SISÄLLYS: (continued 2)

Sitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että hän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa, oli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät olleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen tyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt.

"Hänellä on Vendelan silmät ja suu", sanoi ukko, suudellen tyttöä poskelle. "Nenä on isän, sanguine mixto [sekoitettua verta]. Katsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun Vendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin Liviusta. Ja kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon kuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen pataviinitaustansa, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas tuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka tuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen lainannut Upsalasta!"

"Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi", sanoi Kristiina kauniilla katseella. "Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän kutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta se ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette osottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja tyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra valtioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut kansa!" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle Hilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: "Käytä tätä muistona siltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena! Tule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!"

Hillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan seisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi kuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta, eikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä!

"Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on samaa mielenlaatua kuin hän", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi aavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat.

"Niin, niin", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan anteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut ainoastaan omaa vertansa. "Tässä on Hagar… Hagar…"

"Hagar Ring", virkahti mainittu arasti.

"Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja kasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin sattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä. No, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo ho, hä, to; ovat pahemmat, kuin der, die, das! tässä tulee panna korko pilkulleen paikallensa."

"Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi", rohkeni Hillevi vastata, "mutta minulle se on kuin terva."

"Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee", hymyili iso-isä. "Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen majesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun taloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri kunnia tapahtui!"

Hän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi halusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli tyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle.

"Jos asia minusta riippuisi", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli istunut hänen viereensä, "niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona seisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen rinnallani kruunun turvan."

"Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä kiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä, kuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei monivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä sen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan menestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä armollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä löydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat."

"Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy."

"Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on saanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin löydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa…"

"Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!… Mutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä oppineeksi kuin te itse?" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta naimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa.

"Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen."

"Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö hän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä pitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?"

"Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo Paavali."

"Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor. 11:7: 'vaimo on miehen doxa', hän on miehen hyvä tahi huono arvo, mutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen mielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää, vastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän tahi muut ovat toivoneet."

"Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi ehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus", vastasi Skytte teeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen puheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa.

"Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin Tukholmasta Wittenbergiin", väitti Kristiina vilkkaasti. "Varsinkin kreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa, jota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita, joilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa: miksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin? Eiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon vihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta. Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?"

"Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa", sanoi Skytte karttavasti. "Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja se oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat tehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon."

"Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos sanoisi, jos minä tekisin samoin?"

"Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että tietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on."

"Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen orjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän meitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole häpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa löytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia? Kun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan tyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen mestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan akatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne."

"Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa, jotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille miehille, jäisi valtakunta piankin autioksi."

"Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme tuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään… Katsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat… Hän ei suinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä… Noore!"

Nuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut nojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden hämillään anteeksi pyyntönsä.

"Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda valtioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää pahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta luvatkaa minulle yksi asia… Luvatkaa minulle, että Hillevi jää naimattomaksi!"

"Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni on osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle palveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta kannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi: viheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin joskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata… Hyvästi, armollisin kuningattareni… Sitä en saata!"

Ja hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin, kylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän odottavaan rekeensä asti.

7. Doxa.

Net jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä.

Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla. Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta, joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.

Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana; kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse. Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain matkaa soraläjien välissä.

Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille. Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä suurelle santelipuiselle pöydälle.

"Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.

"Sanoitte, teidän majesteettinne."

"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. Aurora musis amica. [Aamurusko on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa."

Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta, eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli käytetty; — ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa, pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä, jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu; neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta, mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi, jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat, sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita; vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset, osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!

Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti häntä ja huudahti:

"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki kommentaattorien selitykset doxa sanasta!"

Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi odotusta merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan oppilausetta. Toiset taas käyttivät sitä henkilön arvon merkityksessä ja muutamissa kohden kunniaa; mutta oikein kyllä oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru, saattoi myöskin arvo olla huono arvo.

Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.

"Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo. "Meidän latinalainen vulgatamme kääntää sen samati kuin Lutherus, gloria sanaksi. Mulier autem viri gloria est. Vanhin saksalainen käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.

"Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?"

"Hagar."

"No mitä, Hagar, tuosta sanot?"

"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen ajatellut."

"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?"

"Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren uiskentelevaa lastua kosimaan menisi?

"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen alammaisiansa?"

"Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.

"Papit!… Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä, pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar? Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi. Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon kaksinkieliseen doxa sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö sinä mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?"

"Minä luin hänen Symposioniansa professori Terseruksen johdolla Turussa."

"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!"

"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se yhdistää kaikki ja poistaa erotukset."

"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?"

Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.

"Vanhako olet?"

"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta."

"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää. Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään Ovidiuksesta tahi Tibulluksesta?"

"En olekkaan, armollinen röökinä."

"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?"

"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"… Hagarin tummat silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.

"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella. "Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet… kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa. Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä, palveliattaria… espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on, ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka ravistavat käsikahleitaan."

"Teidän majesteettinne on kuningatar."

"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena pidä! Sinä olet niin naurettava Platoinesi ilman rakkautta ja Tacituksinesi, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?"

Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton taistelu vasten nöyryyttävää vastausta.

"Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä. Minä olen pudonnut tähdistä."

Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä, että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme näkemään toisensa silmästä silmään."

Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta. "Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on puhunut myöskin minulle!"

"Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata, minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää se ehkä kyllä tapahtumatta… Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon surkean Doxa sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä reformeerattujen harhailuja…"

Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään. Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä, joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle ilmotettiin tulleeksi.

"Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston puutteilla…"

8. Voitonsanoma.

Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.

Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä, missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:

"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä silmänräpäyksessä unhotti doxan ja kaiken teologian, hän unhotti sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan kiitos!"

"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina… Me olemme ottaneet 190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston… Leipzig on tuota pikaa meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa viivähtää. Meidän tappiomme…"

"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton ylitse! Elääkö sotamarsalkka?"

"Hän elää eikä ole haavoitettukaan."

"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko, teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!"

Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto, kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.

Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan, kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa, jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.

Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle, kun joku tuli näkyviin.

Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut, että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä. Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi, — mistäpä se tuli, että vilutti — ei hänen läheisyydessään, ei silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi unohtaa kaikki, — mutta jälestä päin?

Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa. Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun suuren seinäkellon käki kukkui!

Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva! Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!… Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi seitsemän päivää ja yhtä monta yötä.

Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne…

"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä… Nimeni pitää hänen luonaan olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön, täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän veitikan ympäri.

Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!

"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika. "Onko siellä ketään?"

"Sananlennättäjä, luullakseni."

Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?"

"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni."

Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta. Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut. Hän katseli nukkuvaa, joka oli — viittaan verhottu. Tuo tuli Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta, ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.

Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku. Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja käänsi itsensä pois päin.

"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?"

"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan neiden kanssa."

Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.

"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa…"

"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna maata lavitsalle."

"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?" kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:

"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa."

Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi. Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa täytyi totella.

"Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä leikkasin varikselta siivet!

Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi. Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta sekä saattamaan häntä kuningattaren luo.

Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:

"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä, missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut. Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes Duvall jälleen saattaa puhua."

Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan tietämättömänä siitä, missä hän oli.

"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri hänelle, ravistaen häntä olkapäistään.

Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin, seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.

"Holm!" huudahti kuningatar.

Palvelia tuli.

"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli. Toitota hyökkäykseen!"

Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.

Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin, valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat, kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta vai todellisuutta.

Kuningatar nauroi.

"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut vasempaan ohimoosi?"

"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa tointumiseen.

Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki sotilaallista kunniaa ja vastasi:

"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen alla.".

"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"

"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."

"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"

"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.

Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi häiritsemätöntä iloa nauttia.

"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi, näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."

"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa", vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka miehuullisen arvonsa puolesta.

"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta, kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi ratsastajaksi."

"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani kengät nauloittanut."

"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"

Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella. Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta. Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä. Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.

Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand? Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun laiturilla. Ja kuitenkin… Se ei saattanut olla kukaan muu kuin Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet siinä! Minä tässä! Tunnetko minua?

Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta. Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta, joka sulloi kaikki, — sekä turhista koetuksistansa saada Slangea henkiin… ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla… mitenkä hän näki tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja…

Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on tapahtunut, mitä tähti on ennustanut!

Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden, hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla. Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.

Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että kirkoissa Te deumia veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään, mitenkä kapteeni Duvall jaksoi.

"Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.

Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen korvaansa: "kuka minä olen?"

Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet, mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja varsinkin toisiansa kohtaan.

Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.

"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar. "Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua Te deumia veisaamaan Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita itsesi valmiiksi astumaan virkaasi."

9. Kolme turvattia.

Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura.

Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty suuren Kustaa Aadolfin päivinä.

Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.

Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana, jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?

Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.

"Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi lähellä toiminta-alaansa."

"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata rouva nyreästi.

"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen."

"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä Ring. Uskallanko kysyä sukua?"

"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän lemmellisyytenne."

Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti, että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.

"Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies."

"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa."

"Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella syytettyä.

"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi", vastasi Hagar hämmästyneenä.

"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on kylliksi todistusta."

"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista nuorta henkilöä palvelukseensa, on minun palvelukseni liikanainen. Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta."

Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten Oxenstjernojen edessä, — ei milloinkaan!

"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on. Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt soupçonin, tulee se todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain tarkastuksen alle."

Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen. Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.

Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin, että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!

Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen omistansa.

"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä, sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään alkaman työsi."

"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi, mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi, ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja hän uhkasi minua vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen ollut vankina, mutta hän telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin…"

"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli häpeällinen. Hagar… tarpeellista on, että sanot minulle kaikki, mitä syntyperästäsi tiedät."

Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse, kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.

Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti ja aprikoiden.

"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta rikkaasta suvusta. Isäsi… Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"

"Yöllä vasten joulukuun 8:tta."

"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa."

"Niin on minulle sanottu."

"Samojen tähtien alla?"

"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin puhunut minulle ja veljelleni… hänelle, joka nimittää itsensä Niemandiksi… hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!"

"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes, enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä, nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa. Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni — se kyllä on mahdollista, en tiedä sitä vielä — niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, kaikki, sinä ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura… Sellainen pieni mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!… Hyvä, sinä tiedät nyt kuka minä olen ja kuka sinä olet, yhtä kuin Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi Ebba Sparrea… Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi… 1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla. Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi: isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä elossa oli."

"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar, joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia. Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä, kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?

"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä, jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa… tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu."

"Armollinen röökinä… Minä pyydän… Älkää enään!"

"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa, jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa, taikka mikä sen pitäjään nimi on?"

"Karja."

"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan, koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut kumoon."

Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa. Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona. Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen, silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä miehen että hevosen ylitse.

Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.

Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik, hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa; hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä. Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.

"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.

"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.

Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille rannasta.

"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.

Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden vuoden ikäistä lasta.

"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!"

Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan. Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi… Vihdoin puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen jäänkappaleitten väliin.

Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä: musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota suosiollisuuttaan.

Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon, niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen kunniatervehdyksensä kuningattarelle.

"De votre majesté le très humble serviteur!"

"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?"

Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.

"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti Niemand sormukseni."

Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen, jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.

Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?"

"Urban Niemand, kersantti…"

"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä."

"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan."

"He? Kutka he?"

"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa."

"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?"

"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä."

Kristiinan veri kuohahti.

"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona minun urhoollisessa sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa, pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön. Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?"

"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä tahtoivat."

"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä.

"Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja meni kuolemaan?"

"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne tahtoo niin määrätä."

"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala ja sielusi autuus sitä vaadi… Hän pitää minua paavina, tuo! Minä valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia, ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!… Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit Petri Ravennelii Bibliotheca sacrasta?"

Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.

"Niin, eikö ole sillä tavalla? Ccos cci curant, insanos insani… [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi… Niemand, minä puhun hänen arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän järkesi… Kuka oli isäsi?"

Nuorukainen oli ääneti.

"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri, joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää, jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään vanhemmistasi?"

"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa."

"Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.

"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs juutalainen."

"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa. Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?"

"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle takaisin."

"Neunburgissa? Näytä minulle neula!"

Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä, mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.

"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?"

"En tiedä. Aake herralta, luulen… Kenraalimajuri Slange on tuntenut isäni… Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli kuulleensa Slangen huulilta.

