Front matter (continued 3)

Myös suunnitteli hän sitä, että Corthell maalaisi hänet Lady Macbethinä.

Aina sukelsi taiteilija hänen ajatuksiinsa. Ehkäpä tämä rakasti häntä vieläkin. Mitä pahaa siinä olisi? Ilman tämän seuraahan hänen elämänsä olisi sietämätön. Ja pitäisikö hänen, Laura Jadwinin, kaikkine kykyineen näivettyä hukkaan unohdettuna? Katsokoot ne, jotka hänet laiminlöivät. Hän oli yhä nuori ja viehättävä.

Kun Corthell tuli hänen luokseen tuona keskiviikko-iltana, sanoi hän: "Muistatteko sen pikku taulun, jonka te nimititte 'Epätoivoksi?' Minä olen ripustanut sen huoneeseeni, sillä pidän siitä. Mutta en tiedä, onko se oikeassa valaistuksessa. Tulisitteko katsomaan, olisiko sille siellä sopivampaa paikkaa?"

He menivät pikku hissillä yläkertaan huoneeseen, jonka Laura oli antanut sisustaa makunsa mukaan. Sen seinäin alapuoli oli tummaa puuta, ylt'yleensä oli kirjahyllyjä, pronssilamppuja ja kukkia. Keskellä oli mahonkipöytä kiinalaisposliinineen ja akkunan edessä iso lepotuoli.

"Kuinka kaunis huone!" huudahti Corthell, kun Laura sytytti sähköt. "Täällä on aivan teidän leimanne. Vaikka olisitte tuhanten peninkulmain päässä, niin tietäisin, että tämä on teidän huoneenne — ja se olisi minulle rakas."

"Täällä on se taulu", sanoi Laura, "eikö sen paikka ole epäonnistunut?" Mutta Corthell selitti, että paikka on hyvä, ja kunhan vähän vain kallistaa taulua, tulee se oikeaan valaistukseen. Sitten istuutui Laura tuoliinsa ja Corthell pöydän ääreen. Laura puhui:

"On hauskaa, että pidätte huoneestani. Täällä olen enimmän osan aikaani, aterioinkin väliin. Eilen istuin yksin pitkät ajat pimeässä. Oli lämmin ja minä kohotin akkunan auki sekä katselin järvelle. Laineiden loiskina kuului kuin mereltä. Kaikki oli niin hiljaista ja minä ajattelin olevani pikku tyttö Barringtonissa poimimassa marjoja, ja muistin, kuinka kerran eksyin korkeitten maissien keskeen. Kuinka onnellinen olinkaan, kun isäni otti minut heinäkuormalle ja minä olin päivettynyt pikkuinen tyttö, jonka hame oli rikki ja kädet pensasten repelemät."

Ja osaksi näytellen osaksi tosissaan kertoi hän edelleen: "Jospa vain olisi silloin tiennyt, että ne olivat onnellisimmat päiväni… mitä merkitsee koko tämä komea talo kauneuksineen? Kaiken antaisin ilolla, jos jälleen pääsisin pikku tytöksi, jonka kädet olivat marjoissa, ja jolla oli lemmitty, joka nimitti minua 'Kultasekseen' ja lahjotti minulle sinisen tukkanauhan sekä suuteli minua myllyn takana."

"Ah", sanoi Corthell nopeasti, "Siinä se salaisuus olikin. Rakkaus — pojan ja tyttöjen hupsu lempi — mutta rakkaus kumminkin teki elämänne suloiseksi. Ettekö luule niin?"

Laura ei sanonut mitään, istui vain sormuksillaan leikkien pää kallellaan. Mutta eivät mitkään sanat olisi voineet saattaa heitä lähemmäksi toisiaan, kuin tämä sanaton hetki. Vihdoin Corthell nojautuen häntä kohti kuiskasi: "Ette saa ajatella, että elämänne on nytkään vailla rakkautta. Jos vain haluatte, voisitte havaita rakkauden, joka vuosikausia on teitä ympäröinyt. Te olette sen hyljänneet, mutta se on sittenkin ollut olemassa. Ovenne edessä on se odottanut ja akkunoihinne on se kaihoten katsellut. Sillä ei ole oikeutta puhua, se saa vain kärsiä."

Vieläkään ei Laura sanonut mitään. Kauan he istuivat siten ja kuului vain järven kaukainen kohina. Vihdoin Laura kohennaikse nojaavasta asennostaan ja sanoi: "Minä annan uudistaa tämän huoneen kesän aikana. Eikö tuo puuosa olisi kohotettava korkeammalle?"

"Ei ole niin kaunista taustaa kuin puu."

"Yläreunaan laitatan kapean hyllyn."

"Mutta sinne ette aseta pronssilautasia, ettekä ruukkuja."

"Polttakaa vaan", sanoi Laura, "siellä on tikkuja pöydällä."

Mutta Corthell veti esille hopeisen laatikon, joka oli taideteos sekin, sydämmen muotoinen, kultakruunuinen, ostettu jostain Wienin panttilainastosta. Siihen oli hän kaiverruttanut nimensä. Kun se Laurasta oli kaunis, näytti hän sitä lähemmin selittäen, että se oli kai sisältänyt jotain hyvänhajuista Voidetta, jonka hieno tuoksu tuntui vielä vuosisatain takaa.

Tuntia myöhemmin Corthell lähti. Laura saattoi hänet huoneen ovelle ja palasi sitten paikalleen. Kuuli Landryn, Pagen ja tädin tulevan kotiin ja valmistautui menemään levolle. Ohi mennessään näki hän Corthellin tikkulaatikon jääneen pöydälle, mutta siihen huomiotaan kiinnittämättä meni hän makuukamariinsa. Jadwin ei tullut sinä yönä kotiin ja Laura oli emäntänä aamiaisella, jonka söi yhdessä tädin ja Landry Courtin kanssa; ne olivat olleet heillä yötä.

"Onko asiaa herra Jadwinille?" kysyi Landry, "tapaan hänet aina aamuisin herra Gretryn toimistossa."

"Ei ole", vastasi Laura yksinkertaisesti.

"Tapasimme herra Corthellin kulmassa, kun hän tuli täältä", sanoi täti. "Ikävä ettemme olleet kotona, olisimme saaneet kuulla hänen soittavan."

"Ikävä kyllä", sanoi Laura ja jostain tuntemattomasta syystä lisäsi: "Me olimme siellä salissa koko illan. Hän soitti niin kauniisti."

Yhdentoista aikana Laura lähti ratsastamaan. Mutta äkkiä muistuikin hänen mieleensä, että Corthellin tikkulaatikko oli yhä hänen pöydällään ja hän käänti kotiin kiiruhtaen hevostaan. Tosin hän järjesti huoneen itse, muta palvelijat joskus kulkivat siitä läpi ja väliin Page tai täti lukivat siellä, hänen poissa ollessaan. Nyt hän lennättäessään kotia kohti muisti, ettei ollut koko huoneeseen katsahtanutkaan aamulla. Ja hän joudutti ruoskalla hevostaan. Mutta samassa hän hillitsikin sen vauhdin ja tuli hitaasti kotiin jälkeen kahdentoista.

Sormet kireästi ratsuruoskan varressa nousi hän huoneeseensa ja sulki oven. Meni suoraa päätä pöydän ääreen ja pysähtyi. Laatikko oli poissa ja huoneen sohvalla nukkui Page kirja viereensä pudonneena.

Ratsusaappaansa kärjellä hermostuneesti mattoa polkien, huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi Laura keskellä huonettaan. Hänen kurkkuaan kuristi outo tunne. Oliko hän voinut erehtyä? Nöyryytys valtasi hänet ja hän ryhtyi etsimään kiertäen huoneen ristiin rastiin. Ei löytynyt. Hän istahti täydessä ratsupuvussaan pöytänsä ääreen, ja siinä tunsi hän äkkiä katsomatta, että Page oli herännyt. Laura yskäsi ja sanoi: "Oletko ottanut sinisen imupaperini?"

"En", sanoi tämä tullen yli huoneen sisartaan kohden. Samassa veti hän taskustaan sydämmen muotoisen rasian sanoen: "Ehkä etsit tätä? Otin sen. Arvelin, ettet tahtone Jadwinin sitä näkevän."

Laura sieppasi sen sisarensa kädestä, heitti sen menemään ja karkasi ylös huudahtaen: "Minä otit sen! Kuinka uskallat! Mitä tarkotat? Miksi minä en sallisi hänen tietää, että Corthell oli täällä, Tietysti hän oli täällä."

Page oli kalpea, mutta tyyni sanoessaan: "Jos ei asia ollut arka, niin miksi sanoit teidän olleen taidesalissa koko illan? Luulin tekeväni sinulle palveluksen kätkemällä sen."

"Palveluksen? Mitä kätkemistä minulla on? Me olimme salissa, mutta tulimme tänne hetkeksi katsomaan tuon taulun asentoa. Emme olleet täällä kahta minuuttia."

"Hän oli täällä", sanoi Page, "kyllin kauan polttaakseen puolen tusinaa paperosseja." Hän osotti hopeaista kukka-astiaa. "Sinä selität huonosti."

Laura puristi ruoskaansa huutaen: "Älä saata minua unohtamaan itseäni."

"Minusta näyttää kuin olisit jo kyllin kauan itsesi unohtanut."

Laura heitti ruoskan maahan, risti käsivartensa ja sanoi leimuavin silmin: "Mitä tarkotat. Istu ja puhu!" Mutta Page seisoi sanoen:

"Aiotko väittää, ettei sinulle merkinnyt mitään se, että Corthellin tikkulaatikko oli täällä?"

"Ei vähintäkään."

"Miksi sitten hait sitä niin innolla? Minä näin."

"Koska — koska —." Sitten purkautui taas sanatulva: "Olenko minä sinulle teoistani vastuussa? Tarvitseeko minun selittää? Koko ikäsi olet yrittänyt minua komentaa. Nyt menee se liian pitkälle. Minä, minä kiellän sen. Minä hoidan asiani ja teen mitä tahdon. Ymmärrätkö?." Ja hän vaipui nyyhkien tuolille pöytänsä ääreen ja toisti: "Teen mitä tahdon, mitä tahdon. Tahdon olla onnellinen. Tahdon, tahdon."

"Rakas sisko —", huusi Page rynnäten häntä kohti, mutta Laura työnsi hänet pois: "Älä koske minuun. Minä vihaan sinua. Mene matkaasi. Minä vihaan sinua. Minä vihaan tätä taloa. Minä vihaan tätä elämää. Te tapatte minut. Kun saisin kuolla." Ja hän heittäytyi sohvalle kasvoilleen valtavain nyyhkytysten puistaessa hänen ruumistaan. Page polvistui hänen viereensä ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, mutta hän huusi vain: "Älä koske minuun. Jätä minut yksin."

Mutta tuntien hänen tapansa Page alkoi hoidella häntä, Otti pois hänen hattunsa ja kireän ratsupukunsa, hautoi hänen käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä odottaen kohtauksen ohimenoa. Jo kului lähes tunti, ennenkuin nyyhkytykset tasaantuivat syviksi henkäyksiksi ja vihdoin sanoi hän hiljaa: "Sisko kulta, tuo hajuvettä. Päätäni särkee niin." Ja kun Page lähti, sanoi hän: "Ja käsipeilini. Ovatko silmäni turvonneet?"

Eivätkä he siitä asiassa enempää puhuneet. — Kun samana iltana tuotiin Lauralle kirjastoon Corthellin kortti, sanoi hän ensin: "En ole kotona." Mutta samassa muuttikin hän mielensä ja sanoi: "Ei, tuo hänet tänne."

Laura otti taiteilijan vastaan seisten suorana valkealla matolla tyhjän takan edessä. Hän oli kalpea ja kätensä olivat selän takana eikä hän astunut vierastaan tervehtimään. Hän sanoi: "En ensin aikonut ottaa teitä vastaan. Mutta sitten päätin sanoa teille jotain.."

Mies seisoi häntä vastapäätä tyyneesti nojaten lieden reunukseen. He olivat yksin. Laura sanoi: "Te ette saa tulla tapaamaan minua enää."

Corthell käännähti pois, mutta sitten kääntyen takasin hän kysyi hiljaa: "Olenko jotenkin loukannut teitä?"

Laura pudisti päätään.

"En", sanoi toinen. "Tiesin, ettei niin ollut." Ja ison tuolin selustaa vasten seisten jatkoi hän: "Tiesin että tämä oli tuleva, ennemmin tai myöhemmin. Te olette oikeassa. Minun ei olisi pitänyt palata Amerikaan. Minun ei olisi pitänyt luottaa voimaani. Siis", kuiskasi hän hiljaa, "en enää saa nähdä teitä koskaan."

"Ette."

"Tiedättekö mitä se minulle merkitsee? Tiedättekö mitä merkitsee tämän vähänkin menetys?" Hän meni akkunan luo. Hetkisen kuluttua palasi hän ja taas oli hänen käytöksensä tyyni ja äänensä hiljainen.

"Mutta ennen kun menen, kysyn jotain. Siinä ei voi olla mitään pahaa, minä kun lähden. Tiedän, että te sanotte totuuden: oletteko onnellinen, Laura?"

"Teillä ei ole oikeutta sitä tietää", sanoi toinen silmät suljettuina.

"Te ette ole onnellinen. Jos olisitte, olisitte sen sanonut… Jos lupaan mennä niin etten palaa, niin saanko vielä tulla jäähyväisille?"

Laura pudisti päätään.

"Niin vähänhän minä pyydän", rukoili mies. "Se merkitsee minulle niin arvaamattoman paljon. En edes tahdo tavata teitä kahden enkä kiusata teitä näytelmillä."

"Mitä hyötyä siitä olisi?" sanoi Laura väsyneesti. "Miksi tehdä minut onnettomammaksi kuin olen? Miksi tulisitte takasin?"

"Koska", vastasi Corthell varmasti, "koska rakastan teitä enemmän kuin mitään maailmassa." Hän pudotti nyrkkinsä tuolin selkämystään.

"Älkää sanoko sitä enää", huusi Laura. "Menkää nyt, olkaa hyvä."

"Jospa minä en olisi mennyt luotanne neljä vuotta sitten! Sitä olen joka päivä katunut. Te olisitte rakastanut minua silloin. Tiedän sen ja te voisitte rakastaa minua vieläkin —"

"Menkää nyt."

"Uskallatteko sanoa, ettette."

Laura sulki silmänsä ja painoi kätensä sormiinsa ja mutisi: "En voinut, en voinut."

Äkkiä lähti Corthell häntä kohti. Hän ojensi torjuvan käsivarren, mutta tämä tarttui siihen ja suuteli sitä useaan kertaan, ja Lauran paljaalle olkapäälle painoi hän kiihkeän suudelman.

Äkkinäinen väristys kävi läpi Lauran ruumiin. Hän tempautui irti ja seisoi suorana koko ruumiinsa hiljaa vavistessa. Väri palasi hänen poskilleen ja hän huohotti: "Menkää."

"Ja saanko tavata teitä kerran vielä?"

"Kyllä, kyllä, mitä vaan, kun nyt menette."

Hän meni ja Laura kuuli ulko-oven kalahtavan.

"Curtis", sanoi Laura heidän ensi kerran tavatessaan. "Sinä et voinut silloin olla kotona, kun viimeksi lupasit. Kuule, voitko viettää tämän illan minun kanssani? Täällä kotona kahden? Tai, kyllä minä tulen mihin vaan haluat. — Ei ole hauska naisen pyytää tällaista. Mutta ymmärräthän?"

He istuivat aamiaisella seuraavana aamuna Lauran ja Corthellin kohtauksen jälkeen. Jadwin löi kätensä pöytään sanoen: "Hitto vieköön, minä olen kotona tänä iltana. Ja me luemme jotain. Me —"

Samassa Jadwin laski pois veitsensä ja katseli oudosti.

"Mikä sinun tuli?" kysyi Laura.

"Oh, ei mikään."

"Oletko sairas?"

"En juuri. Mutta väliin on alkanut tuntua tuossa jotain." Hän osotti otsaansa.

"Särkyäkö?"

"Ei aivan. Sitä on vaikea kuvata. Tulee sellainen turtumus. Kuin rautalakki puristuisi pään ympäri. Tänä kesänä minun täytyy levätä hyvin, kun pääsen irti. Vielä kuukausi tai kuusi viikkoa ja sitten päästään Geneva järvelle ja siellä minä vasta oikein lepään." Hetken oli hän hiljaa päätään pidellen. Sitten katsoi hän kelloaan ja sanoi tavallisella reippaudellaan: "Nyt on lähdettävä. En pääse syömään mutta kahdeksalta tulen, varmasti."

