SISÄLLYS: (continued 4)

"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?"

"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta kummallisesta asiasta."

Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.

"Vähällä piti, ettei sauma ratkennut", kuiskasi kalanmyyjä-akka. "Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta? Pois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän kaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen…"

Johannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä kunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan hänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja kirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa kilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä.

"Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä kalliolle lankeeman", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen opettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti keskustellen. "Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta kertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee. Minä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa niin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta saattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän kunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan? Eikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?"

"Suokaa anteeksi rohkeuteni", vastasi piispa. "Tämän päiväisen tekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on suurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti köyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat maan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille sanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle korkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie maahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää paheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä tiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen mielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita suuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja purjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee olla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa, ja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla, jonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja itsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille huutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on ainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja, vaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla."

Kristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi hän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi:

"Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni luona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin suoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun… kentiesi paremmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni eteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni kohotakseni."

Hän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo seitsemäntoista-vuotias Kristiina… olla nöyrä kohotaksensa.

20. Tuhkimus.

Hänestä ei tullut oikeata prinsessaa.

Nuoren miehen lupaukset, viinamarja-mehun vaikuttaessa, ovat kuten kastemadot, jotka kömpivät päivän valoon sateella, mutta vetäytyvät takaisin maahan selkeällä ilmalla. Kustaa Kurki oli matkustanut Saksanmaalle isänsä luvalla, koettamatta viedä Hagaria mukanaan. Hagar uskalsi taas näyttäytyä entisen suojeliansa kodissa.

Oli iltapäivä; presidentti Kurki oli lähtenyt ulos. Hagar astui armollisen rouvan työhuoneeseen, ja havaitsi hänen toimivan rakkaassa työssä, hän nimittäin leikkasi omakätisesti pieniä vaatteita uudelle odotetulle perilliselle. Poikapuoli Gabriel, 13 vuotias ja ylioppilas Turussa jo 11 vuotiaana, pesi ruostetta pois kahdesta vanhasta romalaisesta rahasta, jotka kuuluivat hänen rahakokoelmaansa. Omat tyttäret Kaarina ja Märta pitivät kiinni äitinsä hameesta ja estivät häntä työssään.

"Mamselli", sanoi armollinen rouva opettajattarelle, "pitäkää huolta lapsista; he saattavat loukata itseään saksilla!"

"Ei, ei, Hagarin pitää puhuman meille satua!" pyysi kiihkeästi nelivuotias Kaarina.

"Kerro heille jotakin, niin jättävät minut rauhaan!" sanoi äiti.

Ja Hagar kertoi lapsille Kaskaksen torpan metsästä, mitenkä korkea petäjä katseli juurellaan olevaa muurahaiskekoa ja miten maakotka liiteli korkealla ilmassa metsäkyyhkyjen pesien ylitse. Siellä oli suuri, sammalten verhoama vuori, jonka koloissa haltiat asuivat, ja kun kivellä koputteli vuorta, kilisi sen sisustassa ikään kuin hopea olisi helähtänyt. Vuoren juurella istui köyhä avojalkainen tyttö ohkaisessa hameessaan ja kaitsi lehmiä. Häntä nimitettiin tuhkimukseksi, sillä siellä oli metsänrinteessä tupa, jossa tuhkimuksen oli tapana istua takalla itseään lämmittelemässä, kun hänen oli vilu. Kun hän lehmien kanssa lähti ulos, sai hän kovan leipäpalan evääkseen; vettä hän sai lähteestä. Eräänä päivänä, kun hän ammensi vettä tuohisellaan, näki hän lähteen kuvastimessa pienen noitatytön, joka hänelle sanoi: Tahdotko tulla prinsessaksi, sinä? Totta kaiketi, sanoi tuhkimus, sillä hänen oli vilu ja nälkä. Mene siis vuoren luo, sanoi lähdetyttö, ja koputa seitsemän kertaa kivellä oikein kovaan. Kun olet seitsemän kertaa koputtanut, kysyvät haltiat sinulta, mitä tahdot ja silloin pitää sinun vastaaman: tahdon antaa teille vapauteni.

Äiti hymyili nähdessään lapsensa hämmästyneinä ja tarkkaavaisina. Nuori Gabriel katsoi pois rahoistaan ja tuumasi, että tuo oli kovin lumouksentapaista. "Eihän tuhkimus vain liene ollut niin tyhmä, että olisi vapautensa antanut?"

