← Table of contents
Suomalaisen teatterin historia 2

V. (continued 2)

Reading edition

Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.

— Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien — hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" — ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" — Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." — Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan: "En voi lausua kuinka se vaivasi minua." Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään ruotsalaista näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin suuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. — Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina — jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä — sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi — hän täällä ainoastaan muistutti kulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' — se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' — kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on kosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' — Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi — ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. — Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat suomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."

Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansamme omia henkisiä voimia. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.

Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs nimimerkki L. H. D:ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan — — ei edes tavallista teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään häväistykseen".[103] Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? — Kirjoittaja sanoo olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni "valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".

Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare" (Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.

Sotako vai rauha teatterikysymyksessä?

Tuleeko sota vai rauha?

Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin? Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana nouseva Vesuviuksen laavasta?

Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren. Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä, joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää, tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää. Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.

Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, — 40,000, — 50,000, — 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee, jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.

Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys. Mitä on voitettu?

Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide, huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.

Siihenkö pyritään?

Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä — ja omilla rahoillaan.

Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa! Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.

Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;[104] muurit nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät — lyhytnäköiset! — koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää toisiaan. Kauniina syyspäivänä — taikka talvipäivänä — asuu sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika tulee, hän ottaa saaliin.

Vielä kerran: siihenkö pyritään?

Lienee viisasta olla lykkäämättä rauha kauvemmas.

Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy saada elää — huolimatta vastapuolueen sanomista.

Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.[105]

Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu; mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.

Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä, joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin tyhjäksi.

Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.

Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.

Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.

Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa — ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja — voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.

Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.

Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.

Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön — nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa — osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.

Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.

Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari — palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]

Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja sentähden on nyt saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". — Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.

Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli, että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi. Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4 julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:

Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:

Litt. A.

1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p:stä heinäk. 1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk vuosittain kultakin osakkeelta.

2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.

3. Yhdistys ylläpitää:

a) ruotsinkielisen puheosaston, johon otetaan näyttelijöitä Ruotsista avuksi, b) suomenkielisen puheosaston | etupäässä kotimaisilla c) yhteisen oopperan | näyttelijöillä.

4. Puhenäytäntöjä annetaan ruotsiksi noin kahta vertaa enemmän kuin suomeksi. Suomalainen puheosasto tullee kumminkin jonkun osan vuotta näyttelemään maaseuduilla. Oopperoita annetaan mahdollisuuden mukaan yhtä monta kummallakin kielellä.

5. Näyttämöllisen toimen lähempi johto uskotaan yhdelle yli-intendentille sekä kahdelle intendentille eli johtajalle yhdessä.

6. Yhdistyksen johtokunnan muodostavat:

a) hallituksen asettama esimies, b) yli-intendentti ja molemmat intendentit, c) kaksi jäsentä, jotka samoin kuin b-kohdassa mainitut kannatusyhdistys valitsee.

Koska toisaalta on väitetty, että yhdistys mieluummin oli perustettava toisenlaiselle pohjalle, esitetään tässä toinenkin sen mukaan laadittu ehdotus:

Litt. B.

Kannatusyhdistys ylläpitää:

a) ruotsalaisen puhenäyttämön, ja b) suomalaisen oopperan; kuitenkin niin että erityisissä tapauksissa voidaan antaa laulunäytelmiä ruotsiksi ja puhenäytäntöjä suomeksi.

Suomalainen puhenäyttämö pysyy erillään, mutta saa lyhemmän ajan vuotta tilaa Arkadiateatterissa, ilman että kuitenkaan tämän puhenäyttämön ja kannatusyhdistyksen raha-asioita mitenkään sekotetaan toisiinsa.

Muissa kohdissa yhtä kuin edellinen ehdotus.

Yleisöä kehotettiin ennen toukokuun 1 p. Frenckellin [G. W. Edlundin] kirjakauppaan esiinpannulle listalle kirjoittautumaan osalliseksi kannatusyhdistykseen toista tai toista ehdotusta varten. — Kumpikin ehdotus edellytti avunsaantia yleisistä varoista.

