VI.

Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa, joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä. Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu. Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista edustajista mieskohtaisesti — Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan olleet poikkeuksena siitä — niin runsaasti olivat saaneet kokea. Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus. Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla näkyy.

Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa, miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa, joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden erityistä huomiota.

Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:

"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla, puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen. Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen, joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa kuin yksi. — Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen, miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi. Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen, ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen vastenmielisyyden esineeksi."

Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten. Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat, jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim. Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:

"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa, joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus, niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi, vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen, näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."

Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan. Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."

Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit — muuta siltä tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia — mutta heränneitten esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava, että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa, missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.

Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.

Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta, tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10 §. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja näitä kuulematta. — — XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s. ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan — julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta, seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua koskevista toivomuksista — ilman että valtion muut jäsenet, joiden pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä, onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.

"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan, saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa ajanmukaisemmalle."

Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin, lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr. Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet (IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin "ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen 1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat huomioon otettavat.

Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille. Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H. Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta", jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota, kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F. Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II, 174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15 henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset, joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin, että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.

Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan, ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta tuomiokapitulia.

Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22 p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K. Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E. Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja, uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:

"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan, olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu, velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty, jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin. Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus; pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."

Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima, kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta, etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52). Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat taistelleet.

Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto. Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja. Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O. Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön laatiminenkin oli uskottu.

Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys, kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:

"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava, vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset. Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin, väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava. Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä, syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri kohdissa on säädetty. — Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää paikkaansa uudessa kirkkolaissa."

Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:

"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria koskevassa luvussa säädetään."

Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä, että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta, sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I, 210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin, joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.

Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni, joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen (III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja, jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa. Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.

Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa, joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen, Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E. Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg, O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto. Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G. Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W. Wegelius.

Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä "Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan. Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:

"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:

"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa sen kokonaan.

"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä — kysymys, jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme. Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia, jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut kirkon sisimpiä elinjuuria.

"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä, jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.

"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen, jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle, vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa, tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän 'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen hoitamisesta — sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan, niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.

"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata, jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua vastalauseemme sitä vastaan.

"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita, ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään, hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä. Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute, jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia, jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina; Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi; Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.

"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme, jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy mahdolliseksi ja välttämättömäksi."

On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m. Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä, kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J. Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W. Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B. H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.

Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille. Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka, joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa, mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S. Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan, siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin, ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut. Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja uskonnollista kantaa.

Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä, lausuu Schwartzberg:

"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut, että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle, joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän päämme päälle.

"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta, tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: ensiksi se ei saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia. Toiseksi se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. Kolmanneksi: älköön se säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."

Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:

"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä, jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan, jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja puolustavansa niitä?"

Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista. Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:

"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle, viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä, jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen, ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla, vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran, ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! — Tämä tietää papiston oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla, rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen 1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math. 15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan, joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle evankelis-lutherilaisten oikeudet?"

Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen: "Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden, jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse pujahtamaan opetukseen."

Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.

Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:

"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian, eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät, mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä. — — — Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta, saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi, jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa (katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat evankelisen kirkkomme lakikirjasta."

Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa, että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun 4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan kuuluu. — — — Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus, niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen, uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää, valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten, vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."

Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta lausumat sanat:

"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy, menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt; jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa, isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."

Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen, mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden, esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.

Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh. Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto, jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.

Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373) on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien" seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle. Tunnetuimmat näistä — heitä oli vain viisi — ovat J. M. Stenbäck, M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden. Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa — — — j.n.e. älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin, näet muun ohessa sanotaan: "— — Konventikkelikielto tekee papista koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa, jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta, sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa, epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."

Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia. Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni — sekin on myönnettävä, ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845 julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella "Anmärkningar öfver förslag till kyrkolag" (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän — se oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi — arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota, kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika, jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).

Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä opeista uhkuvan puheen — työläästi se voikaan olla toisenlaista, hänen kun tulee esiintyä niin usein — niin se jähdyttää enemmän kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. — — Jollei veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista, liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä selityksiä." — Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim. Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran, sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:

"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä — — — herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi, että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin edistyksen aloilla."

Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848 uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän, J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä, joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin 1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.

Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa. Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J. F. Berghille:

"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin. Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi, että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään — sydämellään, tuo ei ole yhtä tärkeä — lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa. Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi, että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei uskonut ainoan Pojan nimeen."

Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet. Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei [Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun ratkaistavaksi."

Saatuaan lukea Renvallin kirjeen, kirjoitti J. I. Bergh veljelleen: "Minusta ei Renvall tarvitse ensinkään mitään vastausta arveluunsa kirkon tunnustuksesta. Eihän hän puhu siitä neuvoa tarvitsevana, vaan neuvoa antavana ja päätöksiä tekevänä. Minusta näyttääkin, ettei hän pyydäkään vastausta tähän kysymykseen, vaan ainoastaan ylimalkaista ystävyyden osoitusta luultavasti sielunrauhansa sisällisen tarpeen tähden. Ehkä olisi sentähden parasta, ettet ensinkään kirjoittaisi hänelle riidanalaisista kysymyksistä."

Jo kesäkuussa 1863, jolloin kirkkolakikomitea kokoontui Turussa, sai J. F. Bergh samalta veljeltään, jonka uskonnolliseen kantaan ja arvostelukykyyn hän suuresti luotti ja jonka mielipidettä hän sentähden työssään kirkkolakivaliokunnan jäsenenäkin tuon tuostakin tiedusteli, usein neuvoja. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh Schaumanin tunnustuskirjoja koskevasta ehdotuksesta: "Minäkin olen hyvin tyytymätön kirkkolakiehdotuksen ensimmäiseen artikkeliin. Mutta en ole tyytymätön ainoastaan sanaan 'peruskäsitys' [Ruots. 'grunduppfattning'.], vaan koko artikkeliinkin. Se sisältää jotain aivan toista, kuin vanhan kirkkolakimme 1 §, ja niin yleisin sanoin, että siihen saadaan mahtumaan mitkä 'käsitykset' tahansa. Se vaatisi perinpohjaista kritiikkiä, johon minulla kuitenkaan ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta. Tahdon vain viitata muutamiin epäilyksiini: 1) Sanalla 'ilmeisesti' eroittaa se arveluttavalla tavalla toisistaan Jumalan sanan ja Pyhän raamatun, niin että jokainen, sen mukaan mikä 'peruskäsitys' hänellä on raamatusta, saattaa pitää juuri tätä käsitystään Jumalan sanana ja kaikkea muuta raamatussa ihmissanana, joka alistaa jokaisen epäilyksen mistä opista tahansa ei raamatun, vaan eksegetiikan ratkaistavaksi, joka viimemainittu on äärimmäisyyteen asti venyvä; se ei salli, että 'Suomen ev. lutherilainen kirkko' tunnustautuu mihinkään oppiin ja uskoon, vaan ainoastaan 'peruskäsitykseen', jonka sanotaan löytyvän P. raamatussa sekä julki lausuttuna tunnustuskirjoissa. Se siirtää siis uudestaan jokaisen riidan ei vain P. raamatun, vaan myös tunnustuskirjojen eksegetikan ratkaistavaksi. Sillä kuka takaa, että tällä 'peruskäsityksellä' tarkoitetaan vanhurskauttamisoppiakaan, vielä vähemmin sen kanssa yhteydessä olevia oppeja. Sen kyllä tietää Schauman, sinä ja minä; mutta se, joka ei tahdo sitä tietää, voi kyllä mainita paljon muutakin raamatun ja tunnustuskirjojen peruskäsitykseksi. 3) Ehdotettu artikkeli hyväksyy siis kirkollisina omikseen kaikenkaltaiset uudenaikaisen teologian eri suunnat ja mielipiteet, miten epäkirkollisia ja tunnustuksesta poikkeavia nämä sitten ovatkin, antaen siten aihetta lukemattomiin riitoihin, joita ei voida ratkaista raamatulla ja itse tunnustuskirjoilla, vaan jotka joutuvat teologisen tieteen tuomiovallan alaisiksi. — Näen ja huomaan, että sanat ovat hyvin valitut käsittääksensä tahallaan enemmän kuin vanha §, mutta käsitän myöskin, mitä siitä seuraa. Niihin, jotka ymmärtävät asian ja joille kirkon oppi on rakas, tekee tämä masentavan vaikutuksen, epäuskolle vain tuottaa se iloa. — Oletan myöskin, etteivät valtiopäivät meidän vapaamielisenä aikana enää kiristä, vaan päinvastoin höllittävät tunnustus-uskollisuuden siteitä. Mutta mitä voimme muuta kuin panna vastaan ja sitten jättää sekä tuloksen että seuraukset Herran käsiin! En odottanut Schaumanilta tässä kysymyksessä niin suurta myöntyväisyyttä; mutta hän onkin etupäässä eksegeettinen teologi."