"Niin, sanoppas vain, eikö ollutkin tuo lumouksentapaista? Mutta niin teki tuhkimus. Hän meni vuoren luo, koputti seitsemän kertaa, ja kun haltiat kysyivät, mitä hän tahtoi, vastasi hän, kuten lähdetyttö häntä oli neuvonut. Silloin haltiat sanoivat: Täällä kasvaa vuoden vanha pihlaja. Leikkaa ensin rako pihlajaan. Leikkaa sitten vasemman kätesi pikkusormeen sen verran, että siitä tulee veripisara, pane sen jälkeen se veripisara pihlajan-rakoon, liitä rako kiinni ja solmia vahva nuora pihlajan ympäri. Silloin vapautesi on siellä niin kauan, kuin se pihlaja seisoo, ja silloin sinä tulet prinsessaksi."

"Tekikö tuhkimus niin?"

"Teki kyllä. Ja kun hän sanoi haltioille: nyt olen sitonut vapauteni pihlajaan, kuuli hän ilmasta kovan huminan, ikään kuin myrskyilman raivoamisen. Silloin suuri maakotka laskeutui alas, iski kyntensä häneen ja vei hänen meren yli kuninkaan kartanoon, ja sitten tuhkimus melkein tuli prinsessaksi. Mutta oikeaa prinsessaa hänestä ei sentään tullut, sillä reikä pihlajassa ei ollut niin kovaan kiinni sidottu, kuin sen olisi pitänyt olla. Siitä oli tiukkunut pienen pieni hitunen hänen vapaudestaan ulos, ja se oli tarpeeksi suuri estämään häntä tulemasta oikeaksi prinsessaksi, mutta ei kylliksi suuri vapauttamaan häntä haltioista. Ja nyt kulkee tuhkimus, joka puolittain on prinsessa, puolittain avojalka ja odottaa odottamistaan. Vuoden vanha pihlaja on nyt kasvanut suureksi puuksi ja siinä on kauniita, valkoisia, tuoksuvia kukkia ja punaisia marjoja, mutta mitä se tuhkimusta auttaa? Onhan hänen vapautensa sidottu, niin kauan kuin pihlaja seisoo. Hän odottaa tänään ja odottaa huomenna ja odottaa vuosia ja kuukausia pihlajan vanhentumista ja lahoamista siksi, että vihdoin armahtava tuuli sen puhaltaa kumoon. Mutta kauvan kestää aikaa, oih, sitä kestää kauan, kauan! Pihlaja on nyt ensimmäisessä nuoruuden kukoistuksessaan, ja tuo tuhkimus raukka tulee ehkä vanhaksi ja harmaaksi, ennenkuin pihlaja vanhaksi tulee. Miksikä hän vapautensa sitoi?"

"Mutta hänen pitäisi mennä sinne aukaisemaan sidettä", tuumieli Kaarina Kurki.

"Ei, hänen pitäisi mennä hakkaamaan pihlaja poikki", neuvoi nuori Gabriel.

"En tiedä, ehkä hän tekee jommallakummalla tavalla", vastasi Hagar.

Rouva Sofia De la Gardie oli vähitellen ruvennut satua kuuntelemaan.

"Mamselli", sanoi hän opettajattarelle, joka mietti sadun siveys-opillista tarkoitusta, "antakaa lapsille heidän illallisensa; heidän on aika mennä levolle. Ja sinä, Gabriel, vie tuo rahalaatikko-rohju pois kammariisi, se on täällä tiellä vain. Hyvää yötä, pienokaiseni!"

Turhaan Kaarina pyysi saada kuulla satua toistamiseen. Äiti oli hellä ja hyvä, mutta järjestys Kurjen perheessä oli ankara. Lapset suutelivat äitinsä kättä ja tottelivat.

Heidän mentyään, katseli rouva Sofia De la Gardie kertojaa äidillisesti tutkivalla katseella ja kysyi:

"Oletko sinä tuhkimus?"

"Välistä tuntuu siltä, kuin olisin", vastasi Hagar.

