VI. (continued 2)

* * * * *

Vaasassa ja, tämän kaupungin v. 1852 tapahtuneen palon jälkeen, Uudessakaarlepyyssä ylialkeiskoulun rehtorina toimittuaan yhteensä lähes 9 vuotta, sai Lauri Stenbäck muutamilta tuttaviltaan kehoituksen hakea vasta perustettua professorinvirkaa kasvatusopissa. Joulun aikana 1853 oli hän sairastunut kovaa keuhkotulehdusta, joka suuressa määrässä oli heikontanut hänen ruumiinvoimiaan, ja muistakin syistä tuntui hänestä toimiminen yliopiston opettajana vastenmieliseltä. Kauan epäiltyään päätti hän kuitenkin noudattaa kehoitusta. Mitä hän asiasta ajatteli, näkyy seuraavasta otteesta muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä: "Nykyisessä virassani olen saavuttanut muutamia kokemuksia kouluista, niiden asemasta ja tarkoituksesta ja minä tunnustan, että monesti olen tuntenut lämmintä halua pienillä voimillani koettaa kiinnittää huomiota muutamiin hyvin tarpeellisiin uudistuksiin tässä suhteessa. Tämä seikka se oli, joka etupäässä kehoitti minua lähettämään hakemukseni. — Jos tulevan professorin tehtäviin vain kuuluu jonkun pienen lisän hankkiminen pappien sivistykseen, [Kasvatusopin professorin virka kuului silloin vielä jumaluusopilliseen tiedekuntaan.] niin tuntuu virka minusta hyvin vähän houkuttelevalta ja tärkeältä. — Virkaylennystoiveitteni päämääränä on ollut se, että saisin kohtalaisen kirkkoherrakunnan, missä voisin saada toiminnan, joka paraiten vastaisi nykyistä mieltäni ja ehkä kykyänikin."

Stenbäckille myönnettiin opinnäyteaikaa seuraavan (1855) vuoden tammikuun loppuun, eli noin 9 kuukautta. Paitsi suuritöistä opettajatointaan — Stenbäck hoiti koko tämän ajan rehtorinvirkaansa — oli väitöskirjan kirjoittamista estämässä heikontunut terveys sekä kirjallisuuden puute, hänen omakin kirjastonsa kun oli hävinnyt Vaasan palossa. Näin ollen ei kukaan voi odottaa häneltä tieteellisesti täysiarvoista väitöskirjaa niin lyhyessä ajassa. Kaikesta näkyy sitäpaitsi, miten jaetulla mielellä hän ajatteli siirtoa Helsinkiin. Niinpä hän esim. juuri samaan aikaan, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevaa opinnäytettään, haki Isonkyrön kirkkoherranvirkaa. Väitöskirja valmistui kuitenkin ajoissa, ja tammikuussa 1855 lähti Stenbäck Helsinkiin sitä yliopistossa puolustamaan.

Monessa suhteessa huomattava on tämä Stenbäckin väitöskirja. Sen nimenä on "Om paedagogien och dess närvarande utveckling" (Pedagogiasta ja sen nykyisestä kehityksestä). Mitä kaikkea siltä tieteellisessä suhteessa puuttuukin, ilmaisee se alusta loppuun samaa jyrkkää kristillissiveellistä kantaa, jota Stenbäck herätyksensä alkuaikoinakin oli edustanut ja jolle hän elämänsä loppuun pysyi uskollisena. Vaikka hän ulkonaisesti olikin eronnut herännäisyydestä, puhuu hän tässä väitöskirjassaan pietistan kieltä siksi selvästi, ettei kukaan voi kieltää sitä henkistä sukulaisuutta, mikä yhä edelleen kaikista epäilyksistä ja uusista aatevirtauksista huolimatta on olemassa hänen ja tämän liikkeen välillä. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen hänen väitöskirjastaan:

"Kristitty pedagoogi näkee omassatunnossa sen mahdin, joka valvoo pyhyyden ijankaikkista oikeutta ihmisessä, sen Jumalan äänen, joka vaatii tarkkaavaisuutta ja kuuliaisuutta, sen liittymiskohdan, joka tekee langenneen ihmisen auttamisen mahdolliseksi, ja sentähden koettaa hän ennen kaikkea saada sitä vaikuttamaan, pitää sitä hereellä ja hankkia sille kuuliaisuutta. Pakanallinen kasvatus sitä vastoin laiminlyö omantunnon, sallii sen nukkua taikka istuttaa siihen järjestelmällisesti valetta, itsekkäisyyttä ja teeskentelyä. Jos lapsi niissä monissa tilaisuuksissa, joita alituisesti tarjoutuu, on oppinut kysymään neuvoa omaltatunnoltaan ja pitämään sitä arvossa, jos se sisällisesti on harjaantunut jyrkästi toisistaan erottamaan oikean ja väärän, niin on siten sisällisen elämän, sanan hedelmää tuottavan kylvön ja hengen itsetietoisen ylivallan ensimmäinen ja välttämättömin perustus laskettu. Muussa tapauksessa takertuu lapsi ulkonaiseen varjoelämään ja valheeseen, sulkeutuen omalta sisimmältä itseltään, tuolta salaiselta syvyydeltä, missä pahan ja hyvän juuret ovat. Se ei koskaan opi tuntemaan tosi olemustaan, ei omaa itseään, vaan jää riippumaan siitä, mikä on ulkonaista, varjoa, tarkaten vain sitä, mitä ihmisten edessä voi tehdä, mutta ei mitä sydämen pohjalla Jumalan edessä tulee tehdä. Elämän- ja kuolemantuomiotansa kantaa jokainen ihminen omassa itsessään, samaa tuomiota, jonka viimeisenä päivänä julistaa se Herra, joka tutkii sydämet ja munaskuut ja valoon vetää niin suurimman kuin pienimmän todellisen olemuksen. Mutta niinkauan kuin omallatunnolla ei ole valtaa eikä sitä tarkoiteta, peittää peite kokonaan meidän varsinaisen luontomme ja elämän ja kuoleman vakavuus jää meiltä salatuksi, niin että kaikki esiintyy siinä pettävässä valossa ja me käsittelemme kaikki sillä väärällä tavalla, jonka paha luonnollinen halu pitää miellyttävimpänä ja mukavimpana. Siinä tilassa ei milloinkaan voi syntyä kysymystä mistään hengen taistelusta lihaa vastaan, eikä milloinkaan päästä kokemaan, mitä ihmiseltä oikeastaan puuttuu, nimittäin sisällisen luontomme puhdistus, pelastus synnistä, joka meissä on jo ennenkuin sen teimme, ja ennen kaikkea sovinto pyhän Jumalan kanssa, josta olemme luopuneet ja jonka edessä sydämemme meidät tuomitsee. Mutta ainoastaan siellä, missä kristillisen kasvatuksen kuri pitää omantunnon voimassa ja toiminnassa, käy tosi ja perusteellinen hurskasmielisyys mahdolliseksi, se hurskasmielisyys, joka ei tyydy siihen, etteivät ihmiset syystä voi syyttää meitä mistään pahasta, joka ei katso sitä vain, mikä silmien edessä on, vaan näkee ja tuomitsee sisällisen ihmisen viat ja puutteellisuudet, pahan ajatuksissa, tunteissa ja pyyteissä. Tämä hurskasmielisyys ei tyydy siilien, mitä se itse on tai tekee, vielä vähemmin muiden arvosteluihin ja kiittelyihin, vaan se jakaa mielen sisällistä puhtautta ja totuutta, omantunnon rauhaa, Jumalan vanhurskautta ja armoa eikä työnnä sitä luotaan, kun se Kristuksessa tarjotaan ja lähestyy meitä. Semmoisia ovat ne ihmiset, jotka seisovat ahtaassa portissa, ollen siinä pyrkimisessä ja taistellen sitä taistelua, jota paitsi ei kukaan, ei paras eikä pahin, voi päästä Jumalan valtakuntaan, ja heitä tarkoittavat Herran sanat: se joka on Jumalasta, se jota Jumalan ääni omassatunnossa saa opettaa, vaatia ja tuomita, hän kuulee minun sanani; joka tekee Jumalan tahdon, joka jännittää voimansa saattaakseen oikean ja hyvän, mikäli hän ne käsittää, eläväksi todellisuudeksi omassa elämässään ja toden takaa koettaa panna tuon täytäntöön eikä siitä vain haaveksien puhu, hän saa kokea Kristuksen opin jumalallisen totuuden voimaa; joka tekee totuuden, joka vilpittömästi etsii hyvää ja taistelee omaa pahuuttansa vastaan, hän tulee valoon. Tuo syvä siveellinen vakavuus, tuo pyhityksen voimakas etsiminen, jossa uusi elämänsuunta ilmenee ja jonka kautta menetetty pyhyys yhä enemmän saavutetaan, riippuu ennen kaikkea siitä, että omatunto on hereellä ja eloisassa toiminnassa, ja sentähden on sen oikea hoitaminen jokaisen kristityn pedagoogin perin tärkeä tehtävä. Mutta kuinka kauheaa laiminlyömistä tapaakaan tässä suhteessa, kuinka jääkään omatunto tarkkaamatta, miten sitä hämmennetään, eksytetään, tukahutetaan! Ja ken voi sanoin ilmaista kaiken sen onnettoman hävityksen, kaiken sen laajalle ulottuvan onnettomuuden, jonka tämän pedagogian ensimmäisen vaatimuksen laiminlyöminen saa aikaan. Käytännöllistä opettajaa, joka tosi psykoloogisella ja hengellisellä taidolla näyttäisi, miten omaatuntoa, tuota ihmisen jalointa perintöä, hänen kalleinta paratiisin ajoilta jäänyttä aarrettaan oikein tulisi hoitaa, kaipaamme mitä kipeimmin, niinkuin tämä on kristillisen pedagogiikan lähimpiä ja välttämättömimpiä probleemeja."

Täydellä syyllä taistelee Stenbäck väitöskirjassaan sitä yksipuolista järjen kehittämistä vastaan, johon koulun toiminta niin usein on eksynyt. Hän m.m. lausuu: "Se kasvatus, joka ei näe, että jumalanpelko on viisauden perustus, ja unohtaa, että omantunnon tulee määrätä ihmisen järjen toiminta, tarkoittaa etupäässä ja pääasiallisesti intellektuaalisten voimien hoitoa ja kehittämistä, odottaen että kaikki muu sitten seuraa itsestään. Se väittää, että siveellisetkin tarpeet tyydytetään älyn hoitamisella ja tätä kasvattaen ja kehittäen jättää se kapaloon sekä villiytymään sen, mikä ihmisessä on oleellista, tosi inhimillistä. Se kohtelee intellektuaalisia kykyjä eristettyinä, itsenäisinä voimina, joiden ei tule etsiä totuutta lahjana ja ottaa se vastaan kiitollisella ilolla, vaan itse luoda se sekä sitten löytää elämänsä tästä omatekoisesta totuudesta. Se jakaa tietoja, ei jotta niitä aseina hengen palveluksessa käytettäisiin Jumalan kunniaksi, oman ja muitten hyväksi, vaan oman tarkoitusperänsä mukaan, jonka saavuttamiseksi käytetään kaikki voimat ja turhamaisuuden kaikki, kiihokkeet pannaan liikkeelle. Siten se perustaa ja järjestelmällisesti teroittaa tuota yksipuolista järjen sivistämistä, joka olemukseltaan on barbaarinen ja voipi edistää ja levittää barbaarisuutta vain, vaan ei koskaan tosi humaniteettia; tuota järjen mieletöntä ylimielisyyttä, joka tahtoo tietää kaikki, arvostella kaikki, määrätä kaikki ja perkeleellisessä itsensä jumaloimisessa vaatii, että kaiken, korkeimmankin ja pyhimmän, säilyttääksensä arvonsa, täytyy voida puolustautua sen yksinvaltaisen valtaistuimen edessä."

Stenbäckin virallisena vastaväittäjänä oli käytännöllisen teologian silloinen professori F. L. Schauman, joka antoi hänen väitöskirjastaan mitä kiittävimmän lausunnon. Hän muunohessa lausui: "Ainettaan on tekijä suuremmoisella tavalla käsitellyt, sillä tämä käsittely ei ole ainoastaan tosi ja tarkasti kriitillinen, vaan myöskin aito reformatoorinen, tekijä kun tarkalla silmällä, rohkealla urhoollisuudella ja innostuksen lämmöllä on lausunut voimallisen ja vakavan protestin vallitsevaa kieroa suuntaa vastaan, joka miltei yksinomaan tavoittelee järjen yksipuolista kehittämistä, syrjäyttämällä siveellisen luonteen kasvattamista."

Paljon ankaramman arvostelun alaiseksi joutui Stenbäck "Litteraturbladetin" palstoilla. Tunnetulla perusteellisuudellaan ja terävyydellään tutki J. W. Snellman aikakauslehtensä maaliskuun numerossa Stenbäckin väitöskirjaa. Arvostelu oli, vanhasta ystävyydestä huolimatta, ankara. Heti alussa kohtaamme siinä seuraavan hylkäävän lauseen: "Tarkoituksemme ei ole kirjoittaa vasituista arvostelua kirjasta. Sen ensimmäinen osa 'Pedagogia ja sen tarkoitus', ainoa joka voisi tulla ankaramman tarkastuksen esineeksi, on siksi löysä ja epätieteellinen, ettei sen arvosteleminen voi tuottaa mitään hyötyä." Mutta jos syytös tieteellisyyden puutteesta y.m. tästä riippuvasta virheellisyydestä monessa suhteessa onkin oikeutettu, täytyy toiselta puolen myöntää, että Snellman arvostelussaan enemmän kuin yhdessä kohden loukkaa niitä raamatun mukaisia uskonnollisia totuuksia, joiden tunnustaminen ja runollisesti, lämmin esittäminen antavat Stenbäckin väitöskirjalle sen vasituisen arvon. Niinpä hän esim. arvostelee viimemainitun toivorikasta silmäystä tulevaan maailmaan, missä ihminen "uskon voimalla hallitsee hävityksen orjuudesta vapautetut luontokappaleet", seuraavin sanoin: "Niinkuin näemme, on tämä aika oleva aikaa, jolloin usko on astuva höyryn sijalle, hukka nukkuu karitsan kanssa veljesvuoteessa, jolloin vasikka vapaaehtoisesti juoksee teurastajan luo ja kana pitää onnena saada munia munansa keittokattilaan. — Nämä gnostilliset fantasiat eivät ole uusia — — — — se vain kummastuttaa, että ne tällä vuosisadalla vaativat itselleen tieteen ja pedagogiikan nimeä".

