III. Itävalta-Unkari

[s. 101]

Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? — Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. — Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. — Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. — Makedonian kysymys. — Bosnian kysymys: »yhdistyspulma» 1909. — Suhde ulkovaltoihin.

Itävalta-Unkarin suurvalta juontaa juurensa aina Rooman keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.

[s. 102]

Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen »monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli, kaatuikin tämä vanha rakennus helposti.

Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä, meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien kansainteiden risteysseutu.

Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä, madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ost[s. 103]mark, itämaa, ja 900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich», Itävalta.

Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä vastaan järjestetty »sotilasraja».

Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana kuin vain itsesäilytyksen.

Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua, joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon. Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä puoliskolla, [s. 104]Metternichin päivinä, olivat jälkimäiset etualalla; monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului. Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866. Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla, vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen.

Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää. Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.

Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan. Kolmiliitto — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa, jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää, samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itä[s. 105]valta on siis Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan.

Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja kansatieteellinen ylimenomaa, leveä maasilta länsi- ja itämaiden välillä; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.

Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo 1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla, jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut valtakunnan luonnetta Tonavanvaltiona. »Kau[s. 106]nis, sininen Tonava» polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja itää ja etelää kohti.

Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla ei ole siirtomaita; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen historiallinen kehitys ovat sille määränneet.

Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan nykyään elävistä. Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin suurvaltoihin verrattuna.

Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun vain emämaat, niin ovat [s. 107]ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet, sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa 1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari 20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.

Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237 000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa (»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun suurvallan.

Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼ miljardia: jokseenkin sama kuin [s. 108]Venäjän ja Italian ja ehdottomasti suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.

Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti, vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13 prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa. Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä tuovat näkyviin.

[s. 109]

Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin, jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja Rautaportilta Abessiniaan.

Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus: maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti. Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme 1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan eivät jättiläis[s. 110]mäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei ole erikoisen suurta rikkautta.

Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta katseltava karttaa.

Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?

Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen.

Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin: Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-[s. 111]Seretin, Siebenbirgen ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän, Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia — Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson, jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen Itävallan katseet rajan yli.

Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on [s. 112]välitön ja selvä: samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.

Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella puolalaisia ja Dnjesterin ruteeneja (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä on romanialaista kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka kaikki ovat serbialaista heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä Adigen-laaksoa alppiseudulla, on italialaisia tullut rajan yli Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa saksalaisten etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Puster[s. 113]laaksoon (Save), Tämän keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa, mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.

Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen solmuna Europan keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä: juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.), retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia, bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.

Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa, näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin madjaarit, valtakunnan keskustassa, voimakkaasti kasvava^[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat tsek[s. 114]kiläiset, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä. Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.

Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis yhdeksän suurempaa ja kahdeksan pienempää kansaa; emmekä tällöin kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia. Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille on se, että näiltä monilta kansoilta puuttuu sitäkin yhteyttä, joka ilmenee vallitsevan aineksen muodossa.

Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturi[s. 115]yhdistäjä, joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille. Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle.

Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta: Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella, joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen enemmistö muutoin voisivat tuottaa.

Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys [s. 116]muodostunut Itävallan puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878, joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi. Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin puolalaisista.

Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla; siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125 miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta suorastaan historiallisesta tehtäväs[s. 117]tään, jos se itse sulautuisi samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi.

Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin. Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa. Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle.

Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on työskennellä kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi.

Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa avustamalla yleistä histo[s. 118]riallista kehitystä; mutta ennen kaikkea täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole mitään muuta kuin personallisuusperiaatetta laajemmalla pohjalla.

Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu. Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen kultturitehtävän ohella. Siltä puuttuu personallisuus.

Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät kansallisuus ja lojalisuus — uskollisuus kansaa ja valtiota kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan. Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeu[s. 119]tetun vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja ehjä isänmaanrakkaus.

Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein tehty.

Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se on [s. 120]samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden perustuslakeja.

Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen suurvallan alueella.

Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin Itävalta-Unkarin.

Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä keskipakoisvoimana, joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin, pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita pitkin.

Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan vastenmieliseltä puolalaisista, katsoen siihen suureen vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso oikeuttavat — [s. 121]jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa (»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa tuloansa »Puolan Piemontiksi». Ruteenilaisille, joiden vapaa entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.^[10]

Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat rajantakaisissa kansallisissa [s. 122]kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat muut reunamilla asuvat kansallisuudet.

