikauppiaille kaikenlaisille muille… Mutta jonkun aikaa Pekingin piireissä laulettuaan hän karkasi, ei tiedetty, minne.

Taivaan Poika vihastui. Julisti kaikille maaherroilleen, että jos sen ja sen näköinen mies piileskelisi heidän alueillaan, oli hänet tuotava keisarille; mutta oli kuoleman uhalla kielletty vahingoittamasta vangilta ainoatakaan suortuvaa, sillä hän oli keisarin ystävä, jolle tahdottiin lahjoittaa riikinkukon höyhenistä tehty viitta.

Li-tai-pe löytyi viimein ja vietiin Meng-hoangin paviljonkiin. Keisari olisi nyt todella pannut hänet kultaiseen häkkiin; pikku keisarinna sai hänet siitä estetyksi, koettaen selittää, miksi Li-tai-pe oli karannut omaan elämäänsä: siksi, että hänellä oli hovissa ja Kong-tsen temppelin lähellä hirvittävän ikävä. Saattoihan sydän pakahtua häpeästä kuunnellessa runoilijain kiivailua. Keisarinna tahtoi siis Taivaan Poikaa antamaan Li-tai-pen mennä. Meng-hoang ei kuitenkaan siihen suostunut. Olihan niin ihana kuulla kaunista runoa itsensä tekijän suusta…

Yhden laulun lauloi Li-tai-pe vielä hovissa. Se oli laulu surusta. Siitä henkii tuska syvempi kuin meri … sanaton ja sanomaton, niin ihana tuska, että ainoastaan Li-tai-pen runot voivat sen ilmaista. Mitä teki hän sitten? Hän joi itsensä kuoliaaksi.

Sitä me lännen käytännölliset kirjailijat emme usein tee.

Härkätaistelijan tarina.

Espanjan pääkaupungissa, tuon Europan omituisen kolkan, jota sanotaan auringon ja riemun maaksi, näkee paljon kerjäläisiä. Niitä lienee yhä nykyäänkin Madridissa yhtä runsaasti kuin vuosisatoja sitten … samanlaisia kummalliseen muotoon vääristyneitä rampoja kuin Velasquezin ja Goyan maalauksissa.

Varsin komeina kohottavat eräät Madridin palatsit ilmoihin huippujaan, suurten yhtiöiden tai rikkaiden yksityisten kivimuurit, jotka ovat joskus kruunattuja ikäänkuin pienillä marmoritemppeleillä tai joiden kupooleissa levittävät siipiään kultaiset enkelit ja kotkat.

Tällaisten yläluokan hotellien ja alemmilta tarkasti suljettujen klubien eteisissä seisovat lakeijat kirjavissa livreoissaan ja suurenmoisissa asennoissa, avaten ovia aikailijoilleen, joko peritystä tahi keinotellen saadusta kullasta äveriäille.

Mutta samojen hotellien ja klubien portailla kiertelee kurjia raukkoja, kerjäläisiä. Niitä on pienessä Madridissa varmaankin enemmän kuin missään muualla Europassa. Rääsyisiä äitejä, jotka pusertavat povelleen alastomia ja itkeviä sylilapsiaan; miehiä, jotka näyttelevät kulkijoille katkenneiden käsiensä tynkiä… Ja kaikki he huutavat kilpaa, sekä miehet, naiset että isommat lapset:

"Misericordia! Sääliä, armoa … Jumalan nimessä!"

Madridin uusilla ja leveillä kaduilla, sillä niitäkin on muutamia, ryömii maassa rampoja. Joltakin on talvinen vilu ja kosteus saattanut turmella jalat kelvottomiksi. Eräät heistä, koska sääristä ei ole kävelyyn, vetävät itseään käsillään katukäytävää pitkin, istuen karvattomaksi kuluneella pukinnahkalla. Se on huonoa matkantekoa… Vähän väliä kohoaa kerjäläisen jalkana käytetty käsi pyytelemään onnellisemmilta almua.

Jos sitten lähdetään tuollaiselta uudelta kadulta kuin esimerkiksi Calle de Alcalá, joka on Madridin melkeinpä komein ja valoisin, jopa hyvinkin ylellinen, ja poiketaan läheisille kujille, niin kuuluu ensimmäisessä kadunkulmassa sokeain yksitoikkoisesti hyräjävä valitus, tavallisesti määrätyillä paikoillaan seisovien. Heidän silmänsä joko tuijottavat kaihin peitossa taikka verestävät jonkin kiusaavan taudin tähden… Kauempana pyytelevät naiset katselijaa palavasti kotiinsa, näkemään nälkään nääntyviä lapsiaan, siis usein varsin kunniallisessa tarkoituksessa, nuo onnettomat äidit.

Lähes kokonaisen kaupunginneliön täyttävä Espanjanpankki on mahtava rakennus. Monikertainen … marmoria, muistaakseni. Mutta tämän kansallispankin seinämillä istuu talven pakkasöinä vaivaisia, sillä tulisessa Espanjassa on talvella oikeita kylmiä, varsinkin korkeassa Kastiliassa. Niin kovia, että ne vetävät epätasaisten katujen vesikuopat riitteeseen. Tällaisinakin öinä ovat useat kerjäläiset kadulla. Outoa on nähdä heitä tuossa pankin seinämällä. Kuka uskoisi heitä edes ihmisiksi? Paremminkin muistuttavat he jonkinlaisia goottilaisten kirkkojen räystäihin veistettyjä kummituskoiria taikka Goyan julmia mielikuvia. He istuvat nimittäin kyyryssä, pää painettuna niin syvälle polvien ja säärten väliin, ettei päätä oikein eroita; heidän ruumiinsa on käännetty sillä tavoin kasaan, kaikki nivelet yhteen myttyyn, että he ovat melkein pallomaisia. Käsivarsillaan suojelevat he niskaansa, työntyneinä pilasterin ja seinän kulmaukseen. Niin, he ovat kuin riepukasoja, joita ilmaisee eläviksi olennoiksi ainoastaan hengitys … yskästä korahteleva. Joku säälivä pistää nukkuvien niskaan kolikon; sillä he saavat aamulla ensimmäisen murunsa leipää, ensimmäisen kupposensa paloviinaa.

Tällaista on valtapaikoilla; mitäpä siis enää puhua noista syrjäisemmistä kaupunginosista! Siellä on tietysti köyhiä paljon enemmän kuin keskustan katukuopissa. Menemmekö El Rastrolle, isolle torille Madridin eteläosassa? Siellä myödään kojuissa ja paljaalla katukivityksellä rievunkappaleita ja kaikenlaista romua, joita kurjat vielä kuitenkin voivat käyttää: lumppuja … muutamasta centimosta palasia esimerkiksi hienoston vanhoista gobeliineista: oikeita kerjäläisten kuningasmantteleita!

El Rastron ympärillä on paljon niiden köyhien asumuksia, joilla on jonkinlaista asumusta … vaja tai kellari savea pirskuvan kujan varrella.

Espanja on osittain ankaraa maata; siellä saattaa ihmisellä olla vaikeutensa elää.

Ja Madrid rakennettiin sen autioimpaan osaan, Kastilian erämaahan, joka värisee talvella kylmää ja palaa kesällä keltaiseksi.

Auringon ja riemun maa on Europan harvimmin asuttuja paikkoja. Mutta kuitenkin se on ylhäinen ja loistava.

Kaikkein merkillisin on näky kuninkaallisen palatsin edustalla … marmorista ja muista arvokkaista kivistä rakennetun. Palatsin pihalla pidetään joka aamu vahtiparaati. Silloin ratsastelevat siellä rakuunat tanssivilla arabialaishevosilla, verhottuina punaiseen ja kultaan tai siniseen samettiin ja keltaisiin koristeihin. Sapelit välkkyvät käsissä, välkkyvät kuin kiilloitettu hopea; höyhentöyhdöt heiluvat lakeissa niinkuin keskiajan ritarien kypäreissä. Näin hypitellään ratsuja, näin välkytellään aseita … kun taas palatsin kullatun aitauksen toisella puolella, isolla pihalla, torvet räikkyvät, henkikaartin tehdessä siellä temppujaan. Mutta aitauksen läpi kurottelevat sadatkin kerjäläiset käsiään pihalle, ehkä kuninkaan puoleen, joka ilmestyy mahdollisesti parvekkeelle. Todentotta, kerjäläiset piirittävät linnaa päivin ja öin, rauhallisesti istuen, maaten, seisoen tai kävellen sen ympärillä, kyyröttäen hiekassa yöt ja loikoen päivät kiihtyvässä auringonpaisteessa … purren väliin leivänkappaletta, milloin sitä saavat.