Ja kun hän suuteli vaimoaan, kierii tämä kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Älä koskaan jätä minua, Curtis. Rakasta minua. Sinä olet minun ainoani maailmassa. Olet isä ja äitikin. Tiedän että rakastat minua, mutia väliin tuntuu. — Jos tietäisin että sinä et rakasta minua yli kaiken, niin tuntuu kuin en voisi sinua rakastaa, Curtis. Älä keskeytä, kuule. Sillä se on väärin, mutta minä olen vain nainen. Minä rakastan, mutta minä haluan olla rakastettu myös. Me naiset olemme sellaiset. Mene nyt toimiisi, älä myöhästy. Tuossa onkin Jarvis jo hevosineen. Hyvästi ja — minä odotan illalla."

Uskollisena lupaukselleen hän tulikin määräaikaan ja lakeija selitti, että rouva on taidesalissa. Tämä oli valmistanut hänelle pienen yllätyksen. Kaikki muut sähköt olivat himmeät, mutta yksi liekki oli kirkas ja se kohdistettiin Lauraa kohti, kun Jadwin astui sisään, ja siinä seisoi urkujen edessä Laura täydessä "Theodoran" puvussa.

"Mitä hittoja", sanoi Jadwin ovelle pysähtyen.

Laura juoksi häntä kohti ketjujen ja koristeiden helistessä.

"Halusin valmistaa sinulle yllätyksen", nauroi hän. "Enkö ole komea? Muistatko sen kohtauksen Justinianuksen aitiossa amfiteatterissa? Eikö ole vaimosi kaunis? Sano?"

"Well, oletpa sinä tyttö."

"Sano, että olen kaunis."

"Kaipa sinä sitten olet."

"Kaunein mitä olet nähnyt? — Minä tahtoisin, että olisin ruma, mutta sinä kuitenkin pitäisit minua kauneimpana. Enkö ole kaunein mitä sinä olet nähnyt."

"Kaunein mitä olen nähnyt", kertasi mies. "Mutta mitä nyt aiot? Miksi olet tuollaiseen asuun itsesi laittanut?"

"En tiedä, pisti päähäni. Olet nähnyt minut joka puvussani. Tänään haetin tämän, kun olit lähtenyt. Curtis, jos et olisi saanut minua niin rakastumaan, että rupesin vaimoksesi, olisi Laura Dearbornista tullut suuri näyttelijätär. Sen tunnen sormenpäissäni." Ja kohottaen päänsä niin, että kruunun helyt välkähtivät sanoi hän: "Minä olisin ollut komea. Et uskoisi? Kuule. Näin puhuu Athalia, vanhan testamentin kuningatar —"

"Odotas, mutta minä luulin, että sinä esität Theodoraa."

"Niin kyllä mutta ei se estä. Minä olen mitä tahdon. Kuule nyt. Tämä on Racinen 'Athaliasta'. Se on ranskaa, mutta minä panen sinut ymmärtämään". Ja hän lausui niin että Jadwin huudahti: "Suuri Jumala."

Laura iski kämmenensä yhteen: "Juuri niin sanoo Abnerkin."

"Abner?"

"Niin, siinä kappaleesta. Minä näyttelin niin, että sinä tunsit sen."

"Well", mutisi Jadwin päätään pudistaen. "Minulla on merkillinen vaimo."

"Kun sen ymmärrät, niin alat ymmärtää minua", sanoi Laura, koskaan ei Jadwin ollut häntä iloisempana nähnyt. Hänen eloisuutensa oli ihan hullaannuttava.

"Toivonpa", huusi Laura, "että olisin pukeutunut Carmeniksi ja tanssinut sinulle. Ja sinä olisit pannut urkusi soimaan. Mutta minullahan on puku ylhäällä. Odota! Pane urkuihin rulla. Ja ollaan iloiset tänä iltana", sanoi hän syleillen miestään. "Tämä on minun iltani ja minä olen niin hupsu."

Hän meni mutta palasi uskomattoman nopeasti puettuna Biset'in sisarentytöksi, punaruusu mustassa tukassaan ja kastanjetit käsissä. Jadwin alkoi boleron.

"Voitko nähdä minun tanssivan soittaissasi?"

"Kyllä, kyllä. Anna mennä, kuinka sinä osaat espanjalaisia tansseja?"

"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita nopeasti!"

Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa. Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.

Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi sohvalle huohottaen ja nauraen.

"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne. Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."

"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta niin —"

"Kuin mitä?"

"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."

"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä? Ja kiusasiko päätäsi?"

"Ei, siellä oli helpompaa tänään. Mutta päässä tuntui kotiin tullessani ja nyt särkee vähän."

"Särkeekö? Ja minä pahensin sitä hullutuksillani."

"Ei, ei, ei hätää. Minäpä sanon, mitä teemme. Minä makaan tässä hetkisen ja sinä soitat. Jotain rauhallista, Laura. Minä väsyn niin siellä La Salle kadulla."

Ja hänen maatessaan siinä pitkin pituuttaan soitti hänen vaimonsa kappaleita, joista tiesi hänen pitävän, vanhoja lauluja, kuten "Kun tähdet tyyneesti loistavat" tai "Oi aukaise akkunas, tyttönen".

Kun soitto hetkeksi keskeytyi, nyykytti hän tyytyväisenä päätään, sanoen: "Se on mainiota. Kultaseni, se on kuin lääkettä. Opettajani soitteli viulua. Olen näkeväni sen vanhan farmin keittiön niin elävästi. Seinät olivat hirsistä ja raot rapatut. Nurkan pystypuun ääressä me pojat mittailimme pituuttamme. Ja tuossa oli liesi ja puulaatikko. Ja tuossa vanha vaatekaappi, jonka alla kissalla oli pennut. Kultaseni, se oli onnellista aikaa. Sinä olet minulla nyt, ja rahaa ja hieno koti, ja ylpeä minä olen näistä, mutta niin minusta tuntuu, kuin että jos olisi se vanha koti ja sinä siellä, niin kyllä me toimeen tultaisiin. Ja väliin tuntuu kuin olisimme onnellisemmat rinnan raataissamme kuin nyt tehden paljon rahaa ja sitä tuhlaten… Mutta jos sinä olet onnellinen, niin se ratkasee, ja jos kaikki tämä roju", hän potkasi kohti tauluja ja komeuksia, "olisi onnemme tiellä, niin se saisi mennä hiiteen. Tämä ei ehkä ole runoutta, mutta se on totta."

Laura tuli hänen luokseen, otti hänen päänsä syliinsä ja siveli hänen otsaansa pitkillä, valkoisilla käsillään. "Jospa vain", kuiski hän, "saisin pitää sinut tällä tavoin aina huolettomana ja ystävällisenä. Tämä on minun puolisoni taas. Sinä olet mies, Curtis, suuri, voimakas, helläsydäminen mies; et sinä osaa hienouksia etkä jokapäiväisiä korupuheita, etkä teeskentelyä etkä näyttelemistä. Minä rakastan sinua, rakastan, rakkahani."

"Tyttö kultani", sanoi Jadwin sivellen hänen kättään.

"Lukisinko sinulle jotain?."

"Anna olla nyt. Tämä juuri on parasta mitä olla voi."

Samassa kuului koputus ovelta. Laura kavahti ylös: "Minä sanoin niille, ettei saa häiritä." — "Sisään", lisäsi hän.

"Herra Gretry haluaa tavata heti", sanoi palvelija.

"Sano hänelle", kiirehti Laura kuiskaamaan Jadwinille, "ettet ole kotona — ettet voi tavata häntä."

"Täytyy mennä häntä tapaamaan; hän ei tulisi tänne, jos ei olisi jotain todella tärkeätä."

"Saanko tulla sisään?" kysyi välittäjä jo oven takaa.

"Tule vaan", sanoi Jadwin. Punastuneena heitti Laura pukunsa ylle sohvaverhon liepeen, kun Gretry hattu päässä astui sisään. Jadwin oli puoliväliin vastassa ja Laura kuuli Gretryn sanovan: "No nyt ollaan satimessa", johon Jadwin vastasi: "No, mikäs on?"

"Sain juuri selville", selitti Gretry, "että Crookes joukkoineen tarttuu käsiksi huomenna. Siitä tulee helvetin kuuma leikki. Ne alkavat heti kun helähtää."

"Ketä niitä on?"

"En tiedä. Ei kukaan tiedä tarkoin. Sweeny, tietysti, mutta hänellä on joukkoa takanaan ja hyvä luotto pankeista. Sanoithan että häntä vastaan on tapeltava ennen tai myöhemmin."

"No ei sitten hätäillä. Ei Crookes oio itse Iso Moguli."

"Pyhä Mooses, tahtoisinpa tietää, kuka sitten on."

"Minä olen. Ja hän on saava sen tietää. Ei ole Crookesille ja minulle tilaa molemmille. Toisen on hallittava tätä peliä. Ja jos hän tulee tielleni, niin hitto vie, minä kukistan hänet."

"Sitten on yhtä ja toista puhuttavaa. Sinun on tultava Grand Pacific hotelliin heti, Court on siellä jo. Vikkelä poika. Hänpä se otti selville sen Crookesin juonen. Voitko tulla heti? Hyvää iltaa, rouva Jadwin. Ikävä kyllä, minun täytyy viedä hänet, mutta business on business."

Mutta suuren pelaajan vaimolle ei tämä ollut pelkkää liikehommaa. Se oli taistelua, jonka rintamasta tuli tiedontuoja. Kadun Taistelu oli taas alkava. Taas soi sotatorvi ja tuhanten jalkain jyske kuului. Tänne kodin rauhaankin, jossa hän piti miehensä päätä sylissään, kuului sen kaukainen melske. Tuolla pimeässä valmistautuivat joukot taisteluun.

Huomenna hyökätään ja toinen kaatuu — hänen puolisonsa tai vihollinen. Kuinka voisi pitää hänet, kun suuri taistelu odotti? Vaimo kuuli kuinka kapteenien huudot kutsuivat hänen miestään. Hän oli nähnyt tämän hyppäävän suoraan aseisiin hänen syleilystään. Hänen miehensä oli se mies, joksi hän oli häntä kuvaillut, ja jos ei hän ollut niin voimakas, rohkea ja taistelunhaluinen, niin ei hän häntä niin olisi rakastanut. Mutta hän oli menettänyt hänet taas ja juuri sinä hetkenä kun luuli hänet takasin vallottaneensa.

"Älä mene, älä mene, rakkaani", hän kuiski, "tämä oli minun iltani."

"Minun täytyy, täytyy, Laura, tyttöni. Hyvästi — älä viivytä, Sam odottaa." Hän suuteli hätäisesti kaksi kertaa ja kääntyen Gretryyn sanoi: "No niin, nyt mennään."

"Hyvää yötä, rouva Jadwin."

"Näkemiin, tyttöni."

He lähtivät ja kuului vain ääni sanovan: "Kas, Court oli pankissa ja näki shekit —"

Äänet haihtuivat ja ulko-ovi kolahti. Laura istui puristaen nyrkkiään suutaan vasten. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Hän yhä puristi sormiaan huuliaan vasten ja kuunteli itse tietämättään mitä. Hän ajatteli miestään, joka riensi taisteluun, unohtaen hänet ja hänen rakkautensa. Hän ajatteli Corthellia, jonka oli ajanut pois. Murtuneena hautautui hän tyynyihin. Suuren salin pimeyttä valaisi vain pari liekkiä heijastuen taulujen kuItakehyksistä ja urkujen piipuista. Valtavuudessaan oli se hänelle kuin Bysanzium. Yksin sen kaamean pimeän keskellä silkkihienouksissaan virui Laura Jadwin. Hän itki hiljaa ja kuiskasi pimeyteen:

"Ah, kuinka olen yksin, yksin."

9.

"Siinä taitaa olla kaikki sitten", sanoi Gretry, kun vihdoinkin sai työntää tuolinsa taaksepäin ja nousta pöydän äärestä. Hän oli Jadwinin kanssa Grand Pacific hotellin kolmannessa kerroksessa ja kello oli 3 aamulla. Miehet olivat paitahihasillaan ja pöytänsä oli täynnä papereita ja sähkösanomaliuskoja; Jadwinin kyynärpään ääressä oli sikarinpätkiä tulvillaan oleva tuhkakuppi ja hotellin jäävesikannu.

"Kaikki on", myönsi Jadwin selaillen sähkösanomapinkkaa, "kunnes saamme tietää enemmän Crookesin juonesta. Tulen konttoriin kello 8."

"Koetan tässä vähän nukahtaa", sanoi välittäjä. "Haluaisinpa tietää, missä olemme huomisiltana tähän aikaan."

"Hitto soikoon, Sam", sanoi Jadwin kärsimättömästi. "Jos pelkäät niin vetäydy pois."

"Älä nyt hermostu, vanha veikko. Ajattelin vain vähän tulevaisuutta. Pitäisihän sinun tietää, etten minä pyri irti."

"Anteeksi, veikko", sanoi Jadwin pudistaen Gretryä hartioista. "Minä olen vähän hermostunut. Viime yönä en nukkunut ollenkaan ja toissayönä meni kahteen, kuten muistat."

"Niin, kuljet kiroten kuin merikarhu. Katso vain etten ilmianna sinua pyhäkoulunopettajillesi."

"Eivätköpä nekin kiroaisi, jos olisivat ottaneet niskoilleen 40 miljoonaa bushelia vehnää ja saisivat joka hetki pitää silmällä, missä joka hatullinen siitä on paraikaa. Kyllä sinä iltana oli helppo sanoa, että me kaappaamme vehnän, mutta kylläpä se antaa työtä. Vieläköhän me sitä voimme kauemmin salata?"

"Tuskinpa", sanoi välittäjä, pistäen papereita tassuunsa. "Jos me repäsemme rikki tämän Crookesin verkon, tulee asia ilmi — eikä väliäkään. Sitten on meillä kaikki ostovilja käsissämme."

"Minä pidän erikoisesti silmällä Dave Scannelia", sanoi Jadwin. "Ja hitto soikoon minä ajan hänet vararikkoon tai ei nimeni ole Jadwin. Jos sen rotan saan kynsiini, en jätä nahkaa niin paljoa, että saisi peitetyksi sen syylän, jota sydämmekseen sanoo."

"Mutta mitä pahaa on Scannel tehnyt sinulle?"

"Eipä mitään, mutia sainpa selville tässä äskettäin, että Scannel oli saattanut tuhoon puolinälkäisen Hargus-paran. Yhdessähän he sitä suurta heittoa yrittivät ja Scannel petti toverinsa. Se oli likasin teko, mitä tunnen. Ja Scannel sai kokoon kasansa, mutta Hargus on linnunpelätti — elättää silti, ties millä keinoin, sisarentytärtään, joka on sievä tyttö. Mutta kylläpä Scannel muistaa. Minulla on Harguksen hyväksi varattuna 50 tuhatta bushelia ja muuta vielä lisäksi. Eikä nälkään jää, jos minä elän. Ja jos Scannelin saan nurkkaan ajetuksi, niin kiljuupa poika."

Gretry nyökkäsi päätään, sanoi: "Täytyy mennä vuoteelle, hyvää yötä, Jad."

"Hyvää yötä, Sam. Aamulla tavataan."

Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun Jadwin taas oli pöytänsä ääressä. Huolellisesti kävi hän läpi suunnitelmat ja mumisi itsekseen: "Hm… tuosta eivät pääse kimppuun… puoli miljoonaa… kolme kahdeksannesta kertaa 80 tuhatta…"

Tunti kului. Vihdoin nousi Jadwin, siemasi lasin jäävettä ja meni vuoteelle. Heräävän kaupungin melu kuului hänen korviinsa sekavana humuna: "vehnää, vehnää, vehnää…." Eikä hän voinut nukkua. Päässä tuntui taas tuo outo tunne ja hän mutisi: "Poltan kai liiaksi." Viideltä ei hän enää voinut pysyä vuoteessa, vaan nousi, kylpi, pukeutui, tilasi aamiaisensa ja laskeutui hotellin eteiskonttoriin lehtiä silmäilemään. Ja siinä, istuessaan nojatuolissa lehti kourassaan, vaipui hän torkuksiin, kuullen kuitenkin koko ajan humun: "vehnää, vehnää, vehnää."

"Aamiaisenne on pöydässä, herra Jadwin", kuului tarjoilijan ääni ja hän heräsi äkisti. Mutta ruokahalua ei ollut. Hän voi syödä vain jonkun suupalan paahdettua leipää, ja aikaisin istui hän Gretryn konttorissa odotellen tätä ja rakentaen suunnitelmaansa.

"Kas, Jadwin, jopa olet täällä. Crookes alkaa myydä heti", kuului Gretryn ääni.

"Vai alkaa?" Jadwin oli pystyssä ja vireissä. "Vai koittaa hän myydä meidät kylläiseksi? All right. Me myymme myös. Katsotaan kuka enemmän myy."

"Myymme? Tarkotat tietysti että ostamme?"

"En. Olen ajatellut tarkemmin. Crookes luulee minun kohottaneen hintaa ja että se heti alenee. Mutta vehnä on tänään hintansa arvoinen. Ja jos hän sen hinnan alentaa vaikka kymmeneen senttiin, niin se kimmahtaa korkealle taas kuin kumipallo. Minä myyn niin kauan kuin hänkin."

"Taivaat ja maat!" huudahti Gretry. "Sehän on samaa kuin yrittäisi tyhjentää Englannin Pankkia. Joka sentiltä kuin hinta alenee, alennat arvossa 40 miljoonan dollarin omaisuuttasi."

"Tee niin kuin käsken. Kutsu pojat tänne."

Ja taas alkoi miesmuistiin kiihkein kauppa, jota jännityksellä seurattiin jokaisessa viljapörssissä valtamerten välillä. Se raivosi kaiken aikaa neljä kokonaista unohtumatonta päivää. Tiistai-aamuna alkoi Crookes myydä ja hinta tipahti pian puolen senttiä. Sitten tuli päivän suuri yllätys. Landry Court, joka edusti hintoja kohotellutta ja ostellutta liikettä, alkoikin myydä yhtä vapaasti kuin Crookesin miehet. Sen kolmen päivän taistelun jälkeen katsottiin sen Suuren Härän olevan voitettuna. Crookes tietää milloin iskeä, sanottiin.

Perjantaina olivat Crookesin miehet myyneet viisi miljoonaa bushelia, "mennen lyhyeksi" s.o. he olivat myyneet viljaa, jota heillä ei ollut, mutta jota aikoivat ostaa halvalla. Markkinat päättyivät sinä päivänä 95:een. Samana iltana istuivat Grand Pacificissa Jadwinin huoneessa Gretry, Court ja pari muuta tämän luotetuinta apulaista sekä Jadwin itse neuvottelemassa. Liverpoolista oli tullut kehotus ostaa niin, että hinta nousee pennyn. Ja Court sekä muut apulaiset saivat käskyn ostaa kukin miljoonan bushelia. Ja sinä lauantaina Crookes myi vapaasti, toivoen saavansa sen Suuren Härän kumoon ennen Ioppukilahdusta. Mutta heti aamupäivällä alkoikin hinta kohota. Ostomääräyksiä tuli eri tahoilta. Viisari nousi. Hermostus kasvoi. Maanantaina jo monikin alkoi ostella lupaamiaan viljamääriä.

"No, nyt on aika ottaa kiinni lujasti", sanoi Jadwin. Ja tiistaina ostivat Gretryn miehet heti viisi miljoonaa bushelia. Hinta lennähti ylös kuin vieterillä. Ne, jotka olivat myyneet yli määränsä, hermostuivat ja alkoivat ostella. — Ehkei Crookes sentään olekaan kaikkivaltias? — niin alettiin aatella. Ehkä Tuntematon Härkä sittenkin hallitsi markkinoita? — Ja kaikki innostuivat taas ostamaan ja hinta kohosi. Crookes ei uskaltanut ostaa eikä myydä peläten itse kohottavansa hintaa. Masentuneena istui hänen joukkonsa sivulla odotellen suurta vastavaikutusta, hintain äkkitipahdusta.

Mutta äkkiä kävikin vaikeaksi saada vehnää ollenkaan. Ei kukaan myynyt. Jo tarjottiin dollari kaksi senttiä, puoli lisää, viisi kahdeksannesta. Mutta vehnää ei "tullut esille". Landry Courtin ja hänen tovereittensa nenän edessä huudettiin: "dollari kaksi ja 7/8, dollari 3 kolme ja puoli." Mutta he pudistivat päätään. Viimemainitun hinnan kuultuaan myönsi Crookes tappionsa. Jossain oli ollut löyhä ruuvi hänen koneistossaan. Kun hänen apulaisensa myivät, laski hinta, mutta kun he yrittivät ostaa, alkoi se nousta. Hänen joukkonsa oli nyt maksettava monta senttiä korotusta lupaamiaan viljabusheleita kohti. Ja nyt hän käsitti, mitä jo oli alkanut epäillä: "Toukokuun vehnä oli kaapattu." Mutta hän ei puhunut toisille tovereilleen mitään, lohdutteli näitä vain, mutta itse osti varovasti osansa ja pääsi pois markkinoilta, häviten paljon kylläkin, mutta kestäen sen. Nyt ei ollut aikaa ajatella "velvoituksia", vaan "pitäköön kukin puolensa".

Muutamia päiviä myöhemmin istui Crookes taas konttorissaan seuraten sähkötyskoneen tikatusta. Hän oli kuulevinaan syvänteen pauhun, kun "pojat" siellä tarjosivat yhdeksän senttiä toista dollaria sillä viljaa saamatta. La Salle katu kuunteli, Amerika kuunteli, koko maailma seurasi jännityksellä tämän taistelun kulkua. Samalla ilmoitettiin hänen puheilleen hra Cressler. Tämä tuli epävakaisin askelin, laihana, silmät syvällä päässä ja kasvojen luut ulospistävinä. Crookes osoitti tuolia. Hän odotti toisen alkavan.

"Haluaisin sanoa, herra Crookes", alkoi Cressler, "että olen päättänyt, päätin jo toissapäivänä, mutta odotin, että asiat kääntyisivät meille päin. Mutta minä en kestä enää. Ei ole käteistä. Minun täytyy päästä pois."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi hän: "Minä haluaisin muistuttaa, että ennen kuin yhdyin joukkoonne, Vaadin, ettei tämä saisi olla keinottelua."

"Te tiesitte —"

"Oh, tiesinhän. Tiesin alunpitäen, että keinotteluahan se oli. Yritin pettää itseäni. Mutta — eihän tämä huvita teitä. Mutta nyt minun täytyy päästä heti irti. Olen — miltei vararikkoinen. Vielä puolen sentin nousu ja minä olen mennyt. Kymmenen vuoden säästöt menevät sen vehnän ostoon."

"Katsotaanhan. Kuinka paljon myinkään laskuunne. — Viisisataatuhatta."

"Niin. 98:lla ja nyt ollaan dollari yhdeksässä. Minun on heti päästävä."

Sanaa sanomatta tarttui Crookes pöytäpuhelimensa torveen sanoen: "Ostakaa viissataatuhatta markkinahintaan heti."

"Sieltä tulee tieto pian; paras odottaa", sanoi hän.

Kului minuutteja äänettömästä odotuksessa. Vihdoin tuli juoksupoika ja pisti lapun Crookesin kouraan. Tämä katsahti siihen ja sanoi sitten: "Tässä se on. Te saitte dollarilla kymmenellä. Kiittäkää että saitte ollenkaan."

"Kymmenen?" huudahti toinen, ottaen paperin.

Crookes käännähti katselemaan papereitaan asiaankuulumattoman näkösenä. Cressler laski lapun pöydälle, ja vaikka Crookes ei häntä nähnyt, voi hän ihan tuntea, kuinka mies kokosi kaikki voimansa itsensä hallitakseen. Lyhyesti naurahtaen kuului tämä sanovan: "Näyttää siltä kuin olisin nurin. Mutta kaipa meidän on vuoroomme puukkoa saatava — eikö niin? Taitaapa mennä viisikymmentätuhatta minulta."

"Ja jos haluatte tietää, kuka sen saa, niin voin ilmoittaa, että Gretry, Commerse ja K:ni sen myivät. Niillä on käsissään kaikki vehnä."

"Nehän ne ovat ostelleet — sille Tuntemattomalle Härälle..".. ±

"Se ei ole tuntematon enää. Minä tunnen hänet. Se on Curtis Jadwin. Häntä vastaan on tässä tapeltu ja hän sortuu kolmen neljän päivän kuluessa. On kaapannut markkinat."

"Jadwin! Curtisko? — ystäväni? Mutta hänhän sanoi olevansa irti markkinoista. Mahtoiko hän tietää että minä olin mukana?"

"Ei, jos ette sanonut sitä hauelle."

Cressler nousi yskästen: "Teette minulle erikoisen palveluksen, herra Crookes, jos pidätte salassa, että minä olin tässä renkaassa mukana."

Crookes käänti tuolinsa pöytäänsä päin sanoen: "Ette toki luule minun puhuvan."

"Hyvästi sitten."

"Hyvästi."

Yksin jäätyään nousi Crookes, asteli keskelle lattiaansa ja sanoi mietteissään maahan katsoen: "Jadwin! Luulet olevasi nyt kukko tunkiolla… Kaapannut olet vehnän. Mutta muistapa, että 'joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa'. Enpä minä sinua halua kaataa, poikaseni. Oma vehnäsi sen tekee."

Ja samaan aikaan levisi salaisuus kaikkeen maailmaan ja Curtis Jadwinin nimi kohosi korkealle yleisön silmissä. Ei ollut enää vehnää saatavissa. Tämä "La Salle kadun Napoleon" oli sen kaiken kaapannut. Hän määräsi hinnan. Hänen kätensä hallitsi pörssin viisaria.

Sanomalehdet olivat täynnään juttuja hänestä. "Kaappaus" kerrottiin yhä uuhelleen, kunnes tuhannet sen ulkoa osasivat. Ja "haastatteluja" enimmäkseen lehti toimistoissa sepustettuja, julaistiin. Miestä kuvasivat toiset kylmäksi, teräksiseksi, jolla oli harmaat silmät, toiset taas mustasilmäiseksi peluriksi, oikein rosvosieluksi; erään kuvauksen mukaan oli hän hiljainen, heikkoleukainen mies, ja toinen esitti hänet elostelijana, joka mässäsi näyttelijättärien seurassa ja kylpi samppanjassa. Demokraattilehdet pitivät häntä kansan sortajana, joka eleli hyvin kiskomillaan miljonilla, mutta Republikaanipuolueen lehdet julistivat, että uusi nousun aika oli tullut ja löivät rumpua presidentinehdokkaansa hyväksi. Gretryn toimisto, jossa Jadwin nyt piti pääkortteeria, oli koko päivän piirityksessä. Uutistenurkkijat odottivat sanan tipahdusta hänen huuliltaan ja kaikenkarvaiset "liikemiehet" hieroivat yhteen hartioitaan sen oven edessä, jolla seisoi: "yksityinen".

Iowan ja Kansasin farmarit tulivat kaupunkiin myymään viljaansa ennen aavistamattomaan hintaan, puristivat hänen kättään ja käskivät häntä käymään katsomassa "Jumalan omaa maata". Tulipa kerran lähetystökin tuomaan kunniasarvea Jadwinille ja sen johtaja piti änkyttäen puheen kehuen koko Pohjois-Lännen hyvinvoinnin johtuvan tämän vehnäkaappauksesta. Farmarit maksoivat kiinnitysvelkojaan, ostivat koneita ja ajoneuvoja, avasivat uusia viljelysmaita ja hankkivat karjaa. Naiset koristivat itseään ja koteja ja eräs farmari kirjotti Jadwinille, ettei hänen pikku tyttönsä mene yhtenäkään iltana nukkumaan, ennenkuin on rukoillut Jumalaa siunaamaan herra Jadwinia, joka auttoi isää pelastamaan farmin.

Mutta toinenkin puoli oli, varjoinen, kaukana ollen voi Jadwin jättää sen huomioon ottamatta. Mutta Corthellilta tuli, monen suun kautta surkea tarina, jolle Jadwin vihelti uskomatta. Se kertoi amerikalaisesta taideopiskelijasta, joka pohjois-Italiassa oli tavannut parinkymmenen ikäisen nuorukaisen. "Hän ei tiennyt mitään maailmasta", kertoi tarina. "Englannin luuli hän olevan Europan mantereella, arveli Cavourin ja Mazzinin yhä elävän. Mutta kun kerroin olevani amerikalainen, nousi hän heti ja sanoi: 'ahaa, amerikalainen, tunnenpa yhden sieltä, herra Jadwinin Chicagosta; hänet joka on ostanut kaiken vehnän. Meillä ei ole enää leipää. Kakkumme on pieni ja kallis eikä ole rahaa. Itsestäni en välitä. Olen nuori. Voin syödä ruohoksia. Mutta äitini, äitini'."

Jadwin väitti juttua valheeksi ja kun hän kohotti hinnan dollariin kahteenkymmeneen, alkoivat Minnesotan ja Wisconsinin myllyt myydä viljaansa jauhattamatta. Leivät pienenivät Chicagossakin ja köyhemmistä kortteleista alkoi kuulua tyytymättömyyden murinaa.

Eräänä maanantaina toukokuun puolivälissä istui Jadwin Gretryn tuolissa, jota hermostuneesti heilautteli aina väliin kelloa katsahtaen. Oli yhdentoista aika ja yllään jyristi syvänteen lattia. Odotushuone oli tavallista täydempi, miljoneerit ja kerjäläiset siellä tungeksivat, pankinjohtajia ja rautatietirehtöörejä oli reportterien joukossa. Gretry, tuon suuren miehen lähin, kulki läpi huoneen ja hätäisimmät alkoivat toimitella hänelle asiaansa, mutta päätään pudistaen ja anteeksi pyydellen meni hän ohi ja sulki oven. Lukon rämähdys saattoi Jadwinin hypähtämään korkealle, mutta nähtyään välittäjänsä istahti hän takasin sanoen: "Voisitpa kolauttaa ovelle, Sam, ettet noin säikäyttäisi. Mitä kuuluu?"

"Hyvää vaan. Järjestin sen varastoasian ja hommasin lehdet, meillä on nyt niiden toimitussivutkin. Onko Hargusta tai Scannelia näkynyt?"

"Hargushan on aina eteisessä, mutta Scannelia ei kuulu. Sinähän sanoit, ettei hän kestä sitä kohotusta."

"Ei kesiäkään. Huomenna hän ainakin tulee tai seuraavana."

"Huomenna tai seuraavana", matki Jadwin. "Se ei kelpaa. Haluan iskeä häntä tänään. Nosta hintaa sentillä ja hän tulee."

Gretry nyökkäsi päällään ja sanoi: "Sinun pelisi. Tavataan lunchilla."

Hetken kuluttua alkoi kone pöydällä naputtaa ja Jadwin kuuli melun kiihtyvän salissa. Hän mutisi: "ähä, poikaseni, etpä nyt kestä kymmentä minuuttia."

Ja hän kutsutti huoneeseen Harguksen, joka ällistyneenä katseli häntä veristävin silmin.

"Istukaa", sanoi Jadwin. "Haluan jutella kanssanne. Tehän kerran kaappasitte vehnän?"

"Oh… vehnän."

"Kauppauksenne, muistattehan?"

"Siitä on jo kauan. Seitsemänkymmentä kahdeksan se tapahtui. Syysvehnää."

"Ja menetitte kaikkenne. Scannel, toverinne, petti?"

"Hm… se oli seitsemänkymmentä kahdeksan. Kello kymmenen ilmoitti pörssin sihteeri, että me olimme erotetut —"

Hän jatkoi hetken edelleen yksitoikkoista, sekavaa jupinaa. Jadwin keskeytti sanoen: "Mutta Scannel, toverinnehan, petti?"

Vanhus katsoi häneen höperösti. Sikäli kuin tuo nimi tunkeutui hänen tylsyneisiin aivoihinsa, välähti silmissä hetkellinen liekki, mutta sitten alkoi hän taa» sopertaa juttuaan seitsemästäkymmenestä kahdeksasta ja kuinka hän hävisi kolmesataatuhatta. Jadwin keskeytti: "Kuinka voi sisarenne tytär?"

"Tarkotatte Liggietä?… Hän voi hyvin. Minulla on hänen kuvansa." Ja ukko alkoi kaivaa taskustaan likasia papereita.

"Te näytitte sen jo minulle", kiiruhti Jadwin sanomaan ja samassa ilmoitettiinkin hra Scannel. Dania oli paksu punakka mies, jolla oli valkea poskiparta. Hän tuli huoneeseen metelikkäästi huudahtaen: "Hei, kapteeni!"

"Halloo", vastasi Jadwin jyrkästi.

Toinen istahti sekä nähtyään Harguksen sanoi:

"Tämäkö on teidän tyyliänne? — Minä olen niitä hulluja, jotka te olette saanut apajaanne. Mitä maksaa tästä pääsy? Mikä summa?"

"Minulla on teille yhtä ja toista sanottavaa", lausui Jadwin yhä jyrkästi. Hargus oli vihdoinkin löytänyt valokuvan ja antoi sen Jadwinille. Tämä otti sen siihen katsahtamatta ja puhuessaan kopautteli sillä pöytään. Hän puhui:

"Hyvä on, Hargus. Minulla on puhuttavaa teille, herra Scannel. Tunnetteko tämän vanhan miehen?"

"Lopettakaa jo", mörisi toinen.