Opettavaista on nähdä, miten herännäisyyden edustajat, jotka liikkeen alkuaikoina ja myöhemminkin julkisessa esiintymisessään ja kaikissa papillisissa toimissaan teroittivat varsinkin uskonnon subjektiivista puolta, myöhemmin painostavat kristinuskon objektiivista totuutta ja kiinnittävät niin suurta huomiota kirkon vanhaan, isiltä perittyyn tunnustukseen. Niinkuin ennen olemme nähneet, esiintyy viimemainittu harrastus selvästi jo niinä aikoina, jolloin hajaannuksen enteitä alkoi näkyä herännäisyyden omassa piirissä. Se erimielisyys opista, joka samaan aikaan tuli näkyviin, lisäsi tätä harrastusta. Mutta vielä suuremmassa määrässä vaati kirkollisissa piireissä yhä yleisemmäksi tullut pyrkimys päästä vapaaksi vanhasta tunnustuksesta heränneitä tuohon suuntaan. Varsinkin antoi Nordströmin kirkkolakiehdotus vauhtia tälle harrastukselle. Olemme nähneet, miten kiivaasti Lauri Stenbäck, von Essen ja Kihlman tästä ehdotuksesta antamissaan lausunnoissa iskivät tähän kysymykseen, ja yhtä ankarasti arvostelivat muutkin heränneitten piireissä syntyneet lausunnot kirkkolakikomitean ehdotusta kysymyksessä olevassa suhteessa. Samaa todistaa sekin seikka, että heränneet papit käänsivät tunnustuskirjat suomeksi ja pitivät huolta tämän käännöksen leviämisestä kansan syvissä riveissä. Vielä myöhemminkin kiivailivat heränneet saman asian puolesta. Varsinkin näkyy J. I. Bergh jyrkästi vastustaneen liiallista subjektivismia, joskus asettuen jokseenkin vanhoillisellekin kannalle. Aihetta siihen antoivat hänelle etenkin veljensä J. F. Berghin kirkkolakikomitean työtä koskevat kirjeet, joissa tämä pyysi häneltä neuvoa. Kuvaava ja monessa suhteessa huomattava on esim. seuraava hänen vastauksensa näihin tiedusteluihin:

"Niinkuin itse tiedät, olisi kai parasta ja terveellisintä kirkollisissa ehdotuksissa huomata ja kannattaa todellista ja oikeaa objektiivisuuden ja subjektivismin, hengen ja muodon, vapauden ja lainmukaisen pakon välistä keskitietä. Mutta juuri tämä ei liene niinkään helppoa. Minun käsitykseni mukaan koettanee tuon erinomaisen ja vapaamielisen Schaumanin kanta hankkia subjektiivisuudelle miltei kaiken vallan. Niinkuin tiedämme, tahtoo ajan katsantotapa myöntää melkein yksinmääräävän oikeuden tälle suunnalle, se kun ei eroita Jumalan henkeä omasta hengestään. Piispat ja heidän aseenkantajansa pelkäävät sen voimaa ja tekevät myönnytyksiä sen vaatimuksille. Sentähden pidän terveellisenä ja oikeana pysyä hereellä etenkin subjektivismiin ja liika jyrkkiin uudistuksiin nähden. Niin esim. kysymyksissä pappispaikkojen luokituksesta, pastoraalitutkinnosta, virkaylennys-asetuksista, tuleeko seurakuntien hakea opettajia vai päinvastoin j.n.e. — Joka tuntee kansamme tietämättömyyden ja alhaisen kehityskannan sekä tavallisten pappiemme velttouden, niukat tiedot ja heikon uutteruuden, hänen täytyy pelätä sekä edellisten liian suurta vaalivapautta että viimemainittujen vapauttamista kaikesta tietojen valvonnasta. Huono valvonta on kyllä pastoraalitutkinto ja vielä huonompi kannustin; mutta ja juuri sentähden ei ainakaan pitäisi heittää pois viimeistä keinoa, vaan sitä tulisi päinvastoin käyttää oikein, tahi tulisi toimittaa jotakin parempaa sijaan. Oppineisuutta minäkin pidän suuressa arvossa, mutta toivoisin, että vaatimuksia maailmallisiin tietoihin nähden, jotka tiedot meidän aikoinamme ovat liika laajaperäisiä ja kauas ulottuvia, vähennettäisiin ja tietoja hengellisellä alalla lisättäisiin s.o. että pappien sivistystä korotettaisiin hengellisen, kristillisen tiedon ja opin saavuttamiseksi. Vaatimus että 'seurakuntien tulisi hakea opettajia eikä päinvastoin' kuuluu kyllä hyvin kauniilta ja sille onkin arvoa annettava, mutta tässäkin lienee varovaisuus tarpeen. Sillä 1) alussa ei ollut juuri niin: näitä ja muita päätöksiä tehtäessä kuului 'Pyhä henki ja me (apostolit, piispat, vanhimmat) olemme hyväksi nähneet'; 2) Papisto on aikoja sitten kehittynyt eri säädyksi, vieläpä valtiosäädyksi, sen yksityiset jäsenet ovat nuoruudesta asti siihen määrätyt ja johdatetut, he eivät osaa mitään muuta ammattia eivätkä siis voi kuin yhdellä alalla elättää itseään ja usein lukuisaa perhettään. Miten raihnaiselta tuo kuuluukin, ovat kuitenkin sekä sääty että sen yksityiset jäsenet suojeltavat väkivaltaa vastaan, historiallisesti saavuttamissaan oikeuksissa sekä ulkonaista hätää ja kurjuutta vastaan. Sitä saa yhtä vähän huolimattomasti jättää raa'an alhaison satunnaisten oikkujen ja päähänpistojen valtaan kuin hierarkkisen tahi caesareo-papistisen hallituksen suosiolle alttiiksi. — — — — En ensinkään pidä rajattomasta vaalisaarnaajien luvusta, koska tämä monen muun seikan kera johtaa vähemmän lahjakasten, ehkä hyvinkin) uskollisten työntekijäin sortamiseen, nämä kun siten voivat jäädä paikattomina nälkää kärsimään. Eiköhän olisi kohtuullista, niinkuin ennenkin, asettaa kolme ehdolle voimassa olevien perusteiden mukaan, pitämällä kuitenkin silmällä, mitä Keis. kirje v:lta 1853 säätää todellisesta jumalanpelvosta ja uutteruudesta, mutta että kaikilla seurakunnilla olisi oikeus pyytää neljäs vaalisaarnaaja sekä saada papikseen, kenen ratkaisevan suuremmalla enemmistöllä halajavat, mutta että muussa tapauksessa tuomiokapituli tahi hallitsija (jollei imperialismia saada poistetuksi) nimittää sopivimman. Oi, jos tuomiokapitulilla olisi Jumalan henki! Silloin ei olisi vaikeata säädöstä laatia. Silloin he myöskin tietäisivät, milloin tämä henki on seurakuntaa johtanut, ja silloin he vahvistaisivat, muussa tapauksessa kumoaisivat sen päätöksen."

Raskaalla mielellä teki J. F. Bergh työtä kirkkolakikomiteassa, usein kipeästi kaivaten heränneitten ystäviensä seuraa. Sentähden saapui kesällä 1863 häntä vieraassa Turussa rakkaudella tukemaan hänen vanha ystävänsä K. A. Colliander. Tästä kirjoitti J. I. Bergh: "Olin hyvin iloinen, kun sain kuulla, että olet saanut rakkaan veli Collianderin seuraksesi siellä Turussa. Pidän sitä Herran tosi lahjana, sinulla kun ei siellä ollut ainoatakaan todellista ystävää. Palkitkoon Herra hänelle tämän uuden uhrautumisen, jonka sama Herra on sallinut tapahtua suoraan sinun tähtesi. Mahtanee olla todellinen lohdutus sinulle saada veli Collianderille tyhjentää sydämesi murheet joka istunnon jälkeen, sillä luultavasti ei mikään semmoinen pääty synnyttämättä uusia epäilyksiä, uutta levottomuutta ja mielipahaa".

On kaunis piirre heränneitten katsantotavassa tuo pyhä pelko ja arkuus, jolla he käsittelevät Jumalan valtakunnan asioita, varsinkin kun on kysymys tätä koskevien säädösten ja vakaantuneiden, uskonnollisuuden pyhittämien tapojen muuttamisesta. Ja kaunis on myöskin se alakuloisuuteen painava tunnelma, joka heidät valtaa, kun he, ystävistään erotettuina, ovat pakotetut seurustelemaan ja työskentelemään toisin ajattelevien kanssa. J. F. Bergh ei suinkaan ollut ahdasmielinen eikä muita vikoileva. Hän tahtoi ymmärtää ihmisiä ja oli altis kunnioittamaan jokaisen vakaumusta, mutta kirkkolakikomitean jäsenissä hän ilmeisesti kaipasi sitä syvempää ymmärtämystä, johon hän ystäviensä piirissä oli tottunut. Hän tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, vaikka piispat ja muut, niinkuin hän kirjeissään usein sanoo, kohtelivat häntä ystävällisesti ja kunnioituksella. Sitäpaitsi raskautti hänen mieltänsä sekin seikka, että Turusta koetettiin vaikuttaa papistoon, jotta tämä kannattaisi T. T. Renvallin yllämainittua käsitystä tunnustuskirjoista. Tästä kirjoittaa Bergh muutamassa kirjeessä: "Oppineet Turussa työskentelevät kaikin voimin saadakseen ihmiset puolelleen. Sain vastikään kirjeen Juvan Alopaeukselta, että olivat kirjoittaneet hänellekin, miten välttämätöntä olisi kirkkolakikysymyksessä tehdä myönnytyksiä ajanhengen vaatimuksille".

J. F. Berghin kirjeenvaihdosta näkyy, että useat papit Savossa näinä aikoina kääntyivät hänen puoleensa kirkkolakikysymyksessä sekä hänen ollessaan Turussa kirkkolakikomiteassa, 1863-64 v. valtiopäivillä että hänen kotia palattuaankin. Nekin, joita ei pidettyä varsinaisesti kuuluvina herännäisyysliikkeeseen, ilmaisivat monesti hänelle huolensa tämän kysymyksen johdosta ja halusivat saada hänen kanssaan asiasta neuvotella. Niinpä kirjoitti hänelle syksyllä 1864 Joroisten kirkkoherra K. A. Lillström: "Olisi mielenkiintoista ja mieltäylentävää saada kuulla yhtä ja toista valtiopäiviltä, kun asiat vielä ovat tuoreessa muistossa, sekä tuumia keskustelukysymyksistä — — —, etenkin koska me ahkerasti työskentelevät maalaispapit työläästi voimme perehtyvä noihin tärkeisiin kysymyksiin ominpäin muodostaaksemme itsellemme jonkunkaan vakaumuksen". — Ehdotettuaan näiden seutujen pappien kokousta kirkkolakikysymyksen pohtimista varten, jatkaa Lillström: "Olisi tärkeätä kriitillisesti tutkia uutta kirkkolakiehdotusta, mutta siihen vaadittaisiin häiritsemätöntä vapautta ja pitempää aikaa. Mutta tuonhan tekevät oppineet herrat, jos kohta sekin, minkä vähemmän oppineet uskossa ja rakkaudessa huomaavat, ansaitsisi jotakin huomiota. Mitä ehdotuksen 'peruskäsitykseen' tulee, niin näyttää varmalta, ettei tämä sana saavuta kirkonmiesten hyväksymistä, ei ainakaan enemmistön. Jos toisia tunnustuskirjoja pidetään sitovina, toisiin nähden taasen asetutaan epämääräiselle kannalle, niin pitäisihän lain tarkemmin määrätä, mitkä kohdat kuuluvat toiseen, mitkä toiseen luokkaan, etenkin koska kirkon opettajia valalla velvoitetaan pysymään näissä todistuskappaleissa ja heitä ankarasti rangaistaan, jos he niistä poikkeavat. Kernaammin pitäisi vaatia ehdotuksen tarkastamista ja tämän tarkastuksen tuloksen mukaan määrätä, mikä on olennaista, kuin ilman muuta ja aivan yleisesti ja epämääräisesti säätää, että hyväksytään niin paljon, kuin pidetään oikeana ja totena sekä kristinuskon ja kirkon perustana, ei enempää. Muutoin en tiedä, onko maassamme löytynyt hyvinkään monta, joiden vakaumus ja omatunto ovat kärsineet pakkoa niiden kahleiden kautta, joilla tunnustuskirjat ovat määränneet, mitä meidän tulee uskoa ja saarnata. En usko, että uskonnolliset riidat ovat koskeneet tätä, vaan että tulee todellakin uskoa ja elää sen uskon mukaan, jota tunnustuksessa sanoo uskovansa."

