Front matter

SYYSTÄHDEN ALLA

Kulkijan kertomus

Kirj.

KNUT HAMSUN

Suomennos Helsingin Kaiulle

Helsingissä, Helsingin Kaiku, 1910

Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.

1.

Meri oli eilen peilikirkas ja peilikirkas se on tänäänkin. Saaren yllä lepää lämpöinen syyskesä — kuinka onkin lauhaa ja lämpöistä! — mutta aurinkoa ei näy.

Siitä on monta vuotta kun olin näin rauhassa, ehkä kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, ehkä oli se jossain edellisessä elämässä. Mutta kerran ennen, mietin minä, lienen tätä rauhaa maistanut, koskapa käyn täällä hyräillen ja olen ihastuksissani ja huomaan joka kiven ja korren ja ne näyttävät huomaavan minut. Olemme tuttuja.

Kävellessäni ruohottunutta polkua metsän läpi vapisuttaa sydäntäni ylimaailmallinen riemu. Muistan Kaspianmeren itärannalta paikan, missä kerran seisoin. Siellä oli samanlaista kuin täällä, ja meri oli tyyni, raskas ja raudanharmaa kuten nytkin. Kävelin metsän läpi, aloin liikuttua kyyneliin saakka ja olin hurmaantunut, puhelin koko ajan: Taivaan Jumala, minun piti siis palata tänne!

Ikäänkuin olisin siellä ennen ollut.

Mutta niinpä lienenkin sinne ennen tullut toisesta ajasta ja toisesta maasta, missä metsä ja polut olivat samat. Lienen ollut kukka metsässä tai akasiapuussa asuva kuoriainen.

Ja nyt olen tullut tänne. Lintuna olen tainnut lentää pitkän tien. Tai olen saattanut olla siemen hedelmässä, jonka Persian kauppias on lähettänyt…

Nytpä olen poissa kaupungin melusta ja ahdingosta ja sanomalehdistä ja ihmisistä, olen paennut niitä kaikkia, sillä minua kutsui taasen maaseutu ja yksinäisyys, josta olen kotoisin. Saatpa nähdä että kaikki käy hyvin! ajattelen minä ja toivon parasta. Voi, olenhan minä ennenkin näin paennut ja taas palannut kaupunkiin. Ja jälleen paennut.

Mutta nyt olen lujasti päättänyt saavuttaa rauhan hinnasta mistä hyvänsä. Olen toistaiseksi majoittunut erääseen mökkiin täällä ja vanha Gunhild on emäntäni.

Siellä täällä havumetsässä on pihlajia kypsine korallimarjoineen, raskaina terttuina pudottavat ne nyt marjansa maan kamaralle. Ne korjaavat itse satonsa ja kylvävät itsensä jälleen, uskomattoman paljon ne tuhlaavat joka ainoa vuosi; yhdessä puussa lasken yli kolmesataa terttua. Ja mäkilöillä ylt'ympäri näkyy vielä itsepintaisia kukkia, jotka eivät ensinkään aijo kuolla, vaikka niiden aika itse asiassa onkin lopussa.

Mutta lopussahan on vanhan Gunhildinkin aika, ja kuoleekos hän sitten! Hän hommailee aivan kuin ei kuolema yhtään häntä liikuttaisi. Kun kalastajat makailevat ja oleilevat alhaalla rannassa, tervaavat rysiään tai maalaavat veneitään, menee vanha Gunhild heidän luoksensa silmät ummessa, mutta mielessä mitä viekkaimmat kaupan teko vehkeet.

Mitä makrilli tänään maksaa? kysyy hän.

Saman kuin eilenkin, kuuluu vastaus.

Pitäkää sitten minun puolestani.

Gunhild kääntyy kotiin.

Mutta kalastajat tietävät liian hyvin, ettei Gunhild ole vain menevinään pois, hän on ennen mennyt tuvalleen asti taakseen katsomatta.

Hoi siellä! huutavat he siksi hänelle, olkoon menneeksi seitsemän makrillia puoleen tusinaan, kun on kerran vanha ostaja.

Silloin ostaa Gunhild kalaa…

Vaatenuorilla riippuu punaisia liivejä ja sinisiä paitoja ja kauhean paksuja alusvaatteita; saaren elossa olevat vanhat vaimot ovat ne kehränneet ja kutoneet. Mutta riippuu siellä kuivamassa hienoja hihattomia paitojakin, joissa niin oivasti sopii väristä viluaan siniseksi saakka, ja pieniä villapuseroita, jotka voi venyttää nuoraksi. Mistä nuo vaivaiset ovat kotoisin? Tyttäretpä, meidän aikaiset nuoret tytöt ne ovat kaupungista itselleen ansainneet. Kun niitä varovasti ja harvoin pesee, niin ne kestävät tasan kuukauden. Ja ihanan alasti niissä ollaan kun reijät alkavat isontua.

Vanhan Gunhildin kengät sitävastoin ovat kaikesta vilpistä vapaat. Sopivin väliajoin kääntyy hän jonkun samanikäisen ja samanmielisen kalastajan puoleen ja saa päällisiin ja pohjiin voimallista voidetta, jolle mikään vesi ei mahda mitään. Minä näen miten voide rannassa keitetään, siinä on talia, tervaa ja pihkaa.

Kuljeskellessani eilen rannalla katsellen ajelehtivia puita, suomuksia ja kiviä löysin peililasinpalasen. En käsitä kuinka se on voinut tänne joutua; sehän näyttää aivan erehdykseltä ja valheelta. Ei liene kukaan kalastajakaan sitä tänne soutanut, asettanut tähän ja lähtenyt takaisin! Minä annoin sen maata paikassaan, se oli tavallista paksua ja huonoa lasia, voi olla jostakin raitiotievaununruudusta. Oli sellainenkin aika jolloin lasi oli harvinaista ja viheriää, — Jumala siunatkoon entisiä aikoja, joina jokin oli harvinaista!

Kalastajamajoista saaren eteläpäässä nousee savu. On ilta, puuro on pöydässä. Ja syötyä menee kunnon väki levolleen noustakseen taas päivänkoitteessa. Ymmärtämättömät nuoret vain vielä vaeltelevat tuvasta tupaan aikaansa kulutellen eivätkä älyä omaa parastansa.

2.

Tänne on saapunut aamulla mies, hän on tullut tupaa maalaamaan. Mutta kun vanha Gunhild on niin kovin ijällinen ja pahoin leinin lyömä, saa hän ensin hakata vähän keittopuita. Minä olen monasti tarjoutunut hakkaamaan puut; mutta hänen mielestään minulla on liian hienot vaatteet eikä hän ole millään keinoin tahtonut antaa minulle kirvestä.

Vieras maalari on pieni tanakka mies, punatukkainen ja parraton; hänen puuhaillessaan puitten kanssa seison minä ikkunassa ja vaaniskelen häntä nähdäkseni kuinka hän käyttäytyy. Kun huomaan hänen juttelevansa itsekseen, hiivin ulos tuvasta ja kuuntelen hänen ääntänsä. Jos hänen iskunsa epäonnistuu, pysyy hän rauhallisena eikä huoli mitään; mutta kun hän kolhasee itseään, vihastuu hän ja sanoo: piru! pirusoita! katsahtaa sitten nopeasti ympärilleen ja alkaa hyräillä salatakseen mitä oli sanonut.

Minäpä tunnen maalarin. Mutta se peijakas ei olekaan mikään maalari, se on Grindhusen, yksi tovereistani niiltä ajoilta, kun Skrejan tietä tehtiin.

Minä menen hänen luokseen, sanon kuka olen ja juttuan hänen kanssaan.

Siitä on monta vuotta kun me, Grindhusen ja minä, olimme yksissä tietöissä, se oli ihan nuoruutemme aikoina, me tanssimme teitämme mitä surullisimmissa saappaissa ja söimme mitä saimme, kun meillä sattui rahaa olemaan. Mutta jos rahoja oli liiemminkin, silloin tuli tytöille tanssit, koko lauvantai-yöksi, ja työtoverimme olivat hyviä veikkoja, ja talon vaimo se rikastui meille kahvia myömällä. Sitten tehtiin taas työtä iloiten ja riemuiten koko viikko ja ikävöitiin lauvantaita. Mutta Grindhusen, hänpä oli oikea punatukkainen susi piikoja ahdistelemaan.

Muistiko hän niitä Skrejan päiviä?

Hän katsoo minua, tarkastelee ja arastelee, kuluu hetki, ennenkuin saan hänet mukaan muistoihini.

Kyllä hän Skrejan muistaa.

Ja muistatko Viilan Anttia ja Spiraalia? Ja muistatko Petraa?

Ketä niistä?

Petraa. Hänhän oli sinun heilisi?

Kyllä, kyllä minä hänet muistan. Minä tulin ottaneeksi hänet lopuksi.

Grindhusen alkaa taas hakata.

Vai otit sinä hänet?

No joo. Eihän se toisinkaan käynyt. Mitä minun piti sanoa, niin sinustahan on miestä paisunut aika tavalla, näen mä?

Kuinka niin? Vaatteet? Eikö sinulla itselläsi ole pyhäpukua?

Mitä sinä olet noista antanut?

Minä en muistanut, mutta ei se paljon ollut, en osannut sanoa niin tarkalleen.

Grindhusen katsoo ihmeissään ja alkaa nauraa.

Etkö muista mitä olet vaatteista antanut? Sitten hän tulee totiseksi, pudistaa päätään ja sanoo: niin, et taida tietää. Sellaista se on, kun on varoja.

Vanha Gunhild tulee tuvasta ja kun hän huomaa, että me kulutamme ajan jutellen täällä hakkuupölkyn ääressä, määrää hän Grindhusenin alottamaan maalauksen.

Vai niin, sinusta on nyt tullut maalari, sanon minä.

Grindhusen ei vastaa ja minä älyän sanoneeni jotain hullua ihmisten kuullen.

3.

Hän paikkaa ja maalaa pari tuntia ja mökki pahanen seisoo tuota pikaa somana ja punaisena saaren pohjoisrannalla. Päivällislevon aikana minä menen Grindhusenin luo naukku mukanani, me asetumme istumaan ja juttelemme ja tupakoimme.

Maalari? En minä pahoin maalari ole, sanoo hän. Mutta kun joku kysyy osaanko maalata tuvan seinän, niin minä osaan sen. Ja jos joku kysyy osaanko sitä tai tätä, niin osaan niitäkin. Sinullapa oli erittäin hyvää viinaa.

Hänen vaimonsa ja kaksi lastansa asuivat peninkulman päässä, hän kävi kotona joka lauvantai; kaksi tytärtä oli täysi-ikäistä, toinen naimisissa, Grindhusen jo appiukko. Kun hän saisi Gunhildin tuvan pariin kertaan maalatuksi, pitäisi hänen pappilaan kaivoa kaivamaan; aina sitä jotain työtä löytyi seudussa siellä ja täällä. Ja roudan tultua ja talven aljettua ajatteli hän joko lähteä metsiin tukkitöihin tai makailla ja latailla itseänsä jonkun aikaa, kunnes yhtä tai toista tointa ilmestyisi. Ei hänen perheensä nyt ollut suurimmillaan ja neuvo kai löytyisi huomenna samoin kuin tänäänkin.

Jos totisesti minussa nyt olisi siihen miestä, niin minä ostaisin joitakin muurauskojeita, sanoi Grindhusen.

Oletko sinä muurarikin?

En minä juuri muurarikaan ole. Mutta kun kaivo saadaan kaivetuksi, täytyy se muuratakin, se on selvää…

Minä käydä kuhnailen saaren poikki kuten tavallista ja ajattelen yhtä ja toistakin. Rauhaa, rauhaa, taivaanhyvää rauhaa haastaa minulle vaijeten jokainen metsän puu. Kas nyt ei ole enää paljon pikkulintuja, vain joitakin variksia, jotka äänettöminä lentävät paikasta toiseen ja istuutuvat. Ja pihlajanmarjatertut putoavat painavina alas ja hautautuvat sammaleeseen.

Hän on ehkä oikeassa, Grindhusen, neuvo löytynee kaikkeen huomenna kuten tänäänkin. Nyt en minä ole lukenut sanomalehtiä kahteen viikkoon ja elän kumminkin, minä viihdyn, sisäinen rauhani edistyy isoin askelin, minä laulan, nostelen olkapäitäni, seison paljain päin ja katselen iltasin tähtitaivasta.

Viimeisinä kahdeksanatoista vuotena minä olen istunut kahvilassa ja antanut tarjoilijalle kahvelin takaisin, kun se ei ollut puhdas, täällä Gunhildin luona en minä ensinkään anna kahvelia takaisin? Näitkö Grindhusenia, puhelin minä itsekseni? Kun hän sytytti piippuansa, käyttihän tulitikkua äärimmilleen, eikä kumminkaan polttanut karaistuja sormiaan. Minä havaitsin että hänen kädellään käveli kärpänen, mutta hän antoi sen kävellä, ehkei hän tuntenut sitä. Sellaisen pitää miehen olla kärpäsiä vastaan…

Illalla ottaa Grindhusen veneen ja soutaa pois. Minä harhailen ympäri rantaa, hyräilen hiukan, heitän kiviä selälle ja vedän maalle vesiajopuita. Tähdet paistavat ja kuu. Parin tunnin kuluttua palaa Grindhusen mukanaan veneessä hyvä joukko muurauskojeita. Ne hän on käynyt varastamassa, mietin minä. Me otamme kumpikin kantamuksen olallemme ja piilotamme ne metsään.

Sitten on yö ja me menemme kumpikin sijallemme.

Seuraavana iltapäivänä on tupa valmiiksi maalattu; mutta saadakseen täyden päivän suostuu Grindhusen hakkaamaan puita lopun aikaa kello kuuteen asti. Minä otan Gunhildin veneen ja soudan ongelle, jotten olisi saapuvilla Grindhusenin lähtiessä. Minä en saa yhtään kalaa, värisen vain ja katson usein kelloa. Nyt hän kai on poissa, mietin minä ja soudan kotiin seitsemän tienoissa. Grindhusen on ehtinyt mantereelle ja huutaa sieltä minulle hyvästi.

Lämmin virta kulki läpitseni, tuntui kuin minua olisi kutsunut nuoruus, Skreja, ihmisijän takaa.

Minä soudan hänen luokseen ja sanon:

Saatko sinä yksin sen kaivon kaivetuksi?

En, minä saan toisen miehen mukaani.

Ota minut mukaasi! sanon minä. Odotahan siinä, minä vain käyn tuvalla maksamassa.

Kun olin päässyt keskelle lahtea huutaa Grindhusen:

Ei — yö minut ennättää. Ja miten liekin, et taida olla tosissasikaan?

Odota muutama minuutti. Minä vain pikimältäni käväisen tuolla.

Grindhusen istuu rannalle. Hän muistaa, että minulla on pullossa hiukan erittäin hyvää viinaa.

4.

Me tulimme pappilaan lauvantai-päivänä. Grindhusen oli vihdoin ankarasti epäillen ottanut minut apumiehekseen, minä olin ostanut muonaa ja työvaatteita ja seisoin nyt paikalla puserossa ja varsisaappaissa. Minä olin vapaa, eikä minua tunnettu, opettelin kävelemään pitkin, sitkein askelin, ja proletaarin näköinen minä olin entuudesta sekä kasvoiltani että käsiltäni. Meidän piti asua pappilassa; ruokaa saimme keittää panimohuoneessa.

Sitten me aloimme kaivaa.

Minä tein mitä minulle kuului ja Grindhusen oli tyytyväinen. Kas vain, sinä olet sittenkin koko peto työtä tekemään, sanoi hän.

Hetken kuluttua tuli pappi luoksemme ja me tervehdimme. Hän oli vanhahko lempeä mies ja puhui älykkäästi; silmien ympärillä hänellä oli ryppyjoukko aivan kuin tuhannen suopean hymyn jäljeltä. Hän pyysi anteeksi, mutta kanat olivat niin surkeita että puikkivat puutarhaan joka vuosi, ja emmekö voisi ensin tulla jotenkin korjaamaan puutarhan aitaa yhdestä paikasta?

Grindhusen vastasi, että kyllä siihen keino keksittäisiin.

Me lähdimme ja laitoimme luhistuneen puutarhan aidan kuntoon ja siinä puuhaillessamme tuli nuori nainen ja katseli meitä. Me vastasimme tervehdykseen ja hän näytti minusta kauniilta. Tuli puolikasvuinen poikakin ulos ja katseli meitä ja kyseli monia kysymyksiänsä. Nuo kaksi kai olivat sisaruksia. Työ kävi kovin keveästi nuorten seistessä katselemassa.

Niin tuli ilta. Grindhusen meni menojaan kotiinsa, minä jäin. Makasin yöni ladossa.

Aamulla oli sunnuntai. En uskaltanut pukeutua pyhävaatteisiini, sillä ne ehkä näyttivät liian hienoilta, mutta puhdistin tarkoin eilisen pukuni ja kuljeskelin pappilan pihamaata leppoisena sunnuntaiaamuna. Puhelin renkien kanssa ja laskin, kuten hekin, hiukan leikkiä parille piialle; kun kirkonkello alkoi soida, lähetin minä sisään pyytämään virsikirjaa, ja papin poika toi minulle sellaisen. Suurimmalta rengiltä sain lainaksi takin, se ei ollut aivan tarpeeksi iso, mutta kun riisuin yltäni puseron ja liivin, suojasi se minua aika hyvin. Sitten menin kirkkoon.

Sisäinen rauhani, jonka olin saarella ollessani rakentanut, ei osoittautunut vielä kyllin lujaksi; kun urut alkoivat pauhata, tempauduin minä irti yhtenäisyydestäni ja olin vähällä nyyhkyttää. Pidä kitasi, se on pelkkää hermoheikkoutta! puhuin minä itselleni. Olin asettunut hyvästi syrjäpuoleen ja salasin liikutukseni niin tarkoin kuin suinkin. Mutta iloinen minä olin, kun jumalanpalvelus päättyi.

Kun olin keittänyt lihaa ja saanut syöneeksi, kutsuttiin minua kyökkiin kahville. Siellä istuessani tuli sisään eilinen nuori neiti, minä nousin ja tervehdin ja hän vastasi. Hän oli kovin soma, sillä hän oli nuori, ja hänen kätensä olivat koreat. Kun minun piti mennä unohdin minä itseni ja sanoin:

Tuhat kiitosta ystävällisyydestänne, kaunis neiti!

Hän katsoi minua kummissaan, rypisti kulmiansa ja muuttui vähitellen tulipunaiseksi. Sitten hän nakkasi niskaansa ja lähti kyökistä. Hän oli kovin nuori.

No, olinpa onnistunut!

Allapäin minä hiivin metsään ja piilouduin. Senkin nenäkäs hupsu, kun en ollut vaiti! Senkin surkea juttumestari!

Pappilan rakennukset olivat pienen mäen kupeella, mäen päällä oli tasaista metsä- ja kaskimaata. Minä sain päähäni että kaivo oikeastaan olisi kaivettava tänne ylhäälle ja johto vietävä alas rakennuksiin. Arvostelen korkeutta ja olen varma siitä, että putous on riittävä; paluumatkalla mittailen askelin suunnittaisen etäisyyden, puolikolmattasataa jalkaa.

Mitä kaivo muuten minulle kuului? Eipäs tehdäkään uutta virhettä ja ruveta sivistyneeksi ja puhuta loukkaavasti ja esiinnytä yli säädyn rajojen!

5.

Maanantai-aamuna tuli Grindhusen takaisin ja me aloimme kaivaa. Vanha pappi tuli taas ulos luoksemme ja kysyi, emmekö voisi pystyttää kirkkotien varrelle paalua. Hän tarvitsi sitä, sellainen oli siellä ennenkin seisonut, mutta tuuli oli sen kaatanut, hän käytti sitä naulatakseen ilmoituksia ja kuulutuksia.

Me pystytimme uuden paalun ja asetimme sen niin hyvin, että se seisoi suorana kuin kynttilä; katoksi laitoimme sinkkihatun.

Valmistellessani suojustinta sain minä Grindhusenin ehdottamaan että paalu maalattaisiin punaiseksi; hänellä oli vielä vähäisen punamaalia Gunhildin tuvalta. Kun pappi mieluummin halusi paalun valkoiseksi ja Grindhusen vain puheli hänelle mielin kielin, huomautin minä että valkoiset laput näkyisivät paremmin punaiselta pohjalta. Silloin hymyili pappi, silmäkulmat lukemattomissa rypyissä ja sanoi: Niin, siinä sinä olet oikeassa.

Enempää ei tarvittu, tuo hymy ja pienoinen suopeus riittivät tekemään minut sisimmässäni ylpeäksi ja iloiseksi.

Nuori neiti tuli ulos, sanoi joitakin sanoja Grindhusenille, laskipa leikkiäkin hänelle ja sanoi että minkä punaisen kardinaalin hän tänne pystytti? Minulle ei hän sanonut mitään eikä katsonut, kun tervehdin.

Päivällishetki oli ankara. Ei sentähden ettei ruoka olisi kelvannut, mutta Grindhusen söi niin kamalasti soppaa ja suun seutu kiilsi rasvaa. Kuinka hän puuroa syöneekään! mietin minä hysteerisenä.

Kun Grindhusen oikaisi itsensä penkille aikoen ottaa päivällislevon samassa runsauden tilassa, huusin minä muitta mutkitta hänelle:

Mutta pyyhihän toki suusi, mies!

Hän katsoi minuun, kuivasi suunsa ja katsoi kättänsä. Suuni? sanoi hän.

Minun täytyi lyödä leikiksi ja sanoa että hahaa, minäpäs petin sinua pahanpäiväisesti Grindhusen! Mutta minä olin tyytymätön itseeni ja lähdin heti ulos.

Minäpä muuten panen nuoren neidin vastaamaan, kun tervehdin, mietin minä; hetken päästä hän saa havaita, että minä olen mies jolla on tietoja. Minulla oli mielessä tuo kaivo vesijohtoineen, mitäpä jos esittäisin täydellisen suunnitelman! Minulta puuttui tähtäyslaitos, millä olisin saanut määrätyksi putouksen mäen huipulta, ja minä aloin valmistaa sellaista. Tulin toimeen saatuani puuputken, johon kiinnitin kaksi tavallista lampunlasia, ja sitten täytin koko laitoksen vedellä.

Pappilasta löytyi, yhä enemmän pikkuhommaa, piti oikaista porraskivi, tarkastaa joku muuri; kun jyvät piti ajaa sisään, oli aitan sillan kansi korjattava. Pappi piti mielellään kaikki kunnossa, ja meistä saattoi olla samantekevää, kun teimme työtä päiväpalkoin. Mutta päiväin kulussa kävi toverini seura minulle yhä epämiellyttävämmäksi. Sellainenkin asia kuin että hän asetti leivän rintaansa vasten ja leikkasi voihin tuhritulla taskuveitsellään, jota hän alinomaa nuoli, kiusasi minua kovasti; lisäksi se, ettei hän pyhien välillä koko pitkänä viikkona pessyt itseään. Aamulla ennenkuin aurinko oli näkyvissä ja vielä iltasin sen laskettua riippui hänen nenästään kiiltävä pisara. Ja hänen kyntensä sitten! Ja hänen korvansa olivat aivan muodottomat!

Minähän olin nousukas, joka oli kahviloissa oppinut hienoksi. Kun en saattanut olla moittimatta toverini siivottomuutta, synnytin minä välillemme kasvavaa epäsointua ja pelkäsin että meidän täytyisi erota jonakin päivänä. Puhuimme toisillemme vain mikäli se oli välttämätöntä.

Kaivo oli yhä kaivamatta. Sunnuntai tuli ja Grindhusen oli mennyt kotiinsa.

Minulla oli nyt tähtäysputkeni valmiina ja iltapäivällä minä nousin päärakennuksen katolle ja sijoitin laitokseni. Näin heti että tähtäysviiva tapasi maan useita metrejä huippua alempana. Hyvä. Vaikka laskisin kokonaisen metrin kaivon vesipintaan olisi painetta yllinkyllin.

Siellä maatessani ja tähdätessäni keksi minut papin poika. Hänen nimensä oli Harald Meltzer. Mitä minä siellä ylhäällä tein? Mittasin mäkeä, miksi? Mitä varten minä korkeudesta halusin selvää? Antakaas minunkin tähdätä!

Myöhemmin minä sain kymmenen metriä pitkän nauhan jolla mittasin mäen alhaalta ylös asti, Harald auttoi minua. Palattuamme pihaan menin papin luo ja esitin suunnitelmani.

6.

Pappi kuunteli kärsivällisenä eikä tehnyt asiaa heti mahdottomaksi.

Niinkö arvelet! sanoi hän ja hymyili. Niin ehkäpä. Mutta se tulee maksamaan niin paljon. Ja mitäpä varten me sen muuten tekisimme?

Sille kaivolle, jota me olemme alkaneet kaivaa, on seitsemänkymmentä askelta. Seitsemänkymmentä askelta saavat piiat käydä kaikenlaisella kelillä kesät talvet.

Niinhän se on. Mutta se maksaa koko maailman.

Puhumatta kaivosta, jonka te joka tapauksessa tarvitsette, ei itse johto putkineen ja töineen tulisi maksamaan yli parin sadan kruunun, sanoin minä.

Pappi sävähti.

Eikö enempää?

Ei.

Minä viivytin hiukan jokaista vastausta ikäänkuin olisin ollut luonnostani niin älykäs ja sellaiseksi syntynyt, mutta minä olinkin ennakolta ajatellut kaikki valmiiksi.

Se olisi suuri huojennus, sanoi pappi mietiskellen. Se vesiamme kyökissä, sekin on sellaista sotkua.

Ja kaikki se vesi, joka täytyy kantaa ylös makuuhuoneisiin.

No, makuuhuoneet siitä eivät kumminkaan hyötyisi. Ne ovat toisessa kerroksessa.

Me laitamme johdon ylös toiseen kerrokseen.

Oikeinko totta? Toiseen kerrokseen? Olisiko painetta kylliksi?

Tässä minä viivytin vastaustani vieläkin enemmän ja tekeydyin suunnattoman luotettavaksi.

Minä luulen kyllä voivani taata, että vesisuihku nousee yli katon, sanoin minä.

Ei, luuletko niin! puhkee pappi puhumaan. Tulehan, mennään katsomaan minne sinä haluaisit kaivon sijoittaa.

Me lähdimme kiipeemään mäkeä, pappi, Harald ja minä. Minä annoin papin tähystää laitoksellani ja sain hänet vakuutetuksi siitä, että painetta tulisi yli tarpeen.

Minäpä juttelen siitä toverisi kanssa, sanoi hän.

Silloin minä vastasin ja kaivoin kuoppaa Grindhusenille:

Ei, ei hän ymmärrä sitä.

Pappi katsoi minuun.

Niinkö luulet? sanoi hän.

Lähdimme takaisin. Pappi puheli aivan kuin itsekseen:

Siinä sinä olet oikeassa, talvella on alituinen vedenkanto. Niin, ja sitäpaitsi kesälläkin. Minä keskustelen siitä perheeni kanssa.

Pappi meni sisään.

Kului kymmenen minuutin aika ja minut kutsuttiin pääportaille, jonne papin koko perhe oli kokoontunut.

Sinäkö aijot meille laittaa vesijohdon? kysyi rouva ystävällisesti.

Minä nostin lakkia kankeasti ja mielevästi, ja pappi vastasi minun puolestani, että niin, se se mies oli.

Neiti soi minulle uteliaan katseen ja alkoi heti hiljakseen jutella Haraldin kanssa. Rouva jatkoi kyselyään. Tulisiko siitä todellakin sellainen johto kuin kaupungissa, väännettiin hanaa ja vettä tuli? Ja samoin toisessa kerroksessa? Pari sataa kruunua? Kuulepas, minun mielestäni sinun sopisi se tehdä! sanoi hän miehelleen.

Niinkö arvelet! Tulkaas, mennään vielä kerran mäelle ja tähystetään kaikin.

Menimme ylös mäelle, minä sijoitin putken ja annoin kaikkien tähdätä.

Kuinka kummallista! sanoi rouva.

Neiti ei puhunut mitään.

Pappi kysyi:

Mutta onko täällä vettä?

Minä vastasin varsin älykkäästi, että oli vaikea mennä sitä vakuuttamaan; mutta hyvät olivat täällä maat.

Mitkä maat? kysyi rouva.

Maanlaatu täällä ylhäällä. Sitäpaitsi kasvaa täällä sekä pajua että leppää. Ja paju vaatii märkyyttä.

Pappi nyökkäsi ja sanoi:

Hän osaa kyllä asiansa tuo mies, Marie.

Kotimatkalla oli rouva ehtinyt siihen kestämättömään mielipiteeseen, että hän voi tulla toimeen yhtä piikaa vähemmällä, kun saisi vesijohdon. Jotten pettäisi häntä, huomautin:

Etenkin ehkä kesällä. Puutarhan kastelu toimitetaan letkulla, joka viedään ulos kellarinikkunasta.

Ei, oletko moista kuullut! huudahti rouva.

Sittenkään en uskaltanut puhua johdosta navettaan. Olin koko ajan tiennyt, että jos laittaisi kaksi kertaa isomman kaivon ja sivuputken navettaan, tulisi sama huojennus karjapiian kuin keittäjättärenkin osaksi. Mutta se myöskin lisäisi menoja likipitäin toisella puolella. Ei ollut hyvä esittää niin suurta suunnitelmaa.

Asiain näin ollen täytyi minun lähteä sisään odottamaan Grindhusenin tuloa. Pappi sanoi tahtovansa nukkua asian päälle.

7.

Minun piti nyt valmistaa toveriani ottamaan vastaan tieto että kaivo kaivettaisiin ylös mäelle; jotten herättäisi hänessä epäluuloja, vieritin koko syyn papin selkään; hän sen muka ensin oli keksinyt, minä olin vain häntä puoltanut. Grindhusen oli tyytyväinen, hän älysi heti että me saisimme nyt enemmän työtä, kun pitäisi kaivaa ojannekin johtoa varten.

Sattui niin onnellisesti että pappi maanantaiaamuna alkoi puoleksi leikillä puhua Grindhusenille:

Toverisi ja minä olemme päättäneet kaivaa kaivon tuonne ylös mäelle ja laittaa sieltä johdon; mitä sanot sellaisesta hullutuksesta sinä?

Kyllä se Grindhusenin mielestä oli erittäin oiva ajatus.

Mutta kun pitemmältä puhuttiin ja kaikin kolmin katseltiin paikkaa mihin kaivo tulisi, alkoi Grindhusen epäillä että minulla oli suunnitelmassa suurempi osa kuin tahdoin sanoa, hän arveli että johto-ojanteen täytyi olla hyvin syvä roudan vuoksi —

Metri ja kolmekymmentä, keskeytin minä.

— Ja että siitä tulisi kallis juttu.

Toverisi arvioi pari sataa kruunua kaikkiaan, vastasi pappi.

Grindhusen ei ymmärtänyt yhtään laskentoa ja voi sentähden vain sanoa:

Niin niin, kaksi sataa kruunua on rahaa sekin.

Minä sanoin:

Sittenpä rovastin tarvitsee maksaa pienemmät korvaukset, kun lähtee täältä.

Pappi hätkähti.

Korvaukset? En minä täältä lähde, hän sanoi.

Sitten tulee rovastilla toivottavasti olemaan iloa vesijohdosta läpi pitkän elämän, sanoin minä.

Pappi katsoi minuun ja kysyi:

Mikä on nimesi?

Knut Pedersen.

Mistä olet kotoisin?

Norrlannista.

Mutta minä älysin miksi kysymykset tehtiin ja päätin olla toiste käyttämättä moista romaanikieltä.

Miten olikaan — kaivo ja johto päätettiin laittaa ja me aloitimme työt…

Nyt seurasi hyvin hauskoja päiviä. Aluksi olin jännityksessä löytyisikö paikasta vettä ja nukuin muutaman yön huonosti; mutta kun tuo jännitys oli ohi, ei jäljellä ollut muuta kuin selvää ja suoraa työtä. Vettä siellä oli kyllä; parin päivän kuluttua täytyi meidän joka aamu ammentaa sitä pois sangoilla. Pohja oli savea ja me tuhraannuimme pahasti pehmeässä kaivossa.

Kun olimme kaivaneet viikon, aloimme seuraavalla särkeä kiviä muurausta varten; jälkimäiseen työhön olimme tottuneet Skrejan aikoina. Sitten kaivettiin taas viikko ja päästiin riittävän syvälle. Pohja tuli nyt niin pehmeäksi, että meidän täytyi heti aloittaa muuraus, jotteivät saviseinät luisuisi alas ja hautaisi meitä.

Niin me kaivoimme ja särjimme kiviä ja muurasimme, ja viikko toisensa jälkeen kului. Siitä tuli suuri kaivo ja työ luonnistui; pappi oli tyytyväinen. Grindhusen ja minä pääsimme taas parempiin väleihin, ja kun hän kuuli etten minä tahtoisi muuta kuin hyvän apulaisenpalkan, vaikka olinkin tässä työssä monasti johtajana, tahtoi hän puolestaan tehdä jotain minun mielikseni ja rupesi käyttäytymään siedettävämmin ateriain aikana. Paremmaksi en voisi saada elämääni eikä kukaan saisi minua enää houkutelluksi takaisin kaupunkiin.

Iltaisin minä kuljeksin metsässä tai kirkkomaalla, luin hautakirjoituksia ja ajattelin yhtä ja toista. Samalla minä haeskelin kuolleen kynttä. Minä tarvitsin sellaista kynttä, se oli keksintö, pieni pyöreä päähänpisto. Olin löytänyt sievän palasen koivunjuurta, josta aijoin veistää pienen piipunpesän nyrkinmuotoon; peukalosormen piti muodostaa kansi ja siihen minä ajattelin upottaa kynnen, saadakseni sen luonnolliseksi. Nimettömään aijoin kiertää pienen kultasormuksen.

Pääni pysyi terveenä ja rauhallisena tällaista puuhaillessani. Minulla ei ollut elämässäni enää mitään kiireitä töitä enkä minä lyönyt laimin mitään haaveksiessani, illat olivat minun omani. Jos mahdollista aijoin sitäpaitsi yrittää luoda itselleni jonkunmoisen kunnioituksen kirkon pyhyyttä kohtaan ja hiukan vainajain pelkoa; minä muistin kaukaa, kaukaa tuon sisältörikkaan mystiikan ja halusin päästä siitä jälleen osalliseksi. Kun minä kynnen löytäisin, kuuluisi ehkä haudasta huuto: Se on minun! Minä pudottaisin sen ja pötkisin pakoon.

Tuo torniviiri se kiljuu pahasti, saattoi Grindhusen joskus sanoa.

Pelkäätkö sinä?

En minä juuri pelkää; mutta yöllä minua väännättää, kun ajattelen että makaan niin likellä ruumiita.

Onnellinen Grindhusen!

Eräänä päivänä opetti Harald minua istuttamaan puunsiemeniä ja pensaantaimia. Minä en entuudesta tiennyt mitään tästä taidosta; kun kävin pientenkoulua ei asia vielä ollut esillä. Mutta kun olin oppinut menettelytavan, tuli minusta ahkera istuttaja sunnuntaisin. Vastalahjaksi opetin Haraldille yhtä ja toista hänen ikäiselleen sopivaa ja meistä tuli hyvät ystävät.

8.

Kaikki olisi käynyt hyvin, ellei nuorta neitiä olisi ollut, minä havaitsin päivä päivältä pitäväni hänestä enemmän. Hänen nimensä oli Elischeba, Elisabeth. Ei hän mikään erinomainen kaunotar ollut, mutta hänellä oli punainen suu ja sininen tytön katse, joka häntä somisti. Elischeba, Elisabeth, sinä käyt päiväsi ensisarasteessa ja silmäsi ovat keksineet maailman. Puhuessasi eräänä iltana naapuritalon nuoren Erikin kanssa kuohui silmissäsi kypsyys ja sulo…

Grindhusenilla ei ollut hätää. Nuoruutensa aikana oli hän susi tyttöjen perään ja vieläkin hän kävi keikaroiden entiseen tapaansa ja piti hattuansa kallellaan. Mutta pahoin hän oli kesyttynyt ja tullut hiljaiseksi — niinkuin odottaa sopi, se oli luonnon järjestys. Mutta kaikki eivät seuranneetkaan luonnon järjestystä eivätkä kesyttyneet, mihinkäs he joutuisivat? Ja entäs pikku Elisabeth, joka muuten ei ollutkaan pieni, hän oli äitinsä mittainen. Ja äitinsä korkean poven hän oli perinyt…

Ensimäisen sunnuntain jälkeen ei minua oltu kutsuttu kyökkiin kahville, ja minä halusin pitää asian sellaisena ja tein voitavani sen hyväksi. Mutta vihdoin tuli eräs piioista keskellä viikkoa tuomaan sellaista tietoa ettei minun pitänyt puikkia metsään joka sunnuntai-iltapäivä, vaan tulla sisään kahville. Se oli rouvan tahto.

Hyvä.

Hyvä.

Pukeutuisinko pyhävaatteisiini? Ei ehkä haittaisi, vaikka tuo nuori tyttö saisi pienen ajatuksen minusta, että minä omin ehdoin olin luopunut kaupunkielämästä ja ottanut orjan muodon päälleni, vaikka todellisuudessa olinkin teknillinen kyky, joka osasi laittaa vesijohtoja. Mutta pukeuduttuani tuntui minusta kuin työvaatteet sopisivat paremmin, joten jälleen riisuin pyhäpuvun ja piilotin sen säkkiini.