"Se on Hargus. Hyvin hänet tunnette. Kerranhan te yhdessä yrititte suurta temppua. Hargus!" Kun vanhus katsoi, jatkoi Jadwin: "Tässä on Scannel, josta puhelimme. Katsokaa, hän on rikas mies. Muistatteko hänet?"

"Mitä peliä tämä on?" huudahti Scannel. "En minä ole tullut tänne näyteltäväksi. Minä —."

Hänen lauseensa keskeytti lyhyt huokaus, joka äkkiä kohosi Harguksen väriseviltä huulilta. Tämä tuijotti yli pöydän Scanneliin nopeasti hengittäen ja sormet haparoiden leukaa. Jadwin sanoi: "Sellainen hän on, Hargus", ja sitten kääntyen Scanneliin jatkoi hän: "Teillä oli yhdessä iso kauppa ja te myitte hänet, petitte."

"Vale!" huudahti toinen.

"Te — petitte — hänet!" huusi Jadwin. "Minä tiedän, mikä te olette. Te petitte hänet pelastaaksenne oman likasen nahkanne ja nyt on mies saanut elää poikain armoilla tuolla. Ja hän on saanut elätellä sisarentytärtään teidän maleksiessanne klubeissanne ja huvijahdeissanne ja elättinaistenne seurassa häneltä varastamillanne rahoilla."

Scannel oikasi itsensä tuolillaan ja hänen pienet silmänsä säkenöivät. Raivoisasti huusi hän: "Minä en halua kuulla tällaista puhetta yhdenkään ihmisen suusta. Lopettakaa."

Jadwinin leuka sulkeutui kilahtaen; hyökkäävänä, komentavana nojautui hän eteenpäin, sanoen: "Jos te vielä keskeytätte minua, menette tuosta ovesta ulos vararikkoisena. Te kuuntelette ja noudatatte määräyksiä. Sitä varten te olette täältä. Jos luulette saavanne vehnäänne jostain muualta, niin koittakaa."

Scannel asettui äkkiä. Hän ei vastannut. Hargus katsoi epävarmana vuoroon kumpaankin. Jadwin kirjotti jotain lapulle. Sanoi sitten: "Te olette velvollinen toimittamaan meille kaksi miljoonaa bushelia vehnää dollarilla bushelin."

"Eipä kuin puolentoista."

Jadwinin kasvoille tuli ivallinen hymy, kun hän huomasi kuinka helposti Scannel meni ansaan. Hän jatkoi: "Siis puolentoista miljoonaa. Saatte siitä kuusisataatuhatta puolellatoista dollarilla bushelin."

"Puolitoista dollaria", toinen levitti kätensä, "Tosiaankin minä lähden täältä vararikkoisena."

"Ette lähdekään", sanoi Jadwin, heittäytyen takanojaan ja ristiten jalkansa. "Minä tunnen teidän raha-asianne ja tiedän sentilleen, kuinka paljon kestätte."

"Onpa tämä naurettavaa. Tuo kourallinen vehnää maksaa minulle kolme sataa tuhatta dollaria."

"Ai-van."

Silloin veti Scannel esille shekkikirjansa ja Jadwin sanoi: "Kirjoittakaa se haltijan perittäväksi." Saatuaan sen lisäsi hän, antaen shekin Hargukselle: "Katsokaa nyt, Dave Scannel, velkanne pääsumma on maksettu."

"Pääsumma?"

"Niin. Unohdatte korot. Jos ne olisin maksattanut, olisi se saattanut kaataa teidät. Kas kuuden prosentin korko kolmelle sadalle tuhannelle vuodesta 1878 asti, se tekee — 360 tuhatta, ja teidän on vielä hankittava minulle 900,000 bushelia. Sen saatte dollarilla neljälläkymmenellä. Kirjottakaa shekki edelleen sen haltijalle."

Mutisten raivoisasti hammastensa lomassa kirjotti Scannel shekin.

"Kiitos", sanoi Jadwin saadessaan sen. Samassa soitti hän ja sanoi sisään tulevalle konttoristille: "Toimittakaa tänään herra Scannelille puolentoista miljonan bushelin välityskuitit. Tilit ovat tasan." Sitten antoi hän shekit Hargukselle sanoen: "Kas tässä. Ostakaa Liggielle kultakello ja sanokaa terveisiä Jadwinilta… Joko menette, Scannel? Hyvästi vaan, älkää heittäkö ovea mennessänne."

"Heitti se tumminkin", sanoi hän kääntyessään jälleen Hargukseen päin, joka säikähtyneenä katseli häntä mutisten: "En tiedä. Olen vanha mies. Tämä on paljon rahaa."

"Ettehän niitä hävitä nyt?"

"En, en. Panen ne Illinois Trustiin. Minä pyytäisin —"

"Minä lähetän konttoristin mukaanne."

"Sitä ajattelin pyytää. Mutta minun täytyy sanoa, herra Jadwin —"

Hän alkoi änkytellä kiitoksia, mutta Jadwin saattoi hänet ovelle ja sanoi konttoristille: "Kinzie, oletteko hyvä ja menette herra Harguksen kanssa Illinois Trustiin. Hän avaa siellä tilin."

Mutta ennenkuin Jadwin ennätti palata pöytänsä ääreen, tuli ukko takasin pyytäen: "Te olette nyt vallassa. Antakaa minulle sana vain ja minä teen viisikymmentä dollaria vuosipäivään mennessä."

"Mutta juurihan annoin teille lähes puoli miljoonaa shekkeinä!"

"Niin, shekit. Ne minä panen Illinois Trustiin. En kajoa niihin, mutta pikku vihjaus vain."

"Ei sanaakaan. Viekää nyt hänet, Kinzie."

Viikkoa myöhemmin myi Jadwin Pariisissa valtavan määrän käteisvehnää dollarilla kuudellakymmenellä sentillä bushelin. Ulkomaille meni kuinka paljon tahansa, hinnasta ei väliä. Ja Chicagon pörssissä hallitsi Jadwin täydelleen; kaikki pysähtyi, kun hän kätensä kohotti, ja kaikki lennähti vauhtiin, kun hän päällään nyökkäsi. Hän ei aina voinut rikkauttaan laskeakaan tästä kaappauksesta tuleva voitto oli yli kaksikymmentä, ehkä lähes viisikymmentä mijoonaa dollaria. Vastustajain leiristä ei kuulunut murahdustakaan.

"Sam", sanoi Jadwin välittäjälleen. "Nyt ei mikään voi minua pidättää. Ne pitävät tätä suurena, mutta se on vasta alkutunnustelua. Nyt näytetään mikä mies Curtis Jadwin oikein on. Minä siirrän tämän tempun kesään. Minä ostan heinäkuun viljat."

"Nyt olet hullu", sanoi välittäjä.

"Hullu?" huuti Jadwin hypäten jaloilleen. "Mitä tarkotat, Sam? Älä sano sitä sanaa minusta. Minä ostan heinäkuun vehnän. Luuletko, että minä jättäisin kesken, juuri kun olen päässyt alkuun? Hullu olisin, jos eroaisin, vaikka pääsisinkin, ja hinta nousee kahteen dollariin." Hän iski nyrkillään polveensa. "Sanon kahteen dollariin, kuuletko?"

"Satotietoja alkaa tulla kesäsuussa." Gretryn ääni oli varottava. "Hinta on nyt niin korkea, että lukuisat farmarit kylvävät enemmän kuin ennen. Ajattele että tästä tulee ennätyssato."

"Kyllä minä tiedän. Olen laskenut itse."

"Sitten olet itse isä-jumala."

"En pidä tuollaisesta leikistä. Puhu sellaisista Crookesille. Mutta se sato — katsos nyt." Ja pari tuntia Jadwin selitteli ja todisteli ja näytteli tilastoja ja raportteja, osottaakseen olevansa oikeassa. Mutta Gretry pudisti päätään ja sanoi tyyneesti: "Olet tehnyt suuren tempun. Ja minä olin monasti väärässä viime vuonna. Mutta nyt olemme jumalauta rajalla. Vehnä on nyt puolessatoista dollarissa. Jos kohotat sen kahteen —"

"Se kohoo itse."

"— Jos kohotat sen kahteen, on se huipussaan ja pienikin potku pudottaa sen nurinniskoin alas. Tyydy siihen, mitä olet saanut. Päätä toukokuun kauppasi ja lopeta. Vaikka hinta nyt vähän tipahtaisikin, niin kyllä sinä taskusi paikkaat. Mutta heinäkuuhun lykkääminen on varma turmio. Olen ehkä joskus erehtynyt, nyt en. Jo eilen jotkut uskalsivat nousta tätä kaappaustasi vastaan. Ne myyvät yhä ja jos ne myyvät kaikki, ratkeat sinä. Olet saanut ne säikäytetyiksi, siksi pidättyvät. Mutta ne odottavat nyt saavansa vehnää farmareilta, kun korjuu alkaa, ja sitä on nyt yli maan kasvamassa."

"Pelkäät, Sam. Olet pelännyt alusta asti. Etkö näe."

"Näen farmarein kaikkialla kasvattavan vehnää. Sinähän taistelet itse maata vastaan."

"No, vaikka sitäkin. Onhan meillä lehdet. Pannaan ne varottamaan liiasta vehnän viljelyksestä."

"Ja sitten toinen seikka", sanoi Gretry. "Sinun pitäisi olla vuoteessa paraikaa. Hermosihan ovat ihan lopussa. Et nuku yhtään. Ja kun joku meistä koittaa vastustaa sinua, niin auta armias. Jos haluat pysyä tässä pelissä, täytyy sinun olla kunnossa. Mene lääkäriin."

"Roskaa", sanoi Jadwin. "Ei minulla ole aikaa mennä lääkäriin. Eikä minua mikään vaivaa."

Eikö? Samana yönä, ensimäisenä neljästä, jonka hän nukkui kotonaan, hän luki kellon lyövän neljä ja teki saman kysymyksen itselleen. Ei, kunnossa hän ei ollut ja yhä pahempi uhkasi. Hautakouristus hänen päässään oli nyt miltei yhtämittainen ja vähäkin kävely pani hänet huohottamaan. Ja väliin tuntui pyörrytys kuin menisi hän elevaattorissa alaspäin huimaa kyytiä. Vain La Salle kadulla ja Gretryn toimistossa hän saattoi unohtaa nämä oireet. Tuskaisat olivat pitkät yksinäiset yöt, jolloin hän laski, kuinka pian taas voisi ottaa bromia. Hänen ruumiissaan oli outo tunne ja väliin käsivartensa tuntuivat paisuvan jättimäisiksi. Hän lykkäsi lääkärissä käynnin tuonnemmaksi selittäen itselleen, ettei ole aikaa, mutta oikea syy oli se, ettei hän uskaltanut kuulla lääkäriltä totuutta. Alkoiko hänen järkensä pettää? Mikä onnettomuus uhkaa? — Ja aina vain soi korvissa sana: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää — vehnää." Ja aamulla nousi hän uuvuksissa, tylsänä. Hiipi Gretryn toimistoon, kuuli gongongin helähtävän ja syvänteen myllerryksen alkavan. Ja samassa järjestyivät hänen henkensä voimat taas, hermot vetäytyivät vireeseen. Niin hän tunsi toimivansa kuin sokean vaiston vallassa. Arvioimiskyky petti hänet usein. Umpimähkäisiä määräyksiä ja ohjeita tuli annettua. Mutta kultasiipinen onnetar oli yhä hänen seurassaan.

Toukokuu läheni loppuaan, sen 25—30 päivinä hän myi heinäkuun vehnää Gretryn vastalauseesta huolimatta. Hän oli niin rikos, ettei mikään näyttänyt häneen pystyvän. Joka päivä kasvoi hänen voittonsa ja mitä enemmän Jadwin näki sortuneita keinottelijoita ympärillään, sitä enemmän hän halveksi ihmisluontoa. Muutamat sortuneista ottivat kohtalonsa jylhän huolettomasti tai keveän iloisesti, mutta useimmat alentuivat ja nöyrtyivät, niin että Jadwin joutui itsekontrollin rajoille. Mitä enemmän nämä matelivat, sitä kireämmin hän ruuviaan puristi. Väliin hän heltyi ja myi vehnää jollekin onnettomalle, niin että tämä pääsi tappioitta, mutta lopulla hänen sydämensä kovettui ja hän otti voittonsa kuten Bourbonit veronsa kuin synnynnäisenä oikeutena. Ja koulumuistojen lomasta pujahti hänen mieleensä puheenparsi, jota hän väliin lyhyesti naurahtaen käytti, kun tuli puhe pelin uhreista: "Vae victis — voi voitetuita."

Vaimoaan tapasi hän harvoin. Aamiaista väliin söivät yhdessä, päivällistä useammin. Jadwinin elämä oli nyt käynyt niin säännöttömäksi ja hänen lyhyet lepohetkensä niin kalliiksi ja hän itse niin helposti häiriintyväksi, että hän asui talonsa eri osassa. Lauran elämästä hän ei tiennyt mitään. Tämä ei enää valittanut yksinäisyyttään. Olipa iloinenkin, vaikka se tuotti Jadwinille huolta. Läpi pörssin melunkin saattoi hän aavistaa, etteivät Lauran asiat olleet oikein. Kerran hän jo koittikin murtautua irti La Salle kadulta ja palata vanhaan elämäntapaan, mutta seuraukset olivat niin tuhoisat, että hänen täytyi pysyä siellä.

"Vehnäkaappaus", huudahti hän vaimolleen, "Vehnä on kaapannut minut. On kuin pitäisi sutta korvista, paha on pitää, mutta pahempi olisi laskea irti."

Mutta liike-elämän vilinässä ei Jadwin voinut käsittää, kuinka onneton Laura oli. Sen illan jälkeen siellä taidesalissa, kun Gretry oli vienyt hänen miehensä, oli hän herännyt näkemään, kuinka tyhjä elämänsä oli. Corthellin oli hän karkottanut. Jadwin oli temmattu pois. Tämä oli kehottanut häntä menemään maalle, mutta hän ei lähtenyt. Ja nähdessään miehensä tilan, hän onnettomuutta aavistaen halusi olla tämän rinnalla silloin. Ensin hän sai aikansa kulumaan suunnittelemalla kesäpukujaan ja ajelemalla puistossa, kunnes täällä joka pensas oli hänelle väsyttävän tuttu. Sitten aikoi hän harrastaa vanhoja kirjoja ja harvinaisia painoksia, ostellen niitä huutokaupoista ja antikvariaateista, mutta pian kyllästyi hän siihen. Rahaa oli hänen käytettävänään niin paljon, että hänen tarvitsi vain lausua toivomus, niin se jo täyttyi. Tämä ihan tuhosi harrastuksen ja jännityksen. Pukunsa ja hevosensa sekä ajopelinsä, joita hän osteli rajattomasti, täyttivät kaikki paikat, mutta hänellä ei ollut niistä iloa. Ja usein hän venyttelihe sohvallaan sanoen itselleen: "Kuinka tyhjää ja typerää on kaikki."

Edessään ei ollut mitään toivoa. Päivät olivat toisensa kaltaiset. Tuttavuuksia ei hän juuri ollut solminut. Korskea tapansa ei ollut omiaan ihmisiä lähentämään. Yksin hän istui iltansa lukien tai kuunnellen pimeässä järven kohinaa. Ja hän ajatteli miehiä, joita oli tavannut ja näiden rakkautta. Ensimäinen oli ollut hänen opettajansa, jumaluusopin ylioppilas, joka oli houkutellut häntä Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Sitten oli ollut nuori lakimies — "Worcester kauntin lahjakkain mies" — joka otti hänet ajelulle vuokrarattailla ja lähetti hänelle novelleja (joita hän ei lukenut) ja kirjotti hänen tukastaan ja silmistään huonoja runoja. Sitten muuan nuori luutnantti, joka rakastui häneen hänen käydessään Bostonin tädin luona. Tämä antoi hänelle kuvansa sotilaspuvussa ja lauloi kitaran säestyksellä lemmenlauluja.

Chicagossa sitten innostuva Landry Court, jota hän ei ollut ottanut vakavasti, mutta suloista oli kuitenkin ollut tuntea tämän koko elämän riippuvan hänen päännyökkäyksestään. Ja vihdoin Corthell ja Jadwin, taiteilija ja liikemies. Hän muisti Corthellin tyynen, kärsivällisen rakkauden ennen hänen avioliittoaan. Tämä siitä tuskin puhui, mutta hän tunsi sen joka paikassa. Ja hänen pienet huomionosotuksensa sattuivat juuri paikalleen, tulivat silloin kuin niitä tarvittiin. Milloin vain hän oli tätä tarvinnut ja oikukkaasti kääntynyt hänen puoleensa, niin oli tämä ollut juuri sen hetken varalta valmiina. Vuosikausia muisti tämä hänen toivomuksensa ja tunsi hänen makunsa. Ei koskaan hämmästynyt, oli aina varullaan. Ja pani liikkeelle toisen ajatus- ja puhekyvyn. Tuo mies oli saattanut hänet yhteyteen kaiken miellyttävän kanssa.