On säilynyt muitakin kirkkolakiehdotusta koskevia, Itä-Suomen pappien J. F. Berghille kirjoittamia kirjeitä. Ne eivät sisällä mitään uutta, mutta ne todistavat, kuinka suuressa arvossa tämän puolen papit, ei ainoastaan herännäissuuntaan lukeutuneet, vaan useat muutkin pitivät hänen uskonnollista kantaansa ja hänen epäitsekästä, kirkon parasta aina tarkoittavaa mieltään. Lillströmin ylläkerrotun kirjeen reunaan on Bergh kirjoittanut "tärkeä kirje". Tästäkin voimme päättää, miten painavana hän piti siinä käsiteltyä kysymystä. Berghin omista, näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy niinikään, että hän tunnustuskirjoihin nähden oli jokseenkin samalla kannalla kuin Lillström ylläkerrotussa kirjeessään. Niin jyrkkä, kuin Pohjanmaan heränneet papit, hän ei tässä kysymyksessä ollut, mutta henki on sama. Berghin sovinnollisuuteen taipuva luonne ja se arkatuntoisuus, millä hän aina arvosteli muiden mielipiteitä, eivät tässäkään kiellä itseään. Ei voinut hän itseltään salata, että, jos kohta useimmat papit yhä edelleen antoivatkin tunnustuskirjoille saman arvon kuin ennenkin, niitäkin löytyi, jotka asettuivat toiselle kannalle. Ja hänelle kaikki sydämensä avasivat ja huolensa ilmaisivat. Niinpä kirjoitti esim. Enonkosken saarnaaja I. Ruuth, joka oli kirjoittanut Savonlinnan rovastikunnassa v. 1865 kirkkolakivaliokunnan ehdotuksen tarkastamista varten pidetyn kokouksen pöytäkirjan: "Olen koettanut lyhyesti esittää, mitä kokouksessa lausuttiin uuden kirkkolakiehdotuksen 1 §:stä; mutta tarkemmin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, ettei ole helppo puolustaa kokouksen lausuntoa. Sillä niinpiankuin kerran myönnämme, etteivät tunnustuskirjat ole syntyneet välittömästä jumalallisesta vaikutuksesta ja johdatuksesta, niin emme ole oikeutettuja ahtaamaan Suomen kirkkoa eikä yksityisten omiatuntoja siihen pakottavaan myönnytykseen, että tulee pitää tunnustusta totena siinäkin, missä se ehkä sotii ilmoitettua sanaa vastaan. Myönnämmehän, etteivät tunnustuskirjat ole mikään uusi ilmoitus, vaan kirkon selitys siitä, mitä se uskoo ilmestyksestä, sekä tämän uskon tunnustamista. Meidän täytyy sentähden pitää tunnustuskirjoja raamatun sanan oikean ja tärkeän käsittämisen välineinä; mutta emmehän sentähden voi vaatia, että näissä tunnustuskirjoissa mahdollisesti löytyviä poikkeuksia minäkään aikana saataisiin pitää tärkeinä ja raamatun kanssa yhtäpitävinä eikä siis myöskään kirkon uskon ja ehdottoman kunnioituksen esineenä. Kokouksen jälkeen en ole ollut tilaisuudessa kenenkään virkaveljen kanssa keskustelemaan tästä kysymyksestä; mutta minä toivoisin ja ehdotan, että lausuntomme sanotusta §:stä uudestaan tarkastettaisiin, ennenkuin se allekirjoitetaan. Jommoisena lausuntomme nyt on, kuuluu se lyhyesti sanoen: että sana 'perustus' on 7 §:stä poistettava. Ja kuitenkin tietää tämä sana juuri sitä, ettei Suomen kirkko saa sitoa omaa eikä kenenkään jäsenensä uskoa sillä, jota tunnustuskirjoissa ei voida P. raamatulla todistaa ja joka ei pidä yhtä sen kanssa." Mutta miten huolellisesti Bergh punnitsikin tätä ja samankaltaisia pappien lausuntoja, pysyi hän uskollisena aikaisemmalle, heränneitten pappien yksimielisesti lausumalle katsantokannalle. Tämä näkyy siitäkin, että hän kirjeissään O. H. Clevelle, joissa hän usein puhuu kirkkolakiehdotuksesta, mielihyvällä kertoo, mitä hänen katsantokantansa kannattajat olivat hänelle kirjoittaneet, jota vastoin vastakkaiset mielipiteet silminnähtävästi tuottavat hänelle paljon huolta ja levottomuutta. Niinpä hän esim. kertoo, että M. E. Alopaeus, jota, niinkuin yllä mainitsimme, T. T. Renvall oli koettanut taivuttaa mielipiteitään kannattamaan, oli epäröivällä kannalla eikä suinkaan altis ehdottomasti hyväksymään viimemainitun todistelua. Hän tuntuu antavan suurta arvoa Alopaeuksen sanoille: "Voipi syyllä kysyä, eikö syntyisi vielä enemmän eripuraisuutta, jos tehtäisiin vanha tunnustuksellinen perustus horjuvaksi."

Niinkuin olemme nähneet, eivät 1863-64 vuoden valtiopäivät saaneet aikaan päätöstä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Hallitsijan käskystä asetettiin tarkastuskomitea tutkimaan, kirkkolakiehdotusta sekä niitä lausuntoja, joita tuomiokapitulit, rovastikuntien papit, virastot ja yksityiset henkilötkin ennen lokakuun 1 p. 1865 tulisivat antamaan. Monesta seikasta näkyy kuitenkin, että varsinkin maaseudun papisto jo alkoi kyllästyä niihin alituisiin kokouksiin, joihin nuo pitkät valmistukset antoivat aihetta. Etenkin heränneet papit, joiden mielipiteet jo ennen olivat julkilausutut, tuntuvat ajatelleen tuohon tapaan. Tämä näkyy esim. seuraavista, muutamasta O. V. Forsmanin Alfr. Kihlmanille v. 1865 kirjoittama la kirjeestä lainatuista sanoista:

"Miten käy kirkkolakiehdotuksen teillä? Meillä ei kaiken ulkonaisen homman uhallakaan päästä paikastakaan. Kokouksia on pidetty, mutta ei ole vielä voitu päästä yksimielisyyteen tuon onnettoman 'peruskäsitys'-sanan suhteen 1 luv. 1 §:ssä. Syynä on, että älykkäämpi osa papistoa ei täällä oikein ymmärrä tuota sanaa; muu lauma käsittää sen vielä huonommin, mutta epäilee, että vihollisen koko pahuus on siihen kätkeytynyt. Hinc illae lacrimae. Mutta mikset sinä ja muut, joilla on kykyä, kirjoita? Keskustelu maan sanomalehdissä olisi paljon hyödyllisempi, kuin nämä ikuiset kokoukset, joissa hämmennys ja sekasorto vallitsee ja joissa useimmat osanottajat ovat niin ymmällä, etteivät edes tiedä, mitä tahtovat. Sanalla sanoen: kokouksemme muistuttavat tuloksiinsa nähden reformatoorisia kirkolliskokouksia keski-ajan lopulla. Yksipuolinen, kummituksia pelkäävä vanhoillisuus paraimmissa turmelee kaikki; muut eivät valita 'Josefin vahinkoa'. Heille ovat kirkko ja kirkkolaki ongenkoukku vain, jolla he kukin seudullaan hankkivat itselleen niin ja niin monta leiviskää voita, niin ja niin monta tynnyriä jyviä y.m. Leikiten he ovat pappisilla, mutta toden totta he pitävät huolta tuloistaan".

Yllämainitun tarkastuskomitean jäseniksi tuli muiden kera kaksi 1840-luvun herännäisyyden tunnetuimmista eduslajista: A. W. Ingman ja K. K. von Essen. Jos kohta liikkeestä nyttemmin luopuneina, lisäsivät nämä henkilöt työllään tämän komitean jäseninä sitä voimaa, millä tuo liike oli vaikuttanut kirkkolakikysymyksen ratkaisuun. Liioittelematta saattaa sanoa, että ne periaatteet, joiden mukaan 1869 vuoden kirkkolaki on rakennettu, suureksi osaksi olivat heränneet eloon ja kypsyneet itsetietoisiksi herännäisyysliikkeen ahdingoissa ja taisteluissa. Heränneitten pappien rakkaus Suomen kirkkoon ja siihen isiltä perittyyn tunnustukseen ja uskonnolliseen katsantotapaan, joista vanhan kirkkolain juuret ovat etsittävät, olivat uutta lakia laadittaessa estämässä lainlaatijoita särkemästä sitä siltaa, joka raittiissa historiallisessa kehityksessä yhdistää toisiinsa vanhan ja uuden; ja heidän parannuksessa ja uskon kilvoituksessa syntynyt rakkautensa totuuteen, heidän Herran voimassa rohkeaksi kasvanut kiivautensa Jumalan valtakunnan puolesta vaati heitä vastarinnasta huolimatta suurentamaan kirkkorakennuksen ovia ja akkunoita, jotta enemmän valoa ja raitista ilmaa pääsisi siihen tunkeutumaan. [Lähteitä: E. G. Palmén, "1869 vuoden kirkkolain vanhemmista esitöistä", johon ansiokkaaseen tutkimukseen ylläolevan esityksen edellinen osa suurimmaksi osaksi perustuu, minulla kun ei ole ollut tilaisuutta tutustua tähän kuuluviin alkuperäisiin asiakirjoihin; 1863-64 vuoden valtiopäivien pöytäkirjat; T. T. Renvallin kirje J. F. Berghille 16/9 64; J. F. Berghin kirjeet O. H. Clevelle 27/9 ja 15/11 64; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 23/6 ja 9/7 63 sekä 11/11 64; I. Ruuthin kirje J. F. Berghille 27/5 65; K. A. Lillströmin kirje J. F. Berghille 19/9 64; Julkaisu "O. V. Forsmanin muistoksi" siv. 72-73; Paimenmuisto.]