Kyökissä minut totta tosiaan otti vastaan rouva eikä neiti. Hän jutteli kauan kanssani ja oli asettanut pienen valkoisen liinan kahvikuppini alle.

Tuo munatemppu tulee meille kyllä kalliiksi, sanoi hän ja hymyili hyväntahtoisesti. Nyt on poika jo käyttänyt puoli tusinaa munia.

Temppu oli se, että olin opettanut Haraldin saamaan kovaksikeitetyn kuoritun munan putoamaan pullonkaulan läpi ohentamalla ilmaa pullossa. Siinäpä olikin melkein koko fysiikantaitoni.

Mutta koe kepillä, joka katkaistiin paperikannattimissa, oli erittäin opettava, jatkoi rouva jutteluaan. En minä yhtään ymmärrä sellaista, mutta… Koska kaivo valmistuu?

Kaivo on valmis. Huomenna alamme kaivaa ojaa.

Pitkäkö aika siihen kuluu?

Viikon päivät. Sitten sopii putkenasettajan tulla.

Oikeinko totta!

Minä kiitin puolestani ja lähdin ulos. Rouvalla oli tapa, joka varmaan oli säilynyt varhaisemmilta ajoilta: vähän väliä katsoi hän ihmistä syrjäsilmällä, vaikkei se mitä hän sanoi ollut ollenkaan viekasta…

Jo kellastui metsässä yksi ja toinen lehti ja ilma ja maa tuoksuivat syksyä. Sieni vain kukoisti, se työntyi esiin kaikkialla paisuen isoksi ja lihavaksi pönäkällä kannallansa, siinä oli kivisieniä, herkkusieniä ja rouskuja. Siellä täällä näkyi kärpässienikin täpläisine hattuineen punaisena rehentelevän. Ihmeellinen sieni! Se syntyy samassa maaperässä kuin ruokasienetkin, sama multa sitä ruokkii ja taivaan aurinkoa ja kastetta se saa yhtä hyvin, se on lihava ja tukeva ja hyvä syödä mutta täynnä ilkeätä muskarinia. Ajattelin kerran keksiä vanhan ihanan sadun kärpässienestä ja sanoa, että olin sen lukenut jostain kirjasta.

Olen aina halusta tarkastellut kaikellaisten kukkien ja hyönteisten taistelua häviämistänsä vastaan. Lämpimässä päivänpaisteessa virkosivat ne jälleen eloon ja riemuitsivat jonkun tunnin kuten ennenkin, suuret lihavat kärpäset olivat ihan yhtä eläviä kuin keskellä kesää. Täällä oli erityinen laji maakirppuja, joita en ollut ennen nähnyt. Ne olivat pieniä keltaisia, eivät olleet petiittipilkkua isompia, mutta hyppäsivät monta tuhatta kertaa oman pituutensa. Kuinka suunnattomat voimat tuollaisella luomuksella kokoonsa nähden olikaan! Täällä vaeltaa pieni hämähäkki jonka takaosa on kuin vaaleankeltainen helmi. Tuo helmi on niin raskas, että elukan täytyy kiivetä korsiin selkä alaspäin. Kun tulee eteen esteitä, joiden yli se ei saa helmeä viedyksi, pudottaa se itsensä suoraan alas ja alkaa kiivetä uutta kortta. Tuollainen helmihämähäkki ei ole mikään hämähäkki ja sillä hyvä. Jos minä asetan sen eteen lehden auttaakseni sitä jaloilleen tälle alustalle, hapuilee se hetkisen lehteä ja huomaa että ei, ei nyt ole oikein laita, jonka jälkeen se väistyy takaperin pois moisesta alusta-ansasta…

Kuulen nimeäni huudettavan alhaalla metsässä. Se on Harald, hän pitää minulle pyhäkoulua. Hän on antanut minulle läksyksi Pontoppidania ja kuulustelee nyt minua. On liikuttavaa taasen kuulla uskontoa julistettavan, niinkuin minä itse olisin sitä lapsuudessani julistanut.

9.

Kaivo oli valmis, oja kaivettu ja putkenasettaja saapunut. Hän valitsi Grindhusenin apumiehekseen putkensijoittamisen ajaksi ja minun toimekseni annettiin tehdä putkelle tie kellarista ylös toiseen kerrokseen.

Kaivaessani ojannetta kellarissa tuli rouva eräänä päivänä sinne. Minä huusin hänelle että hän olisi varovainen, mutta hän otti sen hyvin hauskalta kannalta. Eihän tuossa ole ojaa? kysyi hän ja osoitti. Eikä tuossakaan taida olla ojaa? Lopuksi hän astui harhaan ja putosi luokseni ojanteeseen. Siellä me seisoimme. Ei ollut valoisaa ja hänestä, joka tuli ulkoa päivänvalosta, lie ollut aivan pimeätä. Hän hapuili ojanteessa ja kysyi:

Pääsenkö minä nyt jälleen ylös?

Minä nostin hänet ylös. Se ei ollut vaikeata, hänen vartalonsa oli kovin hoikka, vaikka hän oli ison tytön äiti.

Kas vaan! sanoi hän ja pudisteli multaa hameestaan. Se oli reipasta kyytiä… Sinun pitää auttaa minua vähäsen ylhäällä toisessa kerroksessa jonakin päivänä, teetkö sen? Mutta meidän pitää se hommata joskus, kun mieheni on kappeliseurakunnassa, hän ei pidä muutoksista. Milloin te saatte kaikki valmiiksi tässä talossa?

Minä sanoin jonkun aikamäärän, viikon verran.

Minnekäs te täältä lähdette?

Naapuritaloon. Grindhusen on luvannut meidät perunainottoon…

Sitten minä tulin kyökkiin ja sahasin pistosahalla reikää lattiaan. Neiti Elisabeth sai auttamattomasti asiaa kyökkiin sinä aikana kuin minä siellä puuhailin, ja vaikka minä hänestä olinkin vastenmielinen, voitti hän itsensä siinä määrin että lausui joitakin sanoja ja seisahtui hiukan työtä katsomaan.

Ajatteles, sinun tarvitsee vain vääntää hanaa, Oline, sanoi hän piialle. Mutta Oline, joka oli ijällinen, ei näyttänyt ollenkaan ihastuneelta. Syntiähän tuo oli, ajaa vesi kyökkiin saakka, sanoi hän. Hän oli kaksikymmentä vuotta kantanut sisään sen veden mikä tarvittiin, mitä hän nyt tekisi?

Lepäilet, sanoin minä.

Lepäilen? Ihminenhän on luotu tekemään työtä.

Ja neulot kapioitasi, sanoi neiti hymyillen.

Se oli pikkutytön puhetta, mutta minä olin hänelle kiitollinen siitä että hän otti osaa yhteiseen jutteluun ja jäi hetkeksi kyökkiin. Ja Jumalani, kuinka minusta tuli nopsa, miten sattuvasti sanelin ja tekeydyin poikaseksi! Muistan sen vieläkin. Äkkiä näytti siltä kuin neiti Elisabeth tuumisi, ettei hänen sopinut olla kauempaa luonamme, ja hän jätti meidät.

Illalla menin kuten monasti ennenkin kirkkomaalle; mutta kun näin neidin jo olevan siellä laittauduin pois ja oikaisin metsään. Jälkeenpäin ajattelin: Nyt häntä varmaan liikuttaa minun vaatimattomuuteni ja hän sanoo: Raukka, tuo nyt oli sangen hieno piirre hänessä! Puuttui vain että hän tulisi jälessäni metsään. Silloin minä nousisin hämmästyneenä kiveltäni ja tervehtisin. Sitten hän olisi hiukan hämillään ja sanoisi: Minä tulin vain tämän kautta — on kovin kaunis ilta — mitä sinä täällä teet? Minä vain istun täällä, vastaan minä ja viattomat silmäni ikäänkuin palajavat jostakin kaukaa. Ja kun hän kuulee että minä vain istun täällä myöhäisenä iltana, niin hän havaitsee että minä olen syvä sielu ja uneksija, ja mieltyy minuun…

Hän oli seuraavanakin iltana kirkkomaalla ja päässäni vilahti itserakas ajatus: minua hän hakee! Mutta kun tarkemmin tirkistin, niin selvisi että hän puuhaili jonkun haudan luona, joten hän ei hakenut minua. Minä hiivin taasen metsään isolle muurahaiskeolle ja tarkastelin eläimiä niin kauan kun näin; myöhemmin istuin kuunnellen kuinka kuusenkävyt ja pihlajantertut putoilivat maahan. Hyräilin, kuiskailin ja ajattelin, silloin tällöin minun täytyi nousta ja hiukan kävellä kylmän takia. Tunnit kuluivat, tuli yö, minä olin ankarasti rakastunut, kuljin paljain päin ja annoin tähtien tuijotella alas minuun minkä jaksoivat.

Mitä kuluu yö? saattoi Grindhusen kysyä, kun tulin ullakolle.

Kello on yksitoista, vastasin silloin. Vaikka kello oli kaksi, jopa kolmekin aamulla.

Nytkö sinusta sitten tuntuu olevan aika mennä levolle? Äh, pirusoita! Herätät, kun on juuri kunnolla päässyt uneen.

Grindhusen heittäytyy toiselle kyljelleen ja nukkuu jälleen silmänräpäyksessä. Grindhusenilla ei ollut mitään hätää.

Aika narriksi sitä vanhahko mies tekeytyykin, kun on rakastunut. Ja eikö juuri minun pitänyt olla elävä esimerkki siitä että rauhan ja levon voi löytää?

10.

Saapui eräs mies, joka tahtoi takaisin muurauskojeitansa. Mitä — Grindhusen siis ei ollutkaan niitä varastanut! Kuinka ikävystyttävän keskinkertainen oli koko Grindhusen, ei missään hän ollut suuripiirteinen, ei missään suhteessa harvinainen.

Minä sanoin:

Sinä olet pelkkää ruokaa ja unta ja työtä, sinä Grindhusen. Nyt on täällä mies hakemassa kapineita. Sinähän oletkin vain lainannut ne, raukka.

Sinä olet pöllö, sanoi Grindhusen loukkaantuneena.

Minä lepytin hänet taas kuten monasti ennenkin antamalla puheeni mennä menojaan ja sille nauramalla.

Mitäs nyt tehdään! sanoi hän.

Anna kättä päälle että sen tiedät, sanoin minä.

Tiedänkö minä?

Kyllä. Jos sinut oikein tunnen.

Grindhusen leppyi taas.

Mutta päivällislevolla leikatessani hänen tukkaansa minä taas häntä loukkasin suosittelemalla hänelle päänpesua.

Että noinkin ikämies kuin sinä saattaa olla niin narrimainen, sanoi hän.

Ja Jumala ties eikö Grindhusen ollutkin oikeassa. Hänellä oli koko punainen tukkansa tallella vaikka hän oli appiukko…

Aikoiko ullakolla kummitella? Kuka siellä oli yht'äkkiä eräänä päivänä käynyt ja järjestänyt ja somistanut? Grindhusenilla ja minulla oli kummallakin oma makuupaikkamme, minä olin ostanut itselleni kaksi peittoa, hän taas makasi joka yö täysissä tamineissa, mitään riisumatta, ja kaivautui heiniin minne hyvänsä. Nyt oli suoristeltu minun paria peittoani, niin että ne pettävämmin näyttivät sängyltä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, joku piioista kaiketi tahtoi opettaa minulle hiukan ihmistapoja. Samapa tuo.

Nyt minun piti sahata reikä toisen kerroksen lattiaan, mutta rouva pyysi minua odottamaan huomiseen, pappi matkusti silloin kappeliin, joten työni ei häntä häiritsisi. Mutta aamun tullen asia taas siirrettiin tuonnemmaksi, neiti Elisabeth oli lähdössä kauppiaaseen isoille ostoksille ja minun piti mukaan kantajaksi.

Hyvä, minä sanoin, minä tulen jälessä.

Oliko tuo kultainen tyttö päättänyt kärsiä seuraani? Hän sanoi:

Mutta osaatko sinä yksin?

Kyllä. Olen ollut siellä ennen, ostamme sieltä ruokamme.

Kun en mielelläni voinut kulkea koko seudun läpi savisessa työpuvussani, otin ylleni kaupunkihousut, mutta annoin puseron jäädä. Siten minä lähdin neidin jälkeen. Oli yli puoli peninkulmaa käveltävänä; viimeisellä neljänneksellä näin neiti Elisabethin silloin tällöin edelläni, mutta varoin tulemasta liian likelle häntä. Kerran hän kääntyi; minä painauduin pieneksi ja väistyin metsänrantaan.

Neiti jäi kauppapaikkaan jonkun ystävättärensä luo, ja minä palasin kotiin puolen päivän tienoissa tavarat mukanani. Minut kutsuttiin keittiöön syömään. Talo oli kuin kuollut, Harald oli poissa, piiat silittivät vaatteita, Oline yksin puuhaili keittiössä.

Päivällisen jälkeen menin toisen kerroksen eteiseen ja aloin sahata.

Tule nyt tänne sisään hiukan auttamaan minua, sanoi rouva ja meni edelläni.

Me kuljimme papin kanslian ohi ja tulimme makuukamariin.

Haluan siirtää sänkyni toiseen paikkaan, sanoi rouva. Se on liian lähellä uunia talvella, on niin kuuma.

Me siirsimme sängyn ikkunan luo.

Etkö luule, että tässä on parempi? Vilpoisempi? kysyi hän.

Tulin sattumalta katsahtaneeksi häneen; hän katseli minua syrjäkarein. Ai! Ja liha ja veri tekivät minut tyhmäksi, kuulin hänen sanovan:

Oletko hullu! Ei mutta hyvä — ovi —

Sitten kuulin nimeäni kuiskattavan muutamia kertoja…

Sahasin reikää ulkona eteisessä ja panin kaikki järjestykseen, rouva oli koko ajan luona. Hän halusi kovin mielellään puhua, selittää, ja hän nauroi ja itki yhtä haavaa.

Minä sanoin:

Sitä kuvaa, joka riippuu sänkynne yläpuolella, emmekö siirrä sitäkin.

Sinäpä sen sanoit, vastasi rouva.

Ja taas mentiin sisään.

11.

Niinpä oli koko johto valmis ja hanat kiinni; vesi ryöppysi astiaan kovaa vauhtia. Grindhusen oli lainannut toisesta paikasta välttämättömimmät kojeet, niin että voimme muurata tukkoon joitakin reikiä siellä ja täällä, ja kun ne pari päivää myöhemmin olimme täyttäneet johto-ojanteenkin, oli työmme pappilassa loppunut. Pappi oli meihin tyytyväinen, hän tarjoutui naulaamaan punaiseen paaluun ilmoituksen siitä, että me olimme mestareita vesijohtoja asettamaan, mutta kun jo oli niin syksyistä että saattoi routia milloin hyvänsä, ei siitä ollut meille mitään hyötyä. Me pyysimme häntä sen sijaan muistamaan meitä keväällä.

Me muutimme nyt naapuritaloon perunoita kaivamaan. Meidän oli pitänyt ennakolta luvata käväistä pappilassa, jos niin tarvittiin.

Uudessa paikassa oli paljo väkeä, me jakaannuimme joukkoihin ja hyvä oli olla ja iloa riitti. Mutta työ kesti tuskin yli viikon, silloin me olisimme taas joutilaina.

Eräänä iltana tuli pappi meidän luoksemme ja tarjosi minulle rengin paikkaa. Tarjous oli kunnollinen ja minä mietin hetken, mutta hylkäsin sen viimein. Tahdoin mieluummin harhailla ja olla vapaa, tehdä työtä kun sitä sattumalta sain, maata ulkosalla ja olla itselleni pienenä ihmetyksenä. Olin tavannut täällä perunannostajain joukossa miehen joka lähtisi mukaani kun Grindhusenista eroaisin. Uusi mies oli minun mieleiseni ja mikäli minä häntä kuulin ja katselin, havaitsin hänet myöskin tukevaksi työmieheksi. Hänen nimensä oli Lars Falkberg, jonka vuoksi hän kutsui itseään Falkenbergiksi.

Nuor' Erik oli esimiehemme ja johtajamme tässä perunainnostossa ja ajoi sadon sisään. Hän oli korea kaksikymmenvuotias, kypsä ja tanakka ikäisekseen ja ryömeä kuten talon poika ainakin. Hänen ja pappilan Elisabeth neidin välillä lienee jotakin ollut, koska neiti tuli eräänä päivänä luoksemme pellolle ja jutteli hänen kanssaan hyvän aikaa. Lähtiessään hän sanoi pari sanaa minullekin, että Oline nyt oli alkanut tottua vesijohtoon siellä kotona.

Entäs Te itse? kysyin.

Kohteliaana vastasi hän hiukan tähänkin, mutta minä näin ettei hän ollenkaan halunnut ryhtyä keskusteluihin kanssani.

Hän oli kovin korea, hänellä oli uusi vaalea nuttu, joka sopi hänen sinisiin silmiinsä…

Seuraavana päivänä Erik loukkaantui, hevonen pillastui ja laahasi häntä yli peltojen ja niittyjen ja löi hänet vihdoin aitaa vasten. Hänen oli käynyt hullusti, hän sylki verta, muutama tunti senkin jälkeen, kun hän tuli tajuihinsa, sylki hän verta. Falkenbergista tehtiin nyt ajuri.

Minä teeskentelin osanottoa onnettomuuden johdosta, olin äänetön ja synkkä kuten toisetkin, mutta mitään surua en tuntenut. Neiti Elisabethilta ei minun sopinut mitään toivoa, eipä kyllä, mutta hän, jota minua parempana pidettiin, tuli työnnetyksi pois tieltä.

Illalla minä menin kirkkotarhaan ja istuuduin. Jospa neiti Elisabeth nyt vain tulisi! mietin minä. Kului neljännestunti, hän tuli. Minä nousin äkkiä, se oli valmiiksi harkittu, olin pakenevinani, mutta huomasin avuttomuuteni ja antauduin. Mutta tässä harkintani minut petti, minä tulin epävarmaksi hänen ollessaan niin lähellä ja aloin puhella jotakin:

Erik — ajatelkaas, hänen kävi eilen niin hullusti.

Minä tiedän sen, vastasi hän.

Hän loukkasi itsensä.

No niin, hän loukkasi itsensä. Miksi sinä hänestä minulle puhut?

Minä luulin… Ei, en minä tiedä. Mutta mitä siihen tulee, hän tietysti paranee taas. Sitten kai taas on kaikki hyvin.

Niinpä niin.

Hiljaisuus.

Kuului siltä kuin hän olisi minua matkinut. Äkkiä hän sanoi hymyillen:

Olet sinä ihmeellinen. Miksi sinä kuljet tuon pitkän tien ja tulet iltasin tänne istumaan?

Se on tullut pikku tavaksi. Kuluttelen aikaani ennen maatamenoa.

Et siis pelkää?