Snellmanin kirjoituksen otsakkeena on "Lauri Stenbäckin professori-väitöskirjan johdosta". Sen tarkoituksena ei ole ainoastaan sanotun väitöskirjan arvosteleminen, vaan tämän ohessa koulujemme uskonopetuksen tarkastaminen. Sanomattakin on selvää, että Snellman, jonka lausuntojen lähtökohdat ovat aivan toiset kuin Stenbäckin jumalallisen ilmoituksen pohjalla alusta loppuun liikkuvan julkaisun edellytykset, johtuu ihan vastakkaisiin johtopäätöksiin myöskin uskonnon asemasta opetusaineena kouluissa, samoinkuin sivistyksen ja inhimillisen tiedon arvosta yleensä, tiedon suhteesta tahtoon y.m.

Vaikka Snellman kirjoituksensa lopussa tunnustaakin, että "Stenbäckin kirja on tyyliin nähden voimakas", että "kieli on lämmintä ja kaunopuheliasta" sekä "ettei kukaan elävämmin voi kuvata nykyisyyden puutteita", oli arvostelu kauttaaltaan masentava. Kipeästi koski se Stenbäckiin. "Se oli minut", niin hän itse kirjoittaa, "jo ennakolta julkisesti julistanut kerrassaan kelvottomaksi". Itse virkaan-nimittämiseen se ei kyllä voinut vaikuttaa, yliopiston puoltava ehdotus kun jo sitä ennen oli lähetetty Pietariin, mutta luonnollista on, että Stenbäck, joka, niinkuin tiedämme, usein vastahakoisuudella oli ajatellut hakemansa professorinviran tehtäviä, huolestuneena kuvitteli itselleen, miten epäedulliseen valoon Snellmanin musertava kritiikki yliopiston nuorison silmissä hänet asettaisi. Paljon kärsi hänen tunteellinen runoilijasydämensä siitäkin, että arvostelu hänestä ilmaisi vihamielisyyttä kristinuskoa vastaan.

Stenbäck aikoi ensin vastata Snellmanin arvosteluun, mutta luopui kuitenkin aikomuksestaan, hän kun ei luullut voivansa maltillisesti ja omaa persoonaansa siihen sekoittamatta puolustaa kantaansa. Sitäpaitsi arveli hän, että "itse asian puolustamiseksi olisi vaadittu kokonainen apologiia kristinuskon puolesta sekä niiden väärien edellytysten ja arvostelmien perinpohjaista tarkastamista, joita arvostelussa niin viljalta löytyy". Ehkä johtui Stenbäckin vaitiolo ainakin osaksi hänen luontaisesta, nyttemmin heikontuneen terveytensä lisäämästä alakuloisuudesta. Oli miten oli — vastauksetta ei Snellman kuitenkaan jäänyt. "Åbo Underrättelserissa" esiintyi huhtikuussa 1855 nimimerkki -l-r-l Stenbäckin puolustukseksi ja pari kuukautta myöhemmin ilmestyi "Helsingfors Tidningarissa" pitkä kirjoitus otsakkeella "Herra Stenbäckin väitöskirja pedagogiasta". Edelliseen kirjoitukseen, joka on tyyni ja maltillinen, vastasi Snellman lyhyesti ja paikoin tunnustavastakin, mutta sitä kiivaammaksi muodostui väittely hänen ja tuon toisen kirjoittajan välillä. Tämä, joka alussa esiintyi vain nimimerkillä —n, vaan jonka myöhempien kirjoitusten alla oli K. K. von Essenin nimi, iski ankarasti, joskus purevan ivallisesti Snellmannin mielipiteisiin. Varsinkin näkyy viimemainittu loukkaantuneen siitä, että hänen vastustajansa, joka silloin vielä esiintyi yllämainitulla salanimellä, väitti, ettei hän ollut tahtonut ymmärtää Stenbäckiä, vieläpä viittasi siihenkin, että hänen äkäisyytensä syynä oli pedagogian professorinviran yhdistäminen jumaluusopilliseen eikä hänen omaan tiedekuntaansa. Näiden viittausten johdosta kirjoitti Snellman: "Nämä ovat peitettyjä sanoja. Niiden tarkoituksena kai on, että, jos tuo professorinvirka olisi saanut kuulua filosofiseen tiedekuntaan, niin olisi allekirjoittanut voinut pitää sitä silmällä. Emme totisesti tiedä, tulisiko meidän enemmän kummastella tämän salaviittauksen tyhmyyttäkö vai sen kehnouttako. Tahtoisimme tietää, kuinka kauan raukkamaiset nimettömät kirjoittajat muistutuksetta saavat moralisesti häväistä ketä tahtovat ja kuinka kauan asianomaiset sanomalehdet suojelevat ja levittävät tätä huonoutta. Luulisi asian koskevan myöskin niiden toimitusten kunniaa."

Itsestään on selvää, että Stenbäck tässä hänen väitöskirjansa johdosta syntyneessä ja useissa uusissa kirjoituksissa jatkuneessa väittelyssä sai monta uutta iskua kylmän loogilliselta ja kriitilliseltä vastustajaltaan. Hänen ystävänsä von Essenin puolustus oli monesti siksi kiivas ja ivallinen, että Snellman kiihtyi mittaamaan samalla mitalla ei vain viimemainitulle, vaan sivumennen Stenbäckillekin. Ei ole kuitenkaan vaikea huomata, että tuo ankara vastustaja puhuu, viimemainitusta paljon suuremmalla myötätunnolla ja kunnioituksella kuin hänen puolustajastaan, jonka sutkaukset ja paikoin väittelyn ydintä hieman kiertelevät vastaväitteet näkyvät kovin suututtaneen häntä. Kuvaavia ovat esim. Snellmanin seuraavat, von Essenin ensimmäisen kirjoituksen johdosta kirjoittaman kirjoituksen loppusanat: "Halpamielinen Muistuttaja ei varmaankaan voi käsittää, mikä on vaatinut meitä esiintymään herra Stenbäckin väitöskirjaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia sielunlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja josta pitkäaikainen ystävällinen seurustelu on opettanut häntä paljon pitämään. Olemmeko vastatodistuksissamme menetelleet 'ylimielisesti ja katkeruudella', sitä arvostelkoot muut kuin Muistuttaja. Jos arvostelumme on ankarampaa, kuin asia vaatii, olemme siitä todellakin pahoillamme".

Snellmanin ja von Essenin välinen väittely kehittyi yhä enemmän persoonalliseksi. Ei puuttunut purevia sanoja kummaltakaan puolelta. Täydellä syyllä huomauttaa von Essen tuon tuostakin vastustajansa raamatusta poikkeavasta kannasta. Että hän itse inhimillisen tiedon ja jumalallisen ilmoituksen keskinäiseen suhteeseen nähden miltei yhtä jyrkästi kuin Stenbäck asettui kristinuskon, sopisi melkein sanoa pietismin kannalle, ei ollut omiaan Snellmanin kiihkoa asettamaan. Ja ehkä osasi viimemainittu ainakin osaksi oikeaan, kun hän vastustajalleen lopuksi lausui: "Herra von E! Me emme sano, että olette jesuiitta, mutta niinkuin Te tässä väittelyssä olette menetellyt, niin olisi jesuiittakin tehnyt".

Epäilemättä oli Snellman oikeassa, kun hän väitellessään von Essenin kanssa lausui: "Vakaumuksemme on ja on kauan ollut, että Herra Stenbäck runoilijaluonteena ja tunteen miehenä kirjoittaa omalla tavallaan ja ettei häneltä tarkempaa tieteellistä selvyyttä saa vaatia. Hän ratkaiskoon itse, onko hänen kutsumuksensa tiedemiehen kutsumus."

Toukokuussa 1855 nimitettiin Stenbäck professoriksi ja syksyllä s.v. ryhtyi hän virkaa hoitamaan. Useista hänen näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, ettei tämä uusi toimi häntä miellyttänyt, vaan että se päinvastoin monesti tuntui hänestä raskaalta, vieläpä joskus suorastaan vastenmieliseltäkin. Virkaa hakiessaan oli Stenbäck selvästikin ajatellut enemmän nuorison kristillisen kasvattajan ja ohjaajan, kuin tiedemiehen tehtäviä, ja jota selvemmin hän pääsi käsittämään, että hänen virkansa velvoitti häntä ahkeraan tieteelliseen työhön, sitä oudommalta ja raskaammalta tuntui hänestä kaikki. Väitöskirjassaan lausumilleen periaatteille pysyi hän kuitenkin uskollisena. Missä hengessä hän, huolimatta Snellmanin ankarasta kritiikistä, oli päättänyt luennoida, näkyy seuraavista hänen ensimmäisellä luennollaan lausumistaan sanoista:

"Pedagogian täytyy etsiä ihmisluonnon sisimpää perusolemusta ja kääntyä sen puoleen, sen Jumalan-tarpeen puoleen sekä liittää toimintansa tähän perusolemukselliseen kohtaan; sen täytyy ymmärtäen hoitaa, ravita ja kehittä tätä pyhää siementä, joka uinailee ihmisen sisimmässä ja josta hänen tosi, arvokas Jumalan määräämä ihmisyytensä on kehittyvä. — — — Koska me epäilemättä tarvitsemme pedagoogeja emmekä kasvatusopillisia järjestelmiä, eläviä persoonallisuuksia, joiden järjestelmällinen menettelytapa on heissä itsessä, emmekä metoodeja ja teoriioja, niin väitän, että pedagogian professorin lähin ja tärkein tehtävä on hankkia ja valmistaa näitä persoonallisuuksia, elävän rakkauden ja pyhän innon lämmittämiä sydämiä, jotka usein voivat korvata neroa, jotavastoin nero ei konsanaan korvaa intoa. Ei tarvitse pelätä, että teoriia ja käytäntö semmoisissa henkilöissä milloinkaan ovat eristetyt toisistaan. Missä ajatteleva henkilö uhrautuvalla rakkaudella ja innostuneella mielellä antautuu tehtäväänsä suorittamaan, siinä katoo erotus teoriian ja käytännön väliltä ja ne seuraavat tukien toisiaan. — — — Itsestään on selvää, että älylliset kyvyt ovat kehitettävät ja kasvatettavat — siitä ei milloinkaan voi riitaa syntyä. Tämä saavutetaan opettamisellakin, joka on oleellisen tärkeä, taitoa ja kykyä kysyvä osa kasvatuksessa. Mutta älyn kasvattaminen edellä muiden kykyjen, uskonnollissiveellisen sivistyksen jäädessä syrjään muka itsestään tulevana, siinä ajan suuri kasvatusopillinen erehdys, jota minä puolestani en voi kuin yhä edelleen vastustaa, koska minun vakaumukseni mukaan sen sivistyneen ja sivistymättömän barbaarisuuden pääsyyt, jonka jälkiä jokainen, joka asiaa likemmin tutkii, voinee viljalta nähdä, ovat siitä etsittävät. Niitä vastaan, jotka puolustavat tiedon absoluuttista arvoa, täytyy kristillisen pedagogiikan teroittaa, ettei pelkkä tieto riitä, ettei sillä ole tarkoitusperää itsessään; sillä paitsi sitä, että kaikki tietomme on paloteltua ja että moni n.s. tieto totuuden auringon loistaessa hajoaa pelkäksi sumuksi, riippuu tiedon arvo viimeksi siitä, kuinka ja mihin sitä käytetään ja voidaan käyttää. Sentähden sanookin Herra: 'Jos te sen tiedätte, autuaat olette, jos te sen teette'; ei tiedon itsessään, vaan sen toteuttamisen elämässä ja toiminnassa, sanoo siis korkein auktoriteetti, Herra, omistavan autuuden s.o. Jumalan armon ja yhteyden ja niistä riippuvan rauhan ja sopusoinnun."

Mutta jos Stenbäck uudessa virassaan toimikin vakaumuksensa mukaan, ja jos hän sekä virkaveljiltään että ylioppilailta sai paljon tunnustusta ja kehoitusta, ei päässyt hän tieteellisesti perehtymään aineeseensa eikä viihtynyt hän toimessaan. Pääkaupungin rauhaton elämä ei myöskään miellyttänyt häntä; hän kaipasi maaseudun rauhallisia oloja, usein toivossa ajatellen mahdollista muuttoaan Isoonkyröön, jonka seurakunnan kirkkoherranvirkaa hän, niinkuin mainitsimme, oli hakenut. Tämä toivo ei pettänyt. Joulukuussa 1855 nimitettiin Stenbäck virkaan, ja ryhtyi sitä hoitamaan jo helmikuussa seuraavana vuonna.

Ihmiset eivät ymmärtäneet, miksei Stenbäck viihtynyt yliopistossa, ja moni arveli hänen hakeneen professorinvirkaa ainoastaan sitä tietä päästäksensä tuottavaan kirkolliseen virkaan. Hyvinkin loukkaavassa muodossa tuli tämä ajatus julkisuudessakin näkyviin siinä kutsumakirjoituksessa, jonka Fredr. Cygnaeus julkaisi hänen jälkeläisensä virkaanasettajaistilaisuutta varten. Siinä tekijä näet muunohessa lausuu: "Erehdyttiin, kun luultiin, että professori Stenbäck tarkoitti saada pysyvän sijan siinä akateemisessa virassa, joka oli odottanut häntä ensi kerran täyttyäkseen. Se oli hänelle vain portaana, josta hän sitä varmemmin saattoi siirtyjä siihen viinitarhaan, jonka kirkko on istuttanut noiden kuuluisain Isonkyrön peltojen keskelle, joiden pituus ja leveys jo aikoja sitten on tullut sananlaskuksi tässä maassa." — Jos kohta tämänkaltaiset viittaukset, varsinkin Fredr. Cygnaeuksen, kipeästi koskivatkin Stenbäckiin, nöyrtyi hän tunnustamaan, että hän itse hakemalla virkaa yliopistossa oli antanut aihetta niihin. Niinpä hän esim. yllämainitun hyökkäyksen jälkeen kirjoitti ystävälleen B. O. Lillelle: "Pidän tätäkin hyökkäystä luonnollisena seurauksena siitä elämäni suuresta, katkerasta erehdyksestä, että muiden kehoitusten ja oman väärin käsittämäni velvollisuudentunnon ohjaamana hain virkaa yliopistossa."