Ja hän oli lähettänyt hänet pois ja hän oli mennyt nurisematta. Ja oli palannut yhtä lojaalina kuin ennenkin, hiljaisena, miellyttävänä, rakkautensa vain syventyneenä, ja astunut hänen seuralaisekseen silloin, kun hän oli kaikkein enimmin yksin. Nyt oli hän ajanut hänet pois ja tällä kertaa ikuiseksi. Suuren lemmen ovi oli suljettu. Laura järjesti tukkaansa hermostunein sormin.

Ja vihdoin oli tullut Jadwin, hänen miehensä. Laura nousi, meni akkunan ääreen sekä seisoi kauan katsellen pimeään. Oli hiljainen yö. Joitakin vaunuvaloja näkyi puistossa kuin tulikärpäsiä. Valkeita pukuja häämötti ja kuului kaukaista naurua. Kuutamoisella järvellä näkyi joitakin laivatulia. Talo oli hiljainen. Hän oli yksin koko kerroksessa. Oli lukenut kaikki kirjansa. Myöhäistä mennä ulos, aikaista levolle. Hän oli virkeä, toimihaluinen. Hän laskeutui taidesaliin ja soitteli uruilla Bachia, Palestrinaa, ja Stuineria hetken. Heitti sen sanoen: "Miksi tätä tyhmää musiikkia?" Hän kutsui palvelijan ja kysyi: "Onko herra Jadwin tullut?"

"Hra Gretry soitti juuri, ettei herra Jadwin tule kotiin tänä yönä.."

Kun palvelija oli mennyt, seisoi hän kädet nyrkissä keskellä lattiaa, pää pystyssä, silmät hehkuen. Hänen huulensa mutisivat samoja tavuja. Äkkiä valtasi hänet huolettoman kapinoimisen henki, hän teki päättävän liikkeen, meni kirjastoon, avasi kirjotuspöydän ja kirjotti lyhyen lipun osottaen sen Taidetaloon Michigan avenuen varrella. "Käske lähetti tänne", sanoi hän palvelijalle, joka tuli hänen soitettuaan.

Hän katseli kirjettä. Päänsä humisi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ottanut askeleen paikkaan, josta voi nähdä pelottavan ja kauniin, tutkimattoman maan. Laura asteli huonettaan, painaen käsillään sydämmensä kohtaa. Hän oli kiihtynyt, posket hehkuivat, hurja eloisuus täytti hänet ja silmissä loisti raivoisa ilo.

Samassa astui lähettipoika ovelle isossa univormussaan. Laura ojensi hänelle kirjeen ja rahan sekä käski odottamaan vastausta. Nyt ei ollut aika epäröidä. Oliko tyhjempää ja turhempaa elämää kuin hänen? Poika lähti. Oliko uusi elämä alkava hänelle huomenna? Mutta äkkiä hän huudahtikin, kun pojan askeleet alkoivat poistua: "Seis! Tule takasin." Kun poika tuli, sanoi hän: "Anna kirje tänne. Rahan saat pitää. Ei tarvitse mennä."

Pojan mentyä luki hän kirjeensä eikä tuntenut sitä omakseen. Aina tämän miehen tuttavuuden alusta asti oli Laura häneen nähden toiminut mielijohteiden varassa. Kuinka kauan hän saisi hallituksi tällaiset mielijohteet? Hän repi kirjeen palasiksi ja poltti palat.

Seuraavina viikkoina oli hänen tuskansa yhä kiihtynyt. Tuo lähettämättömän kirjeen juttu antoi hänen aavistaa, mitä hän voisi mielijohteen vallassa tehdä. Hän säikähti. Ja vielä kerran päätti hän turvautua mieheensä. "Missä on mieheni?" huusi hän yksin huoneessaan. "Hän on minun; minä olen hänen. Mikään ei saa viedä häntä minulta, ei saa riistää minua häneltä."

Seuraavana sunnuntaina oli Jadwin valvotun yön jälkeen nukahtanut hieman aamupäivällä. Nyt istui hän tupakkahuoneessaan nojatuolissa yritellen lukea. Hänen vaimonsa tuli huoneeseen ja alkoi käännellä kalenterin lehtiä. Lopuksi kohotti hän yhden esille sanoen: "Curtis."

"Mikäs on, tyttöseni?"

"Mäetkö tuon päivämäärän? Kesäkuun kolmastoista? Tiedätkö mikä se on?"

Ällistyneenä sanoi mies: "En — en tiedä."

Laura kirjotti jotain numeron alla olevalle muistiliuskalle ja ojensi sen miehelleen, joka luki ääneensä: "Laura Jadwinin syntymäpäivä. Totta tosiaan. Enkä minä hölmö muistanut. En voi nykyisin muistaa mitään."

"Mutta nyt sinä muistat? Et saa unohtaa. Sinä iltana alkaa uusi elämä. Saat nähdä. Minä järjestän. Ja sinä rakastat sitten minua niin, ettei raha eikä mikään voi sinua viedä minulta. Kesäkuun koImastoista on minun päiväni. Päivän saat toimillesi aikaa, mutta kuudesta olet minun." Hän tarttui miehensä käsiin sa polvistui hänen eteensä. "Se päivä on minun, jos rakastat minua. Ymmärrätkö rakkaani? Sinä tulet kello kuusi, vaikka La Salle katu palaisi poroksi ja kaikki miljoonabushelisi vehnää sen mukana, sinä tulet etkä ajattele mitään muuta kuin minua. Se ilta on minun. Mutta minä en muistuta toista kertaa enkä puhu siitä asiasta. Mutta sinä tulet, jos rakastat minua… Ymmärrätkö mitä tarkotan? Älä sano mitään. Siitä ei puhuta enempää. Älä lupaa. Sinä kuulit mitä sanoin, siinä kaikki. Nyt puhutaan muusta. Oletko äskettäin tavannut herra Cressleriä?"

"En ole tavannut Charlieta kuukauteen. Missähän hän onkaan?"

"Minä luulon hänen olleen sairaana. Täti on ihan huolissaan hänen takiansa."

"Mikä häntä vaivaa?"

"Ei tätikään tiedä. Hän ei ole vuoteella, mutta ei käy toimillaankaan. Hän kuuluu laihtuvan päivä päivältä."

"Mitähän", sanoi Jadwin, "jos menisimme sinne tänä iltana? Tai kutsutaanko ne tänne? Olemme olleet yksissä siitä saakka, kun tulin Chicagoon. Mennään sinne tänään."

"Ei mennä", sanoi Laura. "Sinun täytyy nyt levätä yksi päivä ja nukkua, jos voit. Minä soitan sinne huomenna."

"Taitaa olla niin. Pitää koittaa nukkua. Ja Samkin tulee tänne viideltä. Tuo joitakin rautatieherroja. Paljon touhua. Ja, Laura, tämä on viimeinen tempaus. Kuukauden tai viimeistään viiden viikon päästä olen lopettanut tämän kaupan ja sitten me vietämme hauskoja päiviä loppuelämämme, kultaseni. Mutta nyt koitan levähtää."

Laura asetti tyynyt hänen päänsä alle, veti uutimet akkunoihin ja meni ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä. Ja kun hän puolen tunnin kuluttua livahti sisään katsomaan, oli Curtis unessa, vihdoinkin! Väsyneet silmät olivat kiinni ja Voimakas käsi pään alla. Kauan katseli Laura häntä ja hiipi sitten taas hiljaa ulos kyyneleet silmäripsissä.

Mutta Laura ei soittanut Cresslerille seuraavana päivänä eikä seuraavanakaan. Kolme päivää meni häneltä pikku hommissa kotona. Mutta torstaina, aurinkoisena päivänä, soitti hän aikaisin iltapäivällä:

"Mitä kuuluu, täti? Tulen teille lunchille, jos sopii."

"Kiitos. Charlie on ennallaan. Ukko parka on kai ollut liian ahkera. Tule pois ilahuttamaan häntäkin. Minä pistäyn Vähän kaupungilla, muita ole kuin kotonasi, jos en ole vielä tullut. Minä vien ukon maalle ihan heti ja häihin liput. Kuinka voi miehesi?"

"Kyllä hän hyvin voi. Väsynyt on."

"Sen ymmärtää kyllä. Mitä te kaikella sillä rahalla teette? Hehän kertovat, että Curtis on tehnyt miljoonia viime kuukausina. Eräs sanoi että tämä vehnäkauppa on suurin mitä La Salle kadulla on koskaan tapahtunut. Sano hänelle terveisiä. Ja tule niin pian kuin pääset."

Tuntia myöhemmin pysähtyi Lauran valjakko Cresslerin talon eteen, siitä hyppäsi pieni lakeija apinan kaltaisena ja seisoi portaiden vieressä. Laura käski tulla noutamaan kello kolme ja juoksi ylös portaita. Palvelija, joka tuli vastaan tomutusliina päässään ja tomuttaja kädessään, ilmoitti ettei rouva ollut vielä tullut.

Laura riisui hatun ja hansikkaat ja astui sisään esihuoneeseen. Sen seinillä oli teräspiirroksia seitsenkymmenluvulta, hyllyillä kiinalaisporsliineja ja kaikenlaista pientä sälyä. Uunin marmorireunustalla oli pronssikello. Vanhanmallinen piano oli seinänvierellä ja Laura istahti sen ääreen soittamaan. "Mefisto-valssia", jota oli opetellut sen jälkeen kun Corthell soitti sen uruilla hänelle. Sitten nousi hän, sulki pianon ja astui kirjastoon, jossa rva Cressler piti runoteokset. Hämmästyksekseen huomasi Laura hra Cresslerin istuman siellä nojatuolista häneen selin.

"En tiennyt teidän olevan täällä", sanoi Laura ja laski kätensä tämän käsivarrelle. Mutta Cressler oli kuollut ja kun Laura kosketti häntä, tipahti hänen päänsä olkaa vasten ja ohimosta tuli näkyviin pieni luodin reikä.

10.

Charles Cresslerin itsemurha tapahtui kesäkuun kymmenentenä päivänä ja tarina siitä, sekä väritetty kuvaus, kuinka Cressler ei ollut voinut vastustaa kiusausta, tuli Jadwinin silmiin seuraavan päivän aamuna. Hän oli Gretryn kanssa tämän toimistossa ja näytti uutinen pimittäneen koko auringon valon, joka niin täytenä virtasi leveästä akkunasta sisään. Sanattomina tuijottivat miehet toisiinsa.

"Herra Jumala", voihki Jadwin. "Hän oli Crookesin mukana emmekä me tienneet. Minä olen tappanut hänet, Sam. On kuin olisin sen pistoolin itse ojentanut." Hän polki jalkaa ja takoi nyrkillä otsaansa.

"Herra Jumala — Charlie — paras ystäväni. Sam, minä tulen hulluksi."

"Rauhotuhan nyt", sanoi välittäjä, "Meidän täytyy tänään pysyä kunnossa. Ajatellaan Charlieta myöhemmin. Nyt on… liikeaika. Mathewson & Knight ovat pyytäneet meiltä välilainaa kaksikymmentä tuhatta."

"Oh, se voi odottaa iltapäivään. En voi nyt puhua liikeasioista. Ajatteles rouva Cressleriä!"

"Ei", sanoi pörssimies tyyneesti. "Asiat eivät voi odottaa. Tällaisiin täytyy vastata heti."

Jadwin sanoi: "Puhut niinkuin pelkäisit minun sortuvan minä hetkenä tahansa."

Gretry ei vastannut vähään aikaan. Sitten sanoi hän esimiestään silmiin katsoen: "Sinä näit, kuinka vapaasti ne myivät eilen. Meidän on ostettava, ostettava yhä pitääksemme pintaa ylhäällä. Kaikki viittaa valtavaan satoon. Tässä lehdessä sanotaan, että Dakotoissa on kylvetty kuustoista miljoonaa eekkeriä, joka lisättynä talvivehnäseutuihin tekee neljäkymmentä kolme miljonaa eli lähes neljä miljonaa eekkeriä enemmän kuin viime vuonna."

"Mitä vielä. Kaksi kolmannesta tuosta viljasta ei idä ja Europa ottaa kaikki. Me panemme miehemme ostamaan vielä miljoonan, ostamaan niin paljon kuin ne toiset voivat myydä. Ne pitää ostaa tyhjiksi."

"Siihen tarvitaan aika lailla rahaa", sanoi välittäjä. "Enemmän kuin mitä meillä on tänä aamuna. Parasta on ostaa mitä tarjotaan ja pitää tasalla markkinoita. Sinä hetkenä kun Karhut tarjoavat meille emmekä me osta, silloin alkavat ne kaataa sitä päällemme junalastittain ja silloin hinta ratkee."

"Mahdammeko saada tänään kaupaksi paljonkin?" kysyi Jadwin. Oli käynyt elinkysymykseksi myydä pois varastoja, joiden vuokra ja vakuutus nielivät pelottavia summia. Siksi olivat he ottaneet tavaksi antaa ostomääräyksiä kauppa-ajan loppupuolella, ja kun pinta niiden vaikutuksesta nousi, myydä äkkiä ennenkuin se ennätti laskea. Niin että voidakseen myydä bushelin täytyi ostaa kaksi.

"Enpä tiedä", vastasi Gretry Jadwinin kysymykseen. "Suoraan sanoen en luule voivamme myydä paljoa. Ne eivät enää näy pelkäävän meitä kuten ennen. Uusi sato niitä rohkasee. Näkyvät jo korjaavan eloa joissakin paikoin. Nyt ne saavat ostaa vehnää farmareilta. Hallituksen raportti osottaa, että sato tulee hyvä."

"Eipä niinkään, vähän yli 86."

"Onpa siinäkin sen verran että pudotti hinnan dollariin kahteenkymmeneen. Ja äsken olimme puolessatoista."

"Ja kymmenen päivän sisään olemme kahdessa dollarissa."

"Tiedätkö miten ovat raha-asiamme? Tätä heinäkuun kauppaa ylläpitämään tarvitaan kaikki liikenevät rahat. Paperilla on voittomme miljoonissa. Meillä on kymmeniä miljoonia busheleita vehnää, jonka arvo on toista dollaria busheli, mutta jos emme saa sitä kaupaksi, niin mitä hyvää siitä on — ja sen pitäminen maksaa meille kuusi tuhatta dollaria päivässä. Mistä tulevat rahat? Et näy ymmärtävän, että me olemme aika pulassa." Ja osottaen ylöspäin syvänteen lattiaa kohti jatkoi hän: "Sinä hetkenä kun emme voi antaa pojillemme ostomääräyksiä, nielee syvänne meidät."

"Mutta me ostamme", huusi Jadwin hammastensa välistä. "Minä näytän niille. Tässä on rahaa: sinä sähkötät Pariisiin tarjoten kaksi miljonaa kahdeksalla sentillä alle markkinain; ja Liverpooliin antaen samoin kaksi pennyä alennusta. Ja lisäksi minulla lienee tässä kaupungissa vähän maaperää, joka on jonkun arvoista."

"Aiotko kiinnittää osia maistasi?"

"En, vaan kaikki ja heti. Jos olemme pulassa, eivät puolinaishommat riitä. Tänään kello kolme on meillä Illinois Trustissa enemmän rahaa kuin mitä voit käyttää ja huomisaamuna minä survasen noita syvänteen nautoja, niin että luulevat veturin puskeneen. Vai myisivät minut pulaan? Mutta minäpä näytän niille, Sam Gretry. Minä nostan vehnän niin korkealle, ettei Englannin Pankkikaan saisi sitä laskemaan ja ennenkuin ne pääsevät heräämään, myyn koko pitkän linjamme ja voitolla. Tähän asti on leikitelty. Nyt aletaan tehdä businessta."

Gretry ei vastannut. Sanoi vain hetken kuluttua: "Saadaan nähdä, mitä siitä koituu."

"Minä menen nyt Illinois Trustiin", sanoi Jadwin ottaen hattunsa. "Pojille sanotaan, että tänään on vain kannatettava markkinoita. Jos paljon tarjotaan vehnää, niin on kai sitä ostettava. Ei ole laskettava alle dollarin kahdenkymmenen. Kun palaan, niin laaditaan ne kaapelisanomat."

