MARSELJEESI

(Pikku Vapulle)

Me olimme lehdossa leikkineet miten parhaiten olimme voineet. Mure mielessä, mutta kuitenkin tovin toisenkin niin ilakoineet.

Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun hämär heitteli huntujansa ja tanssikummulle kokoontui kylän karkelovalmis kansa.

Mut pois! Mitäs meille melskeestä väen nuoren ja nauravan moisen. Kukin kuulihan vielä korvissaan sorasointujen pauhinan toisen.

Oli toinen tanssi tanssittu kotipuolessa kolkko juuri, kova kuolemantanssi, min pyörteisiin oli kaatunut kansa suuri.

Kukin kenties hiljaa huokasi vain: "Niin täällä kuin meilläkin muinen ilo elämän osansa ottavi, kun yö saa sulohaaveiluinen"

Ja hymähti vielä matkalta, kun monen vinhan jo virisi laulu, kylä karkeloiva kun katosi pois: "Niin tuttu, tuttu se taulu". — —

Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait oli kuin kuvapatsas ikään, johon hehkua hengen lietsoa ei vois maallinen mahti mikään.

Mut — kommunistinhan muistatte, joka saarnasi lohtua vaivaan? Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten on valtakunta taivaan."

Äkin viisauden tuta saimme me tuon, vaitolo kun vaikea katkes, syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun lapslahjoin lauluhun ratkes.

Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai, elohopean heljä ja herkkä, sinikello keinuva taikka kuin suvituulessa tutjuva kerkkä.

Sinikello —. Ei. Kuin hopeisen soman soivan sa tiun luulit, kun haltioissaan lauluaan äkin lapsen sa laulavan kuulit.

Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän, joka joukkojen suussa helää joka kerta kun vuossadan eteenpäin ne yhdessä tovissa elää.

Kun Bastiljen ne valloittaa, kun seisoo ne suluilla kadun tai kaatuu pyövelipistimiin verin kirjaten sielunsa sadun.

Jota lauloi raatajat Suomenmaan, kun uutta ne uursivat innoin, yöst' aikain kun rotu rohkein sen ylös astui henkensä hinnoin.

Jota sankarit ryysyiset lauloivat ovell' ollessa tuhon jo hirveen, jota kaiutti impemme kaunoiset pään päällä jo päilyissä kirveen.

Niin, marseljeesia lauloi hän suin hartain meille, jotka maan vieraan helmaan heittänyt oli koston korppikotka.

Ah, intoa, toivoa lauloi hän, tulikipinän sieluhun viskas, jokapäiväisyyden arjesta taas säveleillään kiehtoen kiskas.

Ja määrään viittasi ylvääseen, joka kaihtua uhkasi huoliin: suku Suomen vartovi vaivattu, verin viskattu piinatuoliin. — —

Niin lauloi hän. Lumos laulullaan myös vieraat. Outo kieli lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin, sen korvasi hehkuva mieli.

"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar hän varmaan on", tokas eräs, kun marseljeesihin maireimpaan hän vaununnurkassa heräs.

Ei, vieras, älköhöt Ranskahan sua viekö sävelet vapaat, ja työläiskunto jos kaipios on, sitä lähempääkin sä tapaat.

Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät, mik' on työläisrinnoissa syttö, mikä kunto kahlitut kaunistaa. — Yks heistä on vain tämä tyttö.