Ensinnäkin romanialaiset Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890 kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks. tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä.

Sitten tapaamme serbialaiset, joilla on kaksikin kansallista kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja Montenegrossa ¼ miljonaa,^[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia. Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa seurasi suurserbialaista yllytyslii[s. 123]kettä (valtiopetosjutut 1900), toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.

Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja selvän ohjelman, »Italia irredenta», joka viimeksi 1909 on ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka [s. 124]jo 1904 aiheutti verisiä yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910 ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.

Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme tsekkiläiset yhtenä jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja suuresta panslavisti-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla^[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan helmaan tuskin käynee siitä päättämi[s. 125]nen: puoluejohtaja Kramarzin vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia» suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa kotona Böömissä.

Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan saksalaisten suhde lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhko[s. 126]jensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei tarvitse kumota.

Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea; sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen. Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen selkkauksen kuin Olden[s. 127]burgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —

Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla: eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo »rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi.

Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen kieliriita saksalaisten ja tsekkiläisten välillä Böömissä; ja kun tämä riita on osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen hiukan lähempää huomiota.

Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat tsekkiläiset.

Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut ovat siinä [s. 128]yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.

Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden; toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta Palackyn ja Riegerin johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat Badenin lait 1897, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailman[s. 129]kieltä saksaa, lopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen.

Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos Beck-Bienerth. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon toivoa.

Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain. Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.

Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen leikkauk[s. 130]sen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.

Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin, madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan. Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on toistaiseksi germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona, tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40 peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.

Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä, saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puo[s. 131]lelle; slaavilaisten ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.

Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin Tyrolissa, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä Kärntti-Steiermarkissa, missä [s. 132]yritys hankkia slovenilaisille pysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä, italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä Galitsiassa; sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910 (yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma — [s. 133]jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta, ei taistelusta näy mitään loppua.

Jos nyt silmäämme Karpaattien yli Unkarin kuningaskuntaan, niin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri Banffy hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset ainekset kunin[s. 134]gaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa yhteisissä kongresseissakin. Romanialaiset ovat vedonneet Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin. Slovakit, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa — on unkarilaisten ja kroatialaisten välinen vastahanka, huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909.

Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja. Kansallisuusperiaat[s. 135]teen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja, madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa 1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin, voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...

Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä korostavat.

Niinpä tapaamme monenlaatuisia sosialisia vastakohtia. Galitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. [s. 136]Ei mikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v. 1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.

Tähän tulevat lisäksi vielä uskonnolliset vastakohdat. Galitsiassa ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja »liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 [s. 137]keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä.

Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät oikein vahingollisiksi, kun ne eduskuntamuodon avulla saavat tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi, missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän ohjaajille ylivoimaiseksi.

Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan. Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja koskevan sopimuksen) hyväksi Un[s. 138]karin kanssa. Nyt selittivät saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!

Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 — kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata koirarekeä eskimoiden maassa! Hra v. Körberillä, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät jälleen työkuntoon [s. 139]ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».

Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa täydentävät sekasortoa.

Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä», täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa, jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa: perustuslaillisen erityisvaltion.

Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta. Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»? Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina, [s. 140]tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa, italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä. Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.

Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer (valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on »kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi. Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o. ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan. Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905 Määrissä, niin että maa[s. 141]päivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin tahoilla.

Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin yleisen äänioikeuden voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin. Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin, veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa, puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24, kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233, italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.

[s. 142]

Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri Beck, odotti nyt »kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi »taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan, ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa: »Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan ilon.»

Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään. Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6 muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia, jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että [s. 143]kristillis-sosialiset — jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä Luegerin — menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta 1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä^[13], esittävät eduskuntaisesta puoluehajaan[s. 144]nuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei ole vertaansa maailmassa.

Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty »maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911 hallituksenvaihdoksen (Gautsch-Stürgkh). Tällä välin ovat kaikki yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä! Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.

Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa, on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt, joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät paranna valta[s. 145]kunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja Slesvig); mutta se ei voi hevin olla kokoonpanoltaan paljaita Irlanteja!

Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan »kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta, katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein vaarallisimpana vammana: dualismia eli unionisuhdetta.

Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla» sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on [s. 146]vain 38 paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla; tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen.

Jo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen unionisuhteessa ja osoittaa dualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861 yhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä, mutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset, kroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja yhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta vapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä vuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus yhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin välinen dualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin tsekkiläiset liitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen. Muutamia vuosia myöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon vuoksi, oltiin vähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi (Benoist), Böömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin Unkarin ja jäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo tunnustanut tämän »böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt liittoministeristön (Hohenwart), mutta katsoi saksalaisten vastarinnan vuoksi parhaaksi palata keskitysperiaatteeseen itävaltalaisen kruununsa puolesta, ja tsekkiläiset jäivät tulematta valtiopäiville vuoteen 1879. Me käsitämme nyt saksalaisten vastahangan tätä ratkaisua vastaan: »home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi samoin kuin Irlannissa jättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V. 1899 esitettiin sensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri uudistus[s. 147]ohjelma, n. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää Galitsian erottamista itsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871) ja Dalmatian palauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien luonnottomien siipien leikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten vapauttamista puolalaisten kilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen heidän enemmistönsä (51 %) tuottaisi heille ylivallan ja heidän kielensä koroitettaisiin »välityskieleksi» valtakunnan länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin unionia tehtäessä vallinneet olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen kokoomus toisella puolen Leithaa saisi jälleen asianmukaisen saksalaisen vastapainon. Mutta tämä ohjelma raukeaa ei ainoastaan senvuoksi, että se kärjistäisi riitaa Böömissä, vaan siitäkin syystä, että se epäilemättä tekisi Galitsiasta avoimen ahjon suurpoliittiselle yllyttelylle ja siten aiheuttaisi selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin säilyttää valtakunta vielä nytkin dualistista päämuotoansa kaikkien maakuntahajaannusten yläpuolella.

Tämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin etuuksista huolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen ja vaarallisen unionipulman 1905—1910.

Aluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin unionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin, siinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole, kuten norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä tasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa irtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa, sillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta valtakunnanministeristä [s. 148](ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain) kokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä (delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen yhteisyysalueen ohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on säädetty vielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten perusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä kuin tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana sotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia koskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden irtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan laskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin (»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava unioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s. »Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta.

Ilmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee unionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla. Sellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän hyvää tahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut omistavansa. Se on suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka on se maksanut ainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka väkiluvun mukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia. Valtiollisestikin on painopiste monessa suhteessa siirtynyt Budapestiin, jossa on selvä kansallisenemmistö ja vallitsee eduskuntainen hallitustapa, Wienistä, jossa ei millään puolueella ole ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan hallitus saa luovailla, takanaan mitä moninaisimmat sommitelmat; saksalaisten älyttömyys Bos[s. 149]nian kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on tämänkin kehityksen alkuna. Mutta mikään ei ole tehonnut levottoman unkarilaisen sydämen arvovaatimuksia vastaan. Sittenkun kolme »Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887) alituisin myönnytyksin Itävallan puolelta oli kulunut, oltiin v. 1898 ilman uusintaa. Badenin politiikka oli tehnyt vararikon (ed. s. 137), Itävallalla ei ollut enää enemmistöä uusien myönnytysten tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan esiaste.

Vastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt pormestari Luegerin, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen esiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen Unkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista, nimitti sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas (valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut huutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta kavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin hajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa kuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin teollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle kannalle, ja nuoremman Kossuthin johdolla muodostettiin suoranainen »riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista riippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen valtio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen ja käyttää hajoitusvaajana komennuskysymystä eli vaatimusta unkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa joukoissa. Aikojen oloon on [s. 150]yhä enemmän eristetty ja kehitetty unkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan sopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen Skandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin unionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys.

Ensimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään melkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen kasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla säädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset uudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus Unkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin mieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn päiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun sotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä, kummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin järjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma: Unkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (Tiszan johtaman) vapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin. Itävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti Skandinavian unionin kanssa.

Mutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka kykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi Fejervaryn, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja hajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja. Se oli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla [s. 151]oleva teko; mutta tarkoitus saavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden vasemmistoryhmien kanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja kruunun välillä tehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla liittoutuma marssi hallitukseen (Wekerle, Kossuth, Andrassy, Apponyi), ja jälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille valtavan enemmistön.

Tämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä hillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että komentokysymys pannaan pöydälle kunnes äänioikeusasia on ratkaistu. Ei ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen piirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka edustaa hiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin kädessä valtti, jota hän nyt taitavasti käytti.

Siitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta 1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä vastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen irtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella vuoteen 1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen ainoastaan vuoteen 1910. Kossuth kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan valtio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä itävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi erovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa aikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan.

Nyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla vuotta 1908 sai maailma nähdä sen [s. 152]kekseliään järjestelmän, jolla hallitus (Andrassy) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita, moniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen levottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen turhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich» tarjosi sitä: eroamista valtakunnanpankkikysymyksessä — pankinhan ei tarvinnut olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta kauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin yhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki» valtiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa uusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen, keisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön, Khuen-Hedervaryn, alussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja muodostaa vanhan vapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista muista aineksista »kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee pääpainon maan aineelliseen kehitykseen selvittämällä valtio-oikeudelliset riidat, jotka niin kauan olivat olleet Unkarilla kahleena jalassa.

Kaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan isäntä kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja häntä on mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy ennenkuin myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä ohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit murskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle ehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli selvinnyt, yhteinen pankki järjes[s. 153]tettiin uudelleen (maaliskuussa 1911), saksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi — »67:t», dualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n» irtaumishankkeen.

Mutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen liekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten mielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen. Että taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin luultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi näet liian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen kanssa. Unkarin pääministeri Szell vertasi niitä lokakuussa 1902 siamilaisiin kaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman kummankin hengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta pohjalla. Jo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine kaartohaaroineen (Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria täytteenä: Unkari on sen maantieteellinen täydennys, jota se puolestaan ei voi luovuttaa. Mutta myöskään Unkaria ei hevin käy ajatteleminen yksinomaan omien jalkainsa varassa, siltä kun puuttuu luonnollista satamaa; ei edes vanhempi Kossuth voinut ajatella Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli liittymistä Balkanin niemimaahan (ajatus, jota myöskin Benoist on käsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari täydentävät toisiaan myöskin taloudellisesti, teollisuusmaana ja peltomaana — niiden välinen kauppa lähenee 3 miljardia, mistä Itävalta saa suuremman hyödyn, ja ne tarvitsevat toisiansa poliittisestikin, saman slaavilaisen kansainmeren ympäröiminä. Voi siis asettua arvelevalle kannalle dualisti[s. 154]sen järjestelmän suhteen, joka houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia keskenään — kaksi ontuvaa, jotka kainalosauvoillaan rusikoivat toisiansa — mutta siitä ei liene epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin kunnes on saatu tehdyksi uusi, mahdollisesti parempi.

On näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin täytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan koossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen järjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet. Se on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita suurpoliittisessa täytymyksessä.

Olemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen merkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan suojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia vaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa uhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi »sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen yhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta Balkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki nämä kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat senvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin, vaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin sitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää. Mutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan. Suursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuon[s. 155]nempana palaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä välttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin kaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto — se on henkivakuutus.

Tällaisissa oloissa saa dynastia, hallitsijasuku, erikoisen merkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana elävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet keisari Frans Josefin kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana 63 vuotta,^[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka valtioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen varjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa, joka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa koossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa vahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin perintöruhtinas, arkkiherttua Frans Ferdinand, on tehnyt itsensä yhä enemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen tapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha isäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt. Äkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse hallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa mää[s. 156]rässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari »sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti työskentelevä keskusvoimakone.»

Albin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha historiallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni tepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan riittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen kansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista tehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan samassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet »kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla, puskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen keskittävä paine.

Se ei ole mitään organista valtioelämää.^[15] Senvuoksi puuttuu siltä elämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on tuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään, eikä saa kuolla.

Itävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa olevan ilmeinen anakronismi, [s. 157]muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt personallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin muinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon alkeisemmalta keskiaikaisen aluevaltion kehitysasteelta nykyaikaisten kansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä lukea vieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka jäi keskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia seiniä.

Että suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan pystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla ei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää vaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja laivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka. Ratkaisevaa on, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että ulkoista laajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja että nämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta voitaisiin uskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan kääntämällä huomiota ulospäin.

Kansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia suhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien madjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja korkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella). Yhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna koruklaveerina» (Kramarz), toisaalta ovat he harjoittaneet suurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän ja Ranskan välillä ja siten muuttaakseen rans[s. 158]kalais-venäläisen liiton ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet erittäin eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet arvokkaat ranskalaiset politikot (Deschanel), idässä venäläinen panslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen kansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee tämä kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen alkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio tsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä sovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka neuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka nojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan», joka tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista serbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910).

Jo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin, että Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana suurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa, joka voi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena. Olkoon että se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä senvuoksi nähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana nykyajassa — sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä rivissä, vain 50 miehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se kuitenkin vielä hyvän miekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan niiksi ollen kasvuakin varten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma sillä suunnalla, minne sen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin niemimaalla.

[s. 159]

V. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (Staatsarchiv XXXIV, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin se pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella Novipasarin kihlakunnassa (»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian ja Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä Mitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin laaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen 29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä asema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia, joita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro joutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot Novipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt, katkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja asettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen alaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien joukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä suojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän yli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja Salonikiin, jonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen suursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja samalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä Salonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin.

Näin on maailma tottunut katsomaan Makedoniaa Itävalta-Unkarin pyrintöpiiriksi ja varatuksi [s. 160]perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä. Vuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän ohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta silmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva Englanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee mahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut Suda-lahden miehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on sopivalla paikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti liikkumaan Dardanellein salmessa.

Kauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa vaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa, vaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn. Yleisesti onkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin valtakunnanrahaministeri v. Kallayn toimesta) on suorittanut huomattavan kultturityön. Vasta Kreikan-Turkin sodan levottomana vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän enemmän huomiota suuriin kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen status quon (silloisen olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa tehdyt sopimukset sekä Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea Venäjän kanssa.

Vuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja Venäjä yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin Makedonian kysymys nyt alkoi tulla päiväjärjestykseen.

Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia. Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume» (Schiemann), [s. 161]milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.^[16] Täällä kohtaavat siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta. Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten ja bulgarialais[s. 162]ten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä.

Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V. 1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa). Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta 1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella» muiden suurvaltain puolelta.

Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä 1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin ollen on selitettävissä, [s. 163]että Itävalta-Unkarin uusi ulkoasiainministeri, vapaaherra Aehrentha! — nojautuen myöskin vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla, että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin» halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys: Wien—Saloniki.

Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä. Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908 (hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa näköpiiristä.

Mutta sijalle nousevat Bosnian kysymyksen vielä [s. 164]vaarallisemmat pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta 1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa» Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä, valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan.

Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten »korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi »Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään. Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan: suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitok[s. 165]seen vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29. artiklan mukaan.

Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen. Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa 1909 (painettu Geographen-Kalenderissa v. 1910, s. 51 ja seur.), oli se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen suuret kustannukset sotavalmeudesta.

Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta; samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta, aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei [s. 166]ole ollut kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät kesällä 1910 kokoontuivat.

Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin kesti närkkä Venäjää vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897, samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä (Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet, joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa ilman Berlinin tai Parisin välitystä.

Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde Englantiin, joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen osoite oli Berlini.

[s. 167]

Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen liiton lujittuminen Saksan kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa 1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö, joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.

Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten, että Itävalta ja Italia eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla: niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät (Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuuden[s. 168]vakuuttelut (viimeksi syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä, loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että tämän liiton päivät ovat luetut.

Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita Ranskaan vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin, että suhde Turkkiin on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen Bulgarian, voimakkaimman Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta uhkaavina lokakuunpäivinä 1908.

Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties, kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin. Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien tsekkiläisten (Kramarz), [s. 169]joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen 1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa — aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu nähdä koirapiiskaa käytettävän todistuskappaleena eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella!

Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja »rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle, joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger). Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää, että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion sielu, ymmärtää myöskin, että mikään ei voi auttaa — ainakaan ei ennenkuin pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.

Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä [s. 170]sopeutua jatkuvaan elämään valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...

Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden, historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.