Miten lyhyt Stenbäckin olo yliopistossa olikin ja kuinka muut häntä professorina arvostelivatkin, näkyy hänen mielestään ja hänen esiintymisestään tänä aikana punaisena lankana kaikissa vaiheissa se särjetyin sydämen "suru Jumalan mielen jälkeen", se muukalaisuuden tunne ja koti-ikävä, joka on herännäisyyden huomattavimpia tuntomerkkejä. Hän on eronnut heränneitten suuresta joukosta, mutta henkinen yhteys hänen ja liikkeen välillä on kaiken ulkonaisen erimielisyyden uhallakin yhä edelleen olemassa. Paremmin kuin uuden suunnan muiden merkkimiesten puheissa ja toimissa näkyy Stenbäckin elämässä jaon jälkeen heränneitten katsantotapaa. Jos kohta hänen välitön ja tunteellinen luontonsa tarjosikin tälle katsantotavalle enemmän liittymiskohtia, kuin esim. von Essenin ja Kihlmanin järkiperäiselle mietiskelylle alttiimmille mielille, ilmaisee koko hänen myöhempikin uskonnollinen kehityksensä suurempaa rakkautta ja uskollisuutta sen hengellisen elämän sisimmille ilmauksille, jota hän herännäisyyteen kuuluvana oli elänyt. Tämä tulee näkyviin hänen puheissaan ja kirjoituksissaankin. Niinpä hän esim. edelleen käyttää sanaa "herännyt" ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä, vieläpä uskossakin elävää ihmistä, jota vastoin tätä sanaa tuskin tässä merkityksessä käytettynä löytää Kihlmanin ja von Essenin kirjeistä ja kirjoituksista. Näin ollen on Lauri Stenbäckin myöhempikin elämä herännäisyyden historiaakin likempänä kuin esim. yllämainittujen uuden suunnan miesten työ ja toiminta jaon aikojen jälkeen.

Jo v. 1853 oli Stenbäckille uskottu tehtävä, johon hän lahjojensa puolesta oli sopivampi kuin mihinkään muuhun. Tarkoitamme hänen jäsenyyttään virsikirjakomiteassa, johon paitsi häntä kuuluivat J. L. Runeberg ja B. O. Lille sekä puheenjohtajana arkkipiispa Bergenheim. Tuskin on meidän maassamme koskaan löytynyt henkilöä, joka yhtä hyvin kuin Stenbäck olisi pystynyt tämänlaiseen toimeen. Hän oli runoilija ja samalla elävä, kokenut kristitty. Ainoana esteenä oli hänen arkaileva luonteensa, joka muulloinkin esti häntä tarmolla ryhtymästä hänen taitoaan odottaviin tehtäviin. Myönnettävä on kuitenkin, että Stenbäckin epäilykset tällä kertaa ainakin osaksi eivät olleet aivan perusteettomia. Mitä hän ajatteli kysymyksessä olevasta työstä, näkyy siitä kirjeestä, jonka hän elokuussa 1853 kirjoitti Bergenheimille, saadakseen tietää, mikä virsikirjakomitean varsinainen tehtävä tulisi olemaan. "Jos, niinkuin oletan", hän tässä kirjeessä kirjoittaa, "tarkoitetaan uuden virsikirjan aikaansaamista tahi valmistavaa työtä siihen, niin minä luonnollisestikin arkaillen pelkään niin tärkeää, painavaa ja syvälle käypää yritystä. Mutta toiselta puolen tuntuu minusta sietämättömältä olla ja pysyä aivan toimettomana jäsenenä komiteassa, jonka tärkeyttä ja tarpeellisuutta en suinkaan pidä vähäarvoisina, ja tahdon kernaasti kykyni mukaan täyttää sen tehtävän, joka saamallani kutsumuksella on minulle uskottu. Pidän mahdottomana, että tämä pirstoitettu ja hengellisesti voimaton aika voisi luoda kirkolle arvokasta ja pysyvää virsikirjaa, jos se tätä tehdessään turvautuu alkuperäiseen työhön ja omaan luovaan kykyynsä; sillä siihen vaadittaisiin elävää kristillistä ja kirkollista tietoisuutta ei vain yksityisissä, vaan myöskin kirkossa, joka voisi kannattaa edellistä ja siinä elähyttäen vaikuttaa. Ainoa, mikä minusta voidaan tehdä, olisi sen rikkaan ja ihanan aarteen käyttäminen, jonka kirkkomme edellä kaikkien muiden omistaa eloisampien ja voimallisempien aikojen perintönä, joka perintö meillä on jokseenkin tuntematon. Olen sentähden aikonut koettaa tehdä valikoiman näistä vanhoista virsistä ja kirkkolauluista sekä niin hyvin kuin mahdollista kääntää niitä, säilyttämällä alkuperäisten virsien henkeä ja voimaa."

Paitsi ennen mainittuja henkilöitä olivat myöskin piispat Ottelin ja Frosterus kutsutut ottamaan osaa virsikirjakomitean töihin. Ensimmäisessä kokouksessa, joka pidettiin helmikuussa Turussa, päätettiin, että Runeberg, Lille ja Stenbäck kukin kohdastaan valmistaisivat ehdotuksen, pääasiallisesti noudattamalla viimemainitun yllämainitussa kirjeessä lausumia mielipiteitä, joiden kannalle Runebergkin jo aikaisemmin oli asettunut. Kaikesta päättäen oli tämä jo aikaisemmin tarkasti miettinyt ja suunnitellut tehtäväänsä komitean jäsenenä. Luultavaa on myöskin, että hän lausunnoillaan näissä komitean valmistavissa kokouksissa ilmaisi niin suurta asiantuntemusta sekä innostusta tähän uuteen tehtäväänsä, että kaikki alusta alkaen, toivoivat paljon etenkin hänen ehdotuksestaan. Tarmolla ja ahkeruudella ryhtyikin Runeberg kotia palattuaan työhön, jota vastoin Stenbäck ja Lille "muiden tointen estäminä" saivat hyvin vähän aikaan. Jo keväällä 1856 oli ensinmainitun ehdotus valmis. Sitä yksityisesti tutkittuaan kokoontuivat komitean jäsenet yhteiseen työhön Turkuun helmikuussa 1857.

Muistaessamme "Vanhan puutarhurin kirjeitä" ja Stenbäckin vastausta niihin (II, 33-52), tuntuu miltei uskomattomalta, että tuo jyrkkä pietista oli niin taipuvainen hyväksymään Runebergin virsikirjaehdotusta. Kummankin mielipiteet olivat silminnähtävästi ainakin muutamissa kohden paljon muuttuneet tuon kiivaan polemiikin aikojen jälkeen. Niissä kirjeissä, joita Stenbäck komitean töissä työskennellessään kirjoitti, hän vain kerran ilmaisee tyytymättömyyttä Runebergiin. Hän näet kertoo, että hän, kun ehdittiin katumussalmeihin ja ryhdyttiin tutkimaan ehdotuksen kristityn sisällistä elämää koskevia virsiä, joutui sellaiseen epätoivoon, ettei hän koko päivän aikana pystynyt tekemään paljon mitään. "Semmoiseen ei Runebergin runous riitä", hän kirjoittaa; "semmoisen sydämen purkausten verosta, jossa jumalanpelko ja rakkaus elää, käyttää hän tavallisesti ulkonaista mietiskelyä, joka runollisessa suhteessa kyllä on hyvin kaunista, mutta ei virttä." Mutta kun komitea päätti säilyttää useimmat tähän ryhmään kuuluvat virret, oli tämäkin Stenbäckin huoli poistettu, niin että hän saattoi lausua sen vakavan toivon, "että voimme saada virsikirjan, jota ei kukaan kohtuullisesti saata sanoa huonoksi tai kelvottomaksi kenen hyvänsä käytettäväksi". Ja Runeberg kirjoittaa muutamassa kirjeessä vaimolleen: "Itse Stenbäckin, joka tietysti tarkoin tuntee hurskasten vaatimukset ja joka on hyvin altis syrjäyttäen poistamaan kaikki, joka ei miellytä heitä, iloitsee työstämme arvellen, ettei kenelläkään pitäisi olla aihetta tyytymättömyyteen, ainakaan ei siihen osaan nähden, jonka tähän asti olemme läpikäyneet." On merkille pantava, etteivät Stenbäckin vaatimat muutokset koskeneet Runebergin alkuperäisiä virsiä, vaan pääasiallisesti Ruotsin uudesta virsikirjasta lainattuja virsiä. Kaikesta näkyy, että niiden komitean jäsenten välillä, jotka suorittivat varsinaisen työn, vallitsi mitä kaunein sopu. Tätä Turussa-olon aikaa muistellen kirjoitti Runeberg kotia palattuaan Lillelle: "Suurta elämää me siellä elimme pienissä huoneissa, taiteellista, jalolle tehtävälle antautunutta elämää. Se oli täynnä ystävyyden paraita aarteita, se oli luottavan avomielistä ja keskinäiselle avuliaisuudelle altista." Ja samalla mielellä kuin Runeberg muisteli Stenbäckkin tätä heidän yhteistä työtään virsikirjakomiteassa.

Niinkuin odottaa sopii, ilmaantui ennen pitkää sen tunnustuksen ja kiitoksen kera, minkä kysymyksessä oleva v. 1857 valmistunut ruotsinkielinen virsikirja-ehdotus yleisön puolelta sai osakseen, tyytymättömyyttäkin. Varsinkin pietistisissä piireissä oli tämä tyytymättömyys suurikin. Julkisuudessakin tuli se näkyviin. V. 1861 ilmestyi painosta "Anmärkningar vid förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt lutherska församlingarna i Finland" (Muistutuksia ruotsalaisen virsikirjaehdotuksen johdosta). Kirjasen tekijä oli J. H. Roos (III, 385), joka siihen aikaan oli pappina Kaskisissa. Hän oli jo nuorena julkaisemillaan runoilla ("Dikter", 1841 ja 1843 y.m.) osoittanut huomattavaa runollista aistia sekä sittemmin vakavassa ja vilpittömässä hengessä, niinkuin tiedämme, toiminut sielunpaimenena herännäisyyden kristilliseen kokemukseen vaativilla seuduilla. Hän oli siis kaikin puolin pätevä arvostelemaan virsikirjaehdotusta.

Roosin julkaisu käsittää 40 sivua. Hyväksyen Stenbäckin ja Runebergin ennen mainitun mielipiteen, jota Lillekin oli kannattanut ja jonka mukaan he olivat koettaneet säilyttää niin monta vanhaa virttä kuin suinkin sekä niiden kieliasua korjatessaan tarkasti valvoa, ettei näiden virsien henki muuttuisi, väittää kirjanen, ettei komitea ollut pysynyt uskollisena näille periaatteille. Roos kyllä tunnustaa, että Ruotsin uudesta virsikirjasta lainatut virret ovat runollisessa suhteessa eteviä, mutta pitää monta niistä uskonnollisessa suhteessa ala-arvoisina ja sopimattomina kirkossa käytettäviksi. "Vanhasta virsikirjastaan", hän lausuu, "oli seurakuntamme saanut puhtaamman maun" — "eikä voinut mieltyä kaikenlaisiin hengettömiin ja suolattomiin korulauseisiin". Komitean ehdotuksen alkuperäisistä virsistä ei tekijä kirjansa johdatuksessa mitään mainitse, mutta erikoistarkastuksessaan hän arvostelee toisia niistä hyvinkin ankarasti, pitäen niitä kauniina runoina, vaan ei virsinä, maallisen eikä hengellisen mielen purkauksina. Tältä kannalta hän esim. arvostelee Runebergin virsiä "Hur skön är ej jorden" ("Kuink' ihmeinen viel' aina") ja "Bevara, Gud, vårt fosterland". Mutta muuten on pantava merkille, että verraten moni alkuperäisistä virsistä pääsee muistutuksetta Roosin kritiikin läpi.

Toimittamassaan aikakauslehdessä "Tidskrift för finska kyrkan" (Suomen kirkon aikakauslehti) oli F. L. Schauman jo 1857 vuoden lopussa ja seuraavan alkupuolella arvostellut virsikirja-ehdotusta. Hänkin oli hyväksynyt komitean käsityksen vanhojen virsien ja niiden hengen säilyttämisestä, ollen sitä mieltä, että olisi ollut syytä ottaa ehdotukseen vielä enemmän vanhoja virsiä. Hän oli niinikään huomauttanut, että alkuperäisissä virsissä, joiden arvoa hän ei kieltänyt, oli toinen sävel kuin vanhoissa, joka seikka hänestä oli vaikuttanut, ettei komitea ollut voinut säilyttää yhtenäisyyttä ehdotuksessaan. Sitäpaitsi oli hän jyrkästi vastustanut sitä komitean ehdotusta, että vanhaa virsikirjaa käytettäisiin uuden rinnalla ja että virsien luku kummassakin olisi sama sekä muita tämän näkökohdan silmällä pitämisestä johtuvia toimenpiteitä. Roos näkyy mieltymyksellä lukeneen Schaumanin arvostelun, kannattaen pääasiassa siinä tehtyjä muistutuksia. Hän vain asettui paljon jyrkemmälle kannalle, esiintyen monessa suhteessa selvästi pietismin edustajana.