Hänen leikkinsä miehisti minua, sain taas maata jalkaini alle ja vastasin:

Minä juuri tahtoisin oppia jälleen kammoamaan.

Kammoamaan? Vai olet sinä lukenut sen seikkailun. Missä sinä olet sen lukenut?

En tiedä, olen kai saanut joskus jonkun kirjan käsiini.

Hiljaisuus.

Miksi et tahdo ruveta meille rengiksi?

Minä en kelpaisi siksi. Minä otan nyt toisen miehen toverikseni, me lähdemme pois.

Minne te menette?

En tiedä. Itään tai länteen. Me olemme kulkijoita.

Hiljaisuus.

Se oli vahinko, sanoi hän. Minä tarkoitan, sinun ei pitäisi tehdä sitä… Ei, miten sanoitkaan olevan Erikin laidan? Sitä varten minä tulin.

Hän on kipeä, huonosti hänen laitansa lienee, mutta —

Luuleeko tohtori hänen toipuvan?

Luulee varmasti. En ole muuta kuullut.

Hyvää yötä sitten.

Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja kaunis ja kuuluisa ja tieteissä oppinut… Tuolla hän menee…

Ennenkuin kirkkotarhasta lähdin, löysin käyttökuntoisen peukalonkynnen jonka pistin taskuuni. Odotin hiukan, tirkistin puolelle ja toiselle ja kuulostin — kaikki oli hiljaa. Ei kukaan huutanut: se on minun!

12.

Falkenberg ja minä lähdemme vaeltamaan. On ilta, kolea sää ja korkealla taivaalla syttyvät tähdet. Minä saan toverini kiertämään kirkkopihan kautta, naurettavaisuudessani tahdoin nähdä oliko eräässä pappilan pikku ikkunassa valoa. Kunpa nyt olisi nuori ja rikas ja…

Me kävelimme muutamia tunteja, meillä ei ollut paljoa kantamista ja sitä paitsi olimme me molemmat kulkijat vielä hiukan vieraita toisillemme ja voimme jutella. Olimme kulkeneet ensimäisen kauppapaikan ohi ja tulleet toiseen, me näimme kappelikirkon tornin kuulaassa illassa.

Vanhan tavan mukaan halusin täälläkin mennä kirkkomaalle, sanoin:

Mitä jos nukkuisimme yömme täällä jossakin?

Sekös meidän tehdä pitäisi! vastasi Falkenberg. Täällä on nyt heiniä joka ladossa, ja jos meidät ladoista ajetaan, ei metsässä ole sen lämpöisempi.

Ja Falkenberg johti jälleen vaellusta.

Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ikäinen mies, pitkä ja sopusuhtainen, mutta hiukan köyryselkäinen; hänen pitkät viiksensä vääntyivät alaspäin. Hän puhui pikemmin lyhyeen kuin pitkästi ja oli kekseliäs ja näppärä, sitä paitsi lauloi hän lauluja mitä koreimmin äänin ja oli yleensä aivan toinen mies kuin Grindhusen. Puheeseensa hän sekoitti varsin hullusti murteellisia ja ruotsalaisia sanoja, niin ettei voinut kuulla mistä hän oli kotoisin.

Me tulimme taloon missä koirat haukkuivat ja väki vielä oli valveilla, Falkenberg pyysi saada puhutella isäntää. Nuori poika tuli ulos.

Oliko hänellä meille työtä? Ei.

Mutta aita tien vieressä oli kovin kehno, emmekö voisi sille jotain tehdä?

Ei. Miehellä itsellään ei ollut muuta hommaa nyt syksyn aikaan.

Saimmeko yösijaa?

Paha kyllä —

Ladossa?

Ei, siellä makasivat vielä tytöt.

Senkin rakkari! mutisi Falkenberg poistuessamme.

Me kuljimme vinosti läpi pienen metsän ja kurkistelimme aina vähin nukkumasijaa.

Mitähän jos palattaisiin takaisin taloon — tyttöjen luo? Ehkeivät he heitä meitä ulos?

Falkenberg mietti asiaa.

Koirat haukkuvat, vastasi hän.

Me tulimme aituuseen jossa oli kaksi hevosta yötänsä. Toisella oli tiuku.

Kylläpä se on hieno herra joka vielä nyt antaa hevosten olla ulkona ja tyttöjen maata ladossa, sanoi Falkenberg. Nyt olemme ihan eläinystäviä, kun ratsastamme niillä hiukan.

Hän sai kiinni tiukuhevosen, tukki tiukuun mätästä ja ruohoa ja nousi selkään. Minun hevoseni oli vauhkompi ja minulla, oli vaivaa saada se kiinni.

Me ratsastimme yli ketojen, löysimme veräjän ja pääsimme tielle. Kummallakin oli toinen peitteistäni minkä päällä istua, mutta suitsia ei ollut ollenkaan.

Kaikki kävi hyvin, tavattoman hyvin, me ratsastimme pitkän peninkulman ja tulimme toisille seuduille. Äkkiä kuulemme edessäpäin tulevan väkeä.

Nyt pitää päästää ravia, sanoi Falkenberg taakseen minulle.

Mutta pitkä Falkenberg ei ollutkaan erinomaisempi ratsastaja, hän piteli kiinni tiukuhihnasta, sitten heittäysi hän eteenpäin ja tarttui hevosen kaulaan. Kerran minä näin hänen toisen säärensä taivasta vasten, se oli silloin, kun hän putosi.

Onneksi ei meitä mikään vaara kohdannut. Ne olivat pari nuoria, jotka kävelivät ulkona haaveilemassa.

Puoli tuntia me vielä ratsastimme, astuimme alas raadeltuina ja rampoina ja ajoimme hevoset kotiin. Niin oltiin taas käymäjalassa.

Gakgak, gakgak! kuuluu kaukaa. Minä tunsin äänen, se oli harmaahanhi. Lapsina me opimme ristimään kätemme ja seisomaan hiljaa, jottemme pelottaisi harmaata hanhea sen ohi kulkiessa — minulla ei ole mitään syytä lyödä sitä nyt laimin ja minä teen nyt samoin. Pehmeä, mystillinen mieliala valtaa minut, minä pidätän henkeäni ja tuijotan. Tuolla se tulee, taivas jää sen taakse kuin vanavesi. Gakgak! sanoo se päittemme päällä. Ja tuo ihana aura liukuu eteenpäin tähtien alla…

Sitten me vihdoin löysimme ladon hiljaisessa talossa ja nukuimme siellä useita tuntia; talonväki yllätti meidät sieltä aamulla, niin sikeästi me nukuimme.

Falkenberg kääntyi heti isännän puoleen tarjoten maksua. Olimme tulleet niin myöhään eilen illalla ettemme tahtoneet ketään herättää, selitti hän, mutta emme me mitään karkureita olleet. Isäntä ei tahtonut ottaa mitään maksua, antoipa meille vielä kahvia kyökissä. Mutta mitään työtä ei hänellä meille ollut, elonkorjuu oli nyt ohi eikä hänellä itsellään ja rengillään ollut muuta hommaa kuin tehdä ja korjata aitoja.

13.

Me vaelsimme kolme päivää saamatta työtä, meidän täytyi maksaa ruuasta ja juomastakin ja me köyhdyimme yhä.

Mitä on sinulla jäljellä ja mitä minulla? Emme me tällä tavalla voi avenseerata, sanoi Falkenberg ja ehdotti että alkaisimme hiukan varastella.

Harkitsimme asiaa hetken ja päätimme ottaa vaaria ajasta. Ruuasta ei pelkoa ollut, ainahan me voimme näpistää kanan tai pari; mutta raha yksin meitä oikein auttaa taisi, ja rahaa meidän piti saada. Ellei se käynyt yhdellä kävi se toisella tapaa, emmekä me mitään enkeleitä olleet.

En minä mikään taivaan enkeli ole, sanoi Falkenberg. Tässä minä nyt istun parhaissa vaatteissani, joita joku toinen voisi käyttää arkena. Minä pesen ne purossa ja odotan kunnes ne kuivuvat, jos ne hajoavat niin minä paikkaan ne, ja jos minä joskus ansaitsen hiukan yli tarpeen niin minä ostan uudet. Ei sen asian laita toisin ole.

Mutta nuori Erik sanoi sinun olevan aika pahan juomaan?

Se varpuspoika! Tietysti minä juon. Syöminen yksin käy liian kuivaksi… Katsellaanpa nyt talo jossa on piano, sanoi Falkenberg.

Minä ajattelin: piano talossa todistaa jonkunmoista yleistä varallisuutta, siellä me siis alamme varastaa.

Iltapuolella me tulimme sellaiseen taloon. Falkenberg oli etukäteen pukeutunut minun kaupunkivaatteisiini ja antanut minun kannettavakseni omankin säkkinsä, joten hän itse käveli aivan vapaana. Hän meni empimättä talon päärappusille ja katosi hetkeksi, takaisin tullessaan hän sanoi että joo, hän virittää pianoa.

Mitä tekee?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg. Olen minä sitä ennenkin tehnyt, vaikka en käy ja siitä kersku.

Ja kun hän kaivoi säkistään ääniraudan, ymmärsin minä että se oli täyttä totta.

Minä sain käskyn oleilla talon läheisyydessä sen ajan kun hän viritti.

Niinpä minä kuljeskelin aikaani kulutellen, silloin tällöin tullessani talon eteläpuolelle kuulin minä miten Falkenberg askarsi pianon kimpussa ja teki sille väkivaltaa. Hän ei osannut lyödä kunnon ääntä, mutta tarkka korva hänellä oli; kieltä ruuvatessaan hän katsoi tarkoin että se tuli jälleen jännitetyksi aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Soittokone ei siis tullut entistään huonommaksi.

Minä jouduin pihalla keskusteluun rengin, nuoren pojan kanssa. Hänellä oli palkkaa kaksi sataa kruunua vuodessa — niin ja sitten vielä ruoka, hän sanoi. Ylös kello puoli seitsemän aamulla hevosia ruokkimaan, pahimpina aikoina puoli kuusi, työssä koko päivän, iltaan kello kahdeksaan. Mutta terve ja tyytyväinen hauskaan elämään tässä pikku maailmassa. Minä muistan hänen kauniin hammasrivinsä ja että hän hymyili somasti, kun puhui tytöstään. Hänelle oli hän antanut hopeasormuksen johon oli kiinnitetty kultasydän.

Mitä hän sanoi kun sai sen?

Ihmeisiinsä hän tuli, saat uskoa.

Mitäs sinä sitten sanoit?

Mitäkö minä sanoin? En minä tiedä. Minä sanoin: pidä hyvänäsi. Hänen olisi pitänyt saada hamekangaskin — mutta.

Onko hän nuori?

On kyllä. Hän juttuaa aivan kuin pieni suupeli, niin nuori hän on.

Missä päin hän asuu?

Sitä en sano. Sillä sitten se joutuisi kylälle.

Minä seisoin siinä hänen edessään kuten Aleksanteri, tiesin kovin paljon maailmasta ja halveksin hiukan hänen köyhää elämäänsä. Kun me erosimme, sai hän toisen villapeitteeni sillä se oli liian raskas kantaa; hän selitti heti että sen saa hänen tyttönsä, jotta hänellä on lämmin peitto.

Ja Aleksanteri sanoi: Ellen olisi Aleksanteri tahtoisin olla sinuna…

Kun Falkenberg oli saanut työnsä suoritetuksi ja tuli jälleen ulos, teki hän niin hienoja liikkeitä ja tanskansi niin puhettaan etten ollut häntä ymmärtää. Talon tytär tuli hänen jälessään. Meidän piti nyt muuttaa oleskelumme naapuritaloon, sanoi Falkenberg, siellä kai oli myöskin piano, joka saattoi kaivata korjausta. Hyvästi vain, hyvästi neiti!

Kuusi kruunua, poika! kuiskasi hän minulle. Naapuritalosta kuusi, tekee kaksitoista.

Niinpä lähdimme, ja minä kannoin säkkejä.

14.

Falkenberg oli laskenut oikein, naapuritalossa ei tahdottu olla huonompia, piano oli viritettävä. Talon tytär oli jossain käymässä, mutta työ oli suoritettava hänen poissa ollessaan pieneksi yllätykseksi hänelle. Hän oli kovin usein valittanut pianon olevan epävireessä niin että sillä oli mahdoton soittaa.

Nyt sain minä taas jäädä yksikseni, Falkenberg oli sisällä. Kun tuli pimeä, sai hän valoa ja viritteli edelleen. Illallisensa hän söi sisällä, sen jälkeen tuli hän ulos ja tahtoi piippuansa.

Mikä piippu?

Pöllö. Nyrkki!

Minä luovutin hiukan vastahakoisesti taiteellisen piippuni, se oli juuri tullut valmiiksi, siinä oli kynsi ja kultarengas ja pitkä putkivarsi.

Älä anna kynnen liiaksi lämmitä, kuiskasin minä, se voi ehkä vääntyä.

Falkenberg sytytti piipun, komeili sillä ja meni sisään. Mutta hyvää huolta hän piti minustakin ja tahtoi minulle kyökkiin ruokaa ja kahvia.

Minä löysin makuupaikan ladosta.

Yöllä minä heräsin siihen että Falkenberg seisoi keskellä ladon lattiaa ja kutsui minua nimeltä. Oli täysi kuu ja kirkas sää, minä näin toverini kasvot.

Mikä nyt on?

Tuossa on piippusi.

Piippuni?

Niin, minä en tottatotisesti pidä sitä kauempaa. Katsopas, kynsi kiskoo irti itsensä.

Minä sain piipun ja näin että kynsi oli vääntynyt ylöspäin.

Falkenberg sanoi:

Se makasi kuuvalossa ja aivan kuin minulle ilvakoi. Ja sitten minä muistin mistä se on saatu.

Onnellinen Falkenberg…

Kun me aamulla teimme lähtöä, oli talon tytär tullut kotiin, me kuulimme hänen hakkaavan valssia pianolla, vähän ajan kuluttua tuli hän ulos ja sanoi:

Niin, nyt se on aivan toista. Paljon kiitoksia Teille.

Onko neiti tyytyväinen? kysyi mestari.

Kyllä. Siinä on nyt aivan toinen ääni.

Ja minne päin neiti nyt neuvoo minut?

Övreböhön, Falkenbergin luo.

Kenen luo?

Falkenbergin. Menkää suoraa tietä, ja kun olette puolitoista neljännestä kävelleet, on oikealla paalu. Kääntykää siitä.

Silloin istui Falkenberg heti rapuille ja kyseli neidiltä ristiin rastiin Övrebön Falkenbergeista. Kas vain että hänen piti täällä tavata sukulaisia ja niin sanoakseen palata kotiinsa jälleen! Kiitoksia neiti, erittäin. Hän oli tehnyt Falkenbergille suuren palveluksen.

Niin mentiin taas ja minä kannoin säkkejä.

Metsään tultuamme me istuimme harkitsemaan. Oliko suotavaa että joku Falkenberg pianonvirittäjäin arvoluokasta tuli Övrebön kapteenin luo ja oli hänen sukulaisensa? Minä olin pelokkaampi ja sain Falkenberginkin epävarmaksi. Mutta voi se olla huvittavaakin.

Eikö hänellä ollut papereita joissa oli hänen nimensä? Todistuksia?

Kyllä, mutta perhana, niissähän oli vain että olen kelpo työmies.

Mietimme voisimmeko hiukan väärentää todistuksia; mutta parempi kai oli kirjoittaa aivan uusi. Se voi silloin koskea pianonvirittäjää Jumalan armosta ja kuulua nimelle Leopold Larsin asemesta. Meillä oli vapaat kädet.

Voitko ottaa kirjoittaaksesi todistuksen? kysyi hän.

Kyllä minä sen voin.

Mutta nyt alkoi minun voimallinen mielikuvitus-parkani teiskaroida ja pilasi koko asian. Pianonvirittäjä ei ollut mikään, minä tahdoin tehdä hänestä mekaanikon, neron joka oli ratkaissut vaikeita tehtäviä, hänellä oli tehdas —

Tehtailija ei tarvitse todistuksia, keskeytti Falkenberg eikä halunnut enää kuulla minua. Ei, ei siitä tainnut tullakaan yhtään mitään.

Tyytymättömin mielin ja alakuloisina kuljimme eteenpäin ja tulimme paalun luo.

Etkö sinä menekään sisään? kysyin minä.

Mene sinä, vastasi Falkenberg kiukkuisesti. Tässä on vaateriepusi.

Mutta kun olimme ehtineet tolpan ohi, hiljensi Falkenberg kumminkin kulkuansa ja mutisi:

Vihaksi pistävää sekin on, ellei siitä tule mitään. Niin hyvä lypsypaikka.

Minun mielestäni sinun sitten sopisi käydä niitä tervehtimässä. Eikä se liioin ole ollenkaan mahdotonta, että olet heidän sukuaan.

Vahinko etten saanut tietää, onko hänellä Amerikassa veljenpoika.

Olisitko sitten tilaisuuden tullen päästänyt engelskaa?

Ole vaiti, sanoi Falkenberg, pidä kitasi. En minä tiedä, mitä sinä käyt ja kopeilet.

Hän oli hermostunut ja vihoissaan ja alkoi kävellä eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi ja sanoi:

Minä teen sen. Lainaa taas minulle piippusi. En minä sitä sytytä.

Me kiipesimme mäkeä ylöspäin. Falkenberg oli kovasti olevinaan, viittaili silloin tällöin piipulla ja arvosteli talon tiluksia. Minua hiukan suututti, että hän käveli niin ylpeänä ja että minä sain kantaa säkkejä. Minä sanoin:

Oletko sinä sitten mikään pianonvirittäjä?

Minä luulen todistaneeni että osaan virittää pianon, hän vastasi lyhyeen. Niin että minä sen siis osaan.

Mutta otaksutaanpa, että rouva hiukan ymmärtää asiaa? Ja että hän koettelee pianoa jälkeenpäin?

Falkenberg vaikeni, minä näin että hän harkitsi. Vähitellen hänen selkänsä suli ja koukistui eteenpäin.

Ehkei se ole viisasta. Tuossa, ota piippusi takaisin. Me menemme ja kysymme kiertelemättä työtä.

15.

Sattui niin että me heti pihaan tultuamme voimme olla hiukan hyödyksi: oli pystytettävä uusi lipputanko, siellä oli väkeä, me tartuimme kiinni ja pystytimme tangon loistavasti. Ikkunat olivat naiskasvoja täynnä.

Oliko kapteeni kotona?

Ei.

Entäs rouva?

Rouva tuli ulos. Hän oli vaaleatukkainen ja pitkä, ystävällinen kuin nuori varsa, hän vastasi hyvin kauniisti tervehdykseemme.

Eikö hänellä olisi jotakin työtä meille?

En tiedä. Ei, en minä luule. Kun ei mieheni ole kotona.

