Front matter (continued 2)

"En välittäisi siitä", kuului vastaus. "Minä ajattelen sitä suoranaista vaikutusta, joka kauniilla, puhdassydämisellä, jalolla naisella on kaikkeen, jonka keskellä liikkuu. Tiedän, että tekisi innostavan vaikutuksen niin opettajiin kuin oppilaisiin, kun te vain taloonkin tulisitte. Miehet tarvitsevat hyviä naisia, miehet, jotka tekevät maailman työn. Minä uskon naisiin niinkuin Kristukseen. Mutta minä en usko, että heidän olisi elettävä eristettyinä lasien takana vain omia sielujaan hellien. Ei, se ei sopisi Yhdysvalloille eikä miehille, jotka tekevät siitä maailman suurinta kansakuntaa. Miehillä on omat kiihoittimensa, mutta he tarvitsevat naisia osottamaan suoraa tietä ja sitä elämää, mikä ei ole pelkkää rehkinää. Opittuani teidät tuntemaan, olen alkanut aavistaa sitä elämää, mutta en voi elää sitä ilman teitä. Ei ole minkäänlaista elämää, mikä nyt olisi ilman teitä minkään arvoinen. Minun ei tarvitse sanoa teille, että pyydän teitä vaimokseni. Te tiedätte sen sanomattakin. Rakastan teitä kuin mies. En osaa sanoa, kuinka vakavasti. Tulkaa vaimokseni, Laura, kallis tyttö. Tiedän että voin tehdä teidät onnelliseksi."

"Kysymys ei ole", sanoi Laura hitaasti, "niin paljoa siitä."

"Mistäs sitten? En haluaisi panna toimeen mitään näytelmää. Ettekö rakasta minua? Ettekö luule voivanne koskaan rakastaa minua?"

Laura mietti pitkän tovin. Hän oli ottanut ruusun olaltaan ja poimiskellen sen terälehtiä pisteli hän niitä suuhunsa. Toiselta puolen huonetta kuului hra Gerardyn metelikäs ohjaus. Rva Cressler ja nti Gretry katselivat toimitusta ruokasalin ovelta. Täti Wess ja hra Cressler keskustelivat sieluopillista tutkimuksista ja teosofisista istunnoista. Hetken kuluttua Laura puhui.

"Ei ole kysymys siitäkään", sanoi hän valiten tarkoin sanansa.

"Mistäs sitten?"

"En tiedä — — tarkoin. En haluaisi mennä kenenkään kanssa naimisiin."

"Minä voin odottaa."

"Enkä haluaisi olla kihloissa."

"Mutta pian teidän kuitenkin on kihlauduttava ja mentävä naimisiin. Kerran teidän on kysyttävä itseltänne rakastatteko miestä, joka haluaa teitä vaimokseen. Miksette kysy itseltänne nyt?"

"Minä olen kysynyt."

"Kuinka vastaatte?"

"En tiedä."

"Ettekö luulisi Voivanne aikaa myöten rakastaa minua. Tiedän että voisitte. Minä saisin teidät rakastamaan itseäni."

"En tiedä. Se on tyhmä vastaus. Mutta koetan olla rehellinen. Olen onnellinen näin. Pidän teistä ja hra Cressleristä ja Corthellista — — kaikista. Mutta hra Jadwin", sanoi hän katsoen tätä suoraan silmiin, "naiselle on vakava asia mennä naimisiin. Mies ei sitä ymmärrä. Täytyy olka varma. Jos olisinkin teistä varma, en olisi itsestäni. Usein sanon, etten mene koskaan naimisiin. Olisi ikävää jos se olisi totta. Onnekkain aatokseni on rakastaa kerran täydellä sydämellä jotain miestä ja olla hänelle tosi vaimo. Mutta se päivä ei ole vielä tullut."

"Ja kun se tulee, saanko siitä ensinnä tiedon?"

Vakavasti hymyillen vastasi tyttö: "Ah, enpä itsekään ole tietävä, milloin se päivä tulee, ennenkuin herään tietoon, että rakastan — — ja sitten voi olla myöhäistä teille ilmoittaa!"

"Mutta — — ettehän nyt rakasta ketään muuta?"

"En — — en ketään."

"Ja rohkenenko odottaa?"

Äkkiä, oikun vallassa, Laura viehättyi epäjohdonmukaisuuteen ja pää kallellaan katsellen kukkaa sanoi hän matalalla äänellä:

"Jos haluatte."

Mutia ennenkuin Jadwin ennätti vastata, vetivät heidät keskusteluunsa täti Wess ja hra Cressler, jotka olivat toisilleen kertoneet "kokemuksiaan" henkien maailmasta, ja Cressler sanoi: "Jadwin, onko sinulle koskaan sattunut aavistuksia? Entä sinulle Laura?"

Tyttö pudisti päätään: "Ei, olen kai liian materialistinen."

"Entäs sinä, veli?"

"Joitakin päiviä sitten heitin rahalla Gretryn konttorissa, menenkö mukaan, ja minulla oli sellainen tunto, että raha kääntyy niinkuin ajattelin."

"Ja teitte hyvästi rahaa", sanoi Laura. "Hra Court kertoi. Se oli mainiota."

"Se oli valitettavaa, Laura", sanoi hra Cressler painavasti. "Toivonpa, että kerran saamme tältä mieheltä juhlallisen lupauksen, ettei hän koskaan pelaa enää."

Laura katsoi pitkään. Sana 'pelaa' oli epäilyttävä. Se merkitsi jotain pahaa. "Pelaa", mumisi hän. "Se tietää pahaa."

"Ne sanovat sitä myymiseksi ja ostamiseksi", jatkoi Cressler, "siellä La Salle kadulla. Mutta vedonlyöntiä se on. Se on keinottelua viikkojen ja kuukausien markkina-arvoilla. Lyötte vetoa siitä, että vehnän hinta nousee. Minä väitän sen laskevan. Nuo syvänteen herrat eivät omista sitä vehnää, eivät sitä näekään. Eivät tiedä, mitä sillä tekisivät, jos sitä heillä olisi. Eivät välitä viljasta vähääkään. Mutta farmareita on tuhansia Iowassa ja Kansasissa tai Dakotassa, jotka välittävät ja satoja tuhansia köyhiä Europassa, joille se on tärkeämpi asia vielä kuin farmareille. Tarkotan niitä, jotka viljan tuottavat ja niitä, jotka sen syövät. Se on heille elämän ja kuoleman kysymys. Ja heidän Välillään on Chicagon keinottelija, joka kohottelee ja alentelee sen hintoja kukkaronsa täytteeksi. Ymmärrätkö, Laura mitä tarkotan?" Cressler oli käynyt kovin vakavaksi. Laura kuunteli tarkasti.

"Katsos nyt, mitä tarkotan", jatkoi hra Cresssler. "Jos me poljemme viljan hinnat kovin alas, niin kärsii viljaa kasvattava farmari. Ja jos me sen ylettömästi kohotamme, niin kärsii köyhä, joka sen syö. Ja Euroopan köyhäin ruoka on leipä, eikä liha ja perunat kuten meidän. Kummankin kärsimyksien tasaamiseksi on vain yksi keino: pitää hinnat keskitasolla. Jos ne siitä heilahtavat, kärsii jompikumpi. Ja keinottelijat vain kohottelevat ja alentelevat. Ajatelkaa vain, että satojen tuhanten leipä on pörssin keinottelijakourallisen käsissä. Jos ei sitä voi maksaa, on nälkä vieraana. Ja farmarin täytyy myydä viljansa, halusi tai ei, Chicagon herrain määräämään hintaan, vaikka se toisi hänelle vararikon."

Laura nyykäytti päätään. Hän kuunteli mielenkiinnosta tätä ensi läksyään talousopista.

"Ja se on vain asian toinen puoli", jatkoi Cressler huolimatta Jadwinin säveistä vastalauseista. "Minä myönnän, että olen tässä keinottelukysymyksessä ihan järkähtämätön. Pidän teille saarnan jos suvaitsette. Olen itse keinotellut ja saattanut yhden ihmisen tuhoon. Nuo pelurit, jotka sanovat tekevänsä kauppaa — kuinka monta lupaavaa nuorta miestä olenkaan nähnyt sen vievän kumoon! Se on niin helppoa kuin kadun yli käynti. Muutamassa tunnissa tekee kolme, neljä sataa, tuhantisenkinen tuskin sormeaan kohottaen.

"Ajatelkaa mitä se merkitsee viidenkolmatta vanhalle pojalle, joka saa konttoristin palkkaa 75 kuussa. Kymmenen vuotta saisi hän säästää tuhatta dollariaan ja tässä se on saatavissa kädenkäänteessä. Miten hän pysyisi erillään keinottelusta! Hän jättää kunniallinen toimensa ja alkaa roikkuilla La Salle kadulla. Voittaa vähän, enemmänkin, ja on kiinni niin ettei pääse irti ja jonain päivänä joku miljoneeri sormenkoukistuksella heittää hänet nurin niskoin kumoon. Hän ei enää kykene kunnon työhön ja maleksii pörssin vaiheilla kunnes vanhenee ja on mennyt. Minä sanon, että tämä pörssipeli on niin kiehtovaa, ettei kukaan kokematon voi sitä aavistaa. Se on pahempaa kuin viini, morfiini. Se tarttuu ja vetää, vetää, kunnes ei pääse sen kurimuksen kurtusta… Jadwin, pysy siitä poissa poikani."

Jadwin nauroi ja pannen sormensa Cresslerin rinnalle, kuin vaihdetta kääntäen, sanoi: "Neiti Dearborn, käännetään hänet toiselle tolalle. Hänellä on hyvä tarkotus, mutta joskus joku kääntää tämän ratavaihteen auki."

Hyväntahtoisesti nauroi Cressler muiden mukana, mutta Lauran hymy oli vakava. Samalla olikin harjotus edennyt niin pitkälle, että Page huusi: "Laura — Beatrice — kolmas näytös!"

"Aijai, pitää juosta", sanoi Laura, kirjansa siepaten. "Herra Gerardy on ankara."

Hän kiirehti huoneen toiselle puolelle, jossa ohjaaja jakeli neuvojaan. Nti Gretry lausui juuri osaansa ja kesken hänen puhettaan oli Lauran, herttuattaren, astuttava esille. Hän lausui ensi lauseensa ja sai ohjaajalta ihastuneen, ranskankielisen kiitoksen. Laura oli ruhtinaallinen ja hra Gerardy kierteli ympäri kuiskien: "Hän on mainio. Menestyisi suuremmoisesti näyttämöllä."

Mutta täti Wess ei ollut oikein vakuutettu. Hän sanoi Corthellille: "Se on hänen korskea ryhtinsä. Kyllä tunnen. Noin hän tervehtii nuoria herroja, Pagen tuttavia, kotona."

"Minä olen ihan kuolla harmista", selitti Page nauraen. "Tuon tuttaviani kotiin ja haluaisin, että he pitäisivät sisarestani. Ja Laura tulee ylhäisesti astellen ja sanoo väärin heidän nimensä, kuin ei asia olisi enemmän arvoinen eikä välitä kuunnella mitä he sanovat. Minä saan hävetä niin että."

Kello 10 saatiin harjoitus loppuun, tarjottiin keveä illallinen. Sen jälkeen alkoi Laura tehdä lähtöä itsekseen ihmetellen, kuka häntä saattaisi Landry, Jadwin vaiko Corthell. Päivä oli ollut aurinkoinen, mutta nyt kuului satavan. Rva Cressler pyysi heitä jäämään yöksi, mutta Laura kieltäytyi. Jadwin ehdotteli Cresslerille vaunujen tilausta, kun Corthell ilmoitti jo tilanneensa. Ja hän sai saattaa tytöt kotia.

Kun oli sanottu hyvästit, sanoi Page Landrylle: "Voithan tulla tädin ja minun kanssa samoihin vaunuihin, niin saat sateenvarjon meiltä."

Poika aikoi ensin kieltäytyä. Hänellä ei ollut varoja tilailla vaunuja, mutta hän oli liian ylpeä ajamaan toisen maksamissa. Mutta Page piti hänelle rippisaarnan, ei sanonut ottavansa vastuulleen toisen mahdollista keuhkokuumetta.

"Hyvä", sanoi hän, "Jos saan antaa ajajalle dollarin."

Page puri huulensa yhteen ja sanoi: "Mies, joka voi heitellä dollarin juomarahoja, voi myös ottaa ajurin lähimmästä kulmasta."

"Seitsemänkymmentäviisi sitten, vähemmällä en voi tulla", sanoi hän päättävästi. Ja Page sanoi: "Olkaa hyvä, herra Landry Court, ja saattakaa minut ajuriin.." Ja sillä se oli päätetty.

Corthell saattoi Lauran alas portaita pitäen sateenvarjoa niin että itse kastui. Hyvästit huudettiin ja taiteilija auttoi Lauran vaunujen ovesta sisään.

Tyttö istuutui mukavasti, korjasi hameensa asentoa ja huudahti: "Onpa se sadetta. Kuka olisi uskonut. — Pelkäsin ensin ettette tulisi. Teillähän kuului olleen tärkeä komitean kokous. Taideinstituutin palkintoja, vai mitä?"

"Olihan sitä", sanoi mies välinpitämättömästi. "Se taisi olla tärkeätä sille laitokselle. Mutta minulle on nykyisin vain yksi asia tärkeä. Olla teidän luonanne. Sen mutaan olen koko elämäni järjestänyt."

"Ja pitäisikö minun tuota uskoa?" ilakoi tyttö. Muilta rakastajiltaan olisi hän tähän saanut innokkaita vastalauseita vastaukseksi, mutta hän tiesi, että Corthell ei tekisi samaa kuin muut, ja se antoi hänelle erityisen viehätyksen.

"Merkillistä", sanoi taiteilija. "Enhän ole enää poikanen. En innostu. Olen tuntenut monia naisia ja nähnyt kylliksi sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, tietääkseni, kuinka tyhjä se on. Olin luullut runoilijan erehtyneen ihanteellisuudessaan ja uskotelleen vain toiveitaan. Mutta", jatkoi hän syvään hengähtäen, "tämä onniko minulle! Ja kuitenkin on se ihme tapahtunut. Väärässä ovat runoilijat. Ne eivät ole olleet kyllin ihanteellisia. Tahtoisin — — mutta mitäpä siitä."

"Mitä tahtoisitte?" kysyi Laura, kun toinen niin äkkiä keskeytti. Hän tiesi jo ennen kuin ennätti sanoa, että olisi ollut parempi, jos ei olisi kehottanut Corthellia jatkamaan. Ja myöntäessään itselleen, että oli hallinnut että keskustelu kääntyisi tälle tolalle, hän havaitsi koketeeraavansa ja se merkitsi hänen arvonsa alenemista omissa silmissään. Itsekin ihmetteli hän sitä, että tämän miehen seurassa häntä johtivat päähänpistot eikä järki. Landryn ja Jadwinin seurassa hän hallitsi itsensä hyvin; edelliselle oli hän vanhempi sisar ja jälkimäisen seurassa heräsi hänessä kaikki vakava. Mutta Corthell sai liikkeelle hänen sisässään uinuvat salavoimat eikä hän hetkeksikään sukupuoltaan unohtanut. Tuo pani hänet hieman pelkäämään, mutta toiselta puolen halusi hän sitä. Sillä välin Corthell vastasi:

"Toivon, että te sanoisitte jotain, en tiedä mitä, minulle. Edes vähänkin."

"Mutta mitä osaan minä sanoa, mitä?"

"Teidän on sanottava kyllä tai ei minulle. Tätä minä en kestä."

"Mutta miksi tehdä loppu? Miksei jatkaa näin? Hyvähän näin on? En haluaisi muutosta. — — — Mutta mehän olemme perillä."

Vaunut ajoivat portaitten eteen. Täti ja Page olivat jo sisällä. Kun vaunut vierivät pois, sanoi Laura:

"Tulkaa sisään. Kirjastossa on tuli pesässä."

Mutta Corthell ei tullut, veti vain hansikkaansa ja ojentaen kätensä sanoi:

"Olen siis saanut vastauksen. Ette halua muutosta. Se merkitsee, että ette rakasta minua. Jos rakastaisitte, haluaisitte muutosta, kuten minä haluan, haluaisitte hartaasti uusia taivaita ja uutta maata."

Laura ei vastannut ja mies jatkoi: "Minäpä matkustan pois."

"Matkustatte?"

"Niin, New Yorkiin. Ehkäpä Parisiin. Siellä tutustun uuteen lasimaalaustapaan. Eipä se erityisesti huvita — — nyt. Mutta paras on mennä. Ja viikon kuluessa." Hän ojensi kätensä hymyillen.

"Hyvästi, neiti Dearborn."

"Mutta miksi menette?" huudahti Laura tyytymättömänä.

"Viivynkö? Tekö pyydätte?"

"Kyllä. Sehän turmelisi kappaleenkin, jossa näyttelemme vastakkain."

"Onko minun jäätävä teidän osanne takia? Ettekö saa ketään toista?"

He hymyilivät vastakkain ja tyttö sanoi:

"Enpä juuri haluaisi ketään toista."

Corthell tarttui hänen käteensä huudahtaen:

"Laura, tyttöseni. Lopetetaan tämä piilosilla olo. Rakas tyttö. Minä rakastan teitä kaikella sydämelläni. Antakaa minun näyttää parhaani."

"Jos voitte saada minut rakastamaan."

"Ja te luulette että voisin?"

"Teillä on valta yrittää."

Laura toivoi, että nyt pääsisi pois, sillä hän pelkäsi Corthellin seuraavia sanoja. Mutta tämä ojensikin kätensä sanoen:

"Siis hyvää yötä, ei hyvästi."

"Hyvää yötä."

Hän lähti ja Laura meni sisään helpotuksesta huoaten. Page ja Landry olivat kirjastossa. Kolmisin puhelivat he hetkisen kappaleesta. Sitten Page lähti suuremmoisin elkein jättäen heidät kahden.

"Muista sitten sammuttaa kaasu. Annie on jo kauan sitten mennyt levolle."

"Täytynee sitten lähteä minunkin", sanoi Landry napittaen takkiaan ja Laura lähti hakemaan hänelle sateenvarjoa.

"Olet hyvin kaunis tänä iltana", sanoi poika käsi oven kahvalla. Ja hän lisäsi juhlallisesti: "Nyt näen kasvosi ja kuulen äänesi kaiun kaiken yötä." Ja vielä selitti hän antaneensa ajajalle 75 senttiä, koska vaunut olivat Corthellin tilaamat. "En tahtonut joutua kiitollisuudenvelkaan."

"Kyllä ymmärrän, Landry."

"Oh, etpä käsitä mitä minulle merkitsee katsella todella ymmärtäväisen naisen silmiin."

Laura ihmetteli mitä hän tarkoitti ja pyysi Landrya sammuttamaan kaasun, koska se oli hieman korkealla. Poika teki niin ja he seisoivat pimeässä. Laura sanoi:

"Hyvää yötä, onpas nyt pimeä."

Landry ojensi kättään tavottaen tytön kättä mutta kohtasikin tämän puseron ja samassa tunsi Laura käsivarsien kiertyvän ympärilleen ja suukon poskellaan. Sitten sulkeutui ulko-ovi ja hän tuijotti yksin pimeään. Hän oli ällistynyt ja hämmentyneenä tapaili sanoja: "Mitä — — miksi?"

Sitten kääntyi hän ja juoksi ylös portaita vaatteiden silkin kahistessa ja tempasi oven perässään kiinni niin että paukahti. Hän pienensi kaasuliekin ja katsoi heti peiliin tietämättä miksi. Samassa sai suuttumus vallan. Hän, Laura Dearborn, jonka korskea ryhti oli sananpartena, häntä oli suudeltu kuin koulutyttöä tai kamaripalvelijatarta pimeässä eteisessä. Ja sen oli tehnyt poikanen, jota hän oli pitänyt tuolla alempana kunnioittavan matkan päässä. Ja tuo, tuo oli uskaltanut.

"Minä hän minua pitää? Kuinka hän uskaltaa?"

Ja hän raivosi, mutta huomasi samalla kuinka se teki hänen asemansa vain yhä nöyryyttävämmäksi. Samaahan olivat sanoneet puoti-, koulu- ja palvelustytöt, joiden tasalle tuo poika oli hänet painanut. Nekin huusivat, että heitä "ei ole koskaan suudeltu" ja vakuuttivat, että "tulkoonpas vielä näkyvilleni." Tämä oli verisin loukkaus, mikä häntä saattoi kohdata. Mutta kyllä hän näyttäisi ja saisipa poika tuntea, että surullisin päivä hänen elämässään oli se, jona hän oli unohtanut kunnioituksen, jota oli siihen asti teeskennellyt. Siksi, että Laura oli sallinut jonkun verran tuttavallisuutta, tämä — — — miehet olivat sellaisia. Selittävät väärin toisen oikosen avomielisyyden.

Tyhmä oli hän ollut, hän Laura. Keimaillut hän oli näille kolmelle miehelle. Ehkäpä olivat hänestä puhelleet. Ehkä lyöneet vetoa, kuka ensin saisi suudella häntä. Ei ainakaan kukaan olisi jättänyt sitä tekemättä kun tilaisuuden sai. Mutta hän oli näyttävä. Hän oli huvitellut houkuttelemalla näitä miehiä aina pitemmälle, kiemailemalla heille. Nyt oli aika tehdä loppu. Hän oli arvonsa tunteva tyttö ja rehellinen. Uuden elämänsä oli hän alkanut väärin, mutta hän oli oikaiseva takasin, ja oli näyttävä näille miehille, ettei ollut koskettava hänen pikkusormeensakaan.

Ja niin kiihtynyt hän oli, ettei jaksanut odottaa huomiseen asti. Jos noilla herroilla oli ollut aihetta pitää häntä keimailijana, niin oli paras antaa heille tieto asian oikeasta laidasta ja heti sekä siekailematta. Hän kutsui Annien, joka oli naimisissa talonmiehen kanssa ja pyysi, että tämän mies olisi valmiina viemään kirjeitä.

Puoliyö oli käsillä ja hän palasi huoneeseensa. Heitti pois hattunsa ja harsonsa, sytytti toisen liekin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, lapun osoitti hän Landry Courtille ja pani siihen päivämäärän huomattavasti. Se kuului:

"Ole hyvä äläkä koita tavata minua toista kertaa missään tapauksessa milloinkaan. Tuttavuutemme on loppunut.."

Kirje Corthellille oli vaikeampi ja hän sai kirjoittaa sen useaan kertaan, ennenkuin oli siihen tyytyväinen.

"Rakas hra Corthell. Te pyysitte tänään, että piilosilla olomme loppuisi. Olen samaa mieltä. Erotessamme puhuin mielijohteen vallassa, jota kadun. En haluaisi teidän ymmärtävän minua missään suhteessa väärin. Te pyysitte minua vaimoksenne ja, hyvin tyhmästi ja väärin tehden, minä annoin vastauksen, jota voi pitää kehotuksena. Pyydän nyt että te ette koittaisi saada minua rakastamaan itseänne. Sitä en toivo. En pidä enkä tule pitämään teistä sellaisella tavalla, että voisin tulla vaimoksenne. Pyydän ettette kajoa tähän asiaan enää. Se vain kiusaisi minua.

Ystävällisesti

Laura Dearborn."

Miltei yhtä vaikea oli kirjoittaa Curtis Jadwinille, mutta sitä kirjottaessaan hän tunsi tulevansa juhlalliseksi ja arvokkaaksi:

Rakas herra Jadwin.

Kun te tänä iltana pyysitte minua vaimoksenne, olisi teidän ollut saatava suora vastaus, mutta sen sijaan minä oikullisesti vastasin tavalla, jota pyydän anteeksi ja jonka pyydän unohtamaan. Sanoin sellaista, joka voi teille merkitä yllykettä. Olen pahoillani, että niin unohdin oman arvon tuntoni. Sallikaa minun korjata erehdykseni. Minun olisi totuuden mukaan ollut vastattava teille kieltävästi.

Ja tämä on oleva siitä asiasta viimeinen sana, jos mieli meidän ystävyytemme jatkua.

Ystävällisesti

Laura Dearborn."

Hän sulki kirjeet. Kello oli kaksi. Mutisten itsekseen: "en voisi nukkua, jos en saisi näitä postiin heti" soitti hän kelloa ja antoi kirjeet talonmiehelle. Sitten istahti hän pää käsien varaan. Häntä uuvutti niin ja sormet kostuivat vuotavista kyynelistä. Sitten rauhottui hän ja tietäen että elämässään oli huomenna alkava uusi kappale, nukahti hän rauhaisaan uneen. Aamiaisen syötyään siinä klo 11 aikana alkoi hän tuumia, "kuinka kukin oli sen ottanut".

Aikaisin iltapäivällä tuli Landry Courtin vastaus. Se oli kyyneleisten itsesyytösten sekava vyyhti ja päättyi epätoivoon. Tyydytyksen tuntein Laura repeli kirjeen kappaleiksi, jotka poltti. Sitten aikoi hän lähteä LincoIn-puistoon, kun lähetti toi laatikon. Se oli täynnä ruusuja, joitten varteen oli kiinnitetty Corthellin kirjelippu. Siinä olivat vain sanat: "Siis hyvästi sittenkin".

Laura käski viemään kukat Pagen huoneeseen. Sitten meni hän puistoon, jossa viipyi parisen tuntia. Kävelyn reipastuttamana tuli hän kotiin, palvelija ojensi hänelle käyntikortin, jonka eräs herra oli jättänyt kysyttyään häntä. Siinä oli nimi Curtis Jadwin.

5.

Kaunis oli tänä vuonna Chicagon kevät. Aurinko paistoi joka päivä viikkokausia pilvettömältä taivaalta. Järvikin, jonka pinnalla koillisen nostamat valkolakit olivat leikkiään lyöneet, rauhottuivat. Puistossa esiintyivät kevään merkit. Puut lehdettyvät, mustalle, sulavan lumen kastelemalle maalle kohosi nurmi, ja puutarhurit olivat ahkerassa touhussa. Ilma oli täynnä kevään pursuvaa kasvuvoimaa.

Pohjoispuolella, Washington Squarella, Järvenrantakatua pitkin aina Lincoln-puiston bulevardille ja pitkin Erie-, Huron- ja Superiorkatuja sekä North Mark ja La Salle katuja kulki puhkeavien lehtien heleän vihreä vyöhyke.

Yhä aikaisemmin joka aamu pilkisti aurinko Laura Dearbornin makuuhuoneen itä-akkunoista sisälle. Joka puolen päivän aikaan oli se entistä korkeammalla. Joka iltapäivä laajenivat akkunain edessä olevat lehtiverhot. Talviakkunat otettiin pois ja kärpäsverhot asetettiin tilalle. Katukäytävillä puhdistettiin huonekaluja ja vuodevaatteita; "kevätsiivous" oli parhaillaan. Varpuset olivat pesänrakennustouhuissa ja puistoissa kuului kerttujen viserrys. Kukkakauppiaan vaunut kiertelivät katuja ja talojen edustalle ilmestyi laatikoita ja ruukkuja, joissa kasvoi orvokkeja ja kurjenpolvia. Viiniköynnökset kiertelivät seiniä.

Kun sitten tuli kolme sadepäivää ja niiden jälkeen täysi päivänpaiste sekä eteläiset tuulet, työntyivät lehdet kuin taikavoimalla esiin kuivimmistakin oksista, ja kaupungin ylle asettui kuumuus kuin hirvittävä pilari, jonka ukkos-ilmat ja sateet vain hetkeksi kaatoivat, mutta joka niiden jälkeen taas asettui paikoilleen painaen kaupunkia korkonsa alle.

Ilmat olivat vielä ihanat. Oli liian aikaista lähteä kuumaa karkuun Wisconsinin järville, mutta sisällä oloa ei ollut ajattelemistakaan. Dearborninkin talon ympäristöllä oltiin joka talossa illoin kuisteilla perheryhmissä. Tuoleja, peitteitä, riippumattoja. Ja avatuista akkunoista kuului pianon säveleitä. Lapset leikkivät ääneensä ilakoiden. Katukäytävillä oli liikkeellä neitosia puserosillaan ja nuoria miehiä flanellipuvuissa. Pistäydyttiin naapurissa juomassa lasi sitroonavettä tai viinimaljaketta. Paksuvatsaiset vanhemmat miehet, kapitalistit, istuivat ruokiaan sulatellen keinutuoleissaan vankat vatsat valkeitten liivien verhoomina, olkihatut polvilla ja sikarit suussa.

Eräänä tällaisena iltana istuivat Dearbornin tytöt Cresslerillä ollen seurue yleiseen tapaan kuistilla ja portailla. Kesä näytti vain kohottavan sisarusten kauneutta. Pagen ruskea tukka ei koskaan ollut loistavampi, hänen poskiensa väri helakampi eikä vartalon kypsymättömät piirteet suloisemmat. Silmät tuntuivat tyventyneen ja niiden pitkien ripsien alta katsoi kehittyvä naissielu. Laura oli ihan kuninkaallinen. Arvokas oli hänen pitkän solakan vartensa ryhti. Sysimusta tukka oli korkeana kuin kruunu. Kevätpäivät olivat hieman pehmentäneet hänen kasvojensa tasasta kalvakkuutta ja ruskeista silmistä paistoi koko juhannuskesän loisto.

Hänellä oli tullessaan yllään päällystakki ja vyössä kimppu orvokkeja. Tervehdittyään antoi hän istuessaan takkinsa soljua alas hartioilta. Samassa huomasi hän Landry Courtin seisovan puoliksi varjossa hra Cresslerin tuolin takana.

"Hän on ensi kertaa täällä sen illan jälkeen", kiirehti rva Cressler kuiskaamaan Lauran korvaan. "Hän kertoi minulle. Tänään oli hän täällä päivällisillä ja sitten, poika parka, miltei itki minun sylissäni. Kyllä hän on katunut."

Laura kohautti leukaansa kärsimättömästi, mutta itse asiassa oli hänen suuttimuksensa jo lievennyt — ei hän osannut kauan vihata. Mutta hän oli tervehtinyt poikaa vain mitä lyhyimmällä päännyökkäyksellä.

"Lämmin ilta.", sanoi hän löyhyttäen kasvojaan iltalehdellä. "Janottaa niin."

"Lähetäppäs, tyttöseni, tänne sitä sitroonavettä", sanoi emäntä neiti Gretrylle. Page otti halulla lasin, mutta Laura pyysi saada pelkkää vettä. "Herra Court, toisitteko minulle?"

Landry lähti sitä hakemaan ja kaatoi puolet maahan innoissaan. Laura kiitti häntä hymyillen, mutta nimitti häntä vain sukunimeltä, osottaakseen, että vaikka tuo temppu oli unohdettu, ei suhde ollut entisellään. Myöhemmin kun Page näpsäytteli mandoliniaan ja Landry vihelti samaa säveltä, sanoi rva Cressler Lauralle:

"Näin tänään hra Corthellin nimen Pariisiin saapuneiden amerikalaisten luettelossa. Hän viipyy kai kauan; tulleeko ollenkaan takasin. Hänen lähtönsä kesken näytelmän harjotusten oli ikävä. Hän olisi niin kernaasti näytellyt sen rakkauskohtauksen sinun kanssasi siinä neljännessä näytöksessä, mutta kun et sinä ruvennut, ei hänkään. Jadwin ei kai paljoa pahastunut, vai mitä?"

Laura murisi jotain vastauksen tapaista.

"Kyllä se oli pettymys hänelle", jatkoi rva Cressler. "Hän oli sen tilaisuuden tarkottanut pyhäkoululaistensa hyväksi ja sen raukeeminen oli ikävä hänelle, vaikkei hän mitään sanonut. Tuleeko hän tänne tänä iltana?"

"Kuinka minä tietäisin", sanoi Laura.

Jadwin oli jokapäiväinen vieras Cresslerillä. Hän tuli parivaljakollaan, neekerilakeija vierellään ja kaksi rotukoiraa takana juosten. Hevoset eivät olleet huomiota herättävät eikä loistovaljaissa, mutta asiantuntijat pysähtyivät niitä ihaillen katsomaan.

Hetken kuluttua alkoi rva Cressler taas puhua kertoen Lauralle, että heillä on aikomus mennä kesäksi Oconomomac järvelle Wisconsiniin, ja pyysi hän tyttöä mukaan, mutta Laura vastasi, että Page voi tulla. "Minun suunnitelmani ovat vielä laatimatta", sanoi hän ja lisäsi samassa, että haluaisi lainata erään kirjan, sekä lähti sitä sisältä hakemaan.

"Merkillinen tyttö. Väliin en ymmärrä häntä ollenkaan", sanoi rva Cressler miehelleen.

"Mikä häntä vaivaa?" mutisi hra Cressler. "Paras tyttö paikkakunnalla."

"Hänessä on jotain, joka panee pelkäämään, miten hänen käy."

"Oletko hupsu."

"Jotkut näyttävät syntyneen suruihin ja Laura on sitä lajia. Se näkyy jo hänen sysimustasta tukastaan ja silmistään."

"Joutavia."

"Olen varma siitä että Sheldon Corthell kosi häntä ja siksi lähti."

"Ehkä, en välittänyt hänestä."

"Onhan hän lahjakas ja hieno. Hänen kätensä —"

"Parturin kädet. Panispa ne hallitsemaan Jadwinin ravurien ohjia!"

"Ja Landry Court parka", mutisi rouva hetken kuluttua. "Hän olisi myös mennyt tytön kanssa naimisiin, mutta näyttää saaneen aika läksyn. Hän on ihan murtunut."

"Jos te naiset jätätte sen pojan rauhaan, tulee hänestä jotain."

"Hän sanoi, että elämänsä on hukassa."

"Loruja."

"Se koski kovasti häneen."

"Tekisi mieli pudistaa hänestä pois kaikki naishulluus. Lahjakas poika mutta ei koskaan osta mitään omin päin pörssistä. Ei halua keinotella."

"Laura vaan ei huolinut hänestä. Eivätkä he sopisikaan toisilleen. Jadwininkin hän on hylännyt. Tyttö pitää taiteesta ja runoudesta, joista Curtis ei välitä. Eipä hän ottanut Corthelliakaan, joka olisi hänelle sopinut. Mutta vielä hän hänet ottaakin."

"Aina te naiset tahdotte naittaa ihmisiä. Jätä hänet rauhaan. Hän hoitaa asiansa ja on tyytyväinen. Jos hän saa suruja, on se toisten syy. Anna hänen soutaa omaa venettään, päätä häneltä ei puutu. — Muuten, sivumennen sanoen, Curtis on keinotellut taa."

"Sepä itämä."

"Niin on. Ovat Gretryn kanssa asioissa joka päivä. Myyvät syysvehnää ja maissiakin. Sanoivat hänen voittaneen kymmenisen tuhatta tänään. Voittaa aina ja se vetää."

"Myikö hän Washington kadun maansa?"

"Ei, mutta hän vuokrasi sen sille suurkaupalle ja ne maksavat — arvaas — kolme sataa tuhatta vuodessa. En ymmärrä, miksei hän pysy alallaan, jolla varmasti rikastuu, vaan kieppuu siellä pörssin liepeillä."

Samassa ilmestyi Laura salin akkunaan sanoen, ettei hän löytänyt hakemaansa kirjaa ja rva Cressler lähti sitä hakemaan. He jäivätkin sisään istumaan sivusta-akkunan ääreen. Vaihdettuaan pari lausetta ilmasta istuivat he vaiti hetken, jonka jälkeen Laura sanoi: "Minä menen naimisiin heinäkuussa."

Sanattomana tuijotti rva Cressler häneen pimeässä. Sitten änkytti hän: "Naimisiin? Tyttö kultani. Ja minä kun luulin, että hylkäsit herra Corthellin ja että hän siksi lähti."

"Ei se ole hän. — Vaan Jadwin."

"Herran kiitos!" huudahti rva Cressler ja suuteli tyttöä molemmille poskille. "Sanoinhan minä että te olitte toisillenne luodut. Mutta minä luulin sinun hyljänneen hänetkin."

"Niin teinkin", vastasi Laura hiljaa, painavasti. "Vielä viime viikolla sanoin, etten rakasta häntä."

"Mutta miksi sitten lupasit?"

"Ah. Ette ymmärrä. Voisiko sellaiselle miehelle vastata kieltävästi?"

"Eipä kylläkään", sanoi rva Cressler iloisesti. "Tämä on niin hänen tapaistaan, Olisihan pitänyt tietää, että hän ajaa sen läpi."

"Hän näytti olevan halukas odottamaan vaikka kuinka kauan, minä kun olin epävarma", jatkoi Laura, "mutta eräänä yönä kirjotin hänelle selvän kiellon ja silloin hän alkoi. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin myönnyin ja heti oli sormus sormessani. Se oli ollut kai viikkoja hänen taskussaan."

"Sitkeys on hänen luonnossaan."

"Hän ei tahtonut muusta puhua. Kuumeisenakin hän tuli. Oli eräänä iltana päivällisillä. Sen jälkeen sanoin 'ei' sadannen kerran. Hän lähi kello kahdeksalta ja minä luulin hänen vihdoinkin luopuneen yrityksistään. Mutta hän tuli kymmeneltä tasasin samana iltana muka tuomaan lainaamansa kirjaa. Satoi ankarasti ja hän oli vilustunut. Ja minä en tahtonut toimittaa hänelle keuhkokuumetta, vaan lupasin että hän saa käydä. Ja se alkoi taas."

"Mutta rakastathan sinä häntä?" tiuskasi rva Cressler.

"En tiedä", vastasi Laura hetken vaiettuaan.

"Tietysti sinä rakastat. Ethän olisi muuten suostunut."

"Kyllä kai… Hän tekee kaikki mitä toivon. Ei ajattele muuta kuin miten minua miellyttäisi. Ja kun annoin suostumukseni, niin kyyneleet virtasivat hänen poskiaan alas ja hän soperti: Jumala siunatkoon sinua. Sitä ajatellessa tulee vedet silmiini."

"Mutta Laura, rakastatko häntä, Sinä olet niin kummallinen väliin. Puhu minulle kuin äidillesi. Rakastatko häntä?

"Kyllä — minä luulen häntä rakastavani, väliin. Sitten taas en tiedä. En osaa selittää. Minä luulin, että rakkaus tulisi ylentävänä kuin Julian tai Margareetan. Ja väliin —" hän puristi nyrkkinsä rintaansa vasten, "Minä luulin, että se oli minut musertava."

"Sellaista lorua sinä olet imenyt runoudesta. Varmaa on, että Jadwin rakastaa sinua."

Hieman kirkastuen sanoi Laura: "Ei epäilystäkään. Ei mikään näytä hänen mielestään olevan kyllin hyvää minulle. Ajatelkaas, että minä tässä eräänä iltana tulin maininneeksi hänelle jotain hansikkaista ja hän sai minut antamaan mittani ja sitten hän — sähköttää Brysseliin jollekin kuuluisalle tehtailijalle tilaten en tiedä montako paria."

"Niin hänen tapoistaan", huudahti rva Cressler. "Kyllä sinä tulet onnelliseksi, Laura rakas. Ei voi muuta, kun mies niin rakastaa."

"Minä haluaisin tulla onnelliseksi", sanoi Laura raskaasti. "En haluaisi havaita että tämä kaikki on ollut erehdystä." Hän pyyhkäsi silmiään.

"Jos et rakasta, älä mene naimisiin", sanoi rva Cressler.

"En ymmärrä. Minusta on hyvä olla rakastettu. Se mies joka enimmin minua rakastaa, saa minut rakastamaan itseään. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta nyt. Luulenpa että minun pitää olla tyyni ja kiihkoton."

"Mutta juurihan sinä sanoit, että rakkaus on oleva kuin Intian tai sen 'Faustin' tytön, tai että sen pitää murskata sinut ja nyt? En oikein ymmärrä?"

"Sanoin että olen tänä hetkenä toinen ja seuraavana toinen, En tiedä itsekään. Mutta — hänen hevosensa! Tunnen niiden kavioiden kapseen vaikka kuinka kaukaa. Mennään ulos. Ja — tämä on salaisuutta kaikki."

"Tietysti, mutta — yksi seikka: vihitäänkö kirkossa?"

"Tulkaas ulos, täällä on Jadwin", huusi hra Cressler.

Laura pudisti päätään. "Kotona vain. Hyvin vaatimattomasti. Sitten menemme Geneva järvelle."

Rva Cresslerin käsi Lauran vyötäisillä tulivat he ulos ja samassa lennätti hra Jadwinin valjakko alas katua ravurien jalkain iskiessä kivitykseen niin yhtä jalkaa kuin olisi ollut vain yksi hepo juoksemassa.

"Mikäs on ennätys?" kysyi hra Cressler ja Jadwin annettuaan ohjat lakeijalle otti kellonsa, jota valaisi sikarin hehkulla. "Yksitoista ja neljännes", tiedotti hän, "ja silta oli auki."

Hän nousi portaita löyhytellen hatullaan ja istuutui tuolille, jonka Landry oli hänelle tuonut.

"Totta tosiaan", huudahti hän. "Käsissäni on tuskin tuntoa. Nuo veitikat vetävät ne vielä kerran sijoiltaan."

Mutta tuskin oli hän istahtanut, kun hän jo ehdotti, että lähettäisi miehen kotiin ja ottaisi Lauran ajelulle Lincoln-puistoon. Lupasi tuoda takasin tunnissa.

"Mutta minulla kun ei ole hattua", sanoi Laura.

"Eihän se saa estää", sanoi rva Cressler. Ja niin Laura lainasi Pagen hatun. Katulyhtyjen valossa he pian vilahtivat, Jadwin leveäharteisena, suussa uusi sikari ja ohjat kireällä; vierellään solakka Laura, jonka kalpeille kasvoille musta tukka heitti traagillisen varjon.

"Kaunis pari", sanoi Landry Court hieman epävarmalla äänellä.

Toukokuun puolivälissä kihlaus julaistiin ja vihkiäiset määrättiin kesäkuun alkuun. Tänä aikana oli Laura mitä vaihtelevaisin ja saattoi ystävänsä epätoivoon.

Sitä ennen hän kertoi asian sisarelleen. Pagen kirjottaessa päiväkirjaansa hän tuli tämän huoneeseen, istahti lattialle ja alkoi koetella hansikkaitaan.

"Oletko joskus surullinen syytä tietämättä?" kysyi Page.

"En, kyllä minä aina tiedän syyn."

"Mutta minä en tiedä. Viime yölläkin nousin vuoteeltani ja istuin akkunan ääressä pitkän aikaa. Kaikki oli niin kaunista mutta minun teki mieli itkeä. Väliin haluaisin kuolla."

"Ei se ole terveellistä nuorelle tytölle."

"Luuletko että minä koskaan menen naimisiin?"

"Mikset menisi kultaseni."

"Minä ajattelen, että minun olisi mentävä nunnaksi."

"Kun löydät miehen, joka sinua rakastaa ja jota sinä ihailet ja kunnioitat — rakastat. Mitäs sanot, lapsukainen, jos siskosi jonain päivänä tässä menisi naimisiin?"

Page käännähti tuolillaan huudahtaen: "Laura, Laura, kerro minulle. Kuka? Minä olen epäillyt —."

"Niin — herra Jadwin haluaa mennä kanssasi naimisiin."

"Ja mitä sinä sanoit? Kerro sisko kulta."

"Minä lupasin. Hän rakastaa minua. Eikö se riitä?"

"Ei. Sinun pitää rakastaa häntä."

"Minunko? Rakastaa? En minä rakasta ketään."

"Älä puhu noin, Laura, se ei ole hyvä."

"Minä en antaisi yhdellekään miehelle sitä tyydytystä. Mies saa rakastaa naista enemmän kuin tämä rakastaa häntä. Hänelle saa riittää kun nainen antaa hänen tuoda jalkojensa juureen kaikki mitä halajaa. Mies saa palvella häntä kuin entisajan ritari — antaa koko elämänsä naisen mielijohteen takia. Ja naisen asia on olla kylmä ja loitolla. Niin ajattelen rakkaudesta."

"Mutta ne eivät olleet kylmiä sitten, kun ritari oli luvannut mennä naimisiin niiden kanssa. Ne rakastivat ja menivät rakkaudesta naimisiin."

"Rakkaudesta", pilkkasi Laura. "En usko rakkauteen. Noita juttuja saat romaaneista. — Tyttöseni, minä saan kauniita pukuja, viimeiset mitä neiti Dearborn laittaa itselleen. Ne tulevat olemaan ihmeelliset."

Samassa soi välipalakello ja Laura hypähti ylös huudahtaen, että koko aamupäivä oli mennyt ja hänen piironginlaatikkonsa olivat vielä kesken laittamisen. Ja juoksi pois. Page istui hetken aatoksissaan. Sitten kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mailma ilman rakkautta — kuinka kurja se olisi. Rakkaus on niin kaunis, että se tekee minut surulliseksi."

Sitten sulki hän vihkonsa pöytälaatikkoonsa. Pagen pöytä oli aina täsmällisessä järjestyksessä. Siksi hurmistuikin hän nähdessään, että Lauran jäleltä oli matolla nappeja ja langanpätkiä. Ne kokosi hän huolellisesti ja heitti paperikoriin.

"Laura on niin huoleton", sanoi hän.

Kun Laura kertoi uutisen tädilleen, ei eukko hämmästynyt vähääkään. Sanoi vain: "Sitä odotinkin. Jadwin on miesten mies. Totta puhuen, luulin ensin, että se olisi Corthell. Tännekö te asetutte? Kyllä minä tavarani pakkaan."

"Ei, ei", huudahti Laura. "Te pysytte täällä, Jadwin ostaa uuden talon North Avenyn ja State kadun kulmasta, Lincoln-puiston luota."

"Mutta sehän on palatsi", huudahti täti.

"Niin. Siellä on musiikkisali urkuineen ja taidegalleria. Kaunis, kaunis. Minä saan omat vaunut ja ratsun ja ooppera-aition ja huvilan. Se on Geneva järvellä. Ja sievän höyryjahdin. Näin eilen sen kuvan. Kun ajattelen, että vuosi sitten kuluttelin aikaani Barringtonissa niiden vanhain sininokkain keskuudessa ja nyt: kaunis talo, palvelijoita, tauluja, vaunuja. Nyt alkaa elämä."

"Mutta en minä ajattelisi niin paljon noita asioita", sanoi täti Wess vakavasti. "Ethän sinä mene naimisiin hänen kanssaan vaunujen eikä hevosten takia, vaan siksi että rakastat häntä. Eikö niin?"

"Oh!" huudahti Laura, "minä menisin murjaanin kanssa naimisiin, jos hän antaisi minulle kaiken tämän siksi että hän rakastaa minua."

"En minä noin puhuisi", sanoi täti katsoen ihmeissään tyttöä. "En leikillänikään."

Samana iltana odotettiin Jadwinia heille. Jonkun oikun vallassa alkoi Laura jo kello neljältä pukeutumistouhuunsa. Sitten ensi ooppera-iltansa ei hän ollut pannut niin suurta huolta ulkoasuunsa. Hän tilasi kukkia ja vaati, että täti ja Page pukeutuisivat parhaisiinsa. Itselleen valitsi hän mustan avokaulaisen silkkipuvun, pitsihihaisen ja päätti ottaa ylleen jalokivensä. Kello viiteen asti oli hän mitä parhaalla tuulella. Lauleli itsekseen ja ohjaili pöydän kattamista. Mutta juuri silloin kun Jadwinia odotettiin joka hetki, muuttui hänen mielialansa äkkiä ilman nähtävää syytä. Kun Page tuli hänen huoneeseensa, oli hän pahatuulinen ja puhui yksin tavuin. Sanoi olevansa ruma ja epäonnistuneesti puettu. Heitti ruusunsa menemään ja heittäytyi tuoliin.

"En tule alas tänä iltana. Saat tädin kanssa pitää seuraa Jadwinille. Sano että minä olen sairas ja vuoteessa."

Houkuttelu ei auttanut mitään. Hän vain kävi oikukkaaksi ja soimasi Pagea kiittämättömyydestä. Vaati kunnioitusta. Käytti kovia sanoja, kunnes hänen mainitessaan, että hän halusi rakkautta, siskonsa heittäytyi hänen syliinsä ja heti itkivät yhdessä. Laura pyyteli Pagelta anteeksi: "Rakastathan minua. Ole minulle hyvä näinä päivinä. Minä olen kyllä omituinen ja hermostunut, mutta en voi auttaa sitä."

Samassa soi kello. Lauraa vain ei saatu tulemaan alas. Ja niin Page ja täti saivat pitää seuraa hra Jadwinille parhaansa mukaan. Mutta kahvia juotaessa hän ällistytti heidät ilmestymällä joukkoon puettuna nunnamaisen yksinkertaisesti. Ei sormustakaan sormissa eikä ainoatakaan jalokiveä näkyvillä. Hän oli hiljainen, puhui matalalla äänellä ja sanoi tulleensa vain juomaan lasin vettä. Mutta toiset saivat hänen ottamaan kupin kahvia. Sitten hän söi jälkiruokaa ja puheli siitä huvijahdista. Söi lisäänkin.

Pöydästä noustuaan menivät he kirjastoon. Jadwin sytytti sikarin. Ulkona satoi. He neuvottelivat jahdin nimestä. Laura ajatteli klassillisia "Arethusa" tai "Nereid". Page ehdotti nimeksi "Artemis". Jadwin sanoi: "Nuo nimet ovat kyllä kauniit painettuina, mutta mikä lienee, kun ne eivät miellytä. Mutta jos sinä, Laura —"

Samassa alkoi täti kertoa nuoresta miehestä, jolla oli ollut vene nimeltä "Fanchon", ja hän oli sillä hukkunut.

"Mutta se oli purjevene, täti", sanoi Laura. "Tämä on höyryjahti."

"Kyllä ne ovat vaarallisia, ne huviveneet", väitti täti vain.

Vähän myöhemmin tuli joku Pagen poikatuttava vieraisille ja hän meni sen luo. Sitten puikahti täti pois.

"Kuinkas on päivä kulunut, tyttöseni?" kysyi Jadwin kumartaen hänen olkansa taa hänen etsiessään kirjoista kaunista nimeä.

"Entiseen tapaan. — Minä kerroin tänään Pagelle ja tädille."

"Mitä he sanoivat?" sanoi Jadwin laskien kömpelön kätensä Lauran tukalle ja lisäten: "Sinulla on ihmeellisin tukka kuin koskaan olen nähnyt."

"Oh, eivät ne hämmästyneet. Curtis, älä —" Hän heilautti päätään kärsimättömästi, mutta hymyili sitten lieventääkseen vaikutusta. "Minä aina hermostun, kun joku koskettaa minun tukkaani. — Eivät ne oudostelleet muuta kuin sitä kiirettä. Curtis, eikö lykätä talveen?"

Mutta Jadwin vältti kysymyksen ja kun Laura aikoi palata siihen asiaan, veti hän taskustaan papereita, huvilan piirustukset, alkaen näytellä niitä.

"Entäs ansari?" huudahti Laura innostuneena.

"Ei sitä voida saada täksi kesää", sanoi Jadwin viivytellen. "Mehän haluamme kaikki valmiiksi siksi kun menemme sinne."

Laura myönti auliisti, mutta Jadwin näki, että hän oli pettynyt. Hän purasi viiksiään ja sanoi sitten: "Ehkäpä se sittenkin kävisi. Tingitäänpäs hieman. Kuules, me olemme olleet kihloissa, mutta — sinä — et ole koskaan, et ole suudellut minua omasta alotteestasi. Tyhmää puhetta, niinkö? Mutta olin ajatellut, että se olisi suloisinta elämässä, kun oma tyttönen itse kiertäisi kätensä kaulaani ja suutelisi —"

Laura hymyili epämääräisesti ja selaili kirjansa lehtiä, Jadwin jatkoi: "Jonain lähipäivänä sinä teet sen, kun minä en muistakaan, ja minä toimitan sen kukka-ansarin. Mitäs sanot?"

Laura oli hämmästynyt.

"Se on kauppa", sanoi Jadwin.

"No, jos se on, niin olkoon menneeksi."

"Älä vaan unohda, sillä minä en saa puhua siitä."

"En, en. — Annetaanko sille nimeksi Thetis?"

"Miksei Pääsky tai Nuoli?"

"Ei. Minusta on Thetis paras."

"Se on siis päätetty. Sinunhan se on."

Erotessaan sopivat he siitä, että seuraavana aamupäivänä mennään Geneva järvelle sitä huvilatyötä katsomaan. Sitten Laura ojensi kätensä, mutta Jadwin veti hänet syleilyyn ja suuteli monta kertaa hänen poskiaan.

"Curtis, älä nyt hupsuttele", saneli Laura taipuen kumminkin. "Etkö voi rakastaa minua noin rutistelematta."

Hän vetäytyi taapäin ja näki hämmästyksekseen miehen kasvojen hehkuvan.

"Tyttö, kuinka sinua rakastankaan. Kätesi kosketus, tukkasi! Ihmeellistä." — Mutta samassa oli hän oma herransa taas. "Hyvää yötä, siunattu tyttö."

Heidät vihittiin kesäkuun viimeisenä päivänä klo 11 a.p. siinä episkopaalikirkossa, joka oli tyttöjen kotia vastapäätä. Läsnä olivat vain Cresslerit, nti Gretry, täti ja Page. Ukkosta oli ilmassa ja satoi. Jadwin oli kiihtynyt eikä hänen katseensa hetkeksikään siirtynyt Laurasta. Morsian oli tyyni. Hän oli puettu hienoon matkapukuun. Page itki: "Siinä menee minulta sisar." Täti muisteli Lauran isää ja tätä itseään pikku tyttönä.

"Rakkaat ystävät", kuului alttarilta. "Me olemme kokoontuneet Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnäollessa yhdistämään tämän miehen ja tämän vaimon pyhän avioliiton siteellä." — — "Minä puhun teille, niinkuin teille puhutaan tuomion kauhistavana päivänä, jolloin sydänten salaisuudet paljastuvat."

Page tunsi hetken juhlallisuuden mielessään. Avioliitto oli vakava asia ja hän, Page, oli pieni syntinen tyttö, joka oli ansainnut rangaistuksen "tuomion kauhistavana päivänä". Vasta viime viikolla oli hän petkuttanut tätiä poika-asioissa. Mutta hän katui ja lupasi parannusta. Päätti alkaa uuden elämän. — —

"Tule nyt. Page, se on ohi jo", sanoi täti hänelle. "Tule suutelemaan sisartasi." — Vieraat suutelivat morsianta. Samassa tuotiin esille laatikko täynnä hienoja ruusuja. Lapulla seisoi: "Tulkoon osaksenne se onni, jota te olette tuottaneet kaikkien tuttavainne elämään. Teidän S.C."

Seurue kiirehti kirkosta tyttöjen kotiin, jossa matkalaukut odottivat. Jadwinin ajopelit olivat jo odottamassa. Vielä kerran juoksi Laura huoneeseensa, jossa oli elänyt elonsa onnellisimman ajan. Nyt oli hän sen jättävä. Edessä oli tuntematon tulevaisuus. Ja kyyneleet silmissä heitti hän rakkaalle neitokammiolleen hyvästit. Polvistui vielä vuoteensa ääreen ja rukoili voimaa olla hyvä ja uskollinen vaimo. Samassa tunsi hän voimakkaan käden olallaan. Ensi kerran katsoi hän suoraan miestään silmiin.

"Tiedän — — ymmärrän", soperti tämä. Ja tuntien että tämä mies todella ymmärsi häntä ja oli häntä lähempänä kuin kukaan koskaan oli ollut hän kierii käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa kastunein kasvoin.

Kyyneleet vuotivat miehenkin silmistä hänen sanoessaan: "Kaikki on hyvin, rakkaani."

"Niin, niin, tähän hetkeen asti en ole sitä niin tuntenut. Alusta alkaen rakastin sinua tietämättä sitä. Olen ollut sinulle kova ja kylmä ja suren sitä. Minä rakastan sinua, kallis, kallis, enkä koskaan anna sinun sitä unohtaa."

Samassa muisti Jadwin jotain ja sanoi: "Meidän kauppamme, ethän sitä ole siis unohtanut."

"Unohdin minä sen, mutta sehän suloisinta onkin."

6.

Kuukaudet kuluivat. Jo oli kulunut kolme vuotta siitä, kun heidät vihittiin St. James’in kirkossa.

Siitä asti kun Jadwin oli Ranskan tullin takia myynyt miljonan bushelia vehnää, oli vehnän hinta alituiseen laskenut; 84:Stä se oli laskenut alle 80. Valtavat sadot kaikilla maailman äärillä olivat sitä hintain laskua edistäneet. Kukaan ei ollut halukas pörssissä ostamaan. Karhu-johtajat olivat voimakkaat. Hinta laski jo 72:teen. Satovyöryjä tulvi Chicagon syvänteeseen. Hyvä oli sato Argentiinassa ja Venäjän aukeilla; Intiassa, Burmassn, Mysoren ja Sindin pikku tiloilla tuli täysiä satoja. San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa oli maa yhtenä hedelmällisyyden tulvana. Ja kaikilta Yhdysvaltain kulmilta, Nebraskasta, Iowasta, Kansasista ja Illinoisista, koko vehnävyöhykkeeltä, tuli hyvän sadon tietoja.

Mutta alhainen hinta piti farmareita köyhinä. Uusia kiinnityksiä oli otettava, sadotkin pantattava etukäteen. Uusia koneita ei kannattanut ostaa. Keksi-Lännellä väheni ajokärryjen ja huoneurkujen menekki. Jossain muualla maailman kulmilla halpa vilja helpotti elämää, mutta Yhdysvalloissa vaikutti farmarien köyhyys koko liike-elämään lamaannusta. Wall-kadulla olivat osakkeet alhaisessa hinnassa. "Huonot ajat." Tätä kesti kolme vuotta. Chicagon pörssissä kävi sananparreksi lause, että huoleti voi myydä niin paljon kuin kaupaksi sai, sillä hinnat aina alenivat. "Karhumaisuus" pääsi niin valtaan, että se tuntui loppumattomalta.

Jadwin oli taas kiertynyt syvänteen pyörrevirtain vaikutuspiiriin. Karhu alkuaan oli hän taas kerran myynyt summassa ja voittanut. Kaksi kuukautta myöhemmin he Gretryn kanssa suunnittelivat entistä suuremman kaupan. Laura, joka ei juuri puuttunut miehensä liikeasioihin, näki lehdistä että kauppa kerran jo horjui perusteitaan myöten. Mutta Jadwin oli innostunut peliin. Hän ei enää tarvinnut Gretryn houkutuksia. Hänestä oli tullut strateegi, rohkea mies, joka ei koskaan ollut niin innoissaan kuin säälimättömän hyökkäyksen hetkinä. Kun toiset koittivat häntä työntää pois markkinoilta, narrasi hän ne ottamaan yhden väärän askeleen ja pannen koko omaisuutensa vaakaan iski kuolettavan iskun. Vasta paljoa myöhemmin kuuli Laura, kuinka likellä häviötä hän oli ollut.

Ja taas laski vehnän hinta. Huhtikuun ensi viikolla Jadwinin avioliiton kolmantena vuonaa oli kevätvehnän hinta Chicagon pörssissä 64, kesäkuun sato 65 ja syysvilja 66 1/8 senttiä. Helmikuulla Jadwin oli myynyt satatuhatta bushelia. Gretryn y.m. mukana uskoi hän hinnan laskeutuvan kuuteenkymmeneen. Mutta maaliskuulla ei alennut yhtään. Jadwin oli vakava. Tuo kauppa ei häntä juuri huolettanut, niin rikas hän oli. Häntä huolestutti "tilanne". Hän alkoi aavistaa, että jotenkin oli talven kuluessa tapahtunut muutos. Ajat paranivat. Täällä Kansakunnan Sydämessä, jossa ajan sairauden ja elon jysähdykset ensinnä tuntuivat, Jadwin tunsi elon veren nopeammin liikkuvan. Raha oli helpommalla. Ihmiset tuntuivat olevan rikkaita, arvopaperit vankemmat ja pantit auliimmat. New Yorkissa jo osakkeet nousivat hinnoissa. Miehet tekivät rahaa ja lainasivat, tuhlasivat sitä. Arkuista ja kassaholveista se levisi yli maan.

Kevät tuntui kylmältä ja Jadwin alkoi epäillä, että niin monina vuosina tullut runsas sato nyt voi pettää. Hän alkoi pitää silmällä ilmatietoja. Ne näyttivät vahvistavan hänen luulojaan. Keokuk'ista Iowasta tuli tieto, että viljaa haittasi kuivuus. 'Benedict, Yates Centre ja Douglas Kansasissa ilmoittivat kylmäin tuulien vikuuttaneen oraita. Illinoisissa oli halloja. Lunta ei ollut kyllin talvella. Ohio kyllä oli lupaava, niin myös Missouri, mutta Indianassa ei ollut kohtuullisenkaan sadon toivoa. Mitä sanoi Nebraska joka oli yhtä vehnävainiota kokonaan? Sieltäkin tuli sangen huolestuttavia tietoja.

Mutta tästä ei vielä voinut mitään ratkaisevaa päättää. 'Muista talvivehnän maista voi tulla toisenlaisia tietoja ja sitäpaitsi voivat pörssin Karhut pitää hinnat alhaisina, vaikka vehnää tuli vähänkin. He olivat voimakkaat. Ei yksikään Härkä heitä säikyttäisi.

Huhtikuun 10 p. tuli hallituksen satotieto. Se ennusti huonompaa vuodentuloa kuin oli ollut kymmeneen vuoteen. Mutta Karhut väittivät, että ulkomaiden sato kyllä puutteen korvaisi, ja että ilmat olivat jo alkaneet parata. Huhtik. 10:n päivän iltana olivat Gretryt Jadwinien luona näiden uudessa talossa North Avenuen varrella. Aterian jälkeen jättivät herrat Lauran ja rva Gretryn saliin ja menivät biljardihuoneeseen. Mutta vaikka pallot olivat pöydällä, eivät he alkaneetkaan pelata heti.

"Mitä ajattelet hallituksen raportista?" kysyi Jadwin.

Välittäjä liitusi biljardikeppiään ja sanoi rauhallisesti: "Kai siitä vähän taantumusta tulee, mutta pian se on ennallaan. Olen sanonut, että vehnä menee 60:een ja siinä pysyn."

"En ajatellut vain satoa. Sam, tänä kesänä tulee olemaan paremmat ajat ja korkeammat hinnat."

Gretry pudisti päätään ja alkoi pitkään todistella, että Jadwin oli väärässä. Mutta tämä piti päänsä ja sanoi painaen kätensä pöytää vaston: "Sam, me olemme päässeet pohjalle asti."

"Mutta minä sanon, että vehnä menee kuuteenkymmeneen." Ja pallokolmiota osottaen sanoi hän: "Lyötkö hajalle?"

Jadwin löi ja yhden pallon jäädessä kolme tuumaa taskun suusta sanoi hän: "Niin varmasti kuin teen tämän pallon, sanon ettei vehnä laske senttiäkään." Ja hän löi pallon sisään. Gretry laski keppinsä pois ja katsoi häneen hiljaa. Ei puhunut. Jadwin istui tuolilla kyynärpäät polvilla ja sanoi:

"Sam, suuren muutoksen aika on tullut. Me emme voi enää pelata niin kuin viime vuosina. Vehnä on nyt alle tuotantokustannusten, ja alemmas sitä ei lyödä millään ihmeellä maailmassa. Meidän Karhumme eivät sitä huomaa, mutta minä tiedän sen. Ennen syksyä vehnä nousee ja minä aion ennättää sen edelle."

"Huonot markkinat syksyyn asti."

"Puhutaan siitä syksyllä. Huomenna sinun poikasi ostavat minulle viissataatuhatta bushelia."

"Olet hullu. Odota kuukausi vielä."

"En päivääkään. Karhutappelu loppuu nyt."

"Ethän voi nyt erota pelistä, kun olet ollut mukana kolme vuotta."

"En eroakaan."

"Et kai — —."

"Kyllä. Minä alan ostaa. Huomenna ostan viisisataatuhatta syysvehnää. Ja enemmän myöhemmin. En ole Karhu enää. Tästä asti on Curtis Jadwin H-ä-r-k-ä."

"Teuraaksiko haluat, ja ihan selvin päin. Niitä kurkunkatkaisijoita vastaan? Luuletko että vanha Crookes, tai Kenniston tai pikku Sweeny antaa sinulle hetkenkään henqitysrauhaa, jos saavat sinut käsiinsä. Osta mitä olet myynyt, herran nimessä. Mutta älä rupea ostelemaan enempää. Odota. Jos markkinat ovat pohjaan koskettaneet, niin saan sen selville pian. Nyt on kyllä pysähdys ja syytä varoa."

"Varottu on ja siinä se erehdys onkin. Vain rohkea voittaa. Ostat siis huomenna minulle viissataatuhatta. Rahat olen sinulle varannut Illinois Trustissa."

"Hm — hm", saneli Gretry hitaasti. "Sinä olet joko Napoleon tai suuri idiootti."

"En kumpaakaan. Vähän älyä vain käytän… Sinun vuorosi."

"Hitto vie jos ymmärrän tätä."

"Uusi peli. Saat kuusi palloa ja minä voitan sinut ennen puoli yhdeksää."

"Dollari peliin."

"En pelaa rahasta."

Puolen tunnin päästä Jadwin sanoi: "Mennään rouvain luo. Älä heitä sikariasi. Me sovimme Lauran kanssa, että täällä saa polttaa."

"Montako huonetta teillä on?"

"En tiedä. Eilen löysin taas yhden."

He laskeutuivat hissillä alempaan kerrokseen ja pistäytyivät katsomaan taidegalleriaa ja soittosalia. Kun he astuivat sinne Jadwinin sytytettyä valot, pääsi Gretryltä pitkä vihellys. Sali oli kahden kerroksen korkuinen, puoliympyrän muotoinen ja katossa oli värilasinen kupu. Siellä täällä oli lasikaapeissa pikku veistokuvia ja muinaisesineitä ja seinät täynnä tauluja. Ja yhdellä seinällä olivat suuret kirkkourut.

"Onpa tämä". huudahti pörssiherra.

"Minä en noista paljoa ymmärrä, mutta Laura voi selittää. Ostelimme niitä ulkomailta. Laura sanoo, että tämä on paras. Hän osotti suurta Baurgerau'ta, joka kuvasi kylpevää nymphiryhmää.

"Tätä kai et näyttäisi pyhäkoulunopettajillesi. Pörssissä sanovat tällaisia kapakkakuviksi."

Jadwin ei nauranut. "En ole sitä niin ajatellut", sanoi hän vakavasti.

"Hieno maalaus", riensi Gretry parsimaan.

"Tästä pidän", sanoi Jadwin näyttäen suurta Detaillen taulua, joka esitti kyrassierejä täydessä lennossa.

"On se komea", yhtyi Gretry. "Somaa se taiteilijan työ. Likeltä katsoen on vain väritahroja, mutta kauempana ollen tulee esille kaunis kuva.." Ja ympärilleen katsellen sanoi hän: "Kai tässä on hyvästi rahaa?"

"En ole siihen itsekään vielä tottunut", vastasi Jadwin. "Olin täällä viime sunnuntaina ja ajattelin tätä uutta taloa ja rahaa. Ovatpa asiani kääntyneet, Sam. Muistanpa kuinka isäni farmilla oli noustava aikaisin karjaa hoitamaan. Sisareni kanssa me lämmittelimme jalkojamme heinissä. Sisko kuoli kahdeksantoista vanhana äkilliseen keuhkotautiin. Kuinka häntä rakastinkaan. Sinä muistat hänet. Kävithän väliin Grand Rapidsista meillä oravia ampumassa."

"En olo unohtanut."

"Haluaisimpa näyttää hänelle tämän ja hankkia hänelle iloa. Hän sai aina tehdä työtä, työtä, työtä, aamuin, päivin, illoin. Minusta on hauskaa hankkia toisille huvia."

"Sait hyvän vaimon — —."

Jadwin keskeytti sanoen puoliksi itsekseen: "Totta vie, sain." Gretry hämmästyi ja sanoi sitten silmiään siristäen: "Kyllä ymmärrän."

"Katsoppas näitä urkuja", sanoi Jadwin. He menivät yli huoneen ja Jadwin otti esille reikäisen rullan, jota Gretry katseli sillä juhlallisella harrastuksella, jota amerikalainen liikemies tuntee mekaanisia laitteita katsellessaan. Jadwin pani sen paikalleen ja painoi polkusimia. Ensin kuului suhinaa ja sitten Carmenin alkusoitto.

"Mainiota", huusi Gretry. Hän kuuli Jadwinin puhuvan, mutta korviinsa sattuivat vain sanat: "Toreador… hevosvoimaa…Madame Calve… sähkömoottori… hieno laulu."

Samassa seisoi Laura Jadwin oviverhojen aukossa. Hän oli mustassa pitsipuvussa, käsivarret ja kaula paljaina. Tukka korkealla ja olalla yksi rimsu. Kaulassa ihana helminauha, Gretry ihmetteli hänen kauneuttaan.

Sisään tulivat myös rva Gretry ja Page. Rouva oli pieni, eloisa, sievänlainen vaalakka nainen. Hän oli sukkela ja kielas. Pagesta oli tullut nuori nainen. Hänen vartalonsa oli kehittynyt, silmät tyyntyneet. Mutta vakava oli hän edelleen. Katsoi elämää sen juhlalliselta puolen.

"Kuulimme soittoa ja tulimme kuuntelemaan."

* * * * *

Kuluneet vuodet olivat olleet mitä merkitsevimmät Laura Jadwinin elämässä. Avioliittonsa jälkeen oli hän ihmeteltävän nopeasti kasvanut älyllisesti ja siveellisesti. Ei ollut hän enää sama tuulimuutteinen tyttönen. Uusi tekijä oli tullut hänen elämäänsä. Hänen rakkautensa. Hän oli nähnyt suuren valkeuden. Rakkaus oli sen tuonut.

Geneva-järvellä olivat he olleet kymmenen päivää. He olivat yksin jahtinsa kannella. Lämpimän takia ei’ hän ollut muuttanut illaksi pukuaan. Se oli pitsistä kukkaisella silkillä. Curtis oli pitänyt sitä kauneimpana.

Puoliyö läheni ja luonto oli' ihana. Jahdin koneenkäyttäjä istui selin hengittäen ulkoilmaa ja tupakoiden sekä pistäytyi väliin konehuoneeseensa.

Laura istui lepotuolissa likellä miestään, joka telttatuolilla istuen voi hoitaa peräsimen ratasta.

"Oletko tyytynyt siihen, että menit kanssani naimisiin, neiti Dearborn?" sanoi Curtis vihdoin. Ja Laura oli ottanut häntä kaulasta ja kuiskinut: "Minä rakastan sinua, rakastan, rakastan.." Tämä oli ratkaiseva hetki. Siihen saakka oli vaihdellut lempi ja epävarmuus. Nyt tunsi hän, että hän kuului kokonaan miehelleen, ja että rakkaus, naisen elämän suurin riemu, oli enemmän antaumus kuin voitto.

Siitä asti oli hänen onnensa ollut täydellinen. Ei ollut pilveäkään hänen päivänsä tiellä. Hänellä oli kaikki: miehen rakkaus, rikkaus, kauneus, terveys, raikas mieli, ystäviä, asema — kaikki. Jumala oli kaikkea antanut hänelle ja hänen ansiottaan. Ja miehensä tiesi hän myös olevan onnellisen. Heidän elämänsä oli yhtä jatkuvaa riemukulkua.

Laura tunsi vain, ettei hän ollut riittävästi sisar Pagelle. Hän oli antanut tälle kodin, vaatteita ja tilaisuuden opiskella. Mutta hän tunsi, että olisi pitänyt olla tälle enemmän äiti. Page kehittyi nopeasti ja pian oli esiintyvä avioliittokysymys.

Mutta miestään hän enimmin ajatteli. Kuinka vähän hän oli tätä tuntenut! Hän oli nyt kuin toinen mies. Olisi voinut olla mikä lurjus tahansa, ilman että Laura olisi sitä voinut tietää. Mutta onneksi oli hän paras ja hienoin mies, mitä Laura oli tuntenut. Joka kerran kun he olivat hetkenkään erillään, toi hän Lauralle lahjoja. Ja joulut, nimipäivät, hääpäivät hän aina muisti ja Laura löysi lahjoja tyynynsä alta tai päivällislautaseltaan. Ja mies uhrasi nämä päivät kokonaan hänelle. He kävivät yhdessä teatterissa. Mutta silti ei Jadwin ollut hänelle mikään sankari, vaan ihminen heikkouksineen. Hän voi esim. olla sangen epäjohdonmukainen ja puolustella itseään kaikenlaisilla viisasteluilla. Yksi hänen heikkouksiaan oli jahti Thetis. Juuri kun häntä olisi tarvittu ohjailemassa joitain töitä muualla, olikin hän aluksella nokisena ja öljyssä konetta laittelemassa tai maalaustouhussa. Rikkaana miehenä olisi hän voinut pitää miehistöä tekemässä, mutta hän selitti juhlallisesti, että "se maksaa". Mutta silti hän oli valmis tuhlailemaan uudistuksiin summia, jotka hämmästyttivät Lauraakin. Kalastukseen hän myös saattoi tuhlata rahoja ja aina kun siimat olivat ulkona vedessä, oli hän viideltä liikkeellä. Ja kuumimpinakin päivinä hän rannan varjossa onkineen koetteli onneaan. Laura ei voinut innostua kalastukseen. Veneen hidas liikunto ja pitkä toimettomuus hermostuttivat häntä. Jos hän joskus suvaitsi lähteä mukaan, oli Jadwinilla ja venemiehellä täysi työ miettiä, miten hän vain kaikki haluaisi. Mutta mikään ei auttanut. Hän sanoi: "Curtis rakkaani. Tämä on turhaa kaikki. Hukkaan te huvinne heitätte saadaksenne minut viihtymään. Siitä ei tule mitään. Parempi kun menette kahden."

Kerran he olivat käyneet Englannissa. Mutta se oli ollut Lauralle pettymys. Jadwin ei voinut ollenkaan innostua museoihin eikä kirkkoihin, vaikka urhoollisesti seurasikin Lauraa. Sillä matkalla he olivat ostelleet taide-esineitä uutta kotiaan varten, jonka sisustaminen lohdutti Lauraa ulkomaanmatkan pettymysten jälkeen. Kaksi vuotta oli sitä taloa heitä varten sisustettu ja sen aikaa olivat he asuneet hotellissa jättäen tyttöjen kodin Pagelle ja tädille.

Mutta kun he vihdoin pääsivät siihen palatsiin, ei se ollut aivan Lauran mieleen, vaikka hän ei sitä ilmaissut. Ulkonaisesti se oli mitä parhaalla paikalla puiston laidassa. Akkunoista näki kauas Michigan järvelle, jolla suuret alukset kuljettelivat viljalasteja ja kaikellaista tavaraa. Talli oli hyvä ja kukkia oli koko talveksi kasvisalissa.

Sisustus ei ollut aivan moitteeton. Jadwin oli erehtyen arvellut voivansa yllättää vaimonsa antamalla koko työn koristelijoille kysymättä häneltä mitään. Onneksi kyllä oli koristelijoilla aistia kyllin, niin ettei mitään suoranaista virhettä ollut, mutta Laurasta tuntui, kuin ei tämä kaikki olisi ollut hänen. Sentään oli hän ennättänyt ajoissa väliin ja saanut kirjaston, oman huoneensa ja vastaanottohuoneensa mieleisikseen.

Vaikea oli ollut hänen totuttautua niin suureen elämään. Hän aina ajatteli toriostoksia, vaikka ne olivat taloudenhoitajan huolena kokonaan. Aamiaisen jälkeen teki hänen mielensä siivota huoneensa, niinkuin oli lapsuudestaan oppinut tekemään. Hän pelkäsi hissiä eikä tahtonut tottua puhelinverkkoon, joka yhdisti huoneet toisiinsa. Myös oli hän peloissaan murtovarkaitten suhteen.

Enimmän häntä miellyttivät urut ja hevoset. Näitä oli mitä parhaita eikä hän koskaan lähtenyt kaupungille muutoin kuin vaunuissa tai keveillä ajorattailla. Kernaasti hän myös ratsasti palvelijan ja Jadwinin rotukoirain seuraamana.

Suuret urut herättivät ensinnä pelkoa. Hän soitti hyvin pianoa ja moitiskeli Jadwinin "itsesoittavaa". Mutta hän sai opettajan, joka ohjasi soittoa ja oppiessaan aukeni hänelle uuden ihastuksen mailina. Hänen musiikkimakunsa oli hieman kypsymätön — sen rajoina olivat Gounod ja Verdi. Mutta mahtavain sävelten hallinta antoi hänelle suuremmoisen valtatunteen.

Näyttelijälahjansa auttoivat häntä esittämään "mailman naisen" osaa ja niin hän tottui asemaansa piankin. Hän palvelutti itseään kuin vallasnainen konsanaan. Palvelijat ihailivat Jadwinia. Tämän toivomus oli vaikuttavampi kuin Lauran tarkka käsky. Laura huomasi esimerkiksi, että puutarhuri pani' kaikki taitonsa liikkeelle pitääkseen huolta siitä, että Jadwinilla olisi aina tuore Gardenia kukka napinlävessä, hän kun tuntui pitävän siitä. Rouvaa palveltiin kyllä täsmällisesti, mutta ilman tuollaista antautumusta.

Lauran hauskin aika oli ilta. Päivä kului kaikenlaisissa touhuissa. Jadwin lähti aina ennen kello puoli yhdeksää ja Laura tahtoi syödä aamiaisen hänen seurassaan. Yhdeksästä yhteentoista hän ratsasteli puistossa. Välipalan jälkeen luki hän etupäässä Browningin tai Meredithin teoksia. Joskus kävi ajelemassa. Kaupoista tultuaan saattoi hän pysähtyä Rookeryn eteen ja lähettää sanan miehelleen konttoriin, että tämä pääsi hänen kanssaan kotiin. Tai haki hän rva Cresslerin tai tädin tai rva Gretryn johonkin taulu- tai kukkasnäyttelyyn, tai vieraisillekin, vaikka hän yleensä ei harrastanut seuraelämää.

Päivällisen jälkeen oli Curtis hänen kanssaan kotona. He sulkeutuivat silloin kirjastoon, jossa Laura luki miehelleen tämän poltellessa sikaria. Page seurusteli vieraittensa kanssa.

Jadwinin maku oli vankka. Laura oli yrittänyt tutustuttaa Meredithiään hänelle, mutta kolme kappaletta kuultuaan sanoi mies: "mitä se hupsu jaarittelee." Silloin oli Laura jättänyt sen ja alkanut lukea muuta.

"En minä paljoa ymmärrä taiteesta", selitti Jadwin, "mutta minun mielestäni taide, joka ei tee maailmaa paremmaksi ja onnellisemmaksi, ei ole taidetta ollenkaan."

Vihdoin Laura keksi, että Jadwin ymmärsi Howellsia. "Ei siinä tapahdu paljoa", sanoi hän, "mutta minä tunnen kaikki nuo ihmiset." Hän ihaili Bartey Hubbardia ja sanoi: "Tunnen viisikymmentä tuollaista poikaa La Salle kadulla."

"Noin, juuri noin käy", huudahti hän usein kesken lukemista. "Niin minäkin tuossa kohdin tekisin. Tämä on toista kuin se hullu middletonilainen Dianoineen."

Väliin Jadwinit pitivät kutsut ja Curtis oli väsymätön näyttelemään talon merkillisyyksiä. Sunnuntaisin olivat Cresslerit päivällisillä. Täti Wess’iä ei ensin hevillä saatu taloon käymään.. Sen suuremmoisuus säikäytti häntä. Lauralle sanoi hän: "Hienoa tämä on, mutta kai se maksaakin. Mitähän isäsi sanoisi?" Ja hän laski sähkövaloja sekä pudisteli päätään.

Näin oli kulunut kolme vuotta. Tavat vakiintuivat. Jadwin yhä rikastui. Vuokrat tuottivat. Vehnäkeinotteluistakin hän voitti. Hänen Häräksi kääntymisensä oli Gretryn mielessä heidän palatessaan saliin ja hän sanoi vielä Jadwinille: "Jos olet päättänyt niskasi taittaa, niin voithan ilmoittaa minulle, millä hinnalla sinulle huomena on ostettava."

"Markkinahinta, minä haluan päästä kiini nopeasti."

Samassa ilmoitti palvelija Landry Courtin saapuneen ja nuorukainen astui huoneeseen kädessä kukkavihko ja makeislaatikko. Joitakin päiviä aikaisemmin oli Page läksyttänyt häntä siitä, että hän vain harrasti liikeasioitaan ja näännytti sieluansa. Hänen pitäisi lukea jotain. Ja niin tämä pari vähän ajan päästä vetäytyi kirjastoon. Siellä Page kysyi hänen mielikirjailijaansa ja sai! vastauksen, että hän luki "uusimpia kirjoja". Page taas ei niitä harrastanut, eikä niin ollut yhteistä pohjaa keskustelulle kirjallisuudesta, joten he alkoivat puhella itsestään ja toisistaan. Se innostutti heitä kumpaakin. Landry sanoi, että häntä aina oli innostanut halu päästä toisten edelle. Niin pallopelissä, kuin muussakin. "Sinun vahvin puolesi on ajastelevaisuus", sanoi hän Pagelle.

"Taitaa olla niin."

"Sinä et tarvitse kilpailun innostusta. Sinä olet parhaillasi yhden seurassa. Et harrasta joukkoa."

"Vihaan sitä."

"Minulle taas joukko on kaiken kiihotin. Kun ympärilläni huudetaan ja melutaan, olen parhaimmillani. Mutta niiden pitää olla miehiä." lisäsi hän juhlallisesti, "en siedä naisjoukkoja."

"Mutta yhden älykkään naisen seura on yhtä innostava kuin miesjoukon. Eikö se ole omituista?"

"On. Outoa. Minä uskon miehen ja naisen toveruuteen. Rakkaus — —", hän katkasi lauseensa. "En tiedä."

"Rakkaus on suurin voima kaikkeudessa", sanoi poika juhlallisesti.

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Page. "Se mahtaa olla mahtava voima."

"En minäkään ole koskaan rakastanut."

"Et rakastanut?"

"Minä vain luulin rakastavani", sanoi hän kättään heilauttaen.

"En minä ole edes luullut rakastavani."

"Uskotko aikaiseen avioliittoon?"

"Miehen ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin hän voi antaa vaimolleen kunnollisen kodin ja kaikkea. Minä en luule meneväni naimisiin."

"Mitä? Totta kai."

"En. Minä olen surumielinen ja vaitelias."

"Mitä se tekee. Olen minäkin joskus. Öisin."

"Mitä ajattelet pessimismistä? Carlyle oli pessimisti."

"Puhutaan rakkaudesta. Et voi uskoa rakkauteen ja pessimismiin yhtaikaa. Sinä olet niitä naisia, jotka rakastavat vain kerran, mutta syvästi."

"Se on naisen koko elämä", sanoi Page suurenevin silmin.

"Tekikö Enoch Arden oikein lähtiessään?"

"Oletko lukenut sen? Eikö se ollut jalosti tehty?"

"Minä vaan hitto soikoon, en olisi lähtenyt. Minä olisin mennyt siihen taloon ja heittänyt sen toisen ulos."

"Niin itsekäs voi mies olla. Ajattelee vain itseään. Ei ymmärrä rakkautta."

"Ymmärrän pitää kiinni siitä, mikä on minun. Pitäisikö minun antaa rakastamani nainen toiselle!"

"Vaikka hän rakastaa toista?"

"Minä ottaisin tyttöni ensin ja sitten tutkisin, mitä hän siitä toisesta ajattelee."

"Mutta ajattele, kuinka jaloa olisi uhrata hänet toiselle. Jos minä olisin Emoch Ardenin tilalla ja minun mieheni luulisi minun olevan kuolleen ja hän olisi onnellinen toisen kanssa, niin ilolla uhraisin itseni hänen onnensa hyväksi. Sitten menisin luostariin."

"Minä antaisin sen toisen mennä luostariin. Jos minä rakastaisin naista, en antaisi minkään maailmassa tulla väliin."

"Oletko niin päättävä?"

"Koettaisin ainakin parastani saadakseni omani."

"Minusta on hauskaa nähdä miehen olevan voimakkaan, päättäväisen."

"Ja mies haluaa nähdä naisen olevan naisellisen. Ethän pidä voimakkaista nahista?"

"En rahtuakaan."

"Sinä olet naisellisin kaikista tuntemistani. Olet kaunis ja jalo. Se innostaa minua. Tahdoin sanon sen sinulle."

"Tahdotko jotain luettavaa?"

"Otan mitä annat. Vaikka sen Ruskinin 'Venetsian kivet'. Ei ole juuri aikaa lukea, mutta minä luen vaikka yöllä ja pidän itseäni hereillä mustalla kahvilla."

"Olet taas päättävä. Minä uskon, että jos sinä päätät, voit tehdä vaikka mitä."

"Kyllä minä yrittää osaan."

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntal ja Page tuli aamiaiselle kello yhdeksän. Jadwin oli jo syönyt ja luki lehteään, Laura kaatoi toista kuppia kahvia. Ruokahuone oli hauska ja ilmava. Paljon akkunoita, yksi seinä avautuva kasvihuoneeseen. Jadwin oli sileäposkinen ja tuore kukka oli napinlävessään. Hienon sikarinsavu kierteli hänen päätään. Laura oli säteilevä valkeassa aamupuvussaan. Suuri orvokkikimppu oli hänen edessään pöydällä. Näkö teki Pageen miellyttävän vaikutuksen.

Jadwin heitti lehtensä pois ja meni ulos katsomaan hevosiaan joita juuri kävelytettiin ulkona. Page pisti lusikkansa grapefruitiin, mutta kääntyikin samassa Lauraan sanoen: "Luuletko että minun luonnollani voi mennä naimisiin?"

"Miksei, rakkaani?"

"Olenko mielestäsi naisellinen?"

"Minä luulen että sinä väliin otat kirjasi liian vakavasti. Olet nyt ollut sisällä kolme päivää ja aina on kirja tai muistikirja kädessäsi. Opinnot ovat hyviä, mutta — — —" S "Oh, opinnot. En välitä niistä. Laura, mitä on naisellisuus?"

"En tiedä, rakkaani. Olla ystävällinen ja hellä. Rakastaa miestään ja kotiaan ja kaikkia ihmisiä."

"Minusta naisellisuus on parempi kuin lukeneisuus."

"Molemmat ovat hyviä. Mutta jouduppas nyt, niin mennään kirkkoon."

"En välitä aamiaisesta. Tiedätkö, Landry Court puhui eilen - hän on väliin tyhmä — mutta hän puhui siitä, kuinka hyvä on katsoa silmiin sellaista naista, jota ymmärtää."

"Sanoiko hän niin?"

"Kyllä ja hän oli niin vakava. Mitä sinä luulet, oliko sellainen puhe hullua?"

"Eipä suinkaan. Hän tahtoi sillä sanoa, että hän pitää paljon sinusta."

"Oh, en minä sitä karkottanut", huudahti Page. "Mutta hän tahtoo kehittää henkistä puoltaan, ettei olisi vain rahakone. Ja hän tahtoisi että minä auttaisin häntä, Et kai pahastu jos hän tulee tänne väliin ja me luetaan yhdessä."

Toukokuun lopulla Jadwinit menivät Geneva järvelle ja ottivat Pagen mukaan. Laura oli toivonut, että hänen miehensä voisi viettää siellä aikansa kokonaan, mutta niin ei käynyt. Aluksi hän meni kaupunkiin vain kahdesti viikossa. Sitten joka toinen päivä. Gretry kävi usein siellä ja he puhuivat liikeasioista hiljaisella äänellä myöhään yöhön.

"Rakkaani", sanoi Laura vihdoin, "näen sinua yhä vähemmän ja minä kun olin odottanut tältä kesältä niin paljon."

"En pidä siitä enempää kuin sinäkään, mutta en voi sille mitään."

"Mutta sanoohan Gretrykin, että voit hoitaa asiasi täältä käsin. Mutta sinä et voi pysyä poissa pörssin kuuluviIta."

Oliko tuo totta? Aluksi oli Gretryn täytynyt kiinnittää hänen huomionsa syvänteen kuohuihin, mutta nyt hän halusi sinne omasta alotteestaan. Ja hän teki rahaa. Kuten hän oli ennustanut, olivat vehnän hinnat nousseet. Kaunis kevät oli kuitenkin parantanut toiveita ja pidättänyt häntäin nousua, niin että Jadwin oli myynyt 250 tuhatta pienellä voitolla. Mutta kun tuli kuuma kesäkuu, osti hän lisää viisisataatuhatta. Lisäsikin sitä. Tiedot kävivät epäedullisiksi. Kovaa kuumuutta seurasivat rankkasateet. Sitten hyönteiset ja heinäsirkat. Jadwinilla oli nyt hyvä varasto ja hinta oli 72, kaksitoista senttiä yli alkajaissumman.

"Se laskee vielä", varotti Gretry. "Crookes ja Sweeny eivät vielä ole käyneet käsiksi. Ranskassa tulee hyvä sato. Sinä leikit pyssyllä joka potkasee."

"Sitä ladataan vasta — Karhujen varalta."

Heinäkuun raportti osotti, että ensi kerran kuuteen vuoteen oli Yhdysvaltain sato oleva huono. Jadwin osti taas. Sitten väläytti hänen onnensa taas kultasiipiään. Ranskan sato olikin huono. Saksassa meni alle tavallisen. Unkarissa tuli vähän perunoita ja ruista. Kuukauden keskivaiheilla Jadwin kutsui Gretryn maalle ja kuljetti häntä Thetiksellä ympäri järveä. Hän ilmoitti tälle aikovansa ostaa yhä.

"Omalla vastuullasi", sanoi Gretry. "Hinta on korkea."

"Eipä juuri. 72 on alhainen hinta. Minä käyn kovin kourin käsiksi. Tahdon olla riippumaton kauppalehdistä, jotka joku Crookes voi ostaa milloin haluaa. Hankippas minulle luotettavia tiedottajia Europasta, niitä pitää olla Liverpoolissa, Pariisissa ja Odessassa ja niiden on ilmoitettava joka päivä."

Gretry mietti hetken. — "Kaipa sen saa aikaan. Minä toimitan."

Heinäkuun lopulla alkoi näiltä tulla tietoja. Koko Europassa kysyttiin vehnää. Viljakauppiaat ostivat auliisti ja tekivät sopimuksia tulevista hankinnoista. Elokuussa alettiin tilata Amerikan vehnää. Ensin hajallisin tilauksin, sitten yhä taajemmin. Niin saapui syksy. Europassa vallitsi levottomuutta talviruoan suhteen, ja Amerikassa oli vain kohtalainen sato. Venäjä, Yhdysvallat ja Argentiina saivat elättää mailman seuraavan kahdentoista kuukauden kuluessa.

Chicagon vehnäpörssin viisari osotti 75 senttiä ja sillä hinnalla myi Jadwin koko syysvehnänsä sekä osti samassa kolme miljonaa bushelia joulukuun satoa. Koskaan ennen ei hän ollut niin antautunut syvänteen virtaan. Mutta jotain suurta oli tekeillä. Hän tunsi sen. Joka puolella tuntui vilkastuva liike. Hitaus oli lähtemästä. Yhä nopeampana vilisi virta. Ja hän oli aallon harjalla. Nyt alkoi edellisten päiväin aavistus ja päättäväisyys kantaa hedelmiä. Luottavaisena sukelti Jadwin syvyyteen. Viikko viikolta vilkastui syvänteen pyörre, joka viikko kasvoivat Europan tilaukset, ja 75—78 sentissä kieppunut hinta hyppäsi kuun lopulla ylös 80:een. Sinä päivänä osti Jadwin itselleen paikan Kauppakamarista. Hän ei enää ollut "sivullinen".

7.

Eräänä marraskuun aamuna istui Laura aamiaisella miehensä kanssa. Hän oli vakavan näköinen, ja kun Jadwin laski lehtensä työntäen kahvikupin häntä kohti, käytti hän tilaisuutta sanoakseen: "Curtis."

"Mitä, tyttöseni?"

"Rakas… milloin pääset — tästä kaupastasi? ethän koskaan ole näin ollut. Minä en enää saa sinua hetkeksikään yksikseni. Jos et tutki lehtiä ja raportteja etkä keskustele tuntikausia Gretryn kanssa, niin aatoksesi näyttää olevan siellä pörssissä. Rakkaani, en haluaisi valittaa enkä olla itsekäs, mutta tuntuu kuin olisi ikävä. Eilen sanoit että selviätte Gretryn kanssa yhdeksään ja minä odotin ja odotin. Kello yksitoista menin vuoteelle, mutta minun oli ikävä. Ilta oli pitkä. Minulla oli ylläni se puku, josta enimmin pidät…"

Pitemmälle ei hän päässyt, kun hänen miehensä otti hänet käsivarsiinsa ja itseään piinaten puheli, kuinka hän oli itsekäs aasi, joka ei ollut yhdenkään niiden kyyneleiden arvoinen, jotka nyt pirahtelivat Lauran silmistä.

"Ei puhuta siitä enää. Minä olen niin itsekäs…" sanoi Laura.

"Mitä joutavia, minähän…"

"Mutta lopetathan sinä tämän keinottelun? Mitä hyötyä siitä on? Olemmehan niin rikkaat, ettemme voi rahaamme kuluttaa. Miksi lisää?"

"Ei se ole raha, vaan se jännitys — —"

"Siinäpä se. Jännitys! Se muuttaa sinut. Olet jo usein niin hermostunut ettet kuule kun sinulle puhun. Mielessäsi on vain vehnä, vehnä, vehnä. Kuinka sitä vihaan ja pelkään."

"Se ratkaisee. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi minuutiksikaan mailman kaikesta vehnästä."

"Ja lopetat keinottelun?"

"Niin, katsos, enhän minä pääse heti pois, mutta niin pian kun tilaisuus tulee. Mutta se ei saa olla meidän välillämme. Milloinkas me viimeksi luimmekaan yhdessä?"

"Ei sitten kun maalta tulimme."

"Niin on, hitto vieköön. Täytyy päästä irti. Mutta et usko kuinka se vehnäkauppa innostaa. Ja mitä olisi minun tehtävä? Mitä tekisimme me, jotka jo olemme rahakassamme koonneet? Täytyyhän jotain toimia. Minä en viitsi maleksia klubeissa enkä harrasta kilpa-ajoja enkä viattomain kettujen kuoliaaksi ratsastusta. Pörssi on ainoa kunnon peli. Mutta olen mennyt siinä pitkälle ja lupaan lopettaa. Mutta se on hienoa huvia. Kun osaat laskea paremmin ja nähdä kauemmaksi kuin toiset ja kun sitten juuri niin käy kuin olet laskenut, niin arvaatko —— —"

"Mutta ethän sinä puhu siitä minulle. En tiedä mitään asioistasi. Kuulen Courtilta ja Gretryltä vähän, mutta en koskaan sinulta. Etkö luota minuun? Etkö halua minun elävän mukanasi joka kohdassa? Kuule mitä teet nyt?"

"Kyllähän minä puhuisinkin. Et tietenkään saa puhua kellekään näistä asioista."

Laura lupasi ja Jadwin sanoi: "Minä olen niitä, jotka uskovat, että vehnän hinta nousee. Viime huhtikuulla jo huomasin. Nyt ostin elokuulla kolme miljoonaa bushelia."

"Kolme miljonaa! Mitä teet sillä?"

Jadwin koetti selittää, että hän oli vain ostanut oikeuden vaatia määräpäivänä sen vehnämäärän, mutta Laura ei näyttänyt ymmärtävän. Hän sanoi: "Jatka vaan."

"Katsos, sitten huomasimme että sateet Englannissa saattavat tuottaa huonon sadon ja syyskuussa saimme kuulla, ettei Siperia jaksa kasvattaa kyllin Venäjän eteläisiä läänejä varten. Siten jäivät Yhdysvallat ja Argentina koko mailman hankkijoiksi. Se kohotti hintoja. Minä olen laskenut, että pian Englanti ja Italia ja Saksa ovat valmiit maksamaan hyvästi Amerikan vehnästä. Se on heidän ravintoaan."

"Miksei sitten anneta sitä niille ihmisparoille?"

Jadwin katsoi häneen ällistyneenä: "Annetaanhan niille…"

Mutta samassa toi palvelija kolme kirjelippua.

"Mitä nuo ovat? Saat ne joka aamu."

"Ne ovat sähkösanomia. Tämä on Odessasta. Salatieto, mutta minä selitän sinulle." Hän käänteli avainkirjan sivuja hetken ja kirjotteli sanoja kirjekuoren selkään kellonperissään olevalla kultakynällä. "Kas niin: Liverpoolissa kohonnut sentin. Europan hinta on houkutteleva."

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — — Minun täytyy nyt lähteä."

"Mitä siinä oli? Kas nyt sinä unohdat minut. Ilmeesi on niin julman ylpeä."

"Lue itse."

Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"

"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön." Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee, Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta sadosta. Hinta nousee kattoon…"

"Vaunut", ilmoitti palvelijatar.

"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."

Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti. Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän: "Kas — hyvänen aika."

Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."

"Milloin olette tullut?"

"Kolme päivää sitten ja aivan salavihkaa. Ei kukaan tiedä. Tulin suoraan Toscanasta. Puistoista ja marmoripilaristoista."

"Tänne Chicagon talveen."

"Tuntui kuin tarvitsisi tämän kaupungin karheutta taas. Hyvää sekin on. No miten voi miehenne? Kuulin hänestä New Yorkissa. Ja Page, se juhlallinen posIiini-Minerva?"

"Hänestä on tullut nuori nainen."

"Entäs se Landry Court, joka oli aina kuin olisi tukkansa juuri leikattu, ja täti ja Cresslerit?"

"Hyvin vaan. Cresslerit tulevat iloisiksi kuullessaan teidän palanneen."

"Entä te itse, rouva Jadwin? Mutta tehän näytätte niin onnelliselta, ettei tarvitse kysyä."

"Ja herra Corthell näyttää myös iloiselta ja onnelliselta."

"Herra Corthell on iloinen ja — siedettävän — onnellinen. Hän on menettänyt joitakin kuvitelmia, mutta säilyttänyt sen verran, että niiden varassa voi vanheta."

"Eipä luulisi menettävän kuvitelmiaan Toscanan puistoissa."

"Eipä siellä. Jälellä olevatkin siellä virkistyvät. Mutta menetettykin kuvitelma voi olla sangen kaunis — Chicagossa."

"Tulkaa meille päivällisille", sanoi Laura. "Miestäni tuskin tapaatte, mutta joitain tauluja meillä on. Kutsutaan vanhoja ystäviä mukaan. Tuletteko?"

"Ettekö ole saanut kirjelippuani? Kysyin saanko tulla tänään. Olen täällä vain muutaman päivän. Huomenna menen St. Louisiin, jossa viivyn viikon."

"Kirjettä? Nyt ymmärrän. Curtis kokosi kiireessä koko postin tänä aamuna taskuunsa. Sinne meni teidänkin kirjeenne. Tulkaa tänään. Syömme kello kuusi. Tiedättekö missä asumme?"

"Kyllä. Katsoin osotteen kalenterista ja kuljin siitä ohi. Tyyli on hämmästyttävän hyvä."

"Mutta mitä olette tehnyt tällä Välin?"

"En mitään. Ollut jouten, vähän maalannut, katsellut 13:nnnen vuosisadan lasimaalauksia Avignonissa ja Siennassa."

"Ja menettekö takasin?"

"Niin luulen. Kuukauden päästä. Mutta nyt minun täytyy mennä lupaamaani paikkaan."

Hän heitti hyvästit ja Laura ratsasti kotiin iloisena. Corthell puhui hyvin ja sai hänetkin puhumaan hyvin. Kotona hän heti soitti Cresslerille ja pyysi näitä päivällisille, mutta sai tietää, että sinne tulee vieras. Ja Page ja Landry kun menevät täti Wessille!

Ennen kuutta istui Laura kirjaston lieden ääressä mustassa samettipuvussaan leikaten uutta kirjaa auki norsunluuveitsellä, joka oli kuin hänen hienojen sormiensa jatkoa. Hermostuneesti katsahteli hän väliin kelloa. Jadwin ei ollut tullut, vaikka tavallisesti tuli viideltä ja ennenkin. Kun Corthell tuli viittä vaille, ei talon isäntää vain kuulunut. Palvelija ilmoitti hänen soittaneen tulevansa puolen tunnin kuluessa. Hevoset olivat tulleet jo ennen. Laura käski viivyttämään ateriaa puolen tuntia. Corthellille selitti hän:

"Meidän täytyy odottaa hetkinen, Curtis soitti, että hänellä on asioita eikä pääse vielä."

He istuutuivat kummallekin puolen takkaa ja kolme neljännestä Corthell kertoili elämästään Italiassa. Sitten ilmoitettiin ateria.

"Eikö herra Jadwin ole tullut?" kysyi Laura.

"Ei, rouva."

Laura purasi huultaan. "En ymmärrä missä hän viipyy. Saamme siis tulla toimeen näin", sanoi hän pyytäen vierastaan astumaan ruokasaliin.

Suuressa salissa, joka tuoksui laakson liljoilta, he aterioivat kahden.

"Herra Jadwinilla kai on kiireitä?"

"Ei erityisiä. Kiinteistöt hoitavat itsensä ja hra Gretry välittää enimmät pörssiasiat. Tilapäisesti sattuu. Minä moitin häntä aamulla pörssipelistä ja hän lupasi lopettaa. Se näkyy vievän miesten ajan ja huomion."

"Miksi rajottaa harrastuksia vain liikeasioihin?" sanoi Corthell viiniään maistellen. "Onko oikeutta antautua kokonaan millekään asialle — taiteellekaan tai uskonnolle."

"Uskonnolle? — en tiedä."

"Kyllä se jonka teemme yli yksilöllisen työmme, on tärkeätä. Tietysti meidän on koottava oma kasamme, mutta eikö ne korret, joita kannamme naapurimme ketoon, edistä enimmin kasvua?"

"Mutta eikö uskonto ole enemmän kuin pari kortta?"

"Enpä tiedä. Jos ne ovat omasta työstä eikä ylijäämästä. Oma keko ensin. Se on perusta. Uskonto, joka vaatisi kaiken kokoomaan toisen kekoon, olisi tuhoisa. Sillä välinhän minun ketoni kasvaisi ohdakkeita."

"Mutta jos naapurinne keto kasvaisi kukkia?"

"Ikävä kyllä kasvavat rikkaruohot nopeammin ja nepä pian tukahuttaisivat naapurinkin kukat."

"Tuo tuntuu itsekkäältä. Entäpä jos naapuri on rampa tai sokea? Hänen ketonsa jäisi niin hoitamatta. Minun korteni silloin auttaisivat."

"Toisellakin puolen on naapuri. — Ei. Ensi velvollisuus on hoitaa oma työnsä. Siten edistää paraiten yhteistäkin. Jos sen kustannuksella teemme toiselle hyvää, autamme vain yksilöä ja riistämme kansaa. Yhteisölle tehty hyvä on monta vertaa parempi kuin jollekin yksilölle tehty."

"Alan käsittää. Minä, yksilö, siis merkitsen sangen vähän. Tärkeä on se laji, johon kuulun, se jotain tuhanten Laura Jadwinien yhteiskuva. Mitä minä olenkaan! Ne pikku seikat, jotka minut muista erottavat, siliävät sangen pian. Mutta tyyppi pysyy. ja pysyvää täytyy rakentaa. Tyyppi paranee aina."

"Ei ainakaan taannu."

"Se alkoi hyvänä eikä pääse siihen takasin. Mutta alle erään pisteen ei se laske. Meidän on se kohotettava aina ylemmä, ja sitä estää alenemasta Jumala."

"Tai luonto."

"Jumala ja luonto yhdessä. Hehän ovat sama asia."

"Niin yksinkertaista."

"Kaunista. Tämä panee ajattelemaan."

Innokkaasti keskustellen nousivat he pöydästä. Laura sanoi: "Kahvin juomme tauIugalleriassa. Olkaa hyvä ja polttakaa vain."

Corthell sytytti paperossin ja he menivät lasikattoiseen ympyräsaliin. Pysähtyen Bougereaun eteen sanoi Laura:

"Tästä pidän enimmän."

"Niinkö? Se johtuu kai siitä, että se helpoimmin tyydyttää teitä. Ei vaadi mitään ponnistusta."

"En tiedä."

"Bourgereau täyttää aina paikkansa, mutta minä en voi ihailla hänen taidettaan."

"Mutta eikö häntä pidetä parhaana — hänen liljamaalauksensa, piirustus, väritys?"

"Mutta jos ajattelette, mitä se sanoo, niin… Katsokaas esimerkiksi tätä."

"Tuotako? Sen ostimme New Yorkista. Jokin länteläinen taiteilija. En ole pannut sitä merkille."

"Katsokaahan nyt. Tässä on enemmän kuin puita ja järvi ja iltarusko. Taiteilija on tuntenut yön lähestyvän. Hän on kuullut sammakkojen visertävän ja tuntenut yön sumut kasvoillaan. Ja hänen on ollut ikävä, mieli synkistynyt. Noihin varjoihin on hän sen valanut. Ja tuo tyyni musta järvi kuvastelee elämän synkkiä, salaisia suruja. Se on sydän. Ei kukaan näe, kuinka syvä se on ja mitä uponneita toiveita ja haudattuja haluja sen pohjalta löytyisikään. Se kuiskii epätoivoa. — Se on parempi kuin nymphit."

"Ihan minua hävettää, kun en nähnyt tuota itse. Tulen usein sitä katselemaan. Tästä huoneesta olen pitänyt enimmän, mutta etupäässä urkujen takia."

"Kadehdin niitä. Noin mahtavat. Saanko soittaa teille? Jotain tuon pikku taulun täydennykseksi?"

"Olisin hyvin iloinen."

Corthell pyysi saada pienentää valoja. Sitten istuutui hän johtajan paikalle. Laura istui nojatuolissa sivulla. Taiteilijan varjokuva kuvastui seinään ja koskettimilla olivat hänen pitkät, solevat sormensa. Ja näistä tuntuivat suorastaan valuvan MendeIssohnin "Lohdutuksen" säveleet.

"Kuuletteko", sanoi soittaja, "kuinka kiihkeitä kysymykset ovat ja kuinka vastaus on aina tyyni, rauhottava ja arvokas."

"Ymmärrän", kuului kuiskaus paljon puhuvan huokauksen mukana.

"Tämä on yksinkertaista kuin Bourgereau, mutta vaikuttaa suoranaisesti. Haluatteko kuulla Beethovenia?"

"Pelkään — —", kuului vastaus, mutta sitä odottamatta alkoi kuulua "Appasionata" Sen loputtua rukoilivat Lauran silmät lisää.

"Tästä olen aina pitänyt. Se on Lisztin Mefisto-valssi. Se on vaikea soittaa uruilla, mutta ehkä saatte käsityksen.." Ja soiton mukaan huojuen saneli hän väliin selityksiään:

"Vilkasta ja eloisaa, eikö niin…. ja nyt oikukasta kuin nainen, joka epäröi ja sitten ottaa askeleen. Jaloa, ihanteisin pyrkimystä… Ja pohjana aistillinen tunnevirta… sitten kiihkeätä… ahnasta… ja lopuksi kidutus, kuoleman ikävyys… Sama idea Wagnerilla."

Laura oli' kuin ylä-ilmoissa. Tämä oli enemmän kuin Gounod ja Verdi. Hän ymmärsi musiikkia nopeasti ja nuo Lisztin venytetyt säveleet tapasivat hänen sisällään ennen mykän kielen, joka alkoi soida pannen koko hänen olemuksensa väräjämään ja kierii kyyneleet hänen silmiinsä. Hänestä tuntui kuin olisi maailma auennut hänen eteensä ja tietämättömänä oli hän noista asioista, joita Corthell selitteli samalla kuin otaksuen hänen ne tuntevan. Kuinka kaukana olikaan hänestä todellinen taiteen mailma, jossa Corthell liikkui. Hän päätti jättää Bougereaun ja Verdin.

Hän ihmetteli. Totisesti oli kaksi Laura Jadwinia. Toinen tyyni ja tasainen, joka rakasti hiljaista kotielämää, kävi kirkossa säännöllisesti ja pelkäsi oman talonsa hissiä. Mutta väliin tuli esille se toinen, se joka oli aikonut suureksi näyttelijättäreksi ja jolla oli purkautuvan toimekas luonne. Tämä kulki yksin huoneissaan korskearyhtisenä, luki Meredithiä ja ajoi täyttä laukkaa läpi puiston mustalla hevosella, piiloutui mustaan samettiin, oli ylpeä valkeasta ihostaan ja kauneudestaan. Tämä Laura Jadwin halusi istua nojallaan taulugalleriassa, kuunnellen kultaisista uruista Beethoovenin ja Lisztin kiihkeitä intohimoja.

Samassa lakkasi soitto ja hän veti pitkään henkeään.

"Ihmeellistä", sanoi hän. "Uutta kieltä, uusia ajatuksia, liian hienoja kielen kertoa."

"Niinpä luulen. Kaikista taiteista on musiikki syvällisin. Rivin toisessa päässä on rakennustaide, joka vetoaa tavalliseen joukkoon, kansaan. Runous ja maalaus ovat luokkain asioita, ne ulottuvat sivistyneiden piiriin. Mutta musiikissa puhuu sielu toiselle. Säveltäjä tarkotti sen sinun ja itsensä väliseksi. Ei kellekään sivulliselle. Koska hänen sielunsa on täynnä murhetta ja intohimoja tai¹ epätietoisuuden raateleva, iljanteita hakeva, niin tulee hän luoksesi, vain sinun, ja kertoo murheensa, tietäen saavansa lohtua ja ymmärtämystä. Tietäen, että sinun sielusi on kokenut samaa ja musiikissa ne yhtyvät henkiseen avioon."

Samassa leimahtivat liekit täyteen valoon ja sisään ryntäsi Curtis Jadwin huudahtaen: "Missä olet tyttöni. Hiis vieköön. Nyt selvisin siitä ja tein viissataa tuhatta!"

Laura ja taiteilija räpäyttivät silmiään niin äkillisen valon välähtäessä ja Laura varjosti katsettaan.

"Oh, en tahtonut sinua sokaista, mutta en halunnut kertoa hyvää uutista pimeässäkään."

Corthell nousi ja vasta nyt Jadwin huomasi hänet.

"Herra Corthell, muistathan?", sanoi Laura.

"Totta kai. Hauska tavata taas. En aavistanut teidän olevan täällä. Tulin kai äkkiä. Mutta nyt muistankin tavanneeni postini joukossa teidän korttinne vaimolleni. Tulin erehdyksestä sen avanneeksi."

"Sinä veit postini", sanoi Laura.

"Niin, olisin soittanut sinulle, mutta oli tulinen kiire koko päivän. Kuten jo lörpötin, päätin tänään pienen kaupan eräiden liverpooIilaisten kanssa ja aikaa vei niiden sähkösanoman odottaminen. Soitinhan."

"Niin, mutta lupasit tulla puolessa tunnissa."

"Mutta sähkösanoma viipyikin. Se oli vehnäjuttu, Laura, josta aamulla kerroin. Viisi miljoonaa bushelia ja viistoista senttiä voittoa bushelilta. Laskimme juuri välittäjäni kanssa ja minulle tuli puolen miljoonaa puhdasta. Hoh, kun uuvuttaa. Luuletko, että saisin ison kupin teetä?"

"Etkö ole syönyt, Curtis?"

"Söimme Samin kanssa jossain seisaaltamme. Se olisi voinut olla vaikka sahajauhoa, niin kiihtyneitä olimme. Kyllä tuntuu nahassa, herra Corthell, kun tekee kymmenessä tunnissa puolen miljoonaa."

"Sen kyllä ymmärtää", vastasi tämä. Jadwin kääntyi vaimoonsa täynnä riemuisaa huumoria, jota tuntee nopeasti rikastuva amerikalainen.

"Mitäs sanot, Laura?" kysäsi hän iskien kämmentään tuolin nojaan. "Puolen miljoonaa yhdellä iskulla, eivätpä sano nyt La Salle kadulla, etten minä tunne vehnää. Sam — hra Gretry, välittäjäni — sanoi tänään: 'kyllä minä paljastan pääni, Jadwin. Luulin sinun olevan väärässä, mutta paremmin pelaat tätä peliä kuin minä’ ja hän on välittänyt vehnää kolmisenkymmentä vuotta. Minä tiesin", sanoi hän tehden nopean liikkeen, "tiesin että vehnä nousee. Kaikki nauroivat minulle. Tunsin Europan asiat. Tiesin, että oli hyvä ostaa vehnää. Nyt kaikki ostavat. Anteeksi, herra Corthell, en ole näin lörpöttänyt kuukausiin. En joka päivä tee viittäsataatuhatta."

"Mutta tämä oli viimeinen — eikö?" sanoi Laura.

"Kyllä", sanoi Jadwin, vetästen nopean henkäyksen. "Nyt selvisin siitä. En keinottele enää. Koettakoon joku muu. Saa nähdä, pitääkö viittä miljoonaa bushelia kunnes tarvitaan. Kuinka on sen teen laita, Laura?"

"Mikä sinulla on kädessäsi?" vastasi tämä hymyillen.

Jadwin tuijotti kädessään olevaan kuppiin. "Jopa nyt", huudahti hän. "Corthell, sen sanon, ostakaa toukokuun vehnää. Se maksaa."