Litt. A.-ehdotuksen puolelle merkittiin 28 osaketta (À 100 mk.); Litt. B.-ehdotuksen puolelle 214 ja huomattiin jälkimäisten kirjoittajain joukossa nimet: Emmy Achté, Ida Basilier, Alma Fohström, Naëmi Ingman, Lydia Lagus ja Emilie Mechelin (joka viimeinen kuitenkin oli pannut nimensä toiseenkin sarekkeeseen). Kirjoittajat kutsuttiin sitte kokoukseen 3 p. toukok. yliopiston fyysillis-matemaattiseen luentosaliin, ja valittiin Topelius kokouksen puheenjohtajaksi. Kokous päätti perustaa kannatusyhdistyksen yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista lauluosastoa varten ja asetti väliaikaisen johtokunnan, jonka jäseniksi tulivat: vapaah. G. v. Troil, vuori-intendentti W. Brehmer, professori O. Donner, yliopettaja A. F. Laurell ja kauppias F. v. Schantz sekä varajäseniksi tohtori K. F. Ignatius, lakit, kand. W. Eneberg ja protokollasihteeri B. Ahnger. Tälle johtokunnalle annettiin ensi asiaksi tehdä vuokratarjous ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle.

Noudattaakseen tätä päätöstä johtokunta laatikin ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle osotetun hakemuksen saada 1 p:stä heinäk. 1878 vuokrata Uusi teatteri, ja oli vuokratarjous paljoa edullisempi kuin ruotsalaisen kannatusyhdistyksen puolelta tehty, puhumattakaan siitä että pätevä takaus vuokran suorittamisesta oli hakemukseen liitetty (takaajat olivat: A. Ahlström, V. Löfgren, K. Elengren ja Augusta af Heurlin). Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että samantapainen vuokratarjous noin 10 À 13,000 mk. korkeampi kuin Ruotsalaisen teatterin tekemä jo varhemmin oli lähetetty samalle johtokunnalle, ja olivat sen allekirjoittaneet Suomalaisen teatterin kannatusyhdistyksen puolesta: K. Bergbom, K. F. Wahlström ja A. Almberg. Tämän tarjouksen ohella, missä sitouduttiin antamaan Ruotsalaisen teatterin näytellä 100 kertaa vuodessa, oli takauskirja, jonka olivat allekirjoittaneet samat takaajat kuin jälkimäisenkin. Koska nämä tarjoukset pääasiassa tarkoittivat samaa asiaa, on luonnollista että ennen tehdystä luovuttiin vastaperustetun kannatusyhdistyksen hyväksi.

Samaan aikaan kun hallituksen asettama toimikunta tarjosi yleisölle tilaisuutta esiintuoda mielipiteensä fusioonikysymyksessä, tuli teatteriasia valtiopäivilläkin keskustelun alaiseksi. Helmikuulla oli näet Iisalmen tuomiokunnan edustaja Pekka Kumpulainen esiintuonut anomuksen, joka pääosaltaan kuului näin:

"Hartain toivoni olisi, että hallitus, katsomatta muuhun kuin taiteen vaatimuksiin, ottaisi kotimaista taidetta suojellakseen, ja että ne varat, jotka nyt käytetään aseiden hankkimiseksi kahdelle kilpailijalle, käytettäisiin yhden ainoan tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ylen harvoin ilmaantuu suuremmissakaan kansoissa mies, jonka taito ja nero olisi verrattava nykyisen Suomalaisen teatterin johtajaan. Tätä onnen sattumaa meillä pitäisi käyttää, ja nöyrin pyyntöni arvoisalle säädylle olisi, että sääty suostuisi pyyntöön, että hallitus ottaisi sopivilla varoilla tukeaksensa yhtä ainoata kansallisteatteria, jonka toimet taiteellisuuden ja siveellisyyden puolesta olisivat uskotut edesvastauksenalaiselle miehelle. Ja jos tällainen yksi yhteinen kansallisteatteri hallituksen myötävaikutuksella toimeenpannuksi tulisi, sen vaikutus ja käytäntö toistaiseksi sovitettaisiin niin ja sillä tapaa: että puheosastossa käytettäisiin ruotsin- ja sitä vastoin oopperassa (lauluosastossa) suomenkieltä, joten molempain eri-ajattelevain kansanluokkain välillä kaikki riitaisuus poistetuksi tulisi ja niin kumpikin, ruotsin- kuin suomenkin, kieli toisensa suhteen edustetuksi ja tasa-arvoon saatetuksi. Paitse eräissä sattuvissa tapauksissa voi kummankin osaston tehtävät yhdellä kielellä ruotsiksi tai suomeksi kunkin eri tilaisuuden mukaan käyttää."