Minusta tuntui että hänen oli vaikea kieltää ja minä tartuin jo lakkiini, jotten vaivaisi häntä. Mutta Falkenberg, joka oli aivan kunnollisissa pukimissa ja käytti kantajaa, näytti kai hänestä oudolta. Hän katseli meitä uteliaana ja kysyi:

Minkälaista työtä?

Kaikellaista ulkotyötä, vastasi Falkenberg, me uskallamme ryhtyä aidanpanoon, ojankaivuun, muuraamiseen —

Taitaa jo olla liian syksy sellaisiin töihin, sanoi eräs mies lipputangon luota.

Niin, niinpä taitaa olla, sanoi rouvakin. En tiedä — nyt on päivällisaika, ettekö tahdo astua sisään hiukan haukkaamaan? Mitä meillä sattuu olematta.

Kiitos vain! vastasi Falkenberg.

Mutta minua harmitti hänen vastauksensa; se oli kovin nolo ja pilasi asiamme. Tässä piti minun päästä esiin.

Mille graces, madame, vous êtes trop aimable! sanoin minä jalolla kielellä ja paljastin pääni.

Rouva kääntyi ja katsoi minua hetken. Hänen hämmästyksensä oli naurettavan hauska.

Meidät sijoitettiin kyökkiin, jossa saimme erinomaisen aterian. Rouva meni sisään. Kun olimme syöneet ja teimme lähtöä, tuli rouva taas ulos; Falkenberg oli jälleen tullut rohkeaksi ja tahtoi käyttää hyväkseen rouvan ystävällisyyttä, hän pyysi saada virittää rouvan pianon.

Osaatteko sellaistakin? kysyi hän suurin silmin.

Kyllä, osaan kyllä. Olen virittänyt naapuritaloissa.

Minulla on flyygeli. Kyllähän minä mielelläni —

Rouva voi olla huoleton.

Onko teillä mitään…?

Todistuksia minulla ei ole. En ole huolinut niitä pyytää. Mutta rouvahan voi kuulla.

No, niin niin, olkaa hyvä.

Rouva meni edellä, hän perässä. Heidän ovessa mennessään minä näin tupaan, jossa oli paljon tauluja.

Piiat hyppäsivät edestakasin kyökissä ja pitivät silmällä minua, vierasta miestä; toinen piioista oli oikein soma. Minä istuin iloiten siitä, että olin tänään ajellut partani.

Kului kymmenen minuuttia, Falkenberg oli alkanut virittää. Rouva tuli kyökkiin ja sanoi:

Entäs te, joka ranskaa puhutte. Se on enemmän kuin mitä minä taidan.

Jumalankiitos, ei tullut sen enempää siitä asiasta. Minun puoleltani olisikin enimmäkseen kosketeltu omelettia ja melua, sitä seikkaa missä nainen on sekä että valtio olen minä.

Toverinne on näyttänyt minulle suosituksensa, sanoi rouva, tuntuu siltä että olette näppärää väkeä. En tiedä — minä voin sähköttää miehelleni ja kuulustaa olisiko meillä jotakin työtä teille.

Minä aijoin kiittää häntä, mutta en saanut sanaakaan suustani, aloin nieleksiä.

Hermoheikkoutta.

Sitten minä kuljeksin pihalla ja pelloilla, kaikki paikat olivat kunnossa ja sato sisällä; perunanvarsiläjätkin, jotka monin paikoin ovat ulkona lumentuloon asti, oli täällä korjattu sisään. En nähnyt mitään tehtävää meille. Täällä asui varmaan rikasta väkeä.

Kun ilta alkoi lähestyä ja Falkenberg yhä viritti pianoa, otin minä hiukan evästä mukaani ja lähdin pois pihasta, jottei minua kutsuttaisi illalliselle. Kuu ja tähdet paistoivat, mutta minä halusin kompuroida tiheimpään metsään ja istua sinne pimeään. Kuinka hiljaista oli maassa ja ilmassa! On tullut kylmä, maa routii, silloin tällöin naksahtaa kuivasti joku korsi, pieni hiiri vinkasee, varis liipottelee puunlatvain päällä sitten on taas kaikki hiljaa. Oletko sinä ikäpäivinäsi nähnyt moista vaaleata tukkaa? Et. Ihanaksi syntynyt kokonansa, suu varsin suloinen ja kypsä ja tukassansa kultasiipikorennot sirisevät. Kunpa nyt olisi ottaa säkistä diademi ja lahjoittaa hänelle! Minä etsin vaaleanpunaisen simpukankuoren ja teen siitä kynnen, niin voin antaa piipun hänelle, lahjaksi hänen miehelleen, sen minä teen…

Falkenberg tapaa minut ulkona pihalla ja kuiskaa yhteen menoon:

Hän on saanut vastauksen mieheltään, me saamme kaataa tukkeja metsässä. Oletko siihen tottunut?

Olen.

Mene sitten kyökkiin. Hän kysyy sinua.

Minä menin ja rouva sanoi:

Mihin te jouduitte? Olkaa hyvä ja tulkaa syömään. Oletteko syönyt? Missä?

Meillä on säkissä ruokaa.

Ei se olisi ollut tarpeen. Ettekö teestäkään huoli? Eikö ensinkään?… Olen saanut vastauksen mieheltäni. Osaatteko hakata tukkeja? Sepä oli hyvä. Katsokaas: tarvitaan pari tukinkaatajaa, Pekka näyttää mistä hakataan…

Jumalani, hän seisoi ihan vieressäni ja näytti sähkösanomaa. Hänen hengityksensä tuoksui nuorelta tytöltä.

16.

Metsässä. Pekka, toinen rengeistä, on ohjannut meidät tänne.

Kun keskustelimme, ei Falkenberg ollut ollenkaan erittäin kiitollinen siitä, että rouva oli meille työtä hankkinut. Ei siitä kannata kädestä pitäen kiitellä, sanoi hän, täällä on paha puute työväestä. Muuten oli Falkenberg hirrenhakkaaja aivan tavallista laatua, minulla oli kokemuksia eräältä toiselta maankulmalta ja voin hätätilassa olla täällä johtajana. Falkenberg myöntyikin siihen, että minä johtaisin.

Nyt aloin puuhailla erästä keksintöä.

Metsäsahain nykyään ollessa sellaisia kuin ovat täytyy miesten maata kyljellään maassa ja painaa sivulle. Tästä syystä ei tule suuriakaan päivätöitä tehdyksi ja jää metsään paljon rumia kantoja. Koneellisen välityslaitoksen avulla, jonka sopisi kiinnittää puun juureen, voisi mahdollisesti vetää sahaa tavalliseen sahuutapaan, mutta sillä seurauksella että terä leikkaisi vaakasuoraan.

Aloin piirtää sellaisen koneen osia. Eniten päänvaivaa antoi minulle se pieni paine, jonka sahanterä tarvitsi. Se voitaisiin saada aikaan painevieterillä, jonka voisi vetää kuten kellon, ehkä myöskin painon avulla. Paino olisi paras käytellä, mutta se olisi aina sama, ja saha painuessaan syvemmälle kulkee laiskemmin eikä tarvitse samaa painoa. Teräsvieteri sitävastoin herpoontuisi samassa määrin kuin rako syvenisi ja painaisi aina kohtuullisesti. Minä päätin ottaa vieterin. Annahan olla, sinä saat laitoksen valmiiksi! mietin minä. Ja siitä piti tulla elämäni suurin kunnia.

Yksi päivä kului toisen tapaisena, me kaasimme 9-tuumaisia, oksimme ja katkoimme. Elanto oli runsas ja hyvä, me kannoimme mukanamme metsään kuivaa ruokaa ja kahvia ja saimme lämmintä tullessamme kotiin iltasin. Sitten me peseydyimme ja siistimme itsemme esiintyäksemme hienommin kuin rengit ja istuimme kyökissä, missä oli iso palava lamppu ja kolme piikaa. Falkenbergista tuli Emman riiari.

Ja silloin tällöin kuulemme salin pianosta tulvahtavan sointuaallon, silloin tällöin tuli meidän luoksemme rouvakin tyttömäisine kasvoineen ja siunatun ystävällisenä. Kuinka metsässä on tänään mennyt? saattoi hän sanoa; näittekö karhua? Mutta eräänä iltana kiitti hän Falkenbergiä hyvästä flyygelinvirittämisestä. Mitä — todellako? Falkenbergin ilmanpuremat kasvot kaunistuivat ilosta, ja minä tunsin kerrassaan ylpeyttä hänen puolestaan hänen vaatimattomasti vastatessaan: Niin tuntui minusta itsestänikin että se hiukan parani.

Joko oli harjoitus tehnyt hänet kätevämmäksi virittämään tai oli rouva kiitollinen siitä, ettei hän ollut flyygeliä tärvellyt.

Falkenberg pukeutui joka ilta minun kaupunkivaatteisiini. Ei mitenkään olisi käynyt päinsä minun nyt ottaa ne takaisin ja itse ruveta niitä käyttämään; jokainoa olisi luullut, että minä vain ne lainasin toveriltani.

Saat pitää vaatteet, jos minä saan Emman, sanoin minä leikillä.

No, ota Emma, vastasi Falkenberg.

Minulle kirkastui että Falkenbergin ja hänen tyttönsä välit olivat käyneet kylmemmiksi. Jaa, Falkenberg oli rakastunut niinkuin minäkin. Mitä poikanaskaleita me olimmekaan!

Luuletko hänen tulevan luoksemme tänäkin iltana? voi Falkenberg kysyä metsässä.

Ja minä saatoin vastata:

Minä olen vain iloinen niin kauan kuin kapteeni pysyy poissa.

Niin, vastaa Falkenberg. Kuules, jos minä saan vihiä siitä, ettei kapteeni ole hyvä häntä kohtaan, niin silloin paukahtaa.

Niinpä tapahtui, että Falkenberg eräänä iltana lauloi lauluni. Ja yhä edelleen oli ylpeä hänestä. Rouva tuli, hänen piti toistaa laulunsa ja laulaa yksi lisää, hänen kaunis äänensä täytti kyökin ja rouva sanoi ilmeissään: Ei mutta — olenko koskaan moista kuullut!

Silloin aloin kadehtia.

Oletteko opetellut laulamaan? kysyi rouva. Osaatteko nuotit?

Kyllä, vastasi Falkenberg, olen ollut lauluseurassa.

Mutta tässä hänen olisi pitänyt vastata että ei, pahakyllä hän ei ollut opetellut yhtään, mietin minä.

Oletteko laulanut jollekin joskus? Onko joku kuullut Teitä?

Minä olen laulanut välistä tanssihuveissa. Sitten vielä eräissä häissä.

Mutta onko joku kuullut, joka ymmärtää?

Ei, sitä en tiedä. Kyllä minä luulen sentään.

Voi, laulakaa vielä!

Falkenberg lauloi.

Se vie siihen että hän pääsee saliinkin jonakin iltana ja rouva säestää häntä, mietin minä. Minä sanoin:

Anteeksi, eikö kapteeni kohta tule?

Tulee? vastasi rouva kysyen. Miten niin?

Työn vuoksi vaan.

Oletteko hakannut kaikki, mitä on merkitty?

Ei, emme ole, mutta. Ei, kaukana siitä, mutta.

No —! sanoi rouva ja sai ajatuksen. En tiedä — jos rahaa tarvitsette niin…

Minä pelastin itseni ja vastasin:

Niin, paljon kiitoksia.

Falkenberg ei puhunut mitään.

Niin, olkaa hyvä ja sanokaa pois vain. Tehkää hyvin! sanoi hän ja ojensi minulle pyytämäni setelin. Entäs te?

Ei mitään. Kiitos vain, vastasi Falkenberg.

Jumalani, miten minä taas hävisin, kuinka kuuperruin maahan! Ja Falkenberg, tuo hävettävä henkilö, joka istui ja oli niin rikas eikä tarvinnut mitään etukäteen! Minäpä revin vaatteet hänen yltänsä tänä iltana ja paljastan hänet!

Mikä luonnollisesti ei kumminkaan tapahtunut.

17.

Ja päivät ne kuluivat.

Jos hän tulee kyökkiin tänäkin iltana, niin minä laulan valmusta, saattoi Falkenberg metsässä sanoa. Sen minä olen unohtanut.

Etkö ole Emmaakin unohtanut? kysyn minä.

Emmaa? Minä sanon sinulle yhden asian, että sinä olet aivan sama kuin ennenkin.

Olenko?

Olet kyllä sisällisesti. Sinä voisit kaikessa riemussa ottaa Emman ihan rouvan silmäin edessä, mutta sitä en voisi minä.

Sen sinä valehtelet, vastasin minä harmissani. Et ikinä sinä tule näkemään minua missään piikavehkeissä, niin kauan kuin tässä paikassa ollaan.

Ei, en minäkään saa luontoa kehenkään enää tämän jälkeen. Luuletko että hän tulee näkyviin tänä iltana? Minä olen unohtanut valmun, nyt vasta muistin. Kuulehan.

Falkenberg lauloi valmusta.

Sinulla on nyt laulu onnenasi, sanoin minä; mutta ei meistä kumpikaan häntä saa.

Mitä, saa häntä? Oletko kuullut moista houkkiota!

Jospa vain olisin nuori ja rikas ja kaunis, niin saisin kyllä hänet, sanoin minä.

Niin, silloin kyllä. Silloin saisin hänet minäkin. Mutta kapteenipa se oli.

Niin ja sitten olit sinä. Ja sitten olin minä. Ja sitten oli hän itse ja koko maailma. Ja sitten oli se, että meidän kumpaisenkin sopisi sulkea hävytön suumme, sanoin minä ja olin raivostunut itseeni oman lapsellisen jaaritteluni vuoksi. Onko se nyt laitaa, että kaksi vanhaa hirrenhakkaajaa lörpöttää tuollaisia.

Me muutuimme molemmat kalpeiksi ja laihoiksi ja Falkenbergin kärsiviin kasvoihin ilmaantui monta ryppyä; ei kumpikaan meistä syönyt kuten ennen. Salataksemme tilaamme toisiltamme kuljin minä rymeästi ryöhähdellen ja Falkenberg puolestaan kerskui joka aterian aikana, että hän söi liian paljon ja kangistui ja möhkääntyi sen tähden.

Ettehän te syö mitään, saattoi rouva sanoa, kun me toimme takaisin liian paljon eväitämme. Millaisia hirrenhakkaajia te olette.

Falkenberg se sellainen on, sanoin minä.

Ei, ei, hän se on, sanoi Falkenberg, hän on kerrassaan lopettanut syömisen.

Silloin tällöin, kun rouva meiltä pyysi jotain palvelusta, pientä avuliaisuutta, riensimme me molemmin sitä täyttämään; lopuksi me käskemättä kannoimme veden kyökkiin ja täytimme halkolaatikon. Mutta kerran Falkenberg minua jutkautti, toi metsästä mattojen tomuttamiseen aijotun pähkinäpuukepin, jonka rouva nimenomaan pyysi minua eikä ketään muuta itselleen katkaisemaan.

Ja iltaisin jatkoi Falkenberg lauluaan.

Silloin syntyi minussa ajatus tehdä rouva mustasukkaiseksi. No, no hyvä mies, oletko houkko vai tyhmä — rouva ei omista yhtä ajatusta koko yritykselle!

Mutta sittenkin, minä halusin tehdä hänet mustankipeäksi.

Kolmesta piiasta voi kokeiluissa ainoastaan Emma tulla kysymykseen, ja minä aloin liehailla Emmaa.

Emma, minä tiedän yhden, joka huokailee tähtesi.

Mistä sinä sen tiedät?

Tähdistä.

Minusta olisi parempi, jos sen tietäisit jostain asiasta maan päällä.

Niinpä tiedänkin. Aivan likeltä.

Hän puhelee itsestänsä, sanoi Falkenberg peljäten tulevansa asiaan sotketuksi.

Niinpä puhunkin. Paratum cor meum.

Mutta Emma oli epäystävällinen eikä huolinut jutella kanssani, vaikka olinkin nokkelampi kuin Falkenberg. Mitä — enkö saisi Emmaakaan taipumaan? Silloin minä muutuin ylpeäksi ja äärimmäisen hiljaiseksi, käyskelin omia teitäni, piirustelin konettani ja tein pieniä malleja. Ja kun Falkenberg iltaisin lauloi ja rouva kuunteli, menin minä toiselle puolen väentupaan renkien luo ja pysyttelin siellä. Se oli paljon arvokkaampaa. Siinä oli vain se haitta, että Pekka oli tullut vuoteen omaksi eikä kärsinyt kirveen eikä vasaran ääntä; minun täytyi sen vuoksi mennä ulos vajaan aina kun piti kauemmin takoa.

Mutta aina joskus juolahti ajatuksiini, että rouva ehkä sittenkin oli pahoillaan siitä, että olin kyökistä kadonnut. Siltä se minun silmiini näytti. Hän sanoi eräänä iltana meidän syödessä:

Olen kuullut rengeiltä, että te valmistelette jotain konetta?

Se on uudenaikainen saha jota hän hourailee, sanoi Falkenberg; mutta siitä tulee liian raskas.

Siihen en minä vastannut mitään, olin viekas ja pidin parempana kärsiä. Eikö kaikkien keksijäin osa ollut kärsiä tunnustuksen puutetta? Odotahan, minun aikani ei ole vielä tullut. Joskus olin haljeta halusta ilmaista itseni piioille, että oikeastaan olinkin parempain vanhempain lapsia, mutta että rakkaus oli eksyttänyt minut harhapoluille; nyt etsin lohdutusta pullosta. Niinpä niin, ihminen päättää ja Jumala säätää… Tämä saattaisi sitten myöhemmin tulla rouvan korviin.

Minä luulen, että alan tulla väentupaan iltaisin minäkin, sanoi Falkenberg.

Ja minä käsitin hyvin, miksi Falkenberg nyt halusi väentupaan: häntä ei enää pyydetty laulamaan yhtä usein kuin ennen, mikä sitten lie syynä ollut.

18.

Kapteeni oli tullut.

Eräänä päivänä tuli luoksemme metsään pitkä mies, jolla oli kokoparta. Hän sanoi:

Minä olen kapteeni Falkenberg. Mitenkäs työ sujuu, pojat?

Me tervehdimme kunnioittaen ja vastasimme, että kiitos, kyllä se hyvin luistaa.

Puhelimme hetkisen siitä, mitä olimme kaataneet ja mitä oli jäljellä; kapteeni kiitti meitä siitä, että kannot olivat lyhyitä ja siistiä. Sitten hän laski mitä olimme tehneet päivän osalle ja sanoi, että se oli tavallinen määrä.

Kapteeni unohtaa vetää pois sunnuntait, sanoin minä.

Siinä olet oikeassa, vastasi hän. Sitten siitä tulee tavallista enemmän. Onko mitään särkynyt? Kestääkö saha?

Kestää.

Ei kumpikaan ole loukkaantunut?

Ei.

Hiljaisuus.

Teidän kai ei oikeastaan tulisi saada ruokaa minulta, mutta kun olette sen pitäneet parempana, niin saadaan se ottaa huomioon tilissä.

