II. Kukistuneita suurvaltoja

[s. 46]

Turkin suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. — Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja historiallinen konjunkturi. — Portugal ja Espanja. — Espanjan suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen liitto». — Hollannin suurvallan maantieteelliset ja historialliset edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn puute. — Hollannin nykyinen asema. — Ruotsin suurvalta. — Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.

Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia, jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös, vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys alasmenon enteistä.

[s. 47]

Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin, joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina, jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä. Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa olemassaolosta.^[4]

Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin, vuorojärjestyksessä.

Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähem[s. 48]män kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin rannoin kääntää Balkanin niemimaa selkänsä Italialle, joka puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä Maritsan ja Vardarin haarain kautta.

Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja Konstantinopolin väliä.

Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.

Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan [s. 49]pikemminkin lisäkkeenä; eikä se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. Osmannien suurvallassa tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.

Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan kalifaatti, Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa, alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen laskehtii.

Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista, asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki [s. 50]aineelliset kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa tyypillisenä paimentolaisuskontona — »missä aura kulkee, siinä kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän poissaollessa.

600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla, saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat lohkaisseet itselleen omat palstansa [s. 51]Turkin europalaisista maista, Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia, Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas mies» ja tehnyt läheisen idän kysymyksestä Europan suurimman huolen 1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa omatekoisten perillisten kesken.

Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut, sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali v. d. Goltz 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin kulku[s. 52]laitoksen. Makedonian kysymys oli, osana vanhaa läheisen idän kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitannut rappeutumisen aikakauteen, mutta Bagdad- ja Hedshas-radat viittaavat eteenpäin valtakunnan voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.

Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa miljonaa oikeauskoista uhkaavassa panislamiittisessa vastarin[s. 53]nassa Europaa vastaan.^[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.

Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta, etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa» kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi» Europalle.

Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»). Kenraali Goltz havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon. Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sota[s. 54]laitos vaan myöskin rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.

Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä 1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe 1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.

Päättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät nuorturkkilaiset siis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa. Päinvastoin näyttää hallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista hajaannusta edistävästi. Eikä ole toisin laita sisäisessäkään suhteessa. Sairas mies koetti itse parantaa itsensä ja ryhtyi kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen reseptin mukaan. Luultiin voitavan lainlaadintatietä luoda »ottomaninen» kansa, ja asetustietä tasa-arvoisuus uskontojen välillä, niin ettei mitään eroa olisi enää kristittyjen ja Islamin omien poikien välillä. Tämä politiikka on kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä länsivaltojen kanssa, mutta osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa lainsäädännön valtaan elämän yli. [s. 55]Valtio on toki jotakin muuta ja enemmän kuin sen perustuslaki eikä muuta koko luontoansa sen mukana. Kansallista yhteyttä ja uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita. Mutta Turkissa on koe aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu valtion ytimeen ja Islamin erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään vieraita kansallisuuksia, mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa uskontoa; on siis rikos kaikkia periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään valtakuntaa sen luontaiselta kansainvälis-uskonnolliselta perustalta yleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva, Bela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan asettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien rakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka kiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan kalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi») uhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän eduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän omassa keskuudessaan.

Europan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan tervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän omaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä suorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on alkanut; hänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia. Goltz on luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa, armeijan voimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa Turkki epäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain ulkopuolella olevaa voimaa. Mutta sen [s. 56]oman suurvalta-aseman palauttaminen on saavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa luopua puhtaasti islamiittiselta perustaltaan.

Poliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin luontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset suhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan nuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909 katsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston toimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin oli vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan pitkään unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana Kreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain niemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään mieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan kolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani erään lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan etsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin niitä poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren yhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian asia on joutunut päiväjärjestyksestä pois.

Tähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan ole ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta kultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista huolimatta sillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa, kun sillä ei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen kultturielämään. Yleisessä suurpolitiikassa [s. 57]tulee sillä edelleen olemaan huomattava sija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla kuin toisten paisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne vaikuttaa, että meillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa tutkiessamme nykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä.

Mutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme toinen merkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä määrässä. Siitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien suurvaltain syntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta leveänä salpana Europan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa ristiretkien jälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien aineellisten nautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se pyrkimys, joka joutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja panemaan alulle planetarisen aseman.

Sillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat kauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. Venetsia, joka oli ollut vanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian leveä meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja Alppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne siirtyi lännemmäksi valtamerta kohti.

Täten oli konjunkturi tullut Pyreneain niemimaan kansoille, jotka olivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen aseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin selittää. [s. 58]Mutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan synnyttänyt Pyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei maailmanhistoriallinen konjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi käänteentekevän aikakauden kanssa sen kansojen omassa kehityksessä.

Niemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet vuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja seikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman kohottimensa, kun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen. Melkein samaan aikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus miltei kokonaan, kun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen käteen. Ja tämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi myöskin valtiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan päästessä voitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka suunnalla näemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja yksimielisyys antoi kuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota kohti tämä uusi voima olisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä päämäärä tuli, kun maailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä.

Harvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin suoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat konjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa Pyreneain-niemimaan perustalle.

Yhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä aikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten valtakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat poistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi [s. 59]noja luonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat virrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa niemimaan laivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi maa ja syvät merenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä.

Niinpä on Portugal muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä Espanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa meren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa niemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta taisteluilta maurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä oloja hyväkseen ja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa merimiesvaistot eleille. Niin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat etunenässä: pitkin Afrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä kauemmas ja kauemmas, ja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he ehtineet perille saakka. Ensintulleen oikeudella pystyttivät he nyt lippunsa intialaiseen maailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä taisteluissa maalla ja merellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia siirtoloita ja lisäksi ohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän päämerkityksensä on aina oleva se, että he ovat avanneet Intian Valtameren maailmanhistorialle.

Espanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä tuloksella, että he löysivät Amerikan ja saattoivat sen ynnä Atlantin planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta ei ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein koko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas myöskin Reinin suistamoa ja [s. 60]suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen valtakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa samaa myöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan.

Täten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta: luontaisten rajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole ulkopuolisia lisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri siirtomaaryhmä muissa maanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto täysin kehkeytyneenä Pyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään koko niemimaa Filip II:n käteen: portugalilainen siirtomaavalta liitettiin niinikään yhteen espanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja Keski-Amerika, suuret osat Afrikaa ja intialainen maailma olivat yksissä europalaisissa käsissä. Se oli valta, jonka on laajuudessa voittanut ainoastaan nykyinen Englanti.

Mutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat kapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan armada hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan. Tämä tapaus vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa maailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen astuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana.

Puolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa suhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi Alankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä pitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen kolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan perimyssota irroitti muut europalai[s. 61]set lisämaat ja tuotti kilpailevalle Englannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse niemellä; 1800-luvun toisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka Napoleonin sotien jälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain siirtomaiden menetyksen; ja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki jäljelläoleva »Hispania ultramar», merentakainen Espanja, menetettiin sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n valtakunnassa.

Tämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä suhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista varten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä ne ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja Amerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon, niinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen Englannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista kestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker), että Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen sydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen rannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka kuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole mikään satunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien valtakunnassa. Itse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin Gibraltarin salmen syvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan yhteydessä ainakin luontaisten kauppateiden kautta; Espanja sitävastoin on kiinni maanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle ylen epä[s. 62]mukavasta varresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on tämä niemimaa erillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä kosketuksessa Afrikan kanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka paljoa soveliaampi mertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan Englanti saatuaan sisäiset keskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista rikas, norja Englanti suorine ja mukavine meriteineen meidän maanosamme sydämeen! Niinpä toi suuri konjunkturi Espanjan maailmanhistorian etualalle; mutta kun konjunkturi hävisi, ei Espanjalla itsellään ollut riittäviä edellytyksiä ylläpitämään suurvalta-asemaa.

Suurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti vaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa Amerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon muodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat) olivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset »hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille 1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan noin 55 miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä eikä sitä myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin läpi vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä» (Karl Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään kuin otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti sen sitten välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja maanviljelyksen tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa taloutta. Kotona Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun seikkailijat meren [s. 63]takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia. Valtiolla itsellään olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden korkeimpana loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana siitä että se olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan puolestaan auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien halveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja joka — yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista voittojuhlaa, kun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti kansalta sen ahkerimmat käsivarret.

Tämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei keskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan terveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin yksi Espanjan omia comedias de capa y espada, »viitta- ja miekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura», surkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon, että sodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen selkeänä ilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat joutuivat antamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn edistyksen voitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin sanoen, nykyajan ihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka viimeisenä tunnustajana meidän aikanamme oli Espanja.

Espanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan kauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa. Mutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväs[s. 64]muistoinen valtio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella ja valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin lähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan tuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi isänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten muinainen Troija on ollut: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo Calderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain panteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja surumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen arvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten puolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan ulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan, vuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen elämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»), toisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin, myrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen jaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten kunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys klerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910 hallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen, välillä uhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja (Kataloniassa) separatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden vaaraan. Valtaistuinkin horjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin myllertänyt yhä voimakkaampi tasavaltaisliike.

Tämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen [s. 65]ahtaissa puitteissa, varmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään Länsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten anarkisti Ferrerin mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden yleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo sitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat menetetyt, on Marokon kysymys, joka on noussut aivan sen oven edessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton vaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle tässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta käänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska on jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin esitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa; vielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan. Ajatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden avulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen heikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus on tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin nykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa omalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman ylösnousemuksen toivoa.

Vielä paljoa selvempi on tämä toteaminen Portugaliin nähden. Sijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi se kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan keskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä luonnollinen asemapalkinto [s. 66]kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57). Siitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa suljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa jälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian kaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin lähde ehdottomasti ehtynyt.

Me näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan ja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa sai hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta. Sillä Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se etu sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien kanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä puuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen eristys on vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä Espanjankin takana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia teitä. Eikä myöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa teitä kauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa, kääntää kasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne Europasta ei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin pään ylitse Pohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta). Tämä maa on siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa. Alueensa pienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8 miljonan suuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään mahdollisuuksia omalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun aseman valtti oli pelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen pikku[s. 67]valtio, merkityksetön Europan neuvostossa, omaamatta paisuntamahdollisuuksia enempää kuin paisuntapyrkimystäkään. Sen nosti ylös samoin kuin naapurinkin konjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas sen mukana.

Mutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin kohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden erilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen kasvatus on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden portugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen oloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo räikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä maurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa kaupan toimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia maailmanmarkkinoille; hämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin jälkimäisiin sekaantumalla; niin tuli siitä vähitellen rauhallinen porvariskansa, kun taas niemeiset veljet eivät koskaan päässeet sotaista aatelistyyppiä ulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen tulevat lisäksi katkerat muistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka maksoi Portugalille sen suurvalta-aseman; se oli, sanovat portugalilaiset, »yhtämittaista kylmää, kärsivällistä, harkittua, väsymätöntä murhaa». Aina siitä saakka on uuden yhteensulatuksen pelko ollut johtovaikutteena portugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät ole voineet välttää maantieteellistä naapuruutta ja sen alituista ylivoimaista painetta selässään, ovat he etsineet valtiollista tukea niemen ulkopuolelta. Täksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopi[s. 68]muksen» jälkeen 1703 — joka taloudellisella alalla täydensi suurvallan alasmenon, asettamalla sen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen kilpailun alaiseksi — on Portugalia poliittisessa suhteessa pidettävä Englannin vanavedessä kulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli selkeästi näkyviin sen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä ilmeisesti buurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti sai Portugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti käytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on siis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut miltei vasallinasemaan.

Yhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden ulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut jonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole voitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun tämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai siveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun vielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut omia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen seutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se tietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on melkein sotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen valtiovararikon, ei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria merentakaisia alueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri.

Eräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta joulukuussa 1899 sai maailma tie[s. 69]tää, että Portugalin siirtomaajäämistö oli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä Samoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään ei myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi Madeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin kanssa 1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella (huhu saksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen yhteydessä 1908), samoin kuin U. S. A.^[6] Azorit sopivina hiiliasemina. Mutta kuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on, jos huhu kertoo totta, annettu nimenomainen englantilainen takaussitoumus Portugalin koko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että Englannilla on vapaa pääsy kaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä laivastoasema Tajon suulla (Biberstein) joutuisi minkään muun suurvallan käsiin, näyttää ensi sijassa aiheuttaneen Englannin menemään tähän ominaistakaukseen.

Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista», sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. [s. 70]Rehellinen yritys parantaa eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (Franco 1907) johti kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.

Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan sulautumispelkoon. Mutta iberialainen tasavalta liiton perustalla, »la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys. Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan (4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14 maa[s. 71]kuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.): kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten tyynnyttämiseksi.

Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan, edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna (sitten Primin ja Zorillan päivien) portugalilaisille puoluetovereille.

Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon, Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa. Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan kangastus.

Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suu[s. 72]rempi: »latinalainen unioni» Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...

Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan niemimaalla.

Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin — osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin perusteellisesti kuihtuneelle suurval[s. 73]lalle, joka nykyään on yhtä »trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.

Olemme jo viitanneet, että Hollanti tuli Portugalin historialliseksi perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta, ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja Maasin suistamolle.

Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita, sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat, kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan kaivattuna välirenkaana lounaassa [s. 74]ja koillisessa olevain valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan kartalla.

Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.

Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: deus mare, batavus litora fecit, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille: vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi. Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa maaksi, siirtää rajaansa ulommas merta vastaan. Sellainen työ vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta vastaan vaati suuria kustannuksia patous[s. 75]rakennuksiin y. m. s., mutta maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien.

Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi 1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen — joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi »kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella, saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12 000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.

Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut kertoivat, että tällä vallalla oli enemmän aluksia kuin taloja maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko Europan laivoista.

[s. 76]

Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa laivastossaan.

Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta. Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius) samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä sotakouluna.

Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki siitä laista, jonka alaisia Rat[s. 77]zelin määritelmän mukaan ovat Kartagon malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää samaan valtioon kuuluvaa takamaata.

Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus» (Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten. Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen suotuisain konjunkturien edellytyksellä.

[s. 78]

Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana maalla.

Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa. Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion sisäiselle voimalle.

Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen, kes[s. 79]kitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että sisäisten puutteiden vuoksi.

Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v. 1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750 ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.

Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre, joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva pysyväistä. —

Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen hallitusjärjestelmässä kuin [s. 80]perustuslailliset valtiot yleensä ja siis voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi. Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien siirtolainsa suhteen.

Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi. Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja 4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä 6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja, joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta nykyajan suurpolitiikkaan.

Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuk[s. 81]sista paisunut vaaraksi valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten, jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija. Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta katsottuna.

[s. 82]

Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi, vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» — Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan. Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.

Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen — liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan arkaluontoiseen tehtävään.

Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi tehtävä täytymyksestä hyvettä ja [s. 83]vapaaehtoisesti liityttävä lähempään yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja: pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa, jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu, mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine.

Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v. Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun taas viralliset piirit luonnollisestikin [s. 84]olivat torjuvalla kannalla; laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan »suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä, vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen; heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin alasaksalainen heimo^[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi.

Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin, niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.

Että tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena [s. 85]puheenaineena juuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten linnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan esitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska ja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä että Vliessingenin kysymys alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen merkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen estää (englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi (saksalaista armeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti ja Belgia ovat eri puolilla: Vliessingen vähentää ranskalais-englantilaisen sotilaallisen yhteistoiminnan menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen koko maapalloa käsittävä vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä heittää eteenpäin varjoansa Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä valossa esiintyy tässä muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen samanaikaisen suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen kilpailu on välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä — se on Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla...

Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä lähimpäänsä, tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen, joka takasi status quon sen kaikilla rannoilla. [s. 86]Kuinka luonnollinen yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista. Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905 jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.

Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa [s. 87]maata, kuten Zuiderseen kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä nopeammin.

Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, Ruotsin lipun alla.

Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631 Pultavaan 1709.^[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja Portugal, että sen suorastaan sopii [s. 88]katsoa edustavan tämän täydentävää vastakohtaa.

Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.

Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.

Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä. Ruotsin suurvalta on täten [s. 89]aivan toista muotokuntaa kuin kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.

Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen, kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä maailmanrauhan-kongressissa.

Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä 1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden [s. 90]henki on yläpuolella muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi, syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.

Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa »kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken — kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.

Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin — jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus. Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta mitalista.

[s. 91]

Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa. Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen apua pitää koossa sen reunamaita.

Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille; siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita. Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua, monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja kansan oman harrastuksen puutteeseen.

Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin [s. 92]ylivoimaisen kauppa- ja merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa 29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.

Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670 seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».

Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä [s. 93]suurvalta ei ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa, yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija, joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut ruotsalaisten luonnonlaadun, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan, joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se suoritti suurimmat tekonsa.

Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta, että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen tarpeiden päälle. Jälkimäinen on [s. 94]myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. —

Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä» maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta; ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...

Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne, minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, [s. 95]se kun saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905 vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle, yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta), yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (Sandgren n:ot 276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, Grisbådan juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.

Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä 1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään, on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen, tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn »koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät — puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi valtiolliseksi »näkö[s. 96]häiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.

Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään: tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli. Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta — sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti. Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta Ahvenan[s. 97]maata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin Itä- ja Pohjanmerta koskevilla sopimuksilla (Sandgren n:ot 75, 76), missä asianomaiset rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.

Ruotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman ulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan unionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain virvaa, senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa. Skandinavian valtakunta-aate, joka 1800-luvun keskivaiheilla ja sen jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli kuollut kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera ilmaus haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä havaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen Iberian niemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen niin kauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään kantavuutta eikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin satunnaiset laiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis missään näy merkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä.

Sitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan mahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin Ruotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin vanhana [s. 98]suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun unionin suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille isänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa, vaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle (Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat tässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue, joka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon, havaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi kannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa väestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia edellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan huomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan ovien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten sovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita.

Niin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään niistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon entisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla vertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti luontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja kehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia »sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911), voima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn putoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia ja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita vain 5½ miljonan suuruiselle kansalle.

[s. 99]

Mutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa nykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia, mutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan käsittää raaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja vuorituotteita), ja tämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta köyhälle maalle. Vakavasti pelätään epäedullisia seurauksia Saksan kauppasopimuksesta, se kun saattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan kilpailun alaiseksi, samoin kuin valtion sopimuksista suurten malmialueiden (Kirunavaaran, Jellivaaran, Grängesbergin) omistajain kanssa 1907, joiden avulla raaka-aineen vientiä kukaties on edistetty jalostusteollisuuden kehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse väestön määrässä tulot ovat pienemmät (alhainen syntymisluku avioliittojen vähenemisen vuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden vuoksi) kuin tavallista, sekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat sosialiset taistelut, joita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin kansanvaltaisella perustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet tiliä tärkeimmistä poistoista tulevaisuuden laskussa.

Ruotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan suunnattavissa, että maa on suurempi kuin kansa, s. o. väkeä on liian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa, puhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta, Italiasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy sentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko tulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta itsestään, sen viisaudesta, yhdessäpysyn[s. 100]nästä, valppaudesta ja voimasta. Me näemme valtakunnan, joka odottaa kansaansa.

Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.

Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat, kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus. Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja sosialisen elämän — voimien kehityksessä.

Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta elävien ilmoille.