Paitsi professori A. Mobergin evankelisen suunnan hengessä kirjoittamaa virsikirja-ehdotusta hylkäävästi arvostelevaa lentokirjasta ilmestyi v. 1862 K. K. von Essenin ja Alfred Kihlmanin IX + 240 siv. käsittävä kirja "Förslag till svensk psalmbok för de evangeliskt-lutherska församlingarna i Finland" (Ruotsalaisen virsikirjan ehdotus evankelis-lutherilaisille seurakunnille Suomessa). Arastelematta hyljäten miltei kaikki ne periaatteet, joiden mukaan virsikirjakomitea oli suorittanut työnsä, esiintyvät tekijät jyrkästi sitä vanhoillisuutta vastaan, joka heidän mielestään enemmän kuin yhdessä suhteessa haittasi ehdotusta. "Emme mitenkään", he muunohessa lausuvat, "ymmärrä sitä, että täydellisyys on etsittävä juuri siitä, mikä on vanhaa, vanhentuneista lausetavoista ja sanamuodoista". Komitean alkuperäisistä virsistä antavat von Essen ja Kihlman ylipäänsä hyvinkin suotuisan lausunnon, arvellen että useimmat niistä ehdottomasti olivat paljoa parempia kuin niiden tieltä syrjäytetyt vanhat.

Paljon tunnustusta ansaitsee tämä seikkaperäinen, suurella huolella ja tarkkuudella suoritettu suuritöinen tarkastus. Oikeaan osuu moni siinä löytyvä yleinen lausunto, samoinkuin useat yksityisseikkoihin menevät lausunnot ylimalkaan ilmaisevat asiantuntemusta ja terävää arvostelukykyä. Täydellä syyllä he esim. kiittävät niitä Runebergin virsiä, jotka kuuluvat luonnollisen uskonnon ja siveysopin alaan, sekä lausuvat: "hänen laulunsa on kotoisin lämpöisen sydämen kylläisyydestä, ja innoitettu laulu vaikuttaa ehdottomasti innostuttaen kaikkiin näille totuuksille alttiisiin sieluihin." Ja oikea on toiselta puolen epäilemättä sekin heidän Stenbäckin ennen mainitsemaamme lausuntoon liittyvä arvostelunsa, että sitävastoin ne viimemainituista virsistä, joiden sisältö tavoittelee vasituisesti kristillistä, ovat heikompia.

Ei voi varmuudella päättää, mitkä kohdat kysymyksessä olevassa kirjassa ovat von Essenin, mitkä Kihlmanin kirjoittamia. Mikäli on kysymys esitystavasta, lienevät useimmat kirjassa viljalti löytyvistä sukkeluuksista ja ivallisista sutkauksista ensinmainitun kynän tuotteita, jos kohta viimemainittukaan ei ole niiden esiintymiseen syytön. Oli miten oli, tämmöisessä kirjassa tekevät ne vastenmielisen vaikutuksen, samoinkuin se ylimielinen henki, jonka siinä niin monessa paikoin tapaa. Eikä sekään ole kirjoittajille kunniaksi, että loukkaavimmat näistä lausunnoista tähtäävät Roosiin, jonka vakaan kristillisen kannan he hyvin tunsivat ja jonka runollinen aistikin aivan hyvin veti vertoja heidän omalleen. Niinkuin tiedämme, oli viimemainittu pitänyt Runebergin ennen mainittuja, maallista isänmaanrakkautta uhkuvia virsiä virsiksi sopimattomina. Roos tiesi, että moni tosi kristitty loukkaantuisi siitä runollisesta, maan ihanuutta ja maallisen isänmaanrakkauden tunteita kuvaavasta muodosta, johon runoilija oli ne pukenut, ja hänestä itsestäänkin tuntui tämä muoto virressä oudon sopimattomalta. Jos Kihlmanin ja von Essenin katsantotapa nyttemmin olikin toinen, kuin se heidän herännäisyysliikkeeseen kuuluessaan oli ollut, odottaisi kuitenkin heiltä enemmän ymmärtämystä ja nöyryyttä Roosin kantaan nähden, kuin ne pedagoogiset esitelmät, joilla he kirjassaan koettavat näyttää, miten eksyvä viimemainitun kanta oli. He lausuvat:

"Roos ei tahdo kuulla puhuttavan maan ihanuudesta. Hän pelkää, että siten viritetään maallista mieltä, maata rakastavia kun muutenkin on liian paljon. Onkohan tämä pelko oikeutettu? Onko todella vaarallista rakastaa luonnonkaunista? Tuleeko kristityn tukahuttaa taipumusta siihen? Emme usko sitä. Maa on ihana: se on kieltämätöntä, yöllä ja päivällä se levittää kauneutensa silmiemme eteen. Ei ole näkymätön tuleva meille rakkaaksi siten, että ummistamme silmämme siltä, mikä näkyy. Päinvastoin on raamatussa: 'kuinka voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jonka näette?' Niin myös: kuinka voi tuntea taipumusta taivaallista ihanaa kohtaan, jollei maallinen ihana mitään vaikuta? Näkyyhän Davidin psalmeissa tavattavista kauniista luonnonkuvauksista, ettei edes Vanhassa testamentissa peljätty maan kauneutta. Ja kuinka vähän Kristus tarkoitti, että silmät ummistettaisiin luonnolta ja sen ihanuudelta, näkyy siitä, että hän itse sanoo: Katsokaa kedon kukkasia, ei Salomo kaikessa kunniassansa ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä."

Ainakin on puhe luonnonihanan "rakastamisesta" ristiriidassa ei vain pietismin, vaan raamatunkin kanssa. Ontuva on niinikään huomautus Vapahtajan sanoista: "Miten voitte rakastaa Jumalaa, jota ette näe, jollette rakasta lähimmäistänne, jota näette", jos näillä sanoilla, niinkuin tässä, tahdotaan todistaa, että ihminen rakastamalla näkyväistä maailmaa paremmin saa silmänsä auki näkemään taivaallistakin kauneutta. Kehoittaahan Vapahtaja mainituissa sanoissaan sitäpaitsi meitä lähimmäisessämme rakastamaan etupäässä sitä, joka hänessä sanan tavallisessa merkityksessä ei näy. Roos on edelleen niiden heränneissä piireissä ahkerasti viljeltyjen hartauskirjojen kannalla, jotka varoittamalla varoittavat "luontokappaleita" rakastamasta. Lukija arvostelkoon, kumpiko katsantotapa, hänen vai Kihlman—von Esseninkö, on likempänä raamatun henkeä.

Melkein yhtä aiheeton on muistutus Roosin käsityksestä Runebergin yllämainitusta isänmaanvirrestä, hän kun nim. ei tätä virttä vastaan lausumillaan muistutuksilla ollut tarkoittanut muuta, kuin ettei sen hehkuvaa runollisuutta uhkuva muoto hänestä soveltunut virteen. Tarpeeton on varsinkin se isänmaanrakkauden käsitettä selvittävä esitys, johon kysymyksessä olevat arvostelijat innossaan eksyvät. He näet Roosin muistutuksen johdosta lausuvat:

"On totta, että tämä virsi muistuttaa Maamme-laulua, mutta että se sentähden on hyljättävä, ei ole itsestään selvää. Kun virsi käsittelee samaa aihetta, ei ole ihme, että yhtäläisyyttä on olemassa. Jos yleensä aihe isänmaa on virsikirjassa käsiteltävä, niin missä se tapahtuu sopivammin kuin tässä? Ja mitä muita motiiveja voitaisiin käyttää kuin Runebergin käyttämät? Sitä totuuttahan ei kukaan tahtone kieltää, että kaikista maista isänmaa on rakkain sille, jonka ei ole onnistunut tukehuttaa luonnollista tunnettaan syntymäseutuansa kohtaan. Saattaa pitää muita maita monessa suhteessa parempina, saattaa rakastaa niitä, vieläpä niistä etsiä uuden isänmaankin; mutta rehellinen, turmeltumaton mies, jolla on joku rahaa korkeampi harrastus, on tunteva itsensä pieteetin tunteella kiinnitetyksi vanhaan isänmaahansa. Isänmaanrakkaus voi monessa olla tietoisuutta vailla, mutta tarvitaan vain, että hän joksikin ajaksi joutuu pois maastaan, ja hänen palatessaan on hänen sydämensä sykkivä aivan toisella lailla, kun hän jälleen näkee sen kalliorannat. Se on sykkivä lämpimästi ei vain niiden rakkaiden puolesta, jotka täällä asuvat, vaan myöskin rannan, mantereen, maan ja kaiken sen puolesta, joka siinä on."

Täydellä syyllä voipi huomauttaa, ettei von Essenillä ja Kihlmanilla ollut syytä muistuttaa Roosia "rahaa korkeammasta harrastuksesta". Ja yhtä suurella syyllä voi kysyä, miten he rohkenivat niin vakavassa asiassa käyttää niin huolimattoman pilkallista ja loukkaavaa kieltä, kuin heidän kirjassaan enemmän kuin yhdessä paikassa tapaa. Selitykseksi ei riitä Kihlmanin von Essenille lausumat sanat: "eräitä asioita voidaan ainoastaan ivalla tehokkaasti vastustaa; yksinkertaista olisi mielestäni vakavasti käsitellä parantumattomia ennakkoluuloja". Tarpeetonta on kirjasta näytteeksi poimia tuonkaltaisia sanoja ja lauseita. Riittää kun huomautamme, että Kihlmanin ja von Essenin lähin ystävä ja hengenheimolainen A. V. Ingmankin arvosteli heidän kirjansa kieltä hyvinkin moittivasti, arvellen että he esiintymisellään olivat saattaneet Beckin ja hänen oppinsa monen silmissä huonoon valoon. Hän näet kirjoitti Kihlmanille:

"Älä suinkaan luule, että olen väärin ymmärtänyt kritikoimiani lauseita kirjassasi, sillä koska minulla pääasiassa on sama peruskäsitys kristinuskosta kuin sinullakin, niin ymmärsin sinut sangen hyvin. Mutta mikä lukiessani kirjaanne teki minuun tuskallisen vaikutuksen — oli se osaksi ylpeä, osaksi kevytmielinen ääni, joka kauttaaltaan siinä vallitsee — ja koska olen ystävänne, täytyy minun suoraan julkilausua teille, etten hyväksy semmoista epäpyhää kirjoitustapaa. Te vaaditte korkeaa pyhitystä ja se on oikein, mutta miksi näyttäydytte itse lihallisina ja veitikoina? Semmoisilla aseilla ei koskaan onnistu voittamaan toisinajattelevia; päinvastoin teette siten kirjoittaessanne oman siveellisen ja hengellisen harrastuksenne epäiltäväksi. Ja mikä enimmin tuskastuttaa minua, on se, että myöskin ukko Beck, jonka oppilaana sinua pidetään, puheena olevan kirjanne kautta tulee väärinkäsitetyksi.

"Kaikki tämä yhteensä teki, että minun on katseltava teostanne ikäänkuin vastustajienne silmillä. Minä puolestani sekä ymmärsin kaksimieliset lauseet — tunsin muutamin paikoin sinun dogmaattiset mietelmäsi — että tunsin myöskin varsin hyvin teidän persoonalliset tyyppinne, niin etten minä mitenkään harmistunut; mutta nyt, kun tarkastan teostanne, täytyy minun asettua esim. Ol. Helanderin, Jul. Berghin ja myöskin Schaumanin, Fredrikssonin y.m. kannalle. Ja kun itse otat huomataksesi näitä vaikuttimiani, niin et suinkaan saata väärin selittää arvostelutapaani. Sanon vielä kerran, että vastenmielisyyteni teidän teoksenne ulkonaista muotoa kohtaan johtui sydämellisestä suosiostani sitä kristinuskon käsitystä kohtaan, jota Beck puolustaa. Ei yksikään ihminen ole niin väärin ymmärretty meillä kuin juuri tämä mainittu jumalanmies; mutta että hän (niinkuin pelkään) tulee vielä enemmän väärinkäsitetyksi kirjanne kautta, se, rakas veli, se teki minut murheelliseksi."

Miellyttävän vaikutuksen tekee enemmän kuin yhdessä suhteessa tämä Ingmanin kirje. Vielä eheämpi olisi kuitenkin sen vaikutus, jos kirjoittajan huolen vaikuttimena olisi asia semmoisenaan eikä vain pelko siitä, että J. T. Beckin vastustajat Suomessa saisivat uutta aihetta häntä vikoilemaan. Voi kyllä ymmärtää, että Ingman tarkoittaa sitä vahinkoa, jonka von Essenin ja Kihlmanin kirjan loukkaava muoto oli omiaan tuottamaan Jumalan valtakunnalle, mutta Beckin sekoittaminen asiaan ilmaisee toiselta puolen myöskin, että he, hyljättyään herännäisyyden johtomiesten auktoriteetin, josta he nyttemmin niin moittivasti puhuivat, olivat joutuneet toisen ihmisauktoriteetin ihailijoiksi. — Muillekin ilmaisi Ingman mielipahansa Kihlman-von Essenin arvostelun johdosta. Niinpä hän esim. kirjoitti F. O. Durchmanille: "Minun mielestäni ovat Kihlman ja Essen varsin häväisseet itsensä tarkastuksessaan Runebergin virsikirjasta."

On huomattava, ettei von Essen—Kihlmanin kirja loukannut yksinomaan heränneitä. Paitsi evankelisessa suunnassa sitä vastaan lausuttua mielipahaa, kuului tiedemiestenkin puolelta tyytymättömyyttä sen esitystavan johdosta, jotapaitsi Roosin kanta sai puolustusta tältäkin taholta. Tunnustaen että von Essen ja Kihlman "olivat käsittäneet tehtävänsä vakavalta kannalta", lausui esim. F. L. Schauman: "En pidä kirjan tyylistä, se on paikoittain melkein poikamainen. Heidän ei olisi pitänyt laskea leikkiä komitean kanssa. Myöskin ovat herrat liian ylimielisiä Roosia kohtaan, joka mielestäni usein on oikeassa heihin verraten, esim. arvostellessaan Runebergin isänmaan virttä."