"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa… Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet tuonut perille voitonsanoman… sinä et huonosti ratsasta. Pyydä minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen uskoon!"

Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä onnellisen keksinnön.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin."

Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.

"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja. Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?"

"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman vulgataa… siinä on kummallisia kuvia… Minulla ei koskaan ole ollut kuvakirjaa."

"En kehu makuasi, mutta ota vulgata Aadamin kylkiluineen sekä seitsemine vihanmaljoineen… kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten veljesi… Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?"

"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.

Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi. Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa, hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä äänellä:

"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla! Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään. Ja tuolla… tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse! Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!"

Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme, — se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, — sitten heidän jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen, kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.

10. Vaeltava juutalainen.

Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.

Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista, Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604, on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa 1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja muutamat väittivät itse nähneensä hänen.

Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista, että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla. Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!

Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita, ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi. Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja juutalaiselta.

Melkein samaan aikaan — aivan samaan aikaan, vakuutti kansa, sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa ilmaantua yhtä haavaa? — nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista, se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita, jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.

Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa. Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.

Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä nimessä yösijaa.

"Me — tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme vähään ja maksamme hyvin."

Dordei jatkoi sekoittamistansa.

"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä."

Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen viereen kultarahan.

"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon kuin muut herrasvuoteesta."

Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi itkemään.

"Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä.

Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä Urban Niemandilta."

Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen nimellistä henkilöä.

"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka äiti kuoli täällä torpassa."

"Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa, jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi muistanut!

"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta naisesta kullalla palkita."

"Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä, ikään kuin olisi se ollut eilen.

Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle? Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita, kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista."

Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä, aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.

"Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni, sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut… täällä sinun piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt…

Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa odottavat ylentymistänsä…

Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle, että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa: vanhurskaan siemen on siunattu!"

Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia! Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, — hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, — hän, joka oli nähnyt Vapahtajan, — hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä, kun hän kantoi ristinsä taakkaa, — hän, joka kulki rauhatonna ympäri maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias! Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei, oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!… Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.

Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen torpan… Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!… Jos vain rahat olivat oikeita?

Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin sanoi Dordei: "Mennään papin luo!"

Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa — he läksivät papin luo neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi hameensa taskuun.

Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus. Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.

"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei väittää.

"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten almut ihmisiä autuuteen auttavat.

Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa, kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin, Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut, niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot."

Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat, tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille, joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön. Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo, tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo, joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän erään spiritus familiariksen, joka opetti tytön ymmärtämään kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa. Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että tyttö oli fenomenon, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin ingeinium velox, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea käsitysvoima.

Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän, myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli, että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.

11. Linnanpalo.

Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!

Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä, että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.

Kuningatar Kristiina oli unhottanut doxan ja kaikki jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, — liittoon, josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen kirjastohuone.

Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa, presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.

"He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan. Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet? Aristotelesta!"

"Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön minä olen ollut… en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan…"

"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"

"Erittäin onnellinen, teidän armonne, erittäin onnellinen! Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua kohtaan."

"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva mielenlaatu… kuten sinulla itselläsikin… mutta hän on vielä enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se, jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä kantamaan."

"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän on suuri nyt jo!"

"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään yhden-arvoista?"

"Tiedän, teidän armonne."

"Ei opissakaan…"

Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"

"Kyllä, teidän armonne."

"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita, varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää. Sinulla on mahtava vihollinen."

"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella minua Beata rouvan vihaa vastaan."

"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."

"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti palvellut hänen sijastaan."

"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"

"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti on ollut minun kumminani."

"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä. Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."

Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä, jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen. Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo on lohduttava seura.

Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku… melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti, huomaamatta… salavihkaisesti…

Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä… Niin, se oli tulipalo, se oli valkean loiste… tässä tuulessa!

Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen. Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.

"Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar.

Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista eikä voinut töistään vastata… tämä oli suurin kaikista vioista kuningattaren palveluksessa.

Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen tarjottava.

"Etelätornissa palaa!"

"Hullutuksia!"

Hän ajettiin pois herjasanoilla.

Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa linnanpäällikön asunnon alla.

"Etelätornissa palaa!"

"Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä, kersantin.

"Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui portaissa.

Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta taisteltava.

Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.

"Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi.

Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin, joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni, kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.

Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin, mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa, missä niitten ei pitäisi oleman.

Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään unohti hän kaiken mielenmaltin.

"Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen kelvannut.

Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli, ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.

Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa, ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin. Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia. Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto, viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon pelastettavaa tahi kadotettavaa.

Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille, mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi, sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.

Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.

"Näetkö häntä… tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!" Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin. Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.

"Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se palakoon."

"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan, että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja sodassa pannaan kaikki alttiiksi."

Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä, mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja hiilikaasua.

"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut", lausui Fleming.

"Eikä kukaan ole vahingoittunut?"

"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on."

Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa, jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet. He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.

"Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna", huomautti Fleming. "Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia."

"Se on kersantti Niemand… Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!… Kutsukaa lääkärini tänne!"

Lääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki.

"Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että hän saattaa tulla henkiin." Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä varten äsken valmistettuun sairashuoneeseen.

Vasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja lepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa ylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei sanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä korjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot.

Uudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston ylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä olevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon panemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä, että se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan luona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset häät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli rakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen aikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt Upsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat maa-kylien näköisiä.

12. Juutalainen ja valtiomies.

Mitä hän tahtoi?

Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa. Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän, laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla, kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän. Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin oli tulossa, luultavasti rutto.

Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla. Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.

"Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla, varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo ennen kuin Kurkea.

"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti, mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.

"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle, ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen tytön."

"Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar Ringin?"

"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi saada hänen sukuperästään varman tiedon."

"Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä…"

"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko luvallista katsoa sitä?"

"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa."

"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana… Eikö mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan? Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä."

Presidentti mietti.

"Ala-ikäisten perintö… hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet hukkuisivat matkalla tänne?"

"Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000, jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen menee, ei saata sillä summalla palkita."

"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa."

Juutalainen kohotti olkapäitään.

"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin. Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?"

"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa."

"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne, sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?"

Presidentin käytös kävi ylpeäksi.

"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä voin auttaa?"

Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.

"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina ilman panttia…"

"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?"

"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja kolmen prosentin koron."

"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa… Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa teille avuliaisuutta, missä saatan."

"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa. Saatanko saada häntä nähdä?"

"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello 8. Sopiiko se teille?… Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren syntymäpäivä. Mutta nyt illalla… Nyt oitis. Minä lähetän vaununi…" Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!"

"Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?"

"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa. Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.

Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan, niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän. Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi, että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin, prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa? Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat… Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut, mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa? Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla? Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?

Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä, saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja, jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua. Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin? Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä, joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa kosmopoliitti Ruotsiin.

"Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi sukuperästään?"

"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta."

"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista."

Juutalainen huokasi.

"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta pitämään."

"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat heprean kielestä."

"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä, Ruotsissa?"

"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun varrella… Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar."

Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa otti.

Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa, huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo, ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.

Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin hänen kuihtunutta poskeansa.

"Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi, rahakauppias Regensburgista."

Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä epämääräistä pelkoa.

"Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen."

"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä, hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen sinun, mutta jos tietäisit…"

Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.

"Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen, en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen vuoksi… minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä. Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää."

"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan."

"Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan, sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat. Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella. En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne nimi on."

"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin puheille?"

"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?"

"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille."

Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi. Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:

"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!"

Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.

Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan ja Hagar samati.

"Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva.

"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi ovella ja herkisti korviansa.

"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa", puheli presidentti leikillään.

13. Suomalainen Raamattu.

Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.

Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista, hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa, jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä hovipalveluksesta.

Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon. Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät. Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää, että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua, kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä —. Kerrottiin, että nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa chaconnissa, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.

"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään kynttilän valolta.

"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna.

Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin, neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita; joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he. Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa? Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he, niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan suljettuna simpukan kuoreen.

Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi, sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. Ja nyt tuo katse… Hagar pakeni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.

Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen famulansa, kirjanpuhdistajansa — Hagar ei vaatinut korkeampaa arvoa — tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna, josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten sallimus. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.

Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä maailmassa.

Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja, mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja, joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä. Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan, että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.

Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään; kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:

"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!"

Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.

"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!"

"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan."

"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun kautta saattaisi käsittää sanan.

Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan: