III.

Livingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan elefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän pumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle seuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon tavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen vuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja lähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui, käskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea kaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai Livingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle valmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen ystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka väsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan Makololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko palausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella kunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin Livingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin sekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin hedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja pumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita. Kahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka Portukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä käytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita metalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla ja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa siellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä helpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia ennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin on se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne vakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat tavallisesti takaisin kotomaahansa.

Helmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän tulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia, joita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään Portukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja tuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan neekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen kaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista huonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä ja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä, mutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä matkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi hänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat, joita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin seuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa Dilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo, jonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä alaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän ratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia lahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan. Tästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä, jota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea tämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä runsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone oli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja taimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut viedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän pelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne istutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.

Ihastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat ovat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa keränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt ystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna pienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien asuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja höystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin tuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa ystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne oli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen, joka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon; mutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut reiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi. Livingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän asukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset olivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen teki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen ratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen saadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät tahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli kantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja oli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän isäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään herttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä itsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin muiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat sen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea, mutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin kulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa olevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun hihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti sivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä kuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta ratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai tämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä vitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota sen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin maahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt koettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei ollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. — Makololojen hellätuntoisuus teki, että "Sindbad" (siksi nimitti Livingstone härkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.

Manenkon hallitsemassa kylässä oli Livingstonella kerran tilaisuus lääkäritaidollansa auttaa erästä naista, jonka käsi oli tullut niin kipeäksi, ettei hän voinut ollenkaan tehdä työtä. Livingstone leikkasi siinä olevan ajettuman, jota tehdessä muutama veripisara roiskahti Livingstonen silmään. Kun hän sen pyyhki pois, sanoi nainen hänelle: "Ennen olit minun ystäväni, nyt olet veriheimolaiseni; sen vuoksi tulee sinun aina, kun toiste kuljet tätä tietä, lähettää minulle sanoma, että minä valmistan sinulle ruokasi". Veriheimolaisuus-ystävyyden tekivät neekerit keskenänsä sangen usein ja aina vakaalla tarkoituksella tulla takaisin käymään ystäviensä luona, ja tällainen ystävyys säilytetään aina järkähtämättä.

