SISÄLLYS: (continued 2)

"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä Sanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka minun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna", lisäsi hän hyvin viekkaasti ja kekseliäästi, "että jätätte auki porstuan oven, että pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä."

Vanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella sormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja samalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen leipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei pikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.

Kellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli siirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen pullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun hän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin, näyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia ja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta sill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.

"Mene nyt siivosti, kelpo poika", niin kuuluivat viimeiset sanat, "mene hiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti. Katso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan ota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten; niin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa, kuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai myrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja puhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin raollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon poika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut."

Samassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo oli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien kumppaniensa luo.

Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen. Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.

Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa pahastustansa.

"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää sattua."

"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki tuntevat", sanoi kenraali.

"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"

"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt, tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."

"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi rummuttaja itsepäisesti.

"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."

"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."

"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."

Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku rummuttajan vihoista.

Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä, niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen helmaan. ** Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä. Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan autuudessa.

Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta, oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien" katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.

Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat, ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.

Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat herra Gyllendegin huoneesen.

"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"

Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.

Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.

Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt. Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.

"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"

Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.

Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.

"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"

"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."

"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen, mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen? Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."

Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa, joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla, vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan kuumaan uuniin.

Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.

"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."

"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.

"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä. Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen leipomisestani huomenna tule mitään."

"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia; kaikki on silloin porona."

"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.

Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi, kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon pihalle.

Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.

"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"

"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki, että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä enää muista?"

Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni likenemistään.

Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi, "eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen nahkalle!"

"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta, mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi, "tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti voi olla ottamatta teitä suojaansa."

Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta", vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk — — Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.

Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä. Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut vehkeilemiset sikseen.

Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää, että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.

Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin, kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen, sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle itsellensä.

Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.

Odotus.

Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä, jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat rupeavat antamaan.

Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.

Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä, arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle. Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja, tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat. Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde, ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta, osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät itseksensä.

Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.

Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista, joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla, joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään; mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.

Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä kellotapulin torniin.

Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt itsenäiseksi mieheksi.

Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.

Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin. Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.

Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä vaihtelivat hänen sydämmessänsä.

"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista. Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä. Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin. Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi purjeita näkymään!"

Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.

Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen, "on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana. Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."

Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.

Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.

Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi, mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain toimittelemisesta.

Se sivuammatti — sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa — tuotti hänelle niin runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.

Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.

Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet, jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.

Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä, jonka — jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa — "muut saivat nauttia, milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa, ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä, lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman", sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"

Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein toivottomuuteen.

Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös. Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa, muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"

Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.

Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.

"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"

Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." — — —

"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä? Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni, vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta", ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."

"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa, joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."

Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi suuttumuksensa toiselle uralle.

"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei, siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa joutavilla loruilla. — Antakaa tänne kiikari!"

"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin silmin."

Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin, muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.

"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja sluuppeja satamapuotien luona — ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi laivoja, serkku Storm."

"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti; "katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"

"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka purjeena; — kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö jo?"

Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä, huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä sujumattomampi kuin edellinen iva.

"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului. Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna? Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin; paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."

Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse hankki.

Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia, ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.

"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."

"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän päivään asti, Jumalan kiitos!"

"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."

Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi, otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.

Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan, punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan nuoren ja ripeän puolison.

Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat. Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja tahtoi olla erehtymätön ennustaja.

Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä tutkimuksista, ja hänpä — jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta — kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.

"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.

"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!" huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.

"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan tähystelemistään.

"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle kiikari!"

Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän itsekseen — "suurenlainen laiva — valkoiset purjeet — Märsillä oli tummat — Styrellä uudet, tummat — olen niiden tähden astuskellut väsyksiin asti — hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle. "Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"

Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi heti, kun hän vaan katsahti merelle.

"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin tapaan — "valkoiset purjeet — niinpä niin, niin kauan kun päivä paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla, veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."

"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.

"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.

Rouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin, jonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä toivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti pelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin vastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat "perhanan hyvä" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut musertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei ollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän juuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.

Vanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse huomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon kiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren laivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen takaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky sai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot pullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä eteen ja virkkoi:

"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän kerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta ollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta muhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? — Ja kanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut purjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä ehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi suokoon!"

"Kuka se on?" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.

