SISÄLLYS: (continued 2)
O. A. (Otto Aleksanteri) Joutsen translation
Illalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun Rod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä kourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.
— Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja näädille — ne pitää paljon rasvanhajusta.
— Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän turkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä syöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja vetää riistaa puoleensa.
Kun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän metsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme makuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä kuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät ansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti sudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin sudenpyytäjä.
8.
KUINKA SUDESTA TULI IHMISEN SEURALAINEN
Kahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen kerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia. Oli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja virtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän ja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä vuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan intiaanin viereen.
Mukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti hänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä ollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että järven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi. Mutta kylmä oli — sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi kirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken tämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle — jollei hän ihaillut yön juhlallista kauneutta.
— Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.
Vanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre ja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen olemuksensa täyttävää iloa.
— Susiyö! hän viimein kuiskasi.
Hän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.
— Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen kupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä käytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan häntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: — Susiyö! Susiyö!
Vabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi ovelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja pujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani oli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he katselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin järven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen takaiselle salolle.
Katsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan jäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja kauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti kynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä ja jännittynyt ilme.
Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.
Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi kohmettuneita käsiään.
— Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:
— Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista, Rod?
— Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.
— No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei. Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.
— Susiako? huudahti Rod ihmeissään.
— Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet, oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä. Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten…
Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin hetkiseksi.
— No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua. Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'. Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.
Rod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen murhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan toiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän erosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi suuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä valossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut salata.
— Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla "susiyöllä"? hän kysyi.
— Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi kertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin kaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä jok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu yhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi kertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta sudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen asiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston kanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä — taivaalla — kuussa — pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle, että hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa ja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin kunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole oikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme jännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän kesy Sutemme hoitaa ammattinsa.
Seurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui punaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti kellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia. Mutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä lepoa.
— Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen. Luulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan rotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan. Mutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin hyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt puolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä taaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta kyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala reväisty pois.
— Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin ollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja sen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai neljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen. Me jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me jätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä vähitellen — ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana käy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.
Vasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja kävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui valveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli — mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa tiensä poluttomassa korvessa.
Kun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta intiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta enää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset sudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta hän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä hän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa viittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti henkeään.
Siellä istui Mukoki — kuorimassa perunoita!
— Halloo, Muki! hän luikkasi.
Vanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän nyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti kuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.
— Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis päivä tänään. Löytää susia mäiltä — julman paljon susia.
Pojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.
— Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.
— Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa perunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.
Vabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui tulisijan yli.
— Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.
— Iso kuu — piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen päällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.
Sen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä matkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille, ja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän kuiskasi toverilleen:
— Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle osalleen.
Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:
— Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja — ensiksikin harjun taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista kohti. Mitäs tuumit?
— Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti — minä ottaa harju.
— Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne, Mukoki!
Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta, ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.
Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän arvasi helposti syyn siihen.
Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu kolmea eri kokoa — viisikymmentä pientä vesikoille, näädille ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat, ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken syöteiksi.
Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa, kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä, jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.
Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa, joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten irrottamaan selkäreppuaan.
— Vesikko! hän selitti.
Hän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta kaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat tuulen kaatamien puunrunkojen yli.
— Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme — ehkä neljä viisi. Me rakentaa sadin just tähän!
Koskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota vanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon pään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen suojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen, niin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin ansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä. Parissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista sadinta.
— Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän jatkaessaan matkaa.
— Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja pitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa ylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan. Laittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa ilvekselle. Se näkee majan — kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja menee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.
— Paljonko arvoinen vesikon nahka on?
— Viisi dollaria — ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.
Seuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta. Puro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja Mukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan pelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti harjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset ja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen esimerkkiään.
Tuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä yläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat hankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen jälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet kallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen jäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä harhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.
Metsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä toisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki toverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.
— Susi! kuiskasi Mukoki.
Lumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran tekemiltä.
— Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain aamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.
He lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod huomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen Mukoki pani taas yhdet raudat.
Vähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa. Karibun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki, mutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet osoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja seuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet, jotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki ja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon irveessä.
— Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja tuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.
Pian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen rämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä, jotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki poljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka taholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja oksia taittunut.
Mukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein tuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään äänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn kylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta kohti. Kymmenen minuuttia — viisitoista — kaksikymmentä kului tällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.
Äkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen. Sitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi, että hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti eteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja varovaisesti.
Pojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen huultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:
— Ampuu!
Vapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan reunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen hermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä seisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria latvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen Rod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää ja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden arimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä tähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi sitten kuolleena hangelle.
Tuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi joutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua selästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani saanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä värisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla verellä.
— Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri — tulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.
Mukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja ilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan saaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan esiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan, heitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa avustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot päässeet siihen käsiksi.
Sitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä päässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle päin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän pihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki jättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi kavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja silloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota tyytyväisesti murahtaen.
— Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä nevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä ampua!
Hän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä olevaa aukkoa.
Rodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat syömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat kotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun kohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle, joka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja jonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.
Rod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti loivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin sadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään rotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui katselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.
— Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.
Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.
Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi — sinne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin polveilevaa uraansa sen pohjalla.
Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?
Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen, sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:
— Mukoki — se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen välistä!
9.
SUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN
Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua — kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.
Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat löytäneet kultasuonen — paikan, josta he olivat omin käsin korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli jossakin lähellä.
Nyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet vain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle selvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen, kun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan? Päivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta, vakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa selitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut sen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa pukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä aivan varma.
Mukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod oli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi nuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.
Kotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian kiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti muistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan mitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä ei kysytty mitään.
Vaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään sopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman pettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota rotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen. Tai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin varma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta vastakkaiselta harjulta.
Vabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut kahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo valmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod kuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta Vabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.
Vabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa, kun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän ravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän näytti vanhalle intiaanille.
— Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa — mutta tämän minä löysin tänään polulta.
Mukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut kultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä selvästi lukea "35 Rem.".
— Mitä, tämähän…
— Niin juuri — Rodin pyssyn hylsy!
Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.
— Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen — kolmas oli se, jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!
Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.
— Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.
— Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin kaksi päivää vanha.
— Oliko heitä monta? kysyi Rod.
— Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti, ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.
Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.
Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen mikäli tilanne niin vaati.
Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään. Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.
Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.
Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi suurella mielenkiinnolla.
Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle vieville jäljille.
Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan päivän kaikki tapahtumat.
Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse. Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua. Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa, sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.
Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden kiinnitysköyden puuhun.
Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle, ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi lumelle tiputettua verta.
— Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu — varovasti!
He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta. Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli veren hajua.
Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan. Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä — ja metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.
Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan. Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen antaman opetuksen.
Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle. Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan — tappamaan — tappamaan!
Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi; raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.
Sitten se istahti köydelleen.
Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono kohtisuoraan hartioita vastaan.
Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" — mutta kohta tuo vikinä kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä, harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.
Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.
Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.
Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva, maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla, säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena; puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.
Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä — ehkäpä kokonaisen mailinkin takaa — kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.
Pihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli heittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki itseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan. Rodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään käsivarttaan puunoksaan.
Hetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta, ja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta. Sitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä ja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin hiljaa hihittelevän kuusessaan.
Veljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen veren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi kiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään hihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman pyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen tajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin ilmansuuntiin.
Äkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi nykäsi Rodia käsivarteen.
— Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven, hän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!
Tuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen sarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon nälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa tuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa tähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja juoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.
Samassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat kohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla aivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta kertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että saalis oli näkösällä.
Nopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja liittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli kolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen ja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa saalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti saavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy susi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista vapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen äänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus vaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.
Silloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.
Mukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti pyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin parikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan nahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan hirvenraatoon — kiskoi kaikin voimin — ja syötin voitiin nähdä verkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi ärhentelevän susijoukon keskeen.
Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.
Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten läähätystä.
Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.
Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:
— Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!
Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.
— Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?
Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään. Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään kääntämättä:
— Katsoo!
Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen. Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta nevalle ja lakeuden puihin.
— Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.
— Palava katajapensas — niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän lisäsi: — Vungan miesten merkkituli.
10.
ROD TUTKII ROTKOA
Rodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä — ehkä mailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien tuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella pahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin raivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna, Rod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.
Näiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän kauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän tunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet sodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet ohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta heimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.
Vielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se vähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä Mukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan. Vihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.
— Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?
— Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.
— Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.
— Aivan oikein.
Vabi kääntyi Rodin puoleen.
— Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.
— En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.
Mukoki purskahti yrmeään nauruun.
— Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. — Hän pudisti päätään. — Viisi minuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä. Huomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.
Rod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän ei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo rosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.
Mutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti hänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään lakkaamatta "Luurankokaivos", joksi hän oli mielessään ruvennut nimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain saisi aikaa etsiä sitä.
Toisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty hyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän jopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys voinut olla erityisen tehokas — siitäkään syystä, että yhdellä heistä oli aseenaan vain revolveri.
Rod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa rauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat, ja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.
Sinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko istui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod huomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet yllättävän kiihtymyksen valtaan.
Tuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja päätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli hakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat varustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen vaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.
Päivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua tutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää ansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa Mukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli vartioida sillä aikaa erämajaa.
Mukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän koittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli saanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja sanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun takana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen mukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.
He joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille. Vaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä kumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat säpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua aivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi, joka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti toivoen pääsevänsä notkon turvaan.
— Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden nopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!
Ampumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä sormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi näkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod laukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli kuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun hirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.
Seuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri syöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.
— Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas, sitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.
Tyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin naulittuna paikoillaan.
— Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.
Mutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa riistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän oli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa verisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut kuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi hengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.
Laukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja pojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin jälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä, oli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän löysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.
Huomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen, poika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena kuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin harjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa kärppää.
Päivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki erosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki perin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan hälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.
Vabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten sillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia varustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa, kun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.
Kun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen rotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut paljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen kuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään kinoksilla.
Myöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta ja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän havaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli odottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja mineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat esineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet olivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki virtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.
Mutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät myttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä. Mukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka Rodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.
Heillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli keksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä kolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet pohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean sytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa äärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli löytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan pohjoista kohti.
Nämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä. Tästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka päivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi pyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua ajatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.
Päivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen toivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi eivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla, ja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita kärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat seuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista "ristikettua" ja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi pieni omaisuus saaliinaan.
Rod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi satojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä odottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja silloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen, jolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.
Kaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä tutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet vain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta kaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden Rod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan tuumansa.
Eräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi väräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin kotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa Vungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti mukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon, vyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi katsellessaan ovella hänen lähtöään.
— Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi, hän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.
— Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko minulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän hyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.
Hän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän tiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne oli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät olleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan kuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.
Suureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin jyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän kierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua alas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi taajassa.
Vihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä pitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla lumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas käsillään auttamalla.
Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli tuottanut kuoleman.
Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen. Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.
Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen. Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.
Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa — jossakin. Hän oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla — kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.
Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja laukaissut.
Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut…
Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt — ja sen paksun mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.
Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.
— Hopeakettu!
Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.
Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja lähti uudelleen kultaa etsimään.
Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä, kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.
Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme iltapäivällä.
Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista. Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja peuranpaistin lemu.
Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa ääreen.
11.
ROD NÄKEE UNTA
Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen. Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri, ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua — täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin erilaista kuin maan päällä?
Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä kaikuja — matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet painautumaan hyvin lähelle nuotiota.
Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut, hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.
Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.
He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan loimuun — ja he olivat löytäneet kultaa!
Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan. Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.
— Alloo — alloo — alloo!
Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi, että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.
— Alloo — alloo — alloo!
Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen. Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää, joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.
Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä, ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.
Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä — aivan kuin luita olisi kalisteltu yhteen!
Askel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään. Ja siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka. Kaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien. Hän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen välähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti tavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.
Luiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja luurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti. Sitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan hervottomana.
Hetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi salaperäisen esineen hyppysiinsä.
Horjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten — ja Rod näki, että se oli tuohikääry!
Kekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus, ja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti jäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän nousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa kädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.
Häntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen, ja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.
Hän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö uuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa. Mutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja huomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.
Kaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja äkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen kourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä hän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä sormiluittensa välissä!
Voiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi unohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?
Senkö omistamisesta — eikä pukinnahkapussin — nuo miehet olivat kamppailleet ja kuolleet?
Minuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa värinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa johtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet luurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota enempää kuin hänkään.
Rod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia, ja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään olisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi muistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin merkitys.
Hän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän valkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä vielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen aamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen jälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen yhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat esineet ja lähimmän ympäristönsä.
Se vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä varjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja piti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää rotkosta — kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.
Päivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin lisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron tarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he kaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi kullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen kuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.
Paikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti mielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei ollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi huomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän kyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.
Pari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän näki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä tuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän oli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden uusien alle.
Kuka toinen oli käynyt rotkossa?
Oliko se Vabi?
Oliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai…
Hän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan omituiset — toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät — jalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin lumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!
Oudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien kallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties ollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.
Mutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä hyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa ja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan pysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin aikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät vinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa oli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.
Oli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää jälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän oli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.
Rod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei keksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku Vungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin kallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa pujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?
Hän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä keksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran repeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy ampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi huomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen loppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen kapuamaan kynnyksen yli.
Suurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja lähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta näkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.
Hän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta solasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä, saivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut murha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.
Tämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat ajatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo punaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.
Rod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen huomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää vakoojan tarkoitusta.
Rodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja mielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin, joiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.
12.
LUURANKOMIEHEN SALAISUUS
Vähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi nähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä parempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa hymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon — olihan hän keksinyt salaperäisen rotkon aarteen.
Siitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko äkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.
Mökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja mielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin, vaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet ovella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla hihityksillään.
— Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori intiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille aarrettasi?
Naljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen johdosta.
Valkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja heittäytyi rahille uupuneen näköisenä.
— Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni kuin koira.
Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.
— Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki, pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.
Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin leikatessaan leipää.
— Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni. Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi mitään?
— Etkö aio kurkistaa reppuun?
Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.
— Onko siinä mitään?
— Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre, ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä haluttaa.
Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää, ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.
— Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.
— En.
Rod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle olisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan. Vasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan ja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua hännästä ällistyneen Mukokin edessä.
— Kelpaako se? kysyi Rod.
— Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.
Mukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.
— Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria — Montrealissa kolmesataa enempi.
Vabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.
— Tartu tuohon, Rod!
Heidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi juhlallisesti:
— Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole vasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt koko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!
Rod punastui mielihyvästä.
— Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli niin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa käden.
— Ethän vain tarkoita, että löysit…
— En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin on! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen löytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla luurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin, minäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!
Mukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin tarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain hyväksyvä katse.
— Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi ottaa asiasta selko.
Hän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin. Rod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä ja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että asiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli vaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että hänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin tuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin kulta-aarretta etsittäessä.
Luurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle, niin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo tuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen kaameaan urakkaansa.
Häntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut erilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika jälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät. Vainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.
Yhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan koivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein teräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja pyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli yhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja viisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki — ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli kierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.
— Varovasti! kuiskasi Vabi.
Hän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.
— Siellä — taitaa olla — jotakin…, aloitti Rod.
Hän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi kuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja jatkui kierteen sisään.
Alempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry aukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana — ja kolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.
Heillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty joukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin osittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin, mutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.
Mutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota karttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna joukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi yhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:
— John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.
John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei hävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.
— Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!
Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.
Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:
— Toinen koski.
Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki muu oli nyhjäytynyt pois.
— Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti kiihkeästi.
Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään, ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.
Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta. Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.
Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin hän päästi kiihkeän huudahduksen.
— Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.
— Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan jäljen — vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!
Mukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen riemuissaan.
— Nylkee hyvästi.
Hän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista päällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle pää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä varovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään pidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi pystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.
Hellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli miltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä pääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista hengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.
Nuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat paljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty siihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme kirjainta, näkyi nyt selvästi "kolmas koski", ja aivan lähellä näitä sanoja "majassa". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita rivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.
/# 'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.
John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.' #/
Aivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät Rodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän luki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo näytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen niskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:
— Majassa rotkon päässä.
Rod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä vapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin näytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä palasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen lieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän naurahti lyhyesti — onnellista naurua.
— Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni pohatta!
— Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi valkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt kuolleet. Kulta on nyt meidän!
Vabi otti vuorostaan kartan käteensä.
— Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta, hän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme rotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana puro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes tulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain lähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.
Hän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.
— Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta saisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen kulkeneesi rotkossa?
— Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.
— Etkä löytänyt koskea?
— En.
Kynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle merkittyjen eri paikkojen välimatkat.
— On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi hetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen. Huomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi Langlois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit selvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta Ballilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto todistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin, hänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran käsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana ensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä varmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.
— Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös päätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli Rod.
— Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle koskelle selvittää meille koko jutun.
Rod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta ottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.
— Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä, Vabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta. Otaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista mailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa parikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä mailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä täältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta mailia.
Vabi nyökkäsi.
— Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä viidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun…
Hän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.
— Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin päässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät täällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko mahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa pukinnahkapussissa oli?
— Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat puukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.
Mukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan toisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:
— Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.
— Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori intiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä ratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää ruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta — ei ainakaan yksin kartasta!
Hänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.
— Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan selvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat huuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin kauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta sitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan muonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat luultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset lähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa he ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin välttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja. Tässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata kumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa sai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki tuntuu minusta hyvin uskottavalta!
— Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken lähettyville?
— Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja haudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!
Mukoki keskeytti heidät.
— Ruoka on pöydässä! hän huusi.
13.
KINOSTEN KESKELLÄ
Rod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan salaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen mielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän kertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.
Sekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin huolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin käsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi rotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän aavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut edeltäpäin tietty.
Rodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty ottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään ensimmäistä koskea.
Mukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija näillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle etsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi mukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään kokisivat ansoja.
— Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen kuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme, että kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme, on meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana. Siinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi retkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin kevättulvat ovat ohi.
— Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä kostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä…
— Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä toverin käsivarrelle.
— Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod lauseensa. Jos hän on ollut sairaana — tai — mitä muuta hyvänsä — on saattanut sattua…
— Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi Vabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä sinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?
— Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen. Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin, Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?
Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän ihastuksen johdosta.
— En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet — ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.
Rodin kasvot säteilivät ilosta.
— Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa kokenut!
Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.
— Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei, Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?
Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja katsoi ulos.
— Hittoja — lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä tuhatta paholaista!
Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.
Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut — tuollainen tavaton lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet ja ihmetelleet sen viipymistä.
Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä. Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen kantamuksen lunta.
Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven, mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun, ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.
— Mitä ihmettä… hän läähätti.
— Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan. Vetääkö savutorvi?
— Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan valkeaan. Ethän tarkoita…
— Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet. Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!
Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.
— Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!
Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun paikoilleen.
— Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin kaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää, kuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea etsimään mokomalla säällä.
— Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän jäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone uskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut niin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen, Vabi?
— Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa. Mutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös, on notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa kinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin päällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.
— Mutta eikö se — muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla äänellä.
Vabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä, missä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti kokonainen kuuro hihityksiä.
— Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.
— Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella mukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole murskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui kerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin paksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen aika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä rauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä nyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.
Aamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi pudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä lapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka peitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä päivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.
— Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen tuisku!
— Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan, Rod, jos haluat olla osallisena.
Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori, joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen avutonta sätkimistään.
— Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös, hän ilakoi. Vau — vau!
Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta, kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen. Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja Mukokin vääntelehtivän naurusta — ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.
Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa, ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen metrin päässä pirtistä.
— Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi. Mutta katsopas tuonne!
Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan, mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin katon harja ja suitseva savutorvi.
Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa, puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.
Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi, niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli. Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen aloitteleva erämies pohjanperillä on altis — lumisokeudesta. Kun hän oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sähkökipinöitä edessään.
Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat tottua valkeuteen.
Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin, olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.
Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut Mukokin jäljille ja surmannut hänet?
Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita, koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen lamaannutti heidän metsästysintonsa.
Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.
Se oli Mukoki.
Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.
— Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi yksikantaan.
Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita. Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.
— Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa sinulla hirvittävä urakka, Muki!
— Raskasta — raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki. Ei niin siloa kuin tuolla! — Hän heilautti kättään halveksuvasti rotkoon päin.
Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista, että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki kuin hänen rotkonsa oli?
— Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat ja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi! — Hän näytti pirtin kattoon.
Rod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.
— Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle koskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän sanoi.
Mukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin ryppyihin.
— Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.
— Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.
— Ei. