Suudelma rakkaimmalle

SISÄLLYS: (continued 2)

Alpo Kupiainen translation

»Ampumassa?» kertasi Top, joka ei ollut perehtynyt tähän ammattisanaan.

»Kuinka mainio yleisökuva siitä olisikaan tullut!» huoahti valpas herrasmies. »Meidän onnistui kuitenkin saada useita kohtia… Kovin hauska tutustua teihin, herra Tophampton. Tulkaa sisälle… Opastan teidät neiti St. Clairin puheille. Hän on ihmeellinen tyttö, kuten tiedätte! Hänellä on loistava ura edessään! Tulkaa sisälle.»

Talon koko hämmästytti Topia aluksi. Hänen insinöörivaistonsa oli sekin varsin avara. Liki puoli kilometriä käytävän päästä vastaiselle ovelle. Mutta tämä! Hänelle kerrottiin että se oli ollut lentokonetehdas. Se näytti pikemminkin Paddingtonin asemalta, viimemainittu kun katsottiin suurentavasta peilikatteesta. Se näytti siltä kuin olisi kymmenen Olympia-teatteria rakennettu siihen yhdeksi.

Top katseli ympärilleen näissä tilavissa, kajahtelevissa saleissa, silmäili niiden sokkeloisia laipioita ja lattioita, joilla virui kiemuroissa ja koukeroissa paksuja köysiä — eristysaineella päällystettyjä sähköjohtoja, kuten Top arvasi.

Tämä kiinnosti häntä. Elävienkuvien teollisuuden tämä puoli olisi olisi saattanut kiehtoa nuoren insinöörinkokelaan tuntikausiksi. Hän olisi mielellään tutkinut koko laitoksen, tunkeutunut salaperäisiin tarkastushuoneisiin, katkomishuoneisiin, pimeihin huoneisiin, huuhteluhuoneisiin. Hän olisi toivonut, että hänelle olisi näytetty tämän ihmeellisen koneiston sisäisin toiminta.

Turha toivo.

Häntä odotti ankarampi työ.

Tämä tyttö —

»Hän on harjoituksissa, täälläpäin», puheli Topia opastava valpas, harmaapukuinen herrasmies. »Tähän nähkääs oi järjestetty Yhdennentoista hetken pienen maalaistalon ulkopuoli, sen talon, jossa raju sademyrsky pidätti tyttöä. Näittekö sen kuvan, herra Tophampton? Ettekö? Mikä vahinko! Se oli ihmeellinen näytös. Luonnollisesti meillä oli oikeaa sadetta. Suoraan tuolta katosta, suihkustamme. Oli muka valtava myrsky: rankkasade pieksi noita majan ikkunoita. Niistä näkyivät tytön viattomat kasvot, joista kuvastui kauhua — 'On myöhäistä! Mitä minun on tehtävä? Mitä esimieheni sanovat, jos he saavat tietää minun olevan täällä, tämän miehen huoneessa?’ Bébé St. Clair esitti Liliania, tyttöä. Hän oli ihastuttava! Hänen ilmehtimisensä on ihmeellinen; ja olimme tiivistyttäneet koko lattian; vettä oli pari desimetriä. Perin onnistunut. Saadaksemme sitten sen vaikutuksen, että oli hirveä myrsky», jatkoi innostunut kertoja, »hankimme tuulta panemalla tämän lentokoneenpotkurin pyörimään. Avasimme nämä ovet ja ohjasimme ilmavirran suoraan suihkuun… Mutta te kai haluatte joutua näkemään tähtemme kuvaa tekemässä.»

Viivytellen Top tiedusti: »Miten pääsitte eroon parin desimetrin paksuisesta sadevedestänne?»

»Niin, me vain ajoimme sen pois, ajoimme sen pois. Ja nyt vien teidät majan lävitse. Kaikki kirvesmiestemmc työtä. Ja tätä kautta; tässä, nähkääs, on miljoonamiehen kirjasto. Sekin kaikki puuseppiemme käsialaa. Ette uskoisi, kuinka paljon työtä täällä on; kaikkia yksityiskohtia on mietittävä. Kas niin, olemme täällä. Uskotteko, että tänä aamuna ei kaikesta tästä näkynyt merkkiäkään. Tämä ympäristö —»

»Hattuni!» ähkäisi Top kääntyessään miljoonamiehen kirjaston takaisesta nurkkauksesta ja huomasi nähtävästi joutuneensa kirkkoon, jossa parhaillaan oli vihkimätoimitus käynnissä!

Tämäpä oli täydellinen painajainen, min samanlainen ja kuitenkin niin erilainen kuin ne näyt, jotka viime aikoma olivat häirinneet tämän morsianta etsimään tuomitun nuoren miehen unta.

Kuinka aristuttavasti kaikki tämä muistutti häitä.

Kirkon sisusta ja siinä hämärästi näkyjä, jotka muistuttivat Regent-kadun jäljennöstä: niin täynnä ne olivat tikkaita, rakennustelineitä, ulkonemia ja puolittain näkyviä, paitahihasillaan uurastavia työmiehiä.

Maalatut ikkunat — paperia vaiko musliinia? Patsaat! Palmut! Saarnastuoli! Penkit täynnä väkeä — ja millaista väkeä! Top ei ollut milloinkaan ennen joutunut kosketuksiin filmivalaistuksen kanssa. Outo hehku, jollaista ei koskaan ole ollut maalla eikä merellä, valaisi filmi seurakunnan kasvoja. Jos Top olisi innokkaasti käynyt taulukokoelmissa, olisi hänen mieleensä saattanut muistua loordi Leightcnin maalaus »Ja meri antaa kuolleensa takaisin». Näyttelijöiden kasvot näyttivät tuhkanharmailta kuin ruumiiden kasvot, tuhkanharmaat olivat vihkimistä suorittavan papin kasvot; tuhkanharmaat olivat myöskin vaippaan verhotun urkurin kasvot, joka urkujen ääressä istuen pani Vihkiäishymnin säveleet värähtelemään tämän taikanäyn yllä.