Yleisen Valitusvaliokunnan mietinnöstä otamme vain sen tiedon, että Suomalaisen teatterin puhe- ja lauluosastot yhteensä "viiden vuoden kuluessa olivat tulleet 80,000:en markan suuruiseen nimelliseen velkaan; mutta kun tästä summasta luettiin pois noin 25,600 mk, johonka määrään tarkkalukuisen ilmoituksen mukaan on olemassa vakuutta velkakirjoissa ja muissa vastikkeissa; kun sen lisäksi valiokunnalle annettujen tietojen mukaan vähintäänkin 28,000 mk näiden vuosien kuluessa Suomalaisen teatterin varoista oli käytetty matkarahoiksi kolmelle lyyrilliselle ja neljälle draamalliselle taiteilijalle sekä opetustuntien y.m. kustantamiseksi ja teatterivaattehiston y.m. ensimäinen hankkiminen oli vaatinut vähintäänkin 10,000 mk, niin ei voinut katsoa peräti suureksi todellista vaillinkia — — varsinkin jos otettiin lukuun sekin seikka, että Suomalainen teatteri oli saanut vähemmän yhteistä raha-apua". Mietintö päättyi ehdotukseen, että säädyt anoisivat:

"että ne rahamääräykset, joita valtio voi antaa näyttämötaiteen hyväksi meidän maassamme, armossa suotaisiin vastedes ehkä perustettavalle takausyhtiölle, joka ottaisi kannattaaksensa ruotsalaisesta puheosastosta ja suomalaisesta oopperasta yhdistettyä kansallisteatteria Helsingissä, jossa teatterissa kuitenkin erinäisissä tapauksissa myöskin lyyrillisiä kappaleita voitaisiin näytellä ruotsiksi ja puhenäytelmiä suomeksi." — Mietintöä seurasi kaksi vastalausetta, joista toinen Pippingsköldin allekirjoittama hylkäsi koko anomuksen ja toinen A. H. Chydeniuksen, A. A. Lindbergin, N. O. Nordenskiöldin, Frans Törnrothin ja V. Öhbergin tekemä samalla kun se niinikään hylkäsi anomuksen ehdotti, että säädyt lausuisivat "arvelevansa hallituksen menettelevän viisaimmin, jos se pysyisi mitään osaa ottamatta teatteri-yrityksiin". —

Mietintö aiheutti kaikissa säädyissä pitkiä keskusteluja, joissa puollettiin samoja vastakkaisia mielipiteitä kuin ennen sanomalehdistössä ja joihin nähden yleisesti soveltuu hra Ahlströmin lausunto Porvarissäädyssä, että "vaikka isä Jumala itse olisi esiytynyt puhujana, ei se olisi vaikuttanut asiaan". Huhtikuun 24 p. mietintö hyväksyttiin pappissäädyssä 17:llä äänellä 12 vastaan ja talonpoikaissäädyssä 37 äänellä 13 vastaan, mutta hyljättiin ritaristossa 53:lla 11 vastaan ja porvarissäädyssä 30:llä 9 vastaan.

Kaikki riippui siis ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön vuosikokouksesta, joka oli pidettävä 9 p. toukok. Jotkut kokemattomat ehkä toivoivat jotakin, kun muistelivat että yhtiön ensi §:ssä sanotaan sen tarkoituksena olevan etupäässä edistää kotimaista näyttämötaidetta, että suuri osa niitä, jotka nykyään kannattivat suomalaista näyttämöä, oli ennen ollut ruotsalaisen kannatusyhdistyksen jäseniä ja että varsinkin valtiopäivillä usein oli lausuttu luonnollisena asiana että se kannatusyhdistys, joka tarjoaa korkeamman vuokran saa teatterin käytettäväkseen; mutta maailman menoon perehtyneemmät eivät antautuneet turhaan luuloon, että asia ratkaistaisiin puolueettomasti. Olihan tiettynä että ruotsikiihkoiset edellisinä kuukausina olivat ostaneet ja keränneet yhtiön itsessään arvottomia osakkeita puoluelaistensa käsiin ja todistihan ylempänä mainitun uuden ruotsalaisen kannatusyhdistyksen synty, että rahoja ei säästetty. Tositeossa kävikin niin, että vuokrakysymys ratkaistiin konsuli L. Borgströmin kirjallisen esityksen mukaan, jossa hän mainitsemattakaan fusioonipuuhista ehdotti, että yhtiökokous vuosiksi 1878-81 vuokraisi teatterin ruotsalaiselle kannatusyhdistykselle ja jättäisi johtokunnan asiaksi määrätä vuokran katsoen siihen kuinka yhtiön voimassa pysyminen vaatii. Ilman pitempiä väittelyjä ehdotus hyväksyttiin (615 osaketta 48 vastaan), ja niin oli fusiooniyritys rauennut!

