SISÄLLYS: (continued 4)

Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».

»Niin minä olinkin!»

»Mitä?»

»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»

»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa — kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset, poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.

8

Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta, jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen heitä heittäytymään syvyyteen.

»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä, tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»

He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi, mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.

Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan, viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.

»Sinusta tulee 'sulhanen'? Ja koska sinä aina 'punastelet'», sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»

»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta? Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».

»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»

»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».

Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua — ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»

Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni vetosi:

»Älä — Ethän —»

9

»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»

Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.

Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn, hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava nautinto…. Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen tähdättyinä.

Vavahtaen hän pyysi: »Älä pilaa kaikkea —»

Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.

Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä. Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.

»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»

»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.) »Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»

Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin tekisi.»

Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?

XVIII luku

Columbinen voitto

1

Heti Top taaskin liikahti.

Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.

Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas….

Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.

»Olen pahoillani, Helen…. Pahoillani äskeisestä…. Mutta kuitenkin —? Arveletko —?»

Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on! Älä salli tämän koskaan päättyä!»

Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille, silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään…

Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»

2

Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta. Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.

Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.

Hän polvistui, sievimmän eteen.

Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä. Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti häntä.

Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.

Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt? Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea? Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä, että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänet etsimään tyttöä, totisesti, kun —

Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä olet ollut täällä koko ajan!»

Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia, tosiasian suora toteaminen.

Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä olet ollut koko ajan täällä!»

Säteilevänä Helen kuiskasi: »Missä koko ajan?»

»Täällä tietysti.» Ja yhdellä pyyhkäisyllä pojan kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja painoivat häntä riemuista ja huojentunutta nuorta sydäntä vasten. »Täällä! Ei, älä liikahda!» (Helen oli vain nostanut omat kätensä ylöspäin kiertääkseen ne hänen kaulaansa.) »Älä liikahda! Nyt en päästä sinua.»

»Oi, luuletko, että minä tahtoisin?» puhkesi Helen sekavasti puhumaan. »Sen jälkeen, kun olen niin pelännyt, ettet sinä koskaan? Kaiken tämän ajan jälkeen? Kaikkien näiden monennonituisten kuukausien jälkeen, joina olen rakastanut sinua niin hirveän kovasti, että olen ohut vahalla haljeta, Harry?»

3

Top hellitti hänet hetkiseksi, jättäen hänet toisen käsivartensa varaan, otti hänen leukansa toiseen leveään kämmeneensä ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hieman levottomana tyttö aprikoi: »Aikookohan hän kysyä, minkä tähden nimitin häntä 'Harryksi' enkä 'Topiksi'?» Hän ei kysynyt; värähtävällä äänellä Helen kuiskasi uudelleen: »Harry!»

»Niin; ymmärrän. Sano niin!» kehoitti toinen koruttomasti. »Pidän siitä.»

Ja sitten Helen tiesi hänen ymmärtävän. Miksi hän vaivautuisi monisanaisesti selittämään: »Tietenkään et nimitä minua Topiksi, koska toiset niin tekevät, kaikki muut. Heille olen Top. Äidillesi, sisarillesi, heidän puolisoilleen, muille tytöille, kaikille opistokumppaneilleni, koko jalkapallo joukkueelle, venemiehistölle, uimakerholle — koko joukolle olen Top. 'Harry' sinulle, koska sinä olet minun. Sinulle toisenlainen kuin muille. Sinulle kokonaan toinen mies, jota heistä kukaan ei tunne, jota kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt, mies, jolla on uusi, käyttämätön nimi — ainoastaan sinua varten!… Niin se on, eikö olekin? On.»

Harry ei puhunut niin. Hyväillen hän jupisi: »Katso minuun!»

4

»Katso?» Kuinka olisi Helen jaksanut kiskoa katsettaan hänestä.

Silmät levällään hän katseli Harrya ikäänkuin hänen niin lähellä hymyilevät kasvonsa olisivat olleet juhlakulkue, jota hän tarkkaili. Eikö se ollut ihmeellinen juhlakulkue? Ja kuinka kauan, oi, kuinka kauan Helen olikaan odottanut, että se joutuisi hänen kohdalleen! Nyt, vihdoin….