»Harjoituksissa me käytämme aika paljon musiikkia», selitti innostunut saattaja. »Se lisää oikeata tuntua ilmakehään.»

»Ymmärrän», jupisi Top. Hän mietti: »Hyvä Jumala, SE olisi ihan tällaista.»

Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin kimeä vihellys.

»Väliaika?» ajatteli Top.

Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan… Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!

Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden harrastusten näyttämölle.

Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)

Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen, henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin sumutorven toitotus.

Se mylvi: »Rahvas!»

»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herra Frederick Peters».

Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.

»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä kiihtyneesti!»

Kaikki penkeissä istuvat ruumiit joutuivat kuin sähkövirran vaikutuksesta peloittavaan, elämää muistuttavaan liikkeeseen.

»Katseet morsiameen päin nyt! Kaikkien katseet morsiameen päin!» kajautti sumutorvi. »Eteenpäin nyt! Eteenpäin; ei liian ripeästi; tasaisesti! Tulkaa, Bébé!»

»Kas niin! Tuolla hän on, herra Tophampton.»

Niin, siellä hän oli, pääosan tyttömäinen esittäjä filminäytelmässä, jota Top sai myöhemmin katsella elävissäkuvissa viimeistellyn upeassa asussa, jonka te otaksuttavasi kaikki olette nähneet ja jota olette ihailleet —

RAKKAUSAVIOLIITTO Pääosassa NEITI BÉBÉ ST. CLAIR (Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar)

Kuinka liikuttava kappale se olikaan! Rakkausavioliitto!

Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin. Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui sydämeen… Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.

Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta, Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa kaikkiin, jotka hänet näkevät.

Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti) ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus, jossakin sellainen tyttö.)

Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita, ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!

Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet (jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli!

Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä nuorekas tähti tuli esiin.

Morsian kaikessa komeudessaan.

Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta, jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.

Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla koristetut käsivarret.

»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni. »Suloinen hymy morsiamen huulille!»

Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitse Britannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.

Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.

»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttää Thamesista ongitulta… Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»

Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei synny itsestään.

Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi) palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan jymisevät komennukset.

»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee esille —»

(Pillin vihellys.)

»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki. Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»

Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen? Bébé! Mitä te tähyilette?»

Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli vihdoinkin osunut näkemään.

Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan, valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti hattunsa päälle.

Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»

Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen) tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut herra Cravenin hyväksymisen.

Top mietti: »Miltähän hänestä tuntunee? Mitähän he kaikki ajattelevat?»

»Eikö hän näytä viehättävältä? hokekaa!» siten neuvo sumutorvi. »Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki hymyilevinä ja iloisina! Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta», sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen todellisuuteen.

»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä, paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»

»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden tarjoiluhuoneessa.»

Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut — tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa, johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.

Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota) siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua… Mutta tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea, valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty »ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin koululaisateriaa varten on koskaan tehty.

Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).

»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni, niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»

Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä suunnattu näyttämön vihreä valo.

Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.

»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen, viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.

»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä niin paljon tuonnoittain, herra Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta… Olen ikävöinyt tavata teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti… Istukaahan tänne viereeni… Miltä kappale teistä tuntui?»

»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.

»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon, tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä, kun hän jatkoi:

»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet Lapsivampyyrissä, herra Tophampton?»

»En.»

»Oi, ettekö? Ettekä Yhdennessätoista hetkessä? Ettekä…» Ylpeänä hän luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva Top ikävöi kotiin.

»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.

Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti vastaamaan: »En.»

»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»

Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan, taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie! Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!

Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?

Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa, Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top löytänyt SEN tytön?»)

Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi — jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.

Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä…

Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa — jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle, lueksimaan… tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää… vaihtamaan jonkun pistosanan Helen-lapsen kanssa… soittelemaan pennynpillillään…

Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä», mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».

Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä tästä, puheltava tytölle.

Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei keksinyt mitään.

Hän sulki suunsa.

Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään, vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?

Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:

»Pidättekö maaseudusta?»

»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta, osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki vieressään.

Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia kenkiä.

»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian! Minun!!!»

Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.

Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla! Entä jos kutsumme hänet sinne?»

Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta, miten käy!»

Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta, on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»

Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet kiitivät pitkin Topin selkää.

Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»

»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella. Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi. Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»

VII luku

Filmitähti-ilta

Tietysti hänen oli mentävä.

Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.

Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Mutta kilpailu?» oli tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään sellaista mullistusta…

Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää; Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.

Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten, vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.

Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.

Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä, joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra Batt oli osannut neuvoa miehen… Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan, oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.

»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.

Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.

Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.

Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti poissa rouva Mundyn luota.

Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut tytön ratsastamassa puistossa.

Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.

Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana, elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa, unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti, että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.

Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.

Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme, Jones.

»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa housuissa. Iloisempaan seuraan?»

»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen, kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.

»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse… mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.

»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»

»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti. »Tokihan hän tulee.»

»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.

Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä niissä asioissa olevan.

Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard. Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso, walesilainen perheraamattu; sellainen oli se talo. Talon pojasta oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia taipumuksia sähköalaan.

Hän oli päässyt opistoon.

Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla kilpailemassa.

Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.

Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.

Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan, vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkätähden? Top piti hänestä.

Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin rannalla sijaitsevaan huvilaan.

Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle Topia vastaan.

Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä, juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja jalassaan pienet, napakat kengät.

Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille, että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.

»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.

Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen, vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso! Mies hoi, eikö tuo ole —»

Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja heilutti korupaarteista käsinettään.

»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako aiot, Top?»

»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»

Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta, ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni Maud… Winnie… Herra Smith… Herra Robinson… Kapteeni Hallett… rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»

Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.

»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti oli.

Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton, avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.

Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät — kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat», suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen seinät.

Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.

Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki, milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta, joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta, puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan) »vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.

Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva meriupseeri kuvattuna Bébén seurassa joka satamassa.

He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten jalkojensa juureen.

Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.

Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!

Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista vaikutelmaa.

Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan myrkyllisen turmeltuneita.

Mikä erehdys!

He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista, hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith, herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla. Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.

Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun — on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä, ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.

Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!) Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet, jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta sydämeltä.

Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet »Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön nähden moitteettomana.

Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.

»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»

Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.

Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle, mitä hän vain sanoisikin.

Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet erottivat Bébé ja hänen äitinsä.

Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.

»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen yhdellä sanalla.

Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi. Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai jotakin sentapaista?

»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa kirkkaasti joulupäivänä!

»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa, ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä, tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top.

Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä, pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen on pöydässä!»

Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.

Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansa Topiin nähden.

Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin konsanaan; ja se oli jo jotakin.

Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo kuvatut syleilyt.

Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä näytteli tällaisia osia!

»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»

»En.»

Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.

»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en tiedä», vastasi Top.

Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla — vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti, kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se saattoi tuntua?

Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä sitä… eikä mitään muutakaan.

Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?

Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.

He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui. He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja niin edelleen. Se lamaantui.

He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.

He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin, urheiluun.

Niistäkin puhelu lamaantui.

He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin mieskohtaisiin juoruihin.

Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.

»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».

Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa. Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä, etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!

Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta — inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.

Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se Tuhannen ja yhden yön miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.

Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan, tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu? Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi ulkosalla?»… Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa…

Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut ainoatakaan huomautusta.

Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.

Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»

Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?

»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden… »Kuinka hauska, että tulit!… Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat, Gwyneth, sinä syntinen!»

Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan teidät kaikki, eikö niin —?»

Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen, että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu hänen ystävänsä Jones. »Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi sattua», oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa. Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!

VIII luku

Luotettava seuramies

»Heti kun veljeni sai tietää, että tunnemme teidät, tiukkasi hän minua kiidättämään hänet tänne esiteltäväksi!» selitti nuori rouva Peacock rouva St. Clairille, kun tämä vintiö - tämä tungettelija — joka työntyi vaikka kenen seuraan halutessaan heidän tuttavakseen — oli esitelty seurueelle. »Eikö hän jäisi istumaan ja pelaamaan bridgeä? Eipä vain. Hän yksinkertaisesti vaati, että kahden hengen automme oli reudottava esiin ja huimaa vauhtia ajettava tänne vierailulle. Kuusikymmentä viisi kilometriä tunnissa koko ajan, vaikka tie oli ihan näkymättömissä joen usvan peitossa!»

Herttaisesti hymyillen huomautti kiihkeä Jones’. »Arvasin ystäväni olevan huolissaan.»

Top avasi suunsa ja ehti parhaiksi aprikoida, minkä tähden hänen otaksuttiin olevan huolissaan, kun hänen opistokumppaninsa, katsoen häneen tiukasti, jatkoi kielevästi: »Ymmärrättehän, se on arvokas esine! Arvasin hänen huolissaan miettivän, mihin hän oli sen unohtanut. Kas tässä Top —»

»Se» oli komea mustapuinen kävelykeppi, kauniimpi kuin se, jolla isoisänisä jyrisytti lattiaa. Sen hopeinen nuppi, josta Jones ojensi sitä Topille, oli hienosti kaiverrettu.

Topia, joka ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt, pidätti hänen ystävänsä Jonesin vahingoittumattoman vihertävän keltaisen silmän vetoava katse.

Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»

Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta — maitahan!»

»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»

»Pyh!» äänsi Top.

Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa, lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.

Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin — äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.

Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.

»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin seurassa. Minä näin teidät», myönsi Bébé.

»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones, katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.

Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta — työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta hoiteli Top.

»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille jaloille.

Seuraavalla hetkellä he tanssivat.

Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka Jones itse oli hänelle lausunut:

Tään miekkosen on luonto hyvä, ei loukkauksen tuntu syvä. Hän seuraan tulee. juo ja mässää, lyö kutsukortiksi pöytään ässää.

Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.

Myöskin Top tanssi.

Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock, walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.

Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.

Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun kanssani silloin, herra Tophampton!»

Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta, kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.

Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä, onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty», vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.

Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen, kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä, ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä, ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin, tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.

Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä) ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan; Jones näytteli uusia askelia toisten tarkkaillessa.

»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi Tophamptonille, neiti Bébé!»

»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»

»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.

Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset, Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin. He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat alkaneet pitää hänestä.

Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta herttainen, mukiinmenevä seuramies.

Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.

»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »Osaako hän?»

Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»

Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.

Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan hääyöstä — »Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula!»

Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:

Mistä lohdun saan, kun surujani kuulemassa kuva yksin on…

Kovan onnen säe!

Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.

Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä, tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo. Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun kanssani.»

Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.

Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri sinä iltana.

Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä, joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé itse.

(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)

»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»

»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti, että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.

Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan… mutta hyvä Jumala, ne valokuvat!»

»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle, suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa, väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»

»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»

»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —» (Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito. Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää, minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä onnistaisi.»

Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät näyttämöllä!»

»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.

Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä hengittäväksi Miloksi.»

»Miksi?» kysyi Jones.

»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan samat kuin milolaisen Venuksen.»

»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä», valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»

»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa. Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja kultasandaalisen.»

»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.

»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa, tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä. Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»

»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet kyllä olivat yhtyneet.

Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään, ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.

»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat hänet nimellä täydellinen tyttö.»

»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa kiihkeästi — innostuneena.

Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti? Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»

He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»

Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.

Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen nurinkurista suunnitelmaa.

Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli vieviä siltoja.

Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.

Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä yhäti nukkuivat.

Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.

Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar» menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä, kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille — joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).

Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston muistiinsa.)

Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.

Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»

Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.

Hyvä niinkin.

Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei taaskaan osannut virkkaa mitään.

Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan kävelemään lokaiselle rantapolulle.

Oli ruskea kuin paistinliemi vesi vuolaan Thamesin.

Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi kuin hänen silmänsä olivat.

Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin, pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle, koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu kajottu.

»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?

»Ei», vastasi Top.

»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?

Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan. Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No, enpä tiedä. En ole taitanut sitä ajatella.» Samalla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana, riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa, joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.

Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!

Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.

»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».

»Ovatko he elossa?»

Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä äänekkäästi.

Senjälkeen hän vastasi: »Tietysti he ovat!»

»No, enpä tiedä, minkä tähden sanotte 'tietysti'», tokaisi tähti närkästyneenä. Ja kun hänestä tuntui samantekevältä, mitä virkkaisi tälle nuorukaiselle, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt muita sanoja kuin »kyllä» ja »ei», lisäsi hän: »Jotkut eläviltä näyttävät ihmiset ovat usein melkein kuin kuolleita!»

Top mieli huomauttaa: »Tarkoitatteko minua?» Bébé tarkoitti häntä, siitä hän oli varma. Olisi ollut asialle eduksi, jos hän olisi sen lausunut. Se olisi särkenyt uudelleen jäätyvän riitteen.

Mutta hän ei voinut. Taaskin he jäivät äänettömiksi. He kuulivat ainoastaan padon ylitse virtaavan veden kohinan, jälempänä tulevien naurun ja vesilintujen käreät huudot.

Uudelleen Bébé tiedusti: »Laulavatko myöskin veljenne?»

»Eivät», vastasi Top, »eivät laula».

»Hyväinen aika! Kuinka surullista! Mitä he sitten tekevät?» kummeksi Bébé. Mutta kohtalo oli määrännyt, ettei hän saisi vastausta siihen kysymykseensä, sillä samassa työntyi Jones, joka taempana oli nauratellut rouva Hallettia, heidän väliinsä, tarttui Topin käsipuoleen, ilmoitti hänelle, että hän oli pitänyt neiti Bébéä yksinomaisena seuranaan kyllin kauan, että neiti Bébé oli saanut hänelle tulevan osuuden Topin säihkyvästä keskustelusta ja että hänen, Topin, olisi paras nyt lähteä suomaan samaa hyvää jollekulle muulle naiselle.

»Olet oikeassa!» myönsi Top empimättä.

Edelleen astellessaan hän liittyi rouva St. Clairin seuraan ja kuunteli hänen huvittavia kuvittelujaan Australiasta, kunnes oli aika palata puoliselle.

Sunnuntaisella puolisella istui Jones Bébén vieressä. Saman päivän iltapuolella hän lähti sisarensa kahden hengen autossa viemään Bébéä — kuten hän ilmoitti katsomaan Geoffrey Chaucerin pojan hautaa.

Jones ja Bébé katselivat vuorellekapuajain näytteitä, joivat teetä ulkosalla eräässä ravintolassa maantien ohessa ja palasivat illalliselle myöhään, mutta hyvällä tuulella.

Sinä iltana tanssittiin uudelleen; Jones poistui vasta kello kaksi.

Maanantaina Jones matkusti takaisin kaupunkiin seitsemän ja kolmenkymmenen junalla Topin seurassa.

»Aiotko lähteä sinne ensi pyhänseuduksi, Top?»

»En tiedä. Luultavasti en.»

»Etkö; Minä lähden joka tapauksessa», vakuutti walesilainen. »Ensinnäkin minun on palattava noutamaan sitä vanhaa miekkakeppiä tai mikä se lienee. Se on lankoni oma; hän tappaisi minut, jos sen kadottaisin.»

»Onnistiko, Top?» ivasivat serkut, kun Top palasi.

Kovin vaikeaksi kävi hänen selviytyä Helen-lapsukaisesta, joka aina oli valmiina iskemään silmää ja irvistämään, kun vain mainittiin mitään tästä hornamaisesta suunnitelmasta. Helen oli mielissään, jos sai kiusoitelluksi Topia siinä määrin, että puna — josta mies-parka ei päässyt eroon - levisi hänen kasvoilleen tuuhean, vaalean tukan rajasta aina uudenuutukaisen, Hendersonin ostaman, pehmeän kauluksen verhoamaan kaulaan saakka. Ja Topista se niissä oloissa tuntui turkasen kovalta.

Eikö se kuitenkin ollut juuri Helenin tähden?

Heidän kaikkien tähtensä luonnollisesti; mutta lapsukaisen näyttämöura oli Topista ollut viimeinen pisara. Juuri senvuoksi hän oli esittänyt tytön äidille kuukausirahoja koskevan uhkavaatimuksensa.

»Jollet ota niini vastaan», oli Top uhannut, »menen heti suoraa päätä vanhuksen luokse ja ilmoitan hänelle hylkääväni koko suunnitelman. Ja niin se sitten on; koko juttu sotkentuu häneltä — ja minulta.»

Rouva Mundya peloitti isoisänisän suuttumisen mahdollisuus, eikä hän missään nimessä tahtonut olla Topin tiellä, koska kerran poika-kulta (niin kummallista kuin se hänestä olikin) näytti todenteolla haluavan niitä kymmenentuhannen punnan vuosituloja, ja niinpä hän mukautui.

Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä, toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin muut.

Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt sitä ensinkään.

Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?

»En tiedä», vastasi Top hänelle.

»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»

»Ei sanaakaan siitä.»

»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää, miellytitkö sinä häntä?»

»Mistä sen voi päättää?»

»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää. Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin, että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen pitäisi olla mieltynyt.»

»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään, nauravan, huolettoman mielialansa.

Hän kertasi: »Minkä tähden? Etkö sinä estänyt häntä taittamasta niskaansa? Etkö sinä ollut hänen romantillinen suojelijansa? Hänen olisi vähintäänkin pitänyt lausua: 'Pelastajani! Sinulle olen kiitollinen hengestäni! Tästä lähtien olen sinun, ainoastaan sinun — (Toinen osa seuraa heti.)»

»Pyh!» äänsi Top.

»Mutta eikö tämä kaunis nainen edes lähtiessäsi pyytänyt sinua uudelleen käymään luonansa?»

»Kyllä hän pyysi. Minun on se muka tehtävä.»

»Milloin, Top?»

