KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ
Reading edition
Tuli mieleeni piilopirtti ja kolkko kohtaus siellä: ovest' astui vangitun vaimo, hän nälkäleirille tiellä.
Oli uupunut matkallansa, toviks poikkesi ystäviinsä. Ah, kuin koko luokkansa kurjuus oli syöpynyt piirteisiinsä!
Ja kummakos: raskaana raukka ja lapsia kotona joukko, ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu kodin köyhän jok' ainoa loukko.
Valon välkettä ei niin missään, joka puolella haikeus harmain, nälän vaiva, mut vaivoista vaikein: isä perheen piinassa armain.
Se se viilteli kuin väkipuukko, se se kannusti vaimorukkaa palan viimeisen miehelle viemään — muu kaikkihan huolien hukkaa.
Oli käärössä kannikka leivän ja särvintä myös erä niukka ja variksenvarpaita lasten, oli suuteloitakin hiukka.
Ja viitaten viemisiinsä tokas perheen äiti aimo: voi jotakin aina, jos tahtoo! — Ihan melkein ylpeä vaimo.
Teki lähtöä juur rupatellen miten miehen mieli nyt hyvä salatuomiset saadessansa — kun sattui jo isku syvä.
Palas leiriltä vaimo toinen jobin-postin polttavan tuoden: mies toisen jo kylmänä, kuolo edell' ehtinyt antinsa suoden.
Polo leski! Hän kalpeena kalman varis niinkuin tuulessa lehti. Tovin tuijotti tyhjyyteensä. Pisar kuuma kulmille ehti.
Pisar ainoa. Ammoin kaikki jo kuivuihan kyynelten lähteet. Ja tääkin kun auvo nyt ehtyi, vihan viljaa vain oli tähteet.
Tovin tuijotti. Tuskasta huokas. Eväskäärönsä kaappasi kuumein. — Tämä lapsille, lasten nyt vuoro! näin voihkas hän vimmaisin huumein.
— Isän osa nyt lapsien olkoon. Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa siks, että mä nään miten lapset verikoirille velkansa maksaa.
Teko tehtävä lasten on eessä, se syntymätöntäkin uottaa. Hyvä että on monta heitä, niin voinhan ma kostohon luottaa. —
Noin virkki, ja viimein läksi pois horjuen ystävistään. Mut kuin koko luokkansa hurjuus nyt heijasti piirtehistään.