»Tahtoisin sinun suutelevan minua, suutelothan?» virkkoi poika, hyväillen häntä, houkutellen hänet taaskin nostamaan pehmeän suunsa ylöspäin. Taaskin nuorukainen painoi huulensa niitä vasten hätäilemättömään, hyvin suunnattuun, lämpimään suudelmaan. Koskaan ei tämä tyttö saisi tietää, kuinka paljosta hän sai kiittää toista naista, joka empimisen hetkellä oli opettanut Topin suutelemaan. Koskaan ei Top tietoisesti sitä käsittäisi. Suudeltuaan hän sopersi: »Sinä suloinen olento, sinä!… Helen — Helen — Helen! Tiedätkö, minusta tuntuu siltä kuin olisin ollut kihloissa monen monta armasta viikkoa eikä vain kellon viimeisestä lyönnistä asti!»

»Niin, ja sinun on lähdettävä, ennenkuin se lyö uudelleen —»

»Lähdettävä? En kuolemaksenikaan! Mihin?»

»Sinun on palattava kutsuihisi.»

»Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin, kuten sinä sanoit itsestäsi, neiti. Sitäpaitsi voin puhelimitse ilmoittaa… kohdakkoin, ei vielä… kuten sinäkin teit —»

»Mutta mitä sinä voisit —»

»Väitän olevan! kuolemankielissä. Minun vuoroni. Ainoakaan sielu siellä ei ole tietääkseenkään; he ovat kaikki illallispöydässä. (Se tyttö! Se ahmiva Milo, suu täpötäynnä sokeroituja hedelmiä; laupiaat jumalat…) Tai sanon, että sinusta on tarttunut minuun venähtänyt nilkka», lasketteli Top, sydän keveänä tämän gardeniansuloisen tytön tuottamasta riemusta, tytön, jota hän tuntui kantavan sydämensä kohdalla kuin kukkaa. »Samahan se on, mitä sanon. Vai palaanko sinne tanssimaan yhden ainoan tanssin?»

»Kenen kanssa?»

»Sinun kanssasi. Minkä tähden kysyit sitä niin rajusti, armas? (»Armas» hän sanoi ihan luonnollisesti.) Tiedänpä mitä teen; vien sinut mukaani; pyöräytän sinua yhden kerran salin ympäri, ja sitten tulemme takaisin tänne. Teemmekö niin?»

»Harry! Minäkö tässä puvussa?»

»Miksikä ei?»

»Katsohan sitä!»

»Niin katsonkin. Se on kovin kaunis.» Ensunmaisen kerran elämässään löytäen sopivan sanan Top ylisti: »Se on romantillinen. Ja, armas, sinä näytät siinä jumalallisen viehkeältä.» Top ei lainkaan muistanut kuulleensa tätä lausetta toiselta tytöltä, herättäjältä, joka oli häntä ensiksi suudellut. »Helen, armas, armas. Niin mielelläni tahtoisin näyttää sinua kaikille. Kaikille, jotka ovat tanssiaisissa. Erittäinkin — niin, kyllä. Siellä on muuan ystäväni, jolle erikoisesti haluaisin sinua näyttää! Hyvin läheinen ystävä. Jones-niminen mies. Mutta sinä et saa tanssia hänen kanssaan, muista!» pakisi tämä uusi, tämä sujuvapuheinen Top, pitäen sivuttain tyttöä, joka ei saanut suunvuoroa. Useita muutoksia, väitetään, saa rakkaus aikaan; sen osoittavat todeksi tämä kielevä Top ja tämä hänen sylissään oleva puhumaton Helen! »Jonesilla on oma tyttönsä; hänen sopii sangen hyvin tanssitella omaansa. Sinun on tanssittava vain minun kanssani; kerran.»

»Mutta mitä, mitä muut ajattelevat —»

»Ajatelkoot, että me olemme antamassa tanssinäytöstä! Ajatelkoot, että olemme juuri tulleet baletista Coliseumista. Tai ei; sinun ei tarvitse tulla, jos sinusta on todella vastenmielistä. Minä pistäydyn sinne pariksi silmänräpäykseksi ja tulen sitten takaisin. Sitten voimme olla täällä, kunnes toiset tulevat takaisin ja voimme ilmoittaa heille», suunnitteli Top onnellisena. »Me olemme täällä vähän aikaa kaikessa rauhassa —»

»St! Kuuntele!» huudahti Helen, äkkiä vetäytyen pois hänen rinnaltaan. »Kuuntele! Eikö se ollut —»

»Mitä?»