Pari päivää myöhemmin O. D(onner) lausui Morgonbladetissa:

"Ruotsalainen kannatusyhdistys, joka tarjosi noin 13,000 mk alhaisemman vuokran, sai Uuden teatterin, ilman että aikaa oli edes lukea toisaalta tehtyjä tarjouksia. Jos tähän verrataan Suomalaisen teatterin tarjous, että se, jos se saisi vuokrata teatterin, antaisi ruotsalaisen kannatusyhdistyksen käyttää teatteria 100 näytäntöä varten, taikka fusiooniehdotus, niin esiintyy paljas totuus, että ne, jotka ovat määränneet Uuden teatterin kohtalosta, ehdottomasti eivät tahdo tietää mistään välittelystä, ehdottomasti vastustavat yhteistyötä suomalaisuuden edustajain kanssa. Kotimaisen näyttämötaiteen — sen jota varten alkuansa valtioavut rakennuslainojen muodossa annettiin ja jota yleisökin avusti — työnsi syrjään kaiken muun hylkäävä mieltymys ei-kotimaiseen. Toisin sanoen selvä määräys teatteriyhtiön säännöissä yksinkertaisesti kumottiin."

"Me kysymme: onko sillä teatteriyleisöllä, joka mistä hinnasta hyvänsä taistelee puhtaasti ruotsalaisen teatterin puolesta Helsingissä, vähintäkään oikeutta tässä kohden pitää harrastustaan isänmaallisena? Meidän mielestämme se ei voi vaatia itselleen tätä nimeä."

Ja kumminkin oli tuota fusioonikysymystä jauhettu koko kolme kuukautta. Kuinka tuskallinen aika oli Bergbom-sisaruksille, näkee Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista teemme otteita:

(17/3) "Kaikki yhtä epätietoista tulevaksi vuodeksi; emme tiedä, tuleeko mitään paljo mainitusta fusioonista, emmekä myöskään, saammeko suurempaa raha-apua. Jos vain sanomme, että on mahdoton ylläpitää oopperaa tulevana vuonna, huudetaan että oopperan täytyy elää; mutta valitettavasti ei se elä pelkistä hyvistä toivomuksista. Meillä on nyt Ida Basilier täällä ja hänen kanssaan jälleen raitis tuulahdus." —

(1/4) "Tulevaisuutemme on edelleen hämärä. Että ruotsikot tekevät kaikkensa estääkseen fusioonia, olet jo nähnyt sanomista. Tehdäkseen kerrassaan lopun keskusteluista, he ovat päättäneet vuokrata teatterin kolmeksi vuodeksi eteenpäin 1 p:stä heinäk. 1878; nykyinen välikirja loppuu vasta silloin eikä sitä ennen siis fusioonia voitaisikaan toimeenpanna. Kumminkin teemme mekin vuokratarjouksen kolmeksi vuodeksi ja tarjoamme korkeamman vuokran, mutta tuntien johtokunnan mielipiteet katson aivan luultavaksi, että heidän omatuntonsa sallii heidän vuokrata huone ruotsalaisille huokeammasta vuokrasta; jos me tulisimme vuokralaisiksi, niin fusiooni luonnollisesti pantaisiin toimeen. Jos Turku nyt tahtoisi tulla kotimaisen näyttämön painopisteeksi, niin se voisi tapahtua. Kaarlo näet ei ollenkaan vastustaisi teatterin päätoimen asettamista Turkuun, mutta sitä varten tulisi teidän tehdä joitakuita uhrauksia — eikä useampi kuin yksi ainoa ole sitä tehnyt — nimittäin sinä! Jos Turussa olisi 5 tai 6 rikasta henkilöä, jotka eivät pelkäisi kukin osaltaan uhrata muutamia tuhansia markkoja, niin olisi asia helposti käsissänne. — Tulevaksi vuodeksi emme vielä voi mitään määrätä; jos ooppera elää, olemme kyllä ajatelleet olla muutamia kuukausia Turussa, mutta tietysti on jonkuntapainen piletintilaus tarpeen. Niin vaihtelevaa ohjelmaa kuin rva Elfforsin taikka Fichtelbergerin emme luonnollisesti voi ajatella; heillä on vanhoja perin tottuneita näyttelijöitä ja suuri repertoari — meikäläiset eivät osaa muuta kuin mitä ovat meillä oppineet." —