Vetelehtijöitä kullassa ja rievuissa: espanjalaista grandezaa.

Silti on tämä ainoastaan grandezan pinnallinen muoto.

Sillä odottakaahan. Siinä grandezassa saattaa olla parempaakin… Moni lienee nähnyt, että espanjalainen voi katsoa suoraan silmiin! Ettei hän petä kaupoissa … italialainen on paljon ovelampi. Ja tietää, että espanjalainen on ylpeä kunniastaan.

Siitä oikeasta grandezasta on sommiteltu seuraava satu, jonka aihe kuultiin kerran Madridissa.

Espanja on ankara maa, kuten sanottu. Ihmekö, jos Kastilia, sen ankaran ydin, luo köyhiä? Luonnon köyhyys ehkä kiihoittaa pyrkimään rikkaaksi ikäänkuin keinottelemalla … ja loistamaan kullalla, joka tulee muutamien harvojen osaksi.

No niin, eräistä mahtaa satuni sankarikin olla keinottelija jollakin tavoin. Hän on näet härkätaistelija. Mikäpä muukaan sadussa, joka kertoo Espanjasta? Hänen nimensä olkoon Pablo Maria.

Hänen vaimonsa nimi on Estrella.

Kiitos pyhälle Neitsyelle, vielä ei siro Estrella ole mikään köyhä … ei mikään kerjäläinen! Eikä kenties sellaiseksi tule!

Vielä ei hän kiertele poikansa kanssa Madridin valkeain palatsien ovilla, ei harhaile säälittävänä komealla Calle de Alcalálla. Ei asu El Rastron, rieputorin, lähettyvillä … saati sitten nuku öitään Prado-esplanaadilla, jossa vaivaispalmut talvella vapisevat kylmässä, olkiin käärittyinä.

Ei, talosessaan Madridin uusimmassa osassa asuu härkätaistelija Pablo Marian leski … uljaan toreadorin, jonka lisä- ja kunnianimi oli El Arrojadito, mikä merkitsee melkein yhtä kuin sana Peloton.

Korkealla kummulla hän asuu. Kummulle näkyy lumessa säteilevä Sierra Guadarrama aution erämaan ylitse.

Nuori Estrella voi hyvin … puettuna huntuihin ja samettiin … miesvainajansa jättämillä rahoilla saatuihin. Ja yhtä hyvin elää Pablo Marian poika, pikku Alfonso.

Onnellinen Estrella! Ei käynyt sillä tavoin kuin Pablo Maria jo pelkäsi, nimittäin, että Estrella ja Alfonso joutuisivat kurjuuteen.

Ja tämä pelastuminen on El Arrojaditon ansiota! Vielä elää Espanjassa grandeza!

El Arrojadito syntyi Sierra Guadarraman liepeillä. Se vuoristo tai alppi on Kastilian korkeuden apulaisena luomassa ylängön talvea yhtä tylyksi kylmyyden puolesta kuin sen kesä on julma kuumuudessaan. Guadarrama liittää talvelliseen viluun vielä sumunsa, jotka vyöryvät syksyllä ja talvella alas huipuilta; se sumu viiltää joulu- ja tammikuun aamuina Madridin notkelmissa melkeinpä läpi luiden ja ydinten, jopa useasti vielä maaliskuussa. Eikä pelkästään aamuisin: välistä joulun ympärillä on pääkaupunki kaiket päivät kiedottu hyytävään sumuun niinkuin käärinliinaan. Silloin saatetaan tulisessa Espanjassa yskiä ja köhiä kovasti … köhivät paremmatkin ihmiset kuin kaduilla makaavat kerjäläiset…

Sierra Guadarrama, karu ja tyly vuori! Sen liepeillä siis syntyi Pablo Maria El Arrojadito. Isä kuului olleen vuohipaimen … eikä äitikään hienompaa sukua, vaan vuohi- ja lammaspaimen.

Ja kumminkin nousi Pablo Mariasta härkätaistelija! Jopa kuuluisa härkätaistelija, jolle annettiin lisänimeksi El Arrojadito! Melkein ihanin kunnia kuninkaan ja arkkipiispan jälkeen, mitä Espanjassa voi saavuttaa.

Pablo Marian synnyinlaakso palaa kesällä kulolle, ja talvella se on harmaa ja kuolemaan asti synkkä. Maakuopassa asuivat hänen isänsä ja äitinsä, niinkuin monet muutkin talonpojat kuuluvat asuvan. Jonkin tornimaisena ylenevän ja mustan kallionsärmän juurella… Kuinka he olisivat voineet rakentaa itselleen kartanoa … edes kivistä, sillä metsää ei Espanjassa ole … puuta tuskin edes kattilan alle, varsinkaan köyhillä…

Siksipä onkin mahdollista, että paimen ja hänen vaimonsa yskivät talvella kovasti, maatessaan yöllä kuopan nurkassa, kirjavat huivit vedettyinä suun eteen ja käärittyinä monin kerroin kaulan ympärille. Pikku Pablo nukkui yöt vanhempiensa välissä; mutta päiviksi vietiin hänet lampaiden ja vuohien mukana majan edustalle laaksoon, jossa mies ja vaimo paimensivat suuren aatelisherran eläimiä. Tällä aatelisherralla oli nimiäkin ja arvonimiä kokonainen pikku juna. Sellaisia kuin: Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla. Kreivi hän siis oli ja herttua, mitä kaikkea lieneekään ollut. Itse hän eli Madridissa, poissa maalta, tahi tulisimmat vuodenajat toisissa linnoissaan, jotka olivat lauhkean Välimeren rannalla; oleskelipa hän paljon ulkomaillakin, luultavasti iloisessa Italiassa.

Tilusten vuokraajat, alavuokraajat ja voudit lähettivät hänelle Espanjan kultaa, joten hän saattoi elää ylhäisestä.

Pablo Marian vanhemmat jälleen asuivat Sierra Guadarramalla maakuopassa.

Jo varsin pienenä ärsytteli poika mielellään äärettömän lammaslauman pässejä, mutta hänen suurin riemunsa oli taistelu vihaisimman pukin kanssa.

Kuoli nyt Pablo Marian äiti, maattuaan viimeisen kuukauden kuopan lavitsalla kasvoiltaan hyvin keltaisena, ja Pablo Maria jäi isänsä kanssa, jonka kuivuneita poskia pitkin nyt valuivat usein surun ja järkytyksen kyyneleet, sillä pian tiesi hän itsekin kuolevansa. Ja meni puoli vuotta, niin hän kuolikin. Onneksi sattuivat tilanomistajan palvelijat tulemaan juuri niinä päivinä autiolle laitumelle keritsemään lampaita ja teurastamaan vuohia. He korjasivat ruumiin ja pienen Pablo Marian, joka oli mustapäinen ja vakava poika.

Vähitellen tuli paimenen pojasta linnassa ensin paimenpoika, sen jälkeen kuskipoika ja viimein renki. Mielellään ärsytteli hän yhä vihaisinta pukkia, ja alkoi vihdoin taistella myöskin mustan ja teräväsarvisen sonnin kanssa.

Meni muutamia vuosia, Pablo Maria ohjasi härkävaljakkoaan erämaan poikki Madridiin … neljää perätysten asetettua härkää, jotka vetivät kaupunkiin valtavia viljakuormia ja sieltä palatessaan rämisevää rautaa, kiiluvaa kivihiiltä ja muuta tiluksille ostettua tavaraa. Milloinkaan juoksematta astelivat kellertävät härät, mutta myöskään pysähtymättä, sillä Pablo Marialla oli kädessä pitkä vapa ja sen kärjessä tavanmukainen, terävä piikki. Piikillä pisteli hän juhtia niskaan, jos ne laiskottelivat. Niin teki Pablo … päässään leveäreunainen ja kova huopahattu, toisella olkapäällä komeasti punertava mantteli, kirjavan vyön alla terävä ja pitkä veitsi. Ei auttanut härkien muu kuin vetää pienten talojen korkuisia kuormia, niskat ikeen alla, silmissä apeus, jossa ei näkynyt enää edes kosteaa kiiltoa. Ja valjakon edellä asteleva Pablo Maria hyräili villiä ja alakuloista säveltä.

