Front matter (continued 2)

Minä mietin yhä. Olinhan minä toki, mikäli itse ymmärsin, ollut hyvä työmies enkä ollut koskaan varastanut hetkeäkään kapteenin ajasta keksintöni valmisteluun…

Minä nukahdan taas ja herään siihen, että portaissa astutaan. Ennenkuin pääsin kunnolla sängystä, oli kapteeni ovella.

Ei, maatkaa vain, sanoi hän ystävällisesti ja aikoi kääntyä takaisin. No, kun nyt kerran olen teidät herättänyt, niin voisimme ehkä tehdä laskut.

Kiitos vain. Kuten kapteeni tahtoo.

Kuulkaapas, sekä toverinne että minä arvelimme että te rupeaisitte pappilaan, ja siinä tapauksessa… Nyt ovat hyvät ilmatkin lopussa, niin ettei metsässäkään sovi enää tehdä työtä; muuten ei siellä ole enää puitakaan. Mitä minun piti sanoa: minä olen sopinut toverinne kanssa, en tiedä…?

Minä tyydyn tietysti samaan palkkaan.

Toverinne ja minä sovimme siitä, että te saisitte hiukan enemmän päivältä.

Siitä ei Falkenberg ollut minulle hiiskahtanut, sen kapteeni varmaankin itse keksisi.

Minä olen sopinut hänen kanssaan, että ja'amme tasan.

Mutta tehän olitte johtaja. Luonnollisesti pitää teidän saada viisikymmentä äyriä enemmän.

Kun näin ettei kiellostani välitetty, annoin hänen laskea kuten itse tahtoi ja otin rahat vastaan. Minä huomautin saavani enemmän rahaa kuin olin odottanut.

Kapteeni vastasi:

Sepä hauskaa. Ja minä annan mielelläni teille tämän todistuksen hyvin suoritetusta työstä.

Hän ojensi minulle paperin.

Hän oli rehellinen ja suora mies. Kun hän ei puhunut vesijohdon teosta ensi kevääksi, niin oli hänellä kaiketi syynsä siihen ja minä varoin häntä vaivaamasta.

Hän kysyi:

Te matkustatte siis rautatietyöhön?

Ei, en minä tiedä varmaan.

No niin, kiitos yhdessäolosta.

Hän meni ovelle päin.

Minä kurjakontti en voinut enää pidättyä, vaan kysyin:

Kapteenille ei taida tulla mitään työtä myöhemmin, kevääksi, minua varten?

En tiedä, saamme nähdä. Minä… Se riippuu eri seikoista. Jos tälle kulmalle tulette niin… Mitä te aijotte tehdä koneellanne?

Jos uskallan pyytää, että se saa jäädä tänne —

Tietysti.

Kapteenin mentyä minä istuin sängylle. No, nyt se oli lopussa; niinpä niin, Jumala olkoon meidän kaikkien kanssamme! — Kello on yhdeksän, hän on valveilla, hän kävelee tuossa rakennuksessa, jonka täältä ikkunasta näen. Koetanpa päästä tieheni.

Löydän säkkini ja täytän sen, kiskon märän takkini puseron päälle ja olen valmis. Mutta sitten minä jälleen istun.

Emma tulee ja sanoo:

Ole hyvä ja käy syömään!

Kauhukseni näen peitteeni hänen käsivarrellaan.

Ja sitten käski rouva kysyä eikö tämä ole teidän peitteenne?

Minun? Ei. Minun omani on täällä säkissä.

Emma lähtee pois peitteineen.

Minä en tietysti voinut sitä omakseni tunnustaa. Piru periköön koko peiton!… Minun piti ehkä lähteä alas syömään. Sittenhän voin samalla sanoa hyvästi ja kiittää. Se ei olisi silmiinpistävää.

Emma tulee takaisin peite mukanaan; hän asettaa sen somasti käärittynä tuolille.

Jos et nyt heti tule, niin kahvi jäähtyy, sanoo hän.

Miksi sinä peiton siihen panet?

Rouva käski sen tuoda tänne.

No niin, se on ehkä Falkenbergin, mutisen minä.

Emma kysyy:

Lähdetkö sinä nyt?

Lähden. Kun et sinä ollenkaan huoli minusta, niin.

Sinä sitten! sanoo Emma hymähtäen.

Minä lähden Emman kanssa alas ja menen kyökkiin; pöydässä istuessani näen kapteenin menevän metsään. Minä iloitsen siitä, että hän on poissa; nyt ehkä rouva tulee kyökkiin.

Minä syön ja nousen tuolilta. Menisinkö ilman muuta? Tietysti. Niinpä jätän minä hyvästi piiat ja sanon jotakin jokaiselle.

Olisin minä sanonut hyvästi rouvallekin, mutta…

Rouva on sisällä, minä —

Emma menee sisään, viipyy hetken ja tulee takaisin.

Rouvalla on päänsärky, hän makaa sohvalla. Mutta terveisiä käskettiin sanoa.

Tervetuloa takaisin! sanovat kaikki piiat, kun minä lähden.

Minulla on säkki kainalossani ja minä astelen pois talosta. Sitten minä yht'äkkiä muistan kirveen, että Falkenberg ehkä sitä etsii eikä löydä. Käännyn takaisin, koputan kyökinikkunaan ja teen selvää kirveestä.

Kulkiessani tietä alaspäin käännyn pari kertaa katsomaan salin ikkunoihin. Sitten katoovat rakennukset näkyvistä.

26.

Minä kiertelin Övrebön tienoilla koko päivän, kävin muutamassa talossa työtä kysymässä, harhailin kuten rauhaton mitään suunnitelmaa seuraamatta. Oli kylmänkalsea sää, alituinen liikkeessäolo vain piti minut lämpimänä.

Illan tullen minä tavoitin entiselle työpaikalleni kapteenin metsään. En kuullut kirveeniskuja, Falkenberg oli mennyt kotiin. Minä löysin yöllä kaatamani puut ja nauroin nähdessäni ne kammottavat kannot, jotka olin metsään jättänyt. Falkenberg oli varmasti nähnyt hävityksen ja tuuminut, kuka voisi olla tekijä. Kelpo Falkenberg oli ehkä luullut tätä kummituksen työksi, siksi oli hän paennut kotiin päivän aikaan. Hahaha.

Iloisuuteni ei kai ollut hyvää laatua, sen syynä oli yöllinen kuumeeni ja sitä seurannut väsymys; minä muutuinkin taas sangen pian surulliseksi. Tässä, tällä paikalla oli hän eräänä päivänä ystävättärensä kanssa seisonut, he olivat tulleet luoksemme metsään ja jutelleet kanssamme…

Kun oli kunnollisesti pimeä, aloin kävellä taloa kohti. Voisin ehkä maata ullakolla tämänkin yön, huomenna kun hänen päänkipunsa on poissa tulee hän ulos. Minä menen niin lähelle, että näen valoa, sitten käännyn takaisin. Lienee liian aikaista.

Kuluu aika, jonka minä arvioin kahdeksi tunniksi, minä kuljen ja istun, istun ja kuljen ja lähestyn taas taloa. Minä voin erinomaisen hyvin mennä ullakolle ja levolle, uskaltakoon Falkenberg lurjus vain mutista! Nytpä tiedän mitä teen, minä piilotan säkkini, ennenkuin menen taloon, niin että tulen vain ikäänkuin noutamaan jotakin pikku tavaraa, jonka olen unohtanut.

Minä palaan takaisin metsään.

Saatuani säkin hyvin piiloon, ymmärrän minä ettei minulla ole mitään tekemistä Falkenbergin, ullakon eikä sängyn kanssa. Minä olen pöhkö ja hullu, minä en halua yösijaa, on vain yksi ihminen, jonka tahdon nähdä ja sitten jättää talon ja koko seudun. Herraseni, puhun minä itselleni, eikö juuri sinun pitänyt etsiä hiljaista elämää ja terveitä ihmisiä saadaksesi rauhasi takaisin?

Minä kiskon säkkini esiin piilosta, heitän sen selkääni ja lähden kolmannen kerran taloon päin. Kierrän väentuvan ja tulen päärakennuksen eteläpuolelle. Salissa on valoa.

Nyt tapahtuu että, vaikka onkin pimeä, lasken säkin seljästäni, jotten näyttäisi kerjäläiseltä, pistän sen kainalooni ja lähestyn varovasti rakennusta. Tultuani kyllin lähelle seisahdun. Seison suorana ja voimallisena salinikkunain alla, otan lakin päästäni ja seison yhä. Ei ketään näy sisällä, ei varjoakaan. Ruokasalissa on pimeä, illallinen on ohi. Lienee sitten jo myöhäkin, mietin minä.

Äkkiä sammutetaan salin lamppu ja koko talo näyttää kuin kuolleelta. Minä odotan hetken, silloin pilkahtaa toisesta kerroksesta yksinäisen kynttilän valo. Se on hänen huoneensa! ajattelin minä. Valo loistaa puolen tunnin ajan, sammuu sitten. Nyt hän on mennyt levolle. Hyvää yötä.

Hyvää yötä ainiaaksi.

Enkä minä tietenkään tänne kevääksi palaa. Se vielä puuttuisi.

Viertotielle tultuani heitän taas säkin olalleni ja lähden vaeltamaan…

Aamulla kuljen eteenpäin. Olen maannut eräässä ladossa ja värissyt kovasti viluani, kun minulla ei ollut mitään sänkyvaatteita; sen lisäksi piti minun lähteä pois juuri kylmimmällä hetkellä, päivänsarasteessa, jottei minua keksittäisi.

Minä kuljen kulkemistani. Metsissä kasvaa vuoroin havupuita, vuoroin koivuja; nähdessäni hienoja suorarunkoisia katajapensaita leikkaan sauvan itselleni ja istun metsän reunaan sitä oksimaan. Yksi ja toinen keltainen lehti on vielä jäljellä puissa; mutta koivu on täpö täynnä terttuja, joista riippuu sadepisaroita. Silloin tällöin istuu tusina pikkulintuja tuommoiseen koivuun, ne nokkivat terttuja, etsivät sitten kiven tai karkean puunpinnan ja hiovat liiman pois nokastaan.