(23/4) "Yhä elämme vain samassa tietämättömyydessä. Hallitus on kyllä ehdottomasti fusioonin puolella, mutta toisella taholla ponnistetaan kaikki voimat sen kumoon saamiseksi. Minä harrastan sitä ainoastaan sen vuoksi, että me siten pääsisimme kaikesta oopperapuuhasta. Et usko kuinka olemme väsyneet oopperaan paljoine puuhineen, loistoineen, prameiluineen ja suurine vaatimuksineen ilman vastaavaa sisällistä pohjaa. [Joku päivä myöhemmin:] Et voi käsittää kuinka vaikea meidän on ja millä pelvolla ajattelemme oopperan jatkamista. En kumminkaan luule että se käy mahdolliseksi; puolue vaatii tosin, että ooppera on ylläpidettävä, mutta en luule että saamme kokoon niin paljo rahaa kuin tarvitaan. Tämä kotimaisen taidelaitoksen alku tulee siis hajoamaan, ja ne, jotka ovat vehkeilleet saadakseen sen tapetuksi, ja ne laimeat, jotka eivät ole mitään tehneet sen pelastamiseksi, kantakoot syyn — me puolestamme olemme taistelleet yli voimiemme emmekä enää jaksa. — Kuinka fusioonin käy, sitä ei kukaan tiedä. Pelkään että merkitseminen listoille tulee olemaan kovin mitätön; ei kumpikaan puolue ole niin varma asiasta ja niin innostunut siitä, että se uskaltaisi kiinnittää siihen suurempaa summaa; fennomaanit kirjoittavat listalle 'ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera', svekomaanit tietysti päin vastoin. — — Sanomista olet nähnyt kuinka taistellaan; oi, kuinka inhimillinen itsekkäisyys on suuri! Kaikki itselle eikä mitään toisille! Sivistyksestä ja valosta pitäisi kuitenkin jo 19 vuosisadan lopulla jokaisen saada osaa." —

(11/5) "Fusioonituuma raukesi luonnollisesti tyhjiin! Kuinka asiat nyt järjestetään, sitä en tiedä. Vahinko että Turku ei ymmärrä, että sen kutsumus Suomen vanhana pääkaupunkina vaatii, että kansallisilla harrastuksilla pitäisi siellä olla ahjonsa! Kovin, kovin pimeältä tulevaisuus näyttää, enkä tiedä, mitä meidän on tekeminen. Puolue lausuu yksimielisesti ja ehdottomasti, että ooppera ei saa kuolla! Mutta kuinka se on elävä? Fusioonipuuhat ovat vaikuttaneet ylen vahingollisesti osakekirjoitukseen yksistään suomalaista näyttämöä varten; tämä osakekirjoitus keskeytettiin kun fusioonilistat pantiin esille, mutta nyt täytyy jälleen palata siihen. Ikävä oli että Turun lista lähetettiin takaisin aivan tyhjänä. — — Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt meille. En tarvitse sanoa, että rahat ovat kovin tervetulleita — mitä pikemmin sitä parempi. Hahl lähtee syksyllä ulkomaille ja luultavasti hän saa ne matka-avuksi. Jos voisimme saada viipurilaisia (hän on näet sieltä kotoisin) huolehtimaan hänestä, niin joku toinen saisi teidän stipendinne. — — Ja nyt on Runeberg poissa: hänen ihana, rikas elämänsä on sammunut; rauha ja kiitos kaikesta, jonka hän on lahjoittanut meille. Luultavasti lähdemme huomenna maahanpanijaisiin."

(13/5) "Sydämelliset kiitokset rahoista; tuskin sanonkaan. kuinka äärettömän tervetulleet ne olivat. — Sain kirjeesi eilen aamulla juuri kun olin lähtemäisilläni rautatielle matkustaakseni Runebergin maahanpanijaisiin. Paljo, paljo väkeä siellä oli ja kaikki tunsivat syvällä kiitollisuudella mitä hän meille on ollut ja tehnyt. Luonnollisesti oli mahdoton nähdä taikka kuulla jotakin suuressa ihmisjoukossa, joka levottomasti tunkeili edestakaisin ja siinä niinkuin aina näytti, että 'jokainen on lähinnä itseänsä'. — — [Paitse Hahlia on toinenkin matkarahojen tarpeessa, nimittäin] Vuorio (Forsberg), ylioppilas, joka on hyvin lupaava ja luultavasti rupeaa taiteilijaksi. — Ah, jos meillä olisi 10 semmoista ystävää kuin sinä, silloin ei olisi vaikea tulla toimeen! Olet kai jo nähnyt sanomista, että aiomme vielä koettaa pysyä hengissä kolme vuotta. Saa nähdä kuinka käy. Kyllä on oleva vaikeaa ja monet huolen hetket meitä kohtaavat. Sitä paitse pelkään kovasti, että olemme tehneet vääriä laskelmia kannatukseen nähden ja arvanneet teatteriharrastuksen suuremmaksi kuin se todella on. Ystävämme ovat niin köyhiä ja sentähden luulen olevan vaikeaa saada kokoon 50,000 markkaa. Mitä voidaan odottaa pikkukaupungeista, kun rikas, suuri Turku ei katso voivansa antaa mitään! — Luultavasti tulemme kaikissa tapauksissa syksyllä Turkuun." —