Livingstone saapui Heinäkuun 27 p:nä Libontaan ja Elokuun 13 p. Narieleen, johon ne eläimet, jotka Loandasta oli tuotu, jätettiin voimistumaan. Näissä paikoissa vastaan otettiin hän seuralaisinensa niin suurella riemulla, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen nähnyt. Heitä pidettiin kuolleista nousseina, sillä taitavimmatkin tietäjät ja ennustajat olivat lausuneet, että matkustajat kauan sitte olivat manalle menneet. Livingstone selitti syyt matkan viipymiseen ja sitte hänen seuralaisistaan eräs Pitsane niminen piti tuntikauden kestäneen puheen, jossa hän kehui valkoisten ihmisten hyväntahtoisuutta yleensä ja hra Gabrielin erittäinkin, ja että Livingstone oli matkalla heille tehnyt paljon enemmän hyvää kuin he olivat odottaneetkaan, että hän oli sekä avannut tien heille muiden valkoisten miesten maahan, että saanut välillä olevat päällikötkin hyväntahtoisiksi taivutetuiksi. — Kylän miehistä nousi nyt vanhin puhumaan ja ilmoitti tyytymättömyytensä sen seikan johdosta, että Makololot olivat Livingstonen matkustuksen ajalla tehneet ryöstöretken kahta seutua vastaan heidän naapuristossaan. Tämän uutisen oli Livingstone saanut kuulla ensimmäisiltä henkilöiltä, joita hän takaisin tultuansa kohtasi, ja hänen seuralaisensa olivat heti kiivaasti sanoneet, että kotona olijat olivat "mashue hela", (hyvin ilkeitä ihmisiä). Vanhus kehoitti Livingstonea torumaan Sekeletua niinkuin lastansa. Seuraavana päivänä piti Livingstone jumalanpalveluksen kiitokseksi siitä, että olivat vahingotta päässeet takaisin omaistensa luo. Hänen seuralaisensa koristivat itsensä parhaimmilla vaatteillansa, jotka he olivat saaneet säilytetyiksi. He kokivat käydä samaan tapaan kuin he olivat nähneet sotamiesten astuvan Loandassa ja nimittivät itsensä Livingstonen "urhoollisiksi" (batlabani). Jumalanpalveluksen aikana oli heillä jokaisella kiväärit olkapäällä ja herättivät vaimojen ja lasten rajattoman ihmetyksen. Barotse-laakson kautta kulkiessaan saivat matkustajamme kokea suurta ystävyyttä asukkaiden puolelta ja kaikki osoittivat erinomaista tyytymystänsä sen johdosta, että he olivat avanneet kauppatien merenrantaan. Jokaisessa kylässä heille lahjoitettiin härkä ja muutamissa kaksikin. Vaimot antoivat maitoa, jauhoja ja voita yltäkyllin kaikki ihan ilmaiseksi ja Livingstone kertoo hävenneensä kun hän ei voinut heille palkita heidän antelijaisuuttansa. Makololot puolustivat itseänsä sillä, että matkan kustannukset olivat saattaneet heidän tavaransa aivan loppuun ja Libontan asukkaat vastasivat: "se ei tee mitään, te olette avanneet meille tien, ja me saamme unta". Kun Sisä-Afrikan kansat ovat alituisiin monivuotisiin sotiin kyllästyneet ja haluavat rauhaa, sanovat he haluavansa unta, sillä rauhan aikanahan he uskaltavat levollisesti ruveta makaamaan pelkäämättä yöllistä päällekarkausta. Livingstonen matkasta huomasivat Libontan asukkaat heille olevan sen hyödyn, että he välittömän kaupan kautta valkoisten kanssa voivat hankkia eurooppalaisia ampumakojeita ja siten vahvistaa valtansa niin suureksi, ettei kukaan uskaltanut heitä hätyyttää, sitä tarkoitti heidän puheensa kun he sanoivat saavansa unta.

Livingstonen seuralaisia suututti suuresti, että heidän vaimonsa olivat menneet naimiseen toisten miesten kanssa sillaikaa kun he olivat tuolla pitkällä matkalla Loandaan, jolla matkalla kului kaksi vuotta. Eräs heistä koki salata suuttumustansa, arvellen että "vaimoväkeä on kuin heinää, ja että hän kyllä hankkisi itselleen toisen eukon; entinen menköön matkaansa"; mutta lisäsi heti sen jälkeen, että jos hänellä nyt olisi käsissään vaimonsa toinen mies, niin hän siltä leikkaisi korvat halki.

Narielestä lähti Livingstone Elokuun 13 p:nä ja samana päivänä häntä kohtasi se vastahakoisuus, että hänen kulkiessaan venheellä pitkin rantaa virtahepo päällänsä nosti venettä niin ylös vedestä, että se vähällä oli kaatua, vaikka siinä oli kahdeksan miestä. Yksi miehistä meni suin päin veteen, toiset hyppäsivät maalle, joka oli vaan kymmenen kyynärän päässä. Virtahepo nosti kohta sen jälkeen päänsä vedenpinnasta ikäänkuin katsoaksensa oliko se tehnyt suurenkin vahingon. Muuta vahinkoa ei tullut kuin että miehet tavaroineen kastuivat. Tämä tapaus oli varsin odottamaton ja harvinainen, sillä kun päivällä kulkee virran rantaa, niin saapi olla rauhassa näiltä otuksilta, jotka aina säännöllisesti ovat keskipäivällä keskellä virtaa ja yöllä joko rantamatalikolla tahi maalla. Livingstonen miehetkin kummastuivat suuresti tätä, ja huudahtivat: "Onko tuo peto hulluna!" He huomasivat sen olevan naaraksen, jolta edellisenä päivänä oli tapettu sen sikiö.