Toinen ei suo mitään toiselle, ne ajavat takaa, ahdistavat toisiaan, vaikka on miljoonia terttuja käytettävinä. Eikä ahdistettu tee muuta kuin pakenee. Jos pikku lintu suuntaa kulkuansa isompaa kohti, tahtoo se pakottaa jälkimäisen väistymään; suuri rastaskaan ei ajattele vastustaa varpusta, siirtyy vain syrjään. Tuo kova vauhti, millä hyökkääjä tulee, se hänet tehnee vaaralliseksi, mietin minä.

Aamuinen kylmän ja ikävän tunteeni häviää vähitellen, minua huvittaa ottaa vaarin muutamia seikkoja, joita sattuu matkallani, ja miettiä hiukan kutakin. Linnut minua eniten huvittivat. Muuten minua elähytti sekin ajatus, että taskuni oli rahoja täynnä.

Falkenberg oli eilen aamulla sattumalta sanonut minulle missä Pekan koto oli ja minä suuntasin kulkuni sinne. Mitään työtä minä luultavasti en saisi tuossa pikku talossa; mutta rikas kun olin, ei työ ollutkaan kaikkein ensimäinen ajatukseni. Pekka ehkä tulisi kotiin ensi tilassa ja hänellä voisi olla jotain kerrottavaa.

Sovitin niin että tulin Pekan kotiin illalla. Toin terveisiä talon pojalta, sanoin että hän oli paljon parempi ja tulee pian. Ja voisinko saada yösijaa?

27.

Olen asunut täällä pari päivää. Pekka on tullut kotiin, mutta hän ei tiedä mitään kerrottavaa.

Voidaanko Övrebössä siis hyvin?

Kyllä en minä muutakaan kuullut.

Näitkö kaikki, kun lähdit? Kapteenin, rouvan?

Näin.

Ei kukaan ollut kipeä?

Ei. Kukapa sitä olisi ollut?

Falkenberg, sanon minä. Hän valitti kätensä sierauneen; mutta se kai meni ohi…

Tässä talossa ei ollut sanottavaa somuutta, vaikka se varmaankin oli hyvin varakas. Itse isäntä oli ensimäinen valtiopäivävaramies ja oli alkanut iltaisin istua lehtiä lukien. Voi tuota lukumiestä, koko talo siitä kärsi ja tyttäret kiusaantuivat kuolemaan asti. Kun Pekka tuli kotiin, alkoi koko perhe laskea, oliko hän saanut täyden maksun ja oliko hän maannut kapteenin luona kipeänä koko luvallisen ajan — koko lainsalliman ajan, sanoi varamies. Eilen kun minä tulin vahingossa sysänneeksi rikki ikkunaruudun, joka ei maksanut mitään, kuiskailtiin siitä ja minua katseltiin epäystävällisesti joka taholta; tänä päivänä minä sitten menin kauppiaaseen ja sain uuden ruudun, jonka kiinnitin kunnollisesti kitillä. Silloin sanoi varamies: Ei sinun olisi pitänyt niin suurta vaivaa nähdä yhden ruudun tähden.

En minä yksin ruudun takia kauppiaassa käynytkään, päinvastoin minä ostin jonkun pullon viiniä, jotten näyttäisi parin ruudun hintaa nurkuvan, samoin ostin ompelukoneen, jonka aijoin lähtiessäni antaa tytöille. Tänä iltana voisimme juoda viinin, huomenna oli sunnuntai ja kaikilla aikaa nukkua. Mutta maanantai-aamuna minä aijoin vaeltaa eteenpäin.

Niin ei pitänyt käymän kuin olin ajatellut. Tytöt olivat käyneet ullakolla nuuskimassa säkkiäni; sekä neulomakone että pullot olivat panneet kärpäsiä heidän päähänsä, he ajattelivat noita tavaroita ja tekivät viittauksia. Olkaa rauhassa, mietin minä, odottakaa kunnes minun aikani tulee!

Minä istuin illalla talon väen kanssa tuvassa ja juttelen. Olemme juuri syöneet ja isäntä itse on saanut lasit nenälleen alkaakseen lukea lehtiä. Pihalla on ihmisiä, sanon minä. Tytöt katsovat toisiaan ja menevät ulos. Hetken kuluttua he avaavat oven ja sanovat olkaa hyvä kahdelle nuorelle miehelle, jotka tulevat sisään. Hakekaa istumasija! sanoo emäntä.

Minussa syntyi samassa silmänräpäyksessä ajatus, että noille kahdelle pojalle oli lähetetty tieto minun viinistäni ja että he olivat tyttöjen sulhasia. Kuinka toivorikkaita tytöntaimia, kahdeksan-yhdeksäntoista vuotiaita ja jo noin näppäriä! Mutta viiniä ei tule ensinkään, ei jälkeäkään…

Puhutaan ilmasta, ettei parempaa voi odottaakaan näin myöhään syksyllä, mutta että syyskyntö paha kyllä nyt täytyy pysäyttää märkyyden takia. Keskustelu ei ollut lainkaan virkeätä ja toinen tytöistä sanoi minulle, että olin niin hiljaa ja miksi niin?

Sen tähden kai että pitää lähteä, vastaan minä. Maanantai-aamuna olen minä kahden peninkulman päässä täältä.

Sitten kai saamme lähtöryypyt tänä iltana?

Joku virnisti tälle kysymykselle, että se oli oikein minulle, kun istuin ja olin niin saita ja annoin viinin viipyä. Mutta minä en tuntenut noita tyttöjä enkä välittänyt heistä, muuten olisin ollut toisin.

Mitkä lähtöryypyt? kysyin minä. Minä olen ostanut kolme pulloa viiniä, jotka minun pitää viedä erääseen paikkaan.

Kannatko sinä viiniä kaksi peninkulmaa mukanasi? kysyi tyttö, kovasti nauraen. Tien varrellahan on monta kauppapuotia?

Neiti unohtaa että huomenna on sunnuntai ja että kaikki puodit ovat silloin suljettuina, vastasin minä.

Nauru lakkasi, mutta mieliala ei muuttunut ystävällisemmäksi minua kohtaan, kun suuni niin puhtaaksi puhuin. Minä käännyin talon emännän puoleen ja kysyin loukkaantuneena mitä olin velkaa.

Eihän sen kiirettä ole? Eikö huomenna ehtisi?

Ei, oli kiire. Olin ollut kaksi vuorokautta, miettikää mitä maksaa.

Hän tuumi kauan, vihdoin hän meni ulos ja sai miehenkin tulemaan jälessään, he neuvottelivat.

Kun he viipyivät kovin kauan, menin minä ylisille, panin säkkini kuntoon ja kannoin sen alas eteiseen. Minä loukkaannun vieläkin enemmän ja lähden jo tänä iltana. Se oli hyvä tapa päästä pois. Tullessani tupaan sanoo Pekka:

Ethän aijo lähteä ulos yön selkään?

Kyllä. Niin minä aijon.

Minun mielestäni ei sinun pitäisi olla niin tyhmä, että piittaat mitä letukat puhuvat.

Herran tähden, anna vanhuksen mennä! sanoo sisar.

Vihdoin palasi varamies vaimoineen tupaan. He vaikenivat sitkeästi ja varovasti.

No, mitä olin velkaa?

Hm. Sain sen itse arvioida.

Koko pesä oli täynnä roskaväkeä, minä voin toden tiestä pahoin siellä ja heitin akalle ensimäisen setelin minkä löysin.

Riittääkö se?

Hm. Olihan siinä jo isosti, mutta. Ja saattoi siinä kylläkin olla, mutta.

Mitä hän oli saanut?

Viitosen.

No, se oli ehkä liian laihaa, minä aloin kaivaa esiin enemmän rahaa.

Ei, äiti, se oli kymppi, sanoo Pekka. Ja se on liikaa, saat antaa siitä takaisin.

Vanhus avaa kätensä, katsoo seteliä ja joutuu yht'äkkiä kummiinsa:

Ei mutta eikös tottakin ole kymppi. En minä sitä sen tarkemmin katsonut. No sitten sinä saat oikein kiitokset.

Varamies alkoi pulassaan kertoa pojille mitä oli lehdestä lukenut: suuresta onnettomuudesta, käsi murskaantunut puimakoneessa. Tytöt eivät olleet minua näkevinään, mutta istuivat itse asiassa kuin kaksi kissaa kaulat lyhyinä ja silmät soukkina. Tässä ei ollut mitään odottamista —. Jääkää hyvästi.

Akka tulee perässäni porstuaan ja juttelee ystävällisenä minulle:

Tee hyvin ja lainaa meille yksi viinipullo. On niin ikävää, kun nuo pojat siellä istuvat.

Hyvästi! sanon minä vain enkä päästä lähellenikään.

Säkki oli selässäni ja ompelukone kädessäni, oli raskas kantaa ja tie pehmeää; mutta sittenkin minä kuljin kevein mielin. Olin ollut ikävässä jutussa ja voin myöntää menetelleeni hiukan kehnosti. Kehnosti? Eipä suinkaan! Minä pidin pientä komiteaa itsestäni ja toin esiin että nuo tyttö peijakkaat olivat aikoneet pitää juhlaa sulhasilleen minun viinilläni. No niin. Mutta eikö loukkaantumiseni pohjaltaan ollut vain miesveren ilmaus: jos olisivat kutsuneet pari vierasta tyttöä poikien sijaan, eikö silloin olisi viini virrannut? Ja vanhukseksi tuo tyttö nimitti. Mutta eikö hän ollut oikeassa? Minä kai olin vanhentunut, koska en kärsinyt kyntäjäpojan pääsevän edelleni…

Mutta loukkaantumiseni laimeni vaikean kulun kestäessä, komitea hajotettiin ja minä kulkea raahustin tunnin toisensa jälkeen naurettavine taakkoineni: kolme pulloa viiniä ja ompelukone. Sää oli leuto ja sumuinen, minä en nähnyt tulia taloista, ennenkuin olin aivan lähellä; silloin tavallisesti koirat hyökkäsivät minua kohti ja estivät taloon hiipimästä. Yö kului yhä, minä olin väsynyt ja murheellinen ja olin huolissani tulevaisuudestakin. Enkö ollut tuhlannut paljon rahoja aivan hyödyttömiin! Nyt aijoin myydä ompelukoneen ja muuttaa sen jälleen rahaksi.

Viho viimein tulin koirattomalle tuvalle. Ikkunasta näkyi valoakin ja minä menin muitta mutkitta sisään ja pyysin yösijaa.

28.

Siellä istui pöydän ääressä neulomassa pieni rippikouluijässä oleva tyttö, ketään muuta ei tuvassa ollut. Kun pyysin yösijaa, vastasi hän mitä suurimmalla luottamuksella että kyllä hän kysyy, jonka jälkeen hän pujahti pieneen sivuhuoneeseen. Minä huusin hänen mennessään että olisin iloinen, jos saisin istua tässä pesän ääressä, kunnes päivä koittaisi.

Hetken kuluttua tuli tyttö takaisin äitinsä kanssa, joka vielä solmi ja napitsi vaatteitaan. Hyvää iltaa. Ei heillä ollut sellaisia paikkoja että voisivat minua kunnollisesti yötä pitää; mutta kamarissa minä mielelläni saisin maata.

Missäs he itse makaisivat?

No, päivähän nyt kohta oli. Tytön piti muuten istua neulomassa vielä vähän aikaa.

Mitä hän neuloi? Hamettako?

Ei, hameenmiehustaa vain. Hänen piti ottaa se huomenna ylleen kirkkoon, mutta hän ei ollut antanut äidin auttaa itseään.

Minä otan ompelukoneeni esiin ja lasken leikkiä että yksi hameenmiehusta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään tämänmoiselle! Nyt minä näytän hänelle!

Olinko ehkä räätäli?

En. Mutta myin ompelukoneita.

Minä otan käyttö-ohjeen ja luen mitä meidän pitää tehdä, tyttö kuuntelee opinhaluisena, hän on vain lapsi, hänen ohuet sormensa ovat tulleet sinisiksi kankaasta, joka päästää väriä. Nuo siniset sormet näyttävät kovin köyhiltä, siksi otan minä esiin viiniä ja tarjoon jokaiselle. Sitten me taas neulomme, minä istun käyttö-ohje kourassa ja tyttö pyörittää konetta. Hänen mielestään työ käy mainiosti ja hänen silmänsä loistavat.

Vanhako hän oli?

Kuudentoista. Viime vuonna päässyt ripille.

Mikä oli hänen nimensä?

Olga.

Äiti seisoo ja katselee meitä ja pyörittäisi mielellään hänkin, mutta joka kerta, kun hän aikoo ottaa, kiinni sanoo Olga: Varo äiti, ettet sitä pahoin pitele! Kun meidän pitää puolata ja äiti hetkiseksi ottaa sukkulan käteensä, pelkää Olga taas että se voi joutua pahoinpidellyksi.

Vaimo asettaa kahvipannun tulelle ja alkaa keittää, tupa muuttuu hauskaksi ja lämpöiseksi nuo yksinäiset ihmiset ovat levollisia ja luottavaisia, Olga nauraa, kun minä keksin sanoa jotain somaa koneesta. Minä huomaan, ettei kumpikaan heistä kysy mitä kone maksaa, vaikka se on myytävänä, se oli niin kokonaan heidän saantikykynsä ulkopuolella. Mutta huvittavaa oli nähdä sen työskentelevän!

Hänen kyllä pitäisi saada tuollainen kone, Olgan; sillä hän osasi sitä hyvin käytellä.

Äiti vastaa että hän saa odottaa, kunnes tulee ensin maailmalle ja joksikin aikaa palvelukseen.

Pitikö hänen palvelukseen?

Niin äiti ainakin toivoi että hän pääsisi. Hänellä oli kaksi muuta tytärtä, jotka palvelivat. He käyttivät itsensä hyvin, Jumalan kiitos. Olgan piti tavata heidät huomenna kirkolla.

Toisella seinällä riippuu pieni peili, jonka lasi on rikki, toiselle on naulattu muutamia pennikuvia, sotamiehiä hevosten selässä ja ruhtinaspareja paljoine komeuksineen. Kun yksi kuvista on vanha ja resuinen ja on esittävinään keisarinna Eugénietä, älyän minä ettei sitä ole äskettäin ostettu, ja kysyn mistä se on?

Ei muistanut. Niin, mies kai sen oli joskus saanut.

Näiltä seuduiltako?

Ihmettelen eikö lie saanut Hersätistä, jossa mies oli nuoruudessaan palvellut. Siitä oli ehkä kolmekymmentä vuotta.

Minulla on päässäni pikku tuuma ja sanon siksi:

Tuo kuva maksaa monta kruunua.

Kun vaimo luulee minun häntä pilkkanani pitävän, tarkastan minä kuvan ja selitän ehdottomasti ettei tämä ole mikään halpa taulu.

Vaimo ei ole ollenkaan tyhmä ja sanoo ainoastaan että vai niin, niinkö arvelin? Se oli riippunut siinä siitä asti, kun tupa oli rakennettu. Kuva oli muuten Olgan, hän oli sitä omakseen sanonut pienestä pitäen.

Minä tekeydyn salaperäiseksi ja viisaaksi ja kysyn päästäkseni perinpohjin asiaan:

Ja Hersät, missä se on?

Hersät oli naapuriseurakunnassa. Sinne oli kaksi peninkulmaa. Siellä asui nimismies…

Kahvi on valmis ja Olga ja minä levähdämme. Nyt puuttui vain hakoja. Minä pyydän nähdä sitä puseroa, jota hän aikoo hameen kanssa käyttää, ja silloin tulee ilmi ettei se olekaan mikään oikea pusero, vaan kudottu huivi. Mutta hän on saanut sisarensa hylkäämän takin ja tämä takki tulee päälle ja peittää kaikki tyyni.

Olga kasvaa niin kovasti näihin aikoihin, että on mieletöntä laittaa hänelle mitään oikeata puseroa, ennenkuin vuoden päästä, kuulen minä.

Olga istuu hakoja kiinni neulomassa ja se on pian tehty. Sitten hän on niin uninen, että hän on oikein nähtävä, jonka vuoksi minä teeskennellyn mahtipontisesti käsken hänen mennä nukkumaan. Vaimo katsoo olevansa pakotettu istumaan valveilla ja pitämään minulle seuraa, vaikka minä pyydän häntäkin menemään jälleen levolle.

Nyt saat oikein kiittää vierasta kaikesta avusta, sanoo äiti.

Olga tuleekin ja kiittää minua kädestä pitäen. Silloin minä otan ajasta vaarin ja kyyditsen hänet kamariin.

Menkää nyt tekin, sanon minä äidille. En minä kumminkaan enää juttele kanssanne, olen väsynyt.

Nähdessään minun sijoittuvan takalle ja sovittavan säkkiäni pään alle pudistaa hän hymyillen päätänsä ja menee menojaan.

29.

Täällä on hyvä olla ja hauskaa, on aamu, aurinko paistaa sisään akkunasta ja Olgan ja äidin tukka on niin sileä, että on ilo katsoa.

Jälkeen aamiaisen, jossa minäkin olen osallisena, ja juotuamme hyvät kahvit päälle juhlistaa Olga itsensä pukeutumalla uuteen hameeseen, esiliinaan ja takkiin. Mikä ihmeellinen takki, siinä oli lastinkireunus ja lastinkinappeja kahdessa rivissä, vieläpä nauhakoristeita kauluksessa ja hihoissa; mutta pikku Olgasta ei ole sen täyttäjäksi. Ei millään muotoa. Hän näet on luiseva kuin nuori vasikka.

Emmekö yhteen hyrinään hiukan pienennä röijyä? kysyn minä. Kyllä me ehdimme.

Mutta äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa, että tänään on sunnuntai, jolloin ei sovi käyttää neulaa eikä veistä. Minä hyvin ymmärrän mitä he miettivät, sillä minä ajattelin samoin lapsena, ja koetan auttaa itseäni olemalla hiukan vapaa-ajattelija: on eri asia, kun on kone joka neuloo, se on sama kuin jos viattomat vaunut vierisivät pitkin tietä pyhäisenä päivänä.

Mutta ei, he eivät ymmärrä sitä. Muuten oli röijyssä vain kasvun varaa, parin vuoden kuluttua se sopii.

Minä mietin mitä voisin pistää Olgan käteen hänen lähtiessään ja annan hänelle vain kruununrahan. Hän kiittää kädestä pitäen, näyttää killinkiä äidille ja kuiskaa aivan säteilevin silmin että hän antaa sen sisarille kirkolla. Ja äiti sanoo melkein yhtä liikutettuna että niin, sen hän ehkä voi tehdä.

Olga lähtee kirkkoon avarassa röijyssään, hän mennä vaapottaa mäkeä alas varpaat sisäänpäin ja ulospäin miten milloinkin sattuu. Jumalani, kuinka hän oli soma ja hauska…

Oliko Hersät isokin talo?

Iso.

Minä istun hetken unisia silmiäni räpytellen ja olen etymologi: Hersät, se voi merkitä samaa kuin herraskartano. Tai oli joku herttua siellä hallinnut. Ja herttuan tytär on kihlakunnan muhkein neito ja itse jaarli tulee pyytämään hänen kättänsä. Vuoden kuluttua hänelle syntyy poika, joka pääsee kuninkaaksi…

Sanalla sanoen, minä aijon lähteä Hersätiin. Saattoi olla samantekevää minne menin, siksi aijoin sinne. Ehkä voin saada työtä nimismieheltä, ehkäpä sattui jotain osalleni, joka tapauksessa oli siellä vieraita ihmisiä. Ja kun minä täten päätin lähteä Hersätiin, niin oli minulla päämäärä.

Kun olen unelias ja tyhmä liian vähän nukkumisen takia, saan vaimolta luvan mennä hänen sänkyynsä. Korea sininen ristihämähäkki vaeltaa hitaasti seinää ylös ja minä makaan seuraten sitä silmin, kunnes nukahdan.

Nukun pari tuntia ja herään äkkiä, levähtäneenä ja reippaana. Vaimo keittää päivällisruokaa. Minä kokoon säkkini, maksan vaimolle oleskelustani ja sanon lopuksi, että mielelläni vaihtaisin Olgan kanssa kuvaa ja ompelukonetta.

Vaimo ei taaskaan usko minua.