Me kyllä tyydymme kapteenin päätöksiin.

Sen me teemme, sanoi Falkenbergkin.

Kapteeni kulki pikimältään metsän läpi ja tuli takaisin.

Te ette voisi saada suotuisampaa säätä, sanoi hän. Ei ole yhtään lunta poisluotavana.

Ei, ei ole lunta. Mutta pakkasta me voimme toivoa hiukan enemmän.

Miksi niin? Tuleeko liian lämmin?

Kylläpä sitäkin. Mutta erittäin siksi, että saha luistaa paremmin pakkasen puremassa puussa.

Oletteko vanhastaan tähän työhön tottuneet?

Olemme.

Tekö laulatte?

En, paha kyllä. Se on hän.

Vai te olette laulaja? Mehän olemme kaimatkin?

Kyllähän tavallaan, vastasi Falkenberg hiukan hämillään. Minun nimeni on Lars Falkenberg, kuten, todistuksistani näkyy.

Mistä te olette?

Tröndelagenista.

Kapteeni lähti kotiin. Hän oli ystävällinen, puhui lyhyeen ja varmasti, ei hymyillyt eikä laskenut leikkiä. Hänellä oli hyvät, hiukan tavalliset kasvot.

Tästä lähtien lauloi Falkenberg vain väentuvassa tai ulkona, kyökissä laulaminen loppui kokonaan kapteenin takia. Falkenberg oli murheissaan ja puhui synkkiä sanoja, esimerkiksi että hyi perhana kuinka koko elämä on vaivaloista ja että yhtä hyvin voisi jonakin päivänä hirttää itsensä. Mutta hänen epätoivonsa ei kestänyt kauan. Eräänä sunnuntaina hän lähti takaisin niihin kahteen taloon, joissa hän oli virittänyt pianoja, ja pyysi todistuksia.

Palattuaan hän näytti minulle paperinsa ja sanoi:

Jossakin pulassa niitä voi käyttää elämänsä ylläpitämiseksi.

Sinä et siis hirtäkään itseäsi?

Suurempi syy sinulla olisi se tehdä kuin minulla, vastasi Falkenberg.

Mutta minäkään en enää ollut niin alakuloinen. Saatuaan koneestani vihiä kapteeni halusi heti kuulla siitä enemmän. Katsoessaan piirustuksiani hän ensi silmäyksellä älysi, että ne olivat liian epätäydelliset, kun olin piirtänyt ne liian pienille lapuille ja olin vielä harpinkin puutteessa; hän lainasi minulle ison piirustuskotelon ja opetti hiukan konstruktsionilaskentoa. Kapteenikin pelkäsi että sahastani tulisi liian hankala. Mutta jatka vaan, sanoi hän, vedä se paperille varman mittakaavan mukaan, niin saadaan nähdä.

Minä älysin pian, että jotakuinkin kunnollisesti tehty malli antaisi täydellisemmän käsityksen laitoksesta, ja kun olin saanut piirustuksen valmiiksi, aloin leikata mallia puusta. Kun ei ollut sorvia käytettävänäni täytyi minun kovertaa molemmat valssit ja useita pyöriä ja ruuveja käsin. Olin niin toimessa, etten sunnuntaina kuullut päivälliskelloa. Kapteeni tuli huutamaan: Päivällinen on pöydässä! Nähdessään mitä minä hommailin hän tarjoutui huomisin ajamaan sepän luo sorvauttamaan kaikki mitä tarvitsin. Antakaa vain mitat minulle, sanoi hän. Tarvitsetteko jotain työkalujakin? Pistosahan, hyvä. Muutamia kairoja. Ruuveja. Hienon taltan. Eikö muuta?

Hän kirjoitti kaikki muistiin. Hän oli verraton työherra.

Mutta illalla, kun syötyäni kuljin pihan yli väentupaan, huusi rouva minua. Hän seisoi pihalla kyökinikkunain varjossa, mutta astui nyt aivan luo.

Mieheni on huomannut että — niin että te käytte liian ohuissa vaatteissa, hän sanoi. En tiedä onko — ottakaa tuo!

Hän pudotti käsiini kokonaisen puvun.

Minä kiitin, sopersin ja änkytin. Minä voisin itse pian ostaa puvun itselleni, ei sen kiire ole, en minä tarvitse —

Kyllähän minä tiedän että te itse voitte ostaa, mutta… Toverillanne on niin hyvät vaatteet, ja te… Ottakaa ne vain.

Hän riensi heti sisään, aivan kuin nuori tyttö, joka pelkää että hänet tavataan liian hyväätekevänä. Minun täytyi huutaa viimeinen kiitokseni hänen jälkeensä.

Kun kapteeni seuraavana iltana saapui valsseineni ja pyörineni, käytin minä tilaisuutta kiittääkseni häntä vaatteista.

Jaha, no niin, vastasi hän. Se oli vaimoni, joka luuli… Sopivatko ne teille?

Kyllä ne sopivat.

Sepä hyvä. Niin se oli vaimoni joka… No, tässä nyt ovat pyörät. Ja tässä työkalut. Hyvää yötä.

He olivat varmaan molemmat yhtä halukkaat hyvään työhön. Ja tehtyään syyttivät toisiaan. Taisipa siis tämä olla se avioliitto, josta uneksijat ovat unelmoineet täällä maan päällä…

19.

Metsä on käynyt paljaaksi ja linnunlaulu mykistynyt, varikset vain viiden tienoissa rääkyvät ilmoille huutonsa ja leviävät pitkin peltoja. Me näemme niitä, Falkenberg ja minä, mennessämme metsään, poikanen joka ei vielä ole oppinut pelkäämään maailmaa hypähtelee jalkaimme edessä polulla.

Sitten kohtaamme me sirkun, metsävarpusen. Se on jo käväissyt metsässä ja palaa nyt takaisin ihmisten luo, joitten joukossa se mielellään on ja jotka se tahtoo oppia tuntemaan joka puolelta. Pieni soma sirkku! Oikeastaan se kai on muuttolintu, mutta sen vanhemmat ovat sille opettaneet että käy päinsä viettää talvi Pohjolassakin; nyt se tahtoi opettaa lapsilleen, että talvea sopii olla vain Pohjolassa. Mutta muuttajaverta siinä vielä on, se pysyy vaeltajana. Jonakin päivänä se kokoo kaikki omaisensa ja kulkee monen seurakunnan läpi aivan toisten ihmisten luo, joihin se myöskin haluaa tutustua — silloin on haapalehto sirkuista tyhjä. Ja saattaa kulua kokonainen viikko, ennenkuin uusi parvi tätä lentävää elämää taas pysähtyy haapalehtoon… Jumalani, kuinka monasti olenkaan käynyt ja katsellut sirkkua ja ollut siitä huvitettu!

Falkenberg sanoo eräänä päivänä, että hän on kohentunut entiselleen. Hän aikoo koota tänä talvena jonkun sata kruunua hirrenhakkuulla ja pianonvirityksellä ja lepyttää Emman. Minunkin pitäisi herjetä huokailemasta ensimäisen luokan naishenkilöitä ja palata vertaisteni pariin, sanoi hän.

Hän oli oikeassa.

Lauvantai-iltana lopetimme hiukan tavallista aikaisemmin päästäksemme kauppiaassa käymään. Me tarvitsimme paitoja, tupakkaa ja viiniä.

Seisoessani puodissa havaitsin pienen kuorilla koristellun ompelulippaan, sellaisen joita merimiehet entisaikaan ostivat satamakaupungeista ja toivat kotiin morsiamilleen; nyt valmistavat saksalaiset niitä tuhansittain. Minä ostin lippaan valmistaakseni yhdestä kuoresta kynnen piippuuni. Mitä sinä lippaalla teet? kysyi Falkenberg. Emmako sen saa? Hänen mustasukkaisuutensa heräsi ja hän osti, jottei joutuisi häviölle, silkkiesiliinan Emmalle.

Kotimatkalla me aloimme juoda viiniä ja jaaritella. Falkenberg oli yhä mustasukkainen. Silloin minä valitsin sen kuoren, jonka tarvitsin, mursin sen irti ja annoin lippaan hänelle. Me olimme jälleen ystäviä.

Alkoi pimetä eikä ollut kuutamoa. Yht'äkkiä kuulemme soittoa jostakin tuvasta mäeltä, me älysimme että tuvassa oli tanssit, valo välkkyi ja sammui kuin majakassa. Nyt mennään sinne, sanoi Falkenberg.

Me olimme hyvällä hatulla.

Kun tulimme tuvalle, tapasimme muutamia nuoria poikia ja tyttöjä, jotka seisoivat pihalla vilvoittelemassa; Emmakin oli siellä.

Kas vain, onko täällä Emmakin! huusi Falkenberg hyväntuulisena; hän ei ollut ensinkään nurja siitä että Emma oli tänne lähtenyt ilman häntä. Emma, tule tänne, minulla on sinulle jotakin.

Hän luuli hyvän sanan riittävän; mutta Emma pyörähti ja meni sisään. Kun Falkenberg aikoi hänen perässään, suljettiin häneltä tie ja annettiin hänen ymmärtää, ettei hänellä ollut siellä mitään tekemistä.

Mutta Emmahan on siellä. Pyytäkää häntä ulos.

Ei hän tule ulos. Emma on Markus-suutarin kanssa.

Falkenberg seisoi lyötynä. Niin kauan oli hän nyt ollut kylmä Emmaa kohtaan, että Emma oli hänet hyljännyt. Kun hän yhä näytti pilvistä pudonneelta, alkoivat jotkut tytöt pilkata häntä: eikö hän ole saanut voista maksua ja noinko köyhäksi se hänen raukan teki!

Falkenberg asetti kaikkein nähden pullon suullensa ja joi, sitten hän kuivasi sen kädellään ja antoi vierusmiehelleen. Syntyi parempi mieliala meitä kohtaan, me olimme kelpo miehiä, meillä oli pulloja taskuissa ja me annoimme niitten kiertää; lisäksi olimme me vieraita ja toimme mukanamme hiukan vaihtelua. Ja Falkenberg sanoi monta mukavaa asiaa suutari Markuksesta, jota hän itsepintaisesti kutsui Luukkaaksi.

Sisällä jatkui tanssi, mutta yksikään tyttö ei lähtenyt joukostamme. Minä varron, että Emmankin tekee mieli takaisin meidän luo, sanoi Falkenberg kerskaten. Heleena ja Rönnaug ja Saara siinä seisoivat; kun he olivat juoneet pullosta, kiittivät he kauniisti kädestä pitäen, niinkuin tapa oli; mutta oli siellä taas toisia, jotka olivat hienostuneet ja sanoivat vain: kiitos ryypystä! Heleenasta tuli Falkenbergin tyttö, Falkenberg otti häntä vyötäisiltä ja selitti, että hänellä oli niinkuin halu häneen. Kun he vetäytyivät yhä kauemmaksi meistä muista, ei kukaan heitä siltä huutanut; me muutimme pareiksi kaikki tyyni ja kuljimme kukin tietämme metsään. Minä olin saanut Saaran.

Kun me palasimme metsästä, seisoi Rönnaug vielä ulkona vilvoittelemassa. Onpas siinä tyttöä, oliko hän seisonut täällä koko ajan! Minä tartuin hänen käteensä ja juttelin hänelle hiukan, hän vain hymyili kaikkeen mitä minä sanoin, eikä vastannut. Kun me aloimme mennä metsään päin kuulimme Saaran huutavan jälkeemme pimeään: Rönnaug, tule, mennään jo kotiin! Mutta Rönnaug ei vastannut, hän oli niin vähäpuheinen. Maitoihoinen hän oli ja iso ja hiljainen.

20.

Ensi lumi on pudonnut, se sulaa heti, mutta ei taida talvi olla kaukana. Meidän metsätyömmekin kapteenin luona on loppumassa, lienee vain parin viikon aika jäljellä. Mitä sitten aljetaan? Tunturilla oli rautatietyötä ja oli ehkä hirrenhakkuutakin yhdessä ja toisessa talossa, johon satuttaisiin. Falkenberg puolsi rautatietyötä.

Mutta minun koneeni ei valmistuisi niin lyhyessä ajassa. Kummallakin meillä oli hommamme, paitsi konetta oli minulla tuon kynnen pano piippuun ja illan hetket tahtoivat käydä minulle liian lyhyiksi. Falkenbergillä taas oli Emma lepytettävänä. Kuinka se oli epävarmaa ja edistyi hitaasti! Emma oli seurustellut suutari Markuksen kanssa, no niin; mutta Falkenberg puolestaan oli eräänä tunnelmarikkaana hetkenä lahjoittanut piika Heleenalle silkkiesiliinan ja kuorilla koristellun lippaan.

Falkenberg oli pulassa ja sanoi:

Ei täällä ole muuta kuin vihaa ja haukkumisia ja joutavuutta joka taholla.

Niinkö luulet?

Niin, sitä laatua olen minäkin, jos tietää tahdot. Minä en saa häntä mukaan tunturille.

Sitten on kai Markus-suutari häntä pidättämässä?

Falkenberg vaikenee synkkänä.

En minä saanut laulamistakaan jatkaa, sanoo hän hetken kuluttua.

Me jouduimme puhumaan kapteenista ja rouvasta. Falkenbergillä oli pahoja aavistuksia, heidän välinsä ei ole oikea.

Senkin juorukello! Minä sanon:

Anteeksi, tuommoisesta sinä et ymmärrä yhtään mitään.

Vai niin? vastasi hän kiivaasti. Ja hän kiivastui yhä enemmän ja sanoi: oletko sinä ehkä nähnyt heidän juoksevan toistensa jälessä joka askeleella ja olevan itse lempeitä keskenänsä? Minä en ole kertaakaan kuullut heidän sanovan sanaakaan toisillensa.

Mikä pässinpää, renttu!

Minä en käsitä kuinka sinä sahaat tänäpäivänä, ivailen minä. Katsos, millaisen jäljen sinä jätät.

Minä jätän? Kaksi kai meitä tässä on?

No niin, sitten on metsä liian kostea. Käydäänpä taas kiinni kirveisiin.

Me hakkasimme pitkän ajan yksiksemme ynseinä ja kiivaina kumpainenkin. Mitä hän olikaan uskaltanut heistä valehdella — etteivät he koskaan sanoneet sanaakaan toisilleen. Mutta Jumala paratkoon, hänhän oli oikeassa! Falkenbergillä oli vainu, hän ymmärsi ihmisiä.

Ainakin he puhuvat kauniisti toisistaan meille, sanoin minä.

Falkenberg vain hakkasi.

Minä mietin asiaa enemmän.

Sinä voit olla oikeassa, ettei se ole se avioliitto, josta uneksijat ovat unta nähneet, mutta.

Tämä ei sopinut Falkenbergille, hän ei ymmärtänyt siitä sanaakaan.

Päivällislevolla minä aloitin taas keskustelun.

Sinähän sanoit, että jollei kapteeni olisi hyvä hänelle, niin silloin paukahtaisi?

Niin sanoinkin.

Mutta ei ole paukahtanut?

Olenko minä sanonut, ettei hän ole hyvä rouvalle? kysyi Falkenberg katkeroituneena. Mutta he ovat väsyneet toisiinsa, sitä he ovat. Kun toinen tulee, niin toinen lähtee. Kun kapteeni juttelee jotakin kyökissä, muuttuu rouva aivan kuin kuolleeksi, silmät väsyvät eikä hän kuuntele puhetta.

Me hakkaamme taas pitkän ajan ja mietimme kumpikin omiamme.

Minun täytynee löylyttää hänet, sanoo Falkenberg.

Kenet?

Luukkaan…

Minä valmistin piipun ja lähetin sen Emman mukana kapteenille. Kynnestä tuli oikein luonnollinen ja niillä hyvillä kojeilla, jotka olin saanut, voin minä upottaa sen sormeen ja kiinnittää ilman että nuo pari pientä kuparinaulaa jäivät näkyviin. Minä olin tyytyväinen työhöni.

Illalla meidän syödessämme kapteeni tuli kyökkiin piippuineen ja kiitti minua siitä; hän nimitti minua taiteilijaksi ja mestariksi. Koko kyökki seisoi ja kuunteli tätä ja se tepsi, kun kapteeni sanoi että olen mestari. Luulenpa, että sillä hetkellä olisin saanut Emman.

Yöllä tapahtui, että opin kammoamaan.

Luokseni ullakkoon tuli naisenruumis, ojensi vasenta kättään ja näytti sitä minulle; peukalon kynsi oli poissa. Minä pudistin päätäni, että kyllä minulla oli joskus ollut kynsi, mutta että olin heittänyt sen pois ja käyttänyt simpunkuorta sen sijaan. Haamu kumminkin yhä seisoi ja minä makasin pelosta täristen. Sitten minä sain sanotuksi, ettei minulla paha kyllä ollut siihen enää mitään neuvoa, hän sai mennä tiehensä Jumalan nimeen. Ja isä meidän, joka olet taivaissa… Haamu tuli suoraan minua kohti, minä ojensin molemmat nyrkkini ja kiljahdin jääkylmän kiljahduksen samalla painaen Falkenbergin seinää vasten.

Mikä on? huusi Falkenberg. Jeesuksen nimeen —!

Minä heräsin hiestä märkänä ja avasin silmäni, minä makasin avoimin silmin ja näin haamun hyvin hitaasti katoovan huoneen pimeyteen.

Se on ruumis, ähkyin minä. Hän tahtoo kynttänsä takaisin.

Falkenberg nousi ihan istualleen sängyssä, aivan valveilla hänkin.

Minä näin hänet! sanoi hän.

Sinäkinkö? Näitkö sormen? Uh!

Minä en mistään hinnasta haluaisi olla sinun housuissasi.

Anna minun maata seinällä! minä pyysin.

Missäs minä sitten makaan?

Ei sinun ole vaaraa, sinä voit huoletta maata tässä äärellä.

Jotta se voi tulla ja temmata minut ensin? Ei kiitos.

Tämän sanottuaan laskeutui Falkenberg takaisin makuulle ja veti peiton silmilleen.

Minä ajattelin hiukan mennä makaamaan alas Pekan luo; hän oli paranemassa eikä kaiketi tartuttaisi tautiansa minuun. Mutta minä en uskaltanut mennä rappusia alas.

Minulla oli huono yö.

Aamulla minä etsin kynttä kaikkialta ja löysinkin sen lattialta sahajauhon ja höylänlastujen seasta. Minä hautasin sen metsään mennessämme.

Riippuu siitä, eikö sinun pidä viedä kynsi sinne mistä olet sen ottanut, sanoi Falkenberg.

Sinne on niin monta peninkulmaa, se on aika matka…

On kysymys, eikö sinua vaadita se tekemään. Ehkei hän halua pitää sormea siellä, kynttä täällä.

Mutta minä olin tullut taas rohkeaksi, päivänvalo teki minusta uskalikon, minä nauroin Falkenbergin taikauskoa ja sanoin, että tiede oli hyljännyt hänen kantansa.