Virtahepo hätyyttää Livingstonen venhettä.

Suurena rasituksena täällä on, kuten jo on tätä ennen mainittu, tsetse-kärpänen, jonka purema tappaa hevoset, raavaseläimet ja koirat, mutta muille eläimille ei sen purema vaikuta mitään vaaraa. Aasit, lampaat ja monet muut eivät siitä tunne mitään vahinkoa. Mutta onpa luonto asettanut tsetsellekin vihollisen. Livingstone sanoo nähneensä tuuman pituisen hyönteisen, joka on pitkäsäärinen ja lentelee vilkkaasti ympäri joskus laskeutuen maahan. Tämä on tavallansa verenhimoinen tiikeri, sillä se syöksee tsetsen ja muidenkin kärpästen kimppuun, tappaa otuksensa, imee niistä veren ja heittää kuolleet ruumiit syrjään.

Narielestä tuli Livingstone Seshekeen, ja jo kauan sitä ennen sai hän kuulla, että Makololojen viholliset Matebelet olivat tuoneet joukon tavaroita Livingstonelle Sambesi-virran etelärannalle. Mutta Makololot eivät tahtoneet uskoa vihollistensa puhetta, sillä he pelkäsivät, että viholliset tahtoisivat viekkaudella saada jotakin tuhoa tuottavaa noituutta ja taikakaluja heidän luoksensa. Kun Matebelet viimein jättivät tavarat toiselle rannalle vakuuttaen että Moffat (Livingstonen appi) oli lähettänyt ne "Nake'lle" (Livingstonelle) ja menivät matkaansa sanoen Makololojen syyksi jos tavarat turmeltuisivat, uskalsivat nämä viimein suurella varovaisuudella lähestyä noita tavaramyttyjä, veivät ne saarelle keskellä virtaa ja rakensivat huoneen niiden yli. Livingstone löysi ne sittemmin hyvin säilytettyinä kun ne jo olivat olleet saarella toista vuotta.

Tultuansa Makololojen pääkaupunkiin Linyantiin, löysi hän sinne jättämänsä tavarat täydellisesti samassa tilassa kuin hän ne oli jättänytkin. Koko väestö tulvasi kokoon kuulemaan kertomusta tuosta merkillisestä matkasta, jolla heidän toverinsa olivat saapuneet maailman loppuun saakka ja kääntyivät sitte vasta takaisin, kun ei enää ollutkaan maata kuljettavana, ja myöskin halusivat he nähdä ne lahjat, jotka Loandasta oli lähetetty. Livingstone selitti, etteivät ne ole hänen omaisuuttansa, vaan että valkoiset miehet olivat ne lähettäneet lahjaksi osoittaaksensa ystävyyttänsä ja haluansa tulla kauppa-yhteyteen Makololojen kanssa. Kun eräs vanha mies tiedusteli olivatko matkamiehet nähneet Livingstonen vaimoa, täytyi heidän vastata etteivät he häntä nähneet, sillä hän asui arvattavasti vielä etempänä kuin maailman loppu olikaan.

Lahjat, jotka Livingstone toi Loandasta, vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella ja kun Sekeletu seuraavana sunnuntaina tuli Livingstonen pitämää jumalanpalvelusta kuulemaan, herätti hänen univormupukunsa suurempaa huomiota kuin saarna. Livingstone oli päättänyt seurata Sambesi-virran kulkua kunnes hän tulisi Afrikan itärannalle, ja monet Makololot tarjousivat vapaaehtoisina häntä seuraamaan, voidaksensa palattuansa kertoa yhtä kummallisia asioita kuin länsirannalla kävijät. Sekeletu lähetti heti Livingstonen palattua uuden retkikunnan Loandaan arapialaisen kauppiaan Ben-Habibin johdolla. Tämän retkikunnan matka olikin onnistunut, sen sai Livingstone myöhemmin palattuansa Englantiin tietää kirjeen kautta hra Gabrielilta. Ben-Habib oli kuitenkin niin tottumattomasti tehnyt kauppaa, että retkikunta oli kaupassa petetty. Afrikan sisämaassa ei rahaa käytetä ollenkaan, vaan tavara vaihdetaan tavaraa vastaan ja molemmin puolin tingitään sen verran kuin kukin taitaa.