Samahan se olisi, sanon minä, jos hän on tyytyväinen, niin olen minäkin. Kuvalla on arvonsa, minä tiedän mitä sillä teen.

Minä otin kuvan seinältä, puhalsin siitä tomun ja käärin sen varovasti kokoon; sen sijalle hirsiseinään jäi vaalea nelikulmio. Sitten minä hyvästelin.

Vaimo tuli jälessäni ulos kysymään enkö voisi odottaa, kunnes Olga tulisi kotiin ja saisi kiittää minua? Kunpa voisinkin!

Mutta minulla ei ollut aikaa. Sanokaa hänelle terveisiä, että jos hän on jostakin asiasta epävarma, niin saa lukea käyttö-ohjeesta.

Vaimo seisoi pitkän aikaa katsellen jälkeeni. Minä käydä kuhnailin tietä pitkin ja olin erittäin tyytyväinen siihen mitä olin tehnyt. Nyt oli minulla kannettavana vain säkki ja olin levännyt, aurinko paistoi ja tie oli hiukan kuivahtanut. Niinpä aloin laulella tyytyväisenä tekooni.

Hermoheikkoutta…

Minä päädyin Hersätiin seuraavana päivänä. Kun siellä näytti kovin isoiselta ja hienolta, aijoin ensin mennä ohi; mutta juteltuani hiukan renkien kanssa pihalla päätin astua nimismiehen eteen. Olin tehnyt ennenkin työtä rikkaille ihmisille, mainitkaamme nyt esimerkiksi Övrebön kapteeni…

Nimismies oli pieni, leveähartiainen, hänellä oli valkoinen kokoparta, kulmakarvat olivat tummat. Hän puhui karskisti, mutta silmät olivat hyvänsuovat; myöhemmin ilmeni että hän oli hauska mies, laski joskus leikkiä ja nauroi oikein sydämen pohjasta. Toisinaan hän myös osui olemaan ylpeä asemastaan ja varakkuudestaan ja siedettävän kunnianhimoinenkin.

Ei, ei minulla ole mitään työtä. Mistä te tulette?

Minä mainitsin muutamia paikkoja matkani varrelta.

Teillä kai ei ole nyt yhtään rahaa ja käytte pyydellen?

En minä pyydellyt, minulla oli rahaa.

No sitten saatte kulkea eteenpäin. Ei, ei minulla ole mitään työtä teille, syyskyntö on ohi. Osaatteko aidaksia hakata?

Osaan.

Vai niin. Niin mutta minä en käytä enää puuaitoja, minun aitani ovat rautalangasta. Osaatteko ehkä muurata?

Osaan.

Sepä vahinko. Minulla on juuri ollut muurareita koko syksyn niin, että olisitte voinut olla mukana.

Hän seisoi kaivellen maata kepillään.

Kuinka te osuitte minun luokseni?

Kaikki ihmiset sanoivat että minun tarvitsi vain tulla nimismiehen luo, niin sain työtä.

Niinkö? Niin onhan minulla aina kaiken maailman väki, nyt olivat muurarit syksyllä. Osaatteko kanoja aidata? Sitähän ei yksikään ihminen tässä elämässä osaa, hahaha. Sanoitteko olleenne kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Mitä te siellä teitte?

Kaadoin tukkeja.

Minä en tunne miestä, hänhän asuu kaukana täältä, mutta olen minä kuullut hänestä. Onko teillä papereita häneltä?

Minä annan todistuksen.

Tulkaa kanssani, sanoi nimismies muitta mutkitta.

Hän kuljetti minut rakennuksen ympäri kyökkiin.

Antakaa tälle miehelle kunnon ateria, hän on kulkenut pitkän matkan, sanoi hän…

Minä istun isossa valoisessa kyökissä ja syön parasta ateriaani pitkiin aikoihin. Olen juuri lopettanut, kun nimismies tulee takaisin kyökkiin.

Kuulkaas, mies, sanoi hän —

Minä nousin heti ja seisoin kuin kynttilä, eikä hän näyttänyt halveksivan tätä pikku kohteliaisuutta.

Ei, jatkakaa syöntiänne loppuun asti. Oletteko valmis? Minä olen miettinyt… Tulkaa mukaan.

Nimismies vei minut vajaan.

Saatte mennä halkometsään joksikin aikaa, mitä siitä tuumitte? Minulla on kaksi renkiä, mutta toisen minä nyt tarvitsen haastemieheksi, niin että saatte mennä metsään toisen kanssa. Näittehän että minulla on kyllä halkoja, mutta nehän voivat maata täällä, ei sitä lajia koskaan liikaa ole. Te sanoitte itsellänne olevan rahoja, näyttäkääpäs.

Minä näytin hänelle setelin.

Hyvä. Nähkääs, minä olen esivallan miehiä ja tahdon olla selvillä väestäni. Mutta teillä ei tietenkään ole mitään omallatunnollanne, koska nimismiehen luo tulitte, hahaha. Kuten sanottu, saatte levätä tämän päivän ja alkaa huomenna halkometsässä.

Minä aloin laitella itseäni kuntoon huomiseksi, tarkastin vaatteeni, teroitin sahani, hioin kirveeni. Minulla ei ollut rasoja, mutta ei ollut vielä rasailmakaan, ja muutenpa ei minulta puuttunut mitään.

Nimismies tuli useita kertoja luokseni ja jutteli yhtä ja toista, häntä kai huvitti jutella kanssani, kun olin vieras kulkija. Tulehan tänne Margreta! huusi hän vaimolleen joka kulki pihan poikki. Täällä on se uusi mies, minä lähetän hänet halkometsään.

30.

Me emme saaneet mitään määräystä, mutta aloimme oman ymmärryksemme mukaa kaataa vain kuivalatvaisia puita ja nimismies sanoi illalla että se oli oikein. Muuten hän itse lupasi tulla näyttämään meille kaikki huomenna.

Minä älysin pian ettei halkometsässä riittäisi työtä jouluun asti. Kun sää oli tämmöinen, öisin kylmi eikä lunta satanut ollenkaan, kaadoimme me ison joukon puita joka päivä eikä mitään esteitä ollut meitä hidastuttamassa; nimismies arveli itsekin, että me olimme oikeita hurjapäitä puita kumoamaan, hahaha. Ukon luona oli helppo olla työssä, hän tuli usein luoksemme metsään ja oli hyvällä tuulella, ja kun minä en vastannut hänen leikinlaskuunsa, piti hän kaiketi minua kuivana, mutta karskina miehenä. Hän alkoi nyt käyttää minua postia viemässä ja hakemassa postikonttorista.

Talossa ei ollut lapsia eikä nuoria ihmisiäkään ottamatta lukuun piikoja ja toista renkiä, joten kävi ikäväksi iltaisin. Aikani kuluksi sain käsiini tinaa ja happoja ja tinasin jonkun vanhan kattilan kyökissä. Mutta se oli pian tehty. Niinpä tulin eräänä iltana kirjoittaneeksi seuraavan kirjeen:

Jos saisin olla siellä missä te olette, tekisin työtä kahden edestä!

Seuraavana päivänä lähetti nimismies minut postitalolle, minä otin kirjeeni ja lähetin sen. Olin kovin levoton, kirje tuli hiukan köyhän näköinenkin, sillä olin saanut paperin nimismieheltä ja minun oli täytynyt liimata kuoreen hänen painetun nimensä päälle koko rivi postimerkkejä. Mitähän hän nyt sanoo tämän saadessaan! Kirjeessä ei ollut ollenkaan nimeä eikä lähetyspaikkaa.

Niin me teemme työtä metsässä, poika ja minä, juttelemme pikku asioistamme, hakkaamme sydämen halusta ja sovimme hyvin. Päivät kuluivat, minä näin paha kyllä työn lähenevän loppuansa, mutta toivoin hiljakseen että nimismies keksii minulle jotakin muuta metsätyön loputtua. Joku keino kai keksitään. Minä en juuri halunnut lähteä jälleen vaeltamaan ennen joulua.

Eräänä päivänä olen jälleen postitalossa ja saan kirjeen. Minä en käsitä että se on minulle ja käännän ja väännän sitä pää pyörällä; mutta postinhoitaja tuntee jo minut, hän lukee jälleen kirjeen kuoresta ja sanoo, että siinä on minun nimeni ja lisäksi osoite Nimismies. Äkkiä syntyy minussa ajatus ja minä tartun kirjeeseen. Niin, minun se onkin, minä unohdin… Sehän on totta…

Korvissani alkaa soida tiukuja, minä riennän ulos tielle, avaan kirjeen ja luen:

Älkää kirjoittako minulle —

Ilman nimeä, paikkaa, mutta kovin selvästi ja somasti. Toisen sanan alla oli viiva.

En tiedä kuinka kotiin tulin. Muistan istuneeni hakkuupölkyllä lukemassa kirjettä, sitten menin toiselle pölkylle ja tein samoin. Älkää kirjoittako. Mutta saisinko sitten mennä ja ehkä puhutella häntä? Kuinka paperi onkaan hienoa ja kirjaimet nopeita ja koreita! Tämä kirje oli ollut hänen kädessään, se oli ollut hänen silmäinsä edessä, hän oli siihen hengitellyt. Ja lopussa oli ajatusviiva, se saattoi merkitä koko maailmaa.

Tulin kotiin, jätin postin ja menin metsään. Uneksin koko ajan ja toverini lienee pitänyt minua käsittämättömänä miehenä nähdessään minun kerta kerran perästä lukevan jotain kirjettä ja taas pistävän sen piiloon rahojeni joukkoon.

Kuinka hän oli näppärä, kun keksi missä olen! Hän kai oli pitänyt kuorta valoa vasten ja lukenut postimerkkien läpi nimismiehen nimen, sitten hän oli hetkiseksi kallistanut somaa päätänsä, räpyttänyt silmiänsä ja miettinyt: hän on nyt työssä Hersätin nimismiehellä…

Kun taas olimme kotona illalla, tuli nimismies luoksemme ulos, puheli yhtä ja toista ja sanoi:

Sanoitteko olleenne työssä kapteeni Falkenbergin luona Övrebössä?

Sanoin.

Hän näkyy keksineen koneen.

Koneen?

Metsäsahan. Se on lehdessä.

Minä säpsähdän. Eihän vain liene minun metsäsahaani keksinyt?

