II. (continued 3)

Vielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä rannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti esm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja ja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin isosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu kannattavaksi. Eräs karjalainen, Elias, viralliselta sukunimeltään Kondratiev, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti olevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle Pietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.

Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.

Sittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta, joiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan jonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä vähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista, minkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus jäämeren rannikolla paljaan nautinto-oikeuden nojassa, vai tapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. osittaisen eli täydellisen omistusoikeuden perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä vailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä tekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat saada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että puheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla, Sillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu toisen alueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä omalla alueella, keltään lupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis jälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.

Väärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä tarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä rannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta itään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan alueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei voi olla eri mieltä.

Yleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön (reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme nykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut. Mitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan kaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei ajatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain lännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että niitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain vaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet kulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella sentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi koitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa ja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei huolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään muuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa esm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: "nykyiseen itärajaan tietenki", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.

Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" — näin on ilmeisesti ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain, traktatein, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä, ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa oikeastaan oli.

Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet sekavampia kuin moni ehkä luulee.

Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G. Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku 50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt, ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.

Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa. Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.

Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841, 5 vihko, siv. 59: "— — Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan; tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet (s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat, ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian, Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan alle."

Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2) niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3) niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta, kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota riidan-alaista keski-aluetta.

Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että kesällä 1595 — rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta — valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan: Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten "Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa jäämeri.

Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.

Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä, ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee kappaleen matkaa lännen puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen keski-alueen kokonaan piti tulla Venäjän alle — arvelu, joka sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.

Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on siis liikkeelle pantava.

Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä, norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.

Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu. Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan keskivälillä? Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli Maattimuotka; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa, muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].

Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että rauhakirjassa vasituisesti mainitaan Varankia rajan pääksi ja 2:o että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat, pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä paikalla seisoisi Varangin vuono (Varangerfjord), sitte ei olisi paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen, ainaki etupäässä, maata, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä (Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2 painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18, jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta 1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868, ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä (Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta, nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita, ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata, näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan, jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä, kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen (icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava, että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki. Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono (lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut, johon siten Petsamonvuonon molemmat rannat olisivat kuuluneet. Kun nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan liiallisista vaatimuksista.

Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt Kuusamossa ja Kuolajärvellä.

Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin, ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin hävitystä. Sovinnollistenko seikkojen tähen näillä seuduilla pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli — jumalanhuoneen polttaminen? Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.

Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon, että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen; voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin Muotkaan?

Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen Täyssinän rauhakirjan kanssa.

Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin Ruijan rannikko Varankia myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi, toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.

Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan. Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".

Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.

Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on 1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä. Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan muuta rajanpäätä maholliseksi — eivät he ainakaan tietääkseni ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna Skripitsinan toimittamaan Lapissa keskenjäänyttä rajankäyntiä", ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi Iivaarasta mainitaan — Inaria, eikä myöskään rajanpäätä merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää, että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan suhteen paljaaksi viittaukseksi, joka vasta oli noudatettava eli noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki", jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan, että rajan piti kulkea halki Inarin; sillä rauhakirjahan sanoo, että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti määrättiin?

Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää, että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi. Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi, on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle jääpi vain historiallinen arvo.

Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596 vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle — eli kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi, eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä, ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin, eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty mitään muistutusta. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?), joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148—9). Jos Venäjä olisi pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia, ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801—1804 valmistettiin Pietarin keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren, Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä ja 12—13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa — eli toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta — jääpi Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy, joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan nientä[15].

Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi, oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826 jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen, on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on, että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi, isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm. tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen — johon luopumiseen sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa (ks. Suomi, 1840, siv. 152—3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä) Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka, miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi aivan käsittämättömäksi. — Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.

Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää, vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla. Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa eikä yhteisaluetta, niinkuin jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks. Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa), päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.

Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.

Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet: että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin. Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme semmoisekseen.

Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla, että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus (condominium). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva, joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella — ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus. Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni; eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi ollut osa.

Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi, jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja. Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä". Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava? Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan, että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin lapsus calamina, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita — ja ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen, että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta, niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme, meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen, että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153). Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa; kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin Inarissa kuin Suonjelassa.

Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa. Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan omistusoikeuden harjotus omalla alueella.

Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm. osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin silmiä pidetty auki — tosiaanki kova muistutus vasta pitämään Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia korvausta koko siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton; joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi, tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa, jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.

Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä Venäjältä vei 20—50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon, Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen (översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?

* * * * *

Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä; ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon. Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy Muotkavaaraan; eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee — Muotkavaara (eli Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa (ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille, jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset, eli nougorodilaiset eli ruotsalaiset eli ketkään muut rohjetko siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. — Edellisessä on jo mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi oikeutten puollustamisessa.

Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.