Näillä Madridin-matkoillaan näki hän sitten oikean härkätaistelun. Mahtoipa hänessä silloin herätä uudestaan jo ehkä vähän aikaa nukkunut halu taistella teräväsarvisen sonnin kanssa!

Nyt hän harjoitteli taistelua kaikki ruokatuntinsa; ja miettipä öilläkin, aivan unettomana, miten hän saisi sonnin oikein vihaiseksi ja kuinka hän välttäisi sen keihästykset.

Kerran tuli siihen vuorenrinteellä kapuilevaan kylään, jota lähellä Pablon herran linna oli, muudan seurue härkätaistelijoita. Olihan kylässä toki oma härkäsirkuksensa, kuten kaikissa oikeissa kylissä. Tämä seurue tappoi kussakin näytännössään vain yhden ja huonon härän, mutta se salli, menestystä itselleen hankkiakseen, yleisönkin yhtyä taisteluun. Nyt kiipesi mustapäinen ja vakava Pablo Maria katselijoita suojaavasta aitauksesta arenalle ja taisteli oikean härkätaistelun. Ärsytti hurjaa nautaa punertavalla manttelillaan, petteli sitä oivallisesti, karttoi sukkelin pyörähdyksin kaikki sen hyökkäykset, hyppeli sen poikki edestä ja kupeilta, iski sen niskaan väkäiset piikit, banderillat. Ja tappoi pedon lopulta komealla miekanpistolla.

Se oli hänelle onnen päivä. Kotikylä ihaili tätä toreadoria, toreroa, ja seurueen johtaja tahtoi hänet joukkonsa jäseneksi. Pablo Maria suostuikin, hän jätti vuorenkupeella uneksivan kylänsä.

Miehen kunnian määränä oli Madrid … ja sitten paljon enemmänkin.

Meni vuosia, tapansa mukaan nopeasti. Nyt oli kunnian päivä tullut, viimeinkin. Pablo Maria oli harjoitellut neljä vuotta monessa seurueessa, hankkien itselleen paitsi yhä hurjempaa uskallusta, voimaa ja notkeutta myöskin tietoja taiteensa hienouksista. Sillä härkätaistelu ei ole pelkkää härkätaistelua, vaan se on taidetta. Melkein yhtä suurta kuin mikä muu hyvänsä, taidetta, jolla on tarkat sääntönsä ja vivahteensa; josta on kirjoitettu ylistyksiä, asiallisia selostuksia ja tutkielmia niin paljon, että ne täyttäisivät varmaankin ison kirjastohuoneen Salamancan kuulussa yliopistossa. Sanomalehdet väittelevät Espanjassa härkätaistelujen kautena tästä taiteesta kiivaammin kuin muualla kinastellaan tuoreimmasta runoudesta, ja puolueet riitelevät keskenään kukin omasta torerostaan sellaisella tavalla, etteivät vastustajat lopulta tervehdi toisiaan. Sillä tärkeä seikka on härkätaistelu, näyte miehuuden ja älyn voitosta eläimellistä raakuutta vastaan.

Tämän voiton säteilevän kruunun oli Pablo Maria nyt saavuttanut, esiintyessään viimein Madridin arenalla. Hänestä oli tullut hyvä härkätaistelija. Hyväkö? Se ei hänen kunnianimekseen riittänyt! Kuuluisa hän oli … suuri härkätaistelija. Mikä notkeus liikkeissä! Mikä asentojen plastiikka! Mikä tekniikka. Käännähdykset sarvikkaiden petojen edessä komeita ja samalla ikäänkuin tanssiaskeleita. Entä hänen rohkeutensa! Antaa sonnien, joiden synnynnäistä ja yhä kehitettyä raivoa hän lisäsi vielä iskemällä räjähtäviä raketteja niiden selkään, antaa noiden mustien hirviöiden syöksyä itsestään sentimetrin päähän, mutta säilyä sekunnissa keihästykseltä … ja kumartaa yleisölle, ylpeästi ja hienosti hymyillen… Riemunpauhuun puhkeavalle yleisölle … huhtikuun auringon säteilyssä … puettuna tulipunaiseen ja kultaan, polvihousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, päässä musta ja kullalla tikattu lakki. Suuri liikutus on kansakunnalle tietää joka hetki lemmikkinsä veri melkein petojen sarvissa … ja vielä ihanampi nautinto nähdä hänen pelastuvan komeasti… Ja tappavan jo tässä ensimmäisessä näytännössään yhtä mittaa kuusi härkää, tunkien sankarin voimalla roomalaiskalpansa niiden sydämeen taikka selkäytimeen. Kohta sai Espanjan suuri mies kunnianimen El Arrojadito, Peloton.

Ja hän oli ainoastaan köyhän ja vähäpätöisen paimenen poika! Vähäpätöisen miehen ja köyhän eukon. Nyt viittoivat hänelle kolmensadantuhannen pesetan vuositulot, kuten kuuluisat härkätaistelijat hyvinkin ansaitsevat. Miesten ihailua ja naisten suloista rakkautta hänelle satoi. Syrjäisiltä suljettujen klubien ja palatsien portit aukesivat varmaankin paimenen pojalle. Niin, hän oli nyt melkein caballero, jota muut herrat kohtelivat ystävällisesti ja suojaavasti. Don Carlos Ramiro Miguel Gonzales de Fuenteplata, conde de Puente de Alcántara y Almudena, duca de Laxarilla y Bobadilla, joka pistäysi siihen aikaan Madridissa Napolista, käyttäysi Pablo Mariaa kohtaan niinkuin veli… Tarjoten hänelle, oikein innostuneella viinituokiolla, puolisoksi sisartaan, viidenviidettä vuoden ikäistä, jonka nimi oli Isabel. Mutta vielä enemmän olisi Pablo Maria saanut, jos olisi tahtonut. Nuorten ja ihanien naisten rakkautta … Espanjan ryhdikkäiden, ja komeain vallasnaisten: heidän poskillaan ruusut kukkivat, tuliset silmät säkenöivät mustien pitsihuntujen hämärästä. Mahtoipa usea heistä rukoilla polvillaan Pablo Mariaa saadakseen vaikkapa vähänkin omistaa hänet, verrattoman espanjalaisen härkätaistelijan.

Mutta vielä elää grandezaa vanhassa Espanjassa!

Grandezaa toisenlaistakin kuin härkätaisteluissa. Ylhäistä sävyä muussakin kuin maan maisemissa … lukemattomissa jättiläiskummuissa, jotka nousevat suurina kaarina toistensa takaa Kastilian ylängöllä … monien kaarten harjalla vanhat ja muuritetut kaupungit.

Tiedämme, että espanjalainen osaa katsoa suoraan silmiin. Uskomme, että hän on kunniastaan yhtä ylpeä kuin hänen kaikki asenteensa ja mantteli hänen toisella olkapäällään ovat komeat … tuolla maurien ja keskiajan ritarien jälkeläisellä. Tyyni on hänen hymynsä, rauhallisena lepää hymyillessä hänen otsansa.

Ja espanjalaisella on varmaan taito olla tarvittaessa vähäpuheinenkin. Ainakin oli Pablo Maria sellainen.

Vaikka hänelle oli tarjona niin ylhäisiä ja ihania naisia, että vain Espanjassa niitä löytyä saattaa, jopa sangen rikkaitakin, pysyi hän uskollisena eräälle köyhälle ja koruttomalle maalaistytölle, sillä hänelle oli Pablo kotikylässään luvannut pelottoman sydämensä. Estrella oli se tyttö; hänen siroa somuuttaan rakasti Pablo Maria.

Estrellan hän otti, tuskin maistettuaan hienoston ihailua. Ja mikäpä oli hänen se tehdä? Nautahoitolat Espanjassa kasvattavat tuhansia taisteluhärkiä joka vuosi; ainoastaan kymmeniä täytyy oivallisen härkätaistelijan niistä vuosittain kaataa, mutta hänen kukkaronsa ja pankkitilinsä ovat kuitenkin aina kultaa kukkuroillaan. Pablo Maria rakennutti Estrellalle ja itselleen talon Madridin uusimpaan osaan … espanjalaista keramiikkia oli runsaasti seinissä … pari kääpiöpalmua uinui portilla, ja pihalla virkosivat ruusutkin toukokuussa.

Varsin pian sai Estrella pojan, Pablo Marian ylpeydenesineen, jolle annettiin kuninkaallinen nimi Alfonso. Sitten elivät he onnellisesti edelleen. Pablo Maria tappoi joka vuosi huhtikuusta lähtien vihaisia härkiä … sijoitti rahaa Espanjan pankkeihin … ja vakuutti henkensä huikeasta summasta.

Mutta nyt näemme, eikö Pablo Mariassa ollut todella grandezaa muulloin kuin kullan ja onnen päivinä.

El Arrojaditolle kävi huonosti.

Suuri sonni ei häntä tappanut. Pahemmin hänelle kävi.

Sierra Guadarraman sumuistako lienee johtunut, ja maakuopasta, jossa hän oli pienenä niellyt noiden sumujen kosteutta, vaiko siitä, että hän valvoi nykyään paljon klubeissa ja hotelleissa, havanna-sikarien hienossa savussa ja viinien, rommien ja pelipöytien ääressä, sillä kun mies on päässyt maalaiselämästä, niin maistuu komean elämän ihanuus hyvältä; mistä lieneekään johtunut, mutta erään autoretken jälkeen, jonka Pablo Maria teki tammikuussa yli Kastilian lakeuksien eräiden caballerojen kanssa, sen retken jälkeen alkoi Pablo Maria arveluttavasta yskiä. Ei se yskä totellut Espanjan erinomaisten lääkärien hoitoa. Komea El Arrojadito laihtui ja kelmeni pian. Niin kului muutamia viikkoja. Nyt lienee Pablo Maria muistanut lumisen Sierra Guadarraman sekä nuo maakuoppaan kuolleet vanhempansa.

Espanjan erinomaiset lääkärit sanoivat, että kuuluisalla torerolla oli keuhkovika. Oikein hirveä.

Mutta odottakaapas: vielä on grandezaa itämaisten maurien ja keskiajan goottilaisten hidalgojen valtakunnassa!

Ensiksikin kielsi Pablo Maria lääkäreitä ilmoittamasta Estrellalle mitään tämän pikku yskän oikeasta laadusta. Saattoihan vaimolle sanoa, että se oli vaikeasti parannettavaa.

Mutta itsekseen mietti El Arrojadito, antaen jonkun aikaa tiedemiesten neuvoa häntä, omia ajatuksiaan.

Synkkiä ja komeita ajatuksia. Tätenkö oli hänen jäätävä koko elämänsä iäksi kitumaan? Surkea keuhkotauti! Surkuttelun ja pelonkin uhriksi hän jäisi … suuremmaksi peloksi ihmisille kuin koskaan väkevin härkä hänelle, jonka nimi oli Peloton. Sillä hän levittäisi ympärilleen ruttoa pelkällä läsnäolollaan.

Alakuloisinta oli, ettei hän varmasti enää koskaan kykenisi tappamaan härkiä.

Ja kaikkein raskainta sittenkin, että hän saattaisi hengittää turmionsa myrkyn Estrellaan ja reippaaseen poikaansa, pikku Alfonsoon!

Vieläpä mietti El Arrojadito, että koska hän ei kykenisi toistavaan ammattiinsa, niin hänen asiansa joutuisivat rappiolle. Erinomainen elämä täytyisi supistaa kurjemmaksi. Kuluisivat lopulta paljotkin kullat, jos hän eläisi kauan, jota lääkärit epäilivät.

Viimein näki Pablo Maria suruissaan Estrellansa jo kiertelemässä Madridin palatsien ja klubien ovilla … huonoissa vaatteissa ja elämisen huolten painamana. Kiertelemässä satojen muiden kerjäläisten parvessa, ryysyisenä ja onnettomana, pikku Alfonson keralla; niin, anellen ylhäisiltä almua, tuo kuuluisan ja lahjakkaan El Arrojaditon leski … sillä suuruudetkin saatetaan unohtaa, kun rahasta tulee kysymys.

Ei, grandezaa tarvitaan muulloinkin kuin taistelussa hurjasilmäisiä härkiä vastaan, joiden häijyt sarvet usein tahrautuvat toreroiden verellä.

Suru teki Pablo Marian viimein ehkä sekapäiseksi. Hän ajatteli edelleen, antaisiko hän, jos kestäisi voimissa edes tulevan taistelusesongin alkuun, huhtikuuhun, sonnin keihästää rintansa puhki? Antaisiko hän vihollisensa voittaa? Ei, tuhannesti ei! Sellainen olisi tahra kunnian välkkyvään kilpeen.

Mitä oli El Arrojaditon tehtävä? Miten oli hänen kuoltava, pelastaakseen kunniansa ja rakkaansa?

Hän keksi grandezan puolesta ovelan keinon. Käski näitä erinomaisia lääkäreitä, jotka eivät voineet hänen taudilleen mitään, niin virkeästi se edistyi, lähettämään hänet matkalle eteläiseen Espanjaan, missä ilmasto on lempeä ja maakin oikein kaunis: turhaan eivät jo maurilaiset runoilijat ylistäneet niitä seutuja taivaasta pudonneeksi paratiisiksi; Hän tahtoi ensin Malagaan, jossa rusinat kypsyvät, ja sitten ehkä espanjalaiseen Afrikaan, … ainaisen auringon maihin Casablancaan ja Melillaan. Sillä tavalla oli hän paraneva pikemmin, vakuutteli hän … ja niin vakuuttelivat erinomaiset tiedemiehetkin Estrellalle, jota kuuluisa torero ei suostunut ottamaan mukaansa tälle huvimatkalle, ei ainakaan vielä … varovaisuuden vuoksi.

El Arrojadito lähti siis keltaisesta Madridista, hyvästeltyään ritarillisesti Estrellaa ja syleiltyään hellästi ja palavasti pikku Alfonsoa. Sanoi tulevansa takaisin pian, niin oivallisessa kunnossa kuin julmin taistelusonni. Kiiti junassa poikki puuttomien ylänköjen … niiden äärillä kohoilee mustia kallionsärmiä kuin mitäkin linnanraunioita. Poikki autioiden tasankojen, joilla näkyy ainoastaan harvassa kyliä ja melkein yhtä harvassa ihmisiä: kumpujen laella ratsastavia talonpoikia tahi sauvainsa nojassa seisovia paimenia. Hiljaisen maan äänettömyyttä keskeyttivät ainoastaan joskus rotkoissa kohisevat vuoripurot ja junassa matkustavien maalaisten alakuloiset ja hurjat laulut. Niin tuli hän Malagaan … ihanuudessaan iankaikkisen Välimeren rannalle. Sitten teki hän retken meren poikki Melillaan.

Välimeri lepäsi näinä alkutalven päivinä puolihorroksissa … loikoi niinkuin itämainen kaunotar hopealla kirjatulla silkillä, naurahdellen unessaan ja laulaenkin huolettomasti silloin tällöin. Sen rannalla, lumivalkeiden maurilaiskylien pengermillä, oli Pablo Marialla vielä tilaisuus tutkia, mitä hän tekisi. Ja hän vahvistuikin päätöksessään … grandezan puolesta. Sillä turhaan odotti hän pelastusta, kierreltyään sittemmin myöskin Casablancassa ja viimein Fezissä.

Estrellalle hän kirjoitti sangen usein: ilmoitti voivansa yhä paremmin. Nuoren Estrellan ei siis ollut katseltava toistaiseksi itselleen uutta miestä, joskin Pablo Maria, siitä puheen tullen, toivoi leikillään ja vakavastikin, että Estrellan oli El Arrojaditonsa kuoleman jälkeen valittava itselleen uusi ja kunnon mies; olihan näet Pablo Mariankin kerran kuoltava. Niin, Estrellan oli se valittava omaksi elämänilokseen ja pikku Alfonson kasvattajaksi miehekkyyteen. Mutta nytpä olikin kuolema vielä El Arrojaditosta kaukana, koska hän parani ihmeellisesti: kuolema oli kuin kokematon härkä, helppo oli oivallisen toreron se kukistaa.

Näin kirjoitti Pablo Maria erinomaisille espanjalaisille lääkäreillekin.