"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut kiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo ukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi satamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen eukkoansa mukaan, ja sinä, sisko", — sanoi hän seisoalleen nousten ja nuoren rouvan puoleen kääntyen — "tulet myöskin, niin ehkäpä saat kuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin, niin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla laivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä tuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää hyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia karttuunihuiveja — toden totta — tahtoisinpa tietää, mikä sinulla silloin oli hätänä, sisko?"

Nurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat, rouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra Flygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän tähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.

Se tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli saava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko matkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä sanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä poikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen nurisemisensa kuulumaan selvemmin.

"Ja se vanha lihava ankka!" sanoi hän, "samapa se ihan on, tuleeko hän vai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole kenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no herrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja kuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? — sitä kyllä saa odottaa! Lempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi minua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla paikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; — vaan minä sanon, että se käy ajan pitkään raskaaksi."

Niin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset jatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei ollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo joutuivatkin satamaan.

Vanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään vesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi hyvin käyttää.

Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:

"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua. Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa — hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. — Hyvää iltaa, raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut. Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää henkeä?"

"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan, päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden, jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan, koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin kääntyi:

"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu. Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin — huh, miten vene kallistelekse — ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja satoja. — Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta. Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. — Mutta johan nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia kivelle ja hukkua kaikki tyyni."

Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä, tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit, jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.

Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle, jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin käsivoimin soutain sinne ponnistella.

Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä. Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.

"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."

Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan, asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.

Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä sillalla.

Enempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti aika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: "Hä, veitikka, etkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!"

"Jotakuinkin, rouva Märsi!" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella ja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että hän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.

Mutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut vastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana silmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. — Se oli kapteeni Storm.

Jätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat ilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja samoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset nuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet purjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan hiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan kuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa tähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista tyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta käsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion, että oli jo alusta asti sanonut pitävänsä "omat ajatuksensa" laivasta, kuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa sen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta tarvittiin.

Keräjäsankari.

Oli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi eivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut erittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa lämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla, jonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa, tavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki rämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.

Talvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia asianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla kuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan kovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi eteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja omantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen; irtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri vehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui tuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan ja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä, tutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin, hevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa katseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä portaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.

Monien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa kanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja molempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä. Hetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.

"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?" sanoi vaimo.

"Katso itse", vastasi mies, "vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa edessä ja porstuankin ovi on kiinni."

"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei tulekaan, vaan jättää asian sikseen."

"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen oikea kotinsa on."

"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa velkamme, kukaties jo ensi syksynä."

Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.

Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.

Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille, että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun, joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi siihen tarttua.

Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa, kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon Timoteus Gåsevinge.

Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.

Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.

Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei — oli hänellä tapana sanoa — kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin, vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja, vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan joutumaan lakitieteen alalle.

Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja, taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta, täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen, viekkaan juonen.

Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka koski hänen apulaistansa:

"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona, jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet, herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan? Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."

Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut johtaa jotakin keräjäasiaa.

Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä, parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä, pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"

"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."

"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."

"Jos herra översti —" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa — "minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä maantielle vaimoineen ja lapsineen."

"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan; mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."

Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja. "Ensin", alkoi hän, "niittyriita — —"

"Pankaa erilleen", virkkoi översti, "se on, huono komppania, se hajoaa ensi laukauksesta."

"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus — — vastaan laittomasta sudenajosta jne. jne."

"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?"

"Se on vasta suunnittelu", vastasi hän, "lakipykälät ja asianosaiset ovat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on selville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten eläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan puolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet asetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä niemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon johtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin paljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että he alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot manteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne. jne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen kuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan syytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon johtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne. jne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on tullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu hyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani karkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä runsaasti palanne."

"Hyvin", lausui översti, "oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä teepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän panoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto meidän."

Hyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin teki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman näköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut selville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen nuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä, kunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa, joiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä väkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.

Muuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä saada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja tila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä varten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen kaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin suinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen taipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen mukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa voittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin ett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa. Hän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali, asetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja alkoi tarkastella.

"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen rusthollista."

"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa."

"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven kruunun-uutistalon mailta."

"Se asia on jo kestänyt koko vuoden ja Jumalan avulla kestää vielä useampiakin. Edelleen, hyvä ystävä."

"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären vahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan, jonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi."