"Mikä sinun on, lapsi? Etkö ole saanut kaikkea? Eikö Kersti röökinä sinulle hyvyyttään tuhlaamalla tuhlaa? Etkö ole saanut oppia, jota sydämmestäsi olet halannut? Eikö sinulla ole ystäviä ja kaikkea, mitä rohkeimmissa unelmissasi olet toivoa saattanut? Mitä pyydät sinä vielä?"

"Vapautta", vastasi Hagar arasti.

"Lapsi, lapsi, ei löydy yhtäkään sellaista vapautta, +jota sinä pyydät. Kaikkien täytyy taivuttaa itsiänsä, kuningatarten samoin kuin muitten, niin, vieläpä paljoa enemmänkin. Vapautta täytyy meidän etsiä omasta itsestämme eikä ulkopuoleltamme. Vapaasta tahdosta taipua Jumalan ja ihmisten lain mukaan, olla itsenäinen ja kuitenkin itsekieltävä, kun velvollisuus niin vaatii, kas siinä todellinen vapaus; toista ei olemassa ole."

"Niin, teidän armonne… olla itsenäinen."

"Olla mitä parasta itsessämme löytyy, olla hyvä ja lempeä, tottelevainen ja kärsivällinen, alituisesti pyrkiä saavuttamaan suurimpaa täydellisyyttä. Sinä palvelet oppinutta ja suurilla lahjoilla varustettua prinsessaa, lapseni; hän on sinua kaikessa muussa etevämpi, paitsi yhdessä, jota hän ei ole oppinut, mutta jonka sinä olet saanut oppia. Kersti röökinän on täytynyt taivuttaa itsensä isänsä, äitinsä, tätinsä, vallanhoitajien, opettajien ja hovimestaritarten tahdon mukaan, mutta sitä hän ei ole tehnyt tarpeeksi kauan eikä kyllin ankarasti, voidaksensa itsepäisellä luonnollaan taipua kruunun alle. Hän on vähemmän vapaa kuin sinä. Sinua on köyhyys ja turvattomuus taivuttanut maahan asti, aina pienestä lapsuudesta saakka: sitä varten saatat nyt, vaikka ulkonaisesti sidottuna, olla vapaana, jos ymmärrät säilyttää parhaat ominaisuutesi. Hagar, minä pelkään, että olet tuhkimus, joka tahtoi tulla prinsessaksi. Sinussa on jotakin sekä syntyperäistä että opittua Kersti röökinästä."

"Tähdet sanovat sen."

"Niin, se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta minä sanon sinulle, mitä se oikeastaan on: se on ylpeyttä."

Hagar hillitsi sisällistä kapinoitsiaansa ja oli vaiti.

"Sinulla on kylliksi päätä käsittääksesi minua, mutta onko sinulla myöskin sydäntä uskoaksesi minua? En sano, että sinun aina olisi pitänyt jäädä köyhään, palvelevaan asemaan, mutta onneksi ei ollut, että tulit hoviin. Prinsessa, joka ei ole oikea prinsessa, on vielä halvempi kuin hänen kammaripiikansa. Mitä on, sitä pitää olla kokonaan. Puolinainen ihminen on mitätön kappale. Lapsi raukka, käsitätkö itseäsi? Sinä et ole haukka etkä kyyhkynen, sinä olet toisen pesään pantu käenpoikanen, ja tahdot lentää kotkansiivillä. Kersti röökinä ei muuksi kelpaa kuin kuningattareksi: ota häneltä pois kuninkuus, niin hän ei osaa edes sukkaa kutoa. Jos nyt sinä, joka et ole kuningatar, tahdot olla hänen kaltaisensa, niin ethän silloin ole mikään."

"Vendela Skytte ei myöskään ollut kuningatar."

"Noh, mene sitte naimisiin kuten hänkin ja tule ymmärtäväiseksi emännäksi! Tuhkimus tekee viisaasti, jos hän seuraa Kaarinan neuvoa ja aukaisee siteen, eikä Gabrielin neuvoa, hän kun käski hakata pihlajan kumoon. Tahdotko muuttaa meille, vai tahdotko tulla juutalaiseksi?"

"Teidän armonne on ollut hyvä minulle… teidän armonne on ollut minulle parempi kuin äiti… mutta täällä minä aina olen puolinainen."