21.

Eräänä iltana tuli taloon vieraita, ja kun Pekka yhä oli kipeä ja toinen renki vain poikanen, menin minä ottamaan vastaan hevosia. Vaunuista astui naisihminen. Kapteenin väki on kai kotona? kysyi hän. Vaunujen kolistessa ilmestyi ikkunoihin kasvoja, lamppuja sytytettiin eteisessä ja huoneissa, rouva tuli ulos ja huusi: Oletko se sinä, Elisabeth? Kuinka minä olen sinua odottanut. Tervetuloa.

Se oli neiti Elisabeth pappilasta.

Onko hän täällä? kysyi hän hämmästyneenä.

Kuka?

Hän tarkoitti minua. Hän oli tuntenut minut…

Molemmat nuoret naiset tulivat seuraavana päivänä luoksemme metsään. Minä pelkäsin aluksi, että huhu eräästä ratsastuksesta vieraanpojan hevosilla olisi kulkenut pappilaan, mutta rauhoituin, kun en siitä mitään kuullut.

Vesijohto on hyvässä kunnossa, sanoi neiti Elisabeth.

Se oli hauskaa.

Vesijohto? kysyy rouva.

Hän on asettanut meille vesijohdon. Kyökkiin ja toiseen kerrokseen. Me väännämme vain hanaa. Sellainen sinunkin pitäisi saada.

Vai niin. Voisiko sen laittaa meillekin?

Minä vastasin että kyllä, se voitaisiin kyllä tehdä.

Miksi ette ole puhunut siitä miehelleni?

Minä olen siitä maininnut. Hän tahtoi neuvotella rouvan kanssa.

Kiusallinen vaitiolo. Ei edes tuollaisesta asiasta, joka niin läheisesti koski rouvaa, ollut kapteeni hänelle puhunut.

Sanoin jotakin sanoakseni yhteen mittaan:

Joka tapauksessa on liian myöhäistä enää tänä vuonna. Talvi meidät ennättäisi, ennenkuin olisimme valmiit. Mutta keväällä kyllä.

Rouva ikäänkuin palasi jostakin kaukaa.

Nyt minä muuten muistan hänen siitä kerran puhuneen, sanoi hän. Että me neuvottelimme. Mutta että oli liian myöhäistä… Elisabeth, eikö ole aika hauskaa katsella tuollaista hirrenhakkuuta?

Me käytimme joskus köyttä ohjataksemme kaatuvaa puuta, Falkenberg oli nyt kiinnittänyt tämän köyden korkealle puuhun, joka seisoi ja huojui.

Miksi te noin teette?

Ohjataksemme puun oikeaan suuntaan… aloin minä selittää.

Mutta rouva ei enää halunnut kuulla minun puhuvan, hän toisti kysymyksensä suoraan Falkenbergille ja sanoi:

Eivätkö muuten kaikki suunnat ole oikeita?

Silloin täytyi Falkenbergin vastata:

Ei, kyllä meidän pitää sitä ohjata.

Ettei se murra liian paljon nuorta metsää siitä mihin se kaatuu.

Kuulitko, sanoi rouva ystävättärelleen, kuulitko sinä millainen ääni hänellä on. Hän se juuri laulaa.

Kuinka minä murehdin, että olin lörpöttänyt niin paljon huomaamatta hänen toivomustansa! Minä tahdoin näyttää hänelle, että ymmärsin huomautuksen. Muuten se olikin neiti Elisabeth eikä kukaan muu, johon olin rakastunut, hän ei ollut oikukas ja oli yhtä kaunis kuin tuo toinenkin, jopa tuhatta vertaa kauniimpi. Minä aioin ruveta rengiksi hänen isälleen… Minä aloin nyt säännöllisesti joka kerta, kun rouva minua puhutteli katsoa ensin Falkenbergiin ja sitten häneen ja viivyttää vastaustani, aivan kuin olisin pelännyt ettei ole minun vuoroni. Minä luulen, että häneen alkoi hiukan koskea, kun noin käyttäydyin, ja vihdoin hän sanoi arasti hymyillen: Niin, teiltä minä kysyin.

Tuo hymy ja nuo sanat… Sydämeni läpi virtasi ilo, minä aloin hakata voimaini takaa ja tein tuimia leikkauksia. Työ luisti kuin leikki. Kuulin vain aika ajoin mistä oli puhe.

Minä laulan heille tänä iltana, sanoi Falkenberg, kun olimme jääneet yksin.

Ilta tuli.

Minä seisoin pihalla ja puhelin hetkisen kapteenin kanssa. Meillä oli kolmen neljän päivän työ jäljellä metsässä.

Minne te sitten lähdette?

Rautatietöihin.

Minä ehkä voin käyttää teitä täällä, sanoi kapteeni. Minä aion laittaa uuden tien alas viertotielle, vanha on liian jyrkkä. Tulkaahan, minä näytän teille.

Hän vei minut päärakennuksen eteläpuolelle ja alkoi viitata, vaikka oli jo jokseenkin pimeä.

Ja kun tie on valmis ja yhtä ja toista, niin lienee kevät, sanoi hän. Sitten on vesijohto. Pekkahan on muuten kipeä; ei se suju tällä tavalla, minulla täytyy olla talonmiehen apua.

Äkkiä kuulemme me Falkenbergin laulavan. Salissa oli sytytetty lamppu, Falkenberg oli sisällä ja häntä säestettiin pianolla. Sointuaallot tuosta tavattomasta äänestä vierivät korvaamme, ne saivat minut vasten tahtoani värisemään.

Kapteeni säpsähti ja katsahti ikkunoihin.

Mutta — sanoi hän yhtäkkiä, lienee parasta antaa tien teonkin jäädä kevääseen. Kuinka kauan sanoittekaan vielä viipyvänne metsässä?

Kolme neljä päivää.

Hyvä, sanotaan sitten ne kolme neljä päivää ja lopetetaan tälle vuodelle.

Se oli ihmeen pikainen päätös! mietin minä.

Minä sanoin:

Ei ole mitään syytä rakentaa tietä talvella, joistakin syistä on parempi toisin. Pitää särkeä kiviä, ajaa mulkkeroita —

Niin sen minä kyllä tiedän, mutta… Ei minun pitää sisään kuulemaan laulua.

Kapteeni meni sisään.

Minä ajattelin: Sen hän nyt varmasti teki kohteliaisuudesta, hän tahtoi olla mukana Falkenbergin saliin tuomisessa. Mutta todellisuudessa hän olisi mieluummin jutellut minun kanssani.

Kuinka olinkaan itserakas ja kuinka pahasti minä erehdyin!

22.

Sahani isommat osat olivat valmiit, minä voin panna sen kokoon ja koetella sitä. Aitan portaitten luona oli tuulenkaataman haavan kanto, minä kiinnitin koneeni siihen ja tulin heti vakuutetuksi siitä, että saha leikkasi. No jaa, hiljaa te pikkuiset, tehtävä on ratkaistu! Teräksi olin minä ostanut ison pistosahan, jonka koko hamaran varustin hampailla; nämä hampaat tarttuivat sahattaissa pieneen hammasrattaaseen, joka oli laitettu kitkan vuoksi ja jota kuljetti painevieteri. Itse vieterin minä olin alkuaan tehnyt leveästä Emmalta saamastani liivinluusta, mutta koeteltaessa se osoittautui liian hervakaksi ja silloin minä valmistin uuden jousen vain kuusi millimetriä leveästä sahanterästä, josta olin laskenut pois hampaat. Mutta tämä uusi vieteri taas näytti jännittävän liikaa. Minun täytyi silloin selviytyä miten parhain taisin vetämällä vieterin vain puolitiehen ja kun se oli lauennut peräti vetämällä se uudelleen.

Minä en paha kyllä osannut yhtään teoriaa, minun täytyi melkein koko ajan edistyä koettelemalla ja se viivytti työtäni. Niinpä minun oli täytynyt hyljätä koko kartiomainen välityslaitos, joka osoittautui liian raskaasti vaikuttavaksi, ja suunnitella koko laitos uudelleen, yksinkertaisemman järjestelmän mukaan.

Oli sunnuntai, kun asetin koneeni haavan kantoon; uusi valkoinen puulaite ja kiiltävä sahanterä välkkyivät auringonpaisteessa. Ikkunoihin ilmestyi pian kasvoja, kapteeni tuli ulos. Kun minä tervehdin, ei hän vastannut, tuli vain päin ja tuijotti jäykästi koneeseen.

Kuinka se käy?

Minä annoin sahan liikkua.

Kas kas, minä luulen tosiaan —!

Rouva ja neiti Elisabeth tulivat ulos, kaikki piiat tulivat ulos, Falkenberg samoin. Ja minä annoin sahan liikkua. No niin, olkaahan nyt vain vaiti, kaikki te pienet!

Kapteeni sanoi:

Eikö kulu liiaksi aikaa, kun tämä laitos on asetettava joka puuhun?

Aikaa voittaa takaisin jonkunverran sen kautta että sahaaminen käy paljon helpommin. Ei tässä koskaan tarvitse pusertaa.

Miksi?

Siksi että sivupaineen toimittaa jousi. Se on tuo painaminen joka miehiä pahiten väsyttää.

Entäs loppu aikaa?

Minä aijon hyljätä koko ruuvin ja sen sijaan asettaa kouran, joka voidaan painaa kiinni yhdellä iskulla. Kourassa on rivi hakoja ja sen voi kiinnittää kaikensuuruisiin puihin.

Minä näytin hänelle piirustusta tästä kourasta, jota en ollut ehtinyt valmistaa.

Kapteeni pani itse sahan käyntiin ja koetteli paljonko voimaa se tarvitsi. Hän sanoi:

On kysymys eikö käy liian raskaaksi vetää sahaa joka on kaksi kertaa leveämpi kuin tavallinen metsäsaha.

Se on selvä, sanoi Falkenberg, te sen kyllä ymmärrätte.

Kaikki katsoivat Falkenbergiin ja sitten minuun. Nyt piti minun esiin:

Yksi mies voi liikuttaa täyteen lastattua tavaravaunua, sanoin minä. Tässä on kaksi miestä vetämässä edestakaisin sahaa joka liukuu kahdella pyörivällä rullalla, jotka taas kulkevat kahta öljyttävää teräskiskoa pitkin. Tämä saha tulee olemaan melkoista keveämpi vetää kuin vanha, sitä voi hätätilassa liikuttaa yksi ainoa mies.

Minä pidän sitä melkein mahdottomana.

Saadaan nähdä.

Neiti Elisabeth kysyi puoleksi leikillä:

Mutta sanokaa nyt minulle, joka en tästä mitään ymmärrä, miksei ole paras sahata puu suoraan poikki kuten ennenmuinoin?

Hän tahtoo poistaa sahaajalta sivultapainamisen, selitti kapteeni. Tällä sahalla voi tosiaankin tehdä vaakasuoran leikkauksen käyttäen samaa painamistapaa jota vaatii alaspäin kohtisuoraan liikkuva saha. Ajatelkaahan: te painatte alaspäin ja se vaikuttaa sivulle. Sanokaa, kääntyi hän minulta kysymään, ettekö luule että tulee painetuksi sahanterää päistä alas, joten leikkauksesta tulee konveksi?

Sen estävät ensinnäkin nämä kaksi rullaa, joitten päällä saha lepää.

Se auttaa tosin hiukan. Ja toiseksi?

Toiseksi on tällä laitoksella mahdoton tehdä konveksia leikkausta, vaikka tahtoisikin. Sahanterässä on nimittäin T:n muotoinen hamara, joka tekee sen käytännöllisesti puhuen taipumattomaksi.

Minä luulen kapteenin tehneen muutamat muistutuksensa vasten parempaa tietoa. Hän olisi itse tiedoillansa voinut niihin vastata paremmin kuin minä. Sitävastoin oli siinä muita seikkoja, joita kapteeni ei huomannut, mutta jotka minua suuresti huolestuttivat. Kone, jota kuljetellaan ympäri metsän, ei saisi olla mikään hieno laitos, ja siksi pelkäsinkin että nuo molemmat teräskiskot voisivat loukkaantua ja joko katketa tai taipua, niin etteivät rullat luistaisi. Kysymys oli voisiko tulla toimeen ilman kiskoja ja asettaa rullat sahan hamaraan alle. Koneeni ei suinkaan ollut valmis…

Kapteeni meni Falkenbergin luo ja sanoi:

Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan että kyyditsette naisväkeämme huomenna pitemmän matkan? Pekka on kuitenkin liian kipeä.

Eihän toki, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Neiti lähtee takaisin pappilaan, sanoi kapteeni mennessään. Teidän täytyy olla ulkona kello kuusi.

Falkenberg oli pelkkää iloa ja riemua hänelle osoitetun luottamuksen johdosta ja syytti leikillä minua hänen kadehtimisestaan. Todellisuudessa minä en suinkaan ollut kateellinen. Hetkisen minua ehkä hiukan pisteli se, että toveriani pidettiin minua parempana, mutta minä halusin ehdottomasti paljon mieluummin olla yksin ulkona metsän hiljaisuudessa kuin istua kuskipukilla palelemassa.

Falkenberg oli helmeilevän hilpeä ja sanoi:

Sinä muutut kateudesta ihan keltaiseksi, sinun pitäisi ottaa sisään jotakin, hiukan amerikkalaista öljyä.

Hän puuhaili koko aamupäivän lähtövalmistuksissa, pesi vaunut, voiteli pyörät, tarkasti valjaat. Ja minä autoin häntä.

Sinä et luultavasti edes osaa ohjata kaksivaljakkoa, sanoin minä häntä kiusoitellakseni. Mutta minä opetan sinulle tärkeimmät seikat huomenna ennen lähtöä.

Minun mielestäni on oikein synti, että voit noin pahoin vain sentähden, että säästyy kymmenen äyrin edestä amerikkalaista öljyä, vastasi hän.

Meidän kesken ei tullut kysymykseen muu kuin leikki ja ilonpito.

Illalla tuli kapteeni sanomaan minulle:

Minä olisin säästänyt teitä ja lähettänyt toverinne naisten mukana, mutta neiti Elisabeth vaatii teidät.

Minut?

Sentähden että olette vanhat tutut.

No, ei minun toverinikaan mikään vaarallinen mies ole.

Onko teillä mitään matkaa vastaan?

Ei.

Hyvä. Siis te lähdette.

Päässäni syntyi heti ajatus: Oho, minä se olen sittenkin jota naiset pitävät parempana, sillä minä olen keksijä ja sahanomistaja ja kun puhdistan itseni hienoksi, olen hyvän näköinen, loistavan näköinen.

Mutta Falkenbergille oli kapteeni antanut selvityksen, joka yhdellä iskulla musersi turhamaisuuteni: Neiti Elisabeth veisi minut vielä kerran pappilaan, jotta hänen isänsä saisi vielä kerran koettaa saada minut rengikseen. Hän oli isänsä kanssa siitä sopinut.

Minä mietin ja mietin tuota selitystä.

Mutta jos sinä rupeat pappilaan, niin rautatietyöstämme ei tule mitään, sanoi Falkenberg.

Minä vastasin:

Minä en rupea.

23.

Varhain aamulla lähdin ajamaan naisia, jotka istuivat suljetuissa vaunuissa. Aluksi oli kelpo lailla kylmä, villapeitteeni oli nyt suureksi hyödyksi ja minä käytin sitä vuoroin polvillani vuoroin hartioillani.

Minä ajoin samaa tietä, jota olimme Falkenbergin kanssa vaeltaneet, ja tunsin paikan toisensa jälkeen: tuolla ja tuolla viritti Falkenberg pianoja, tuolla kuulimme harmaanhanhen… Aurinko nousi, tuli lämmin, tunnit kuluivat; eräässä tienhaarassa koputtivat naiset vaununikkunaan ja sanoivat, että oli päivällisaika.

Minä näin auringosta että oli aivan liian aikaista rouvasväen syödä päivällistä, jota vastoin minun sopi se kyllä tehdä; mehän söimme, Falkenberg ja minä, kello kaksitoista. Minä ajoin siis eteenpäin.

Ettekö voi pysäyttää! huusivat naiset.

Teidänhän on tapana syödä kello kolme… Minä luulin…

Mutta meidän on nälkä.

Minä ajoin vaunut sivuun, riisuin hevoset valjaista ja hain niille vettä. Olivatko nuo merkilliset ihmiset sovittaneet minun syöntiaikani mukaan omansa?

Olkaa hyvä! huudetaan.

Kun en mielelläni voinut syödä heidän kanssansa, jäin hevosten luo seisomaan.

No? sanoi rouva.

Olkaa hyvä ja antakaa minulle jotakin, sanoin minä.

He antoivat minulle molemmin eivätkä luulleet minun saavan kyllikseni; minä avasin olutpulloja ja sain niistäkin runsaan osani, siitä syntyi maantiejuhla, pieni seikkailu elämässäni. Rouvaa uskalsin minä kaikkein vähimmin katsella, jottei hänen tarvitsisi tuntea itseänsä loukatuksi.

He juttelivat ja laskivat leikkiä keskenään ja ottivat ystävyydestä minutkin mukaan. Neiti Elisabeth sanoi:

Ajatelkaa, minusta tuntuu niin hauskalta syödä ulkona. Eikö teistäkin?

Nyt ei hän sinutellut kuten ennen.

Se ei ole niinkään uutta hänelle, sanoi rouva. Hänhän syö joka päivä metsässä.

Voi tuota ääntä, silmiä, naisellisen hellää ilmettä kädessä, joka ojensi lasia minulle… Minäkin olisin voinut jotakin sanoa, kertoa yhtä tai toista avarasta maailmasta ja huvittaa heitä, minä olisin voinut neuvoa heitä, kun he lörpöttelivät eivätkä tietäneet miten kameelilla ratsastetaan tai viiniä korjataan…

Minä kiiruhdin syöntiä päästäkseni pois. Otin pytyn ja menin noutamaan hevosille lisää vettä, vaikka se oli tarpeetonta; minä istuin puronrantaan.

Hetken kuluttua huusi rouva minulle:

Tulkaa hevosten luo. Me lähdemme metsään katsomaan löytäisimmekö humalanlehtiä tai jotain sentapaista.

Mutta kun minä tulin vaunujen luo, olivat he yksimielisiä siitä että humala oli karistanut lehtensä ja ettei täällä ollut pihlajanmarjoja eikä kirjavia lehtiä.

Metsästä ei löydä mitään, sanoi neiti. Ja hän kysyi taas minulta suoraan:

Sanokaapa, eihän teillä ole täällä laisinkaan kirkkomaata missä kävellä?

Ei?

Voitteko tulla ilman toimeen? Sitten hän selitti rouvalle että minä olin ihmeellinen mies, joka kävelin öisin kalmistoissa kuolleita tapaamassa. Siellä minä muka koneenikin keksin.

Sanoakseni jotain kysyn häneltä, miten nuor' Erik voi. Hänen hevosensahan pillastui, hän sylki verta…?