Sinä päivänä Jadwin toteutti niin kiivaasti uhkaavansa ohjelman. Hän otti joka maakappaleeseensa niin suuren kiinnityksen kuin se ikinä kesti. Hän kiinnitti vanhan talonsakin Michigan avenuen varrella ja homesteadinsa North State kadulla. Nyt oli iskettävä iso isku, sen hän tunsi, koottava yhteen koko raskas tykistö. Vielä ei ollut yksikään hänen pörssiliikkeensä epäonnistunut. Hän tiesi ettei tämäkään. Onnetar, kultasiipinen, edelleen liiteli hänen vierellään. Ja kiinnitystensä lisäksi hän kirjotti joukon promissorivekseleitä verottaen vankan luottonsa äärimmilleen. Kootessaan sotakassaa ei mikään summa ollut liian suuri eikä mikään erä liian pieni. Hän varusti etuvartiot ja reservit kuntoon sekä yhdisti ne päärintaman kanssa yhdeksi valtavaksi hyökkäyskiilaksi.

Tullessaan Gretryn toimistoon näki hän Harguksen tavallisella paikallaan ja sai äkkiä päähänpiston. Hän kutsui miehen sivuun ja sanoi: "Hargus, haluatteko sijottaa rahanne hyvää korkoa vastaan. Antakaa minulle satatuhatta kymmenen korolla!"

Mutta Hargus katsoi häneen epäluuloisesti ja sanoi: "En minä lainaa rahojani."

"Hupsu, saatte viisitoista prosenttia."

"En lainaa", sanoi mies ja meni.

Yhden lähteen oli Jadwin jättänyt käyttämättä, vaimonsa rahat. Mutta olikin varma voitostaan, ei Jadwin jonkunlaisessa ylpeydentunnossa halunnut kajota vaimonsa omaisuuteen. Mutia koko hänen oma omaisuutensa oli vaakalaudalla. Tämä oli viimeinen taistelu, valtava yritys, hyökkäys kootuin voimin ja voitonvarmuus väreili Jadwinin mielessä hänen kierrellessään sinä yhdentenätoista päivänä. Jackson, Adams ja La Salle kaduilla.

Mutta hän tiesi vaarankin, ja kun hän samana päivänä sattui joutumaan likelle syvännettä, hämmästyi hänkin sitä myllerrystä, jonka kaiku kuului laajalti sen uuden lumivyöryn, vehnän alkaessa virrata Illinoisin ja Iowan farmeilta, Kansasin ja Nebraskan rancheilta ja koko Keski-Länneltä yhtenä suurena vuoksiaaltona tulvien yhä paisuvana Kansain Ravitsijana edelleen, ylemmä. Syvänteessä jo kieppuivat sen ensi pyörteet ja hetkeksi kohosi hänen ajatuksiin aavistus: Mitä ovat nuo huitovat pörssin miehet? Ei hän niitä vastaan taistellut, hän tappeli tätä Uutis-Satoa vastaan, vehnää vastaan, itseään Maata vastaan — kuten Gretry oli sanonut. Mitä olivat nuo hajalliset farmarisatamäärät, jotka korkean hinnan tähden viljelivät niin paljon vehnää? Mitä he merkitsivät? Vehnä kasvoi, kasvoi totellen kysynnän ja tarjonnan suuria lakeja. Hän oli uhmaten noussut näitä lakeja vastaan ja herättänyt jättiläisen. Hän oli virittänyt vaivasen inhimillisen ansansa Luomakunnan eteen ja maaäiti itse tuntien hämähäkin seitin, jonka ihmismäkäräinen oli punonut, hieroi nyt silmiään ja ponnahutti voimaansa murskatakseen sen röyhkeilijän, joka oli uhannut häiritä sen tasasta kulkua.

Uutissatoa korjattiin ja se oli valtavan suuri; niin valtava, ettei sitä mikään raha voinut ostaa, ja niin vuolas, ettei mikään taito sitä voinut hallita.

Mutta Jadwin kiiruhti pois syvänteen lähettyviltä. Ei, ei. Onni oli hänen mukanaan ja hän hallitsi syvänteen vuon kuten ennenkin. Kului päivä loppuun, yö tuli ja seuraavana aamuna klo 9 liiketoverukset taas tapasivat Gretryn konttorissa. Välittäjä käänti kalpeat kasvonsa Jadwiniin sanoen: "Sain juuri vastaukset kaapelisanomiimme Liverpoolista ja Pariisista. Tarjosimmehan sinne halvemmalla kuin ennen vehnää."

"Mitä — vastasivat?"

"Eivät tarvitse", vastasi Gretry katsoen vakavasti Jadwinia silmiin.

* * * * *

Kun Laura syntymäpäiväaamunaan astui ruokailuhuoneeseen, oli Page jo siellä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, oli sisar jo kävelypuvussa seisoen akkunan edessä hermostuneesti hansikkaitaan vedellen.

"Mitäs on tänään, Pagie?" sanoi Laura.

"Landry tulee hakemaan minua pörssiin, jonka katselijaparvekkeella kuuluu olevan tänään jotain nähtävää. Onko Jadwin ollut kotona?"

Laura pudisti päätään sanaa sanomatta. Hänen kauhean Cresslerissä käyntinsä jälkeen ei hänen miehensä ollut ollut kotona kuin korkeintaan tunnin kaikkiaan.

"Landry sanoo", selitti Page, "että siellä on nykyisin hirveätä. La Salle kadun suurin taistelu. Onko Jadwin puhunut sinulle."

"En tiedä siitä mitään."

Hän ihmetteli, oliko Pagekin unohtanut. Huoneeseen tullessaan oli hän ensimäiseksi katsahtanut pöytäpaikkaan päin. Mutta siellä ei ollut mitään, ei edes kirjelappusta eikä kukaan ollut hänelle onnea toivottanut. Sisarenkin seuraavat sanat osottivat että tällä oli mielessä muuta kuin syntymäpäivät.

"Laura, kuule… Landry ja minä… me menemme naimisiin."

"Sepä hauskaa. Hän on kunnon poika."

"Olen iloinen, että ajattelet niin. Ennenkuin sinä menit naimisiin, tuntui minusta siltä, tuota noin, kuin sinä olisit voinut saada hänet, — jos olisit halunnut."

"Oh", huudahti Laura. "Ei Landry koskaan minua tosissaan ajatellut. Sellaista haikailua vain. Kun hän oppi sinut tuntemaan, en minä enää merkinnyt mitään."

"Me otamme kortteerin Michigan avenuen varrelta. Olemme laskeneet kaiken. Yhden palvelijan voimme pitää. Minä olen kyllä opetellut keittämään. Mutta tuossahan hän onkin."

Landry tuli kädessään kukkavihko ja makeisrasia. Hän oli niin loistava kuin sulhaspojan sopii, mutta hän näytti väsyneeltä ja hermostuneelta Hän sanoi: "Täytyy kiirehtiä, Page, minun täytyy olla aikaisemmin siellä."

"Kuinka voi Curtis?" kysyi Laura. "Miten käyvät asiat?" Landryn liike osotti kohtaloon alistumista. "En tiedä", sanoi hän. "Tuskinpa kukaan tietää. Eilen oli kova päivä, mutta kaipa me lopulta olimme voitolla. Hintaa yhä kohotimme. Jos luulivat Jadwinin kukistuneen, niin kylläpä erehtyivät. Me ihan ajoimme niitä edellämme. Mutta kun herra Gretry lähetti sanan myydä, tulivat ne takasin kuin sudet. Ne pudottivat hinnan viisi senttiä yhtä monessa minuutista ja meidän täytyi ostaa jälleen. Silloin Jadwin iski taas. Hinta oli pysäytetty dollariin viiteentoista, mutta me kohautimme sen dollariin viiteenkolmatta.."

"Mutta miten voi Curtis itse?"

"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti. Mutta Gretry on aivan sairas."

"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"

"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"

"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei, ei sitä. Siis, onnea vain."

Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle. Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka edessä kyyhkyset lentelivät.

"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet haudataan huomenna."

Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä olisin varmasti kuollut."

"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."

"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta, oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."

Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut. Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus, keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin valtameren pauhu kaukaa.

Askel askeleelta sai Landry avatuksi tietä, mutta he olivat vasta päässeet puoliväliin portaita kun hän sanoi: "Ei, nyt täytyy minun mennä, Tässä on korttini, näytä sitä vahtimestarille."

"Mene pian. Älä minun takiani viivy. Kun loppuu, käy minua katsomassa. Odotan."

Landry lähti, raivasi tiensä läpi väkijoukon, heilautti hattuaan ja katosi. Kului neljännestunti ja Page ei ollut päässyt askeltakaan. Hän näki jo parvekkeen takaistuimet, mutta nekin olivat täynnä. Väkijoukon keskellä kuuli hän keskustelun paloja. Iso, valkohattuinen mies sanoi: "Onpa hän niitä ravistellut. Voitti hän tai hävisi, hyvin on tapellut." Nuori mies nyökkäsi myöntymystä ja toinen jatkoi: "Aika poika se Jadwin." — "Tänään yrittävät häntä kaataa taas." — "Kyllä kai. Mutta hän näyttää." — "Saammeko nähdä hänet?" — "Emme, ei ne suuret tule itse syvänteeseen."

Toisella puolen keskusteli kaksi naista: "Jadwin teki sisarestani rikkaan. Hän osti vähän vehnää, noin vain huvikseen ja piti niin kauan, että Jadwin kohotti hinnan nelikertaiseksi. Nyt hänellä on hieno talo ja poika matkustaa Europaan taidetta tutkimaan. Vuosi sitten oli heillä vain hänen miehensä palkka." — "Asialla on toinenkin puoli. Jos Jadwin romahtaa tänään, niin — enpä tiedä miten Filipin käy."

Ja vielä yhdestä ryhmästä kuuli hän lauseita: "Jos Gretry-Conmerse menee, niin menee Burbank mukana ja Keokukin pankki myös." — "Kyllä Jadwin selviää." — "Toivonpa totisesti. Mutta kuinka sinä pääsit irti?" — "Sanoppas se. Kyllä aikaa kuluu, ennen kuin minä vehnää ostan. Olin niitä hupsuja, jotka luottivat siihen, että Crookes se itse Äijä on, ja yhdyin hänen häntäänsä. Kyllä kai. Jadwin nylki selästäni kakstoista tuhatta. Mutta emmekö me pääsekään — hoh — gongongi! Nyt ne alkoivat. Oletkos tuollaista ääntä kuullut? Kun pääsisi näkemään."

Äkkiä kuului huutoja ja naisten kiljahduksia joukosta. "Älkää tunkeko niin." — "Takasin, takasin." — "Ei pääse, sieltä tuntevat." — "Eräs nainen pyörtyy. Eikö täällä ole poliisia?" — "Kuulkaa, hinta laski jo kolme senttiä.." — "Kun vaan Jadwin kestäisi." — "Kestää kyllä." — "Tuskin vaan."

Vihdoin tuli poliiseja. Ne avasivat tiensä ja huusivat: "Tyhjentäkää portaat! Paikat ovat täydet." Page, joka oli päässyt jo miltei yläpäähän, keksi hädissään pienen petoksen. Liehuttaen Landryn korttia huusi hän: "Minulla on lippu. Olkaa hyvä, päästäkää." — "Antakaa tietä, hänellä on kortti", sanoi muuan vahtimestari ja niin Page pääsi ylös. Vahtimestari oli saanut säilytetyksi hänen paikkansa. Se oli aivan kaiteen ääressä. Saattaessaan häntä huusi 'mies hänen korvaansa metelin takia tuskin kuuluvat sanat: "Täältä näette hyvin. Olette herra Jadwinin käly. Hurja päivä, neiti. Herra Jadwin pitää vielä puolensa."

Page istuutui paikalleen ja katseli alas syvänteeseen.

Landry oli hänestä päästyään juossut kiiruimman kautta Gretryn toimistoon. Hänen kymmenkunta toveriaan olivat jo siellä. Jadwinia ei näkynyt. Gretry tuli kalpeana.

"Mitkä ovat ohjeet?"

Landry näki Gretryn hätäisen ilmeen. Ja ennen kuin vastasi, joi tämä siemauksen jäävettä, toisen, kolmannenkin. Nyt eivät asiat olleet tolallaan, koska tyyni Gretrykin oli noin hermostunut. Vihdoin sanoi hän: "Ohjeenne ovat samat kuin eilenkin. Pitää markkinoita yllä. Ei laskea alle dollarin viidentoista. Älkää hyökätkö, jollen anna sanaa. Kukin teistä voi ostaa puoleen miljoonaan busheliin. Jos sekään ei pidä hintaa yllä, niin… tuota… jos vielä myyvät sittenkin, niin annan minä sanan. Ja pojat, pää kylmänä nyt… asioita ratkee. Pitäkää silmällä Crookesin joukkoa. He yrittävät jotain."

Miehet kiiruhtivat pörssiin. Landryn sydän sykki vakavasti, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Joka hermo oli jännityksissä. Tämä oli viime ottelu. Kestäisikö hänen päänsä kaikki ne ansat ja juonet, joita vastustajat virittelivät? Eikö nyt jo helähdä? Hän oli Vehnäsyvänteen ylälaidalla. Se oli täynnä kauppiaita. Kaikki huusivat, ei kukaan kuunnellut. Tarjouksia tehtiin jo, vaikkei aikakaan ollut. Joko alkoi? Landry ei muista kuulleensa helähdystä. Mutta äkkiä hänet siepattiin keskelle pyörrettä, joka tuhannen Niagaran voirnalla tyrskyi hänen ympärillään. Syvänne oli mielipuoli, päihtynyt. Ei kukaan tiennyt, mitä naapurinsa teki. Sen vain kaikki tunsivat, että kauan kestänyt pohja petti, pudotti, kohahti taas, häilyi. Virallinen tiedonantaja nojautui tuolinsa nojaan avuttomana. Viisari heilahteli edestakaisin kuin masto myrskyssä. Heinäkuun vehnän hintaa ei kukaan tiennyt kuin arviolta. Muutokset tapahtuivat kymmenin sentein, kaksinkymmenin viisinkin. Toisella puolen myytiin busheli 90:llä sentillä, toisella maksettiin vielä dollari viiskolmatta.

Ja yli kaiken tämän metelin näytti kuuluvan itse Vehnän vyörynä sen tullessa vuoksiaaltona Iowan ja Kalifornian maatiloilta matkallaan Itään — Europan leipäkauppoihin ja nälkäisiin suihin.

Landry tarttui erästä toveriaan käsivarresta: "Mitä tehdään? Ostin jo kaikki. Markkinat eivät ole meidän vallassamme. Eikä sanaa tule."

"En tiedä. Kaikki menee helvettiin. Nyt on vika jossain."

Silloin lähti Landry hatutta päin juoksemaan Gretryn konttoriin. Ulkotoimistossa ahdistelivat häntä sanomalehtimiehet: "Missä olette?" — "Mikä on heinäkuun vehnän hinta?" — "Voittaako Jadwin vai häviää?"

Mutta hän riuhtasi itsensä irti huutaen: "Ei tiedä kukaan. Markkinat ovat valloillaan. Helvetti irti." Hän tempasi oven auki ja säntäsi sisään huutaen: "Mitä on tehtävä? Ei ole ohjeita."

Mutta kukaan ei kuullut, Gretryn pöydän ääressä istuvista ei kukaan katsahtanutkaan häneen, Jadwin seisoi keskellä veristävin silmin. Hänen käsivarrestaan piti kiinni Gretry. Vieressä oli liikkeen vanhin konttoristi, suuren pankin johtaja ja joitakin mukana olevia liikemiehiä.

"Mutta sinä et voi", huudahti Gretry. "Se tuskin jaksamme maksaa marginaalimme. Ei ole rahaa."

"Se on vale." Ei koskaan Landry unohtanut sitä ääntä, millä Jadwin noin huusi. "Ostakaa, sanon minä. Me pääsemme kahteen dollariin ennen kahtatoista."

"Ei lähde ohjetta minulta", sanoi Gretry. "Kysy näiltä herroilta."

"Hyödytöntä", sanoi pankkiherra tyyneesti. "Kaksi päivää sitten te olitte jo menettänyt pelin."

"Kuulkaa nyt järkeä, herra Jadwin", rukoili konttoristi. "Teidän liikkeemme — —"

Jadwin tempasi Gretryn käden irti huudahtaen: "Teidän liikkeenne — raukkoja te olette olleet alun pitäen. Minä tunnen teidät. Te olette pettäneet minut. Crookes on ostanut teidät. Pois tieltä. Minä pelaan yksin nyt."

"Kuule nyt vanha veikko", yritti Gretry sanoa, mutta Jadwinin ääni soi kuin sotatorvi: "Syvänteeseen!"

"Odota… pidättäkää häntä, herrat. Hän ei tiedä mitä tekee."

"Jos ette täytä ohjeitani, niin toimin itse."

"Olet hullu, ystäväni. Etkö ymmärrä, että olet vararikossa?"

"Sitten kirottu sinä, Sam Gretry, joka petit minut pulassa." Ja hän iski välittäjää vasten silmiä. Tämä heilahti taapäin ja kasvot sävähtivät punasiksi, nyrkit puristuivat. Mutta sitten hänen kätensä laskeutuivat ja hän sanoi: "Antakaa hänen mennä. Hän on hullu."