Se, joka teki fusioonikysymyksen venymisen niin tuskalliseksi, oli ei ainoastaan oopperan vaan puheosastonkin tulevaisuuden epätietoisuus. Niinkuin ennen on huomautettu oli tänä keväänä uusi perustus laskettava koko teatteriyritykselle ja oli sen laatu luonnollisesti fusioonipuuhasta riippuvainen. Kun tämä kuitenkin venyi venymistään, ei voitu istua kädet ristissä, vaan pidettiin jo 21 p. maalisk. Arkadian lämpiössä kokous, jossa teatterin tulevaisuus otettiin keskusteltavaksi. Saapuville tulleet — noin satakunta kansallisen taidelaitoksen ystävää (niiden joukossa monta valtiopäivämiestäkin) — olivat yksimielisiä siitä, että puheosastoa oli ylläpidettävä, mutta oopperasta vaihdettiin mielipiteitä pari tuntia ennen kun tultiin samaan päätökseen. Asian taloudellisen puolen selvittämiseksi Bergbom esitti kaksi suunnitelmaa, joista toinen tarkoitti lauluosastoa laajemmassa toinen supistetummassa muodossa ja nousi edellisen menosumma 150,000, jälkimäisen 100,000 markkaan. Kannatusta laskettiin laajemman suunnitelman toimeenpanemiseen vaadittavan 50,000, supistuneemman 30,000 markkaa. Näistä vaihtopuolisista ehdotuksista kokous hyväksyi edellisen, jonka mukaan siis 50,000 markkaa oli koottava. Tämän nojalla päätettiin perustaa uusi kannatusyhdistys kolmeksi vuodeksi, luettuna kesäkuun 1 p:stä 1877 ja oli sitä varten merkittäväksi tarjottava 100 osaketta à 500 markkaa. Näitä osakkeita kirjoitettiin jo samana iltana 21. Kuinka rohkeita tässä kokouksessa oltiin, käy näkyviin, kun mainitsemme että paitse tuloja 100 näytännöstä (80,000) ja valtioapua (8,000) tulopuolelle oli erikseen merkitty myöskin entinen 1876 kolmeksi vuodeksi merkitty kannatus 12,000 (oikeastaan 14,600) markkaa, joten siis yleisön puolelta toivottiin avustusta yhteensä 62,000 markkaa vuodessa! Syy miksei päätöksen tekemistä voitu lykätä tuonnemmaksi oli se, että jo huhtikuun alussa sopimus oli tehtävä taiteilijain kanssa. Kokouksen päätöksen johdosta otettiinkin jo erinäisiä henkilöitä oopperan palvelukseen.

Emilie Bergbomin kirjeistä olemme nähneet, että fusioonikysymys tuntuvasti hidastutti maaliskuun kokouksen päätöksen toimeenpanoa. Kun se vihdoinkin oli tyhjiin rauennut, kokoontuivat Suomalaisen teatterin ystävät Kleinehn ravintolaan 11 p. toukok. Tällä kertaa oli vain 36 henkeä saapuvilla,[108] mutta kokous päätti kumminkin pääasiassa pysyä entisen kokouksen kannalla, jonka mukaan molemmat osastot olivat ylläpidettävät. Muutoin sovittiin, että "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö" oli perustettava entisen kannatusyhdistyksen sijaan ja valittiin sitä varten väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat K. Bergbom, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, Yrjö Koskinen ja K. F. Wahlström. Tämä johtokunta, joka sai tehtäväkseen muun muassa hallitukselle vahvistettavaksi jätettävän yhtiösääntöehdotuksen sekä näyttelijäseurueen ja orkesterin ohjesäännön valmistamisen, oli toimessaan pysyvä lokakuulla pidettävään yhtiökokoukseen. Sen ohella asetettiin (johtokunnalle avuksi sen toimissa sekä myös varajäseniksi) toimikunta, johon valittiin Emilie Bergbom, B. F. Godenhjelm (kirjailijana), B. O. Schauman, V. Löfgren, A. Almberg ja Alex. Streng (rahastonhoitajana).