Se menestys, joka oli seurannut Livingstonea ja hänen seuralaisiansa matkalla Loandaan, innostutti Makololoja auttamaan häntä itäänkin päin matkustamaan. Ruhtinas Sekeletu lähti Livingstonea seuraamaan 200 miehellä ja antoi hänelle joukon tavaroita, joilla hän saisi vaihettaa itselleen venheitä ja muita tarpeita. Sitäpaitse lupasi Sekeletu Livingstonelle kaiken elefantin-luun, joka vaan löytyi hänen maassaan, ja vaati, että Livingstone ottaisi sitä mukaansa niin paljon kuin hän suinkin taitaisi. Hän sai myös suuren joukon kantajia tavaroita kuljettamaan.

Muutaman päivän kuluttua tuli Livingstone Sambesi-virran suurimman kosken, Viktoria-kosken niskalle, josta lähtien hänen täytyi jatkaa matkaa maata myöten, sillä mahdoton oli enää kulkea veneillä virtaa myöten joka oli muuttunut pauhaavaksi koskeksi, ja syöksi jyrkkäin terävien kallioiden välitse. Viktoria-koskesta kertoo Livingstone, että neekerit sitä sanovat "kaikuvaksi savuksi", ja syynä tähän on, että siitä nousee tavattoman suuria höyrypatsaita, joiden huiput ylettyvät pilviin asti. Alapäästä ovat nuo höyrypatsaat vaaleita, vaan ylhäältä tummat, joten ne ovatkin hyvin savun näköisiä. Sambesi-virta syöksee täältä äkkijyrkästi syvään kallioiden väliseen kuiluun, joka on niin kapea, ettei virran niskalla venheellä kulkija ollenkaan näe mihin tuo ääretön vedenpaljous katoaa. Kosken suuruuden voi arvata kun ajattelee, että se tuhannen kyynärän levyisenä syöksee jyrkän kallion yli suoraan 310 jalkaa alas ja sitte ahdistuu kallionrotkoon, joka ei ole leveämpi kuin 40 kyynärää. Koskesta nouseva höyry taajenee ylempänä ilmassa ja putoaa takaisin maahan lakkaamattomana sateena. Vähäiseen saareen kosken niskalla kylvi Livingstone monenlaisia siemeniä, ollen vakuutettu, että koskesta nouseva höyry ja kosteus auttaisi hänen istutuksiaan kasvamaan.

Sekeletu oli saattanut Livingstonea Batokain maahan, jotka ennen ovat olleet itsenäiset ja harjoittivat silloin suurimpia julmuuksia ja ilkitöitä, kunnes Sekeletun isä Sebituane pakoitti osan heistä alamaisiksensa. Maa, jonka kautta Livingstone kulki, oli erittäin kaunista ja oli ennen ollut tiheästi asuttua, mutta nyt siitä olivat asukkaat vähentyneet hyvin suuressa määrässä edellisten sotien vuoksi. Batokat, jotka olivat äärettömän suurien karjalaumojen omistajat, olivat turhaan koettaneet vastustaa Makololojen valloituspuuhia ja kun he olivat voitetut, olivat Makololot saaneet niin paljon karjaa, etteivät voineet niitä edes pitää luvussa. Sekeletu jätti Livingstonen seuraajiksi 114 miestä saattamaan häntä meren rannalle.