Kyllä hän toipuu, vastasi neiti lyhyeen. Emmekö lähde kohta, Lovise?

Niin, emmekö voi lähteä?

Jos niin haluatte, vastasin minä.

Sitten taas ajettiin.

Tunnit kuluvat, aurinko laskee, sää muuttuu jälleen koleaksi, raa'aksi; myöhemmin alkaa tuulla ja sataa, puoleksi vettä, puoleksi lunta. Me kuljimme ohi kappelikirkon, parin maakaupan, sivuutimme talon toisensa jälkeen.

Sitten koputettiin vaunun ikkunaan.

Täällähän te eräänä yönä ratsastitte vierailla hevosilla? kysyi neiti nauraen. Me olemme tietysti siitä kuulleet.

Se tuotti huvia molemmille naisille.

Minä keksin vastata:

Ja sittenkin tahtoo isänne minut rengiksi, eikö niin?

Kyllä.

Kun tästä kerran puhe tuli, neiti, niin mistä isänne tiesi minun olevan työssä kapteeni Falkenbergillä? Tehän itse hämmästyitte nähdessänne minut siellä?

Nopeasti mietittyään vastasi hän rouvaan katsoen:

Minä kirjoitin siitä kotiin.

Rouva loi silmänsä alas.

Minä sain sen käsityksen, että tuo nuori tyttö pani omiaan. Mutta erinomaisia vastauksia hän antoi ja tukki minun suuni. Ei ollut ollenkaan mahdotonta, että hän tuommoisessa tavallisessa arkikirjeessä oli kirjoittanut vanhemmilleen tähän tapaan: Ja arvatkaas kenen minä täällä tapasin? Hän, joka sinne meille laittoi vesijohdon, hakkaa nyt hirsiä täällä kapteenin luona…

Mutta päästyämme perille pappilaan oli otettu uusi renki ja oli hän jo tullutkin, hän oli ollut palveluksessa kolme viikkoa. Hän otti vastaan hevoset.

Minäpä mietin yhä uudelleen: minkä vuoksi minut valittiin kuskiksi? Siksi kai että minua hiukan hyvitettäisiin, kun Falkenberg oli saanut laulaa salissa. Mutta eivätkö nuo ihmiset sitten ymmärtäneet että minä olin se mies, joka ennen pitkää saattoi valmistaa keksintönsä eikä kaipaisi enää minkäännäköisiä hyviä töitä!

Minä kävelin sinne tänne synkkänä ja happamana ja itselleni kiukussa, söin kyökissä, sain vesijohdosta Olinen siunauksen, ruokin hevoseni. Pimeän tullen menin latoon peitteineni…

Heräsin siihen, että joku hapuili minua.

Et sinä saa täällä maata, ymmärräthän sen, sinä palellut kuoliaaksi, sanoi papin rouva. Tulehan minä näytän sinulle.

Me juttelimme asiasta hetkisen, minä en halunnut muuttaa ja sain hänetkin istumaan. Hän oli kuin liekki, ei, luonnon lapsi hän oli. Hänen sisässään soi vielä hurmaava valssinsävel.

24.

Aamulla oli mielialani parempi, olin jäähtynyt ja järkiintynyt, tyydyin kohtalooni. Minun olisi vain pitänyt tietää oma parhaani eikä koskaan jättää tätä paikkaa, minä olisin päässyt tänne rengiksi ja ollut ensimäinen vertaisteni joukossa. Niin, ja juurittunut lujasti hiljaiseen maalaiselämään.

Rouva Falkenberg seisoi pihalla. Tuo vaalea ihminen oli kuin pylväs, hän seisoi keskellä isoa pihamaata eikä hänellä ollut hattua päässä.

Minä toivotin hyvää huomenta.

Hyvää huomenta! vastasi hän ja asteli minua kohti. Hän kysyi hyvin hiljaa: Minä olisin katsonut mihin teidät sijoitettiin eilen illalla, mutta en päässyt. Tietysti minä olisin päässyt, mutta… Ettehän toki ladossa maannut?

Minä kuulin viimeiset sanat kuin unessa enkä tullut vastanneeksi.

Miksi ette vastaa?

Niin, että minä kyllä makasin ladossa. Kyllä.

Makasitteko? Kävikö se päinsä?

Kyllä.

Vai niin. Niinniin. Me lähdemme kotiin päivemmällä.

Hän kääntyi ja meni pois kasvot yhtenä ainoana punastuksena…

Harald tuli ja pyysi minua tekemään leijan.

Minä teen sinulle leijan, vastasin minä typerryksissäni, mahtavan leijan joka lentää pilviin. Sen minä teen todellakin.

Me teimme työtä pari tuntia, Harald ja minä, hän oli kovin rakastettava viattomassa innossaan, minä taas ajattelin kaikkea muuta kuin leijaa. Me sidoimme useita metrejä pitkän pyrstön, liimasimme ja neuloimme langalla; kaksi kertaa tuli neiti Elisabeth katsomaan. Hän oli ehkä yhtä suloinen ja vilkas kuin ennenkin, mutta minä en välittänyt siitä mitä hän oli enkä ajatellut häntä.

Sitten tuli käsky valjastaa hevoset. Minun olisi pitänyt totella tätä määräystä heti, sillä matka oli pitkä; mutta sensijaan minä lähetin Haraldin sisään pyytämään puolen tunnin lykkäystä. Ja niin me askarsimme, kunnes leija oli valmis. Huomisin kun liisteri oli kuiva voisi Harald laskea leijan ilmoille, seurata sitä katseellaan ja tuntea mielessään outoa liikutusta kuten minä nyt.

Hevoset ovat valjaissa.

Rouva tulee ulos; papin koko perhe saattaa häntä.

Pappi ja hänen rouvansa tuntevat kumpikin minut, vastaavat tervehdykseeni ja sanovat jonkun sanan; mutta minä en kuullut mitään heille rengiksi tulosta. Ja sinisilmäinen papinrouva seisoi ja katseli minua vinon viekkaasti, hän kun tunsi minut.

Neiti Elisabeth tuo evästä ja peittelee ystävättärensä vaunuihin.

Etkö todellakaan tahdo enempää ympärillesi? kysyy hän viimeisen kerran.

En kiitos, kyllä tämä riittää. Hyvästi, hyvästi.

Olkaa nyt yhtä näppärä kuski kuin eilenkin, sanoo neiti ja nyökkää minullekin.

Me lähdemme ajamaan.

Päivä on kolea ja raaka ja minä huomasin heti, ettei peitto suojannut rouvaa kunnollisesti.

Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, hevoset jotka tietävät olevansa kotimatkalla juoksevat kehoittamatta, ja kun minulla ei ole rasoja, kangistuvat käteni ohjaksia pidellessä. Erään vähässä matkassa tiestä olevan tuvan kohdalla koputtaa rouva vaununikkunaan, että on päivällisaika. Hän astuu ulos ja on kylmästä kalpea.

Me menemme tuohon tupaan syömään, sanoi hän. Tulkaa te jälessä, kun ehditte, ja ottakaa kori mukaan.

Sitten hän lähti astelemaan mäkeä ylös.

Kylmän tähden hän kaiketi tahtoo syödä tuossa vieraassa tuvassa, mietin minä; sillä ei suinkaan hän minua pelkää… Minä sidon hevoset ja annan niille ruokaa; kun ilma näyttää vielä kylmenevän, heitän öljykankaat niitten selkään taputan niitä ja menen koreineni ylös tupaan.

Tuvassa on kotona vanha vaimo, hän sanoo että olkaa hyvä, tulkaa vain sisään! ja kiehuttaa edelleen kahvipannuansa. Rouva ottaa tavarat korista ulos ja sanoo minuun katsomatta: Minun kai pitää antaa teille tänäänkin? Tuhat kiitosta vain.

Me syömme äänettöminä. Minä istun pienellä penkillä oven suussa, lautaseni penkillä vieressäni; rouva istuu pöydän ääressä ja katselee melkein koko ajan ulos ikkunasta eikä saa ollenkaan ruokaa alas. Silloin tällöin hän sanoo jonkun sanan vaimolle, silloin tällöin luo hän lautaselleni silmäyksen eikö se vielä ole tyhjä? Pikku tupanen on kovin ahdas, minusta ikkunaan ei ole enempää kuin kaksi askelta, niin että me kumminkin istumme yksissä.

Kun kahvi tulee, en minä saakaan kuppia sopimaan penkin päähän, istun vain ja pidän sitä kädessäni. Silloin kääntää rouva koko kasvonsa minuun päin ja sanoo silmät alasluotuina: Tässähän on tilaa.

Minä kuulen sydämeni ankaran jyskytyksen, mutisen jotakin:

Kiitos, se käy erinomaisesti… Minä mieluimmin…

Epäilemättä on hän levoton, hän pelkää minua, pelkää minun sanovan jotakin, tekevän jotakin; hän istuu taas kasvot poispäin kääntyneinä, mutta minä näen hänen rintansa aaltoavan raskaasti. Olkaahan rauhassa, mietin minä, ei sanaakaan ole pääsevä kurjasta suustani!

Minun pitäisi viedä tyhjä lautanen ja kuppi takaisin pöydälle, mutta pelkään säikyttäväni häntä, jos astun sinnepäin. Minä kalistan hiukan kuppiani, jotta hän huomaisi, vien tavarat ja kiitän.

Hän yrittää äidilliseen tapaansa:

Ettekö tahdo enempää? Minä en käsitä…

En, tuhat kiitosta… Panenko tavarat koriin takaisin? Mutta minä en ehkä osaa.

Tulin katsoneeksi käsiäni, lämpöisessä tuvassa ne olivat hirveästi paisuneet, käyneet muodottomiksi ja kömpelöiksi, minä tuskin voinkaan siirtää mitään koriin. Hän lienee huomannut mitä ajattelin, katsoi ensin käsiäni, sitten lattiaan ja sanoi suun vetäytyessä nauruun:

Eikö teillä ole vanttuita?

Ei, en minä tarvitse niitä.

Minä menin takaisin paikalleni ja odotin, että hän asettaisi tavarat takaisin koriin niin, että voisin ottaa sen mukaani. Äkkiä hän taas kääntyy minuun päin ja kysyy, katse yhä kiinni lattiassa:

Mistä te olette?

Norrlannista.

Hiljaisuus.

Minä uskalsin vuorostani kysyä häneltä:

Onko rouva ollut siellä?

Olen lapsuuteni aikana.

Samassa hän katsoi kelloansa aivan kuin katkaistakseen enemmät kysymykseni ja samalla muistuttaakseen minua ajasta.

Minä nousin heti ja menin hevosten luo.

Oli jo hiukan pimennyt, taivas tummeni ja alkoi pudota märkää lumiräntää. Minä otin kaikessa hiljaisuudessa ajo-istuimelta peitteeni ja pistin sen vaunujen etuistuimen alle, sen tehtyäni juotin hevoset ja valjastin ne. Vähän ajan kuluttua tuli rouva mäkeä alas, minä menin häntä vastaan koria noutamaan.

Minne te menette?

Koria hakemaan.

Kiitos, ei tarvitse. Ei siellä ole mitään mukaan otettavaa.

Me menimme vaunujen luo, hän astui sisään ja minä aijoin hiukan auttaa häntä käärimällä peitteitä. Sitten löysin etuistuimen alta uuden peitteen ja piilotin tarkoin reunat, ettei hän sitä tuntisi.

Mikä onni! sanoi rouva. Missä se oli? Täällä.

Minä olisin kyllä saanut useampiakin peitteitä pappilasta, mutta nuo ihmisparathan eivät olisi koskaan saaneet niitä takaisin… Kiitos, minä saan hyvin itse… Ei kiitos, minä saan itse… Laittakaa itsenne valmiiksi.

Minä suljin vaununoven ja nousin ylös.

Jos hän nyt taas koputtaa vaununikkunaan, niin se on peitteestä ja silloin minä en pysäytä, ajattelin.

Tunti toisensa jälkeen kuluu, tulee nokipimeä, sataa ja pyryää aina yhä ankarammin, tie käy yhä pehmeämmäksi. Silloin tällöin minä hyppään istuimelta alas ja juoksen vaunujen vierellä saadakseni lämmintä, vaatteeni valuvat vettä.

Me lähestymme kotia.

Kunpa nyt vain ei olisi liiaksi valoa, niin että hän tuntee peitteen, mietin minä.

Paha kyllä oli aivan valoisa, rouvaa oli odotettu.

Hädissäni minä pysäytin hevoset kappaleen matkaa rappusista ja avasin vaunun oven.

Miksi —? Ei, mitä se merkitsee?

Minä ajattelin että olisitte niin hyvä ja astuisitte alas tästä. Maa on niin pehmeää… Pyörät…

Hän kai luuli minun houkuttelevan häntä ulos jotain tehdäkseni, Jumala sen tiennee, hän sanoi:

Herra varjelkoon, ajakaa!

Hevoset nykäisivät ja pysähtyivät pahimpaan valoon.

Emma tuli ulos ja otti rouvan vastaan. Rouva jätti hänelle peitteet, jotka hän vaunuissa istuessaan edeltäkäsin oli käärinyt kokoon.

Kiitos kyydistä! sanoi hän minulle. Siunatkoon kuinka olette märkä!

25.

Perillä odotti minua omituinen uutinen: Falkenberg oli ruvennut kapteenin rengiksi.

Tämä tapaus särki sopimuksemme ja jätti minut yksin. Minä en voinut ymmärtää koko juttua. Mutta voisinhan sitä huomenna miettiä.

Kello siirtyy kahteen yöllä ja minä makaan yhä valveilla väristen ja miettien. Koko tänä aikana en mitenkään pääse lämpöiseksi, sitten vihdoin vilu kääntyy kuumuudeksi, makaan täydessä kuumeessa… Kuinka pelokas hän olikaan eilen, ei uskaltanut syödä kanssani maantiellä eikä avannut minulle silmiään koko matkalla… Kun minä selvänä hetkenä käsitän voivani herättää Falkenbergin levottomuudellani ja ehkä puhua houreissa, puren hampaani yhteen ja hyppään ylös. Vedän märät vaatteet jälleen ylleni, kompuroin rappuja alas ja lähden juoksemaan yli peltojen. Hetken kuluttua alkavat vaatteeni minua lämmittää, minä suuntaudun metsään päin työpaikallemme hien ja sateen valuessa pitkin kasvojani. Kunpa vain nyt löytäisin sahan ja saisin huitoa kuumeen pois ruumiistani; se on vanha koeteltu parannuskeinoni. Minä en löydä sahaa, mutta löydän kirveeni sieltä minne sen olin piilottanut lauvantai-iltana, ja alan hakata. On niin pimeä että näen tuskin mitään; mutta minä tunnustelen hakkausta käsin silloin tällöin ja kaadan useita puita. Hiki valuu ruumiistani.

Kun olen kyllin uupunut, piilotan kirveen entiseen paikkaansa; päivä alkaa valjeta, minä juoksen kotiin.

Missä sinä olet ollut? kysyy Falkenberg.

Minä en tahdo hänen saavan tietää eilisestä vilustumisestani, hän ehkä siitä juttelisi kyökissä, mutisen sen vuoksi jotain etten oikein tiedä missä olen ollut.

Sinä olet kaiketi ollut Rönnaugin luona, sanoo hän.

Minä vastaan että niin, minä olen ollut Rönnaugin luona, koska hän sen arvasi.

Ei suinkaan se mikään vaikea arvattava ollut, sanoo hän. Minä puolestani en enää koskaan käy tyttöjen luona.

Sinä siis saat Emman?

Niin, siltä se näyttää. Oli oikein kiusallista ettet sinäkin voinut jäädä tänne. Olisit ehkä saanut jonkun toisista.

Hän kehittelee tätä edelleen, että minä ehkä olisin saanut toisista piioista kenen olisin mielinyt, mutta että kapteeni ei voinut enää minua käyttää. Minun ei tarvinnut enää huomennakaan metsään… Minä kuulen Falkenbergin sanat kaukaa, yli unen meren, joka lähestyy minua.

Aamulla on kuume tiessään, olen hiukan väsynyt, mutta laittaudun kuitenkin lähtemään metsään.

Ei sinun tarvitse enää ottaa metsä vaatteita yllesi, sanoo Falkenberg. Minähän puhuin siitä sinulle.

Jaa, tosiaankin! Mutta minä otan sittenkin metsävaatteet ylleni, toiset ovat kovin märät. Falkenberg on hiukan hämillään sentähden että on minusta eronnut; mutta hän puolustaa itseään sillä, että hän luuli minun ruvenneen pappilaan.

Sinä et siis lähde mukaan tunturille? kysyin minä.

Hm. Ei, enpä kyllä taida lähteä. Ei, sinä itsekin ymmärrät että olen väsynyt maailmalla haljuilemaan. Enkä minä tämän parempaa löydä.

Minä olen olevinani ikäänkuin en siitä sen enempää välittäisi, yht'äkkiä herättää mielenkiintoani Pekka; hänen, mies paran laita pahin on, joutuu pois ja kodittomaksi.

Kodittomaksi, sanot! vastaa Falkenberg. Kun hän on maannut täällä tyystin ne viikot, jotka hän lain mukaan saa sairastaa, niin hän lähtee kotiinsa takaisin. Hän on talon poika.

Sitten Falkenberg suorin sanoin selittää tuntevansa itsensä vain puoleksi ihmiseksi sitten kun meidän pitää erota. Ellei Emmaa olisi, olisi hän kapteenin pettänyt.

Kas tässä, sanoi hän, saat nämä.

Mitä se on?

Todistukset. Minä en voi niitä nyt käyttää, mutta sinut ne voivat pelastaa pulasta. Jos sattuisit joskus pianoa virittämään.

Hän ojentaa minulle sekä paperit että viritysavaimen.

Mutta kun minulla ei ole Falkenbergin hyvää korvaa, eivät nämä tavarat minua hyödytä, ja minä sanon että voin helpommin virittää talon kuin pianoa.

Silloin kajahuttaa Falkenberg naurun ja tuntee mielensä keventyneen, kun minä olen noin leikkisä loppuun asti…

Falkenberg on mennyt. Minulla on nyt aikaa laiskoitella ja minä paneudunkin vaatteet yllä sänkyyn, lepäilen ja ajattelen. No, työmmehän oli lopussa, me olisimme joka tapauksessa lähteneet, en minä voinut toivoa saavani täällä olla aina ja ijäisesti. Ainoa mikä oli kaikkien laskujemme ulkopuolella oli se että Falkenberg jäi. Olisinpa minä saanut hänen paikkansa, niin olisin tehnyt työtä kahden edestä! Enkö voisi lahjoa Falkenbergiä väistymään? Kun kaikki julki puhutaan, enkö ollut mielestäni huomannut kapteenissa jonkunmoista harmiakin sen johdosta, että tuo työmies liikkui talossa hänen omalla nimellään? Minä olin kai sitten erehtynyt.