Siinä lienee virhe, sanon minä, sillä ei kapteeni ole sahaa keksinyt.

Eikö?

Ei, sitä hän ei ole tehnyt. Mutta saha on hänen luonansa.

Minä kerron nimismiehelle kaikki. Hän menee hakemaan lehden sisältö ja me luemme yhdessä: Uusi keksintö… Avustajamme lähetetty… Sahalaite, jolla voi olla suuri merkitys metsänomistajille… Koneen rakenne on seuraavanlainen…

Ettehän sano sitä itse keksineenne?

Kyllä, sen olen tehnyt.

Ja kapteeni aikoo sen varastaa? Siitäpä syntyy hupainen juttu, aivan erittäin hupainen juttu. Luottakaa minuun. Näkikö joku teidän rakentavan keksintöänne?

Kyllä, koko kapteenin väki.

Se on Herra auta pörhöisintä mitä olen kuullut, varastaa teidän keksintönne! Entäs rahat sitten — siitähän voi tulla miljoona!

Minun täytyi sanoa etten ymmärtänyt kapteenia.

Mutta minä ymmärrän hänet, minä en ole suotta nimismies. Ei, minä olen kauan hiljakseen epäillyt sitä miestä, hän ei helkkari soita olekaan niin rikas, kuin miltä tahtoo näyttää. Nyt minä itse lähetän hänelle pikku kirjeen, mitä siitä tuumitte? Hahaha. Luottakaa minuun.

Mutta nyt minä aloin arkailla, nimismies oli liian kiivas, voihan sattua että kapteeni oli syytön ja että tuo sanomalehtimies oli erehtynyt. Minä pyysin nimismieheltä saada itse kirjoittaa. Ja suostua jakamaan tasan tuon lurjuksen kanssa? Ei koskaan. Antakaa koko juttu minun huostaani. Sitäpaitsi jos te itse kirjoitatte, niin ette saa siihen sellaista tyyliä kuin minä.

Mutta niin kauan minä hänen kanssaan lepersin, että sain itse kirjoittaa ensimäisen kirjeen, sitten piti hänen ryhtyä asiaan. Minä sain taas nimismieheltä paperia.

Kirjoittamisesta ei sinä iltana tullut mitään, päivä oli ollut niin rauhaton enkä ollut vieläkään sisäisesti tyyntynyt. Minä mietiskelin ja harkitsin; rouvan vuoksi en tahtonut kirjoittaa suoraan kapteenille ja saattaa ehkä hänellekin harmia, sitävastoin voisin lähettää jonkun sanan kumppanilleni Falkenbergille, jotta hän pitäisi konetta silmällä.

Yöllä kävi minua taas tapaamassa haamu, tuo murheellinen paitaanpuettu nainen, joka ei koskaan jättänyt minua rauhaan peukalonsa tähden. Olin ollut edellisen päivän pitkällisen mielenliikutuksen vallassa, yöllä hän piti varansa ja tuli. Pelonjäätämänä katselen minä kuinka hän liukuu sisään, pysähtyy keskelle lattiaa ja ojentaa kättänsä. Toisella seinällä suoraan vastapäätä makasi työtoverini sängyssään ja minua kevensi kummasti, kun kuulin hänenkin ähkyvän ja olevan levoton, joten meitä oli kaksi vaarassa. Minä pudistin päätäni, että minä olin haudannut kynnen rauhaisaan paikkaan enkä voinut tehdä enempää. Mutta ruumis jäi paikalleen. Minä pyysin siltä anteeksi; mutta äkkiä minua suututtaa, minä vihastun ja sanon etten halua höpistä hänen kanssaan pitemmältä. Minä olin vain hiukan lainannut hänen kynttänsä, mutta siitä oli jo kuukausia, minä olin tehnyt tehtäväni ja haudannut sen jälleen… Silloin liukuu hän sivuttain pielukseni luo ja yrittää päästä taakseni. Minä ponnahdan suoraan istuvilleni ja kiljaisen.

Mitä se on? kysyy poika toisesta sängystä.

Minä hieron silmiäni ja vastaan että näin vain unta.

Kuka täällä kävi? kysyy poika.

En minä tiedä. Oliko joku täällä sisällä?

Minä näin jonkun menevän…

31.

Kului pari päivää, minä istuuduin ylevänä ja rauhallisena kirjoittamaan Falkenbergille. Minulla oli pieni sahalaite Övrebössä talletettavana, kirjoitin minä, sillä voisi ehkä joskus olla jonkunmoinen merkitys metsänomistajalle ja minä aijoin ensi tilassa käydä sen hakemassa. Ole hyvä ja pidä silmällä, että se säilyy.

Näin lempeästi minä kirjoitin. Se oli arvokkainta. Kun Falkenberg luonnollisesti mainitsi kirjeestä kyökissä, ehkäpä näyttikin sitä, niin piti sen olla läpeensä hieno kirje. Mutta ei siinä pelkkää lempeyttä ollut, tehdäkseni asian vakavaksi minä kirjoitin varman päivänmäärän: maanantaina joulukuun 11 päivänä minä tulen hakemaan koneen.

Minä mietin: tuo aika on selvä ja varma: ellei konetta tuona maanantaipäivänä siellä ole, niin silloin tapahtuu jotakin.

Minä panin kirjeen itse matkaan ja kiinnitin taaskin kuoreen rivin postimerkkejä…

Ihanaa humallustani kesti vielä, minä olin saanut maailman suloisimman kirjeen, minulla oli se täällä povitaskussa, se oli minulle kirjoitettu. Älkää kirjoittako. Eipä ei, mutta tulla minä saan. Ja ajatusviiva siinä oli viimeisenä.

Ei suinkaan tuon alleviivatun sanan laita mitenkään hullusti ollut: että se olisi sinne asetettu vain yleensä kieltoa koventamaan? Naiset ovat niin ankaroita alleviivaamaan kaikkia mahdollisia sanoja ja käyttämään ajatusviivoja siellä jos täälläkin. Mutta ei hän, hän ei sitä tehnyt!

Jonkun päivän perästä loppuisi työ nimismiehen luona, se sopi hyvin, kaikki oli edeltäpäin laskettu, 11 päivänä minä olisin Övrebössä. Se ei ehkä olisi yhtään liian aikaista. Jos kapteenilla todellakin oli aikeita minun sahaani, niin oli toimittava ripeästi. Saisiko joku vieras varastaa minun vaikeasti voittamani miljoonan? Enkö minä ollut hikoillut sen vuoksi? Minä aloin puoleksi katua lempeätä kirjettäni Falkenbergille, se olisi voinut olla melkoista terävämpi, nyt hän ehkä luuli etten minä mikään ankara mies ollutkaan. Saatpa nähdä että hän vielä keksii todistaa minua vastaan, etten minä ollutkaan konetta keksinyt. Oho Falkenberg, kelpo ystäväni, sepä vain puuttuisi! Silloinpa sinä ensinnäkin menetät ijankaikkisen autuutesi; mutta ellei tämä sen enempää merkitse, niin minä annan sinut ilmi vääränvalanteosta ystävälleni ja suosijalleni nimismiehelle. Tiedätkös mitä siitä seuraa?

Tietysti teidän pitää matkustaa, sanoi nimismies, kun hänelle puhuin. Ja tulkaa vain takaisin luokseni koneinenne. Teidän pitää korjata etunne, tässä voi olla kysymys suurista summista.

Seuraavana päivänä toi posti tiedonannon, joka yhdellä iskulla muutti aseman: kapteeni Falkenberg kirjoitti omasta aloitteestaan lehteen että oli erehdys, kun sahan suunnittelu luettiin hänen ansiokseen. Päinvastoin eräs mies, joka oli ollut jonkun ajan työssä hänen talossaan oli tehnyt keksinnön. Itse koneesta ei hän tahtonut lausua minkäänlaista mielipidettä. Kapteeni Falkenberg.

Nimismies ja minä katsoimme toisiimme.

Mitä te nyt arvelette? kysyy hän.

Että ainakin kapteeni on syytön.

Niinkö. Tiedättekö mitä minä luulen?

Hiljaisuus. Nimismies on nimismies kiireestä kantapäähän ja älyää juonittelut.

Hän ei ole viaton, sanoo hän.

Eikö hän todellakaan ole?

Tuommoiseen minä olen tottunut. Nyt vetää hän kyntensä takaisin; teidän kirjeenne on häntä varoittanut. Hahaha.

Minun täytyi tunnustaa nimismiehelle etten ensinkään ollut kääntynyt kapteenin puoleen, vaan että sen sijaan olin lähettänyt pikku kirjeen Övrebön rengille, ja ettei tuo kirje ollut edes vielä perilläkään, koska se vasta eilisiltana täältä lähetettiin.

Silloin nimismies vaikeni eikä enää yrittänyt älytä juonitteluja. Sitävastoin näytti hän tästä hetkestä alkavan epäillä koko keksinnön arvoa.

Voihan hyvinkin sattua että saha on kelvoton, sanoi hän. Mutta lisäsi hyväntahtoisesti: minä tarkoitan että sitä ehkä pitää korjata ja parantaa. Näettehän miten sotalaivoja ja lentokoneita täytyy yhä muuttaa… Aiotteko todellakin matkustaa?

Aion.

Sitten en enää kuullut mitään siitä että saisin ottaa koneen mukaani ja tulla takaisin; mutta hyvän todistuksen nimismies minulle antoi. Siinä oli että hän olisi mielellään pitänyt minua kauemminkin, mutta työ keskeytyi sen kautta, että minulla oli yksityisiä asioita valvottavana toisella paikkakunnalla…

Aamulla, kun olen lähdössä, on pieni tyttö pihalla minua odottamassa. Se on Olga. Verraton lapsi, hän lienee ollut matkassa puolesta yöstä, kun on tänne näin aikaisin ehtinyt. Siellä hän seisoi sinisessä hameessaan ja takissaan.

Sinäkö se olet, Olga? Mihin sinä olet matkalla?

Minun luokseni hän oli tavoittanut.

Mistä hän tiesi minun täällä olevan?

Kysyen hän oli minut löytänyt. Oliko totta, että hän sai ompelukoneen? Mutta eihän se voinut olla —

Kyllä kone oli hänen, minä olin vaihtanut sen kuvaan. Neuloiko se hyvin.