Myöntää tulee kuitenkin, että von Essen—Kihlmanin kirja ylimalkaan sai osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Yksinomaan mielipahaa herätti se ainoastaan evankelisessa suunnassa ja herännäisyyden edustajissa. Varsinkin viimemainittujen piireissä oli tyytymättömyys suuri. Eivät hyväksyneet he Runebergin virsikirjaehdotusta, jossa moni heistä vaani harhaan johtavaa oppiakin, eikä vain pintapuoliseen kristillisyyteen eksyttävää katsantotapaa. Silminnähtävästi tältä kannalta asiaa arvostellen oli esim. luutnantti Colliander ilmaissut huolensa J. F. Berghille. Viimemainitulle kirjoitti J. I. Bergh: "Runebergin virsikirja vaatisi kyllä perinpohjaista kritiikkiä, mutta kuka pystyy siihen vallitsevaa ajanhenkeä vastaan? Tuskin ukko Colliander, jonka kritiikki luultavasti on hyvinkin epäkriitillinen. Kuka kuitenkin tietää, ehkä olisi parasta näin pulmallisessa kysymyksessä ilman pontta ja perää huutaa vastaan vain, sillä eihän maailma usko eikä tahdo muuta uskoa, kuin että riita koskee ainoastaan vanhaa ja uutta tai korkeintaan muotoa, mutta ei sisällystä". Mutta jos jo virsikirjaehdotus semmoisenaan ei tyydyttänyt heränneitä, niin oli heidän mielipahansa von Essenin ja Kihlmanin esiintymisestä tässä kysymyksessä vielä suurempi. Niinpä kirjoitti J. I. Bergh veljelleen syksyllä 1864: "Olen kummastellut vanhoja ystäviämme Esseniä ja Kihlmania, jotka paksussa kirjassa 1862 ovat tarkastaneet Runebergin uutta virsikirjaa ja siinä hävyttömällä vallattomuudella laskettelevat toisiaan vastustavia oppeja ja yhtä säädyttömällä hävyttömyydellä vastustavat ja pilkkaavat sekä vanhan että uuden virsikirjan ihanimpia virsiä ja näissä lausuttuja puhtaasti lutherilaisia totuuksia sekä niissä löytyvää täysikelpoisimpaa, hengellisen elämän ilmauksia sisältävää runoutta, niinkuin esim. virttä N:o 17 ja lukemattomia muita. Vasta nykyään olen nähnyt tuon ylimielisen nerontuotteen; valtiopäivien aikana ei minulla vielä ollut siitä vihiäkään. Jos silloin olisin tietänyt siitä, niin en suinkaan olisi kummastellut Essenin rabulismia siellä. Nyt olen niihin määrin hämmästynyt heidän hurjaa menettelyään ja aherrustaan, etten voi odottaa kuin hyvin surkeita aikoja kirkkoraukallemme Suomessa. Jos meidän keskuudessamme vielä löytyisi elämää, voimaa, kykyä ja aikaa, niin pitäisi minusta jonkun siihen kykenevän kirjoittaa voimallinen kehoitus Suomen kansalle ja papistolle, että ne heistä, jotka vielä pitävät lutherilaisen uskon, opin ja tunnustuksen kalleimpana, isiltä saatuna perintönään, nostaisivat päänsä ylös ja tarkkaisivat ajan merkkejä sekä asettuisivat vakavasti vastustamaan sekä ylen suurta objektivismiä että liiallista subjektivismiä".

Virsikirjaehdotusta vastaan tehdyt, eri osista maata tulleet muistutukset lähetti senaatti arkkipiispa Bergenheimille, ja tämän kutsumuksesta kokoontui komitea uudelleen kesäkuussa 1863. Stenbäck ja Lille kaipasivat kovin Runebergiä, joka sairauden tähden ei voinut ottaa osaa kokouksen töihin. Päätettyään että ensinmainitut kumpikin kotona tarkastaisivat virsikirjaehdotusta vastaan tehtyjä muistutuksia, hajosi komitea toistaiseksi. Kuinka vähän Kihlmanin ja von Essenin ylimielinen hyökkäys ehdotetun virsikirjan vanhoillisuutta vastaan sai kannatusta komiteassa, osoittaa sekin päätös, että, huomioon ottamalla muotoa ja ajan yleisesti tunnustettuja vaatimuksia, säilytettäisiin vanhan virsikirjan kristillinen henki niin puhtaana ja hämmentymättömänä kuin suinkin sekä että siitä syystä poistettaisiin kaikki lauseet, jotka saattoivat synnyttää väärinkäsitystä ja levottomuutta.

Noudattaen tätä periaatetta, jonka hän alussa oli julki lausunut ja jota hän yhä edelleen täydestä vakaumuksesta kannatti, menetteli Stenbäck erittäin varovaisesti vanhojen virsien korjaamisessa. Hyvin hellävaraisesti kohteli hän Runebergin virsiä, joissa hän monesti kaipasi uskonnollista syvyyttä ja joiden korjaaminen siitä syystä tuntui hänestä paljon vaikeammalta kuin vanhojen virsien parantaminen, viimemainitussa työssä kun tavallisesti oli kysymyksessä vain vanhentuneen kielimuodon saattaminen ajanmukaisempaan asuun. Hyvänä apuna oli hänelle Lille, jonka kanssa hän näinä aikoina oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ja joka heidän yhteisen työnsä vuoksi kesällä 1864 oleskeli hänen luonaan Isonkyrön pappilassa kolme viikkoa.

Arkkipiispa Bergenheimin kehoituksesta päätti Stenbäck painattaa virsikirjaehdotuksensa. Se valmistui painosta v. 1866. Tuskin on maassamme milloinkaan löytynyt toista hengelliseen kokemukseen ja samalla runoilijakykyyn nähden tämmöiseen työhön niin kykenevää miestä kuin Stenbäck. Tuntuu oudolta, että hän, jonka runokokoelmissa löytyvät kauniimmat Suomessa kirjoitetut hengelliset runot, virsikirjaehdotukseensa ei kirjoittanut kuin 5 omaa virttä. Tämä ei suinkaan riippunut yksinomaan siitä runoilijan käsityksestä, että uuteen virsikirjaan tulisi ottaa pääasiallisesti "kirkkomme vanhoja aarteita", vaan epäilemättä suuressakin määrässä siitäkin, ettei hän enää tuntenut halua runoilemiseen. Pääsyynä tähän oli silminnähtävästi hänen vuosi vuodelta huonontunut, nyttemmin hyvinkin heikko terveytensä ja tämän ohessa jonkunlainen arkuus purkaa ajatuksensa ja sisimmät tunteensa runon muotoon. Jollei ylimalkaan sovikaan sanoa, että Stenbäckin alkuperäiset virret ovat sepitetyt vasituisesti pietistisessä hengessä, eivät ne toiselta puolen ole ristiriidassa hänen aikaisemman uskonnollisen katsantotapansa kanssa, vaan pikemmin likeisestikin siihen liittyviä. Niinpä esim. seuraavat säkeet (Ruots. virsik. 274): "De säkras stora hop ur syndens sömn väck opp, De väckte lät i tro och hopp Förkofras till din ära" ("Herätä kaikki synnin uneen nukkuneet, Suo että myös jo heränneet Tunnossa edistyvät;" Suom. virsik. 327).

Stenbäckin virsikirjaehdotus ei saanut osakseen läheskään sitä huomiota; kuin Runebergin. Ainoa, joka koetti kiinnittää yleisön huomiota ensinmainitun virsikirjaan, oli varsinkin Pohjanmaan ruotsinkielisissä osissa lämpimästä herännäisyysmielisyydestään tunnettu kansakoulunopettaja A. Svedberg, joka toimittamassaan "Österbotten" nimisessä kansanlehdessä ja "Hufvudstadsbladetissakin" innokkaasti sitä puolusti. Mutta muut vaikenivat. Tämä koski Stenbäckiin, joka oli toivonut saavansa kustannukset maksetuiksi, vieläpä aikonut luovuttaa voiton kansakoulun perustamiseksi Isoonkyröön, hyvin kipeästi. Varsin tyytymätön oli hän siihenkin, että Sakari Topelius kutsuttiin virsikirjakomitean jäseneksi, josta toimesta hän itse terveydellisistä syistä oli ollut pakotettu luopumaan. Tyytymättömyytensä uuden komitean töihin ilmaisi Stenbäck tapansa mukaan peittelemättä ja usein hyvinkin ankarin sanoin. Niinpä kirjoitti hän v. 1868 Lillelle: "Liitteestä en nyt tahdo enempää sanoa, koska varmana oletan, että jo ennakolta olette kirjoittaneet sen ettekä kai voi pitää mahdollisena siellä nyt — pitojen y.m. välissä — hätähätää sepittää virsiä pyhän Jumalan kunniaksi ja ihmisten kuolemattomien sielujen hyödyksi, tämmöinen työ kun välttämättömästi on toimitettava yksinäisyydessä Jumalan edessä, monissa rukouksissa, sisällisissä taisteluissa ja kiusauksissa."

Ei ehtinyt Stenbäck ennen kuolemaansa nähdä, kuinka paljon arvoa uusi virsikirjakomitea antoi hänen virsikirjalleen ja kuinka suuressa määrässä se käytti hyväkseen hänen tekemiään korjauksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että häneen kipeästi koski se näennäinen välinpitämättömyys, jolla yleisö oli sitä kohdellut. Jos tuossa hänen mielipahassaan oli itserakkauden arkuuttakin, niin on sekin helposti selitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon, kuinka huolellisesti ja heikkoja ruumiinvoimiaan säästämättä hän oli tätä työtä tehnyt. Ja kauniina, heränneen kristityn ajatuksia ilmaisevana todistuksena siitä, millä mielellä hän muisteli virsikirjatyötään, ovat hänen v. 1867 Lillelle kirjoittamansa sanat: "Sanottakoon siitä (virsikisaehdotuksesta) mitä tahansa; minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut siihen vaati, ja että jokainen oleellinen korjaus on tehty hänen silmiensä edessä ja rukouksissa kannettu hänen eteensä; ainakin minulla on ollut hyötyä siitä, jos kohta ei kenelläkään muulla".

Mikäli asia koskee herännäisyyden historiaa, tulee meidän tähän silmäykseen virsikirjakomitean töihin vielä lisätä, että J. H. Roos, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Inkoossa, v. 1872 Schaumanin aikakauslehdessä "Sanningsvittnet" arvosteli 1868 vuoden virsikirjaehdotusta, muunohessa lausuen, että se muodollisessa suhteessa oli edellistä heikompi, mutta sisällykseen nähden sitä paljon parempi. Vastauksessaan myönsi Schauman, joka nimityksensä jälkeen Porvoon piispaksi (1865) oli kuulunut virsikirjakomiteaan, vieläpä ollut johtavana henkilönä siinä, että Roosin viimeistä virsikirjaehdotusta vastaan tekemät muistutukset monessa suhteessa olivat arvokkaita. Jo sitä ennen (1862) oli Roos "Andliga Sånger" (Hengellisiä lauluja) nimisessä runokokoelmassaan antanut uuden todistuksen siitä, että hän pystyi tämänkaltaisia asioita arvostelemaan. Tämä tunnustettiinkin julkisesti, kun 1876 vuoden kirkolliskokous valitsi hänet ruotsinkielisen virsikirjakomitean jäseneksi. — Roosin sepittämistä virsistä tapaamme muutamia käytännössä olevassa virsikirjassamme.

Vuodesta 1863 kuului muiden kera suomenkieliseen virsikirjakomiteaan myöskin K. K. von Essen.[Lähteitä: Lars Stenbäck, Om Paedagogien och dess närvarande ställning; Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman, senare delen, 96-97; J. V. Snellmans samlade arbeten IV, 651-683; Litteraturbladet 1855 N:o 9 ja N:o 12; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Eliel Aspelin-Haapkylä, Alfred Kihlman I; V. T. Rosenqvist, Runebergs insats för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland; Biografinen nimikirja; Hornborg, Matrikel; Förslag till svensk psalmbok för de evankeliskt-lutherska församlingarna i Finland, granskadt av C. G. von Essen och Alfred Kihlman; A. V. Ingmanin kirje Alfr. Kihlmannille ja F. O. Durchmanille 19/4 61; Josef Österbladhin, V. L. Helanderin y.m. kertomukset Pohjanmaan heränneitten pappien ajatuksista uudesta virsikirjaehdotuksesta sekä von Essenin ja Kihlmanin arvostelusta; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 5/2 60 ja (luultavasti) 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Harva herännäisyyden edustajista on niin tarkkanäköisesti ja laajaperäisesi seurannut hengellisen elämän virtauksia omassa maassamme ja ulkomailla kuin J. I. Bergh. Kaikesta päättäen hän luki paljon ulkomaankin kirjallisuutta. Hänen kantansa ilmaisee monesti suurtakin edistysmielisyyttä, jos kohta hän toiselta puolen kunnioittavalla rakkaudella tahtoi Säilyttää tosi lutherilaisuuden perintöä. Yksipuoliseen vanhoillisuuteen hän ei kuitenkaan viimemainittua näkökohtaa silmällä pitäen eksynyt. Herännäisyyden koulussa kasvaneena ei Bergh esim. hyväksynyt Saksan uuslutherilaisten käsitystä kirkosta, joka käsitys siihen aikaan oli saanut kannatusta Suomessakin. Muiden kera sitä edusti A. G. Borg, joka sitä puolusti muunmuassa Kuopiossa v. 1856 pidetyssä synodaalikokouksessa, jota tilaisuutta varten hän tässä hengessä oli kirjoittanut väitöskirjan otsakkeella "Inledande betraktelser till augsburgiska bekännelsen" (Alustavia silmäyksiä Augsburgin tunnustukseen). Mitä Bergh ajatteli tähän kuuluvista asioista, esim. Ruotsissakin siihen aikaan väittelyn alaisesta uskonvapauskysymyksestä, näkyy seuraavista hänen veljelleen kirjoittamistaan sanoista: "Nurjamielisyys uskonvapautta vastaan on johdonmukainen seuraus uuslutherilaisten yksipuolisesti objektiivisesta käsityksestä kirkosta, josta seuraa mitä onnettomin sen ja valtion sekoitus ja sentähden myöskin kirkon opin ja järjestysmuodon väkivaltainen ylläpitäminen. Historian todistus Hildebrandin teokratian ja lutherilaisen kirkon caesareopapismin kieroudesta ei näy voivan taivuttaa tätä mielipidettä luopumaan Jumalan valtakunnan rakentamisesta ja ylläpitämisestä maailmallisella mahdilla ja lihan käsivarsilla. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin, että tämä mielipide ei voi käsittää, mitä vahinkoa se tuottaa, että pidetään suuria ratsionalistijoukkoja kirkossa siinä levittämässä totuuden halveksimisen, kieltämisen, epäuskon ja maailmanmielisyyden myrkkyä, jolla he sitäpaitsi oikeammin ajatteleviinkin nähden estelevät ja kahlehtivat hengen, elämän ja voiman kirkossa. Sitävastoin ei sanottu mielipide käsitä, että uskonvapaus on ehdottomasti välttämätön senkintähden, että kirkosta voitaisiin perkata pois kaikki, mikä on julkisesti luopunnutta, vahingollista ja turmiollista, ja että moni semmoisen perkkauksen jälkeen aivan toisella mielellä ja halulla jälleen etsisi totuutta, tosi kirkon yhteyttä".