Iloisia kirjeitä … yskien Fezissä kuin neekerit Saharassa talvisten nuotioittensa ympärillä.

Sitten, puolen vuoden kuluttua, hän riensi takaisin Espanjan kunniakkaalle niemelle. Miksi? Kummallista … hän kaipasi nähdä Sierra Guadarramaa, tuota talvellisten sumujen huokujaa.

Mutta Sierra Guadarraman liepeille asti ei hän sittenkään palannut, vaan asettui Sevillaan.

Vielä on miehessä tahtoa … vanhassa Espanjassa grandezaa!

Siitä kaupungista ilmoitti Pablo Maria Estrellalle olevansa täysin terve. Kohta tulisi hän takaisin Madridiin ja näyttäisi, miten härkiä kaadetaan!

Oli helmikuu, sade kuohui taivaasta, Sevillan kadut olivat tulvillaan savea. Eivät soittaneet kitarat, eivätkä andalusiattaret kulkeneet Guadalquivirin rantapuistossa kirjavat mantillat hartioilla … tulipunaisilla ja sinisillä kukilla koristetut mantillat. Ei, he liikkuivat mustissa … sateenvarjoineen. Eräissä Sevillan varieteissa tanssivat lihavat ja laihat tanssijattaret illoin kuitenkin boleroa, fandangoa ja villisti jyskyvää jotaa.

Guadalquivir-joki vieri matalien rantojensa välissä hiljaa … halki Andalusian alakuloisen tasangon.

Pablo Maria istui maurilaisen hotellinsa huoneessa, kaivaten siroa Estrellaa ja pikku Alfonsoa, yskien ja kirjoittaen äskenmainittua kirjettä, jossa hän kuvaili sydämensä nyt sykkivän keveästi ja verensä virtaavan tulisena kuin parhain sherry. Niin, Pablo Maria oli suorastaan rakastunut: rakastunut Sevillan itämaisiin andalusiattariin. Silti ei Estrellan tarvinnut olla mustasukkainen, joskin kuulu toreador aikoi tänä iltana lähteä Guadalquivirin toiselle puolelle … katselemaan mustalaistyttöjen tanssia. Ainoastaan katselemaan … ennen kaikkea tuota tanssia. Kautta kunniansa, El Arrojadito vannoi rakastavansa pelkästään Estrellaa ja pikku Alfonsoa … joiden luokse hän palaisi kahden päivän kuluttua! Mutta ennen Madridiin lähtöään aikoi hän nyt nähdä täällä Andalusiassa sitäpaitsi oikean andalusialaisen kukkotaistelunkin … tuo härkätaistelija. Sellaisen kukkotaistelun, jollaisia kuuluttiin pidettävän salaa iltamyöhällä niissä samoissa hiekkahaudoissa, missä mustalaiset asuivat. Kukkoina ei näissä nimittäin ollut tavallisia kukkoja, vaan hurjia miehiä, jotka sidottiin jaloistaan pölkkyihin niin lähelle toisiaan, että he voivat iskeä toisiaan terävillä veitsillä. Yleisönä katseli ympärillä pari pesetaansa maksavia kaikenlaisia … miehiä ja naisia. Se ihmiskukko, joka sai nokituksi toisen pyörryksiin tai kuoliaaksi, lauloi lopulta:

"Kukko kiekuu!"

Pablo Maria kulki sitten Guadalquivirin matalaa rantaa. Etäälle … kunnes tuli korkeampi kohta. Harmaina häämöttivät Andalusian tasangon puut sumussa. Hän lähestyi mustalaisten leiriä. Virran jyrkälle äyräälle saavuttuaan pisti hän kukkaroonsa kiviä painoksi ja heitti kukkaron virtaan. Sitten hän kulki päättävästi edelleen. Pimeyden esirippu laski tuossa tuokiossa. Tuimalla espanjalaisella ryhdillä löi Pablo Maria terävän veitsensä kolme kertaa rintaansa. Niin luultaisiin hänet murhatuksi. Sitten hän, joka oli päättänyt pelastaa rakkaittensa kunnian ja rikkauden, huudahti Estrellan nimeä … ja poikansa, suurimman ylpeytensä esineen. Niin, hän heittäysi virtaan.

Näin tuli hänestä loppu.

Kuinka kävi sitten Estrellan ja pikku Alfonson? Estrella suri paljon El Arrojaditoa, joka tuotiin Madridiin ja saatettiin hautaan viidellä mustalla strutsinsulkaisin töyhdöin koristetulla hevosella. Viisi viikkoa itki Estrella kirkoissa, kullalla ja sametilla puettujen neitsyt Maariain edessä, joiden vahakasvot ovat kalpeat ja jäykät. Ja sitten meni hän, noudattaen El Arrojaditon kerran ilmaisemaa toivomusta, uuteen avioliittoon, valiten kunnon miehen, jonkun älykkään kauppiaan, ei oman elämänsä iloksi, vaan pikku Alfonson kasvattajaksi. Näin teki Estrella, vielä nuori ja kukoistava leski.

El Arrojaditon maine elää aikakirjoissa, valittaen hänen liian varhaista kuolemaansa ja kansallista vahinkoa, johon kurjien mustalaisten kullanhimo oli syynä.

Markiisitar de Fleur-de-Lys.

Oli kerran hyvä ja älykäs nainen. Vanhaa ja ylhäistä sukua. Olkoon hän tässä sadussa markiisitar ja kotoisin frankkien maasta.

Olkoon hänen nimensä Rosamonde de Fleur-de-Lys.

Kaunis hän oli, hienostuneesti kaunis. Hänen silmänsä olivat syvästi mustat. Hänen otsansa oli valkea, ja sitä ympäröi haaveellinen hohde, joka ei ollut pelkästään hiukan kullalle vivahtavien kiharoiden luomaa. Hänen huulillaan väikkyi lempeä hymy. Povi kohosi viehkeinä kumpuina. Vyötärö oli hoikka ja notkea. Käsien kosketus, pienten käsien, joiden hipiässä sykkivät siniset suonet, pehmeä ja samalla luja, jalat, joskin hänen vartalonsa oli kuin maurilaisen maljakon, olivat pienet … melkein kuin nuken.

Hänessä oli itämaista vertä, aistillista ja mietiskelevää. Markiisittaren rotuun olivat näet muinoin Espanjasta Ranskaan hyökkäilleet maurit jättäneet merkkinsä.

Rosamonde de Fleur-de-Lysin sukulinna oli etelässä, ihmeellisessä Pyreneitten laaksossa: siellä, missä talvellakin palmut viihtyvät ja magnoliat vihannoivat, koskaan lumivaippaansa riisumattomien alppien juuressa. Sukulinna ja puisto: loistavia kamelioita ja tummia ruusuja magnoliain siimeksessä.

Vielä ei markiisitar de Fleur-de-Lys ollut antanut toiveita yhdellekään kosijoista, joita hänellä oli paljon, kuten sopii kauniille, rikkaalle ja ylhäiselle naiselle. Eikä hänen isänsä ollut hänelle kovin vihastunutkaan siitä, että paitsi ylhäiset myöskin rikkaat kosijat hyljättiin, koska tytär oli vielä nuorikin. Isä oli varsin uutta ja niin sanotusti halvempaa ylimystöä kuin tyttären äiti, jonka arvo- ja sukunimellä tässä mainitaan tytärtä. Rosamonden luonnekaan ei ollut isän, nousukasherran, joka oli rahamiehen vaistolla pelastanut vaimonsa suvun köyhtymästä. Ei, nuori markiisitar de Fleur-de-Lys oli vuosia sitten kuolleen äitinsä kaltainen.

Miksi hän ei suostunut kosijoihin? Kaipasiko hän jotakin hienostuneempaa kuin isänsä tutut, ja varoittiko vanhan ja kokeneen rodun veri häntä luottamasta miellyttävienkään miesten sanoihin, jotka saattoivat kylmetä sitten kun niissä ilmenevä leimahdus oli sammunut? Sitä ei nuori markiisitar tiennyt itsekään, hän vain odotti jotakin suurta ja syvää, niin, aina hehkuvaa: omaa rakkauttaan.