"Ei kiitos", vastasi taiteilija. "Minä menettäisin pääni, jos voittaisin, ja rahani, jos en voittaisi."

"Taitaa olla niin. Pysykää irrallaan siitä. Se on rikasten peliä. Eikä siinä ole mitään huvia, jollei’ pane vaaraan enempää kuin mitä liikenee. Mutta ei puhuta enää liikeasioista. Te olette taiteilija, herra Corthell. Mitä pidätte talostamme?"

Kun sitten Corthell oli lähtenyt ja he tapansa mukaan tekivät läpi huoneiden kierroksen, jota Jadwin ei olisi koskaan uskonut palvelijoille, sammuttaen valot ja koetellen, ovatko akkunat kiinni, sanoi Laura: "Ja nyt olet siis irti siitä?"

"Minulla ei ole jyvääkään vehnää."

Seuraavana päivänä hän vain pistäytyi keskikaupungilla. Ei edes mennyt pörssitaloon. Puheli hetkisen kiinteistöjä hoitavan konttoristin kanssa, kirjotti pari pientä kirjettä, pani nimensä muutamaan paperiin ja oli kotona pian taas. Illalla vei hän Lauran, Pagen ja Landry Courtin teatteriin. Toisena aamuna aamiaisen jälkeen pisti hän kädet taskuihinsa ja sanoi: "No, mitäs tehdään?"

"Jos ajeltaisiin puistossa."

"M— M— yes. All right. Ajellaan vain."

"Ei, ei", riensi Laura sanomaan, kun huomasi ettei tuuma toista miellyttänyt. "Et sinä siitä välitä."

"Totta sekin. Tunnen sen puiston. Onko aikakausIehdissä mitä luettavaa?"

Laura haki ne esille ja Jadwin istui mukavasti kirjaston nahkatuoliin lähellään sikarilaatikko. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Tämä on aika mukavaa. Toista kuin juosta La Salko kadulla pää täynnä touhua. Tästä minä pidän."

Mutta kun Laura, joka oli jättänyt menemättä ratsastamaan, tuntia myöhemmin katsoi huoneeseen, oli se tyhjä. Aikakauskirjat olivat sekasin pöydällä ja maassa. Niitä oli hätäisesti silmäilty. Palvelija sanoi, että herra oli tallissa. Pian tuli hän kuitenkin sisään ja Laura tapasi hänet tupakoimasta kirja kädessä.

"Luin sen viime viikolla", riensi Laura sanomaan. "Eikö se ole hyvä?"

"Oo, jaa — eikö jo ole ruoan aika? Mennäänkös iltapäiväteatteriin? Ai, nyt onkin torstai."

"Saanko lukea sinulle sitä?" sanoi Laura, ottaen kirjan.

"Minä luulen, että se ei vetele nyt. Tuntui kuivalta. Jos laki sallisi, menisin Geneve-järvelle jääkalastukseen. Laura, mennäänkö Floridaan?"

"Minäpä sanon. Mennään jouluksi Geneva-järvelle."

Se oli päätetty. Cresslerit ja Gretryt sekä Corthell ja Court kutsuttiin mukaan. Page ja täti Wess tietysti myös. Jadwin tuotti sinne hevosia ja rekiä. Heillä oli iso joulukuusi ja Corthell laati säveleet sekä sanat lauluun, joka miellytti kaikkia. Kaksi päivää uudenvuoden jälkeen kun Landry Court tuli Chicagosta, kertoi hän pörssissä olleen suuren päivän. Laura tapasi takan edestä seurueen, johon kuului Jadwin, Cressler ja Gretry. Page istui käsi poskella innotta kuunnellen Landry Courtin kuvausta. Nurkassa luki Sheldon Corthell italialaisia runoja. Landry kertoi:

"Argentinan huono sato tuli tiedoksi. Se pani hinnan heti aluksi 83:een ja kaikki tahtoivat ostaa, yleisö on mukana. Yhtä myyjää tohti on kymmenen ostajaa, En muista niin kuumaa päivää olleen pörssissä."

Laura näki Jadwinin silmäin säteilevän.

"Sanoinhan sinulle, Sam."

"Vehnää on kyllin. Odotas kun päästään dollariin. Farmarit eivät ole vielä myyneet kaikkia. Nostakaa hinta vain kyllin korkealle ja ne kaapivat sitä kokoon vaikka kiven kolosta."

"Minä sanon, Sam." selitti Jadwin, "että liikavehnä menee Europaan ja myyjät saavat pitää kiirettä."

"Crookes-joukkko näkyy luottavan siihen, että laskee", selitti Landry. "Myivät rohkeasti tänä aamuna."

"Sepä aatos", huudahti Jadwin. "Myydä lyhyeen Argentiinan sadon pettäessä ja kun Europasta tulevat nämä härkätiedot."

"Paljon on myyty", selitti Gretry. S Mitä Jadwin yrittikään, syvänteen kuohu kuului hänen korviinsa joka hetki, yötä päivää. Tuo La Salle kadun pyörre veti kovemmin kuin koskaan ennen. Ja hän, joka vehnän retket tiesi, pitikö hänen olla poissa pelistä. Pitikö hänen olla jouten, kun pikkumiehet sulkivat silmänsä vetten vyöryiltä niitä ymmärtämättä ja osaamatta käyttää tilaisuuksia. Sitä suurta, mitä hän odotti, ei oltu vielä nähty. Eiköhän se tulisi mestarikäden tarttuessa asioihin? Eikö ollut päällikön aika astua esiin? Eikö kumous kutsunut Napoleoniaan? Olisiko joku toinen astuva paikalle, jolle häntä ei kuulunut? Tämä toimettomuus kalvoi häntä. Hän ajeli pitkiä matkoja yksinään ajatellen, suunnitellen. Hänellä oli pörssipaikkansa yhä. Myös Europan kirjeenvaihtajat. Joka aamu tulivat tiedot ja joka iltalehti varmisti hänen arvionsa.

"Minä olen erilläni", sanoi hän vaimolleen, "mutta tiedänpä kuka voisi ottaa sen Crookes joukkion tuohon kouraan." — hän iski pöytään — "ja murskaisi ne kuin munan kuoren."

Kun he sitten olivat tulleet taas Chicagoon, kantoi Landry Court Pagelle lehtiä ja puhui aina pörssin vilkkaasta liikkeestä. Hän luki lehdistä, kuinka uusi tekijä oli astunut Chicagon viljapörssiin. Rohkea Härkä-ryhmä oli ilmeisesti muodostunut ja oli se nopeasti nousemassa pörssin kontrolliin. Sen vaikutuksesta nousi hinta taas. Äkkiä osti se Tuntematon Härkä kaksi miljoonaa bushelia. Lehdet ihmettelivät tämän salaisen tulokkaan rohkeutta. Newyorkilaisten epäiltiin olevan pelissä, mutta — selitti eräs lehti — "sieltä käsin kielletään jyrkästi osallisuus ja niin on, että se Tuntematon Härkä on 'Tuulten kaupungin' omia asukkaita."

Page katsahti Landryyn ja tämä sanoi: "Emmeköhän molemmat ajatelleet samaa?"

"Mutta hänhän lupasi siskolle lopettavansa kokonaan. Mitä luulet?"

"En luule mitään."

"Sano: en uskoisi."

"Olkoon niin sitten. Minun tehtäväni on täyttää hra Gretryn määräykset."

"Tiedän, että Jadwin on siellä taas kaiket päivät."

"Mutta ehkäpä hänen kiinteistöasiansa vaativat", arveli Landry.

"Laura on hyvin huolissaan", sanoi Page. "He viettivät iltansa ennen kirjastossa ja Laura luki ääneensä. Mutta nyt tulee Curtis kotiin niin väsyneenä, että hän menee nukkumaan yhdeksältäkin ja Laura lukee yksin. Jadwin ei välitä kirjoista eikä pyhäkoulustakaan. Ja voihan hän menettääkin?"

Mutta Landry pani vastalauseita: "Älä luule, että hra Jadwin laskee ketään niskaansa. Ei häntä saa kumoon miesjoukkokaan. Hän on suurin mies, mitä olen koskaan tuntenut."

Eipä ollut enää salaisuus Laura Jadwinille, että hänen miehensä oli mennyt takasin vehnäkauppoihin vieläpä sellaisella voimalla, että oli joutunut ihan pyörteen ytimiin. Koko La Salle kadun maailma seurasi tarkoin tämän tuntemattoman Härän joka liikettä. Ensi temppunsa oli ostaa myymäinsä viiden miljoonan bushelin tilalle toiset viisi miljoonaa toukokuun vehnää. Tämä tapahtui tammikuussa ja sitä kesti läpi koko helmikuun sekä maaliskuun alkupäiviin saakka, samaan aikaan kuin Europan kymmenet kaupungit kiihkeästi kysyivät Amerikan vehnää. Hän osti yhä. Hinta oli 87. Avosylin otti hän vastaan kaikki, mitä tulvi syvänteeseen Iowasta ja Nebraskasta, Minnesotasta ja Dakotasta, Illinoisin täysistä säiliöistä ja nopeasti tyhjenevistä Kansasin ja Missourin elevaattoreista. Ja juuri kun Curtis Jadwinilla oli kymmenen miljoonaa bushelia, tuli hallituksen raportti varastoista.

"Mitäs tuumaat?" sanoi Jadwin.

Hän oli Gretryn huoneessa Kauppakamaritalossa. Oli ilta ja valot olivat sytytetyt. Kadulla riensi miesten virta sateessa poispäin, he menivät levolle, väsyneinä päivän ponnistuksista. Nyt oli syvänne levossa. Muta konttorissa istuivat johtajat. Siirtäen sytyttämättömän sikarin suupielestä toiseen, sanoi Jadwin: "Mitäs tuumaat?"

Kasvot tilastoja päin vastasi toinen vain pään epämääräisellä liikkeellä.

"Sam… farmareitten käsissä on vähemmän kuin sata miljoonaa bushelia."

"Eihän sitä niin mahdottomasti ole."

Vaieten tutkivat miehet raporttia edelleen. Gretry otti esille tilastokirjan ja vertaili numeroita.

"Aatteles, että suuren osan tuota viljaa on mentävä Europaan ennen heinäkuuta. Kuinka sitä menee?" sanoi Jadwin.

"Noin viisi miljoonaa viikossa."

"Siis kaksikymmentä miljoonaa kuussa ja — odotas — vielä on neljä kuuta uuteen satoon. Kahdeksankymmentä siis menee siitä vajaasta sadasta maan ulkopuolelle."

"Niin näyttää."

"Katsotaanpas numeroita", sanoi Jadwin. "Tässä on hintalista. Enpä luule Chicagon varastojenkaan pakahtuvan. Mutta saapas ne välikuitit sekä Pariisin ja Liverpoolin tiedot. — Lyönpä vetoa, ettei niillä ole kymmentä miljoonaa niskainsa pelastimiksi."

Pian palasi Gretry esihuoneesta tuoden kirjasia ja kauppalehtiä. Konttorit ympärillä olivat tyhjenneet. Kuului vain kyyhkysten räpistely. Gretryn konttorissa nuo kaksi yhä tutkivat raportteja. Ja kynät kävivät nopeasti tehden laskelmia paperilla.

"Ja huomaatko", sanoi Jadwin, "että nämä Pohjois-Lännen myllärit ovat jauhattaneet kaiken viljansa?"

"Niin ovat. Laivaliike alkaa siellä ensi kuun jälkeen."

"Ja kaikki menee sieltäkin ulos. Etkö ole tyytyväinen, että sinulla on nyt vehnää."

"Paljon on, joilla ei ole."

"Onko?"

"Crookesin seuraajia. Ovat myyneet pois."

"Mutta katsoppas tätä." Jadwin aukasi kauluksensa. "Minulla on kymmenen miljoonaa ja Europa ottaa täältä kahdeksankymmentä. Toukokuulla ei ole Chicagossa vehnää ollenkaan. Jos minä nyt ostan, niin mistä ne, jotka ovat myyneet, ostavat silloin" Mistä?

"Totta tosiaan."

"Mistä ottavat?" kirkui Jadwin.

"Hitto tiesi", änkytti välittäjä.

Ja samassa olivat he jalkeilla. Se hetki, joka oli edellisinä kuukausina valmistunut tulemaan, oli nyt lähestymässä. Kuin olisi verho sen edestä reväisty, aukeni se heidän eteensä. Jadwin tarttui Gretryä hartioihin huutaen:

"Sam. Tiedätkö mitä tämä merkitsee? Kuule, me kaappaamme markkinat!"

8.

Sinä huhtikuun aamuna alkoi kaupanteko Chicagon vehnäsyvänteellä jo viisi minuuttia ennen gonqongin helähdystä ja huutajain määrä oli niin suuri, että ne sekottuivat maissi-syvänteen joukkoon ja tunkivat kauppiaita pois näiden vanhoilta paikoilta, Edellisenä päivänä oli toukokuun vehnä ollut 98 5/8 ja Härät olivat ennustaneet, että seuraavan neljänkolmatta tunnin kuluessa saisivat Western Union'in sähköttäjät tiedottaa maailmalle taikaisen tarinan, että vehnä oli dollarissa.

Merkit viittasivat vilkkaaseen liikkeeseen, joka kuuden viime viikon aikana ei ollutkaan pysähtynyt. Syvänne oli sähköllä ladattu. Intoa oli ilmassa. "Tuntematon Härkä" oli kaikesta päättäen vielä johdossa, koko markkinat riippuivat hänen heittäessään vehnää ylöspäin. "Häntäjoukko" pikku härät, olivat innoissaan. He riippuivat kiinni tuntemattomassa ystävässään, joka joka päivä teki heidät rikkaammiksi. Karhuja tuskin näkyikään. Se Suuri Härkä oli ajanut ne melkein pois syvänteestä. Muristen olivat ne lähteneet ja kaukaa käsin tuskin uskaltivat käpälää kohottaa. Ja samaan aikaan Liverpool, Pariisi, Odessa ja Budapest yhä äänekkäämmin huusivat vehnää ruoaksi Eutopan täysille kaduille ja kuiville farmeille.

Muutamia minuutteja ennen alkamista oli Charles Cressler kaakkoisessa seurusteluhuoneessa lopettamassa aamusikariaan, mutta kun hän kuuli salista alkavan metelin, heitti hän sen pois ja meni sinne astellen otsikkoakkunain puolelle. Tapansa mukaan täytti hän näytepusseista taskunsa vehnällä ja levitti sen kyyhkysille. Lintujen räpistellessä siinä kuuli hän äänen takanaan toivottavan hyvää huomenta: "Näyttävät tuntevan teidät?"

Cressler käännähti: "Halloo, tuntevat kyllä, varsinkin tuo valkean punerva naaras; se loukkasi siipensä eilen, ja jos en sitä auttaisi, työntäisivät toiset sen pois. Varsinkin tuo peto tuolla tahtoo kaiken vehnän. Ei saa koskaan kyllikseen."

"Sellaisia näyttää olevan toisiakin." Niin, saneli Calwin Hardy Crookes, pieni tummatukkainen mies, jolla oli kolmikulmainen kissannaama; ohuet huulet, tiukasti suljetut; kasvot salaperäiset, kylmät. Hän oli muodikkaasti puettu, kultaperät valkeilla liiveillä, jalokivineula kravatissa ja sinettisormus. Vetäen puhtaan nenäliinan jatkoi hän:

"Toisia on, jotka eivät tiedä miten saisivat kylliksi vehnää."

"Tarkotatte Tuntematonta Härkää."

"Tarkotan sitä tuntematonta kirottua hullua."

Charles Cressler ei ollut keikaileva, mutta hieman kohosi hänen itsetuntonsa ja olisi hän halunnut, että ystävänsä olisivat nähneet. Ja ensi kerran tavattaessa oli hän sanova: "Crookes sanoi minulle tänään — sillä tämä mies oli La Salle kadun 'suurin'. Eipä edes salaperäisen Härän esiintyminen saattanut pörssiä tyyten unohtamaan Suurta Karhua. Monet tuon kanssa puskusilla ollen vilhuilivat häneen ihmetellen, miksei hän tullut omiensa avuksi."

"Niin, hullu hän on", myönsi Cressler lyhyttä partaansa sivellen.

Miehet olivat täydet vastakohdat; toinen pitkä, kulmikas, hontelo, toinen taas pieni, eheä ja kiinteä. Mutta juuri Cresslerin aikoessa jatkaa sanoikin toinen: "Mitäs nyt?"

Vehnäsyvänteestä käsin kuului näet äkillinen meteli. Välittäjät huusivat kuorossa, lakkeja lenteli ilmaan. Alimmalla asteella olevat huusivat kädet torvena etäämmällä oleville ystävilleen ja yläportailla seisovat huitoivat käsillään kauppatarjouksia. Joka taholta juoksi miehiä ja poikia keskustaa kohti. Parvekkeelta kurottuivat katsojat uteliaina yli käsinojan. Äkkiä kohosivat kaikkien katseet viisariin ja kaikki, jotka siinä talossa toimivat, tunsivat värähdyksen käyvän läpi ruumiinsa, kun se osotti — dollaria.

"Tulisitteko kanssani lnnchille Kinsleyhin? Haluaisin jutella", sanoi Crookes Cresslerille. — Tämä lupasi.

Kinsseyllä olikin Crookesin seurassa tämän liikekumppani Sweeny, ja ystävä Freye. Edellinen oli puhelias irlantilainen, joka aina keskustellessaan kysäsi: "ymmärrättekö, herrat?", jälkimäinen taas oli amerikalais-saksalainen, tyyni mies, jolla oli musta poskiparta ja silmissä leikkisä vilkahdus. Nämä olivat Karhujen johtajat. He olisivat, kuten Cressler sanoi, "voineet ostaa koko joukon Länsipuolta."

Aterian aikana nämä herrat avoimesti selittivät, että heillä oli aikomuksena ajaa Tuntematon Härkä pois pörssistä, ja pyysivät häntä mukaan. Sweenyn puhuttua itsensä väsyksiin aukasi johtaja Crookes vasta suunsa ja sanoi silmät niin elottomina kuin kalan silmät:

"En tiedä kuka se suuri Härkä on enkä välitä tietää. Mutta haluan saada hänet pois markkinoilta. Nyt on hän saanut pitää päänsä kolme neljä kuukautta. — Laskin, että hän pääsisi dollariin. Tänään päättyi toukovehnä dollariin kahdeksaan… Nyt on aika käydä käsiksi."

"Mutta te unohdatte", riensi Cressler huomauttamaan, "että minä en keinottele."

Freye hymyili ja taputti ystäväänsä käsivarrelle sanoen: "Minä luulen, Charlie, että tässä ei tule paljoa keinottelua."

"Herrat", huusi Sweeny, "me myymme hänet ulos markkinoilta. Ymmärrätte."

Cressler pudisti päätään: "Ei, älkää ottako minua lukuun. Jo vuosia sitten lopetin keinottelun, ja sitäpaitsi, minun tuskin tarvitsee teille sanoa, mitä merkitsee loppuun myynti teille."

"Mitä siinä on menettämistä, hittovie?" sanot Crookes.

"Minä selitän sinulle", sanoi Freye, ja toisten kahden vetäytyessä keskustelusta sivuun hän puhui lähes puolitoista tuntia, jonka ajan kuluttua pöytä oli tulvillaan numeroita täynnä olevia papereita. Lopuksi sanoi hän: "No, Charlie, ymmärrätkö pelin?"

"Se on niin nerokas kuin voi olla ettekä te voi hävitä, kun Crookes on takananne."

"Siis tulet sinäkin mukaan?"

"Älkää ottako minua huomioon."

"Mutta oletko ajatellut tätä?" sanoi Freye ryhtyen taas asiaa selittämään. "Ja me teemme aika omaisuudet."

"En tarvitse omaisuuksia, Billy", sanoi Cressler. "Minä olen vanha kukko, te vasta poikasia. Minulla on vähän rahaa ja tointakin ja haluan olla rauhassa. Minä tein pikku heittoja silloin kun te, pojat, olitte polvihousuissa. Antakaa minun nyt olla erilläni tästä."

"Emme hiis vieköön annakaan", huusi Sweeny, "pelkäätkö ettemme voi ostaa sitä lehteä? Se on taskussamme. Kyllä Crookes voi laittaa karhumielialan sormeaan koukistamalla vain. Hänenhän ovat lehtien kauppapaikat. Kuules nyt kun selitän —"

"Et sinä enää voi siitä mitään uutta selittää", sanoi Cressler. "Tietysti te voitatte. Crookes & K:ni on kuin Rotschild — maanjäristyskään ei voi häntä järkyttää. Mutta minä olen luvannut itselleni pysyä erilläni keinottelusta."

"Mitä hittoa, sinä pelkäät", sanoi Freye nauraen.

"Keinotteluako? Totta vie minä sitä pelkään, ja kun olette tässä ijässä ja olleet mukana kolmessa paniikissa ja kun teidän kiertävänne kaappaus ratkee, niin pelkäättepä hieman tekin."

"Mutta entäs jos me todistamme sinulle, että me emme keinottele vaan se toinen, se hullu Härkä?"

"Minä voin olla mukana laillisessa kaupassa", sanoi Cressler nousten, "ja jos voitte todistaa, että teidän temppunne on sellainen, — mutta sitä ette voi.."

"Tuletko tänne huomenna?", kysyi Sweeny heidän vetäessään päällystakkeja ylleen.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi."

"Tule kuitenkin", ja Cressler lupasi sekä lähi menemään alas portaita. Sweeny selitti tovereilleen: "Hän on jo mukana. Huomenna saan lupauksen. Kerran keinotellut, aina keinottelee. Hän oli aikanaan kukko tunkiolla ja se on veressä. Kun hän myönsi pelkäävänsä, tunnusti hän olevansa sen vallassa."

"Hänet olisi saatava", sanoi Freye.

"Mutta miksi tahtoo Crookes saada hänet? Ei hän niin rikas ole."

"Ei, mutta hän on vankka käteisostaja eikä ole vuosiin keinotellut. Crookes tarvitsee sellaisia, ennenkuin hän saa Stires & K:nin mukaan. Meillä pitää olla aika kasa rahaa ja ne pankkiherrat ovat varovaisia. Kyllä Crookes tietää."

"Luulin että Crookes kertoisi tänään. Hän tietää tietysti, kuka se Suuri Härkä on."

"Tietysti ja kyllä hän sen sanoo. Mutta luulenpa osuvani oikeaan minäkin. Tässä myytiin Liverpooliin aika lasti viljaa Gretryn välityksellä ja hänhän on toimitellut Curtis Jadwinin asioita."

"Jadwin? Hei! Tässä taidetaan olla ison riistan jäljillä."

"Mutta siitä ei Cresslerille hiiskaustakaan, ennenkuin hän on lujasti kiinni. Ovat ystävykset. — Tavataan taas huomenna."

Kun Cressler kääntyi La Salle kadulle, ropsahti alas aika sade ja hän ennätti tuskin pistäytyä Illinois Trustin ovikäytävään. Sinne kokoontui muitakin suojanetsijöitä ja Cressler näki Jadwinin juoksevan sitä kohti Grand Pacific hotellin suunnalta. Hän huusi tälle: "Halloo, Jadwin, tule pois märastä, sanoi varas Jounaalle."

Heidän hetken seisottuaan sadekuuroa katsellen takinkaulukset ylöskäännettyinä sanoi Cressler: "No, jopa meni vehnä dollariin."

"Jo, dollariin meni."

"Sinun kai on paha mielesi, kun et ole mukana?"

"Oh, ei", sanoi Jadwin sikariaan purren. "Ei — irti olen."

"Kerta kaikkiaan?"

"Kerta kaikkiaan."

"Hm", jatkoi Cressler, "joku on jatkanut siitä, mihin sinä lopetit. Se Tuntematon Härkä. Kaikki koettavat saada selville, kuka hän on. Crookes — tiedäthän — sanoi minulle tänään, ettei välittänyt kuka se on. Hänkin on nyt ulkopuolella — kunnes se Suuri Härkä väsyy. Kukahan se lienee?"

"Ei suinkaan sellaista olekaan", saneli Jadwin. "Paljon vain ostetaan tai joku newyorkilainen ryhmä tekee kauppaa Gretryn välityksellä. En minäkään välitä — kun olen erilläni. Minulla on aika työ maakaupoissa. Ei tämä kaupunki ole vielä läheskään valmis. Kasvaa länteen päin ja minä olen perustanut yhtiön sen puolen asuttamista varten. Kas, sade näyttääkin hellittävän. Terveiset rouvalle. Näkemiin, Charlie."

Jadwin meni konttoriinsa, jossa telefooni heti soi. Teeskennellyllä äänellä sanoi Gretry: "Minulla on tietoja siitä käteisvehnästä, jonka Duluthista sinulle."

"Tarvitaan kai pitkä neuvottelu?"

"Niin. Tule Grand Pacificiin. Paras ettemme näyttäydy yhdessä. Älä kysy minua. Mene tupakkahuoneeseen. Puoli kuusi saan tiedon Minneapoli§ta. Voitko odottaa sitä?"

"Hm. Aioin mennä kotiin. En ollut eilen ja rouvani —"

"Tämä on hyvin tärkeä. Ja jos soitan sinulle kotiin, niin voi joku kuunnella."

"Olkoon menneeksi sitten. Menen kotiin lunchille huomenna. Tapasin juuri Cresslerin ja hän tuntui epäilevän —."

"Älä puhu tällaisia telefoonina. Terve."

Puoli tuntia myöhemmin soitettiin Lauralle kirjastoon. Hän huudahti: "Et siis taaskaan tule kotiin? Miksi et?"

"Mahdotonta. Se maayhtiöni."

"Ei se voi olla se. Antaisit herra Gretryn hoitaa ne —"

"Nyt täytyy lopettaa, Laura. Hyvästi. Huomenna puolipäivältä tavataan ja minä selitän… Laura… halloo." Mutta hän kuuli puhelintorven rasahtavan ja hän tiesi vaimonsa suutuksissaan lyöneen telefoonin kiinni sanomatta hyvästi.

Päivät kuluivat, viikkokin vierähti. Vehnämarkkinoilla oli hiljaisempaa dollarirajän saavuttamisen jälkeen. Verhojen takana voimat mittailivat "tilannetta", biljoonia dollareita pantiin liikkeelle miljoonia vehnäbusheleita hallitsemaan. Kuun kolmannen viikon lopulla ilmoitti Freye Crookesille, että Cressler oli "sisällä" ja heti alettiin neuvottelut Stiresin suuren pankkiliikkeen kanssa. Mutta sillä aikaa Jadwin ja Gretry vastustusta aavistamatta ostelivat hiljaa vehnää. Maaliskuun lopulla oli Jadwin toukovehnäkaappauksensa varalta ostanut yli puolet Duluthissa, Chicagossa, LiverpooliSsa ja Pariisissa olevasta varastovehnästä — n. 20 milj. bushelia, ja sitä vastaan myynyt saman määrän heinäkuun vehnää. Kun hänellä näin oli todella vehnää itsellään, ei hän voinut menettää. Jos vehnä nousi, oli hänen 20 miljoonansa sitä arvokkaammat. Jo» se laski, oli hänellä myymäänsä vastaava määrä. Ja yhä hän osti, niin että Gretryn kirjat osottivat hänellä olevan yli 20 milj. toukokuun vehnääkin.

Mutta tämä veikin kaiken hänen aikansa ja ajatusvoimansa. Hän, jolle äskettäin vielä viisi miljonaa bushelia oli ollut vaikea hallita, sai nyt hoitaa 40 miljoonan varastoa. Mutta hän olikin eri mies nyt. Oli huomannut omaavansa kykyjä ja voivansa hallita Chicagon markkinoita — sellainen mies voi korskeilematta pitää itseään suurena. Hän tiesi olevansa heidän yläpuolellaan — Gretryn, Crookes joukkion, kopeitten karhujen, koko mailman pörssiväen. Hän oli heitä kaikkia suurempi, voimakkaampi ja ovelampi. Muutaman päivän päästä saivat havaita, että heidän hankittavakseen lupaamaa vehnää ei ollutkaan muualta saatavissa tuin häneltä — ja hänen määräämällään hinnalla. Hän voisi kiskasta vaikka sata dollaria bushelilta ja heidän oli maksettava tai mentävä vararikkoon. Hän ajatteli vain vehnää —- vehnää. Niin pian kun hän astui La Salle kadulle ja kuuli sen huminan, joka ilmaisi vehnän mattaa Lännen farmeilta Chicagon myllyihin ja leipomoihin, tunsi hän hallitsevansa sen 40 miljoonaista virtaa. Ja kun ilta tuli, oli päivän kaupat arvioitavat ja suunniteltava seuraavan päivän tehtävät. Kun hevoset lennättivät häntä kotiin päivälliselle, kopisivat niiden kaviot: — vehnää — vehnää. Eikä hän voinut syödä. Joka askeleella hän ajatteli: Oliko se veto ollut oikea? — Oliko heikkoa kohtaa jossain? — Ja aterian jälkeen taas esille paperit, tilastot ja raportit ja usein tuli Gretry ja kirjastossa he lukon takana suunnittelivat aamuyöhön.

Ja kun tämä hänen luutnanttinsa lähti, katseli hän kotiaan, jossa jo kaikki nukkuivat ja tunsi uupumusta. Mutta samalla löi kello kuin pörssin gongonpi ja taas alkoivat aivot jauhaa — vehnää — vehnää. Hän sammutti tulet, sulki ulko-oven ja meni levolle, mutta nukkumatta tuijotti hän vain pimeään aivojen suunnitellessa uusia vetoja ja korvakalvojen väristessä: vehnää — vehnää — vehnää. Neljäkymmentä miljoonaa bushelia vehnää!

Vain aamiaisella ja päivällisellä tapasi hän vaimoaan ja silloin oli tämä usein vihanen, väliin taas surullinen ja näytti aavistavan, ettei kaikki sentään ollutkaan Jadwinin syy. Mutta hän ei puhunut siitä asiasta mitään, miehensä näki vain hänen tummien silmäinsä loukkaantuneen katseen. Ennen se olisi saattanut hänet surulliseksi, nyt hän vain huudahti: "Luuletko, että ilkeyksissäni näin menettelen. Et voi aavistaa. Kaapatako vehnää? Ei, vehnä on minut kaapannut. Jouduin olojen puristuksiin ja olin pakotettu tekemään, mitä tein. Enkä nyt pääse irti parhaallakaan tahdollani. Mene teatteriin tänä iltana. Minä en pääse. Ota se Corthell tilalleni."

Niin tapahtuikin ja taiteilija lähetti kimpullisen ruusuja kutsun saatuaan ja näytännön jälkeen piti hän illalliset kotonaan seurueelle sekä saattoi heidät, rva Cresslerin ja Pagen kotiin. Ihmeekseen huomasivat he, että hän oli ainoa mies joukossa. Landryn oli lääkäri kieltänyt mihinkään menemästä, hänen pörssityönsä vei kaikki voimat. Ja hra Cresslerilläkin oli joitain asioita. "Hän on ihan vanhentunut näinä kumina." selitti rva Cressler. "Ei hän kylläkään keinottele, mutta hänen täytyy tavata liiketuttaviaan."

He jättivät rva Cresslerin tämän kotiin ja ajoivat sitten Jadwinille.

"Muistanpa", sanoi Laura Corthellille, "kun ensikerran tultiin näin oopperasta. Silloin olin juuri tutustunut Jadwiniin."

"Se oli Helmick vararikon iltana", sanoi Page vakavasti, "ja konttorit olivat valaistut. Kas, kirjastossa on valoa. Curtis on vielä valveilla ja kello on yksi."

Laura oli vaiti. Hän mietti, kuinka kaikki oli päättyvä. Miehensä kulkeutui kirjastoon tehden työtä eikä hän saanut tätä tavatakaan ja hänen iltansa olivat pitkät.

"Oletteko kotona huomis-iItana?" kysyi Corthell. "Saanko tulla soittamaan teille?"

"Tulkaa, minä olen kotona."

Lauran vaunut veivät taiteilijan kotiin ja koko matkan istui hän ajatellen. Hänen paperossinsa sammui ja hän otti uuden, muttei muistanut sitä sytyttää. Aatoksissaan nousi hän asuntoonsa, heitti takkinsa ja hattunsa pois ja kaasua sytyttämättä astui lieden ääreen, jossa puusylyksellinen paloi. Hänen palvelijansa, Evans, tuli kysymään, halusiko hän jotain, toi hänelle iltalasin ja paperossilaatikon, sytytti pronssilampun, jonka varjo oli painavaa silkkiä, veti verhot akkunaan, pani lisää puita uuniin, sytytti herransa paperossin pienellä alkoholisytyttimellä ja meni hiljaa mutisten: "Hyvää yötä."

Tämä oli Corthellin koti, atelierin yhteydessä Järvenrantakadun varrella. Hän piti sen poissaollessaankin samassa kunnossa, uskollisen Evansin hoidossa ja aina tunsi hän palatessaan pitkältäkin matkalta kodissaan levon tunteen.

Asunnon sisustus oli huolella valittu. Kuparilevyillä oli seiniin saatu vihertävä sävy sekä himmeän kullan hohto, joka antoi mäntymetsän aurinkoisen tunnelman. Hyllyillä oli kahdeksannentoista vuosisadan kirjoja ruskeissa nahkakansissa — Addison, "Spectator", Junius ja Racine, Rochefoucould ja Pascal. Joka taholla näki silmä pieniä taiteen ja ammattitaidon mestariteoksia. Tuossa oli pieni veistokuva Rooman rappeutumisajalta, mustaa marmoria ja pronssitiara; tuossa kehyksiin pantuna sivu neljännentoista vuosisadan "Li Quatres Filz d’Aymon’ista" taitehikkaine alkukirjaimineen; tuossa renessanssin aikainen lippu, ruskettunutta valkeaa silkkiä, jolla näkyi värikkäitä kirjailuja. Akkunain välillä oli norsunluinen Venus-patsas. Vainehikkaan Lorenzon ajoilta, alkuperäinen Cazin, Baudryn liitupiirros, Saint Gaudensin pronssitaulu ja uunin vastapäätä seinäkudelma pohjois-ranskaIaisen koulun parhaalta ajalta, esittäen siivellistä Haleyonea liitelemässä Cenzin Aigeian meressä ajelehtivan ruumiin yllä.

Pitkän aikaa istui Corthell liikahtamatta tuleen tuijottaen. Sitten nousi hän ja nojaten uunin kamanaa vaston yhä tuleen katsoen mutisi hän: "Hän on onneton ja ikävissään. Hullu, hullu, kun jätin hänet, kun olisi pitänyt pysyä. Hullu, hullu, kun ei nyt ole voimaa jättää, kun pitäisi."

Seuraavana iltana tapasi hän Lauran taas yksin. Hän luki koko illan mukanaan tuomaansa Rosettea. Heidän keskustelunsa oli täysin muodollista, mutta kotimatkalla huomasi Corthell, ettei Jadwinin nimeä oltu kertaakaan mainittu.

Heidän tuttavallisuutensa kasvoi yhä. Corthell heittäytyi virran vietäväksi. Jadwinia hän harvoin tapasi. Mutta milloin tavattiin, oli tämä aina mitä ystävällisin, kiittikin Corthellia siitä, että tämä piti seuraa hänen vaimolleen, kun hänen täytyi jättää tämä niin paljon yksin. Tuttavallisuus kävi yhä läheisemmäksi. He olivat yhdessä teatterissa ja konserteissa ja Corthell kävi talossa pari kolme kertaa viikossa. Mutta mitä Laura ajatteli, siitä hän ei saanut selvää. Väliin oli hän varma, että tämän aviollinen elämä oli sietämätön. Mutta taas tuli tapahtumia, jotka sekottivat hänen varmuuttaan. Kerrankin piti hänen viedä Laura taidegalleriaan katsomaan joitain uusia tauluja, kun tämän kotoa ilmoitettiinkin hänen lähteneen miehensä kanssa Geneva-järvelle, ja sen jälkeen oli hän säteilevän iloinen.

Mutta yhä enemmän oli Jadwin poissa kotoa, öitäkin täytyi hänen viettää alakaupungilla, ja kun hän oli kotona, meni hän uupuneena levolle heti aterian jälkeen. Yhä useammin olivat Laura ja taiteilija yksissä. Väliin oltiin sentään Cresslerilläkin vanhaan tapaan. Eräänä tiistai-iltana tuli Jadwinkin ja oli hän luvannut seuraavan illan Lauralle ja tämä ajatteli jo, mitä silloin tehtäisiin. Mutta kun hän esitteli miehelleen suunnitelmiaan, saikin hän kuulla, ettei toisen mitenkään sopinut.

"Mutta sinä lupasit —" sanoi hän.

"Kultani", vastasi Jadwin, "lupasin kyllä, mutta nyt minun täytyykin…"

Laura ei vastannut ja kun hänen miehensä aikoi selittää, sanoi hän: "Oh, mitäpä siitä, jos kerran et jouda." Ja hän nousi sekä ehdotti kotiin lähtöä. Miehensä lähti hakemaan juomavettä ja samassa tuli Corthell huoneeseen sanoen: "Tulin sanomaan hyvää yötä."

"Hyvää yötä, odotan teitä huomisiltana."

Ja kun he kättelivät, kohotti Corthell hänen kätensä huulilleen.

Näinä päivinä ei Laura taas itseään tuntenut. Hänen tuulensa vaihteli nopeasti hänen ympäristönsä hämmästykseksi. Hän oli vuoroon helähtelevän hilpeä, vuoroon taas sulkeutui huoneisiinsa ja itki katketakseen. Uskonnollisiakin puuskia sattui ja silloin hän suunnitteli sairashuoneita ja "slummi"-työtä, mutta seuraavana päivänä meni hän loistoisassa puvussa kilpa-ajoihin..Myös sai hän halun näytellä, rakennutti näyttämön saliinsa ja esitti siellä yksin Lady Macbethia, Juliaa, Portiaa ja Opheliaa, kaikkia asianomaisissa puvuissa, ja säikäytteli täti Wessiä sanoen, että hänen "sittenkin olisi pitänyt ruveta näyttelijättäreksi."