VENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA

Kun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä merimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina purjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella katua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen kerran.

He näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta näin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain vähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.

Ja jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he luulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari Herran huoneeseen.

Hurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain tahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies oli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan, täytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi nähdä.

Mutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain iltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja hän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja ilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.

Hän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt sytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona puurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan Paalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.

Eikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi… tärvelee sunnuntairauhan koko mäellä…

"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla… ku—u—u—kukahan", matki laivuri harmissaan.

Muija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli multatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan ylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt juuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien omenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.

Venemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:

"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän tulee sangen hiljaiseksi…"

Venemies loisti tyytyväisyydestä… Joskus tapaa sattumalta toisen muijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia suunsa… hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.

Yhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi päivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:

"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen…" Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli piippunsa hammasluun ylitse.

Hänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki purjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin. Venemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin tähystelisi kiikarilla häneen.

Purjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi tuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa Gjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja saataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman yli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta merensaarilla.

Purjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.

"Lämmin tänään, purjemestari."

"Pu—uh — kyllä." Hän tähysteli ylös ikkunoihin… "Ollaanko yksin kotona iltapäivällä…"

"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä", — virnisteli laivuri.

Purjeentekijä tähysteli laivuriin.

"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on viileämpää takahuoneessa."

Hän heitti nopean katseen mäelle päin: — "Meidän olisi kai lähdettävä pian tiehemme."

"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa, joille täytyy lukea lakia"…

Venemies kopisti piippuaan kaiteeseen.

Hän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen, kun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin hänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt purjemestarin ja aavistanut vaaran.

Venemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.

"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä hieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä… Hys, hys — odota nyt — malta mieltäsi… Tiedäthän huimaustautisi…"

"Lähdemme siis, purjemestari."

"Tällaisessa helteessä", — puuskahti eukko… "Ettekö tahdo astua sisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta."

"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä — viritetään ansoja."

"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan vaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine selänkolotuksineen —"

"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme — mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä…"

"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat alhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman nuorempi…"

"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin… Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy enempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin langan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys… Eukon voi löytää vasta kolmen sadan sylen päästä."

"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai tahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa, ennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta…"

"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka monille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari… Aivan äsken luuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka — — jan" — toisti hän kumeasti ja painolla. — "Se oli Paalsenin eukon korvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten."

"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja voinhan sitten hommata hieman haukattavaakin."

Purjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen, kun eukko tahtoi kestittää.

"Kas, kas vain, kas vain", kuiskasi venemies; "hän saa sen aikaan, — hän saa sen aikaan… Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän ole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää pyrstöeviämme… Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei muu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!” Sillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee"… Hän alensi äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi: — "En luule kenenkään muunkaan voivan pitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän tietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa… He—he—eh he, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi orjanruoskapensaassa…

"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen onnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari… Menemme siis tupaan…

"Tässä tupakkaa piippuun… ja tässä tulitikkuja."

He pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän ääreen ja savustelivat.

"Mihin hän nyt jäi?… Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä odottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme tiehemme, purjemestari!"

Samassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden olutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.

"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä talossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi tiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän."

"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka meillä oli taannoin", selitti eukko Rusten. "Ja onhan se nyt hyvä olemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä, purjemestari."

"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa… ja kaikki akat ovat kaltaisiaan… ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen akkakin, kun piti sanoa halleluijaa… ja kyrje eleisson ja — kukin kantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä… Olisi meillä sentään ollut jotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari. Mutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa, jossa tervakin sulaa… No, kippis!"

"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä", säesti purjemestari.

"Mutta naiset, näetkös, Timme", hän tirkisti vaimoonsa, — "he ovat eläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja koko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi mitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa kuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja karvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että mitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei meidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten kevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä palaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain kera… Äh, annas tänne korkkiruuvi… kippis, Timme!"

"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne", — keskeytti eukko Rusten, — "menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta, jonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja lähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä myöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen."

"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa paahteessa", — puuskahti venemies harmistuneena. "Hän kääriytyy moisiin — viisi siitä, jos veri nousee päähän… Viisi siitä, entä jos päätäsi rupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä…" kuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.

… "Tules katsomaan", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän seisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — "miten akka nostaa purjeensa ja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua hän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan… Se on kuin mikäkin kaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta… jos hän niin heittää henkensä, sillä heikkohenkinen hän on… niin huono terveydeltään — jos hän juoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän vain saa tehdä tahtonsa!

"Kippis, Timme!"

"Kippis, Rusten!"

He kulauttivat viimeiset lasinsa.

"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet. — Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan pari pulloa. Tämä pani vain janottamaan"…

Purjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään mihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.

He savustelivat edelleen.

"Hm, hm" —

"Hm, hm" —

Purjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun hellävaroen ja verkkaan.

Venemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja nousi:

"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan tahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun meitä on alkanut janottaa."

Talon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä pistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.

* * * * *

Lyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja venemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana iltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa katuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä, tempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen makuukamariin.

"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen varansa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan…"

"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin… Sillä sinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin… Se teksti… Hu—uh, — kas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka… Nämä metkut ja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan" —

"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, — ryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota… sillä sydämesi, tiedät kyllä"…

Niin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon mukana…

Ja nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole vahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin… silloin on mukava aina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa olla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille… Koko lempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa korkeimmalle vanhurskauden huippuun… Tai esimerkin vuoksi, Gjertru sinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää suurta hyvettäsi… Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat sekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä siunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka tarjoaa ja maksaa… Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä… niin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän — oikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa… jotta voit ylistää itseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa…

Kas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä riipallaan… E—ei, minä en ole kuollut vielä.

Mutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin tänään?

Nii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas… Ulkona näännyttävässä helteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi ja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari houkutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin istuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa miestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua auttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville ja janoamaan ja nääntymään… Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.

Hame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — — —. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —

"Mutta mies!… Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän", — venemiehen ääni muuttui verisen katkeraksi, — ”hän saa vain tehdä työtä ja nääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni…

"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan… Ennen oli alituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja kammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta, Jumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän juoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin ohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos"…

"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten", — huomautti eukko säveästi.

"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta — Ei, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään… Hänellä on nokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja kähisee", — murisi hän maatessaan.

"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?" — nousi hän äkkiä innoissaan kysymään.

* * * * *

Eräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat ylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa ikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.

Sisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja istuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan takaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin silmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun aamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi entisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi miehestään mitään.

Tuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa. Hän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi…

"Enkö sitä jo ajatellut… enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi kulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä"…

Hän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne ja sulki oven jälleen… Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla lepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka silmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi vain.

Hän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi ja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja vihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.

Hän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat. Kengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.

Hänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.

Sitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan hiipien… istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa vainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet, etteikä hän ollut poissa sittenkään… Oli vain niin vähän heitä erottamassa. —

Kuinka hän saattoikaan olla poissa…

Sellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli kahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.

Hän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä laiturilla… ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.

Hän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä käsittänyt… että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta… levätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä… Kasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi hänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa, maahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.

Silloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli sammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru oli kuollut, — poissa.

Hän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni nurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin silmälle.

Hän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä…

"Sä olit aina iloni!"

Illan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.

Hän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää tyynyssä.

"Venemies, — venemies", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.

"Venemies!" — huudahti hän kauhuissaan.

Mutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän oli kuollut.