Vähitellen alkoi maa kohota kunnes Livingstone tuli siihen ylämaahan, joka rajoittaa Sisä-Afrikan tasangot ja jonka Sambesi-virta Viktoria-koskessa katkaisee. Tätä seutua Livingstone kuvaa erittäin sopivaksi uudis-asukkaille sen vuoksi, että se on terveellinen ja hedelmällinen. Makololot kehuvat sitä parhaimmaksi maaksi, kuin he tuntevat. Täällä olikin Sekeletun isävainaja Sebituane ensin asunut ennenkun Matebelet hänen sieltä karkoittivat ja ryöstivät häneltä kaiken karjan, jonka jälkeen hän muutti länteen päin ja perusti sen valtakunnan, jossa hänen poikansa nyt hallitsi. Asukkaat olivat vierasvaraisia ja ystävällisiä eivätkä tunteneet orjakauppaa. Metsä-eläviä oli niin paljon, että Livingstone ei sano missään nähneensä sellaista runsautta, mutta kun ne olivat arkoja, oli hänellä kuitenkin vaikeuksiakin saada elätetyksi suurta seuraajajoukkoansa. Monet hänen seuralaisistansa olivat kuitenkin taitavia metsästäjiä ja hankkivat silloin tällöin elefantin tahi jonkun muun suuren elävän paistiksi. Kerran sattui sellaisessa tilaisuudessa, että yöllä heidän ympärillensä kokoutui hyenaparvi, joka ilkeällä ulvomisellaan piti heidät valveilla. Livingstone, joka tiesi että neekerit uskovat hyenain aina tarkoittavan jotakin ulvomisellaan, kysyi väeltänsä syytä siihen, miksi hyenat niin kovasti ulvoivat ja sai vastaukseksi, että ne iloitsevat edeltäpäin siitä saaliista, jonka ne tietävät huomenna saavansa elefantin jäännöksistä.

Lintujakin kertoo Livingstone täällä olevan hyvin suuressa määrässä ja mainitsee niistä omituisen sarvikuonolinnun, jolla nokan päällä on suuri luinen kasvannainen. Kun tämä lintu on tehnyt pesänsä, tavallisesti ontevaan puuhun, ja muninut munansa, niin koiraslintu tukkeaa pesän suun niin pieneksi, että auki jää ainoastaan pieni reikä, josta naaras pistää nokkansa ulos; koiras syöttää naarasta niin kauan, kunnes pojat kykenevät lentoon, jolloin naaras on erinomaisen lihava, ja asukkaat pyytävät sitä silloin suurena herkkupalana; koiras itse on samalla ajalla laihtunut hyvin laihaksi. — Toinen omituinen lintu on mesikäki, joka on hyvin ahnas mettä syömään, mutta kun mehiläispesä sattuu olemaan sellaisessa paikassa, ettei se sitä saavuta, houkuttelee se ihmisiä pesän luo, ja saapi tavallisesti aina osan medestä, kun nämä sen löytävät.

Asukkaat näillä seuduilla ovat hengellisessä kehkeymisessä paljon jäljempänä sisämaan asukkaita, ja olivat silloin kun Livingstone heidän maansa kautta kulki, niin paljon sorretut mahtavampain naapurien hyökkäyksien kautta, että he suurimmalla hartaudella toivoivat rauhaa. He ovat iholtansa vaaleampia, melkein kahvin-värisiä, johon on kaadettu kermaa, eivätkä pidä mustaihoisuutta minäkään kauneutena. He rumentavat itsensä siten, että yleisesti lyövät pois etuhampaat yläleuasta, eikä heidän tirannihallitsijansakaan ole saaneet tätä tapaa poistetuksi.