»Joku koputtaa.»

5

Kenties vasta sitten he tajusivat, että joku koputti silloin ja että jo useita minuutteja — joiden aikana maailman kaksi uutta nuorta rakastunutta oli kinastellen, pilaillen ja suudellen sovittanut toisiaan oikealle paikalle luonnon järjestyksessä — oli jatkunut kepin kolkutusta laipioon ikäänkuin pilkallisena, jymisevänä säestyksenä.

KOPS! (»Kerran — äitiä.»)

KOPS —KOPS! (»Kahdesti — minua — oi, Harry!»)

KOPS — KOPS — KOPS!

(»Minua hän tahtoo nyt — POIKA, varmasti.»)

Sitten: KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS —

Kuulosti siltä kuin olisi yläkerrassa ollut joukko villejä, puukenkäjalkaisia, puna-ihoisia intiaaneja tanssimassa sotatanssia.

Ähkyen Helen, joka oli jälleen temmattu maan pinnalle, olisi kiskoutunut pois sulhonsa käsivarsista. Mutta ne sulkeutuivat hänen ympärilleen tiukasti kuin hissinovet. »Ei!» »Voi, minun täytyy… Isoisänisä! Voi, Harry, miten saatoimmekaan niin tyyten unohtaa hänet? Hän on varmaankin jo tullut takaisin tanssiaisista. Mutta ainahan kuulemme kun autot pysähtyvät kohdallemme; kuulitko sinä mitään?»

»En; en kuullut mitään.»

»Enkä minäkään; en kuullut risahdustakaan —!»

Nyt he kuulivat.

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS!

»Mene ylös, Harry! Sinun on suorastaan mentävä!»

»Niin — »

»Mene sitten heti!»

»Vain sinun kanssasi. Tule mukaan!»

»Minäkö? En; en mitenkään voi tulla isoisänisän näkyviin.»

»Mutta sinun pitää tulla mukaani.»

KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS — KOPS.

»Kas niin!» huohotti Helen. »Rakas, rakkain, hän tulee tänne alas laipion lävitse. Voi, katso, miten rappausta tippuu lattialle! Harry, jos rakastat minua — jos sittenkään rakastat minua rahtustakaan, niin menet —»

»Sinun kanssasi.»

Siispä rakastuneet riensivät yhdessä käsikkäin hämäriä portaita myöten viidenteen kerrokseen isoisänisän ovelle.

6

Ovesta ilmestyivät jo Hendersonin kasvot kalpeina ja pitkinä pelosta.

»Herra Tophampton, sir — olin juuri tulossa, sillä herra Mundy sai sen vaikutelman, että alapuolella olevassa huoneistossa oli joku, että joku liikkui siellä; ja teidät oli kutsuttu pois hotellista ja muuta sellaista. Sitten hän tuli rauhattomaksi, sir, kun ei saanut ketään kuulemaan itseään… Ehkä teidän olisi parasta —»

»Kiiruhtaa» oli mahdollisesti se sana, jota Henderson aikoi käyttää. Toiset eivät kuulleet. Puristaen rakastettunsa kättä Harry Tophampton oli jo kiitänyt käytävää pitkin isoisänisän luokse — valaisemattomaan kellarimaiseen huoneeseen, jota lämmitettiin ainoastaan pienellä, vanhain tavarain kaupasta King's Roadin varrelta ostetulla primuksella; ja siitäkin lähti mahdollisimman vähän lämpöä ja mahdollisimman paljon katkua.

Nurkassa olevasta tummasta mytystä kajahti kova ääni, joka muistutti auton renkaan puhjetessa kuuluvaa pamausta.

»POIKA!»

Kerkeämmin kuin koskaan ennen Top vastasi: »Tässä olen, sir.»

»Siinä olet — ja minkä tähden olet siinä? Minkä tähden olet täällä lainkaan — juuri sen tahtoisin tietää. Vastaa minulle, sir, vastaa minulle, vastaa, vastaa minulle — minkä tähden et ole tanssiaisissasi? Minkä tähden et ilmoittanut edes rouva Mundylle, mitä se puhelinsanoma koski? Mitä on tapahtunut? Miksi et ole mennyt takaisin? Miksi et sinä, isäntä, ole huolehtimassa vieraistasi? Minä järjestän puolestasi kutsut; näitä ihmisiä on pyydetty tulemaan, sinä pujahdat — pujahdat tiehesi niistä. Mitä merkitsee kaikki —»

»Kuulkaahan —»

»Niin, kyllä minä kuulen, Mitä sinulla on puhuttavaa puolustukseksesi?»

»Kerron teille kaikki», alkoi Top miellyttävällä äänellään, »niin pian kuin ehdin. Erikoisesti tahtoisin ilmoittaa teille erään asian, sir; erikoisesti haluaisin saattaa tietoonne —»

Lupaa kysymättä nuori mies ojensi kätensä seinään, kiellettyyn sähkönappulaan.

7

»Oi, hyvä Jumala; oi, hyvä Jumala», rukoili pieni Helen poloinen, »älä salli isoisänisän kuolla suuttumuksesta, koska Harry rakastaa minua eikä isoisänisän tahdon mukaan mene naimisiin Milon kanssa. Älä salli isoisänisän vaipua lattiaan taudinkouristuksissa ja sortua sydänhalvaukseen kauhistuksesta, mikä olisi niin hänen tapaistaan. Älä salli sitä nyt, älä! Voi, ei nyt, kun kaikki on käynyt niin hirveän onnellisesti. Ei nyt, oi, hyvä Jumala, ei nyt —»

Valo syttyi.

8

Kolkkoon huoneeseen tulvahtanut valo osui Heleniin pieniin, ylöspäin käännettyihin kasvoihin, joista kuvastui kiihkeätä mielenliikutusta ja vielä säteili rakastetun suutelojen aiheuttamaa kirkastusta.

Valossa tuli näkyviin koko hänen kiehtova olemuksensa, kuolematon, kaukaisilta ajoilta periytynyt tanssijatar — esikuvallinen nainen, joustava, notkea, sopusuhtainen, rytmillinen, ryhdikäs. Utuisen valkea ja ruusuiselle hohtava puku korosti hänen columbinemaista kauneuttaan.

Häntä kohti työntyi isoisänisän kiukkuinen kilpikonnanpää höyhenpeitteen punaisten laskoksien välistä.

Vanhus kohotti timantinteräviä silmiä varjostavia kulmakarvojaan.

»Häh! Kuka on tämä, joka on muassasi, POIKA?… Kenet olet tuonut tänne?… Kuka tämä on?»

»Minä vain, isoisänisä», huohotti tyttö. »Helen!»

»TYTTÖ?»

»Sir», alkoi Top sellaisen miehen äänellä, joka tietää, mitä tahtoo, ja pysyy päätöksessään, vaikka saisi kaikki maailman voimat vastaansa. »Sir, pelkään teidän hyvin kovasti pahastuvan meihin, mutta asia on niin —»

»Hillitse kieltäsi, Poika! Puhu silloin, kun sinua puhutellaan, muistatko? Ja sinä, TYTTÖ» (tyynempään sävyyn) »tule tänne! Seiso niin, että näen sinut; tule tänne —»

9

Tiukasti puristaen Topin kättä, valkeasiteinen pää vapisemisesta huolimatta pystyssä, Helen astui eteenpäin.

Timantinterävät silmät tarkastivat häntä. Hiljaisuus.

Pureva, kimeä ääni virkkoi: »Ahaa! Asia on niin, niinkö?… Odotahan sitten —»

Timantinterävät silmät yhäti tähystivät Heleniä, vielä sittenkin, kun luiseva käsi hapuili sanoinkuvaamattoman peitteen ja tuolipielusten alla, löysi, veti esille ja avasi lippaan, jonka nämä molemmat nuoret olivat nähneet. He olivat nähneet sen isoisänisän syntymäpäivänä, sinä iltana, jona tuo iäkäs rotuhygienian harrastaja oli esittänyt vaatimuksensa. (»POIKA, jos tuot tänne mallikelpoisen tytön, saat rahat.»)