Hyvin se neuloi.

Ei meidän kesken isoa juttua syntynyt, minä tahdoin saada hänet matkaan, ennenkuin nimismies tulisi ulos ja alkaisi kysellä.

Niin, menehän nyt kotiin, lapseni. Sinulla on pitkä matka.

Olga antaa minulle kätensä, joka aivan hautaantuu kouraani ja pysyy siellä niin kauan kuin tahdon. Sitten hän kiittää minua ja tepsuttaa taas iloisena tiehensä. Ja varpaat heilahtavat sisään- ja ulospäin miten milloinkin sattuu.

32.

Olen melkein perillä.

Sunnuntai-iltana yövyn erääseen mäkitupaan Övrebön lähistöllä tullakseni taloon jo aikaisin maanantai-aamuna. Kello yhdeksän ovat kaikki jo hereillä, niin että minä kai tapaan sen, jota tavata haluan.

Olin äärimmilleni hermostunut ja kuvailin mielessäni monta pahaa asiaa: Olin kirjoittanut Falkenbergille soman kirjeen yhtään suurta suuta pitämättä, mutta kapteeni oli sittenkin saattanut loukkaantua tuosta kirotusta päivänmäärästä, siitä määrä-ajasta, jonka olin hänelle asettanut. Jospa Herran nimessä en olisi ollenkaan kirjoittanut!

Taloa lähetessäni painuu pääni yhä enemmän ja minä tekeydyn pieneksi, vaikka en ole mitään vääryyttä tehnyt.

Käännyn tieltä ja teen kaarroksen päästäkseni aluksi ulkohuoneitten luo — siellä minä tapaan Falkenbergin. Hän on vaunuja pesemässä. Me tervehdimme ja olemme toverit samoinkuin ennenkin.

Lähteekö hän kyytiin?

Ei, hän oli juuri eilen illalla tullut kotiin. Oli kyydinnyt asemalle.

Kuka matkusti?

Rouva.

Rouva?

Niin rouva.

Hiljaisuus.

Vai niin. Minne rouva matkusti.

Kaupungissa käymään.

Hiljaisuus.

Tänne tuli eräs vieras ja kirjoitti, lehteen koneestasi, sanoi Falkenberg.

Matkustiko kapteenikin?

Ei, kapteeni on kotona. Hän otti nokkaansa, kun kirjeesi tuli.

Minä sain Falkenbergin mukaani vanhalle vinnillemme, minulla oli vielä säkissäni pari pulloa viiniä, vedin esiin ne: ja tarjosin. Nytpä noista pulloista, joita olin peninkulmia edestakaisin kantanut, oli vihdoin hyötyä. Ilman niitä ei Falkenberg olisi paljoa puhunut.

Miksi kapteeni kirjeestäni nokkaansa otti? Näkikö hän sen?

Se alkaa niin, sanoo Falkenberg, että rouva oli keittiössä, kun minä toin postin. Mikä kirje tuo on, jossa on noin paljon postimerkkejä? kysyi hän. Minä avasin sen ja sanoin, että se oli sinulta ja että sinä tulet 11 päivänä.

Mitä hän sitten sanoi?

Ei hän muuta sanonut. Tuleeko hän 11 päivänä? kysyi hän vain vielä kerran. Kyllä, vastasin minä.

Ja parin päivän kuluttua sinä sait käskyn kyyditä hänet asemalle.

Niin, se sattui kai parin päivän perästä. Minäpä mietin näin: Kun rouva tietää kirjeestä, pitänee kapteeninkin saada siitä tietää. Arvaapas mitä hän sanoi, kun vein sen?

Minä en vastannut tuohon, mietin ja mietin. Tässä oli ehkä jotakin pohjalla. Oliko hän paennut minua? Minä olin hullu, ei suinkaan Övrebön kapteenin rouva erästä palkkalaistansa paennut. Mutta kovin kummalliselta minusta tuntui kaikki tyyni. Olin toivonut saavani luvan puhua hänen kanssaan, kun minut oli kielletty kirjoittamasta.

Falkenberg jatkaa hiukan hämillään:

Minä siis näytin kapteenille kirjeesi, vaikka et siitä puhunut. Enkö olisi saanut sitä tehdä?

Kyllä se oli samantekevää. Mitä hän sitten sanoi?

Niin, pitäkääpä silmällä konetta, sanoi hän ja virnisti hiukan. Ettei kukaan tule ja vie sitä, sanoi hän.

Kapteeni on nyt siis vihoissaan minulle?

Eikö mitä. En minä sitä usko. En minä ole mitään kuullut sen koommin.

Saattoi olla samantekevää, mitä kapteeni oli. Kun Falkenberg on saanut hiukan viiniä, kysyn minä, tietääkö hän rouvan osoitetta kaupungissa. Ei, mutta Emma sen ehkä tietää. Me saamme käsiimme Emman, annamme hänelle viiniä, juttelemme niitä näitä, lähestymme asiaa ja kysymme vihdoin hienolla tavalla. Ei, Emma ei tiennyt osoitetta? Mutta jouluostoksille rouva oli mennyt ja pappilan Elisabeth-neidin kanssa matkustanut, niin että pappilassa se kai tiedettiin. Mitä minä muuten sillä tiedolla?

Minä olin saanut käsiini vanhan soljen, jota aioin tarjota hänen ostettavakseen.

Näytä.

Minä voin näyttää solkea Emmalle, se oli vanha ja soma, olin sen ostanut eräältä Hersätin piialta.

Tuosta ei rouva huoli, sanoi Emma. En minäkään siitä huolisi.

Huolisitpa kyllä, Emma, jos minut saisit kaupantekiäisiksi, sanon minä pakottaen itseni leikinlaskuun.

Emma menee. Minä tutkistelen taas Falkenbergiä. Falkenbergillä oli hyvä vainu, hän ymmärsi ihmisiä toisinaan.

Oliko hänen tapanaan vielä laulaa rouvalle?

Eikö mitä. Falkenberg katui, että oli ruvennutkaan rengiksi; täällä näyttivät itku ja suru yhä lisääntyvän.

Itku ja suru? Eivätkö kapteeni ja rouva olleet hyviä ystäviä?

Tietysti, hyviä ystäviä he olivat. Aivan kuin ennenkin. Viime lauantaina oli rouva itkenyt koko päivän.

Aatteles, että niin piti käymän, he ovat varmaankin kovin hienoja ja suoraluontoisia toisiaan kohtaan, sanon minä ja vaaniskelen hänen vastaustansa.

Mutta ovat niin konuja, sanoo Falkenberg murteellaan. Rouva on pahasti mennyt alaspäinkin sen jälkeen, kun sinä lähdit, hän on käynyt aivan kalpeaksi ja laihaksi.

Minä istuin pari tuntia ullakolla ja pidin ikkunastani silmällä päärakennusta, mutta kapteenia ei näkynyt. Miksi ei hän tullut ulos? Kävi toivottomaksi odottaa kauemmin, minä sain lähteä pyytämättä kapteenilta anteeksi. Minulla olisi kyllä ollut hyviä syitä esiintuotavina, olisin syyttänyt ensimmäistä sanomalehtikirjoitusta, että se oli tehnyt minusta hiukan suuruudenhullun, ja oli se osaksi tottakin. Nyt oli minun vain käärittävä kone kokoon, peitettävä se pussiini mikäli mahdollista ja lähdettävä vaeltamaan.

Emma oli kyökissä ja varasti minulle hiukan ruokaa ennen lähtöäni.

Minulla oli taas pitkä matka kuljettavana, ensin piti pappilaan, joka oli melkein tieni vieressä, ja sieltä asemalle. Satoi hiukan lunta, joka alkoi vaikeuttaa käyntiä, sitä paitsi en saanut kuljeksia kuinka tahdoin, vaan täytyi rientää kaikin voimin: naisethan olivat menneet kaupunkiin vain jouluostoksille ja olivat ja hyvän matkaa edellä.

Seuraavan päivän iltapuolella pääsin pappilaan. Olin suunnitellut parhaaksi, jos pääsisi rouvan pakeille.

Olen matkalla kaupunkiin, sanoin minä hänelle. Nyt on minulla eräs kone kannettavana, saanko jättää tänne painavimmat puuosat?

Menetkö kaupunkiin? kysyy rouva. Mutta jäät kai sinä huomiseen asti?

En, kiitos. Minun pitää olla huomenna kaupungissa.

Rouva miettii ja sanoo:

Elisabeth on kaupungissa. Sinä voisit ottaa hänelle paketin, jotakin, jonka hän unohti. Siitä saat osoitteen, mietin minä. Mutta siinä olisi ensin jotakin kuntoonpantavaa. Neiti Elisabeth saattaisi lähteä takaisin, ennenkuin ehtisin sinne.

Eikö mitä, hän on rouva Falkenbergin kanssa, he viipyvät kokonaisen viikon.

Se oli ilahduttava tieto, ihana uutinen. Nyt oli tiedossani sekä osoite että aika.

Rouva seisoo katsellen minua sivusta ja sanoo: Sinä kai jäät sitten? Niin todellakin, minun pitää panna kuntoon jotakin…

Minä sain huoneen päärakennuksesta, sillä aitta oli käynyt liian kylmäksi. Ja kun ihmiset illalla olivat menneet levolle ja kaikki talossa oli hiljaa, tuli rouva luokseni kääröineen ja sanoi:

Anteeksi, että tulen nyt. Mutta sinä kai lähdet niin varhain aamulla, etten ole noussut.

33.

Niinpä olin jälleen keskellä kaupungin humua ja hyörinää, sanomalehtiä ja ihmisiä, ja kun on kulunut monia kuukausia siitä, kun täällä viimeksi olin, ei se itse asiassa ole minusta vastenmielistä. Minä teen suunnitelmia erään aamupäivän, saan käsiini hiukan parempia vaatteita ja lähden neiti Elisabethin luo. Hän asuu sukulaistensa luona.

Olisiko minulla sellainen onni, että tapaisin tuon toisen? Olen levoton kuin poikanen. Olen kömpelön tottumaton käsineisiin ja kiskon ne pois. Kun nousen portaita, huomaan, etteivät käteni sovi vaatteisiin ja vedän hansikkaat taas käsiini. Sitten soitan.