Kuinka asiat sitten järjestyivät, saamme nähdä seuraavassa luvussa. Että nämä päätökset semmoisenaan eivät merkinneet sitä, että asema oli muuttunut valoisammaksi, on itsestään ymmärrettävä. Tämä näytäntökausi oli näet sekin tuottanut tappiota, jopa entistä suuremman. Kuinka suuri se oikeastaan oli, emme tarkoin tiedä, mutta varmaa on että teatterin velat tilivuoden lopussa yhteensä tekivät toista sataa tuhatta markkaa!

Kun ajattelee tätä menneen ajan tuottamaa velkakuormaa ja tulevan ajan tarpeita, joiden tyydyttäminen edellytti alituisia ja yhä suurempia uhrauksia, sekä ottaa huomioon, kuinka kateellinen vihamielisyys oli yltynyt yritystä kohtaan, jolla muutoinkin oli epälukuisia vastuksia voitettavana, ei ole lainkaan ihmeellistä, että moni alkoi epäillä koko teatteripuuhan oikeutusta. Olihan kansallisen näyttämön sivistyksellinen merkitys suuri ja olihan se näinä vuosina ollut kaunis ja valoisa ilmiö omansa virkistämään mieliä, joita loppumattomat taistelut suomalaisen kansamme luonnollisimpien oikeuksien saavuttamiseksi painostivat ja katkeroittivat; mutta eikö sen ylläpitäminen kuitenkin vaatinut liiaksi varoja ja voimia, eikö yritys ollut liian varhain ja liian rohkeasti alkuun pantu ja eikö ehkä olisi oikeinta jättää se siksensä odottamaan parempia aikoja? Tänä keväänä, jolloin Suomalainen teatteri oli joutunut synkimmälle taipaleelleen, tiedämme monen läheisenkin väliin miettineen tähän epätoivoiseen tapaan. Todistukseksi lainaamme seuraavat rivit eräästä kirjeestä, joka on päivätty 17 p. toukok., siis viikko Kleinehn kokouksen jälkeen:[109]

— — "Surullisinta kaikesta ovat teatteriolot. Niin, juuri ne ovat ruumistunut paha. Ne ovat vieneet katkeruuden ja suvaitsemattomuuden huippuunsa. Pahimmin vaikuttavat ne kuitenkin sen kautta, että ne aivan kohtuuttomasti vetävät huomiota puoleensa tärkeämpien asioiden kustannuksella. Puhe ja toimi kohdistuu ainoastaan teatteriin, niinkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan maailmassa. Mutta onhan niin, että ihmiset enimmän rakastavat huvituksiaan. Teatteri on sitä paitse semmoista, johon jokainen pystyy aivan niinkuin lihakulhoon. Onnettomana hetkenä syntyi Kumpulaisen teatterianomus; se antoi aatelille ja porvareille tilaisuutta laajoihin ja leveihin puheisiin, joista ruotsinmielinen hallitus ja ruotsinmielinen yleisö saivat mitä parhainta tukea. Mitä merkitsevät talonpojat ja papit heidän rinnallaan semmoisessa asiassa! Ja mitä on nyt tekeminen? Tuskin 20,000 on merkitty niistä 50,000, jotka tarvitaan, ja kerrassaan uskomatonta on että koskaan päästäisiin jälkimäiseen summaan. Ja jos päästäisiinkin, — mihin tullaan, kun kaikesta päättäen näytteleminen on tapahtuva tyhjille huoneille? Kaarlo on mitä synkimmällä mielellä. Me keskustelimme juuri tänään ja olimme molemmat sitä mieltä, että tulevaisuus ei koskaan ole ollut niin pimeä kuin nyt. Vanhemmat vetäytyvät nähtävästi syrjään (Koskinen tuli johtokuntaan minun hartaan vaatimukseni johdosta, mutta ei näytä tahtovan ryhtyä asioihin), ja nuoremmat edustavat enemmän chauvinismia kuin he kykenevät toimimaan. Onneton on tuo nuoremmassa fennomaanisessa polvessa huomattava taipumus liian suureksi arvaamaan ei ainoastaan voimiamme vaan myöskin mitä meillä on. — Sitoumuksia taiteilijain kanssa on tehtävä ja on osaksi tehtykin, mutta ei tiedetä, ollaanko hengissä ensi syksynä. Vastaiseksi on toki yksistään koristeja otettu. Navrátil ei ole antanut kiinnittää itseään, hän on ensiksi koetteeksi laulava Dresdenissä, josta on saanut tarjouksen. Holm ei myöskään varmasti lupaudu: jos hän tulee täysin terveeksi, hän menee ulkomaille. Rva Achté on Kiikkalassa eikä tiedetä mitä hän miettii. Ida Basilier tulee kenties helmikuulla joksikin kuukaudeksi. Nti Ingman matkustaa ulkomaille. — Kyllä koko suomalainen ooppera on fennomaaninen onnettomuus, siitä alkavat kaikki olla yksimielisiä. Jollei se olisi ollut, olisi paljo toisin. Mutta puoluekunnia taikka oikeammin puolue-kunniantunto!" —