Rohkenematta uskoa silmiään ja korviaan pikku Helen aprikoi, saattoiko olla totta, että hän kuuli isoisänisän jupisevan jotakin morsiuslahjasta… näki hänen ojentavan tuota nauhaa, kauniita, välkkyviä helmiä… maitomaisia, hohtavia…»

»No, tyttö, no? Kieltäydytkö ottamasta helmiä, nyt?»

»Oi — minulleko?»

»Enkö maininnut sinulle, että sinä saisit ne minun kuoltuani. Eipä silti, että olisin kuollut», lisäsi isoisänisä kammottavasti hihittäen. »Se, mitä olen tänä iltana nähnyt, saattaa pidättää minua täällä vielä hyvän ajan… Ota helmet! Käytä niitä, lapsi — käytä niitä! Pane ne hänen kaulaansa, POIKA — jollet ole liian kömpelö!»

»Sir», sopersi Harry Morse Tophampton. »Totisesti, sir, te olette liian hyväntahtoinen meitä kohtaan — kovin hyväntahtoinen.»

»Ensi kerran kuulen kenenkään valittavan sitä», ärähti utopisti. »En käsitä, mitä tarkoitat? Tässä ei ole kysymys hyväntahtoisuudesta. Hyväntahtoisuus olkoon kirottu! Se tukee sairaaloita, rakentaa hourujenhoitoloita, hellii heikkoja, säilyttää hengissä sellaisia, joiden olisi parempi kuolla. Hyväntahtoisuus syöksee maailman turmioon. En siedä hyväntahtoisuutta. Minä tahdon vain pitää sanani. Sopimus on sopimus. Sinä olet täyttänyt toiveeni, POIKA.»

Helenin kuoppaisen olan ylitse — hän oli seisonut tytön takana kiinnittämässä hänen kaulaansa helmiä, joiden lämpimän valkoinen väri tuskin erottui tytön ihosta — näkyi Top (viimeisen kerran tässä kertomuksessa) avaavan ja sulkevan suunsa.

»Niin. Olet täyttänyt toivomukseni, etkö olekin? Olet löytänyt hänet — harhailtuasi ensin väärillä poluilla!» ivasi isoisänisä ystävällisen unohtavasti. Eikö hän enää muistanut hengittävää Miloaan, jota hän oli pitänyt mallikelpoisena puolisona, kultaisen ajan palauttajana? Eikö hän muistanut? Vai oliko hän oivaltanut, ettei kultaista aikaa voitu tarkoituksellisesti «järjestää», kuten näytelmä saatettiin tehdä? Sellaista ei saada rukoilemalla eikä paastoamalla; ne asiat tapahtuvat jonkun sellaisen sattumantähden vaikutuksesta, jonka rataa taivaalla ei kukaan kuolevainen astronomi pysty laskemaan. Oivalsiko isoisänisä sen? Koettiko hän kääntää kaikki parhain päin? Ajatteliko hän, että näin oli sittenkin parasta? Kukapa sen tietäisi?

Ei ainakaan hänen edessään seisova kiihtynyt, punehtunut, kirkastunut pari. Ei värähtelevä tyttö; ei ylpeä, hurmaantunut poika, johon tyttö nojasi. »Vihdoinkin olet löytänyt hänet, sattumalta, nenäsi edestä, jossa hän on ollut koko ajan, josta jokainen hitusenkaan järkevä mies olisi nähnyt hänet jo viikkokausia sitten. Vihdoinkin olet tuonut hänet tänne näyttääksesi minulle häntä, mallikelpoista tyttöäsi.» (Helenistä timantinterävät silmät kääntyivät kauneuden jumalattaren aavemaisesti, elottomasti välkkyvään kuvaan. Vertasiko vanhus ruusuisen valkeata, elävää olentoa kipsiin?) »Niin!… Valintasi ei ollut huono, Paris… Epäilemättä otaksutte, että 'Paris on se paikka, mihin lähdette viettämään kuherruskuukauttanne?… Nyt tiehenne! Olen saanut teistä kyllältäni täksi illaksi. Menkää!… MIES! Henderson!»

Henderson astui esille.