Mutta tulipa nyt sellainen aika, joka johti isän unohtamaan hetkeksi arvo- ja rikastumishaaveensa ja näytti poistavan tyttären mielestä hänen kaipuunsa. Syttyi näet maailmansota, kuin myöskin Ranskan ja Saksan vimmattu taistelu keskenään, noiden kahden kansojen parhaimmista, joiden lasten vereen on jo äidinmaidossa syöpynyt, että ne vihaavat toisiaan.

Markiisitar de Fleur-de-Lys oli, kuten sanottu, vanhaa sukua, monille epäilyksillekin kypsää. Mutta sellainen on rotutunne, ellei nyt jo sota-ajan mielenkuohunta pysty huumaamaan kaikkien aivoja, että hänkin tahtoi tehdä jotakin isänmaansa, suuren ja kunniakkaan Ranskan puolesta, jopa uhrautua. Rosamonde lähti siis laupeudensisarena rintamalle, hoitamaan haavoittuneita, niinkuin hänen ihmisten kärsimyksille altis sydämensä osoitti hänelle tuon sopivimman toimialan ja niinkuin hänen pehmeät kätensä olivat sille alalle aivan kuin luodut.

Marnen seuduilla, jossa käytiin sodan alkuaikojen raivoisimmat taistelut, kuulsivat sitten hänen suuret ja mustat silmänsä laupeudensisaren valkean hunnun varjosta. Niiden silmien sääli ei väsynyt koskaan, vaikka hänen povensa olisi nääntynyt lukemattomien valvottujen päivien ja öiden ponnistuksista; ne silmät eivät kammoneet verivirtoja, nuo silmät, jotka olivat ennen vuodattaneet kyyneleitä, jos hän oli tallannut erehdyksestä maan matostakin ja ajatellut sen kärsimystä. Ah, nyt ei markiisitar de Fleur-de-Lysillä, kun hänellä oli niin paljon pelastettavia, ollut aikaa eikä oikeutta hyödyttömiin kyyneleihin. Ja innostaakin täytyi hänen ihanien silmiensä ja äänensä. Se ääni soi kuin huilu, varsinkin milloin hän tahtoi sillä lumota.

Niin meni puolen vuotta. Ja sitten alkoi tapahtua, mistä tarinassani varsinaisesti kerrotaan.

Siihen sairaalaan ja siihen rintaman ranskalaiselta puolella ja verrattain kaukana rintamalta olevaan kaupunkiin, jossa Rosamonde hoiteli haavoittuneita ranskalaisia ja saksalaisiakin, muuten molempia melkein yhtä hyvin, sattui joutumaan toisten mukana muudan nuori sotilas, varakreivi Roland de Coeur-de-Loup.

Roland de Coeur-de-Loup oli syntyisin Ranskan luoteisesta kulmasta. Niinkuin tummasilmäisessä markiisittaressa oli itämaista vertä, niin oli nuoressa sotilaassa jälleen sen rodun merkit, joka vuosisatoja sitten tuli viikinkeinä Ranskaa ryöstämään ja jäi asumaankin sen iloisille rannoille: hän oli kookas ja vahva, hänen tukkansa ruskeus oli melkeinpä vaalea ja hänen silmänsä olivat siniset.

Luutnantti Rolandilla ja hänen vanhemmillaan oli ollut linna ja suuria tiluksia Marne-joen varrella. Nyt oli linna porona ja mustina raunioina, ja tiluksien pellot ja metsät väännetty kranaateilla sellaisiksi, ettei sadan vuoden työ saisi niitä kuntoon.

Roland oli haavoittunut sodassa, mutta ainoastaan lievästi, vasempaan ranteeseen. Hän oli jo melkein parantunut silloin kun hän näki markiisitar Rosamonde de Fleur-de-Lysin, käydessään hänen osastollaan lohduttelemassa sotilaita ja viettämässä heidän kanssaan pakinoiden toipumushetkiään osaston seurustelusalissa.

Sotaa sanovat asiantuntijat ihmeelliseksi. Sanovat, että se kääntää kaikki entiset seikat toisiksi, tekee vihan oikeaksi vihaksi, leppymättömyyden jaloksi, ja kirkastaa rakkauden todelliseksi rakkaudeksi. Ehkä on niin. Mutta ainoastaanko sodan tähden varakreivi de Coeur-de-Loup yhtäkkiä rakastui markiisitar laupeudensisareen?

Luutnantin mieli oli omituisessa kiihkossa jo ennenkuin hän näki Rosamonden. Hän oli taistellut juoksuhaudoissa kuukausia yhtämittaa, valvonut vuorokausia, nukkunut aseet valmiina vieressään kenttävuoteella, kärsinyt vilua ja nälkääkin, koska sydän käski hänen jakaa leipäosuutensa jonkun heikomman aseveikon kanssa. Hän oli odottanut rauhaa, jota ei tullut, ja oli lopulta johtunut vihaamaan vielä enemmän kuin syntymästään noita saksalaisia, jotka olivat paitsi hävittäneet hänen omaisuutensa surmanneet hänen isänsä: isä ei heidän hyökätessään tahtonut väistyä harhakuulilta piiloon, vaan kaatui linnansa porttia puolustaen. Poika, jota nuori ikä ei olisi juuri vielä riveihin vaatinut, lähti sotaan vapaaehtoisena. Äiti oli kuollut suruun ja sodan tauteihin pääkaupungissa, erillään pojasta.

Nyt olisi Roland de Coeur-de-Loup tahtonut tappaa saksalaisia kysymättä koskaan, mitä he olivat miehiään. Hänen kasvoillaan oli ainaisen vihan kelmeys, sama väri kuin nuorella neidolla, joka menee omasta tahdostaan luostariin: uhrautuen haltioittavalle aatteelle, tietämättä, mitä se oikein on, mutta uskoen järkkymättä siihen.

Kiivaasti odotti Roland de Coeur-de-Loup tässä pienessä kaupungissa aikaa, jolloin hän pääsisi rintamalle takaisin.

Ja hänen odottaessaan, eräänä syksyisenä iltana, kun hän istui sairaalassa ikkunan ääressä, jonka takana tuuheain kastanjapuiden suuret ja keltaiset lehdet varisivat, tuli markiisitar de Fleur-de-Lys huoneeseen, toisten naisten ja sotilaitten seurassa. Luutnantti Roland oli jo ennen esitelty hänelle, mutta ei ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota tuohon laupeudensisaren viitalla puettuun. Tällä kertaa erosi markiisitar piankin omasta seurueestaan ja istahti sen pöydän toiselle puolelle, jonka toisella nuori luutnantti uneksi veritöistä: kostosta saksalaisille ja suuren, kunniakkaan Ranskan lopullisesta voiton säteilystä. Markiisittarella ei tänä iltana ollut sairaanhoitajattaren valkeaa pukua, sen huomasi luutnantti kohta, vaan pehmyt ja tummansininen silkkivaippa, koska hän oli menossa rintamalle lähtevien sotilaitten tanssijaisiin, kuten hän sanoi Roland de Coeur-de-Loupille. Ja siinä markiisitar jatkoi, ettei hän aina jaksanut ajatella kaatuneita ja haavoittuneita, vaan tahtoi hänkin oikeutensa elämästä. Sitäpaitsi hän halusi innostaa niitä, joiden edessä oli vielä elämä ja taistelu: elämän ihana ja satumaisen rikas taistelu. Markiisittaren sitä puhuessa, vielä seisoallaan, oli Roland de Coeur-de-Loup riisunut hänen väljän vaippansa, ja silloin hän näki ensi kerran markiisittaren vartalon oikeissa vaatteissa, jotka sallivat sen kauneuden tulla ilmi: hoikan vartalon, ja poven, joka pilkisti esille kaulan kohdalta. Roland tunsi markiisittaren käden ja huomasi sen pienuuden. Kuuli tämän naisen äänen, joka soi kuin huilu.

He eivät puhuneet sinä iltana paljon heille merkitsevää… Varakreivi väitti siinä, ettei kenelläkään ollut oikeutta tällaisina aikoina huvitella, vaan ainoastaan tehdä vihan töitä.

Mutta kumminkin: kuinka luutnantti itsekin kaipasi jo entistä iloista rauhan elämää! Mutta hän puhui markiisittarelle näin ikäänkuin salatakseen jotakin uutta tunnetta, joka oli herännyt hänen sydämessään, herännyt niin varhain, ettei hän vielä sitä itsekään huomannut.

Miten oli oikeastaan käynyt? Ihmetellen huomasi nuori Roland kävelevänsä eräänä iltana kuutamossa niiden sairaalan ikkunain edustalla, joiden takana hän tiesi markiisittaren asuvan. Oi rakkauden ihania kuutamoita, suloisia traagillisuudessaan, riemukkaita suuressakin tuskassa. Merkillinen tuska ja tuskallinen riemu nousivat nuoren miehen sielun salaperäisistä kätköistä kuin hyvä tai julma haltia maan alta sen taikasanan voimalla, jonka nimi on rakkaus!

Kuta useammin Roland de Coeur-de-Loup nyt näki markiisittaren, sitä enemmän rakastui hän tuohon naiseen. Ja tahtoessaan hänet tavata, tapasikin hän markiisittaren useasti. Niin, pian rakastui Roland hänen vartalonsa sirouteen, hänen pieniin jalkoihinsa, hänen äänensä sointuun, joka kumpusi ikäänkuin kummastelevana, milloin normannien jälkeläinen loi häneen silmänsä. Rakastui markiisittaren silmiin, joiden syvä hymy oli hänestä kuin ihme. Tätä kaikkea yksin muistellessaan ajatteli varakreivi kummallisia asioita: itämaiden ruususto-kaupunkeja, jotain sellaista kuin Damaskus tai Kultainen sarvi. Tiesipä hän jo, että markiisitar de Fleur-de-Lys oli melkoisesti itämaalaista vertä.

Nuoren Rolandin päätä alkoi huimata se juopumuksista ihanin, joskin usein katkerasta juomasta saatu, jonka nimi on rakkaus. Mutta vielä hän ei ajatellut markiisittaren sielua.

Eräänä yönä näki varakreivi Roland sitten sellaisen unen, että Rosamonde de Fleur-de-Lys oli kuollut: makasi paareilla, keltaisilla ruusuilla seppelöitynä. Roland itki unessaan noiden paarien ääressä, syleillen niitä ja sitä pyhää ruumista, joka niillä lepäsi. Kun hän heräsi, oli hän tästä unesta kovin järkytetty.

Mutta vielä enemmän järkyttyi Roland eräänä iltana, vähää ennen sitä määräaikaa, jolloin hänen oli palattava rintamalle. Hän huomasi kiertelevänsä sotilassairaalan, entisen luostarin, pihassa ja odottavansa siellä markiisitarta. Odottavansa? Eivät he suinkaan olleet sopineet kohtaamisesta: eivät vielä juuri tunteneetkaan toisiaan, saati sitten olivat toistensa tieten rakastuneet toisiinsa. Mutta kuitenkin Roland tunsi, että markiisittaren piti tulla nyt sinne pihalle, lehdettömään kastanjapuitten hämärtyvään piiriin. Markiisitar ei vielä tullut. Kuinka hän olisikaan tullut, ajatteli Roland, ja piti itseään lapsellisena, jopa julkeana: että hän kuvittelikin markiisitarta kohtaukseen saapuvana. Luutnantti meni kadulle, meni kotiinsa. Ja tuli takaisin harmaan luostarin kastanjapihaan. Ei ollut markiisitar siellä. Nuori mies palasi uudestaan kotiin, itseään ivaillen, mutta samalla kuitenkin vaatien itsekseen, että markiisittaren täytyi tulla. Minne? Roland palasi sairaalaan. Kuinka kävi? Siellä seisoi nyt markiisitar de Fleur-de-Lys paatisella pihalla, illan pimenevässä hämyssä, kastanjapuun alla, valkeassa viitassa, katsellen luutnanttiin syvin silmin valkean huntunsa alta, joka oli hiukan kuin itämaalaisen naisen. Roland de Coeur-de-Loup oli niin järkyttynyt, ettei puhunut paljoa markiisittarelle, jonka hän kuitenkin uskoi ikäänkuin ajattelemisella pakottaneensa tulemaan tähän sanattomaan kohtaukseen. Sellaista on rakkauden ylpeys! Siinä Roland ilmoitti sitten, että hän lähtee huomenna rintamalle: hänen kätensä on jo tarpeeksi terve, hän ei jaksa enää olla toimettomana. Markiisitar nyökäytti hänelle hiljaa päätänsä. Varakreivin oli vaikea erota nuoresta markiisittaresta … rajusti hulmahti erotessa hänen sinisen sotilasviittansa lieve vanhan luostarin portissa.

Kuitenkaan ei hän oikeastaan tahtonut rintamalle, vaikka oli markiisittarelle niin sanonut. Ei, rintamalle lähtö ei häntä nyt edes miellyttänytkään. Hänestä tuntui, että hänellä olisi ollut välttämättä muuta tekemistä. Juhlimista näinä vakavina aikoina oli hän markiisittarelle moittinut. Nyt hän anoi, jo aivan terve mies, pari päivää loman pitennystä ja järjesti sotilasjuhlat. Iloiset ja reippaat juhlat. Hän tahtoi tanssia. Markiisitar de Fleur-de-Lys säpsähti, kun Roland tuli ja vei hänet tanssiin. Oi, kuinka hän tanssi, tuo nuori markiisitar! Kuinka kevyet olivat hänen jalkansa nousemaan. Ja hänen sanansa olivat vielä kevyemmät kuin hän itse, sillä tanssiessaan hän kertoi Rolandin ihmeeksi, että ennen muinoin, jopa nytkin sodan aikana, hän oli joskus halunnut ruveta varietee-tanssijattareksi: näyttää itseään, hurmata katselijoita, nauttia sampanjaa, paljon. Tämä oli Rolandista uutta tuossa laupeudensisaressa. Mikä oli tämä markiisitar? Vavistuksella ajatteli Roland sitä.

Mutta seuraavassa valssissa, jonka markiisitar samoin tanssi nuoren sotilaan kanssa, hän yhtäkkiä kysyi Rolandilta, oltuaan melkein koko ajan omituisesti vaiti, kuinka paljon tämä hänestä piti. Mitä hän kysyi? Saattoiko Roland uskoa korviaan? Niin, markiisitar Rosamonde toisti, olisiko Rolandilla voimaa esimerkiksi surmata hänet, jos hän ruhjoutuisi etsiessään taistelukentältä haavoittuneita? Kummallinen kysymys; siihen luutnantti vastasi ainoastaan suutelemalla vapisevin huulin Rosamonde de Fleur-de-Lysin tuoksuvaa kättä. Valssi loppui, Roland johti Rosamonden istumaan, ja viimein sanoi hän, pideltyään kädellään otsaansa, ikäänkuin miettien jotain ihmeellistä, niinkuin unta, vastasi kalpeana, että asettakoon markiisitar hänet koetteelle. Mutta rakkaudestaan ei Roland puhunut.

Kuitenkin puhui hän siitä vielä ennen rintamalle lähtöään; muuten olisi hänen ollut mahdoton lähteäkin. Puhui juhlailtaa seuraavana päivänä. Rolandin ja Rosamonden rakkaus oli kehittynyt nopeasti; niin käy muulloinkin kuin sodan aikana, jolloin kaikkien tunteiden sanotaan kasvavan kiivaalla vauhdilla. He tiesivät nyt jo toistensa elämän ulkonaisesti. Tunsivat yhteisiä mieltymyksiä, jopa aavistivat sanattomasti kumpikin, että toinen häntä rakasti. Roland viipyi yhä jollakin syyllä kaupungissa. He kävelivät yhdessä. Menivät eräänä iltana hautausmaalle, jossa oli lukemattomia uusia kunnian kentälle kaatuneitten muistoksi pystytettyjä ristejä. Yö lähestyi, taivas oli lasinvihreä ja ilma kylmä, sillä oli marraskuu. Tuskalla katseli markiisitar noita synkkiä ristejä; niiden alla veriset ruumiit makasivat kylmässä mullassa … veriset minkä vuoksi? Sillä hänkin alkoi kummallisesti väsyä verivirtoihin. Elämä on lyhyt. Miksi vihata eikä rakastaa? Haikeudella ajatteli hän paitsi elämän lyhyyttä myöskin sitä, että Roland lähtee pian, ehkä iäksi.

Samaa kai ajatteli Roland de Coeur-de-Loup tuolla harmaan kirkon kummulla, katsellen Rosamondea, joka kuvastui solakkana taivasta vasten, ja erottaen hämärässä jopa hänen suunsa surullisen hymynkin. Elämä on lyhyt. Miksi ei siis rakastaa?