»Hän sanoi: 'Näinä päivinä'», vastasi Top hymyillen.

»Oh! Millaisella äänellä?»

Topilta ei tullut vastausta; hän vain raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa.

»Totisesti, rakas Top», virkkoi Helen veitikkamaisesti, jäljitellen äitinsä ääntä. »Totisesti, rakas poikaseni, on luonnollista, että me kaikki tunnemme harrastusta omaa lihaamme ja vertamme kohtaan. Tarkoitan vain sitä, tuntuiko tämä viehkein vaaleaverinen kaunotar innokkaasti haluavan tavata sinua pian?»

Nauraen Top myöskin korotti nuorekasta ääntänsä ja vastasi: »En tiedä — vielä!»

Hän syrjäytti asian nauraen, mutta ei silti ollut oikein tyytyväinen itseensä.

Hän tunsi, ettei hänen pyhänaikaista vierailuaan voitu (hänen tarkoitukseensa katsoen) pitää kovinkaan onnistuneena. Mutta loppujen lopuksi oli Top ainakin yhtä tavaraa rikkaampi. Jollei hän siitä hyötynytkään mitään muuta, oli hän saanut kauniin kävelykepin. Kukapa järjissään oleva mies enää luopuisi sellaisesta kepistä, kun se kerran oli niin julkisesti hänelle annettu?

Onneksi ei Jones ollut lainkaan huomannut, että mustapuinen korukeppi oli kotimatkalla ollut pistettynä Topin matkalaukun hihnojen väliin.

Top ei mielinyt ikinä luopua siitä. Tulipa tyttö tai ei, siitä kepistä hän pitäisi kiinni!

IX luku

Dianan puutarha

Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston muka täydellisen tytön kanssa.

Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista tyttöystävästä.

Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen. Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä pitemmälle.

Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon opiston johtajattaren kanssa.

Pahempaa oli tulossa.

»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä piakkoin.

»M«, sir?»

»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»

Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin seurassa kosiskeluretkelle!

»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee… Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita… Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni? Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään? Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»

Hän lähtisi.

Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.

Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina hetkinä.

Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin päiväseltään pistäytyä opistolla.

Näiden kolmen matka alkoi.

Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?

Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin, ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.

Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.

Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas, että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite NAINEN!

Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.

Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat käärmeen suomuja.

Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen päähän.

Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.

Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä isoisänisä nyt järjestäisi.

Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.

Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli shillingiä? Puoli kruunua?

»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa vaunuun, sir, tehkää hyvin.»

Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne, tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!

Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?

»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.

Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse, jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.

Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä! Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli hoidettava ja kehitettävä… Myöskin hänen makuaan oli koulutettava, jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.

(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)

Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen kunnon mukaan neljään luokkaan.

Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).

Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).

(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.

(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä, heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista, jo syntyessään!

Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta hänelle oli kerrottu.

Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.

Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä kestäisi.»

Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.

»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»

»Apua!» ajatteli Top.

»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»

Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien, Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.

»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.

Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa, punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä, että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja, juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi. Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa hänen käydessään noutamassa johtajatarta.

Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika, selviytyisi vanhuksestakin.

Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren välisiä miekkailunäytöksiä.

Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.

Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.

Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen, isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.

»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja? Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on? Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»

Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:

»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»

»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä meidän kurjassa maassamme.»

»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä, vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»

»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi isoisänisä ja seisahtui, kiskoen Topin käsivartta, taustanaan porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin »Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen, ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»

»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.

Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo, josta olemme niin paljon kuulleet?»

Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:

»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme, haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».

»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle. »Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»

»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti. »Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa asemassa kuin aikaisemmin —»

»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu, hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden puuhia.

Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko, voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.

Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.

Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät, lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä. He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät komennussanojen mukaan.

»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»

»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »on täydellisyyttä?»

»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita, nuoria amatsoneja —»

»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä tyttöä.»

Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.

»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme. Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»

»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»

Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan. Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet viikkoa aikaisemmin.

Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää, Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa, Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.

Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.

Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä kylmänä?

Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi kuin he olivat.

Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin, tulleet tähän opistoon.

He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna, jota hän niin läheisesti muistutti).

»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.

»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»

»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä. »Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No, POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»

»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.

He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla, vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä…

Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan, lyhyempi kuin hän itse.

»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen olento, vikkelä kuin orava.

Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva. Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta kauniita raajojaan.

»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»

»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.

Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».

Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.

»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta, millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»

»Tuskinpa juuri sitä —»

»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan. Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä täydentäviä puolisoita.»

»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen tulee kysymykseen —»

»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitä minä valitan. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiat järjestää!»

»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen koko leikistä?»

Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin, vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.

Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:

»Niin, siinä saitte minut pussiin!»

Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö esiteltiin vieraille.

X luku

Nuori Venus

I

Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi tosiaankin liikanimensä.

Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen, yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.

Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.

Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse (milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus (Medicin Venuksessa.)

Mutta sellainen ei ollut peloton Hannanin

Syvällä alttoäänellään hän lasketteli suustaan englanninkielistä puhetta, kahdennenkymmenennen vuosisadan mallista, viisitoistavuotisen koulupojan tapaan.

»Nirhaisin vain hieman käpälääni, kiitos!» oli hänen vastauksensa, kun johtajatar tiedusti, oliko hän loukkaantunut. Sillä hänen toisen kauniin nilkkansa ympärille oli sukan alle sidottu nenäliina. »Luissa ei ole vikaa!»

Venus.

Heti kun hän puhkesi puhumaan, tajusi kuulija, että vaikka hän muodoltaan olikin rehevästi kehittynyt viidenkolmatta-ikäinen nainen, oli hän luonteeltaan vielä lapsi. Hän tuntui kymmentä tai viittätoista vuotta nuoremmalta kuin ainoakaan Topin serkuista, kymmentä tai viittätoista vuotta lapsellisemmalta kuin lapsivampyyriä näytellyt, sievä filmitähti.