* * * * *

"Heränneet papit panivat liian vähän arvoa jumaluusopillisiin lukuihin; ainoastaan harvat kehoittivat opintoja jatkamaan". Näin on yksi heistä, A. O. Törnudd, vanhoilla päivillään arvostellut herännäisyysliikkeen suhdetta tieteellisiin harrastuksiin. Epäilemättä on tämä arvostelu oikea, jos kohta tasapuolisuus vaatiikin muistamaan, että sen ajan useimmilla heränneillä papeilla, joiden päätehtävänä oli kansan herättäminen synnin ja hengellisen välinpitämättömyyden unesta sekä kristillisen elämän tämän mukainen rakentaminen, ei mitenkään jäänyt aikaa tieteellisten opintojen jatkamiseen. Miten yksipuolisesti käytännölliseltä heidän toimittamansa sielunpaimenen-työ ylimalkaan näyttääkin ja miten vähän se antoi heille tilaisuutta pitämään huolta omasta kehityksestään, oli tuo työ siksi tärkeää, ettei tätä saa oudoksua. Vaikea on tienraivaajan tehtävä. Hän tarvitsee kaikki voimansa kiskoakseen kannot ja kivet maasta sekä muut esteet poistaaksensa, jotta toiset pääsisivät avattua uraa kulkemaan. Ojien syventämiseen, tien tarkempaan tutkimiseen, tasoittamiseen ja kantavaksi tekemiseen saadaan kyllä sitten muita voimia, sillä tämä työ on paljon mukavampaa ja helpompaa.

Väärin olisi kuitenkin väittää, että kaikki 1840- ja 1850-luvun heränneet papit pysyivät kylminä tieteellisille harrastuksille. Mieliä kirjallisiin toimiin vetämässä oli jo se heränneitten pappien ahkera käännöstyö, joka hankki kansallemme sen ajan oloihin nähden niin suuren määrän hartauskirjallisuutta sekä kirkkomme tunnustuskirjat kansan omalla kielellä. Muistettavat ovat niinikään pietistain kirkkolakiehdotuksesta painosta julkaisemat lausunnot, heidän oppiriitojen johdosta kirjoittamansa kirjat sekä muut ennen niinikään mainitsemamme alkuperäiset kirjansa. Tiedemiehiäkin löytyi heränneitten piirissä, jos kohta harvoja.

Kirjallisia harrastuksia seurasi itsestään pyrkimys saada ruotsinvoittoinen ja muutoinkin virheellinen suomenkieli puhtaammaksi ja oikeammaksi. Hyljäten vanhan kirkkokielen vääriä sanoja ja lausetapoja olivat heränneet papit saarnoillaan ja varsinkin kansan omaa katsanto- ja puhetapaa yhä yleisemmin noudattavilla seurapuheillaan valmistaneet sijaa paremmalle uskonnolliselle kirjakielellekin. Tässäkin suhteessa tuki herännäisyys voimallisesti samaan aikaan syntyneen kansallisen liikkeen elpymistä maassamme. Väärin kuitenkin heränneitä pappeja arvostelisimme, jos väittäisimme, että he kaikki olivat alttiita tälle työlle. Ennen (III, 47-50) olemme nähneet, miten kiivaasti esim. Alfr. Kihlmanin ja R. Helanderin N. K. Malmbergin kodissa vietetyissä häissä hyökättiin F. O. Durchmanin ja A. W. Ingmanin paraikaa painettavana olevaa Lutherin postillan suomennosta vastaan. Tässä tilaisuudessa lausui muunohessa H. Schwartzberg käännöksen tekijöistä: "Perään ajatelkoot itse, jos ei juuri meidän joukko sen kautta, että me suomea muuttelemme hengellisissä kirjoissa, anna maailmalle tilaa muuttaa koko pyhää raamattua ja niin poisottaa koko Jumalan sanan" ja asiasta yhä kiihtyneen väittelyn aikana hän huudahti: "Voi, kun ette häpeä sotkea lorusuomeanne hengellisiin kirjoihin. — Kemellin sotkuiseen juttuun juomareista, koottu kohmeloväen suusta, Kultalaan, Kanavaan y.m. senlaisiin on suomenne hyvää, ja niissä minä sitä kunnioitan, mutta olkaa tukkimatta sitä hengellisiin". Eikä ollut Schwartzberg suinkaan ainoa, joka näin ajatteli. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin Jonas Laguksen johtamassa herännäissuunnassa, johon Schwartzbergkin kuului, vuosien kuluessa eksyttiin yhä yksipuolisempaan vanhoillisuuteen muunohessa juuri suomenkielen käyttöönkin nähden.

Useat herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olivat kotoisin umpisuomalaisista seuduista, toiset heistä, niinkuin esim. Schwartzberg, suorastaan kansan syvistä riveistä lähteneitäkin. Mutta niin sitkeä oli vanhan tottumuksen mahti, että kansanomainen, suomenkielen sääntöjen mukaan muodostettu uskonnollinen kirjakieli monesta tuntui loukkaavalta, väärien ja epäsuomalaisten sanojen ja lauserakennusten poistaminen miltei pyhänryöstöltä. Savossa ei tätä katsantotapaa niinkään paljoa huomaa, mutta sitä enemmän Pohjanmaan, varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneissä papeissa. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne miehet, jotka ystäviensä vastustuksesta huolimattakin ryhtyivät parantamaan suomalaista uskonnollista kirjakieltä. Paljon ja ansiokasta työtä on tällä alalla suorittanut F. O. Durchman, mutta vielä enemmän ja huomattavasti parempaa A. W. Ingman. Edellinen osasi kyllä lapsuudesta asti hyvää suomea, mutta häneltä puuttui se kielitieteellinen pohja ja se tieteellinen kanta ylimalkaan, josta viimemainittu on tunnettu.

Jo ennenkuin Ingman erosi herännäisyydestä, oli hän kirjoittamalla uskonopillisia riitakirjoituksiaan ja jatkamalla jumaluusopillisia lukujaan osoittanut suurta taipumusta tieteelliseen työhön. Oltuaan muutamia vuosia ylimääräisenä pappina ensin Hattulassa, sittemmin Messukylässä, palasi Ingman v. 1855 Pohjanmaalle asettuen Yliveteliin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli määrätty. Täällä jatkoi hän jumaluusopillisia opintojaan niin ahkerasti, että hän suoritti jumaluusopin kandidaattitutkinnon v. 1860 sekä lisensiaattitutkinnon v. 1861. Lukujensa ohessa teki Ingman ahkerasti kirjallistakin työtä. Niinpä hän vuosina 1856-1859 Suomen pipliaseuran toimesta valmisti kielen puolesta korjatun raamatunkäännöksen. Ennenkuin jatkamme tätä silmäystä herännäisyysliikkeeseen kuuluneiden ja kuuluvien pappien kirjallisiin ja tieteellisiin harrastuksiin XIX vuosisadan toisella puoliskolla, on syytä sivumennen tarkastaa, miten heränneet ottivat vastaan Ingmanin viimemainitun kirjallisen julkaisun.

Tiedämme, että herännäisyyteen jaon jälkeen jääneet papit ja maallikot hyvinkin ankarasti arvostelivat uuden suunnan miehiä. Malmberg-Niskasen suuntaan kuuluvat henkilöt eivät suinkaan olleet ainoat, jotka eivät hyväksyneet heitä — jos mahdollista vielä ankarammin arvostelivat heitä Keski-Pohjanmaan toistupalaisuuteen menneet papit. Tämän arvostelun ulkopuolelle ei suinkaan Ingmankaan ollut jäänyt. Jo Lutherin postillan suomennos oli tehnyt hänet epäluulon alaiseksi tämän suunnan silmissä, ja tätä epäluuloisuutta lisäsi tietysti suuressa määrässä hänen eronsa herännäisyydestä. Jo ennakolta voi arvata, että Ingmanin raamatun käännös saisi osakseen ankarat moitteet ainakin Keski-Pohjanmaan heränneiltä papeilta. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin nämä ryhtyivät tarmokkaisiin toimiin estääkseen tuon käännöksen leviämistä. Yrityksen johtajana esiintyi W. Österbladh, joka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan oli kirkkoherrana Piippolassa. Miten kipeä asia hänelle oli, näkyy siitäkin, että tuo lämminsydäminen, taisteluihin ja riitoihin haluton mies tässä kysymyksessä esiintyi hyvinkin kiivaana. Asian kulku oli seuraava.