Ja Jadwinin työntäessä estelevät miehet sivuun ja rynnätessä ulos istahti Gretry tuoliinsa, sanoen vain: "Loppu tuli." Ja hän otti paperipalan ja kirjotti siihen joitakin sanoja. "Vie tämä pörssin sihteerille", sanoi hän konttoristille.

Suoraan syvänteen pyörteeseen, voittojensa paikkaan, jossa vihollisensa riehuivat, tuli itse Suuri Härkä. Ja samassa kulki uutinen jupinana suusta suuhun. Parvekkeelta se huomattiin, teleqraafipöytäin ääressä ja vihdoin itse syvänteessäkin, jonka läpi kulki vavahdus. Sillä niin valtava oli ollut hänen pelinsä, niin suuremmoiset hänen iskunsa, että tämä pelin viimeinen veto tyrehdytti ankarimmatkin vastustajat. Itse Jadwin! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Joko oli ennenaikainen hänen tuhonsa odotus? Hetkeksi he pysähtyivät, mutta sitten tuntien takanaan uuden painon he yhtyivät suureen hyökkäykseen ja tarjosivat vehnää kaupaksi tuhansin bushelein. Ja Jadwinin seisoessa siinä keskellä myllerrystä löi tämä sadon aalto, itse Vehnän Valtameri, häntä kasvoja vasten.

Hän kuuli sen nyt, eikä hän muuta kuullut. Vehnä oli murtautunut irti hänen hallinnastaan. Kuukausia oli hän käsivarren voimalla sitä pidättänyt, mutta nyt oli se noussut valtavaksi patsaaksi, joka möyryten purkautui hänen ylitseen ja jatkoi matkaansa itää kohti nälkäisten kansojen suuhun. Ja samalla tapahtui jotain hänen aivoissaan. Viime aikain hermojännitykset kokoontuivat nyt yhdeksi ankaraksi iskuksi, joka tuntui pysäyttävän koko koneiston. Vain yksi aatos kierti hirveällä voimalla huristen tuossa aivokoneistossa laulaen pelottavaa säveltään: "Vehnää — vehnää — vehnää — vehnää."

Sokeana ja mistään välittämättömänä ponnisteli hän tätä vehnävirtaa vastaan ja seisoi kuin nälkäisten sutten ympäröimänä, pää pystyssä, luisevan vankka käsi korkealla, taisteluun vaativana ja huutaen kerran toisensa jälkeen: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Samassa hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa. Hänen miestensä pieni joukko pyyhkäistiin pois. Vain Landry Court, uskollisena viimeiseen asti pysytteli hänen rinnallaan kalpeana ja vavisten, nyyhkytysten tyrehdyttäessä kurkkua. Mutta uusi vehnävyöry tuli heitä päin ja Landry väistyi sen edestä herransa selän taa. Mutta Jadwin seisoi pystyssä päin ja puristi Landryn kättä teräksen lujasti ja toinen käsi ojolla julisti taisteluhuutoaan viimeiseen asti: "Annan dollarin heinäkuun vehnästä."

Mutta äkkiä huomasi Landry Syvänteen melun heikentyvän. Kuului ääni: "Järjestystä, herrat, järjestystä!" Mutta huudot kasvoivat taas yhä uudelleen villiksi meluksi, kunnes äkkiä kaikki vaikenivat kuin taikaiskusta. Pörssin lattialla lähellä syvännettä seisoi Kauppakamarin presidentti, varapresidentti sekä joukko johtokunnan jäseniä. Kaikki katsoivat heihin vaieten. Pienelle parvekkeelle katsojain parveketta vastapäätä oli ilmestynyt pitkä mustatakkinen mies, Kauppakamarin sihteeri, joka syvän hiljaisuuden vallitessa julisti: "Kaikki kaupanteko Gretry, Commerse ja K:nin kanssa lakkaa heti."

Tuskin oli nuo sanat kuultu, kun kohosi vehnäsyvänteestä villi voitonkiljunta. Kaadettu, kaadettu oli vihdoinkin Suuri Härkä! Kaappaus ratkennut! Jadwin kumossa! He itse pelastetut, pelastetut! Huutoja ja kiljuntaa. Hattuja lenteli ilmassa. Hulluina ilosta tanssivat miehet, syleilivät, puristelivat toistensa käsiä, huutaen ja hurraten äänensä käheiksi. Toiset vanhemmat miehet panivat vastalauseita. Huudettiin: "Hävetkää, hävetkää." — "Järjestystä!" — "Jättäkää hänet rauhaan! Hänhän on kukistunut."

Mutta riemu oli hillitön. Heitä oli niin puristettu, painettu. He olivat tunteneet liian raskaina hänen kavionsa polkemiset, sarvensa iskut. Nyt hän oli kumossa. "Jah-hah-haa. Uiii! Tuossa, maassa, hei! Hip, hip, tiikeri!"

"Jumalan tähden, tulkaa, herra Jadwin", rukoili Landry, molemmin käsin puristaen hänen käsivarttaan. Jadwin oli vaiennut. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän; painavasti nojasi hän nuoren miehen olkaa vasten. Ja he lähtivät. Kauppiaat jakautuivat heidän edestään yhäkin huutaen. Landryn oli itku kurkussa, ja kiukun kyyneleet silmissä huusi hän: "Raukat, kirotut pedot. Viikko sitten juoksitte henkenne edestä kun hän sormensa kohotti."

Mutta hänen äänensä hukkui kiljunaan, ja kun nuo kaksi astuivat syvänteestä lattialle, kuului loppuheläddys julistaen Curtis Jadwinin keinottelukauden päättyneen. Ja yli lattian ovea kohti talutti Landry hävinneen kapteeninsa. Tämä oli kuin huumaustilassa. Hän antautui johdettavaksi. Vieraat kurottuivat katsomaan ja kauppiaat, joutolaiset, sivulliset, konttoristit, juoksupojat ja reportterit kiirehtivät seuraamaan Suuren Härän viime askeleita hänen lähtiessään suurten voittojensa ja valtavan häviönsä paikalta.

Vaieten he katselivat. Syvänteeltä päin vain kuului häipyvän riemuhuudon kaiku. Mutta ovipielessä seisoi pieni, sileäkasvoinen, hienopukuinen mies, suu kuin suljettu kukkaro ja ryhti häiriintymätön kuin aina, kylmä, tyyni — Calwin Crookes itse.

Ja Jadwinin ohi kulkiessa kuuli Landry karhujohtajan sanovan: "Huutakoot nyt voimainsa takaa. He sitä eivät tehneet. Vehnä itse hänet kaati, ei sitä miesten liitto pystynyt tekemään — huutakaa nyt, hullut. Hän oli suurempi kuin paraskaan meistä."

Gongongin helähtäessä ja joukon kiiruhtaessa ovia kohti nousi Pagekin, veti pitkän henkäyksen ja painoi kätensä hehkuvia poskiaan vasten. Hän oli nähnyt kaikki, mutta ei ollut ymmärtänyt. Koko aamupäivä oli ollut yhtä humua. Hän oli katsellut miehiä, jotka kolmeen tuntiin eivät olleet tehneet muuta kuin kiljuneet ja tapelleet. Hän oli nähnyt Jadwinin tulevan ja kuullut riemuhuudot. Page ajatteli, että Jadwin oli tai tehnyt noille jotain mieleistä. Ne olivat kai ystäviä. Ja hän oli ehkä voittanut. Mutta sitten tuli tuo julistus. Mitä se merkitsi? Ja astuessaan portaita alas kuuli hän jonkun sanovan: "Se riittää hänelle."

Ehkäpä sittenkin Jadwin oli menettänyt rahaa. Hän halusi kiihkeästi tietää ja odotteli pitkän aikaa Landrya, mutta tätä ei kuuluut. Ei kai päässyt. Tämä näytti olleen hirvittävän vakava. Kyllä hän kysyisi Landrylta.

Hän palasi kotiin ja paljon jälkeen lunchin ajan astui hän ruokasaliin kysyen sisartaan, mutta hänelle ilmoitettiin, että tämä oli huoneessaan ja oli ilmoittanut päätänsä särkevän. Hän joi nopeasti suklaansa, tilasi kupin väkevää teetä ja meni sitä vieden Lauran huoneeseen. Tämä loikoi Madeira-tuolissaan kädet pään takana katsellen ulos akkunasta. Hän oli tavallista kalpeampi ja näytti Pagesta jossakin suhteessa ankaralta. Jokin varmasti vaivasi häntä. Hän näytti henkilöltä, joka on pannut kaikki yhden kortin varaan ja kaikin voimin hillitsee itseään tuota ratkaisua odottaen. Page oli tiennyt, että tähän oli vaikuttimena Jadwinin täydellinen antautuminen liikeasioihin, mutta ei ollut puuttunut siihen asiaan. Hän muisti "hoitaa omat asiansa" eikä Lauralla ollut tapana huoliaan haastella. Vain kerran oli Page yrittänyt sekaantua sisarensa asioihin, mutta tulos ei ollut houkutellut uudistamaan sitä. Hän muisti hopearasiajutun.

Nyt kieltäytyi Laura juomasta teetä. Hän ei halunnut mitään. Päätä vähän särki. Tahtoi maata vain rauhasia.

"Olin tänään pörssissä."

"Näitkö Curtiksen?" kysyi Laura nopeasti.

"Kyllä hän kerran tuli sinne. Siellä oli niin kiihkeätä tänään. Ei kai siellä aina niin. Pelkään, että Jadwin hävisi aika lailla rahaa, kuulin jonkun sanovan, mutten ymmärtänyt itse. Olen kuukausia koettanut perehtyä vehnäkauppaan, kun se on Landryn ala, mutta tänään en käsittänyt mitään."

"Sanoiko Curtis tulevansa tänään kotiin?"

"En puhunut hänen kanssaan."

"Mikset?"

"Älä nyt ole lapsellinen, Laura. Et ymmärrä mikä meteli siellä oli. En koittanut saada tavata Landryakaan."

"Oliko hänellä hyvin kiire?"

"Landryllako?"

"Ei, ei vaan Curtiksella?"

"Varmasti. Kuule minä pelkään että vehnä meni alas hirveästi, ja ne sanoivat, että se merkitsee hyvin paljon Jadwinille. Eikö se merkitse, että hän menettää hyvin paljon rahaa? Ja Landry näytti niin rohkealta. Teki oikein mieli mennä sinne hänen rinnalleen."

Laura kavahti ylös kärsimättömänä ja kirkui: "Mitä huolin minä vehnästä ja tästä mielettömästä rahan kahmimisesta. Curtiksella siis näytti olevan kiire?"

"Kaikilla oli." Ja sitten hän uskalsi lisätä: "En minä niin surisi, Laura. Mieheltä tietysti menee paljon aikaa liikeasioihin. En surrut vaikka Landry ei tullut mukaani kotiin."

"Oh — Landry", mutisi Laura.

Samassa sävähti Page. "Tuo oli tarpeetonta", sanoi hän. "Ja minä sanon sinulle, Laura Jadwin, että jos sinä välittäisit vähän enemmän vehnästä, miehesi liikeasioista — jos enemmän harrastaisit hänen työtään, koettaisit syventyä hänen elämäänsä — ja — ymmärtäisit —." Page pidätti henkeään tämän rohkeutensa säikäyttämänä. Mutta samassa hän jo jatkoikin: "Ajatteles, että hän ehkä taistelee henkensä edestä siellä La Salle kadulla etkä sinä tienä siitä mitään — et tahdokaan tietää. Mitä välitän vehnästä, sanot vain. En minäkään siitä välitä sen itsensä takia, mutta kun se on Landryn alaa, hänen työtään ja oikea tai väärä —" Page hyppäsi ylös ja kädet nyrkistä punaisena kasvoiltaan sanoi: "olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni."

"Mitä asiaa —" alkoi Laura, mutta Page ei antanut keskeyttää itseään: "Ja jos hän jättäisi minut yksin joskus, niin luuletko, että minä naama pitkänä vain ajattelisin omia surujani. Hänellä on huolensa myös. Jos minun mieheni olisi taistelussa, niin luuletko, että minä mököttäisin siitä, että hän jättäisi minut kotiin; en, enpä. Minä auttaisin hänelle miekan vyölle, ja kun hän tulisi kotiin, en minä vatkuttaisi hänelle ikävääni, vaan hoitaisin hänen haavojaan ja kehottaisin häntä rohkeuteen — ja auttaisin häntä."

Ja näin sanoen Page kyyneleet silmissä ja itku kurkussa juoksi ulos huoneesta ja heitti oven kiini jälkeensä.

Lauran ensi tunne oli kiukku. Taas oli hänen nuorempi sisarensa noussut häntä mestaroimaan ja juuri tänä päivänä! Hän katseli hetken ovea kohti, sitten kohotti päänsä. Hän oli oikeassa ja Page, hänen miehensä, kaikki olivat väärässä. Häntä oli loukattu, hyljeksitty. Hän asteli muutamia kertoja yli huoneensa lattian, heittäytyi sitten sohvalle ja asetti leukansa kätensä varaan.

Hän oli nähnyt pöydällä rva Cresslerin hautajaiskutsun täksi päiväksi ja samalla oli tuo tapaus muistunut hänen mieleensä; kuinka hän sormet suun edessä huudahdusta pidättäen oli seisonut kauhun värisyttäessä hänen sydäntään, aivojaan. Yhä uudelleen oli tuon kauhean hetken vaikutus uusiintunut ja tuonut katkeran surun. Mutta päättäväisesti oli hän sen työntänyt syrjään, tärkeämpää oli hänellä aatoksissa. Kaikki, kuolemakin saivat väistyä, kun hänen rakkautensa oli kokeella. Elämä ja kuolema olivat vähäpätöisiä. Rakkaus vain oli olemasta; sortukoon hänen miehensä liikeasiat; mitä se merkitsi, kun vain rakkaus kohosi voittoisana taistelusta? Ja taas hän ajatteli vain itseään ja miestään. Päivä kului, mutta tätä ei kuulunut eikä hän sanaakaan lähettänyt.

Vaikka olikin kiire, oli tämä syntymäpäivä — vaikka menettikin miljoonia. Kun olisi edes lähettänyt jonkun mitättömän lahjan tai vaikka paperilappusen. Mutta eihän päivä ollut vielä mennyt Curtis tietysti Valmisti jotain yllätystä. Hänhän tiesi, mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut unohtaa. Ja olihan hän luvannut tämän illan, — "jos hän rakasti."

Laura oli käskenyt valmistaa aterian kello kahdeksaksi. He söisivät sen kahden. Koko meluisa maailma olisi siitä suljettu. Hän halusi pitää hänet kokonaan itsellään, ja hän oli oleva kaunis — loistava, vastustamaton. Ja hän saisi sen miehen jalkainsa juureen, ihan omakseen ja panisi hänet lupaamaan, vannomaan lopettavansa sen kadun taistelun, koska se oli niin monasti hänet riistänyt. Syvänteen pyörre ei enää saisi häntä temmatuksi rakkauden valloilta.

Kyllä hän, Laura, oli kärsinyt, hän oli tuntenut hyljeksityn naisen nöyryytyksen. Mutta se oli päättyvä nyt. Hänen ylpeyttään ei enää tultaisi loukkaamaan, hänen rakkauttaan ei enää hyljeksittäisi.

Mutta iltapäivä kului ja ilta läheni. Ei sanaakaan Jadwinilta. Huolimatta huolestumisestaan matki Laura yhä uudelleen sanoja: "Hän antaa janan hän antaa sanan."

Kello neljä hän alkoi pukeutua. Koskaan ei hän ollut huolekkaammin, loistavammin kukaan huolitellut. Ei nyt ollut mitään teatteriosaa. Nyt oli hän itse, Laura Jadwin. Mutta silti oli mitä tärkeintä valita oikea puku ja saada se sopimaan. Hänen pukunsa, joka jätti käsivarret ja taulan paljaaksi, oli yhtenä mustain helpeitten välkkyvänä värinänä hänen astuessaan. Mustan tukan kiehkuroissa oli kaksi suurta helmikoristetta ja kaulassa timanttinauha. Olalla kimppu Jacqueminot ruusuja, hehkupunahia.

Kuudelta hän jo lähetti palvelustytön pois. Hetken seisoi hän yksin peilin edessä eikä hän voinut pidättää hymyä eikä pään ylvästä kohautusta. Kaikki, mitä hänessä naista oli, komeili nyt kauneutensa tietoisuudessa. Antaa nyt kadun taistelumelskeen kaikua, antaa syvänteen mylviä, Eeva oli vallitseva, Venus saava riemuvoiton.