Uteliaana kuin koululapsi hän katseli näitä vieraita, joille hänet nyt esiteltiin. Hänen kaikista piirteistään saattoi lukea, mitä hän ajatteli tästä eriskummaisesta, vanhasta peitteestä, joka pyyhkäisi variksenpelättimenhattunsa ankanmunan kaltaisesta päästänsä. Entä tämä toinen, tämä vanhuksen seurassa oleva nuori mies? Kuinka hieno'. Hänen kaulanauhansa… hattu pois päästä!

Häntä tarkoin silmäilevä isoisänisä katsahti ylöspäin ja mainitsi, että hänen nuorella sukulaisellaan ja neiti Hannanilla oli nähtävästi yhteisiä ystäviä, Seymour-nimisiä ihmisiä.

Syvällä alttoäänellään jumalatar suvaitsi lausua, että Seymourit olivat hänestä kauhean hupaista väkeä.

Hän lisäsi Topille: »Tunnetteko heidät hyvin?»

»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»

Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö te sellaisia 'ystäviksi'?… Minä olen tuntenut heidät siitä asti, kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen isoisänisän hatun tasalle.

Top punastui, tuntien olevansa typerä.

Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).

Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.

Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä; ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen nuorta henkilöä.

»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti. »Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»

Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.

Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»

»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»

»Kyllä toki!»

»Tennistä?»

»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»

»Krikettiä?»

»Pelaan sitäkin.»

»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»

»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»

»Poikien kanssa? Kenen poikien?»

»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa, ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on. Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi: 'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä kasvojasi.»

»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse? Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä. Osaatte tietysti uida?»

»Aika hyvin!»

»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)

»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin kisoihin… Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»

»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.

Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina slaaville tyttökumppaneilleen.

Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen tunnuslauseensa.

Tämä tavaton, liikkuva muumio —

»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»

»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»

»Koska se ei mielestäni ole soveliasta tai sopivaa siihen nähden, mitä varten teidät on biologisesti sovellettu ja luotu epäilemättä sopivaksi.»

Käsittämättä kerrassaan mitään jumalatar tokaisi: »Mitä tuo kaikki on?»

»Koska se on miesten leikkiä», selitti isoisänisä itsepintaisesti.

»Minkä ihmeen tähden sen pitäisi olla? Kovin siivoa leikkiä. Minä pidän siitä.»

»Mahdollisesti pidätte nyt itseänne kenen tahansa nuoren miehen vertaisena?»

»Uh!» äänsi jumalatar sävyisen halveksivasti. »Olisipa surullista, jollen olisi paljon parempi kuin jotkut heistä.»

Perässä asteleva ja kuunteleva Top silmäili häntä kiireestä kantapäähän. Häntä katsellessaan Top ajatteli koruttoman varmasti ja lievän välinpitämättömästi, kuten kaikki rugby-pallon miehet ajattelevat tavallisen jalkapallon pelaajista: »Jalkapalloa! Tuo tyttö musertuisi vanuksi todellisessa hyökkäyksessä!»

»Entä mitä», tiedusti isoisänisä heidän saavuttuaan halliin, »aiotte tehdä kaiken tämän jälkeen?»

Silloin näytti jumalattaren silmistä säihkyvän todellista, hyvin viehättävää innostusta. Ihastus värähdytti hänen syvää alttoääntänsä.

Hän vastasi: »Niin, nytkö? Nyt saamme teetä.» Nälkäisesti hänen silmänsä suuntautuivat ravintolahuoneen

Johtajatar pisti kuivasti väliin: »Vielä hetkinen! Herra Mundy tarkoittaa, mitä aiot tehdä ammattinasi, Marjorie.»

»Hm, en tiedä», vastasi jumalatar, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan kädet uhkeilla lanteilla. »Minun on kai hankittava elatukseni jollakin tavoin samoin kuin kaikkien muidenkin.»

Tähän uuteen tahdikkuuden näytteeseen isoisänisä huomautti: »Rakas, nuori neiti, todennäköisesti teidän ei sallita kauan noudattaa sitä suunnitelmaa.»

»Hyvä Jumala! Ettehän te toki arvele, että minut pannaan kouluun», pääsi säikähdyksen huudahdus hengittävältä Mitoita. »Äiti aina väittää, että olen ihan liian karkea olemaan sisällä. Minun pitäisi muka pysytellä pihalla koirien luona.»

»Tarkoitin todennäköisempää mahdollisuutta», vastasi isoisänisä hymyillen. (Top vapisi pelosta.) »Otaksuttavasti osuu tiellenne joku mies, joku embarras de richesse, joka kovin mielellään ansaitsisi elatuksen puolestanne.»

»Mieskö?»

»Minkä tähden lausutte sen niin hämmästyneen tapaisesti? Ettekö pidä miehistä, saanko kysyä?»

»Oi, ei niin. Ei minulla ole mitään heitä vastaan. Miksipä minulla olisi? He ovat ihan niinkuin pitääkin», vakuutti hän, samalla kun hänen sävynsä ilmoitti: »Ihan niinkuin pitääkin omalla paikallaan», joka saattoi olla koirien seassa pihalla tai jossakin muualla.

»Ihan niinkuin pitääkin? Entä avioliittoon?»

»Avioliittoon», kertasi jumalatar. »Kuka? Minäkö?»

»Niin, varmasti», vahvisti isoisänisä, katsoen hievahtamatta häneen.

»Oi, hyvä Jumala!» huudahti jumalatar, päästäen homerisen naurunsa. »Avioliittoon? En minä!»

Johtajatar ja Top kuuntelivat tätä kukkean kaunottaren ja pelkäksi saloksi kuivettuneen iäkkään vanhuksen välistä keskustelua, ikäänkuin se olisi ollut varieteenäytös, ja hieman sentapaiselta se tuntuikin.

»Miksi ette te, rakas neiti?»

»Hm! Koska kukaan ei katsoisi minuun päinkään.»

»Kuka sellaista väittää?»

»Pojat kotosalla.»

»Veljenne! Mitä he siitä tietäisivät? Miten he pystyisivät sitä arvostelemaan?»