Mitään huomattavampaa ei Bergh kuitenkaan myöhempinäkään aikoina kirjoittanut. Hänen monet, kirkon ja yhteiskunnan eri aloille haaraantuvat tehtävänsä, joita kaikkia hän koetti hoitaa perusteellisen luonteensa vaatimusten mukaan, eivät suoneet hänelle aikaa eivätkä tilaisuutta siihen. Yksi Berghin puhtaasti teolooginen julkaisu kuitenkin löystyy. Tarkoitamme hänen Kuopiossa v. 1864 synodaalikokouksen tarkastettavaksi kirjoittamaansa väitöskirjaa "Försök till granskning af det kyrkliga inspiratsionsbegreppet" (Kokeilu kirkollisen inspiratsiooni-käsitteen tutkimiseksi). Esitys on tieteellinen, mutta kankeanlainen, ja kirja käsittää ainoastaan 44 sivua. Kuinka vähän aikaa Berghillä oli sen valmistamiseen, näkyy siitäkin, että se vilisee painovirheitä. Itsenäisen tutkimuksen tuotteena ei tekijä myöskään sitä julkaissut, vaan mainitsee, että se on kirjoitettu "pappi Mehringin mukaan". Kaikesta päättäen ryhtyi Bergh syystä tai toisesta niin myöhään tähän työhön, että olisi väärin sen mukaan arvostella niitä tieteellisen kirjailijan edellytyksiä, joita hänessä löytyi. Muutamia kuukausia ennenkuin kysymyksessä oleva julkaisu ilmestyi painosta, kirjoitti hän veljelleen: "Hädässäni olen aikonut enemmän tai vähemmän itsenäisesti, vieläpä sanasta sanaan lainaamalla kyhäellä kirjoituksen inspiratsiooniopista Rudelbach ja Guericken aikakauslehdestä, miten kummalliselta lainatavaralla esiintyminen sitten näyttäneekin — sillä hädällä ei ole mitään lakia". [Sukukirja; Jul. Imm. Bergh, Försök till granskning af det kristliga inspiratsionsbegreppet; J. I. Berghin kirjeet J. F. Berghille 18/5 57 ja 1864 (ilman päivämäärää).]

* * * * *

Heränneitten pappien ylimalkaan harvalukuisista kirjallisista tuotteista mainittakoon edellisten lisäksi vielä seuraavat.

V. 1875 julkaisi herännäismielinen J. V. Johnsson, joka siihen aikaan oli jumaluusopin lehtorina Kuopiossa, siellä s.v. pidettävää synodaalikokousta varten väitöskirjan otsakkeella "Hemmets betydelse för det kristliga samhället" (Kodin merkitys kristilliselle yhteiskunnalle). Kirja, joka käsittää 51 sivua, sisältää vakavia, lasten kristillistä kasvatusta koskevia neuvoja ja hyviä pedagoogisia ohjeita. Tunnustusta ansaitsee varsinkin huomautus siitä vaarasta, joka loisväen ja yleensä tilattoman väestön lasten kodittomuuden takia uhkaa yhteiskuntaa. "Nyttemmin", lausuu tekijä, "ovat papit vapautetut yhteiskunnallisista toimista, heidän ei enää tarvitse pitää huolta seurakuntiensa taloudesta. Mitä toiminta-alaa voipi pitää heille sopivampana kuin kotia? Juuri kotien pitäisi olla papin huolen esineenä. En sitä tarkoita, että pappien tulisi tunkeutua kotielämään siellä neuvoillaan ja muulla vaikutuksellaan anastaaksensa itselleen isäntävallan. Koti on rauhoitettu ala; sinne ei saa pappikaan tunkeutua ilman perheenisän suostumusta. Ja jos tämä tahtoo käyttää häntä neuvonantajanaan, niin tulee papin aina muistaa, ettei hänellä ole oikeutta siellä esiintyä käskijänä, vaan että isäntä sekä jumalallisen että inhimillisen oikeuden mukaan on herrana kodissaan sekä vastuunalainen siitä, millainen tämä koti on. Olen sentähden sitä mieltä, ettei papin pidä puuttua kodin sisällisiin ja ulkonaisiin olosuhteisiin, mutta hänen tulee opettaen neuvoa niille, jotka aikovat perustaa oman kodin, mitä velvollisuuksia heillä tulevaisuudessa kodissa tulee olemaan. — — — Arvelen sentähden, että papit ovat velvolliset saarnoissa ja kinkereillä teroittamaan kodin merkitystä."

Valaiseva ja monen seudun oloihin soveltuva on seuraava herännäisyyden menneitä vaiheita koskeva kohta kirjassa:

"Kotihartaus ei saa eksyä paljoon lukemiseen ja veisaamiseen eikä pitkiin teennäisiin rukouksiin. Edellinen synnyttää kyllästymistä ja väsymystä, viimemainittu totuttaa lasta teeskentelyyn. Se on järjestettävä niin, ettei se siihen osaaottajista tunnu pitkältä eikä teennäiseltä. Varsinkin tulee välttää, ettei se käy kaavamaiseksi, sillä semmoisena se on kaiken vakavamman jumalanpelon surma. Silloin se tuntuu vastenmieliseltä sille, jonka jumalanpelko on todellinen. Tämä vika se oli, joka viime herätysten aikoina sai aikaan sen, että kotihartaus useimmissa kodeissa, joissa vakava jumalanpelko syntyi, kokonaan hyljättiin. Jumalan sanan yhteinen viljeleminen siirrettiin kodista hartausseuraan, koska arveltiin, että sitä täällä vähemmin väärinkäytettiin. Kodeissa ottivat siihen osaa henkilöt, jotka eivät olleet niin vakavasti uskonnollisia; seuroissa elähytti sama harrastus kaikkia. Sentähden pidettiin konventikkelia parempana. Mutta seurauksena oli, että hartaus katosi kodeista ja sen mukana se kasvattava merkitys, joka sillä lapsiin nähden oli ollut. Jumalan sana ei saanut pyhittää kotielämää, ja siten syntyi eripuraisuutta ja riitoja. Lapset vieraantuivat Jumalan sanasta. Kodin pyhyys katosi ja se rauha, jonka sanan vilpitön ja vakava viljeleminen tuo mukanaan."

Mainitsemista ansaitsee niinikään herännäisyyden kasvattaman ja liikkeen menneitä vaiheita yhä edelleen rakkaudella muistavan Jaakko Cederbergin lyhykäinen selitys "Syntein anteeksi saamisesta", jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1875 ja toinen 1876. Tekijä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Jurvassa, oli huolella seurannut äärimmäisen laestadiolais-suunnan leviämistä Suupohjassa, ja hänen kirjansa tarkoituksena oli varoittaa kansaa eksymästä siihen. Vedoten raamattuun sekä monessa paikoin myöskin Lutheriin, esittää hän vakavin sanoin selvästi ja tyyneesti ajatuksensa. Huomattava on niinikään se puolueettomuus, millä hän arvostelee laestadiolaisuutta, jonka oppi juuri siihen aikaan oli kiivasten väittelyjen esineenä. Niinpä antaa hän jo esipuheessa tunnustusta K. A. Heikelin laestadiolaisuuden vaiheita käsittelevälle kirjalle "Kertomuksia hengellisistä liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla", siitä muunohessa lausuen: "Varmaa on, että, jos K. A. Heikelin hengellisistä liikunnoista tekemä kirja on tosi, eli, oikeammin sanottu, jos sen opin uskolliset ovat sellaisia, joiksi heitä siinä kirjassa osoitetaan, niin on oppi täällä etelässä peräti erilaatuinen kuin pohjan-perillä. Niistä heränneistä, joitten oloja Heikel kuvailee, ei sovi olla paljon mitään moittimista, jos heitä rakkauden hengellä tutkitaan. Päinvastoin taidamme kaikki iloita liikunnosta, joka on niin hyviä hedelmiä vaikuttanut, kuin Heikel sanoo sen vaikuttaneen. Sillä harvoin ilmestyy hengellinen herätys niin puhtaana, ettei siihen takerru jotain inhimillistä kuonaa. Mutta toisin on täällä Vaasan tienoilla laita. Se oppi, joka näillä seuduilla on ilmestynyt, on väärä ja Lutherilais-seurakunnan oppia vastaan sotiva. Ei missään kristillinen rakkaus saata eikä saa sitä puolustaa. Se on väärä monessa kohden, erittäin syntein anteeksi saamisesta. Mutta vaikka oppi on harhaileva, vieläpä väärä, niin löytyy heidän joukossaan ihmisiä, joilla näyttää olevan vilpitön huolenpito sielunsa autuudesta. Se on myös muistettava, kun me istumme tuomiolle heidän ylitsensä." [Sukukirja; J. V. Johnsson, Hemmets betydelse för det kristliga samhället; Jak. Cederberg, Syntein anteeksi saamisesta.]

* * * * *

Miten erillään yleisisänmaallisista sivistyspyrinnöistä heränneet papit liikkeen alkuaikoina ylimalkaan tahtoivatkin pysyä, täytyi heidän myöhemmin yhä yleisemmin kiinnittää huomionsa niihin. Jota enemmän herännäisyys levisi ja jota useampien sivistysilmiöiden kanssa se joutui kosketuksiin, sitä enemmän vaati heiltä aika tässäkin suhteessa. Voipi sanoa, että ainoastaan yksi ala jäi heille vieraaksi: estetiikan ala. Se seikka, että niin suuri runoilija, kuin Lauri Stenbäck oli, kuului liikkeeseen, ei riitä kumoamaan tätä väitettä, sillä hyvin vähän huomiota sai hänen runoutensa osakseen heränneiltä, vaikka sen pohjasäveleenä oli särjetyn sydämen valitus ja kiitos Jumalan edessä. Muutamia muitakin vasituisesti runollisia luonteita löytyi heränneissä papeissa, L. J. Achrén, Jonas Lagus, J. H. Roos, O. V. Forsman ja ehkä lisäksi joitakin vähemmän tunnetuita, mutta ylimalkaan ei tämäkään kauniin ala näy vetäneen heitä puoleensa. A. V. Ingmania kyllä varsinkin hänen nuorempina aikoinaan viehättivät Kalevala-runot ja muut suomalaisen kansanhengen tämänkaltaiset tuotteet, mutta emme erehtyne, jos väitämme hänen niihin mieltyneen enemmän vasta heränneen suomalaisen kansallishengen kuin kauneudenaistinsa elähyttämänä. On kieltämätön totuus, että sivistyneet heränneet kirjeenvaihdossaan eivät vahingossakaan mainitse sanaakaan Runebergin runoudesta, eivät silloinkaan, kun koko maassa yleisesti tunnustettiin niiden verraton kultuurihistoriallinenkin arvo. "Vanhan puutarhurin kirjeiden" ajoilta asti merkitsi runoilijakuninkaan nimi heränneissä piireissä enemmän kristinuskon vastustajaa kuin muuta. Ja niissä harvoissa kodeissa, joissa hänen runojaan luettiin, eivät ne päässeet innostusta herättämään ja sydämiä lämmittämään, niinkuin muualla. Sanalla sanoen, runouden ala oli näissä piireissä vieras ala, johon ei oltu päästy perehtymään ja joka ei sentähden miellyttänyt.

Soitannollisia taipumuksia löytyi XIX vuosisadan herännäisyydessä paljon sekä kauneudestaan laajaltikin tunnettuja lauluääniä. Miten ahkerasti näitä lahjoja käytettiinkin heränneitten uskonnollisen seuraelämän palveluksessa, niin olisi voitu saada paljon enemmän aikaan, jos liike olisi hyväksensä käyttänyt maassa heränneen muun soitannollisen elämän saavutuksia ja huolellisemmin valvonut soitannon ja laulun taiteellista kehitystä omassa keskuudessaan.

Sanomattakin on selvää, että kuvaamataiteet olivat tämän ajan heränneille vielä vieraammat. Ainoat kuvat, joita heidän kodeissaan näki, olivat uskonnollisia ja niiden valintaa ei kauneudenaisti useinkaan päässyt määräämään. Tällä alalla, jos millään, karttoivat heränneet arasti kaikkea, joka ei ollut likeisessä yhteydessä heidän "maailmaa" vastustavan uskonnollisen katsantotapansa kanssa. Itsestään seuraa, etteivät he näin ollen myöskään ollenkaan seuranneet kysymyksessä olevien taiteiden alkavaa elpymistä maassamme eivätkä tähän kuuluvista asioista keskenään milloinkaan puhuneet.