"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa nimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon ystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin muistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa taistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia puolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi, hyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä suhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa mustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla, rikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla kuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin sekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa, joiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa kuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se on teidän suuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet hyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla, milloin se on ollut saatavissa"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon överstin kasvoille — "se on teidän suuruutenne, sanon minä, että voitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti ihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin ihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa maailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen etuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille, Gåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen itse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen muutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää mainitko minun nimeäni koko jutussa."

"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen vastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on uhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja kovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan kukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai kahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen tuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge, niin pitkälle on asia selvä."

"Aivan niin", vastasi Gåsevinge, "eikä siinä voi tapata."

"Malttakaahan", sanoi översti, sormi nenällä, "nyt tulee pulmallisempi kohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren haukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen päähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on repinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan sanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin luulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville."

Herra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä asiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja pelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien keräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen jutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen, varsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja selvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.

"Ei, lempo vie!" sanoi översti, "ei tässä ole puhe siitä, mikä on minun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa tärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä oikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa, ja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai hänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa viedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on kolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi haukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu lintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi jotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen."

"Mutta", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko odotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?

"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä", sanoi isäntä tyytymättömästi, "tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt emäntänsä kanssa hänen pikku mökissään."

"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.

"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"

"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa, tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran luo ja asettua niin lähelle?"

"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"

Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.

Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin, joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti, kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen, jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä viehättävästi kutsuivat.

Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.

Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.

Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki sen kahta vertaa viehättävämmäksi.

Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin kiusalliset höyryt.

Ollen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä hämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset, jotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa. Muistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen mielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa sysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata kuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista ja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.

"Gåsevinge", sanoi hän vakavasti, "uskotko Jumalaan?"

Sen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan tunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja pukeutuivat sanoiksi:

"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku kävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua tulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota? Kuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen matkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja nääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit ruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä? Katsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa saa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki tasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä olet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet tekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on taskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. — — Kas tässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta ihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he kaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se. Gåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!"

Niin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja, joka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi hän sen kauas jäälle.

Sen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin majapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa översti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin heti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja huolettomana huomisen päivän vaivoista.

* * * * *

Herra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti kun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa himmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen ympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin översti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa velvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän myöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa kummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki huolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.

Toisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona ja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä kahvipannu.

Herra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella asemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan hievahtamatta ja vanhusta katsellen.

Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se, översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois unen.

"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."

Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.

Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa, pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.

Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:

"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä selailin tässä kortit — sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole mitään apua — minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"

Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."

"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet taskuunne, kun läksimme kotoa?"

"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani." Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää pulaansa.

"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus. joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni. Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä, vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne, joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä, josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn asti."

"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?"

"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin tyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta. Jo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on kapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää kurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge, ja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki käykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta tyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme järjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen hänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan kiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa. No, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko itseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos! Onnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista tänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!"

Heti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja otti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää. Sitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota kiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa, johon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.

Päästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään, kun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa, miten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa palasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa valmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin mahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.

Päivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin mitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi vaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu päättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty niitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa sotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja kaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge vihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan tupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan kankeina.

"Esiin nyt", huusi vanhus, "Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge; ei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä armoa anneta missään. Mikä p—e — täällä ainakin saanee vannoa sakottomasti — teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne, kunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää teidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa. Pankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa menettää jok'ainoaa asiaa."

Onni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan, niin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi pihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen vahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.

Översti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan keräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen kuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla viitaten kutsui häntä luoksensa.

"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset", kuiskasi hän, "antakaa nyt minulle Paavolan asian paperit."

Herra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä kuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit, ulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte paikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän vaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään, odotteli myrskyä.

Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari, avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa. "Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.

"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja pudisti tyytymättömästi päätänsä.

Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."

"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui ihan punaisena suuttumuksesta.

Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään; kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."

"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta ja kolmelta viikolta, eikö niin?"

"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."

"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."

Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin erinomaisen hyvin.

Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin päivällisajaksi.

Päivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken apulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä tyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan tyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu rankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan ollutkaan piilossa.

"Gåsevinge", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, "tyhmyydestäkö vai viisaudesta se vanha narri tunnusti?"

"Molemmista, herra översti", vastasi toinen. "Tyhmyys ja viisaus ovat hyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä kyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen."

"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen pyydetyksi?"

"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän saa armoa, jos teettää uuden velkakirjan."

"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole mikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon. Hankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä siitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu tulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat huonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö tehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään asioita vakavuudella."

