II. (continued 2)

Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: "Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle."

Potseikasta Vaitokupaan.

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista, joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia Goebelin, jonka kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä 1879, ja usmanalaisen karjalaisen Jepifanovan, jonka kanssa samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin Supuskan (ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu 10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on Skorbähha guban lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata; se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä, vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin Karpion pahta nimisen korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään. Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista kuljettamassa, nimittäin valaskalaa. Kala oli kiinnitetty laivan kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin kohallaan pysymään. Sen nimi oli Gratia ja se oli yksi niistä kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi, liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää. Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä maannut kuka tiesi kuinka kauon. Malici muuten tahtoi väittää, että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia kollisioneja voidaan karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu, joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni goaskem-njarga, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä, vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä, Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa. Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä — toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy, kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti, länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop. Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.

Vaitokupa ja Kervana.

Vaitokupa, venäjäksi Vaideguba, lapiksi Aidevuodna (Aitavuono), on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa. Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja "epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, Pihlfeltille, joka täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P. oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P., vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5—6 huonetta paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa — asia, josta kyllä sietää mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan toiselta kauppiaalta, Bernh. Sehlströmiltä, kylässä oli yhteensä 12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9 lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2 pienempää venettä. — Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2 löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä, yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle 500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki. Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin Kervanaan, jota tulee kolmisen virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana, jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk. Sunin talossa — josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty kahvittamatta — on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista 3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä. Ulkopuolella kylää on Lunnisaari niminen pieni luoto, josta ei kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle haminalle. — Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham Rikinän eli oikeammin Reginan, joka eilisiltana oli Vaitokupassa saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän, joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk. ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella vielä oli laajat — lumikinokset.

Pummanki.

Pummanki — ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin kirjotettavan — on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin 10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa. Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40—60 penikuorman päästä, kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle. Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla, joista pohjoisen nimi on Muotkan perä, eteläisen Haminanperä. Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea vaara, Haminantunturi. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki, joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti, niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme: koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea. Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi terveisiä. Toisen näistä, Kuoringin talon pojan, tapasin ja sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti Kukkeaa eli Kallunkia, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan. Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella oli turvemökki, jossa erään rautio Ahosen leski asui. Häneltä oli mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat — samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan! Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin. Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi 28-vuotias ja nainut, nuorempi 5—6 vuotias, syntynyt isän kuoleman jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin sivumennen niityn laidassa komeoita Trollius-kukkia, useoita ranunculus-lajeja ja umbellateja, cornus svecican, muutaman punaisen alsinacen, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi, Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G. Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M. Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H. Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er. Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen, J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.

Pummangista Nurmensättiin.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin. Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki Sunnari pnolikasvaneen poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K. Wenberg — sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä 1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa, myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa 6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa olla Haabrandsnäs, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme Maattivuonon (Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on. Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi, sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta ja asuinrakennuksia — se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8—9 illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa kuulusain Haaneian saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi kutsutut Han- eli Hen-öarne, meidän kartoissa arvaamalla pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen. Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs Kuikansukuinen lintu, Lunni. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää, tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita lintuja myöski haahkatelkkä tavataan. Lintujen pyytämiseen ei kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa; lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia. Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10 osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12 vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt 30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet, osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90 kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. — Itse korjattava heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200 leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua, ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän talviheiniksi.

Nurmensätti, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella. Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä, pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen, vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään" kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen — joka ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi, käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään. Kauppias oli nimeltä Anton Dahl, syntyisin Norjasta, vaan nykyään asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä. Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija — frouva lasten kanssa makasi porstuan toisella puolen — jäin mielihyvälle taloon, jossa hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin, s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies, oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.

Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä, karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki. Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi! Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p. heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen — sillä vuono kulkee länsi-etelään päin — ja kun vuonon suu on aivan lähellä Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat, on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50 sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli arvaten 8—900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi; levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni lahti, Iivananmutka, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen, toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, Trihvananniemen kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan Parkkinaksi ja johon luetaan näiltä paikoin pari neljännestä — vuonon koko pituus on 1 1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat, vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4—5 syltää korkean mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi, vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä, ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

Karjalan kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi perustajani sanottiin paikalle tulleen 12—13 vuotta takaperin, siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki, Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla, näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia — nythän oli pyhä, siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin olevan Mikulainen. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa, vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli, alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä, kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis. Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, Knjäsuhan joki, joka tulee penikuorman päässä olevasta Knäsään järvestä; Karjalan kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan Manasterin kyläksi, syystä että kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari — Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16 taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan Trihvanantunturiksi, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen, jyrkempi ja korkeampi vaara, Ristitunturi. Kylä on samanikäinen kuin Karjalan kylä eli 12—13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen, eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä," mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?" "Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot, joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.

Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla, mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia, enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla, sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla. Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa; harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista koetin jotain vuosilukua löytää.

Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja. Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla, sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.

Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että "kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." — Tässä johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa; kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen, vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene senaatori (!)"

Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle ruplan setelin — miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10 kopeekkaa — vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään, ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa — enempää ei nim. talossa löytynyt.

Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas Nurmensätin satamaan.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen, mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia, sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni, että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin varsinaisella löytöretkeiliällä.

Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain, ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:

Koltan kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2, vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia, s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä arvata noin 70 hengeksi.

Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen itä-puolella.

Manasterin kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87 henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa soutuvenettä.

Karjalan kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16 lehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin 80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on luullakseni vähän isompi snjokkua).

Kun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan pienen haarajoen, Kakarkan, suulla.

Kakarkan kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista (lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka ja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.

Parkkinan 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja vasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra Dahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.

Iivananmutkan 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin 4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen talon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.

Trihvananniemessä oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui 18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä noin 40 lammasta. — Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään, niinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.

Koko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin 300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70 kolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä 1 suomalainen perhe.

Vielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4—5 penikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko Petsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä ja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta paljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14—15 kruunua syllältä; halot ovat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea vaara, Oleni gora eli Porovaara.

Sutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka tänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat kesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle. Sama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan etelä-Varanginki rantaa.

Petshingin luostari.

Petshingin eli Petshengan luostaria on suomalaisilla erityinen syy muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää, luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä muuan sana sen muistoksi sanottu.

Luostarin perustaja oli eräs Trifan eli Trifon niminen mies, kotoisin keski-Venäjältä — Novgorodista eli Torshokista. Hän oli aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon, hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia. Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, julma nimeltä, v. 1556 antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa olleeksi.

Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20 munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa, minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin piti kauppahuoneelle jättää.

Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta, muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho Vesainen, joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut, ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan. Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin, sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia — niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen, mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava, että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu suomennettuna:

"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta. Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N., Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii. Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion. Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise. Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin. Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".

Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen, sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku kaikkiaan olisi ollut 200. — Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.

Käsikirjotus sitte jatkaa:

"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi. Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella, niihin ei ruotsalainen päässyt."

Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki, menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.

Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä; sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa "Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

* * * * *

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata. Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina, jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on, etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta, ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea vahingonteko viholliselle, vaan — kenties — määrätty asia: Lapin seikkain järjestäminen toiselle kannalle. — Mitä Vesaisen varempaan retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus, jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava; semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle Iivana julman ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki, joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi. Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen, rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan. Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään vangiksi otetun, Ahma nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä, s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä — mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita näissä retkissä on runonteolle tarjona.

Toinen yö Nurmensätissä.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt, vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi, ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan, puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella. "Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen, mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli — passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin, varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D. toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme, suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut: kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa, niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava, saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä hopusti kuluisi.

Nyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska se ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi matkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja jätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja sitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois, kulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut mitään puhetta.

Niin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun kuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen minuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen virkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä epäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei kertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti myöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat tarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa à la russki.

Stanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin heidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä kyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan, niinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen, kuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin viimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että aikaisin aamusta lähettäisiin.

Hra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen niistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin Baranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli muuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli muassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili sitä hyvin ahkerasti — se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä oikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki menneen-öiselle vuoteellemme.

Vaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää; kovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin olin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä mahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti huoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa määrässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä kohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan kuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen seinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan nukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen ulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen akkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli naali (canis lagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen kun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten huoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi nyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa, päästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä lailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän ajan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon uuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan ulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi eläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja katsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti peljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni otus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki, uros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli katsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia kohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella palasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman hiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta; vaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi, ja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä taas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.

Jo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti odottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin, kuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa edeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan aikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani vielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki suunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri aamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta, jossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä tavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon minua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin muistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen oli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen josta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin olisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki koko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei erittäin kehuttava loppu ilolleni.

Kuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista kiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki yritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka kautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä tiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini, isännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken takaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja menin varovasti ulos.

Oli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei voinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein huippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun merelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta kiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä oli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain ja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin. Saadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen oleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan vaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven kiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen miehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin kohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa pyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen makaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen kimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä valveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa useoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni palasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen valveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja hypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun sen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti, ja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen perästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen vämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin yksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva, ettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada muuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle, jolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä oudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja sittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä Dahlin taloon.

Täällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta hra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta pitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin matkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi hänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte riensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni oikein selville saanut.

Kun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle, oli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä heille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin kohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin viiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti. Kevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset asianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja täysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja naalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman tahtonsa ja taitonsa mukaan.

Nurmensätistä Jaakobselvaan.

Matka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta penikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa kalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean sadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on katkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet juoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita käytetään haminapaikoiksi.

Ensimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on Peuravuono (venäjäksi dolgaja gubaa), johon Petsamon suulta tulee runsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9]. Vuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan soukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu kahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen länsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon vesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista tannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat molemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin että ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea ulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä kuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla asui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä yksinäinen Suomen mies, eräs Seppälä Kolarista; heillä oli yhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei. Sisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä Trihvananjärvestä läheltä Petsamoa.

Peuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin katsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut syönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova nälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa, vaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä tahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei minulla vielä ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin toisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee väärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten sain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut, vaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon nukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.

Peuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet sisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat telttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23 ruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla, he jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten, vaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin ja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja mustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen sitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan vaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan "loutteeksi", konttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen puolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle. Tarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon pohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen, maito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani leivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja tyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä rippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni sietänyt liiallista huolehtimista.

Peuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan kapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan yhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin paljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin matala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan siitä kahloa poikki. — Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi, että taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita Kuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on liian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten venäläisten haltuun.

Lähin vuono Peuravuonosta länteen päin on puolen penikuorman päässä

Suolavuono, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi kutsuttavan "hasarnoi gubaaksi". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin kallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka suu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee pieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka edessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa ei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia autioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku aika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia. Metalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.

Tässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä puoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa eteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.

Stolbovanlahteen. Se on pienoinen, suoraan etelään päin painuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja pituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku kapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri paljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi kaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka, niihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän loivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina kalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi tulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä yli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut ketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi kerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa yhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis suomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla ostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1 lehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa jo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on Stolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle päin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa "laassaa" eli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä on mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen saaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä että se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella kuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi jähtiä.

Stolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan päässä rajajoelta.

Lapinmutkan pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs norjalainen kauppias Osk. Knudsen, ja eräs suomalainen; niillä on joitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä kesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää kohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan kuljimme suoraan.

Jaakobselvaa kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme kuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan täytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki, laskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen venäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle on rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta taas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä rakettu kirkko, "Oskarin kappeli". Kun niemen kaitaisen kannaksen yli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki rannalla seisoi 6—8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta (ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku puolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin yksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon venäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä norjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin kapea — eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole — että muutamalla aironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei norjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.

Ne lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet, olivat kaksi veljestä nimeltä Jouna (Joonas) ja Piera (Pehr, Pekka) Nilsen. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen huonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka teki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea ruplaa. J. purskahti nauramaan. "Onko siinä liian vähä? No pannaan 25 kopeekkaa lisää". J. taas nauramaan. "No mutta veli kulta, kovin mahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?" J. vain yhä nauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle, vakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti rahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja niin erkanimme.

Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.

Sittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta norjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä aineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu alue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian vähän?

Niinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt yksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän Lapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä ja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen päin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään päin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik. etelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen, josta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti toiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara alkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea Petsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan sekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa. Koko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.

Jos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä pyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä sen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä hankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää, että tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen kautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos kohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki siellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä rannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen vahvikkeen ja tuen.

Mutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella on osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin verrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on niin niukka kuin suinki.

Mainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o vastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o korvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta, mikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa sanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta ja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin tullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen mainitsevat.

Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta. Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää, niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-virstasta; vaan molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut vuonojen pohjassa arvokkaita — ei tosin maalaatunsa tähen, vaan senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja vasta 5—6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik., ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat, joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, eivät tee edes 12 neliövirstaa, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva, kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5, Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa olemaan pienempi kuin Rajajoen alue — tosiaanki ensi kuulemalta kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik. metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on: 1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella, koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin, johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon, jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet, vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat yhenveroiset.

Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?

Valitettavasti, niinkuin näemme — ei mitään.

Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595, jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826 tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia — vähempi osa kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) — vaan yliherruutta vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin, että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa, ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].

Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin. Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen, ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä jäämereen! Kumma olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.

Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan asti!

Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava kummanki perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä molemmasta vaatimuksestansa, täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa osota.

Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla, voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa, jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita, on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun, toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu, kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat vakinaiset asukkaat koko rannikolla.

Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä. Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40—50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes jossaki määrin on poistettava, tulisi näitten paikkain välttämättä kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat alueensa joutumista Suomen alle.

Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla, näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan, ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten Nurmensättiin. — Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.

Ikävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä, että maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se rannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun rannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan monta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä nousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja v. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia harvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä perhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia Paatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää tuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen että Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen Nuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain teki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis silloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20—30 asui meren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia oli lähes 600:

Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla suomalaisia arviolta …………………………. 100. Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. … 70. Jaakobselvan ryssät, arv. ……………………….. 10. Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ……………….. 10. Stolbovanlahessa, suomalaisia ……………………. 11. Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. ………………….. 4. Petsamossa: karjalaisia …………………………. 87. " ryssiä ……………………………… 87. " lappalaisia (luth. usk.) ……………… 35. " norjalaisia …………………………. 15. " suomalaisia, arv. ……………………. 5. Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. .. 70. Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv……………….. 10. Pummangissa: suomalaisia ………………………… 183. Kervanassa: suomalaisia …………………………. 50. " norjalaisia …………………………. 3. Vaitokupassa: suomalaisia ……………………….. 40. " norjalaisia ……………………….. 16. Yhteensä 806.

Muutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei ainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun esm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet 168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen 150.

Silminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään on ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa järjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai entinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että ainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin luultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin jäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta vain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa; siis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan olisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut syntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä onnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.

Vasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet siis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin papin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme Jaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat luetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia (luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian vähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän vaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen halukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_ aivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää rantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat jokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa paljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat autiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen mukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta, jos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä ja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan löytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset riidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin. Tosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen itäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin, vaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä siihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki kohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä kuin kartta näyttää. — Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella Vaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet ulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi saada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen joku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan kaksiki), nimeltä, jos en erehy, Karpion pahta.