Mutta jos taide jäikin XIX vuosisadan heränneiltä syrjään, ja jos he, niinkuin olemme nähneet, eivät tieteenkään alalla saaneet suuria aikaan, niin oli heidän vaikutuksensa, puhumattakaan heidän työstään uskonnollisella ja kirkollisella alalla, monen muun kulttuurielämän ilmiöön sitä tuntuvampi. Etupäässä on tässä muistettava, miten suuri herännäisyyden osuus on suomalaisen kansallisuusaatteen voittoon. Olemme monesti huomauttaneet, kuinka paljon tämän voiton saavuttamiseksi painoi vaa'assa se, että herännäisyys kaatoi maahan ne raja-aidat, jotka vanhojen, epäkristillisten ennakkoluulojen tukemina erottivat eri kansanluokat toisistaan. Ei mikään liike maassamme ole ollut niin kansanvaltainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä kuin herännäisyys. Ja juuri sentähden, että tämän kansanvaltaisuuden juuret olivat Jumalan sanassa, sai suomalaisuuden aate niin vakavan ja intohimoista vapaan pohjan kansan syvissä riveissä. Kansa ei noussut kapinaan ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan sorretun kielensä puolesta, ei vedonnut lihan käsivarteen, kun J. W. Snellmanin herätyshuuto sille ilmoitti, mitkä oikeudet tällä kielellä Suomessa tulisi olla, vaan se astui taisteluun totuuden ja oikeuden sisällisen, Jumalan sanaan perustuvan voiman elähyttämänä. Ilmeistä on, että herännäisyyden merkitys tässä suhteessa oli arvaamattoman suuri. Tuskin ainoakaan herännäisyysliikkeeseen kuuluvista lukuisista papeista vastusti suomalaisuutta, ani harvat olivat välinpitämättömät tämän aatteen voitosta, useimmat kannattivat sitä koko sydämestään. N. K. Malmberg teroitti usein Helsingistä y.m. tulleille säätyläisvierailleen, miten välttämätöntä olisi, että he oppisivat suomea, [Kert. A. O. Törnudd, maisteri K. K. Svahn y.m.] 1877 vuoden valtiopäivillä tehdessään anomuksen Oulun Suom. Yksityislyseon hyväksi, nimitti J. I. Bergh itseään "harmaantuneeksi sotavanhukseksi suomalaisuuden riveissä", [Pappissäädyn pöytäkirjat 1877 vuoden valtiopäivillä.] K. O. Durchman, A. V. Ingman, Jos. Grönberg y.m. työskentelivät sydämen lämmöllä tämän aatteen puolesta, K. K. von Essen teki 1863-64 vuoden valtiopäivillä anomuksen suomenkielen käyttämisestä opetuskielenä suomenkielisissä seuduissa olevissa kouluissa sekä virastoissa, [Pappissäädyn pöytäkirj. 1863-64 ja 1877 v. valtiopäivillä.] ja niistäkin liikkeeseen kuuluneista tai kuuluvista papeista, jotka huonosti osasivat suomea, esiintyi moni, Lauri Stenbäck, [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck y.m.] Alfred Kihlman y.m., suomalaisuuden lämpimänä ystävänä ja tarmokkaana kannattajana. Muistettava on vihdoin varsinkin se, että heränneet papit sointuvalla kansankielellä pitämillään saarnoilla sekä suomentamalla paljon hartauskirjallisuutta kielellisessäkin suhteessa ovat tehneet tienraivaajan työtä ja etenkin sillä tavoin voimallisesti auttaneet suomalaisuuden asiaa eteenpäin.

* * * * *

Heränneitten pappien julkiseen toimintaan kuuluu vielä ennen heistä antamiemme tietojen lisäksi heidän toimensa valtiopäivillä ja kirkolliskokouksissa. Yhden heistä, J. F. Berghin, tapaamme jo tammikuun-valiokunnan jäsenenä (1862). Samanlaiseen toimeen valittiin myöskin J. I. Bergh, joka kuitenkin oli estetty sitä vastaanottamasta. 1863-64 vuoden valtiopäivillä edustivat nämä Savon herännäisyyden merkkimiehet pappissäätyä, ja varsin huomattava oli heidän esiintymisensä sekä valiokunnissa että säädyn istunnoissa. Jos he joskus, niinkuin esim. pitkäksi venyneessä väittelyssä naimattoman naisen täysi-ikäisyys-ijästä, hänen naimaoikeudestaan y.m. tämän kanssa yhteydessä oleviin esityksiin nähden tuntuvatkin vanhoillisilta, sisältävät heidän lausuntonsa tässäkin paljon mietittävää. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia otteita heidän kysymyksessä olevista puheistaan. J. I. Bergh lausui muunohessa: "Hämmästyttävä epätieteellisyys on tullut näkyviin nyt esitetyissä sekä kirjallisissa että suullisissa lausunnoissa, kun naisen yhdenarvoisuus miehen kanssa ja hänen ihmisarvonsa on sekoitettu käsitteeseen, jonka sisältönä on hänen yhteiskunnallinen täysi-ikäisyytensä. On todellakin mitä suurinta epätieteellisyyttä, kun luullaan voitavan sielutieteellisillä perusteilla päästä naisen yhdenarvoisuuteen miehen kanssa, vieläpä hänen asettamiseen tätä korkeammallekin, ja siten kielletään se tieteen, kristinuskon ja kokemuksen tunnustama totuus, että nainen on 'heikompi astia'." Säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen, jossa hän muunmuassa lausui: "Jotta ei kuitenkaan kukaan mielipiteeni johdosta naimattoman naisen suhteesta vanhempien loukkaamattomaan naittajaoikeuteen väärin käsittäisi sitä näkökantaa, jolta minä arvostelen naisen asemaa yleensä tässä maallisessa elämässä, tahdon edellistä lausuntoani selvittääkseni lisätä, että asetan naisen siveellisenä henkilönä samalle asteelle kuin miehen, arvellen täten antaneeni hänelle täyden arvonsa. Mutta pitää säännönmukaisena sitä, että nainen yhteiskunnassa olisi vapautettu siitä alistetusta asemasta, johon Herra Jumala on asettanut hänet ei vain Aatamille ja Eevalle lausumallaan, vaan heissä koko mies- ja naissukua koskevalla sanalla: 'miehesi puoleen pitää sinun halusi oleman ja hän on sinua vallitseva', sitä en mitenkään voi enkä luule sitä koskaan voivani, niin kauan kuin sanotut ohjesanat löytyvät 1 Moos. 3 luv. 16 v. Tämän mielipiteen mukaisesti vastustan jyrkästi kaikkia sellaisia uudenaikaisia emansipatsiooni-pyrintöjä, esittäkööt niitä sitten miehet tai naiset, jotka tarkoittavat naisen vapauttamista tuollaisesta miehestä riippuvasta asemasta, johon Jumalan ihmisille julistama sana ja hänen heille säätämänsä järjestys on hänet asettanut: sillä minä edellytän varmuudella, että kun nainen, joka kehittyy raamatun opista poikkeavissa emansipatsiooni-pyrinnöissä, on saavuttanut päämääränsä, näiden pyrkimystensä huipun, niin on hän naisen täydellinen irvikuva, s.o. nainen syvimmässä alennustilassaan." Vastalauseen säädyn tässä kysymyksessä tekemää päätöstä vastaan teki myöskin J. F. Bergh, johon yhtyivät Sakari Castrén sekä pari muuta säädyn jäsentä. Tässä vastalauseessa sanotaan muunmuassa: "Sitä säädöstä, ettei vanhempien suostumusta naimattoman tyttären avioliittoon vaadita kuin siinä tapauksessa, 'että hän oleskelee heidän kodissaan ja syö heidän leipäänsä' ei voi yhdistää siihen ehdottomaan kunnioitukseen isää ja äitiä kohtaan, minkä Jumalan lain 4:s käsky vaatii. Mutta se sotii myöskin Vanhan testamentin hurskasten esimerkkiä ja Uuden testamentin selvää oppia vastaan. Nämä ovat epäilemättä määränneet vanhan lainsäädäntömme määräykset tässä kohden. — — — Älköön sanottako, että ennenmainitut käskyt ja säädökset koskevat vain niitä aikoja, jolloin ihmisten katsantotapa ja silloiset olosuhteet tekivät ne välttämättömiksi. — — — — Uskomme kyllä, että filantropinen tunto ja inhimillinen ajatussuunta kaikkina aikoina tässäkin suhteessa ovat tahtoneet kulkea omaa tietänsä. Mutta apostoli Paavali ja vanhat lainsäätäjät — — — ovat kuunnelleet toista korkeampaa ääntä kuin inhimillisen tunnon ja yleisen mielipiteen ääntä."

Kuinka vakuutetut Bergh-veljekset sekä Sakari Castrén olivat siitä, että Jumalan sana ehdottomasti vaati heiltä tämmöistä esiintymistä tässä kysymyksessä, näkyy seuraavista J. F. Berghin kysymyksessä olevan väittelyn johdosta pappissäädyn istunnossa Otto Clevelle kirjoittamista sanoista: "Yhä selvemmäksi käypi, ettei säätyveljiemme enemmistö paljoakaan kysy, mitä Jumala tahtoo. Meidän (hänen, J. I. Berghin ja Castrénin) täytyy tuon tuostakin lyödä rintoihimme."

Pietismin vakavan jyrkkä kanta syntiin nähden tulee mitä selvimmin näkyviin monissa Bergh-veljesten, Sakari Castrénin ja K. F. Stenbäckin lausunnoissa. Paitsi heitä olivat herännäisyyden koulua käyneistä miehistä myöskin K. K. von Essen ja Jos. Grönberg näillä ensimmäisillä valtiopäivillä, mutta he esiintyivät verraten harvoin ja varsinkin ensinmainittu useimmiten taloudellisissa kysymyksissä, eivätkä niin jyrkästi pietistisessä hengessä kuin heidän yllämainitut säätyveljensä.

On mielenkiintoista nähdä, millä johdonmukaisuudella heränneet papit näillä valtiopäivilläkin kirkkolakiehdotukseen nähden puolustivat sitä kantaa, jolle liikkeen edustajat alusta alkaen olivat asettuneet. Tämä tulee näkyviin esim. heidän lausunnoissaan kirkkorangaistukseen nähden tehtyjen ehdotusten johdosta. Lempeä J. F. Bergh esim. asettuu miltei Vanhan testamentin kannalle, kun on kysymys lapsenmurhasta säädetyn rangaistuksen lieventämisestä. Miten hän käsitti velvollisuutensa tähän kysymykseen nähden, näkyy seuraavista hänen Otto Clevelle kirjoittamistaan sanoista: "Jumalaa rukoillen olen päättänyt huutaa niin äänekkäästi kuin suinkin raamatunvastaista esitystä vastaan. Tämä tapahtui viimein, kun oli kysymys lapsenmurhasta, jonka rikoksen luonnetta kuvaamaan oli käytetty vain filantropisia järkisyitä kokonaan syrjäyttämällä raamatun sanat. Ääneni ei ole tullut kuulluksi, mutta olen kuitenkin arvellut, että minun tuli puhua ainakin tunnustuksen tähden."

Saman Jumalan vanhurskautta puolustavan katsantotavan vaatimina lausuivat Bergh-veljekset sekä Castrén, niinkuin muutkin herännäisyyssuunnan miehet, protestin sitä mielipidettä vastaan, joka vastusti vetoamista järjestysvaltaan lepopäivän rauhan ylläpitämiseksi. Huomattava on niinikään heränneeltä taholta nostettu vaatimus, että papit vapautettaisiin heidän hartioilleen lasketuista kaikenkaltaisista yhteiskunnallisista toimista, jotka estivät heitä käyttämästä aikaansa yksinomaan sielunpaimenen painaviin tehtäviin. Tähän kysymykseen kiinnittivät esim. K. F. Stenbäck ja Sakari Castrén huomattavilla lausunnoilla säädyn huomiota. Heränneitten sielunpaimenina olivat he tottuneet siihen käsitykseen, että papin viralliset tehtävät ovat vain pieni osa hänen työstään sielunpaimenena.

Varsinkin yhdessä kysymyksessä esiintyi J. F. Bergh tulevaisuuden miehenä. Tarkoitamme hänen lausuntoaan hallituksen esityksen johdosta viinan valmistuksesta. Muut heränneet papitkin asettuivat vielä hieman välittävälle kannalle, jos kohta he lämpimästi puhuivatkin viinan kirouksesta. J. F. Bergh meni pitemmälle kuin kukaan muu, vaatien ehdotonta viinanvalmistuskieltoa. Hän ei turhaan ollut läheltä seurannut ja mieleensä kätkenyt maamme ensimmäisen varsinaisen raittiusmiehen, H. Renqvistin väsymätöntä taistelua "viinan kauhistusta vastaan". Berghin lausunnon pääkohdat olivat seuraavat:

"Se vakaumus, että viinan n.s. kohtuullinen nauttiminen on ainakin tarpeetonta ja hyödytöntä, pääsee yhä yleisemmin vallitsevaksi mielipiteeksi maamme rahvaassakin. Olivathan esi-isämme voimallista ja rotevaa kansaa, ennenkuin heillä oli viinaa. Ja ne nykyajan työmiehet, jotka eivät viljele viinaa, eivät suinkaan sentähden ole työhön kykenemättömämpiä, vähemmän kestäviä ja vähemmän karaistuja, sairaampia ja heikompia, kuin viinan käyttäjät. — — — Tarvitseeko minun monin sanoin puhua viinan väärinkäyttämisen onnettomista seurauksista; siitä ruumiinvoimien heikontumisesta, siitä sielun veltostumisesta ja henkisestä alennuksesta, siitä köyhyydestä, niistä onnettomista avioliitoista, siitä laiminlyödystä lasten kasvatuksesta, niistä taudeista ja ennenaikaisista kuolemantapauksista, niistä mielenhäiriöistä, itsemurhista, lisääntyneistä rikoksista ja siitä syystä täyteen ahdatuista vankiloista, minkä laajalti tavattava viinan väärinkäyttäminen meidänkin maassamme on saanut aikaan? Toivoisin, että kaikki, jotka osaavat lukea, tutustuisivat pieneen, Ruotsissa joku aika sitten ilmestyneeseen kirjaan otsakkeella 'Viinan himosta ja viinan juomisesta Ruotsissa', jonka on kirjoittanut — — — Magnus Huss."

Kerrottuaan tämän kirjan sanoja Pohjois-Amerikassa viinanpolton lakkauttamisesta saaduista kokemuksista, jatkoi Bergh: "Olen palvellut Uudenmaan, Mikkelin, Kuopion, ja Viipurin lääneissä sekä tuttaviltani, joita minulla näissä seuduissa vielä on, saanut kuulla samoista kokemuksista viinanpolton lakkauttamisen johdosta, jonka lakkauttamisen aiheuttivat katovuosien tähden annetut asetukset, sekä siitä että vanhat turmiolliset viinan väärinkäyttämisen seuraukset heti näyttäytyivät, kun kieltoaika loppui. Minä ja epäilemättä me kaikki tiedämme, että viinanryyppääjät itse tai ainakin useat heistä, jos kohta alussa vastoin tahtoaan, ovat päässeet kokemaan, miten viinan poistaminen on hyödyttänyt heidän terveyttänsä, tapojansa ja varallisuuttansa, ja he ovat toivoneet, että Jumala taivuttaisi lainsäätäjäin sydämet kokonaan kieltämään viinan valmistuksen. Näillä syillä rohkenen mitä vakavimmin ehdottaa, että sekä kotitarve- että tehdasviinan poltto maassamme, lakkautettaisiin, poikkeuksena vain se, jota tarvitaan lääketieteellisiä ja teknillisiä tarkoituksia varten. Kernaasti mahdamme me, joille ruokaryyppy näihin asti on ollut niin mieluinen ja hyvänmakuinen, uhrata sen niin tärkeää tarkoitusta varten, sitä suuremmalla syyllä kun meidän täytynee myöntää seuraavien mainitusta kirjasta lainattujen sanojen totuus: 'Tärkein on varmaankin kirkon palvelijain antaman esimerkin vaikutus. Niinkauan kuin pappi viljelee viinaa vaikka kuinka kohtuullisesti, ei voi hän opillaan ja varoituksillaan sanankuulijoissaan vaikuttaa viinan väärinkäyttämisen poistamista. Luopukoon hän itse tästä alhaisesta nautinnosta, niin on hänen työnsä tuottava siunauksesta rikkaita hedelmiä. Hän on saava paljon siunausta sen vähän sijasta, josta hän on luopunut, sen vähäpätöisen sijasta, josta hän on näyttänyt voivansa kieltäytyä. Sillä tavoin tulisi lainsäädäntö hyvin yksinkertaiseksi eikä tarvittaisi laveasti väitellä siitä, mistä rahat ovat otettavat kansakouluihin ja muihin hyödyllisiin laitoksiin, sillä yksin viinan poistamisen kautta saadut säästöt riittänevät siihen'."

Tätä jyrkkää kantaa vastaan, jota S. Castrén ja jotkut muutkin väittelyn aikana yhä enemmän lähentelivät, esitettiin paljon vastasyitä. Muiden kera huomautti J. I. Berghkin niistä epäkohdista ja vaikeuksista, joita hänen veljensä ehdotus olisi omiaan synnyttämään. Kaikkia näitä huomautuksia vastaan puolusti itseään J. F. Bergh niin voimallisesti, että hän äänestyksessä sai 9 ääntä ehdotuksensa puolelle. Näistä äänestäjistä oli ainakin Castrén yksi. Enemmistön päätöstä vastaan pani Bergh vastalauseen.

Mitä heränneitten pappien esitysten muotoon tulee, on myönnettävä, ettei kumpikaan Bergh-veljistä ollut etevä puhuja. Etenkin J. I. Berghin esitystapa oli raskasta ja liian laveaa, ja sama vika haittaa, jos kohta vähemmässä määrässä, J. F. Berghinkin valtiopäiväpuheita. Sitä syvällisempää ja kristinuskon ytimeen suoranaisemmin tähtäävää kuin ehkä kenenkään muun silloisen pappissäädyn jäsenen lausuntojen johtavat aatteet on heidän puheensa sisältö. Harvinaisen voimallisesti ja sitäpaitsi huomattavan täsmällisesti ja loogillisesti puhui K. F. Stenbäck. Muodollisessa suhteessa sujuvia ja sanojen valintaan nähden tarkkoja ovat niinikään von Essenin ja Castrénin puheet.

Tarkastaessamme pappissäädyn pöytäkirjoja 1863-64 vuoden valtiopäivillä, johtuu ajatus heti alussa heränneitten käsitykseen alamaisten suhteesta esivaltaan. Olemme ennen viitanneet siihen, että he ylimalkaan mitä jyrkimmin vastustivat kaikkea, joka kaukaakaan asettaisi heidän lojaalisuutensa epäiltävään valoon. Tämä lojaalisuus pistää silmään liikkeen kiihoittavien käräjäjuttujenkin aikana. Ja sama oli heidän katsantotapansa myöhempinäkin aikoina. Kuvaava on esim. seuraava kohta muutamassa J. I. Berghin v. 1863 kirjoittamassa kirjeessä: "Mitä tuleekaan ajatella ja sanoa sanomalehtimiehistämme, varsinkin räyhäävistä suomenkielisistä, jotka peittelemättä ja huutaen ilmaisemallaan myötätuntoisuudella Puolan hurjaa kapinaa kohtaan tarkoituksella syöttävät kansalle kapinallisia aatteita. Näkyy, että he johdonmukaisesti kasvattavat kansaa kapinaan — tulevaisuudessa". Mitä suurinta varovaisuutta noudattivat heränneet ylimalkaan sanojenkin valinnassa, kun oli kysymyksessä esivallasta ja varsinkin hallitsijasta puhuminen j.n.e. Mutta kuultiinpa 1863-64 vuoden valtiopäivillä tässä suhteessa heidän ryhmästään vastakkaiseenkin suuntaan meneviä lausuntoja. Olemme ennen (IV, 278) huomauttaneet J. F. Berghin kirjeestä "von Essenin ja muiden rabulismista". Muissakin hänen näiltä valtiopäiviltä kirjoittamissaan kirjeissä löytyy samankaltaisia huomautuksia. Samalle kannalle asettuu kirjeissään myöskin J. I. Bergh. Essenin lausuntoja ei kuitenkaan pidetty hyvinkään vaarallisina, mutta sensijaan herättivät muutamat K. F. Stenbäckin sanat suurta hämmästystä, ne kun säädyn puhemiehen ja useimpain sen jäsenten mielestä olivat valtiollisesti vaarallisia. Jo siinä istunnossa, joka käsitteli kysymystä painoasiamiehen ilmoituksesta sanomalehdille, että kertomukset valtiopäivien toiminnasta joutuisivat rajoittavien supistusten alaisiksi, teki Stenbäck vakavan muistutuksen tätä toimenpidettä vastaan. Kertomalla muutamia kohtia keisarin valtaistuinpuheessaan Suomen kansalle vakuuttamastaan luottamuksesta, hän näet lausui:

"Ken epäilee näiden Hänen Majesteettinsa ihanien, sydämiin kätkettävien sanojen vilpittömyyttä? Jokainen rehellinen suomalainen on, niinkuin toivon, vakuutettu siitä, että ne ovat kotoisin sydämen syvyydestä ja todella semmoisiksi tarkoitetut. Kuinka on sentähden mahdollista, että Hänen Majesteettinsa heti sen jälkeen, kun hän ne on lausunut, olisi suostunut kovennettuun sensuuriin valtiopäivien keskustelujen vapaata esittämistä vastaan sanomalehdissä! On selvää selvempää, että tämä käsky herättää kipeätä levottomuutta ja epäilystä jokaisen rehellisen suomalaisen povessa sekä että sen täytyy häiritä sitä luottamusta, joka nyt on olemassa korkeasti rakastetun, Armollisimman Suuriruhtinaamme ja meidän välillä. Tätä ei mitenkään voi muulla tavoin selittää kuin siten, että Hänen Majesteettiansa on eksytetty ja johdatettu harhaan. Kuka on sen tehnyt? Suuriruhtinaamme tunnustaa meidät rehelliseksi ja uskolliseksi kansaksi, mutta omat miehemme eivät tahdo suoda Suomen kansalle iloa saada todellisesti osoittaa, että valtiopäiväasioitten vapaa arvosteleminen sekä vahvistaa rakkautta hallitsijaan että kehittää Suuriruhtinaskunnan menestystä. Vilpitön ajatukseni on sentähden, että Suomen kansan luottamusmiesten näillä valtiopäivillä tulee poistaa se tahra, joka valtaistuimen edessä on isketty kansaamme."

Vielä jyrkemmästi esiintyi Stenbäck, kun oli kysymys valtiopäivien suhteesta valtiovarojen hoitoon. Hänen käyttämistään "sopimattomista mahtisanoista" eivät pöytäkirjat mainitse muita kuin "lahonut valtiolaitos", mutta keskusteluista käy selville, että puhemies keskeytti hänet. Niinikään tiedetään, että Stenbäck pakotettiin säädyltä pyytämään anteeksi varomattomia sanojaan. Tämän katsantotavan jyrkin vastakohta heränneitten piirissä eduskunnassa on J. I. Berghin 1877 vuoden valtiopäivillä tekemä ehdotus, jonka säädyt sittemmin hyväksyivät, että miljoona Suomen markkaa annettaisiin Venäjän armeijan silloisessa sodassa turkkilaisia vastaan haavoitettujen avuksi.

Muutoin huomaa selvästi, etteivät pappissäädyn keskustelut myöhemmillä valtiopäivillä kanna samaa läpeensä uskonnollista leimaa, josta tämän säädyn istunnot ensimmäisillä valtiopäivillä tunnetaan. Se seikka, ettei J. F. Bergh silloin enää ollut mukana, ei tietysti ratkaise asiaa, jos kohta hänen valtaava kristillinen persoonansa olikin omiaan voimallisesti tukemaan kaikkia niitä, jotka tahtoivat ohjata keskustelut uskonnolliseen suuntaan, vaan riippuu erotus pääasiallisesti siitä, että taloudellisten kysymysten luku lisääntymistään lisääntyi. Myöhemmilläkin valtiopäivillä oli herännäisyydelläkin edustajia — J. I. Bergh, O. H. Helander, Sakari Castrén, F. O. Durchman y.m., — mutta hekin olivat pakotetut kohdistamaan huomionsa niin moniin käytännöllisiin ja taloudellisiin toimiin, ettei heidän uskonnollinen kantansa niin selvään tule näkyviin kuin ensimmäisillä valtiopäivillä. Se vain tiedetään, että valtiopäivätyöt ylimalkaan tuntuivat heistä hyvinkin vastenmielisiltä ja heidän uskonnollista elämäänsä häiritseviltä. Tämä sävel kuuluu selvästi esim. seuraavasta O. H. Helanderin veljelleen 1877 vuoden valtiopäiviltä kirjoittamasta kirjeestä:

"Täällä olen nyt Helsingissä valtiopäivillä enkä voi asemastani valtiopäivämiehenä muuta sanoa kuin: qvid Saulus inter prophetas? (mitä tekee Saulus profeettain joukossa). Jos luon katseeni oikeaan tai vasempaan, kohtaavat minua tiede ja periaatteet ja niitä katsella töllistän kuin lehmä uutta veräjää. Mitä näihin asti on tapahtunut säädyn istunnoissa, ei ole mistään arvosta, eikä minulla vielä ole ollut syytä esiintyä. Asemaani olen koettanut käsittää siten, että kykyni mukaan koetan seurata asioita, muodostaa mielipiteeni ja äänestäessä lasken ääneni vaakaan. Tällä tavoin en suinkaan tule huomatuksi, mutta kuinka toivonkaan pysyväni huomiota-herättämättömänä, niin vähän huomattuna, ettei kukaan tietäisi minusta mitään. Niin myöskin mikäli asia koskee täkäläistä kristillistä elämää. Vieraita kieliä kuulee tälläkin alalla. Castrén on minulle hyvä veli ja ystävä, vanhoista ystävistä ovat Otto Hjelt ja hänen rouvansa vielä niinkuin ennen. Mitä muihin tulee, niin — — se teologia, se teologia, kuinka pettävä portto se onkaan! — — — Kirkkolaista jatkuu kuumia väittelyjä valiokunnassa. On huolestuttavaa, miten kirkkolakimme käynee. Vapaamieliset tahtovat anastaa kaikki eivätkä soisi kirkko-raukallemme mitään."

Heränneitten esiintyminen kirkolliskokouksissa ei ole omiaan herättämään suurempaa huomiota. Toiset heistä, niinkuin esim. J. I. Bergh, K. K. von Essen, Josef Grönberg, henkikirjuri K. A. Malmberg (IV, 92-93) käyttivät ahkerasti sananvuoroa, toiset, niinkuin V. L. Helander, J. V. Johnsson (IV, 285), K. F. Pfaler (III, 571), H. K. T. Brofeldt (IV, 110) harvoin tahi ei kertaakaan. Se aika on mennyt, jolloin heränneet yhtenä miehenä, niinkuin 1842 vuoden pappeinkokouksessa Turussa, esiintyivät erityisenä, kaikista muista eroavana joukkona. Heidän silloin edustamiaan mielipiteitä kannatetaan jo monessa suhteessa valtion ja kirkon kokouksissa, jos kohta toiselta puolen myöskin on myönnettävä, että herännäisyydessä tapahtunut hajaannus suuressa määrässä on estämässä tuota yksimielisen jyrkkää taistelua totuuden ja oikeuden puolesta, josta XIX vuosisadan herännäisyyden aikuisemmat vaiheet tietävät niin paljon kertoa. [Sukukirja; Biografinen nimikirja; Pappissäädyn pöytäkirjat 1863-64, 1867, 1872 ja 1877 vuoden valtiopäivillä; 1876 vuoden kirkolliskokouksen pöytäkirjat; Josef Grönbergin y.m. kertomukset 1863-64 vuoden valtiopäivistä; J. F. Berghin kirjeet Otto Clevelle 28/11 63 ja 13/9 64; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille toisena pääsiäispäivänä 1863; O. H. Helanderin kirje Reinhold Helanderille 14/2 67.]