Orjakaupan ja portukalilaisten kauppiaitten menettelyn seuraukset alkoivat tuntua yhä selvemmin kuta etemmäksi matkustajat kulkivat itään päin. Asukkaat tulivat yhä enemmin vihamielisiksi ja epäluuloisiksi ja usein oli heidän ja matkustajain välillä syttynyt riitoja, jotka olivat vaikeita sovittaa. Kuljettuansa erään Tsumbo-nimisen Portukalilaisten hyljätyn kauppa-aseman jäännöksien ohitse, joutui Livingstone seuralaisineen Portukalilaisten ja alkuasukkaiden sotatantereelle. Hänen täytyi nyt kulkea virran eteläpuolelle, ja jatkaa matkaansa sillä puolella virtaa kunnes hän tuli Tete-nimiseen Portukalilaisten perustamaan kauppapaikkaan, maaliskuulla 1856. Täällä asuva portukalilainen päällikkö Tito Augusto d'Arajo Sicard vastaanotti Livingstonen ystävällisimmällä tavalla. Kun Livingstone maaliskuun 2 p. iltapuolella väsyneenä seisattui Teten ulkopuolella noin 8 engl. peninkulman matkan päähän eikä samana päivänä enää jatkanut matkaa kaupunkiin, vaan jäi yöksi lepäämään leiripaikalle, lähetti hän vaan kaupungin päällysmiehelle ne suosituskirjeet, jotka hän oli saanut Loandan piispalta sekä muilta henkilöiltä siellä. Seuraavana aamuna k:lo 2 heräsi hän kun kaksi upseria sotamieskomppanian kanssa tuli häntä vastaanottamaan tervehtien häntä tervetulleeksi ja tuoden hänelle aineksia eurooppalaisen aamiaisen valmistusta varten. Hänen seuralaisensa hämmästyivät suuresti ja luulivat noiden aseellisten miesten tulleen heitä ja Livingstonea vangitsemaan. Kun Livingstone oli tullut Teteen, sai hän vielä suuremmassa määrässä kokea portukalilaisen päällikön ystävyyttä; sillä tämä koki kaikin tavoin virkistää hänen uupuneita voimiansa, antoi Makololoille maakappaleen viljeltäväksi kunnes he voisivat palata kotiansa, vieläpä piti heitä talossaan kunnes he ennättivät rakentaa itselleen majoja, antoi heille viljaa, y.m. Livingstonen pikku tyttärelle vietäväksi hän lahjoitti rukousnauhan, jonka eräs Teten asukkaista oli valmistanut siellä saadusta kullasta; samoin hän antoi näytteitä kultahiekasta, jota oli saatu kolmesta eri paikasta Teten ympäristöllä ja jotka vieläkin säilytetään geoloogisessa museumissa Lontoossa.

Tetessä Livingstone viipyi puolitoista kuukautta, sillä hänen täytyi odottaa sopivampaa vuodenaikaa matkustaaksensa, ja tutki sillävälin tarkemmin näitä seutuja. Tetessä ovat Portukalilaiset hallinneet jo kauan aikaa, ainakin toista sataa vuotta, vaan kuitenkaan ei tämä uudisasuntola ole voinut kehittyä parempaan kukoistukseen, vaikka se on luonnostansa rikkaalla ja hyvin edullisella paikalla. Suurin syy siihen on orjakauppa ja Portukalilaisten sodat alkuasukasten kanssa. Kerran oli sellaisen sodan ajalta Teten maaherra lähtenyt kurittamaan erästä kapinoitsijaa, mutta tämä oli lähettänyt joukon väestänsä Teteen, ja turvattomana tuli silloin kaupunki perin pohjin hävitetyksi tulipalon kautta, niin ettei jäänyt kuin kirkko jäljelle. Livingstonen aikana oli kaupungissa vieläkin jäännöksiä ja raunioita näiltä ajoilta, ja Teten koko asukasluku oli parin tuhannen paikoilla. Kahvin sekä muiden hyödyllisten kasvien viljelys on joutunut suuresti rappiolle entisiin aikoihin verraten. Paitse kultaa, jota täällä on huuhtomalla löydetty, on myös runsaassa määrässä rautaa, joka on erinomaisen hyvää. Kasvikunnan rikkaudesta voisi toimelijaisuudella saada hyvinkin suurta hyötyä tälle maalle, mutta valitettavasti on kauppa kulkenut monen käden kautta eikä suoranaista yhteyttä ole pidetty emämaan ja siirtokuntien välillä. Suurin onnettomuus maalle on kuitenkin orjakauppa, joka tuskin meidänkään aikoinamme lienee lakannut näillä seuduilla.