Neiti Elisabeth? Olkaa hyvä ja odottakaa hiukan.

Neiti Elisabeth tulee ulos. — Hyvää päivää? Minuako te…? Ei, tekö se olettekin!

Minulla oli käärö hänen äidiltänsä. Olkaa hyvä. Hän repii reijän kääröön ja tirkistää. Ei mutta mamma on mainio! Teatterikiikari. Me olemme jo olleet teatterissa… Minä en tuntenut teitä heti.

Niinkö. Eihän viime näkemästä sentään kovin kauan ole.

Ei, mutta… Kuulkaahan, te kai mielellänne tahdotte tietää eräästä toisesta? Ha-ha-ha!

Kyllä, sanoin minä.

Hän ei ole täällä. Minä vain asun täällä sukulaisteni luona. Ei, hän asuu Victoriassa.

Niin, olihan minulla teillekin asiaa, sanon minä ja yritän peittää pettymystäni.

Odottakaahan. Minun pitää juuri kaupungille, mennään yhdessä.

Neiti Elisabeth ottaa päällysvaatetta yllensä, huutaa: Hyvästi siksi aikaa! eräästä ovesta ja tulee kanssani. Me otamme ajurin ja ajamme erääseen hiljaiseen kahvilaan. Neiti Elisabeth arvelee, että ajatelkaas tosiaan, miten hauskaa on olla kahvilassa. Mutta tämä ei ole hauskaa.

Tahtoiko hän mieluummin jonnekin muualle? Kyllä. Grandiin.

Minä pelkäsin, etten olisi siellä turvassa, olin ollut kauan poissa ja minun ehkä täytyi tervehtää tuttuja. Mutta neiti tahtoo Grandiin. Hän oli vasta muutamia päiviä harjoitellut, mutta oli jo hyvin varma. Mutta ennen minä olin pitänyt hänestä enemmän.

Me lähdemme taas ajamaan ja tulemme Grandiin. Illattaa. Neiti istuu kirkkaimpaan valoon ja säteilee itse kaiken riemun yli. Tuodaan viiniä.

Kuinka teistä on tullut hieno, sanoo hän ja hymyilee.

En minä voinut täällä käyttää puseroa.

Tietysti ette. Mutta suoraan sanoen, se pusero… Saanko sanoa mitä ajattelen?

Kyllä, olkaa hyvä.

Pusero puki teitä paremmin.

Kas niin, piru nämä kaupunkivaatteet periköön! Minä istuin hautoen muita ajatuksia päässäni enkä välittänyt tästä keskustelusta.

Viivyttekö kauan kaupungissa? kysyn.

Niin kauan kuin Lovisakin, me olemme ostokset tehneet. Ei, aika kuluu liiankin pian… Sitten hän taas ilostuu ja kysyy hymyillen: Oliko teistä hauskaa maalla meidän luonamme?

Oli. Se oli hyvä aika.

Tuletteko pian takaisin? Ha-ha-ha!

Hän varmaankin istui vain ja piti minua pilkkanaan. Hän tahtoi ehkä osoittaa tietävänsä salaisuuteni, ettei ollut oikein sen osan laita, jota olin maalla näytellyt. Lapsi rukka — minähän kykenen opettamaan työmiestä, olenpa ammattimieskin monessa asiassa. Varsinaisessa elämäntyössäni taas saavutan tarkalleen vain lähinnä parasta siitä, mitä uneksin.

Pyydänkö isää kevääksi lyömään paaluun ilmoituksen, että te otatte suorittaaksenne kaikenlaatuisia vesijohtotöitä?

Hän sulki silmänsä nauraessaan, niin sydämestään hän nauroi.

Minua jäytää jännitys ja kiusaa tuo leikillisyys, niin hyvänluontoista kuin se onkin. Minä katsahdan ympäri kahvilaa rauhoittuakseni; siellä täällä nostetaan hattua ja minä vastaan, kauempaakin jo katsellaan minuun päin. Tuo soma naishenkilö, jonka seurassa istuin, veti huomion puoleemme.

Te siis tunnette nuo ihmiset, koska tervehditte?

Niin, pari kappaletta… Onko teillä ollut hauskaa täällä kaupungissa?

Hirmuisesti. Minulla on kaksi serkkua, joilla taas on joitakin tovereita.

Nuor' Erik parka siellä kotopuolessa! sanon minä leikillä.

Teillä on nuor' Erikinne. Ei, mutta täällä on eräs Bewer-niminen. Mutta nykyään minä olen riidoissa hänen kanssaan.

— Kyllä se ohi menee.

Luuletteko? Se on muuten aika lailla vakavaa laatua. Kuulkaahan, minä puoleksi odotan hänen tulevan nyt tänne.

Sitten saatte näyttää hänet minulle.

Minä ajattelin tänne ajaessamme, että voisimme istua täällä ja tehdä hänet mustasukkaiseksi.

Sen me kyllä teemme.

Niin, mutta. Ei, mutta siinä tapauksessa teidän tulisi olla hiukan nuorempi. Minä tarkoitan —

Minä pakotan itseni nauramaan. Kyllä me siitä selviydymme. Älkäähän halveksiko meitä vanhoja, meitä ikivanhoja, me voimme olla varsin verrattomia. Sallikaa minun vain istua viereenne sohvaan, ettei hän näe kuutani.

Voi kuinka vaikeata on kauniisti ja hiljaisesti kestää tuo kohtalokas vanhaksitulo. Suonenvetoisuus ilmaantuu, hätiköinti, irvistykset, taistelu nuorempia vastaan, kateellisuus.

Kuulkaahan, neiti, sanon minä pyytäen häntä kaikesta sydämestä, ettekö voi mennä puhelimeen ja kutsua rouva Falkenbergia tänne?

Hän miettii sitä.

Kyllä, sen me teemme, sanoo hän ja on armelias.

Me menemme puhelimeen, soitamme Victoriaan ja saamme rouvan käsiimme.

Sinäkö se olet, Lovisa? Tietäisitpä kenen kanssa olen, voitko lähteä ulos? Hyvä. Me olemme Grandissa. En minä tiedä. Tietysti se on mies, mutta hän on nyt herra, enempää en sano. Tuletko sinä? No, mietitkö nyt? Sukulaisiin? Niin, niin, saat tehdä miten tahdot, mutta… Kyllä hän on tässä aivan vieressä. Olipas se menoa. Niin, niin, hyvästi vain!

Neiti Elisabeth soitti pois ja sanoi lyhyeen:

Hänen piti sukulaisiin.

Me menemme takaisin ja istuudumme jälleen. Tulee enemmän viiniä, minä koetan olla hauska ja ehdotan samppanjaa. Kiitos vain. Yhtäkkiä sanoo neiti:

Tuolla on Bewer. Onpa oikein hyvä, että meillä on samppanjaa.

Minulla on mielessä vain yksi asia ja kun minun nyt pitää näyttää taitoni ja viehättää neitiä toisten hyväksi, sanon minä yhtä ja tarkoitan aivan toista. En voi saada tuota puhelinkeskustelua päästäni: hän varmasti arvasi asian laidan, että minä häntä odotin. Mitä minä muuten olin rikkonut? Miksi totta totisesti minut oli niin jyrkästi lähetetty pois Övreböstä ja Falkenberg otettu sijaani? Kapteeni ja rouva eivät ehkä aina olleetkaan kultaystäviä, mutta mies oli vainunnut minussa piilevän vaaran ja tahtonut kumminkin pelastaa vaimonsa noin naurettavasta lankeemuksesta. Niinpä rouva nyt käveli täällä häpeissään siitä, että minä olin ollut hänen talossansa, että hän oli minua käyttänyt kuskina ja syönyt kaksi kertaa samoja eväitä kanssani. Ja vanhahkuuttani häpesi tämä toinen…

Ei, ei tämä luonnistu, sanoo neiti Elisabeth.

Minä ahkeroitsen uudelleen ja sanon monta hassua asiaa, niin että hän alkaa nauraa. Minä juon paljon ja tulen rohkeammaksi keksimään; vihdoin näyttää neiti uskovan, että minä todellakin teen työtä hänen kanssaan omaan laskuuni. Hän alkaa tarkastaa minua.

Onko se totta, näytänkö minä teistä hiukan somalta?

Kuulkaahan nyt taas, olkaa hyvä — rouva Falkenbergistä minä puhun.

Hss, sanoo neiti. Tietysti rouva Falkenbergistä, sen minä olen tiennyt koko ajan, mutta teidän ei tarvitse sitä sanoa. Nyt minä luulen, alkavani vaikuttaa häneen tuolla. Jatketaan vain ja ollaan yhtä huvitettuja.

Hän ei siis uskonutkaan minun tekevän työtä omaan laskuuni. Minä olin liian vanha kaikkeen, saakeli soikoon.

Mutta ettehän te rouva Falkenbergiä voi saada, sanoo hän ja alkaa alusta. Se on toivotonta.

Ei, en minä voi saada häntä. Enkä teitä liioin.

Puhutteko te nytkin rouva Falkenbergille?

En, nyt puhun teille.

Hiljaisuus.

Tiedättekö, että olen ollut teihin rakastunut? Kyllä, siellä kotona.

Nyt alkaa olla hauska, sanon minä ja siirryn sohvassa likemmäksi. Nyt me nutistamme Bewerin.

Niin, ajatelkaas, minä kuljin kirkkomaalla tavatakseni teidät iltaisin. Mutta te, tyhmä ihminen, ette ymmärtänyt vähääkään.

Nyt te varmaankin juttelette Bewerille, sanon minä.

Ei, se on totista totta, mitä sanon. Ja kerran minä tulin yli peltojen luoksenne. En minä teidän nuor' Erikinne luo tullut.

Ajatelkaas, minun luokseni! sanon minä teeskennellen ja olen muka murheellinen.

Niin, teistä se ehkä tuntuu kummalta. Mutta muistakaa toki, pitää meillä maallakin olla joku, johon pikiintyä.

Sanooko rouva Falkenberg samoin?

Rouva Falkenberg — ei, hän sanoo, ettei hän halua rakastua yhteenkään ihmiseen, hän tahtoo vain soittaa pianoa ja sen sellaista. Mutta minähän juttuan itselleni. Arvatkaas, mitä minä kerran tein? Mutta ei, toden totta, minä en sitä sano. Tahdotteko kuulla?