Näin alakuloisia oltiin, kun ei muuta nähty kuin hetken todellisuutta, mutta kohta elpyi taas tietoisuus siitä, että päämäärä oli oikea ja suuri, että työ ja vaiva tarkoitti kansan tulevaisuutta eikä omaa etua, ja se antoi uutta luottamusta — lopulta ei ainoastaan pysytty hengissä, vaan riennettiin eteenpäin uusia voittoja kohti. Totta on että jonkun ajan päästä ooppera kuoli, mutta se kuoli kunnialla ja niin sopivalla hetkellä, että oli kuin se olisi varta vasten väistynyt puheosaston tieltä, joka silloin näyttäytyi varttuneeksi odottamattomiin taiteellisiin tekoihin.

Kumminkin oli uudella lähdöllä näöltään voittamaton este. Kuinka vapautua entisen kannatusyhdistyksen veloista, jotka, niinkuin juurikään mainittiin, tekivät toista sataa tuhatta markkaa — kauhistava summa siihen aikaan ja niissä piireissä, joista on puhe. Vastaus sisältyy kuivaan muistiinpanoon: "Kun osakeyhtiö otti teatterin haltuunsa, erotettiin edellisten vuosien asiat kokonaan tästä uudesta yrityksestä, ja velat jätettiin Kaarlo ja Emilie Bergbomin niskoille." Niin kovalta, jopa julmalta kuin tämä toimenpide näyttääkin, oli se silloin kun se tapahtui välttämätön, sillä ainoastaan sen kautta kävi uuden yhtiön perustaminen mahdolliseksi. Toiselta puolen on merkille pantava, että suomalainen puolue, se on se vähälukuinen, mutta sitkeä suomenmielisten ryhmä, joka Helsingissä oli Bergbom-sisarusten mukana harrastanut suomalaista näyttämöä samoin kuin muita kansallisia yrityksiä, katsoi kunnianasiakseen ajan tullen korvata näille sisaruksille sen aineellisen tappion, joka nyt tuli heidän kannettavakseen. Eikä itse asiassa kovin monta vuotta kulunutkaan, ennen kun he olivat saaneet kaikki takaisin; mutta siksi kun se tapahtui oli heillä noitten velkojen tähden kärsittävänä tuskaa ja huolta, joka monesti karkoitti rauhan ja levollisuuden heidän mielestään. Niin sitä enemmän, kun "osakeyhtiö" ei suinkaan kyennyt vapauttamaan heitä juoksevan vuoden tuottamista uusista huolista.

Puhenäytännöissä (119) näyteltiin 48 kappaletta:

11 kertaa Sirkka, Oma Toivoni; 8 " Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa; 7 " Aksel ja Walborg, Mustalainen, Remusen kotiripitykset, Yhdistysjuhla; 6 " Nummisuutarit, Sotavanhuksen joulu, Suorin tie paras, Orposisarukset, Kavaluus ja rakkaus, Marin rukkaset; 5 " Lea, Työväen elämästä, Toinen tai toinen naimaan, Suuria vieraita, Riita-asia, Lääkäri vastoin tahtoansa, Narcisse Rameau; 4 " Kihlaus, Laululintunen, Onhan pappa sen sallinut, Viuluniekka, Roistoväki, Puolan juutalainen; 3 " Bartholdus Simonis, Natalia ja Nadeschda, Enon rahat, Jeppe Niilonpoika, Marianne, Pekka Patelin; 2 " Daniel Hjort, Tohvelivalta, Sven Dyringin koti; 1 " Anna Skrifvars, Margareta, Lapsuuden ystävät, Kosijat, Pilven veikko, Monsieur Herkules, Tanssikengät, Ei ollenkaan mustasukkainen, Yökausi Lahdella.

Näistä on kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia oli 8: Daniel Hjort, Lea, Lääkäri vastoin tahtoansa, Enon rahat, Roistoväki, Aksel ja Walborg, Tanssikengät, Tohvelivalta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings