SISÄLLYS: (continued 3)

Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.

Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä monessa sekunnissa.

Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille. Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet matkalla jo viisineljättä minuuttia.

Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.

Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.

— Kuinka…? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.

— Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.

— Ei puoltakaan mailia.

Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.

— Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.

Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.

Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui. Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti korkean kuperkeikan.

— Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.

— Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo reunametsäkin! Tästä me painumme alas!

He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle. Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä leimusivat.

— Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään, tulkaahan nyt vain!

Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan. Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.

— Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä eväistäsi?

Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.

— Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.

— Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.

Vabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään silmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että vungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi ja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä ratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan rotkon pohjallekaan.

Ylhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen olevan jossain lähellä — he odottelivat vain yön pimeyttä hyökkäyksensä suojaksi.

Hän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua hänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän piilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin luokse vartiokallion taakse.

— Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän sanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun rupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on meidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee siihen mennessä kävelemään.

Silloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä repeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan hyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan, voisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta ja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla keksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon tuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt ollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla vartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.

— Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla mahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli joutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään. Eivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla varma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan, josta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme jo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja haastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.

— Milloin voimme sitten lähteä?

— Tunnin päästä.

Kotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä Rod kysäisi:

— Missä Susi on?

Vabi purskahti iloiseen nauruun.

— Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti saalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen huuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: — Vungat tulivat majan takaa — yllättivät minut oivalla kepposella — ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka keskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä Susi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun onnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.

— Eikö se sekaantunut tappeluun?

— Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se liikkasi tiehensä viidakkoon.

— Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi Rod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet väijymään meitä?

— Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti joutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he halusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä puheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään sanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni jokaisen pennin minkä tämä omistaa — ja sitten surmanneet minut. Oh, ne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!

Ylhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät pyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni, kunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.

— Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa. Tuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät silmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen veikkosen, jolle tuo vahinko sattui!

Hän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi vatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon. Illan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti ampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin kuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.

— Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä nyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka kuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa, että vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me pujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.

Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä, ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.

— Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.

— Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin taipumattomuutta.

Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja, jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän yhä sakenevasta iltahämärästä.

Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä, jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan. Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan. Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti toisetkin.

— Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.

Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen kasvoilleen.

— Pian tulee paljon lunta — julmasti paljon. Peittää lumikengän jälki.

— Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! — Vabin ääni värisi ilosta.

Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.

— Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta — kas noin!

He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää. Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!

Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota, jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:

— Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?

Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen seisovan solan aukossa.

— Tässä!

Vabi antoi pyssynsä Rodille.

— Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön, niin vihellän teille.

Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella — Rod ja haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä kulkemaan.

Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä lunta sateli taajaan — hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät turvallisesti kotiin.

Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan.

Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon toisella puolella leviävää tummaa autiutta — he muistelivat suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden valittava ulvonta.

— Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?

Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.

16.

YLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA

Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän älykkyydestä ja kokemuksesta.

Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi, ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan suunnanmääräysvaistoksi — tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen päästä.

Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.

Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat lähteneet.

— Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti asemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen mailin päässä.

Levähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan suojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella väkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.

Rodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli ja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi suunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin kuljettaville aukeille tasangoille.

Vanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli niin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen päivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että vaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio uskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.

— Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä tovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.

— Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin kurni.

— Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä pitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.

Vabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit, nimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa, kolmeen läjään.

— Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen lähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod. Laita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta ilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet maannut.

Rod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo nukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet eräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja heräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin valoisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon, josta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli toveruksilla kolme pyytä saaliina.

— Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt emme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut meidän viimeöisiä jälkiämme?

Rod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan pujahtanut peittojensa alta.

— No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä merkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.

Vaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän siimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän eräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut olivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta sateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia pohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä varhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina puolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin aina seuraavaan päivään saakka.

— Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla, Vabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.

— Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. — Hän viittasi etelään.

— Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta Nipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön kauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle toverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme usein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen kulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.

Päivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää metsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun Rod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo melkein pimeä.

Mukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä leirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät pyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella; tarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun ottamatta kärppää ja jänistä.

Päivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen pahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä kuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.

Tuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta rahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun laelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen alhaalla olevaan tiheikköön.

Hän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon ajetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti. Kaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa anturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella oli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi, ja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria. Hän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan reenjälkiä.

Puolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi matkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden ja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota tavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän painannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien jälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.

Nuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen mokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!

Rodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli pysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin jälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla piti korkoja mokkasiineissaan.

Tämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut tästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?

Mahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä sykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli pienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa Minnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen, ja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin Minnetaki.

Hän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin kuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä oli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.

— Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet tulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä metsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.

Hänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut ammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea juhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla kerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan nimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti Minnetakin mokkasiinin painannaista.

Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.

Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod — vaivaisen sadan mailin päässä vain — oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön, hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.

Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.

Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse, kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven kajahdus.

Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:

— Mitä tuo oli?

— Torvensoitto! sanoi Rod.

Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva tykinlaukaus.

— Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa. En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!

— Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät, mitä tämä kaikki tietääkään?

Hän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he jo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.

Omituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja hänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle oli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja niiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita. Ilonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille. Sillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli Rod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin. Mutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon. Hänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi kintereillään, astui häntä tervehtimään.

Vabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.

— Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut laittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan heimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen maan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet ja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet lähtevät huomenna niiden perään.

Hän miltei läähätti innoissaan.

— Etkö sinä voi vielä jäädä — ja liittyä mukaan? hän sanoi rukoilevasti.

— En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Sinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät kyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin — ja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.

— Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä käteen. Minä en pääse mukaasi — tällä erää. Eikä liioin Minnetaki. Täällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois kotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.

— Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.

— On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon ja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit metsätiellä.

— Ja tuo jalanjälki…

— Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä olalle. Etkö jää, Rod?

— Se on mahdotonta.

Hän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun saakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli kohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa — ja Minnetakia hän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä haltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä uudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut olevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta loppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään, piti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda äitinsäkin mukanaan.

Illallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä kehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän oli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin kuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi kesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat päästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki oli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten painostuksesta.

Illalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti ne yhtiölleen, ja Rodin osuus — kolmannes kultarakeista mukaan laskettuna — nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana päivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen asemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan kirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki lupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.

Melkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja laativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty sotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä olisi kaikki hämminki saloilta lopussa.

— Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon tuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?

— Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.

— Ja tuot äitisikin?

— Hän on luvannut tulla.

— Ja sitten — kultaa etsimään!

— Niin, sitten kultaa etsimään!

Vabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.

— Ja silloin on Minnetakikin kotona — sen vannon! sanoi nuori intiaani nauraen.

Rod karahti punaiseksi.

Yksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön; ja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon kengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen ja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia pitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä hänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin kääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän puheli hiljaa itsekseen:

— Kotia päin — huomenna! Ja sitten hän lisäsi:

— Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!

(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa "Aarteenetsijät")