Nyt tunnusti Roland rakkautensa, kuljettaessa takaisin kaupunkiin, tunnusti hehkuvana purkauksena, joka leimusi viileässä yössä kuin pohjolan juhannustulet. Rosamonde de Fleur-de-Lys kuunteli hiljaa, tuskin tohtien hengittää, niin suloiselta tuntui hänestä tämä tunnustus, viaton ja samalla väkevä kuin sodan kiihko. Mutta kaupunkiin saavuttaessa pysähtyi Rosamonde vanhalla portilla, Neitsyt Maarian kuvan ja sen palavan lampun alla, ja loi Rolandiin kasvonsa: ne hehkuivat, neitseellisestä ja samalla majesteettisen itsetuntoisesta Ja hänen silmissään näkyi paitsi usko Rolandin sanoihin myöskin riemu: vakuutus siitä, että Rosamonde itse rakasti. Rosamonde kallisti kasvonsa, niin että Roland sai suudella hänen huuliaan. Miksi hän olisi puhelemalla häirinnyt rakkauden aamulaulua? Hän aavisti, että päivä oli ehkä tuova vaikeuksia mukanaan, aavisti herkän verensä vaistolla. Niiden vaikeuksien kohdatessa olisi aika puhua.

Rosamonden suudelmasta tiesi Roland tuon naisen olevan hänen omansa. Ylpeäksi tunsi hän itsensä sellaisen omaisuuden kuninkaana, mutta yhä uudestaan tahtoi hän kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, että hän sen omisti. Vielä oli hänellä useita päiviä ennen sotaan palaamistaan suudellakseen Rosamonden hehkuvia huulia. Rakkauden alkavaa onnea, joka on kipeimmässä tuskassakin autuus! Tuska oli vielä vain aavistus suruista, ja se aavistus lisäsi herännyttä hetken huumaa. Oi sielun juopumusta Ranskan pitkillä poppelikujilla, iltojen hämärtyessä! Kuutamoisilla kujilla, joille talven lumikin oli jo riputtanut valkeuttaan. Ne suudelmat saivat Rosamonden joskus kivustakin parahtamaan, vaikkakin suloisesta kivusta.

Mutta pian antoi kohtalo Rolandille muuta ajattelemista. Hänen sotaan lähtönsä lähestyi. Mutta sitä ennen tahtoi hän jo selvittää asiansa Rosamonden isän kanssa, sillä naisensa rakkaudesta hän toki tiesi olevansa varma. Varakreivi kirjoitti markiisitar de Fleur-de-Lysin isälle, Pyreneitten kauniiseen kaupunkiin nimeltä Pau, englantilaisten ja amerikalaisten miljoonamiesten talviseen huvipaikkaan, jonka lähellä Rosamonden isän linna oli, ilmoittaen paitsi rakkauttaan myöskin asemansa, joka oli nyt köyhän miehen, koska saksalaiset olivat hävittäneet häneltä kaikki, ja kunniallisen halunsa luoda itselleen tulevaisuus ja Rosamondelle onni. Mitä vastasi hänelle Rosamonden isä? Tuo puoliylhäinen, järkevä ja rikkaudestaan pöyhkeä herra ei vastannut mitään hänelle, mutta kyllä Rosamondelle. Kerran talvella, kun varakreivi ja markiisitar laupeudensisar kävelivät yhdessä lähellä rintamaa, jonne Rosamonde oli tullut käymään, näytti rakastava tyttö Roland de Coeur-de-Loupille isänsä kirjeen. He kulkivat Marnen ranskalaista rantaa; sinne saksalaiset eivät olleet päässeet, mutta markiisittaren vuoksi johti luutnantti kävelyn sellaisille poluille, joilla vihollisen tulesta ei ollut vaaraa. Niin, Roland näki nyt tuon tylyn kirjeen; se kielsi häneltä kaiken toivon, jopa solvasikin häntä. Miksi markiisitar ei olisi hänelle sitä näyttänyt? Roland oli odottanut kirjettä Rosamonden isältä ja ihmetellyt, ettei sitä jo ollut saapunut. Markiisitar tahtoi, että hänen rakastettunsa oli tiedettävä kaikki, katkeratkin totuudet heidän välillään, ja toivoi, että hän ne kestäisi: hänen rakastettunsa täytyi olla sankari ja verraton mies. Ja sitäpaitsi oli Rosamonde de Fleur-de-Lys varma omasta rakkaudestaan: kenenkään kielto koko maailmassa ei estäisi häntä rakastamasta sitä, jota hän kerran rakasti.

Markiisitar antoi siis isänsä jo aikoja tulleen kirjeen nyt Rolandille. Mitäpä oli siinä kirjeessä? Rosamonden isä ei uskonut todeksi varakreivi de Coeur-de-Loupin väitettä, että markiisitar de Fleur-de-Lys muka rakastaisi tätä varakreiviä. Ja jos asia olisi niin, moitti hän ankarasti Rosamondea, sillä hänensukuisensa naisen arvolle eivät sopineet edes sodankaan aikana moiset seikkailut, mahdollisesti uskottavatkin, Rosamonden luonteen perustalla. Ja lopuksi uhkasi Rosamonden isä, kaiken varalta, tällaisella: ellei Rosamonde lopettaisi leikittelyään tuon varmaankin hetkellisesti tuleen syttyneen köyhän ylimysvesan kanssa, vaan sekaantuisi niin pitkälle, että suunnittelisi avioliittoa, joka yhdistäisi de Fleur-de-Lysin varakreiviin, mikä oli vakava asia, koska Roland, olipa hän vaikka kuinka aatelinen, oli lopultakin köyhä, kun taas Rosamondelle oli tarjolla kunniallisia miehiä, joilla oli enemmänkin kuin varaa hänet elättää, niin, jos Rosamonde sellaisen aikeen toteuttaisi, olisi hänen isällään valta tehdä hänet perinnöttömäksi: Fleur-de-Lys-suvun omaisuushan oli hänen hankkimaansa, koska hän oli pelastanut sen viimeiset rippeet katoamasta.

Hymyillen katseli Rosamonde Rolandin kasvoja, kun Roland tätä kirjettä luki. He olivat pysähtyneet erään Marne-virtaan laskevan sivujoen sillalle, jonka sotilaat olivat kyhänneet laudoista, sillä entinen silta oli räjäytetty. Oli myöhäinen ilta, taivas täynnä suuria, säkenöiviä tähtiä. Vuolas virta pauhasi vaahdossa, tuuli viuhtoi. Kaukana jymisivät kanuunat. Rosamonden ihmettelevä ja leikkivä hymy katosi kuitenkin pian, sillä tähtien hohteessa hän näki, miten kalpeaksi varakreivi de Coeur-de-Loup oli tullut. Kalpeaksi kuin kaatuneen ja verensä tyhjiin vuodattaneen soturin ruumis. Nuori luutnantti ei virkkanut mitään. Mutta yhtäkkiä hän teki sillan kaidetta kohti liikkeen ikäänkuin syöksyäkseen alhaalla kohisevaan ja tulvehtivaan jokeen. Niin uskoi markiisitar de Fleur-de-Lys; hän riensi Rolandin perästä ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, estääkseen tuota aikomusta. Mutta hän näkikin, että Roland oli mennyt sinne ainoastaan kätkeäkseen loukatun kunnian ja katkeruuden ja ennen kaikkea häpeän kyyneleitä, niin sanoi Roland hänelle. Katkeruuden, että hän oli köyhä, ja häpeän, että häntä näin solvattiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tuottaa vahinkoa Rosamonde de Fleur-de-Lysille. Rosamonde suuteli yhtäkkiä nuorta luutnanttia, suuteli pois hänen silmistään kyyneleetkin. Oi, kuinka Rosamonde osasi lääkitä rakastamansa miehen tuskia! Puhumatta mitään, kysymättä syitä, sillä ne olisivat nostaneet uudelleen katkeruuden Rolandin sielusta esille, vaan ainoastaan rauhoittaen häntä, huumaten nuo tuskat povensa kosketuksella, vakuuttaen hänelle huultensa lyhyellä, tulisella hyväilyllä koskaan sammumatonta rakkauttaan.