Tutustuttuaan Ingmanin käännökseen, päättivät useat Keski-Pohjanmaan heränneet papit Österbladhin kehoituksesta Pyhäjoella kesäkuun 15 p. 1859 pidettävässä kontrahtikokouksessa ottaa puheeksi tuon käännöksen sekä tuumia, mihin toimenpiteisiin tulisi ryhtyä sen ilmestymisen johdosta. "Olisi tärkeää", kirjoitti Österbladh muutamalle ystävälleen, "että niin monta kuin suinkin saapuisi tähän tilaisuuteen". Itse sepitti hän pitkän Ingmanin käännöstä ankarasti moittivan kirjoituksen, jonka hän luki kokoukseen saapuneille. Syytökset koskivat etenkin semmoisia kohtia Uudessa testamentissa, joissa Ingman eniten oli poikennut Lutherin raamatunkäännöksestä. Mentiin niin pitkälle, että kääntäjää suoraan syytettiin raamatun väärentämisestä. Kaikesta päättäen kannatti enemmistö Österbladhia, jos kohta se seikka, että ainoastaan heränneet kokoontuivat siihen yksityiseen kokoukseen, jossa asia uudelleen otettiin harkittavaksi, viittaakin siihen, että muitakin mielipiteitä siitä, mihin toimenpiteisiin uuden raamatunkäännöksen johdosta tulisi ryhtyä, tilaisuudessa ilmaantui. Oli miten oli — "Kuopion hiippakunnan sanomista" näki Ingman, mitä hänestä Pyhäjoella pidetyssä [Kalajoen ja Raahen rovastikunnat olivat tähän aikaan vielä yhtenä; ne erotettiin toisistaan syksyllä s.v. (1859).] kontrahtikokouksessa oli sanottu, ja eräällä syyskesällä näille tienoille tekemällään matkalla sai hän suullisesti kuulla enemmän asiasta. Hän kirjoitti Österbladhille: "Mielipahalla luin 'Kuopion hiippakunnan sanomista', että siellä hiljattain pidetyssä pappein kokouksessa suurella hurjapäisyydellä ja innolla oli hyökätty korjaamaani suomalaista Uutta testamenttia vastaan. Olin tietenkin utelias saada tietää, kuka muistutusten tekijä oli, ja suureksi kummakseni sain L. M. Castrénilta [Kälviän silloinen kirkkoherra.] pian tietää, että sinä olitkin tuo 'korkeimmasti huutava'. Vaikkei Castrén minulle inttänyt tilaisuudessa esittämääsi kirjoitusta, niin ilmoitti hän minulle kuitenkin, mitä muistutuksia sinä siellä olit suvainnut tehdä minun Uuden testamentin käännöksen korjausta vastaan. Tahdon sentähden muutamin sanoin huomauttaa sinulle, että kaikki hyökkäyksesi työtäni vastaan johtuvat selittämättömästä tietämättömyydestä".

Huomautettuaan, että Österbladh oli moittinut Room. ep. 3: 25 käännöstä sentähden, että kääntäjä oli enemmän kunnioittanut innoitettua alkutekstiä kuin Lutherin käännöstä, lausuu Ingman: "Tahdon kuitenkin toivoa, että vielä niin paljon osaat kreikkaa, että käsität menettelyni oikeaksi, kun olen muuttanut entisen käännöksen 'osoittaaksensa sitä vanhurskautta kuin Jumalan edessä kelpaa' näin kuuluvaksi: 'osoittaakseen vanhurskauttansa'".

Samanlaatusia, kuin Österbladhin tätä paikkaa vastaan tekemät muistutukset, olivat hänen muutkin huomautuksensa, ja myöntää täytyy, että Ingman täydellä syyllä sanoo niiden suureksi osaksi ilmeisestikin johtuneen hänen puuttuvista tiedoistaan kreikankielessä. Sitäpaitsi olivat ne esitetyt hyvinkin kiivaassa muodossa.

Ingman tiesi, että maan muissakin osissa oli paljon tyytymättömyyttä hänen raamatun käännökseensä, ja tietysti koski häneen kipeästi varsinkin ne tietämättömyydestä johtuvat hyökkäykset, joita häntä vastaan niin yhdeltä kuin toiselta puolelta tehtiin. Mitä heränneisiin tulee, riippuivat heidän epäluulonsa silminnähtävästi siitä suhteesta, jossa Ingman nyttemmin oli liikkeeseen. Miten aiheettomat muistutukset uutta raamatunpainosta vastaan kielelliseltäkin kannalta arvosteltuina monesti olivat, näkyy esim. seuraavista Matth. Putkosen J. F. Berghille kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Pyytäisin setää kiinnittämään huomiotansa etenkin seuraaviin kohtiin: Tuhlaajapojan isästä sanotaan Luuk. 15: 20: '— ja suuteli häntä'. Minun kielitaitoni mukaan on tämä sana hyvin profaani. Sillä niin olen kuullut sanottavan vain irstaisista henkilöistä, jotka haureellisessa mielessä halaavat ja hyväilevät toisiaan. Niistä sanotaan: 'olivat suunnoksilla, suutelivat toisiaan'. Ainakin olen varma siitä, että sanan suuteli alkumerkitys sisältää tätä, jos kohta sitä huolettomassa puheessa käytetään ilmaisemaan suutelemista puhtaassakin tarkoituksessa". Putkosen toinenkin muistutus, joka koskee Haggain 1: 9, on kerrassaan aiheeton.

Yllämainitun kirjeensä Österbladhille päättää Ingman seuraavin sanoin: "Tahdon toivoa, että vastedes tarkemmin mietit väitteitäsi, ennenkuin julkisessa pappeinkokouksessa ne julkaiset. Hillitse siis lihallista mieltäsi ja käänny vilpittömästi Jumalan tykö. Sillä semmoisella mielellä, millä esiinnyit viimeisessä kontrahtikokouksessa, et koskaan voi kestää Jumalan tuomioistuimen edessä. Raamattusi sanoo: 'Sinä istut ja parjaat veljeäsi, panettelet äitisi poikaa. Näin sinä teet ja minäkö olisin vaiti? — Tajutkaa tämä te, jotka unhotatte Jumalan, jotten murjoisi teitä kenenkään pelastamatta'."

Mitä Osterbladhin ystävät ajattelivat hänen esiintymisestään Pyhäjoen kontrahtikokouksessa sekä kuinka he arvostelivat Ingmania, näkyy seuraavasta E. A. Wichmannin (IV, 32) ensinmainitulle syyskuussa s.v. kirjoittamasta kirjeestä:

"Suuri kiitos siitä, että lähetit minulle A. W. Ingmanin kirjeen. Esiintymisemme kontrahtikokouksessa kesäkuun 15 p:nä Ingmanin Uutta testamenttia vastaan tuotti aluksi ainakin sen hyvän tuloksen, että tuo kutsumaton väärentäjä alkaa töykätä meihin, jotta emme pysähtyisi a:han, vaan jatkaisimme hylkäämistuomiota loppuun asti. En ole muuta odottanutkaan. Saat olla iloinen siitä, että itsekin sait muutamia iskuja. Näkeehän hänen kirjeestään, kuinka korkealla hän istuu. Luther on koulupoika hänen rinnallaan. Leveän oppinsa on hän esittänyt niin, että maalaispappi raukka saa seisoa töllistää suu auki. Häneen sormellakaan koskeminen on koskemista itse Jumalaan ja hänen tuomionsa vetämistä päällensä. Mutta ajattelepas, jos semmoinen pukari kaatuisi, jos Herra sammuttaisi tuon loistavan maailman-kynttilän käyttäen aseinaan semmoisia oppimattomia ja hyljätyitä talikynttilöitä, kuin me olemme. Semmoista voi tapahtua, ja Jumala voi johdattaa työnsä voittoon käyttämällä sellaisia vähäpätöisiä ja halveksittuja välikappaleita. J. G. Lagus, M. R. Montin, Levon ja minä olimme viime maanantaina koolla Levónin luona. Keskustelu johtui Ingmanin väärennettyyn Uuteen testamenttiin sekä ehdotettuun uuteen käsikirjaan ja katkismukseen. Olimme kaikki sitä mieltä, että jotakin pitäisi koettaa, jotta ne eivät pääsisi kirkkoon tunkeutumaan eikä esivalta niitä laillistuttaisi. Hyvin tiesimme kykenemättömyytemme saada jotakin hyvää aikaan; mutta meillä oli se luottamus Herraan, että, kun vain joku alkaa koskea asiaan — ja tätä pidimme Jumalan kutsumina sotilaina meidän tehtävänämme — niin kyllä hän ottaa sen hoitaakseen ja suojelee Suomen kirkkoa vielä jonkun ajan, kun vain ei puutu alituisia rukouksia ja lapsellista luottamusta. Jotta tekisimme tehtävämme, sovimme niin, että minä, jonka muutoinkin tuli sinua kiittää kirjeestä, kirjoittaisin sinulle ja jättäisin sinun harkittavaksesi ja päätettäväksesi, eikö sopisi, että me kaikki heränneet papit Siikajoen laaksosta ja lähiseuduilta kokoontuisimme joko sinun, Montinin tahi minun tykö tänä talvena loppiaisen jälkeen. Tähän tilaisuuteen kutsuttaisiin Rahm, S. Castrén, V. L. Helander, Engelberg, Pettersson, Holmström, Ottelin, Simelius, Hemming y.m. Saisimme sitten sopia niistä perusteista, joiden mukaan vastarintamme näitä vaarallisia uutuuksia vastaan olisi järjestettävä, meidän kesken jakaa kirjojen tarkastamiset y.m., myöhemmin pidettävässä kokouksessa sitten yhdistääksemme kaikki ja kääntyäksemme yhteisesti allekirjoittamallamme protestilla Majesteetin puoleen. Näin yksinkertaisuudessamme tuumimme. Mieti nyt asiaa ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Minusta tuntuu, ettemme millään ehdolla saa heittäytyä välinpitämättömyyteen emmekä nukkua pois aikaamme. Eikö tuo olisi Jumalan kiusaamista? Odotan siis vastaustasi."

Monessa suhteessa valaiseva ja ajan oloja kuvaava on tämä kirje. Siitä näkyy muunmuassa, miten ehdottoman päättäväisesti kirjoittaja itse ja hänen mainitsemansa ystävät asettuivat pietismin kannalle, pitäen kiinni siitä, että he olivat "heränneitä pappeja" ja semmoisina velvolliset yksissä voimin ja erikseen muista esiintymään Jumalan valtakunnan sotilaina. Tässäkin kohden eroaa heidän kantansa, niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, siitä katsantotavasta, jonka johtamina uuden suunnan miehet puhuivat ja toimivat. Miten kiitettävä olisi tuo heidän välinen veljellinen rakkautensa, heidän uskollisuutensa herännäisyyden traditsiooneille ja heidän kiivaileva innostuksensa yhä edelleen taistella tämän liikkeen aatteiden puolesta, jollei puolueellinen ahdasmielisyys, vanhoillisuus ja suvaitsemattomuus pimittäisi heidän katsettaan ja estäisi heitä näkemästä, mitä uudistuksia Suomen kirkko nyttemmin niin kipeästi kaipasi!