10

Edessään olevaan ryhmään — peitteeseen kiedottuun, kuvatusmaiseen, eriskummaiseen oikkuillaan, ihastuttavaan, punaisen ja valkean kirjavaan balettitanssijattareen ja kookkaaseen, juhlapukuiseen nuorukaiseen (joka niin suuresti muistutti loordi-vainajan komeata, hyvin läheistä mieskohtaista ystävää) — Henderson loi nopean, arvostelevan, kaikkikäsittävän, ovelan, mutta ystävällisen silmäyksen.

Ensimmäisen kerran hänen ollessaan palveluksessa täällä Oxfordin alueen vuokrahuoneistossa Hendersonin pitkille, yrmeille kasvoille levisi inhimillinen hymy.

Avatessaan ovea tälle sangen nuorelle parille Henderson (myöskin ensimmäisen kerran asuessaan tässä paikassa) puhkesi hilpeästi puhumaan.

»Varmaankin», mutisi Henderson, »te, neiti Helen ja herra Tophampton, suotte minulle anteeksi, jos otan vapauden toivottaa teille molemmille kaikkea parhainta».

»Kyllä suomme anteeksi. Kiitos, Henderson!»

»Kiitos, Henderson!» Tunnepuuskassa pikku Helen ojensi pienen, pehmeän, lämpimän kätensä ja puristi mustan hihan verhoamaa luisevaa kättä.

»Kiitos teille, miss. Ja —» Salaperäisesti Henderson astahti sivuttain askeleen käytävään. »Suokaa anteeksi, että mainitsen sellaista, mutta jos joskus sattuisitte tarvitsemaan vaatteuksia, neiti, mitä parhaita laatuja ja perin kohtuullisiin hintoihin, erikoisesti morsiuskapioita, niin minulla on ystävä —»

(Hendersonin ystävät —1)

11

Nauraen rakastuneet riensivät käsi kädessä takaisin rouva Mundyn turvaiseen arkihuoneeseen.

Ajatella niitä tunteja, jotka he olivat istuneet siellä yhdessä — Helen parsien, Top muistamatta häntä, syventyneenä oppikirjoihinsa.

Nyt Top piteli Heleniä ikäänkuin korvatakseen ne hukatut tunnit.

»Mutta, Harry — nyt sinun täytyy mennä takaisin, sinun täytyy!»

»Pois sinun luotasi?»

»Niin, kaikkien parhaiden tyttöjesi luokse», laski Helen leikkiä säteilevänä, varmana. »Lähde jo! He kaikki varmasti odottavat.»

»Odottakoot! Odottakoot iät kaiket minun puolestani! Ymmärrätkö sen?

»Olenhan aina sen tietänyt», riemuitsi toinen. »Luuletko minun koskaan olleen peloissani heidän tähtensä?»»Etkö ollut?»

»En! En koskaan.»

Top oli rypistävinään otsaansa. »Etkö hiukkasen mustasukkainen?»

»En, sen jätin sinun asiaksesi. Ikävä, jos olet pettynyt. Mutta mitä mahdan sille, että tiesin (paitsi kenties ihan alussa, paitsi sinä kauheana sunnuntaina, sen kamalan hetken jälkeen, jolloin isoisänisä puhui meille) —mitä mahdan, jos liesinkin, ettet sinä lähestyisi, ettet suorastaan voisi lähestyä ainoatakaan noista tytöistä kosiaksesi häntä?»

»Tiesitkö sen, Helen?»

»Miten muuten olisin jaksanut elää? Enkö pitänyt sinua silmällä? Joka kerta, kun tulit takaisin ja kun olit lähdössä? Vain yhdessä ainoassa muussa tytössä sinä näit vähääkään tyttöä —»

Viimeisen kerran tässä kertomuksessa Top punastui — ja sulki sitten Helenin suun, samoin kun Lilith oli sulkenut hänen suunsa.

Hänen hyväilemänään Helen pitkitti: »Minä olin sinulle tarkoitettu; sitä sinä et voinut kiertää. Olin varma, ettet voisi — ja vähät niistä ohjeistasi, Harry.»

»Mutta enkö minä ole täyttänyt niitä? Kaikki niinkuin pitääkin, eikö ole? Polvistus sievimmälle! (Minä tein sen.) Kumarrus henkevimmälle! (Teen sen; sinulla on enemmän älyä kuin niillä kaikilla muilla yhteensä!) Ja (kuka vois minua estää?) suukko rakkaimmalle!»