Nuo Amerikan naiset, nuo toiset, jotka antoivat liike-elämän tyystin viedä heidän miehensä ja alentuivat heille tungettuihin julmiin oloihin sekä tyytyivät siihen, että saivat myrskyjen ja päivätyön uuvuttaman raunion luokseen, väsyneen ruumiiltaan ja sielultaan — kuinka hän säälikään heitä. He eivät olleet niin loistavat kuin hän eivätkä kyenneet kutsumaan miehiään luokseen. Mutta hän, Laura, oli kaunis. Ja se oli voimaa. Hän tunsi taistelijan ylpeyttä tämän koetellessa aseitaan. Ja tänä iltana oli hänen kauneutensa loistavampi kuin konsanaan. Hän tunsi olevansa vastustamaton. Ja Curtis oli tuleva, Rakkautensa pantilla oli hän luvannut, ja rakkaudellaan oli Laura voittava.

Mutta samalla kohosi hänen sielunsa syvimmistä onkaloista epäilyn ensi värinä, soi se kieli, jota Page oli koskettanut. Rakkauttako hän todella ajoi takaa vaiko itserakkautta? Oliko tämä tittelikään paras tapa hänen voittaa takasin miehensä — tämä, kauneuden näyttely, pukuparaati? Itse, itse! Oliko hän ollut itsekäs alun pitäen? Oliko hän todellakaan harrastanut miehensä työtä? "Olkoon oikea tai väärä asia, minä panen molemmat käteni tuleen häntä auttaakseni." Tämäkö oli tie? Eikö tämä ollut ainoa tie? Mitä jos tarvittiin muuta miehen takasin voittamiseksi? Kerran oli hän jo sanonut, että naisen rakkaus oli enemmän antaumus kuin Voitto. Oliko hän tämän mukaan elämänsä järjestänyt? Uskoiko hän edes siihen nyt? Mihin oli tämä julma itsensä palvominen hänet vienyt?

Hämärästi alkoi Laura Jadwin aavistaa uutta elämän ymmärrystä. Mutta se ei ennättäisi seljetä täksi iltaa. Nainen hänessä oli liian monimutkainen ja kypsä muokkaantuakseen äkillisessä kumouksessa. Mutta niin varmasti kuin uusi päivä koittaa, oli se uusi alkanut hänessä rakentua. Tähän asti oli hän sanonut, että oli kaksi Lauraa. Nyt tunsi hän kolmannen kohoavan ja uhkaavan niitä kahta tarkotuksella. Mutta tänä iltana mitä olikaan hän? Vain nainen, heikko, tunnehyrskyn vallassa ja astumassa kuten luuli elämänsä juuren kriisiin.

Mutta aika kului. Laura meni kirjastoon muka lukeakseen. Eihän hän nyt voinut miestään kuudelta odottaa. Päivä oli saattanut olla tärkeä, kuten Page oli viitannut. Curtis voi myöhästyä, mutta hän oli tuleva. "Jos minua rakastat —". — Mutta tunnin kuluttua vaelsi hän huonetta edestakasin huulet puristettuna yhteen ja hehkuvin poskin. Hän oli yhä yksin tänä päivänään eikä toinen ollut edes sanaa lähettänyt. Hetken hän ajatteli, että ehkä miehensä oli suuressa onnettomuudessa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen. Minuutit matelivat edelleen. Ei kuulunut kärryjen kolinaa, ei askeleita. Talo oli tänä keskikesän iltana aivan hiljaa kuin metsälampi. Vain lehtipoikain huuto kuului sivummalta. Taasko hän jäisi unhoon? Ja tämä oli suurin koe! Tämä ilta oli ratkaiseva hänen elämänsä — rakkausko vai ei? "Ja hän tiesi sen", huudahti nainen kärsimättömänä. "Hän ei ole voinut unohtaa.."

Kun kello löi seitsemän, pysähtyi Laura jäykkänä keskelle huonetta. Hänen tuskansa poltti tulena. Koko naisen intohimo värisytt:i häntä. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Eikä tämä ollut ainoa kerta. Kaikki viime aikain nöyryytykset tulivat hänen mieleensä. — Mutta äkkiä käänti hän päätään kuullakseen. "Vihdoinkin", huudahti hän. Askeleet kuuluivat eteisestä ja palvelija oli menossa vastaan.

"Sano, että minä olen kirjastossa", huusi hän tälle.

Hän katsahti vielä kerran kuvastimeen, pyyhkäsi nopein sormin tukkaansa, painalti kädellä otsaansa tyyntyäkseen ja istahti syvään tuoliin lieden ääreen selin oveen. Hän kuuli toisen tulevan, mutta ei käännähtänyt. Askeleet pysähtyivät lähelle. Hetken hiljaisuus. Sitten Laura laskien kirjan helmaansa kääntyi hiljaa.

"Monta onnellista syntymäpäivää", toivotti Sheldon Corthell, ojentaen kimpun syvänsinisiä orvokkeja.

Leimuavin silmin karkasi Laura ylös. "Te", huohotti hän, "tekö?"

Taiteilija hymyili: "Minä lähden huomenna, ainaiseksi. Tulin sanomaan hyvästi ja toivottamaan onnea syntymäpäiville."

"Ja te muistitte. Minun piti tietää, että te muistaisitte."

Jadwin oli unohtanut ja tämä oli muistanut. Mullistus oli valtava. Se kuristi kurkkua ja kierti kyyneleet silmiin. "Ah, te muistitte, te muistitte", huusi hän ojentaen molemmat kätensä. Tämä tarttui niihin: "Aina olen muistanut."

"Ette ymmärrä", sanoi Laura päätään pudistaen. "Ette ymmärrä."

"Kyllä, uskokaa minua. Minä ymmärrän teitä paremmin kuin itse itseänne ymmärrätte."

Laura kiljasi: "Miksi sitten jätitte minut — kun ymmärsitte? Miksi lähditte käskystäni? Miksi ette pakottanut minua rakastamaan itseänne? Miksi ette opettanut minua itseäni ymmärtämään?" Hän painoi käsin rintaansa ja kun toinen yritti astua häntä kohti, sanoi hän sopertavin sanoin: "Älkää koskeko minuun. Se on myöhäistä."

"Ei ole myöhäistä. Kuulkaa."

"Miksette ollut kyllin mies ymmärtääksenne naisen heikkoutta? Nyt voitte vain kiduttaa minua. Minä vihaan teitä."

"Te rakastatte minua", huusi mies kiihkeästi ja ennenkuin Laura ennätti huomatakaan, oli hän toisen käsissä suu suuta vasten ja tämä suuteli hänen hartioitaan ja kaulaansa.

"Sinä rakastat minua", huusi mies.

"Pakota minut rakastamaan itseäsi. Saata minut uskomaan."

"Etkö tiedä, kuinka olen rakastanut sinua? Heti alusta asti. Rakkauteni on ollut elämäni, kuolemani, iloni ja katkeruuteni. Olen aina ollut sinun, kalliini. Ja nyt olen sinut vihdoin löytänyt emmekä me enää eroa.."

"Älä, minä rukoilen. Olen heikko nyt. Sana vain ja voisin unohtaa kaikki."

"Ja minä sanon sen sanan ja sinun sydämmesi vastaa ja sinä unohdat elosi onnettomuuden —"

"Älä, älä", alkoi hän, mutta samassa hän antautui: "Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua."

"Unohda onnettomuutesi, unohda suuri erehdyksemme. Muista vain, että me rakastamme toisiamme."

"Älä anna minun muuta ajatella. Pakota minut unohtamaan kaikki, mitä on ollut tätä ennen. Ja jos kerrankaan muistan, niin tapan sinut näillä käsilläni. En tiedä mitä sanon. Olen mieletön." Samassa vetäytyi hän erilleen tuosta miehestä ja tuijotti häneen avoammottavin silmin.

"Ette ole vielä sanonut, miksi olette täällä?"

"Minä olen täällä viedäkseni sinut pois ja antaakseni koko elämäni, että unohtaisit koskaan olleesikaan onneton."

"Etkä koskaan jätä minua, et koskaan?"

"En koskaan."

Laura vetäytyi taapäin ja katseli huonetta näkemättömin silmin ja revellen pukunsa poimuja sekä puhuen hennolla lapsenäänellä: "Minä pelkään olla yksin. Minä kuolen."

"Et koskaan tule olemaan yksin. Ja tämä on minunkin syntymäpäiväni. Olen uudestisyntynyt tänään."

Laura tarttui hänen käsivarteensa ja kuiski: "Ja sinä rakastat minua aina, Sheldon? Kaikesta sydämmestäsi? Sheldon, kaikesta sielustasi ja voimastasi?"

Kyyneleet silmissä sanoi Corthell: "Jumala armahtakoon sitä, mikä sinut on tähän saattanut."

Ja kuin vastauksena heidän ajatukseensa kuului ulkoa kärryjen jyrinä asfaltilla ja rautakavioiden kopse.

"Miehesikö?" kysyi Corthell äkkiä katsahtaen Lauran sekottuneeseen tukkaan ja rutistuneisiin kukkiin. "Miehesikö?"

"Miehenikö — en tiedä." Hän katseli taas näkemättömin silmin. "Missä on mieheni? Minulla ei ole miestä. Sinä saatoit minut muistamaan." Ja tuskassa huusi hän: "Sinä muistutit minulle. Minä vihaan sinua."

Nopeasti suuteli mies häntä ja sanoi: "Tulen huomenna illalla taas. Oletko silloin valmis tulemaan mukanani?"

"Valmis? Kyllä, tulemaan mihin vain."

Mies kuuli askelten kaiun ja sanoi: "Hyvästi siis. Jumala siunatkoon sinua. Huomiseen." Ja niin hän meni. Ulko-ovi painui hiljaa kiinni.

Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin, hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat hänen huulensa: "Tyttöni… kulta."

Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten virratessa kasvoja pitkin.

"Mieheni, minun mieheni."

Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.

"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui… En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on pimeä — hieman."

"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä en saa muistaa."

He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.

Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen! Curtis Jadwinin kukistus!"

Loppuluku.

Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi: "Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt? Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."

"Ei hätää tyttöseni. Joko ajuri tuli?"

"Ei vielä. Etkö ole väsynyt? Vastahan olet viikon ollut jalkeilla. Muista mitä lääkäri sanoi —"

"Minulla oli hyvä hoitajatar", sanoi mies sivellen vaimonsa kättä. "Minä olen kunnossa, mutta sinun täytyy olla väsynyt, Laura. Ethän ollut jättänyt huonetta yöllä etkä päivällä."

Laura pudisti päätään kuin haluten siirtyä muuhun asiaan. Hän sanoi laatikolle istahtaen: "Ihmettelenpä miltä Länsi tuntuu. Luuletko, että tulen siitä pitämään, Curtis?"

"Kyllä se oudolta tulee tuntumaan", sanoi tämä varottavasti päätään pudistaen. "Kovaa aluksi, pelkään mä."

Laura nauroi miltei halveksuvasti: "Kovaako! Nyt?" Hän tarttui miehensä käteen ja kohotti sen poskeaan vasten.

"Sinunhan pitäisi vihata minua", alkoi mies. "Minähän olen sinua loukannut ja vihdoin saattanut —"

Mutta Laura pani hansikoidun kätensä hänen suulleen, huudahtaen: "Seis! Sinähän olet tuottanut minulle elämäni suurimman onnen." Ja hän lisäsi ajatellen: "Antaumuksen sain, en voittoa, ja antautumalla minä voitin."

"Mitä, en kuullut", sanoi Jadwin.

"Ei mitään. Maailma on edessämme. Tämä suuri talo ja elämämme siinä oli vain ohimenevä tapaus."

"Ei ole jälellä muuta kuin seinät. Mitähän näissä laatikoissa on?"

"Leimana on: kirjoja ja verhoja."

"Kukahan ne osti? Luulin että talon ostaja olisi nekin ottanut. Halvalla meni kaikki, ja Thetis päällisiksi, hittovie. Mutta hyvä on ollakseni, helpompi." Hän katsoi kelloaan. "Pitäisihän sen jo tulla."

"Mutta minullahan on kirje New Yorkista", sanoi Laura. "Minä luen, jos haluat."

Jadwin sytytti sikarin ja Laura luki Pagelta tulleen kirjeen, jossa tämä kertoili näkemiään. Siinä selitti Page myös täti Wessin ilmoittaneen, että heidän sopisi asettua siihen taloon, jossa asuivat Chicagoon muutettuaan. Ja hän kirjoittaa heidän palaavan kolmen viikon kuluttua ja Landryn asettuvan rautatiealalle. "Hän puhuu aina Jadwinista ja sanoo, että hän on nero, maan suurin rahamies, ja että hän olisi voittanut, jos eivät kaikki olisi kääntyneet häntä vastaan sinä päivänä. Hän sanoo, että Jadwin on ollut kuin isä hänelle, jalomielisin mies mitä tuntee —"

"Loruja", sanoi Jadwin viiksiään vedellen. "Mitä muuta?"

"Hauska, ettei Gretry kukistunut, vaikka paljon menettikin. Landry sanoo, että kahdeksantoista välitysIiikettä meni kumoon —"

"Ja niin edelleen", sanoi Laura. "Lopuksi kertovat nähneensä Corthellin matkalla Europaan."

"Corthell — se taiteilijanulkki. Mitä hänestä tulikaan?"

"Hänhän meni — minähän kerroin kaikki." Hän yritti kääntyä poispäin, mutta Jadwin sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin: "Minä muistan — en muista mitään muuta kuin, että olen syypää kaikkeen. Minä ymmärrän nyt paremmin kuin koskaan. Me aloimme oikein, mutta jouduimme sitten pois tolalta. Mutta sitten olemme käyneet suurten muutosten läpi ja alamme uudestaan… Nyt tuli ajuri, luulen ma."

Heidän kokoillessaan tavaroitaan sanoi Jadwin: "Hoh, eipä ole palvelijoita kaikkea kantamassa ja ovia avaamassa ja vuokrakärryt ovat vaunujen tilalla."

"Mitä merkitsee kaikki tuo nyt minulle!"

Kun Jadwin tarttui oven ripaan, laskikin hän laukkunsa maahan ja otti vaimoaan vyötäisiltä kiinni. Tämä tarttui hänen kaulaansa ja katsoi häntä syvästi silmiin. Sitten he suutelivat.

Heidän ajurissa istuessaan sanoi Jadwin: "Katso nyt viimeisen kerran taloa."

Mutta Laura ei halunnut katsoa. "Minä katson sinua vain", sanoi hän, "ja tulevaisuuteemme, joka on oleva onnellisempi kuin menneet vuodet."

Jadwin ei vastannut, puristi vain hänen kättään ja he ajoivat läpi kaupungin uutta elämää kohti. Yksi vaihe heidän elämästään oli mennyt. Suuri kaappaus oli takanapäin onnettomuuksineen. Pienempiä sortumisia oli sitä suurta romahdusta seurannut. Tärkeä pankki oli lopettanut maksunsa ja sadat tallettajat olivat menettäneet rahansa. Koko raha-asiain tila oli muuttunut. Raha oli "hukassa" taas, krediitti kireä. Puhuttiin huonoista ajoista. Mutta Laura ei sallinut pitää miestään syyllisenä; hän oli niin kärsinyt. Hän kertaili tämän sanoja: "Vehnä kaappasi minut, en minä sitä."

Ja kaikki nuo miljoonabushelit vehnää olivat menneet nyt. Vehnä, joka oli tappanut Cresslerin, joka oli nielaissut Jadwinin omaisuuden ja riistänyt hänen miehensä taas syvänteen pyörteisiin, oli retkeillyt vastustamattomana tietään Lännestä Itään jättiläisvirtana, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja hävitystä, mutta kuljetti elämää ja menestystä Europan kaupungeille.

Hetkiseksi tuli Lauraan ahdistava tunne, hän kysyi itseltään, mitä merkitsivät nuo kysynnän ja tarjonnan lait, jotka maailmaa hallitsivat. Miksei tämä Kansain Hallitsija päässyt kansojen luo tehtäväänsä täyttämään ilman tällaisia kärsimyksiä, kurjuutta? — Hän ei tiennyt. Mutta siinä miettiessään alkoi hän tunnustella seutua, jonka läpi juuri ajoivat. Sama paikka, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen! Hän katsahti mieheensä, mutta tämä tutki juuri rautatietaulukkoa. Hiljaa kääntyi Laura, kohotti kuomun taka-akkunan verhoa ja näki korkeat konttorirakennukset, joissakin vielä tulet akkunoissa ja perällä kohosi synkkä otsikko.

Se oli hänen viimeinen vaikutelmansa nyt päättyvästä elämänsä vaiheesta; korkeat, harmaat konttorirakennukset, sade, valon kajastus pilvissä ja tätä vasten Kauppakamarin, pörssitalon musta jyhkeä rakennus, joka sakein silmin kuin sfinksi tuijotti häneen äänettömänä ilman elämän merkkiä pimeänä iltana valuvan sateen varjopilven läpi.