Mielelläni.

Minähän olen vain pikku tyttö teihin verraten, niin ettei se mitään haittaa; silloin kun te makasitte ladossa siellä kotona, hiivin minä kerran sinne ja asettelin peittojanne ja tein niistä sängyn.

Tekö sen teitte? sanon minä vilpittömästi ja unohdan osani.

Olisittepa vain nähnyt miten minä hiivin, haha-ha!

Mutta tuo nuori tyttö ei ollutkaan kyllin koulittu, hän vaihtoi väriä tehtyään pikku tunnustuksensa ja nauroi liioitellen pelastuakseen.

Minä tahdon häntä auttaa ja sanon:

Te olette joka tapauksessa suurenmoinen ihminen. Mitään tuommoista ei rouva Falkenberg olisi tehnyt.

Ei, mutta hän onkin vanhempi. Te ehkä luulitte meitä yhdenikäisiksi?

Sanooko rouva Falkenberg, ettei hän tahdo rakastua kehenkään ihmiseen?

Sanoo. Uh, ei sentään, en minä tiedä. Rouva Falkenberghän on naimisissa, kuten tiedätte, ei hän mitään sano. Jutelkaa nyt taas hiukan minulle… Niin ja sitten meidän piti kerran yhdessä kauppapuotiin, muistatteko? Minä kävelin yhä hitaammin, jotta te saavuttaisitte minut…

Sepä oli somasti tehty. Nyt minä vuorostani ilahdutan teitä.

Minä nousen, menen nuoren Bewerin luo ja kysyn, eikö hän tahdo ottaa lasia joukossamme, meidän pöydässä. Minä saan hänet mukaani; neiti Elisabeth punastuu tulipunaiseksi hänen tullessaan. Sitten minä juttelen nuo molemmat nuoret hyvin yhteen ja muistan sen jälkeen, että minulla oli jotakin toimitettavaa, joten minun pitää jättää heidät — niin mielelläni kuin jäisinkin, hyvä herrasväki. Te, neiti Elisabeth, olette tosin aivan minut lumonnut, mutta minä älyän, etten kumminkaan teitä saa. Te olette muuten minulle arvoitus…

34.

Minä kulkea keljottelen alas Raastuvankadulle, seison hetken ajurien kohdalla ja silmäilen Victorian porttia. Mutta niinpä se olikin, hän oli sukulaisten luona tänä iltana. Sitten minä astelen hotelliin ja juttelen ovenvartian kanssa.

Kyllä rouva kotona on. Huone numero 12, toinen kerros.

Rouva ei siis ole ulkona vieraissa?

Ei.

Lähteekö hän piankin?

Ei hän ole mitään sanonut.

Minä menen jälleen ulos ja ajurit aukaisevat jalkapeiton sanoen: Olkaa hyvä. Minä valitsen ajurin ja nousen vaunuihin.

Mihinkä pitää?

Seisotaan tässä. Minä otan teidät tuntikaupalla. Ajurit kulkevat toistensa luo ja kuiskivat, yksi arvelee sitä, toinen tätä: Hän vahtii hotellia, vaimo on kai sisällä jonkun kauppamatkustajan luona.

Niin, hotellia minä vahdin. Muutamissa huoneissa on valkea ja päähäni pistää äkkiä ajatus, että hän voi seistä ikkunassa minua katsellen. Odotahan, sanon minä ajurille ja palaan hotelliin.

Missä numero 12 on?

Toisessa kerroksessa.

Ja ikkunat kadulle päin?

Niin.

Sitten se kai oli kumminkin sisareni, joka vilkutti, sanon minä valehdellen päästäkseni porttieerin ohi.

Minä nousen portaita ja jotten saisi tilaisuutta kääntyä, koputan heti, kun olen numeron löytänyt. Ei vastausta. Minä koputan uudelleen.

Onko se piika? kysytään sisältä.

Minä en voinut vastata myöntäen, ääneni olisi minut ilmaissut. Minä otin ovenvääntimeen, se oli lukossa. Hän oli kai pelännyt että tulisin, ehkä hän oli nähnytkin minut ulkopuolella.

Ei, ei se piika ole, sanon minä ja kuulen sanojeni oudosti värisevän.

Minä odotan kauan aikaa sen jälkeen ja kuuntelen; kuulen sisällä puuhailtavan, mutta ovi ei aukene. Sitten soitetaan jostakin huoneesta kaksi lyhyttä kertaa alas ovenvartijalle. Se on hän, mietin minä, hän kutsuu piikaa, hän on levoton. Minä lähden pois hänen oveltaan, etten häntä häpäisisi, ja kun piika tulee, olen minä aivan kuin alasmenossa. Kuulen piian sanovan: On, on se piika. Ja ovi avataan. Eihän toki, sanoo piika taas, eräs herra tästä juuri meni alas.

Minä ajattelin ottaa huoneen hotellista, mutta se oli minusta vastenmielistä, hän ei ollut sellainen rouva, että olisi kauppamatkustajia kohtaillut. Tullessani alas ovenvartijan luo minä vain ohimennen sanoin että rouva varmaankin oli mennyt levolle.

Minä menen ulos ja istun jälleen vaunuihin. Aika kuluu, tunti menee, ajuri kysyy eikö minun ole kylmä? Onpa kyllä hiukan. Odotinko jotakin? Odotin… Hän antaa minulle jalkapeitteensä ja minä, palkitakseni hänen hyvyyttänsä, pistän hänelle pienen ryyppyrahan.

Aika kuluu, menee tunti tunnin perään. Ajurit eivät enää arkaile, sanovat toisilleen että minä palellutan hevosen kuoliaaksi.

Ei, ei tästä tainnut hyötyä lähteä. Minä maksan ajurille, menen kotiin ja kirjoitan seuraavan kirjeen:

Minä en saa kirjoittaa teille, kunpa vain saisinkin nähdä teidät jälleen? Minä kysyn hotellista huomenna kello viisi iltapäivällä.

Asettaisinko aikaisempaan? Mutta aamupäivävalaistus on kovin kirkasta, kun minä tulen liikutetuksi ja suupieleni värähtelevät, mahdan minä näyttää kammottavalta.

Minä vein itse kirjeen Victoriaan ja palasin kotiin.

Pitkä yö, voi kuinka pitkiä tunnit olivat! Nyt kun minun piti nukkua ja voimistua ja olla terve, en minä voinutkaan. Päivä koitti ja minä nousin.

Vaellettuani kauan pitkin katuja kahnustan takaisin kotiin, panen maata ja nukahdan.

Tunnit kuluvat. Kun herään ja selkiän, riennän heti peloissani telefoniin ja kysyn onko rouva lähtenyt.

Ei, hän ei ole lähtenyt.

Hän ei siis Jumalan kiitos tahtonutkaan paeta minua, sillä kirjeeni hän lie aikoja sitten saanut. Ei, aika se vain oli sopimaton eilen illalla, siinä kaikki.

Minä syön ja menen jälleen nukkumaan; kun herään on jo iltapuoli, minä kompuroin telefoniin ja soitan.

Ei, rouva ei ole matkustanut. Mutta tavaransa hän on koonnut. Hän on nyt ulkona.

Minä panen itseni kuntoon ja ajan heti Raastuvankadulle ja pidän vahtia. Puolen tunnin kuluessa menee ja tulee hotellin portista paljonkin väkeä, mutta ei häntä. Nyt on kello siirtynyt viiteen minä menen porttierin luo.

Rouva on lähtenyt.

Lähtenyt?

Tekö soititte? Hän tuli samassa hetkessä ja vei tavaransa. Mutta kirje minulla on.

Minä otan kirjeen ja kysyn sitä avaamatta milloin juna lähtee.

Se lähti neljä ja neljäkymmentäviisi, sanoo ovenvartija katsoen kelloansa. Nyt on kello viisi.

Minä olin tuhlannut puoli tuntia vahtimalla ulkopuolella.

Minä istuudun rappuselle ja tuijotan alas. Ovenvartija juttelee yhä. Hän kai hyvinkin älyää ettei rouva ole sisareni.

Minä sanoin rouvalle että eräs herra juuri oli soittanut. Mutta hän vain vastasi ettei hänellä ole aikaa ja käski minun antaa teille tuon kirjeen.

Matkustiko hän erään toisen naishenkilön seurassa?

Ei.

Minä nousen ja lähden. Kadulla minä avaan kirjeen ja luen:

Te ette saa enää ahdistaa minua —

Minä pistän sen sangen laiskasti taskuuni. Se ei ihmetyttänyt minua, ei tehnyt mitään uutta vaikutusta. Aito naisekkaita, nopeita sanoja, alleviivauksia ja ajatusviivoja…

Sitten johtuu mieleeni mennä neiti Elisabethin asunnolle ja soittaa; tämä viimeinen toivo minulla vielä oli. Minä kuulen miten nappia painettuani kello sisäpuolella surisee ja minä seison kuin kohisevaa myrskyä kuullostaen.

Neiti Elisabeth oli matkustanut tunti sitten.

* * * * *

Sitten tulee lisää viiniä ja sitten viskyä. Ja sitten viskyä suuret määrät. Ja sitten kahdenkymmenen ja yhden päivän harhailu taaskin kerran maallisen tajuntani painuessa esiripun taakse. Tässä tilassa saan minä eräänä päivänä päähäni lähettää johonkin tupaan maalla iloisen kuvastimen, jossa on kullatut kehykset. Sen piti tulla pienelle tytölle, jonka nimi oli Olga ja joka oli aivan yhtä hauska ja herttainen kuin vasikka.

Minä näet olen yhä heikkohermoinen.

Huoneessani lepää kone. Minä en saa sitä enää kokoon, sillä puulaitteen isoimmat osat ovat jääneet erääseen pappilaan maalle. Samapa se, minun rakkauteni siihen onkin laimentunut. Hyvät herrat hermosairaat, me olemme kehnoja ihmisiä, emmekä me minkäänlaisiksi elukoiksikaan kelpaa.

Jonakin päivänä kai tuntuu liian ikävältä yhä olla tajuton ja minä matkustan taas johonkin saareen.