Herra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia ja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki entisetkin huolensa.

Linnavangit.

Suunnitelma.

haimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen vieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen ja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty pahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin surullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö niin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista elävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä vilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan ummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.

Eräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai viisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri siihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta ikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki vallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan nuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut, jotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon rakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan kauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.

Kummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä tarkoitusta.

Asia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä, laillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen ukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota hänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi tavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa. Nuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt kylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa komerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin kehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi ansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa historiaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen turvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa syntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon johdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin että leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin vaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he rupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka sydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.

"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?" kysyi tuomari eräässä kohdassa pojan kertoessa.

"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä järven rannalla vastapäätä Punkaharjua."

"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?" kysyi edelleen vanhus naurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.

Mutta nuorukainen vastasi haaveksien: "minä opin uimaan kuin sorsa, ja kun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman onnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin peto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa."

Vanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet levisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen arvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten. Punkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli liian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi: "Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit."

Mutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: "Silloin alkoi musta mies minulle näyttäytyä."

"Perkelekö?" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.

"Kylässä kerrottiin", vastasi poika, "vanhan Kala-Juhanan joskus auringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan miehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä ja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta minä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään. Kahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella kerralla jäin odottamaan."

"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?"

"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi minuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä olet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän oli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä syysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä."

"Kunnioitusta oikeudelle, poika!" sanoi vanhus, "Ei mitään sinertäviä öitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu tänne."

"Mutta kun sanoin hänelle", jatkoi nuorukainen, "ett'en minä uskaltanut kellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta, se kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte tapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin vedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen silmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän minulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja ratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja itselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä aamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen jonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja menneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli vanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta tuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan pennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä minä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin, kunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen, astuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja loppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen välitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus katseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin puolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies maahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun olimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän kysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'"

Mutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.

Silloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden vedenselkien. Sitte hän sanoi:

"Semmoinen se on."

Hetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: "Voi, voi, semmoista et sinä ole nähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta silloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä rinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä." Ja minä autoin ja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni, sanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies minut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. "Rukoile isäsi edestä." huusi hän, "rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!"

Minä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta silloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua kovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla ole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani hänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi: "Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti niinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja järvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle kuolemaan asti." Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä sanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: "Leipää sinä olet saanut maailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut, vaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan sitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?" Armollinen herra laamanni, saanko lopettaa tähän?

"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi, että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa leimuavan."

"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.

"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli murhapolttajan poika."

"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.

"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän pelastui palosta, ei kukaan tiedä."

"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun näki hänen harmaat hiuksensa."

Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Emsimäinen kirje.

20 p. kesäkuuta —36.

Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.

Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.

Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. — Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te, eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus, kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.

Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta, johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin, mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti. Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta. Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on, vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?

Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen levittänyt hedelmäpuiston, — unhotin sanoa — sitä minä en raaskinut hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä, joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.

Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut, tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen. Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan, istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin, niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.

"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on hukassa!"

"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet yllesi, niin sillähän tuosta pääset."

"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana kesänä on."

"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös, "mikä sinulla on hätänä?"

Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä, milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään asti erhetyksessään.

Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta, lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö. Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi, mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat hoideltavanani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia. Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha. Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa. Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua odotan minä häntä jälleen kotiin.

Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne; hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin täyttää teidän oman pyyntönne.

Toinen kirje,

16 p. elokuuta —36.

Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella. Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen. Ainiaaksiko ehkä? — Minä — toivon vielä.

Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet, miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan hunajaa kaikesta?

Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo rannalle; Roosa istui siellä.

"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa", sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin, hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi hänen silmänsä vettyä, kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä, isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"

Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin vien sinut levolle!"

Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi. Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan ajatelleet Jumalaa?"

Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä, "äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."

Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa, ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi, isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.

Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa: miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi — siinä keskeytti hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa; minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy loppuansa.

Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin; ainoastaan Roosa — — mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."

"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.

"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja minä muistan sen vielä." — Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti: "Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo hereillä."

Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut tai hyljännyt?"

Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"

"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"

"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan joudu kadotetuksi."

"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden armossa."

Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.

Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin vihastukseni — ei, en vihastustani, vaan — toivottomuuteni, ja totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.

Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee, kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan, asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme takaisin entiseen paikkaamme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta, ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi elää!'"

"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"