Wichmannin ehdottama kokous pidettiin tammikuussa 1860 Österbladhin pappilassa Piippolassa. Paitsi muutamia maallikkoja oli tilaisuuteen kutsuttu kaikki tämän puolen heränneet papit. Sotkamosta saapui K. R. Petterson, Kiuruvedeltä J. J. Rahm, Pyhäjärveltä S. Castrén, Haapajärveltä, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän samana vuonna oli päässyt, A. N. Holmström, Oulaisista J. Hemming, Kiimingistä F. F. Lönnrot, Rantsilasta M. R. Montin, Pulkkilasta K. J. Engelberg. Sitä paitsi nähtiin tässä tilaisuudessa E. A. Wichmann, V. L. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa, J. G. Lagus y.m. Kutsutuista maallikoistakin oli muutamia saapunut, niiden joukossa kauppias A. Laurell Oulusta.

Luultavaa on, että nämä Ingmanin Uuden testamentin kiivaat vastustajat jossain määrin olivat korjanneet mielipiteitään käännöksen virheellisyydestä, koska heidän moitteensa nyttemmin pääasiallisesti koski sitä, että Ingmanin kirjaa myytiin kirkon kirjana, vaikkei sitä oltu asianomaisella tavalla tarkastettu eikä kirkko ollut sitä hyväksynyt. Varsinkin tästä asiasta päättivät he valittaa Kuopion tuomiokapituliin. Miten jyrkälle kannalle tämäkin kokous vielä asettui, näkyy siitä, että päätettiin valittaa senaattiin, elleivät kirkon viranomaiset ryhtyisi tehokkaisiin toimenpiteisiin Ingmanin käännöksen leviämisen estämiseksi. Muutoin on huomattava, että arkkipiispa Bergenheim oli antanut Pipliaseuralle luvan painattaa Ingmanin käännöksen, hankkimatta sille sitä ennen asianomaista tarkastusta. Ingman itsekin oli hyvin tyytymätön tähän menettelyyn, pitäen sitä "laittomana". Epäröivällä kannalla näyttävät ainakin alussa Kuopion tuomiokapitulin jäsenetkin olleen. "Pohjanmaan heränneitten pappien mielet ovat kuohuksissa Ingmanin raamatuntarkastuksen johdosta", kirjoitti J. I. Bergh veljelleen, "he ovat pyytäneet minun lausuntoani siitä, mitä asiassa tulisi tehdä. Olen todellakin neuvoton."

Tuomiokapituli käsitteli kysymystä helmikuun 22 p:nä 1860. Päätös kuuluu: "Koska hiippakunnan kahden [Tuomiokapitulin arkistossa ei löydy näiden kahden rovastikunnan kontrahtikokousten pöytäkirjoja. Paitsi Raahen (Kalajoki-Raahe) rovastikuntaa, tarkoitetaan luultavasti Kuopion tuomiorovastikuntaa, sillä näiden kahden rovastikunnan pöytäkirjat ovat olleet tuomiokapitulin jäsenten luettavina.] rovastikunnan papisto pitämissään kontrahtikokouksissa sekä keskuudessaan että tuomiokapitulissa on nostanut kysymyksen, että olisi välttämätöntä perusteellisesti tarkastaa varapastori, maisteri A. V. Ingmanin Turun pipliaseuran toimesta toimittaman suomalaisen raamatunkäännöksen korjausta ja tämän korjatun raamatunpainoksen esipuhekin myös näyttää viittaavan siihen, että tämä painos toistaiseksi on tarkoitettu vain ehdotukseksi, päätti tuomiokapituli mainitulta pipliaseuralta pyytää tietoa siitä, oliko seura ryhtynyt mihinkään muuhun toimenpiteeseen tämän raamattupainoksen tarkastamiseksi kuin antamalla yllämainitussa esipuheessa yleisölle oikeuden lähettää pipliaseuralle muistutuksia käännöstä vastaan."

Vielä tehokkaampi lienee muutama piispa Frosteruksen yksityinen kirje arkkipiispa Bergenheimille ollut. Hän näet huomautti, miten laittomasti tämä oli menetellyt antamalla luvan levittää Ingmanin käännöstä sekä ilmoitti, että asia vedettäisiin senaattiin, ellei sitä muulla tavoin saataisi korjatuksi. Tämä vaikutti. Keski-Pohjanmaan heränneet papit saavuttivat tarkoituksensa. Ingmanin käännökseen kiinnitettiin paperilippu, johon oli painettu sana "koetus-raamattu".

Vakuutettuina siitä, että he olivat tehneet Jumalan valtakunnalle suuren palveluksen, iloitsivat Ingmanin vastustajat voitostaan. Viimemainittuun sitävastoin oli asia kipeästi koskenut. Puhuessaan Österbladhin ja hänen ystäviensä kiivaista hyökkäyksistä kirjoittaa hän A. Wegeliukselle: "Olen näinä aikoina kokenut suurta sisällistä levottomuutta ja surua. Kaikki tuntuu minusta niin raskaalta ja vastenmieliseltä. Voi, jos surussa ja surun kautta Kristus olisi minulle kaikki kaikessa."

Missä hengessä Ingman oli ryhtynyt korjaamaan suomenkielisen raamatun virheellistä kieltä sekä kuinka vähän mielivaltaisesti hän oli tahtonut työskennellä tässä hänelle jo v. 1854 uskotussa tehtävässä, näkyy seuraavasta hänen s.v. Alfr. Kihlmanille, joka siihen aikaan oli arkkipiispa Bergenheimin apulaisena Turussa, kirjoittamastaan kauniista kirjeestä: "Pyydän, että sinä viet herra arkkipiispalle hurskaan toivoni, että hän — jos mahdollista on — kiertokirjeellä vielä kehoittaisi arkkihiippakunnan papistoa, yhdessä lausuntonsa kanssa ortografisesta uudistuksesta, myöskin lausumaan mielensä kielen korjauksesta. Tämä pyyntöni saattaa kyllä korkeasta esimiehestä näyttää liian rohkealta, jopa, niinkuin sanotaan tungettelevaiselta, itsekin häpeän tätä kirjoittaessani; mutta suotakoon se kuitenkin anteeksi — se on sittenkin johtunut mitä lämpimimmästä pieteetistä, rakkaudesta Suomen komeaan ja arvokkaaseen kieleen, jonka tahtoisin tavata myöskin kaikkein pyhimmässä kirjassamme — suomalaisessa Raamatussa. Minä tunnen mitä syvästi juurtuneita ennakkoluuloja näitäkin uudistuksia vastaan on tavattavissa sangen kunnioitettavissa virkaveljissä, minä tiedän, että he leimaavat kerettiläisyydeksi kirjaimenkin muuttamisen nykyisessä raamatussa, mutta heidän ajattelemattomien anateemojensa pitäisi herjetä lukuisien virkaveljien viisaitten ja perusteellisten lausuntojen edessä, jotka näistä isänmaallisista kysymyksistä annetaan tarkastuskomitealle."

Ainakin tähän Ingmanin kysymyksessä olevaan työhön nähden arvostelivat Keski-Pohjanmaan heränneet papit häntä aivan väärin. Viimemainittujen kantaa kuvaa muun ohessa Oulun Viikko-Sanomissa N:o 4, 5, 6 ja 7 ollut kirjoitussarja otsakkeella "Itkulasta". Johdatuksessa sanotaan: "Itkulan kylässä on kaikellaisten rasitusten tähden asukkailla ulkonaisesti hyvin kurja ja surkia elämä. Kuitenkin on Kaikkivaltias antanut heillekin yhden välikappaleen, jolla itseänsä virvoittaisivat ja lohduttaisivat, joka välikappale on hänen oma sanansa. Ei arvaakaan kukaan, missä arvossa he tätä pitävät: se on heidän ainoa ja paras tavaransa, johon he myös tyytyvät hyvin; ja, niinkauan kuin saattavat toivoa saavansa tätä turmeltumatoinna säilyttää ja nauttia, ovat he hyvällä mielin. Mutta kun vain näkyy joku vähäinenkään vaara tätä tavarata uhkaavan, niin silloin vasta Itkulassa kuuluu valitus ja itku ja vaikea parkuminen. — — Kirjoitussarjan muistutuksista mainittakoon muutamia esimerkkejä: Room. 12: 3 on sanat teidän seassanne muutettu sanaksi joukossanne. Sopi tuota Roomalaisia kutsua joukoksi, koska Muuttaja puhuu apostoleinkin joukosta, joka mieleemme tuottaa mustalaisten joukkoa ja muitten. Oliko sana seassa joka paikassa, johon sen sijaan on pantu joukko, niin väärää suomea? Eivätkö usein suomalaiset sano: suurin, pienin j.n.e. seassamme? Värs. 7:ssä on sana virka muutettu palvelusvirka seurakunnassa. Mimmoinen virka se on, joka erittäin kutsutaan palvelusviraksi: eikö kaikki virkamiehet ole asetettu virassansa palvelemaan? Ja mikä virka palvelusvirka seurakunnassa on? Piispanko virka? Ei, ei, sanoo Muuttaja, sillä ymmärretään sitä virkaa, jota kutsutaan diakonia. Aivan oikein; mutta siitähän seuraa, että Piispan virka, koska ei ole palvelusvirka seurakunnassa, on virka, jota pitää palveltaman ulkona seurakuntaa: niinkö lienee! Paraniko nyt tämäkin paikka, eli vastaako se uusi kolme kyynärää pitkä sana alkukielen sanaa paremmin, kuin se näppärä sana virka, koska se uusikin sana ei saata osoittaa jotakuta erityistä virkaa, kuin virkaa yhteisesti." — Paikallaan on varsinkin seuraava huomautus: "Mark. 9: 38, jonka oikea käännös on se entinen ja kielsimme häntä, ettei hän seuraa meitä, on Muuttaja kääntänyt näin surkiasti: ja kielsimme häntä seuraamasta meitä." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Mitä kummaa se oli, jos tänkaltaisia kohtia löydettyämme aloimme epäilemään muistakin muutoksista ylipään!"