"Niin, niin, minä tiedän, mutta se aika saattaa tulla, lapseni, jolloin puolinainen tulee kokonaiseksi", sanoi Sofia De la Gardie liikutuksella, joka osotti, että hän vähitellen oli suostunut miehensä tuumiin Kustaan tulevaisuudesta. Syntyperää lukuun ottamatta ei tuo ylhäinen Kurjen perhe saattanut toivoa rikkaampaa eikä esitettäväkseen sopivampaa miniää.

Presidentti palasi ja puhui puolisolleen jotakin kahden kesken. Hän oli kovin pahoillaan eräästä uutisesta, jonka hän äsken oli kuullut neuvoskunnassa. Valtiollinen salaisuus, joka oli erittäin tärkeä, oli tullut ilmi, ei tietty miten eikä kenenkä kautta. Eräs neuvoston päätös, josta oli suljettujen ovien takana keskusteltu ja ainoastaan neuvoston jäsenien ja kuningattaren läsnä ollessa, oli samana päivänä kerrottu vieraan vallan lähettiläälle, jonka vähemmän kuin kenenkään muun olisi tullut saada siitä vihiä.

Se varma tieto, ett'ei edes hallituksen salaisimmissa neuvotteluissa oltu turvattuna palkattujen urkkijain vehkeistä, oli hämmästyttänyt kaikkia. Nyt tahdottiin käyttää kaikkia keinoja, millä vain olisi mahdollista päästä kavaltajan jäljille ja saada häntä kiinni. Jollei tämä onnistuisi, olisi valtakunnan turvallisuus alttiina ja sen lisäksi tulisivat neuvoskunnan jäsenet epäilemään toinen toisiansa ja poissa olisi se yksimielisyys, josta valtakunnan onni riippui.

Enempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella salassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä tämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian IV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista, oli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti kestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka sitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin oli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot olivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä, oli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava; mies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon. Mutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12 päivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä sotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen ministerinsä Wibeä tahi vakoojaa?

Presidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden Hagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen odottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään kärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä? Tuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa kihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli nyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi, mutta syntyperä, syntyperä!

"Älä ole huolissasi", vastasi presidentti, "minä olen keinon keksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi Suomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt huolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut tulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään rikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on pää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on laamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten tiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen ottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka minä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa, hän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy, jonkunlainen sukulaisuus — ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa aatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi meidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin itsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä hovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin: se ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet tuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän itse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain Ryningiksi."

"Entäs juutalainen?"

Presidentti kohotti olkapäitään.

"Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen suosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti vahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt… Hagar!"

Presidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä niistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin.

"Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen", sanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle. "Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota hän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa."

Hagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi, että vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli enemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei kukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi tietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar kumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä.

Kasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti tuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen ja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut oikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa, mikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti kasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi halusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja lapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä tulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti ja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä sodasta.

"Tiedätkö", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä, joka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen tyttärekseen, "tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on Tukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti todistukset sinun syntymisestäsi?"

"Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa, minä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa."

"Sinun tähtesi, sen huolenpidon tähden, jota hän sinulle on osottanut, tahdon tehdä, mitä voin. Se riippuu kammarikollegiosta ja on ehkä kyllä vaikea saada sitä hänelle, koska tuo hyvä mies ennen on saanut sakkoa virassaan. Hän on tuonut muassaan pöytäkirjat Karjasta. Siinä on tullut kolme uutta todistusta oikeuden tutkinnossa. Vaimo Dorothea Juhantytär muistelee, että hän kuolleen paidassa oli nähnyt vierailla kirjaimilla merkityn nimen, joka oli sen heprealaisen Jahvehin tahi Jehovahin näköinen, joka on hänen raamattunsa nimilehdellä, ja tämäkin vahvistaa juutalaisen puhetta. Eräs vanha sotamies on kuolinvuoteellaan tunnustanut, että kun hän sinä yönä oli kyydinnyt raskasta rekeä Karjaan Grabbakasta Bengsnoran taloon Mustioon, oli toisessa reessä lähtiessä istunut kaksi naista kuskin kanssa, mutta perille tullessa ainoastaan yksi nainen. Ja kun sotamies tästä oli ollut ihmeissään, oli hän saanut, pysyäksensä vaiti, neljä puolalaista kultarahaa, joissa oli kuningas Sigismundin kuva. Vielä lisäksi on yksi herra Aake Tottin ratsumiehistä tunnustanut, että hänen herransa sinä yönä oli kumoon ratsastanut erään yksinäisen naisen maantiellä, vähän matkaa Uuskylän talosta, mutta koska he ratsastivat kovaa vauhtia pakkasen takia, niin ratsumiehen ei ollut aikaa katsoa taaksensa, jäikö nainen sinne makaamaan tahi nousiko hän jaloilleen. Näistä sekä muista todistuksista lähetetään todistetut kopiat Ruben Zeville."

