SISÄLLYS: (continued 3)

"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valossa."

Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä, juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. — Hirmuista tuli, hyvä herra, ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.

Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä. Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.

Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista elämää. Voikaa hyvin!

Kolmas kirje.

20 p. kesäkuuta —37.

Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen toistella.

— — 21 päivä tammikuuta —37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen myrkkyä?

Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.

Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva. Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.

7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa, eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme tunnustaisi sitä valoksi.

17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi, yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee lopuksi?

17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä. Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.

25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.

1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi: luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja. Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot, kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot, jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja iloista uutta päivää.

28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän lohdutuksenne! — Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat: Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu, ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! — Turhuuden ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!

1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä! Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän — — Minua kutsutaan hänen luoksensa. — —

Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen toisemme!

* * * * *

Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta, jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.

Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa katsahtaa.

Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina tuo unta.

Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on luonnon järjestys.

Vanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin puutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti ja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä nuhtelin häntä. "No", sanoi hän, "ketä varten me niitä sitte hoitelemme?" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin pois.

Tunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa kaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.

Antakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää ajatuksiani koossa. — Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän teille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime ajoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta kirjettä. Jääkää hyvästi!