Näiden Oulun Viikko-Sanomain "lähetettyjen" kirjoitusten kirjoittaja oli V. E. Helander, joka siihen aikaan oli koulunopettajana Oulussa. Jos kohta hän monesti iskeekin kirveensä kiveen, osoittavat hänen muistutuksensa, että hän oli tarkkaan tutkinut Ingmanin raamatunkäännöstä, jota paitsi hän, niinkuin yllämainitut esimerkit osoittavat, toisinaan osasi oikeaankin. Oikeutettu oli varsinkin seuraava huomautus: "Rupesimme ajattelemaan, missä arvossa tämä uusi kirja, jota nyt viriästi levitetään, on pidettävä; jos se tulis uuden ojennuksen mallina eli esityksenä, niin ei olis meillä ollut mitään surun syytä. Mutta ensi lehdestä näimme, että se levitetään ihan laillisena, vieläpä kohta ainoana seurakuntamme raamattuna. Ja uskomme sen kelvollisuudesta saamme perustaa sen, meille tuntemattoman, herra Ingmanin todistuksen päälle, että se on hänen ojentama ja Pipliaseuran kustantama; ehkemme tiedä, kuka on raamattumme h. Ingmanin vallan alle antanut eli lupaa Pipliaseuralle kustantamaan pränttiin vaikka kenenkä ojentaman käännöksen niillä varoilla, jotka seuralle on annettu laillisen raamatun levittämiseksi."

Ingman vastasi "Itkulaisten" muistutuksiin "Oulun Viikko-Sanomissa". Jos ei sovikaan kummastella, että hän vastauksessaan joskus eksyikin ylimielisesti kohtelemaan vastustajaansa, vedotessaan alkutekstiin ja etevien raamatuntutkijani selityksiin, tuntuu oudolta, ettei hän anna arvoa sille huomautukselle, että hänen käännöstänsä levitettiin ainakin näennäisesti laillisena raamatun käännöksenä. Jos hän itse olikin syytön siihen, että koko hanke esiintyi tuossa väärässä valossa, niin ei ollut paikallaan, että hän ylimielisesti kohteli tätä täysin oikeutettua muistutusta. [Teologinen aikakauskirja 1900, I (A. O. Törnuddin v. 1897 pitämä puhe); Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, s. 93; W. Österbladhin kirje A. E. Wichmannille 23/5 59; A. V. Ingmanin kirjeet Adolf Wegeliukselle 7/9 59 ja V. Österbladhille 6/9 59 (jäljennös); K. E. Wichmannin kirje (konsepti) Österbladhille 29/9 59; Österbladhin kirje Wichmannille 18/2 60; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59; Oulun Viikko-Sanomat 1860, N:o 4, 5, 6, 7, 10, 12; Oulun tuomiokapitulin arkisto; Josef Österbladhin kertomukset; Sukukirja; Paimenmuisto; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I, 322-323.]

* * * * *

Ahkerasti jatkoi Ingman tieteellistä työtänsä, tullen vuosi vuodelta yhä enemmän huomatuksi tiedemiesten piirissä. Suoritettuaan lisensiaattitutkinnon määrättiin hänet (1862) hoitamaan professorinvirkaa eksegetiikassa, johon virkaan hän 1864 vakituisesti astui. Tämän ohessa oli hän vuodesta 1861 jäsenenä raamatunkäännöskomiteassa, jota paitsi hänelle uskottiin muitakin paljon aikaa kysyviä tehtäviä. Tästä huolimatta ehti Ingman jatkaa kirjallista työtänsä. Muutamia pienempiä kirjoja mainitsematta julkaisi hän Helsinkiin muutettuaan ruotsiksi: "Uppsatser i biblisk-teologiska ämnen 1-4" (Kirjoituksia raamatullis-jumaluusopillisissa aineissa), 1865-67; "Några ord till försvar för den nyaste bibelteologin" (Muutamia sanoja uusimman raamatunteologian puolustukseksi), 1866, "Bibelns lära om rättfärdiggörelsen och försoningen" (Raamatun oppi vanhurskauttamisesta ja sovituksesta), 1870 sekä käännöksinä "Kristliga tal av J. T. Beck" (J. T. Beckin Kristillisiä puheita), 1867 ja 1868. Huomattavat ovat sitäpaitsi Ingmanin akateemiset väitöskirjat: "Om det bibliska trosbegreppet" (Raamatun uskonkäsitteestä), 1860 ja "Messianitetens egendomliga skaplynne i Gamla testamentet" (Messianiteetin luonne Vanhassa testamentissa), 1864.

Ingman oli lämmin suomalaisuuden ystävä. Tätäkin alaa koskevia kirjoituksia on hän julkaissut sekä ottanut osaa aikansa suomalaisen kirjakielen käyttöä koskeviin kieliopillisiin väittelyihin. Paljon tunnustustakin sai hän näissä harrastuksissaan osakseen, jos kohta toiset, etupäässä A. E. Ahlqvist, joskus kiivaastikin hyökkäsivät häntä vastaan. — Ingmanin suomenkielisistä julkaisuista on huomattavin "Pyhän raamatun selityksiä", jota teosta ilmestyi kaikkiaan seitsemän osaa, vuosina 1868-76.

Lounais- ja Etelä-Suomessa Ingmanin loppuijällä yhä leviävää evankelista suuntaa ei hän hyväksynyt, jos kohta hän ei sen edustajia niin jyrkästi kohdellut, kuin Pohjanmaalla ollessaan, jolloin hän kirjoitti nuo ennen mainitsemamme kiivaat riitakirjat Hedbergiä vastaan. Herännäisyyden vaiheisiin ei Ingman liikkeestä erottuaan enää puuttunut eikä hän kirjallisestikaan siitä missään ole puhunut, lukuunottamatta Matth. Akianderille antamissaan tiedoissa, joista niinikään ennen on tehty selkoa. Niinkuin olemme nähneet, sisältävät nämä tiedot poikkeuksetta herännäisyydelle epäedullisia kertomuksia ja arvosteluja. Jo ennen 1852 vuoden suurta jakoa oli Ingman niihin määrin pahentunut herännäisyyteen, ettei hän pystynyt siinä näkemään kuin varjopuolia vain. V. Österbladhin ja tämän lähimpien ystävien vasta kertomamme hyökkäys hänen suomalaisessa raamatussa tekemiään kielellisiä korjauksia vastaan ei myöskään ollut omiaan entistä ystävyyttä palauttamaan. Ei ollut Ingmanin suhde Bergh-veljeksiinkään sama kuin ennen. Hän ei hyväksynyt heidän kantaansa, eivätkä he luottaneet siihen "uuteen suuntaan", jota hän edusti. Oudoilta tuntuivat heistä, niinkuin muistakin herännäisyyteen jaon jälkeenkin jääneistä esim. seuraavat Ingmanin Helsingin Pipliaseuran vuosijuhlassa v. 1863 lausumat, seuraavana vuonna painetut sanat: "Synkkä pimeys vallitsi kristillisessä kirkossa, sentähden että raamattu oli syrjäytetty ja unohtunut. Siitä on etsittävä kristinuskon perusvamma keski-aikana. Mutta tämän pääpahan huomasi Lutherin raamatun lukemisesta kirkastunut silmä. Sentähden asetti hän jälleen raamatun valon loistamaan seurakunnan kynttiläjalasta. Hän huomasi myöskin selvästi, mihin Origeneen allegorinen [kuvannollinen.] raamatun-selittämistapa johtaisi. Mutta vaikka hän usein, varsinkin elämänsä loppupuolella varoitti siihen antautumasta, niin ei voinut hän kuitenkaan kokonaan murtaa sen valtaa. Sillä me tiedämme, että tämä raamatunselittämistapa vielä Lutherin kuoleman jälkeenkin jäi vallitsevaksi kirkossamme. Sitä käyttivät semmoisetkin miehet kuin Arndt ja Spener ja vielä viimemainitun jälkeen useimmat postillankirjoittajat. Ja niinkuin me suomalaiset kaikessa olemme noudattaneet saksalaisten esimerkkiä, niin kävi tässäkin suhteessa, niinkuin meidän maamme sekä vanhempi että uudempi 'hartauskirjallisuus' selvästi todistaa." — Varsinkin Pohjanmaan heränneisiin pappeihin koskivat nämä, samoinkuin muut tuohon suuntaan menevät arvostelut, kipeästi. Se on kuitenkin tunnustettava, että Ingman yksityisissä keskusteluissa joskus ystävyydellä, vieläpä hellyydelläkin puhui siitä ajasta, jolloin hän oli lukeutunut heränneisiin, sekä tämän liikkeen johtavista henkilöistä, joskus sillä tavoin niistäkin, joita hän oli ankarimmin arvostellut.

Ingmanin tässä luvussa mainittu tieteellinen ja kirjallinen jumaluusopillinen työ ei kuulu herännäisyyden historiaan, hän kun siihen aikaan ei enää kuulunut liikkeeseen, vaan päinvastoin sitä vastustikin. Oppiinkin nähden edustaa hän varsinkin siitä ajasta, jolloin hän julkisesti erosi heränneistä, siksi jyrkästi J. T. Beckin kantaa ja sen pohjalla Suomessakin syntynyttä "raamatullista suuntaa", ettei herännäisyys ole oikeutettu sanomaan omaksensa hänen tähän aikaan suorittamaansa kirjallistakaan työtä. Mutta Ingmanin raamatunteologina kirjoittamat kirjat puhuvat kuitenkin monessa paikoin siksi selvästi siitä herätyksestä ja uskon kilvoituksesta, joita hän heränneitten piiriin kuuluvana oli kokenut, että niiden mainitseminen tässäkin yhteydessä on paikallaan. [Gustaf Johansson, Anders Wilhelm Ingman (Oma maa I, 340-59); Sukukirja; Ingmanin yllämainitut kirjeet; kert. rovasti H. Nybergh, J. Schwartzberg, Wilh. Malmivaara, Jos. Österbladh y.m.]

Kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingman tuli yliopiston vakituiseksi opettajaksi, määrättiin hänen likeinen ystävänsä K. K. von Essen käytännöllisen teologian professoriksi. Tämän miehen harvinaisesta kyvystä ja hänen terävästä kynästään päättäen sopisi odottaa, että hän Helsinkiin tultuaan olisi antautunut kirjallisiinkin toimiin. Olihan von Essen saanut hyvinkin yleistä tunnustusta kirkkolakikomitean ehdotuksesta julkaisemastaan lausunnosta, ja olihan hänellä professorina ollen sekä aikaa että tilaisuutta kirjalliseenkin työhön. Mutta lukuunottamatta hänen professorinvirkaa varten kirjoittamaansa väitöskirjaa "Om bikt och aflösning" (Ripistä ja synninpäästöstä), joitakuita Matth. Akianderin teosta varten kirjoittamiaan aivan vähäpätöisiä historiallisia tietoja, muutamia sanomalehtikirjoituksia sekä Lauri Stenbäckistä Pohjalaisosakunnan vuosijuhlassa v. 1870 pitämäänsä esitelmää, joka sitten painettiin, etsimme kirjallisuudestamme turhaan hänen kynänsä tuotteita näiltä ajoilta. Mitä von Essenin suhteeseen herännäisyyteen tulee, tiedämme, että hän v:sta 1852 pysyi erillään N. K. Malmbergin johtamasta suunnasta. Tämä suhde ei muuttunut viimemainitun kuolemankaan jälkeen. Samoinkuin Ingman jäi von Essenkin elämänsä loppuun asti ventovieraaksi sille ryhmälle, joka jaon aikojen jälkeen ennenpitkää muodostui vanhan herännäisyyden ainoaksi kantajoukoksi. Mutta jos von Essenin samoinkuin Ingmanin tieteellinenkään työ yliopistossa ei siis kuulukaan herännäisyyden historiaan, on kuitenkin huomattava, että näiden miesten kasvatus tämän liikkeen koulussa oli painanut leimansa heidän uskonnolliseen katsantotapaansa eikä voinut olla vaikuttamatta lähinnä sen pappispolven valmistukseen, jonka opettajina he yliopistossa olivat.

* * * * *

Olemme nähneet, miten jyrkästi Alfred Kihlman, Saksassa tutustuttuaan J. T. Beckiin ja hänen teologiiaansa, hylkäsi herännäisyyden. Hänessä siirtyi liikkeen ulkopuolelle kyvykäs ja kriitilliseksi tiedemieheksi kykenevä mies. Kihlman harjoitti ahkerasti jumaluusopillisia opintojaan, perehtyen perinpohjin Beckin katsantotapaan, jonka hän kaikin puolin hyväksyi ja täydellisesti omakseen omisti. Mitään isompaa teosta hän ei kuitenkaan ole tiedemiehenä julkaissut. Huomiota ansaitsee hänen uskonnonopettajavirkoja varten v. 1866 kirjoittamansa ja s.v. painettu, 100 siv. käsittävä esityksensä "Dogmen om barndopet" (Dogmi lapsenkasteesta), mutta tämä ja vielä vähemmän hänen muut painetut kirjalliset tuotteensa — von Essenin kanssa julkaisemansa "Förslag till svensk psalmbok granskadt" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotuksen tarkastus), 1862, "Om Kristi uppfostran" (Kristuksen kasvatuksesta), 1867, Helsingin ruots. normaalilyseon vuosikertomukset 1864-89, sekä sanomalehtikirjoitukset — eivät riittäneet hankkimaan hänelle sitä tiedemiehen nimeä, johon hänen lahjansa ja luontaiset taipumuksensa viittasivat. Sitä enemmän tunnustusta on hän sensijaan saanut osakseen muusta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa suorittamastaan työstä. V. 1852 palattuaan ennen mainitsemaltamme ulkomaamatkaltaan toimi Kihlman ensin lyhyen ajan apulaispappina Pohjanmaalla, jonka jälkeen hänet määrättiin "arkkipiispan avuksi erinäisiä toimia varten". Ollessaan kahden talvikauden ajan, 1853-54 ja 1854-55, kiinnitettynä tähän työhön, oli hän tilaisuudessa tutustumaan niihin periaatteisiin, joiden mukaan silloista kirkkoa johdettiin. Kun hänen tehtäviinsä m.m. kuului tutkia sekä Turkuun kokoontuneen kirkkolakikomitean työtä varten järjestää eri osista maata kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot, saattoi hän entistä monipuolisemmin perehtyä niihin uskonnollisen elämän virtauksiin, jotka siihen aikaan liikkuivat kansassamme. Miten huonosti hänen oma kantansa sopikin yhteen useimpain kirkkolakikomitean ja Turun tuomiokapitulin jäsenten, varsinkin arkkipiispan korkeakirkollisten mielipiteitten kanssa, vallitsi Kihlmanin ja näiden viranomaisten välillä varsin hyvä suhde. Erittäin näkyy Bergenheim häntä suosineen. Syynä tähän oli epäilemättä suureksi osaksi se, että hän häneltä sai hyviä huomautuksia ja asiallisia neuvoja, jotka auttoivat häntä kirkkolakikomitean ja tuomiokapitulin kokouksissa salaamaan puutteellisia jumaluusopillisia tietojaan. Ilmeistä vain on, ettei tämä suosio, miten ansaittua se sitten monesta syystä olikin, olisi tullut Kihlmanin osaksi, jos tämä edelleen olisi lukeutunut heränneisiin.

Vielä vähemmin kuin Ingmanin ja von Essenin työ jaon jälkeen kuuluu Kihlmanin myöhempi toiminta kirkon, koulun ja valtion palveluksessa herännäisyyden historiaan. Varsinkin on hänen laajaperäinen ja ahkera työskentelynsä afäärialalla sille vieras. Erottuaan herännäisyydestä, vieraantui hän vieraantumistaan sitä johtavista periaatteista. Ei kukaan herännäisyyteen kuuluneista henkilöistä, tuskin kukaan muukaan, ole sitä ja sen johtomiehiä niin häikäilemättömän ankarasti arvostellut kuin Kihlman. Useat hänen jälkimaailmalle säilyneet kirjeensä sisältävät tuomioita, joita Jumalan pelvon nöyryyttämä kristitty työläästi uskaltaa lausua, vielä vähemmin paperille kirjoittaa. On tarpeetonta kertoa näitä tuomioita, ne kun ovat siksi karkeita ja usein niin ilmeisesti jäävät todistusta vaille, ettei niille voi ratkaisevan arvostelun arvoa antaa. Lainaamme tähän vain muutamia otteita hänen v. 1856 Pohjanmaalta Kuopion kautta Karjalaan tekemällään afäärimatkalla kirjoittamistaan muistiinpanoista, koska ne ovat vapaat tuon katkeran vihan purkauksista ja samalla ilmaisevat, mitä Kihlman ajatteli J. I. Berghistä:

"Julius (Bergh) oli kirkossa, mutta minä asetuin hänen huoneeseensa, kunnes emäntä näyttäytyi. Odottaessani katselin huonetta ja kalustusta, ja minua todella hämmästytti kaiken yksinkertaisuus. Täällä ei ollut mitään uutta taikka uusmuotista, ja se mikä 10 vuotta sitten oli ollut uutta, oli jo vanhemman näköistä. Sanottakoon meistä pohjalaisista mitä tahansa ja koetettakoon väittää, ettemme ole maailmankaltaisia, mutta sen tunsin kohta, kun vilkaisin ympärilleni, että täällä vallitsi toinen henki. En sano sitä siinä tarkoituksessa, että tahtoisin sillä lausua arvosteluni toisesta tai toisesta hengestä; tarkoitan vain, että on olemassa todellinen eroitus Juliuksen ja esim. minun kotini välillä. Kenties voivat molemmat suunnat pitää paikkansa toistensa rinnalla. — — — — -" Kerrottuaan keskusteluistaan Berghin kanssa Stenbäckin, von Essenin ja Ingmanin silloisesta julkisesta kirjallisesta esiintymisestä, mainitsee Kihlman myöskin, että Bergh otti puheeksi Martensenin ajatukset välitilasta sekä että hän oli sitä mieltä, että semmoisten kysymysten aprikoiminen olisi jätettävä syrjään. Viimemainitun johdosta Kihlman huudahtaa: "Tämä ääni on tunnettu!"

Vielä tuntuvammin pistää Kihlmanin vieraantuminen heränneistä silmään muutamasta toisesta samaa Kuopiossa-olon aikaa koskevasta lauseesta. Puhellessaan Berghin kanssa eräästä K. K. von Essenin sisaresta, joka oli naimisissa Kuopiossa, lausui ensinmainittu, ettei hän tiennyt, miten tuon naisen heräyksen laita nyttemmin oli, tämä kun ei ollut hänen kodissaan käynyt. Tämän johdosta kirjoittaa Kihlman: "Minä ajattelen, että yksi ja toinen Kuopiossa kyllä saattaa murehtia sielunsa tilaa olematta sentään huvitettu sikäläisten n.s. heränneitten seurasta."

Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tulee Kihlmanin vieraantuminen herännäisyydestä vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Semmoisiinkin kysymyksiin nähden, jotka eivät millään tavoin koske hänen suhdettaan liikkeen johtomiehiin eikä niihin riitakysymyksiin, jotka olivat aiheuttaneet hänen eronsa siitä, asettuu hän nyttemmin aivan eri kannalle. Ainoastaan yksi esimerkki. Tiedämme, miten suurella innostuksella XIX vuosisadan heränneet jo liikkeen alkuaikoina olivat ohjelmaansa ottaneet lähetystoimen asian. Jos kohta tämä innostus myöhemmin, kun viranomaiset Suomessa eivät enää vastustaneet työtä pakanalähetyksen hyväksi, olikin laimennut, oli tämä aate siksi eriämättömästi kasvanut yhteen heränneitten koko katsantotavan kanssa, että yksin sen kieltäminen olisi tietänyt liikkeestä eroamista. V. 1859, samaan aikaan, jolloin hän suostui rupeamaan Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin sekä sikäläisen puuvillatehtaan johtokunnan jäseneksi, kutsuttiin Kihlman Suomen Lähetysseuran asiamieheksi. Tästä toimesta hän kuitenkin kieltäytyi "siitä syystä", niinkuin sanansa kuuluvat, "ettei hän vielä ollut voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". [Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I.]