"Onko teidän armonne saanut tietoja veljestäni?"

"Tyhjät sanomat parhaat sanomat. Sinun iso-isäsi on taitava laskumies: hän on tasan jakava, pitää pojan ja suo tytön hänen risti-isälleen. Ole varovainen, lapsi, palveluksessasi kuningattaren luona! Se päivä tulee, jolloin hän sinun jättää niiden huomaan, jotka ovat sinua lähimpänä."

21. Kuka on maankavaltaja.

Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille, salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili, mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että hänellä siihen oli keinoja.

Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli täytynyt juorutella… ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta, kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku heistä…? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.

Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.

"Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle jälki, niin minä täytän sen kullalla."

Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista, jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen, havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi kotia.

"Kuka oli länsigöötalainen?"

Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.

"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?"

Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja, mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.

"Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin vaakoja oli toivonut.

Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa.

"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet, kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?"

"Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen…"

"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba Sparrelta?"

"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota koskevaa."

"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?"

"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta, joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin, ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan nyt Ebba… ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen…"

"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?"

"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla, jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän lemmellisyytenne tietää."

"Lukia?"

"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian sekä papeista että kirkosta."

"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?"

"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella… röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän siinä saanut lukea…"

"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on mennyt tanskalaisen lähettilään luo?"

"Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän miehen kanssa täällä alhaalla linnassa."

Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.

"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä.

"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna taalaalaisiksi."

"Minun täytyy puhua röökinän kanssa."

* * * * *

Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin, aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä, mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää, ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista rauhaa."

Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?"

"Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut."

"Asuvatko he Karjalassa?"

"Ei, vaan Uudellamaalla."

"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria."

"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa, joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!"

"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen Meditationes noitten uusien kirjojen joukossa?"

"Ovat, armollinen röökinä."

"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!"

Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan. Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut, kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita, kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui puoleksi riisuttuna makuukammarissaan.

"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän teeskennellyllä levollisuudella.

Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet ja liioittelut.

"Sinäkö tuon olet kertonut?"

"En, armollinen röökinä."

"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi, niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän kohtalosi rinnalla!"

Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen, rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.

Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt kuohahti hirveästi.

"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina, "sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä! Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin, kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä, sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön! Miksikä olet vaiti?… Vastaa!"

"Minä häpeän…"

"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta, niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi, jota et ole ansainnut!"

"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata. Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua syytetään?"

Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.

"Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?"

"Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi röökinän salaisuutta."

"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi."

Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui sisään.

"Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni.

"Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa, että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia, samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa? Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa, mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!"

"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos."

"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!"

"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut sanan: oikeutta."

"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani! Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano! Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle? Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen! Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta, joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!"

"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.

"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello."

"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin tanskalaiselle lähettiläälle?"

"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti, että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.

Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun 12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään pani maata."

"Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi, että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä: mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.

"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä Tukholmaan!… Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen. Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi."

Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.

Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.

"Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty, saat pyytää minulta armon osotusta."

Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:

"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani."

"Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa? Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta? Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet ilman minua?"

"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti, tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?"

"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta."

"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan. Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta, ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan."

"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun hovineitoni?"

"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.

"Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä."

Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja vakavan henkilön kanssa.

"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista, joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän, että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui en garde, taisteluun valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.

"Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas; hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi. Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin, vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat, etkä sinä ole valittanut. Niin, sinä saatat sen tehdä, vaan en minä. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään. Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?"

Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:

"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin, joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?"

"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla."

"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi! Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi, kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi, sitähän en milloinkaan saata…"

Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.

Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.

Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.

"Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.

"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!"

22. Riseberga.

Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.

Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri. Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella, heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista: voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli upoksiin ammuttuna.

Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa. Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut. Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas Kristianin suosikkien puolelta.

Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi, aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.

Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle Oxenstjernan puoluelaisista.

Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell, olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar pääsi ottotyttäreksi.

Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle. Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat. Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa, merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.

"Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan. Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa, raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön."

Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään, ratsastaaksensa Tukholmaan.

Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse, sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä, miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva, joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä, vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta? Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti seuraaman.

Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan, jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.

"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?" kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.

Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.

"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä punaista kärsisi?"…

Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki: paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei ollut epäsuosiollinen:

"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on röökinän palveluksessa opetettu."

Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen, ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot, viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä tuttavallinen kuulustelu.

"Olet syntynyt Suomessa?"

"Olen, armollinen rouva."

"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi pyysit eroa hänen palveluksestaan?"

Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän oli hovipalvelukseen kyltynyt.

"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut latinaa ja monta kirjaa?"

"Olen, rouva äitini."

"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?"

"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia."

"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?"

Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua vastasi hän:

"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita johtavat."

Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista, rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.

"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen kysymys.

"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien kanssa, kun olin neljäntoista vuotias."

Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla vastustamattomalla katseellaan ja lausuen:

"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?"

"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä."

"Se on yksi tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?"

Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti kierrellä ja vastasi:?

"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme."

"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä? Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa. Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?"

"Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut jalansijaa.

"Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa. "Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?"

"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan."

"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa tehdä, kynttilöitä kastaa…"

"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan."

"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä? Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään pitänyt."

"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia kutovat."

"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon, että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana, jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin. Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat, että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä. Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan, tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan, Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne. Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen kaksinkertaisesti takaisin!"

Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.

Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:

"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä, paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain, mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään. Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina. Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi, joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain! Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu, toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa. Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi, rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun tuntemattomaan pohjaan: — sinä et ymmärrä rakkautta!"

Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus… Mitä nuo sanat merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!… Eikö Kersti röökinällä ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä niinkuin itseänsä, mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti. Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä, kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä, uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian vuoksi… Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!

Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin, jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua… Kesken sitä, jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli häntä viluttanut…

Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä… Ja kun hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen, seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli se, ett'ei hän löytänyt itseänsä.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset, jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat. Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen? Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon, hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he. Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä…

Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan, jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute, olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:

"Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle. Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana. Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen, meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse. Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin. Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin. Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit

Urban.

J. K. rake sanoo tule tänne Hagar."

Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.

"Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta."

Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti, leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:

"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää itseni."

23. Regensburg.

Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!

Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin. Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70 vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi, jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen, ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban: "Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben Zevi: "Madridissa."

"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia.

Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa, suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston.

Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista, jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin silmiensä valon.

Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan, sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla. Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa, täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa. Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen: Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi. Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa."

Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä, hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa. Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä; hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa sinua!… Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.

Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä, ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana, ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa. Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin suuttuneen iso-isänsä luo.

"Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90 vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?"

"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi.

"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen, samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen, poikani; tämä on kunniakas erokirja."

"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi, kuin Torstensonin oppilaaksi.

"Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän pimeällä arestilla."

Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys, jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa, ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan, jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui, kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia, riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi tilaisuus ilmaantuisi.

Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:

"Nouse, sinä olet vapaa!"

Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos vankeudestaan.

"Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?"

"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi. "Laske minut ulos!"

"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!"

Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi hänen tiellään.

"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni.

Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban tarttui kiinni pehmeään naisen käteen.

"Oletko sinä Rachel?" kysyi hän.

Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä. Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin. Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista vuotiaaksi.

"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei enään ollut mitään kiirettä.

"Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri, mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä, sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö, mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan meille alammaiset?"

Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa. Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa täydelleen menestymään.

"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta. Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla, ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen… et saata uskoa, kuinka kiitollinen tahdon olla!"

Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen. Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja määräämään.

"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani, mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika, sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä takaisin!… Sinä et osaa kirjoittaa?"

Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea. Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten unohtunut.

"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua konttoorissani."

Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi sitten rukoilla Joaksen puolesta.

"Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?… Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni. Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli! Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa. Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia: he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei sanaakaan enään Joaksesta!"

"Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.

"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat."

Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa, mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.

Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna Rachelin kahleisiin.

Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista, likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu."

"Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana."

Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta, läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi ylivallan takia.

Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen uutisia sotakentältä.

"Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat, että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin istuimelle.

"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän kanssanne."

Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen) alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi, kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat joukot takaisin.

Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen juutalaisia.

Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden, sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.

"Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta, verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella sotakentällä.

Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä. "Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä, joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään… Thamarilla on vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään…"

"Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin. Antakaa minulle Thamarin veri!"

Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen.

"Nureksitko sinä?" sanoi hän. "Jos jotakin löytyy, josta minä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän kärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä kärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän voittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on epätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata saattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille on perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta he nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät toisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee. Jos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin, pitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat rukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat Midianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän porttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian raskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen päivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun pitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit takaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet rakentava Jerusalemin portit!"

24. Elämää koskevia kysymyksiä.

Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se!

"Minä en tunne enään Kersti röökinää", sanoi rouva Beata Oxenstjerna veljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken olivat. "Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme tuosta suomalaisesta noita-elävästä."

"Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa." vastasi valtiokansleri. "Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy luonnollisesta sisällisestä laadusta."

"Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän mielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu."

"Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä neidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi, että siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä löytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?"

"Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän edes Ebbastakaan huoli, kuten ennen."

"Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni olisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen lemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta. Oli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö Hagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka tulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren ja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!"

"Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?"

"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä."

"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?"

"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?"

"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi."

Valtiokansleri kohotti olkapäitään.

"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa, eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!"

Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan. Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas, mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät, mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet. Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi. Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä. Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti, että valtiomiehet olivat ihmeissään.

Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi. Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä Cecilia Waasan aikoja.

Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana, vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta. Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun (Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto, jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan" ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone, koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki linnan läheisimpään ympäristöön.

Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat lentäneet Itämeren eteläpuolelle.

Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.

"Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa. Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?"

"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?"

"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua lahjoittaisi Nassaun kreiville…"

Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta, kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:

"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä suostut…"

"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret miehet… aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei ole parempi kuin nuo muut, Maria."

"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua kohtaan on hän kuten vaha."

"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria, että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen pystynenäisen kammaripiian edessä."

"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa."

"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani, Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan, täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!… niin silloin — Ei, Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin tahtoisinkin."

"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari! Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen kunniansa."

"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies? Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?… Suo anteeksi, Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän. Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa? Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?… Tahtoisin kovin halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin…"

Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni lohduttaen kuiskata:

"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään muuta kuin sinua itseä."

Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.

Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.

"Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä tarvitsen enemmän ilmaa."

He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla. Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.

Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman suuri aurinko, jonka valovoima — jos saa uskoa uudemman ajan laskuja — on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.

"Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä… Mimmoistenka tähtien alla syntyi Kaarle Kustaa?"

"En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä."

"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista. Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo."

"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora kivien ylitse."

Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.

"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih… täällä on kylmä tähtien alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä, kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin, taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää…"

"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä."

Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin, miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle iltamainingille:

"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä mitään kruunua!"

"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka jalkojemme alla on? Ah, Kristiina…"

"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen."

"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan."

"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!"

"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua."

"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi, että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko täällä joku, joka meitä kuuntelee?"

"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä; ne eivät meitä kuule."

"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja kuiskasi:

"Minä rakastan häntä, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen pitävä lupaukseni."

"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot."

"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?… Hyvää yötä, Maria!"

"Hyvää yötä, Kristiina!"

Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.

"Sinä tuolla kaukana", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain surullisesti, "jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle myöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni onnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on tyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin, kun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen luo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä yhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko hän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä yhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän minua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi kokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?" Hän ei saanut vastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet rajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa sekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä tuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana. Väsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon lepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa ja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta epämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa…

Silloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen — valomereen ja laskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi tornia, akkunaa, vuodetta… Nyt se oli siinä ja valui tuohon puoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se anasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa, sai sanat ja puhui hänelle:

"Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva puronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun sisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi? Miksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki minussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa, mutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä et etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman kukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen antanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä ymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien voimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut sinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton ja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi? miksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee hänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä itsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka haparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta, palvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun pitää olla voimallisin voimallisten joukossa… Päivä koittaa, minä piiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse… Kymmenen vuoden perästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani."

Seitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään vuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta jälleen valui pois.

"Uneksuinko minä?… Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!… Miten kummallisesti uneksia saattaa!"

Toisen osan loppu.