Saatuansa tietää, että Sambesi-virran suupuolella oli tullut nälkä-aika, päätti Livingstone jättää seuralaisensa Makololot Teteen ja jatkaa matkaansa ainoastaan muutamain toverien kanssa. Välttääksensä epäluuloa, jätti hän kaiken Sekeletun hänelle antaman elefantin-luun erään luotettavan Portukalilaisen haltuun sillä käskyllä, että jos hän ei palajaisikaan, tämä möisi sen ja lähettäisi sen edestä tavaroita Sekeletulle. Muutoin oli Livingstonen tarkoitus lähteä Englantiin niin pian kun hänelle siihen ilmestyisi tilaisuus, sekä palata sieltä jonkun ajan kuluttua. Englannissa hän tuumi ostaa omilla varoillansa tavaroita Sekeletulle, ja sitte ottaa palkinnokseen niiden hinnan siitä summasta, joka saataisiin kun elefantin-luu olisi saatu myydyksi.

Lähdettyänsä Tetestä huhtikuun 22 p:nä v. 1856 kulki Livingstone veneillä pitkin Sambesi-virtaa Senna nimisen, rappiolle joutuneen portukalilaisen kylän ohitse, jonka asukkaat hänelle kuitenkin osoittivat kaikkea ystävyyttä. Virta on täällä ala-varrellansa jo paisunut niin suureksi, että kun Livingstone oli keskellä virtaa, niin ei kumpaakaan rantaa näkynyt. Vasemmalla puolella laskee siihen likellä sen suuta Shire niminen lisävirta, joka kulkee erittäin hedelmällisten ja terveellisten seutujen halki, jotka sen pahempi, ovat jääneet sivistymättömien neekerien haltuun, vaikka kyllä alku olikin tehty näiden maiden viljelemiseen ja niiden asukkaiden sivistyttämiseen.

Tultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että Englannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet paljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan Sambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta maalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä salakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin Livingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia seuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi olikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren. Makololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan Livingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin. Oltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään Englantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja sekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös Livingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin kautta Englantiin.

Hän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs mies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi olevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä Sekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen kotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea ottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä hänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan sanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin. "Siitä ei ole lukua," vastasi tämä, "salli vaan minun kuolla jalkojesi juuressa".

Kun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova myrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot pauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene toisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan. Sekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja syöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi toista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä veneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan laineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi merimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin kerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: "Tälläkö tavoin teillä on tapa matkustaa?" Livingstone hymyili ja vastasi: "No niin, kuten näet," ja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään nähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut ikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti, että maamoukat, — joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua — tottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä myöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he hinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa katsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja olivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone — omaan äidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja oli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti vieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava keskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä täydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.

Laivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien sekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä pyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän virkkoi usein: "Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä," ja ihmetteli "kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi — pelkkää vettä". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa olivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi tappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan ainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan Sekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat usein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone tahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän etevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia kohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa ja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli hyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.

Mauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti matkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat suurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti ystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista vaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta kuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti Livingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin, johon hän saapui joulukuulla 1856.

Kotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja kunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli noin puoli miljonaa markkaa.

Livingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa Etelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki tunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut vähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli pidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria hedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta jalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman jälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun saakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja korkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne kansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein kaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne voivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli heille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet heistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä on pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että karjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen vuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan hedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle vahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen ilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin sovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä hyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on parin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä lapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa muutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää kuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan sadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.

Etelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt suuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat tavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat viime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen johdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin keskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin ylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat Londa-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon johdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista heimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen, nimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien Etelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien heimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että se selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.