»No, en tiedä! Heidän pitäisi! Ovathan he miehiä!»

»Mutta he väittävät, ettei kukaan mies katsoisi teihin

»No niin; siltä minustakin tuntuu.»

»Mutta minkä ihmeen nimessä —?»

»Koska muistutan liian paljon työhevosta», selitti jumalatar yhtä hyväntuulisesti ja luontevasti.

Pilkallisesti ja epäilevästi isoisänisä nyökytti kilpikonnanpäätänsä samalla tavoin kuin omituiset, pienikantaiset, japanilaiset lamppua kannattavat olennot työntämättä kuitenkaan kieltänsä näkyviin.

Sitten hän alkoi uudelleen: »Entä jos joku mies katsoisi?»

»Minä purskahtaisin, se on varma», vastasi jumalatar. »Jos joku alkaisi leperrellä minulle joutavia ja muuta semmoista, purskahtaisin nauramaan kesken kaiken, ja siinä se olisi.»

»Totisesti», lausui isoisänisä lumouksen ja innostuksen valaistessa hänen kuihtuneita piirteitään. »Tämä on totisesti—» Hän kääntyi rauhalliseen, huvitettuun johtajattareen päin. »Niin, tällaisia mielipiteitä olisin tuskin osannut kuvitella kuulevani — sanokaahan, lapsi», — hän pyörähti jälleen urheilijattaren puoleen —»sanokaahan, tanssitteko?»

»Enpä huonosti.»

»Ette —?»

»Enpä huonosti. Tarkoitan, niin, aika hyvin Olen innokas tanssija.»

»Ahaa! Oivallista. Päähäni pälkähti äsken — pelkäsin, ettei tanssi kenties mielestänne vaatisi kylliksi ponnistusta, neiti Hannan. Mutta koska tanssitte, toivon teidän suovan meille kaikille sen kunnian, että sulostutatte läsnäolollanne nuoren sukulaiseni yhdennenkolmatta syntymäpäivän kutsuja.»

»Mitä? Onko teillä nuori sukulainen, joka aikoo juhlia yhdettäkolmatta syntymäpäiväänsä? Loistavaa!» huudahti jumalatar. »Minä tulen, siitä saatte olla varma, jos vain saan kiristetyksi lähtöluvan», lisäsi hän, luoden masentavan katseen johtajattareen. »Kiitos! Mersi bokuu! Otaksuttavasti pyöräytätte minulle lippusen, jotta saan tietää, milloin kemut pidetään ja mihin minun on pyrähdettävä ja mitä muuta siinä lieneekään.»

»Varmasti teen sen. Kysymyksessä oleva sukulaiseni», jatkoi isoisänisä, katsahtaen uhriin käskevästi, »on tämä nuorukainen, Harry Tophampton».

Topin klassillinen suu oli jo raottunut hiukan. »Onko minun pidettävä tanssiaiset?» oli vähällä luiskahtaa hänen huuliltaan.

Mutta hän nielaisi sen kysymyksen. Tanssiaiset? Hänen? Oli menneeksi! Mitäpä siitä. — Hän sopeutui kovaan tilanteeseen. Hän sulki suunsa.

»Niin. Hän aikoo järjestää aika suuret kutsut piakkoin.» Isoisänisä kertoi järkkymättömänä tästä suunnitelmasta. »Oikeastaan ne ehkä pidetään ensi kuussa, vähän hänen syntymäpäivänsä jälkeen; järjestelyt eivät vielä ole ihan täydelliset. Nyt hän tuntee paljon nuorta väkeä Lontoossa, riittävästi tanssiaisiin kutsuttaviksi. Hän toivoo näkevänsä teidät siellä —» Vanhuksen uhkaava sävy sai taaskin heikon punan kohoamaan äänettömänä kuuntelevan Topin kasvoille.

»Ja nyt, rakas, nuori neiti», virkkoi isoisänisä lopuksi nymfille, joka oli alkanut siirtää painoansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle matalan kengän verhoamalle jalalleen, »älkää enää salliko meidän pidättää teitä poissa teepöydästä —» »Niin, kiitos! Pelin jälkeen hiukan hiukaisee», myönsi hengittävä Milo nälkäisesti huulillaan hymy, joka toi näkyviin rivin tasaisia moitteettoman valkeita hampaita ja kaksi syvää, rusottavaa poskikuoppaa, samalla kun hän kääntyi poistumaan ruokailuhuoneeseen. »Hyvästi!»

Sen iltapäivän viimeinen yllätys sattui silloin, kun isoisänisä sanoi jäähyväiset johtajattarelle.

Kun viimemainittu tuli ulos saattamaan heitä autoon, kumartui vanhus hänen kätensä ylitse kohteliaasti kuin kahdeksannentoista vuosisadan markiisi.

»Suvaitkaa ottaa vastaan kiitokseni siitä vaivasta, jonka olette nähnyt tehdäksenne tämän iltapäivän minulle ja nuorelle sukulaiselleni erittäin mielenkiintoiseksi. Parhaat kiitoksemme! Ja — ettehän kieltäydy? Haluaisin osaltani panna tämän sitä uimalammikkoa varten, jonka laittamisesta opiston alueelle puhuitte.»

»Tämä» oli sellainen seteli, että harmaahiuksisen johtajattaren pää oli sekaisin vielä sittenkin, kun ylimielisesti kohdeltu autonohjaaja ajaa turisti asemalle vievällä tiellä kahden shillingin kyytimatkan viimeistä kilometriä.

Junassa — jossa tällä kertaa ei kaikeksi onneksi ollut niin paljon väkeä — isoisänisä kääntyi Topin puoleen.

»Kuinka komea ja pysty nuori olento se sinun Venustyttösi onkaan!»

»Niin, sir, sellainen hän oli.»

»Kas vain! Sinä tajusit niin paljon, POIKA, niinkö? Minua hän miellytti.»

Sitä Top oli pelännytkin. »Niinkö, sir?»

»Niin, minä pidän siitä tytöstä, jopa hänen henkisestäkin puolestaan. Kun hän on sivistynyt tai ainakin puolittain sivistynyt, kun hän on oppinut puhumaan edes muutamia lauseita englanninkieltä, sukeutuu hänestä harvinaisen hieno nainen. Hänen puhe- ja esiintymisvirheensä — sillä sellaisia tunnustan hänessä olevan — ovat helposti karsitut. Pikku seikkoja.» Kättänsä heilauttamalla hän pyyhkäisi syrjään koko kysymyksen Hannanien älyllisestä puolesta. »Pikku seikkoja. Niiden sulattaminen, hiominen, muovaaminen ja kiilloittaminen olisi kiintoisa ja sopiva tehtävä kenelle miehelle tahansa; vai mitä arvelet, POIKA?»

Top ei osannut virkkaa mitään ja pysyi ääneti.

»Ihastuttavaa ainesta», mietti isoisänisä ääneen junan kiitäessä eteenpäin. »Vilpitön ja joustava. Kasvattamisen arvoinen, POIKA. Kun puhun kasvattamisesta, en tarkoita lainkaan kirjatietoja. Tarkoitan, että hänet kannattaa opettaa tuntemaan itsensä, ottamaan hänelle määrätty paikka luonnon järjestyksessä.»

Taaskaan Topilla ei ollut mitään sanomista ja hän pysyi edelleenkin vaiti.

»Mitä taas ulkonäköön tulee, POIKA — oi, se tuo mieleen Tennysonin säkeen:

»Häntä katsellessaan vanhus nuortuu.»

Topin mielestä pysyi nuori mies häntä katsellessaan kylmänä.

XI luku

Kainostelematonta keimailua

Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!

Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena. Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona! Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan, suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!

Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.

Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista nuorukaista.

Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan: »Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään yhdentekeviä.

— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa mahdollisesti rakastajinakin.

— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä, että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»

Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.

Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.

Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.

Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa, jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta! —katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.

Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä aavistikaan.

Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän joutuminen Topin nuoreen elämään.

Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman hunajan ja gardenioiden tuoksu.

»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui aikaisin levolle, joten —»

»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja rakentaneet epävarman pesänsä.

Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.

Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.

Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.

Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.

Top seisahtui.

Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia odottamassa, että he palaisivat —»

»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.

Rouva Blake oli Gertruden avionimi.

»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.

»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis, tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä, kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»

»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä saattoi merkitä).

»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»

»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»

Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.

»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»

»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»

»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette sen saanut? Juuri tuollaisen saattaisi nainen antaa», rupatti tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta! Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja, kumppani?»

Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista, ystävällistä tuntua.

»Kyllä», vastasi Top.

Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät, pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu — peittelemättömästi! maalattu!

Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista — pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.

(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)

Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.

Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi! Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.

Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja kiskasi vaipan Topilta.

»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»

(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)

»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni. Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää. Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?

Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»

»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin. Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke, hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä, ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»

»Hei vain! Sinäkö siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.

»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään. Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»

He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia oli tuonut hänet Gertruden luokse.

Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä, tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan, karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten enkeli.»

Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti mainiota kahvia.

Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen. Kuitenkin Top viivytteli.

Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen naksetta.

»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.

No niin, he olivat vaatineet kahvia.

Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.

Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti. Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta), seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:

»Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan silti olleet vähääkään laimeammat?»

»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori Topimme taaskin.»

»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään ammattimaisena kertomusten kirjoittajana… No niin, naisten täytyy tehdä työtä… Saat lähteä tai jäädä tänne.»

Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.

Top jäi.

Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasan The Era-lehtiä, Ericin nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.

Top tarkkaili perin huvitettuna.

Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.

Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä. Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt, minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli tullut Gertruden luokse.

Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.

Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä. Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon uurastusta näytelmän vuoksi.

Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.

Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »pukeutumiskammio, josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden lehviä». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!

»Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa», saneli Lilith Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:

»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»

»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, ohutta ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla — onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on jollakin! Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava, ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt… Rakastanutko häntä?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hän taaskin alkoi sanella. »Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä, palvoin häntä niin!»

»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua, »ei ole sopiva paikka Topille».

»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär. »Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle. Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni sanoa?»

»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»

Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.

Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja — kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.

Vihdoinkin:

»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen, että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä uusi leninki ylleni.»

»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon keimailija?»

»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»

»Samanko miehen seurassa?»

»En.»

»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»

»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia, likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»

»Kuka niin sanoi?»

»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli häntä hellästi molemmille poskille.

»Hyvää yötä, Eric-kulta!»

Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.

No niin…

Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille, että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne Boleynin kanssa oli sanonut:

»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)

Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi… Mutta Top ei milloinkaan suudellut edes serkkujaan.

Vielä.

Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.

»Minne?»

Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston toisella puolen.

»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja isoja, eivätkö olekin?»

»Kyllä», myönsi Top.

Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.

Nyt Top ei kainostellut.

Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.

Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan, hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär, jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat olleet ystävyksiä jo vuosikausia!

Hän piti tästä tytöstä.

Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se, että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi, kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla eikä lammasnavetassa… Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä tähden. Top piti hänestä.

Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.

Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar. Ja hänen tunnuslauseensa oli. »Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei tarvitse koko tätä kauneutta.»

Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.

Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei enempää. Ei vähempää… Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.

»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa; tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti Topille. »Ettekö pahastu?»

»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»

(Johtuu olettamaan, että maali ei harmita miehiä miellyttävillä kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)

Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä, korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.

»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa, jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.

»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä hyvin paljon.»

»Hyvää toivottavasti.»

»Enimmäkseen hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö saa?»

»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.

»No niin, mitä ajattelitte?»

Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat! En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»

»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva mies; te tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle. Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte, Top?»

»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»

»Eihän!»

»Niin varmasti, Lil —»

Samassa auto pysähtyi.

Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään, pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen, lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen lakkiaan.)

Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään kotelonne, kumppani, tulettehan?»

»Kiitos», vastasi Top, »tulen».

Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen haju.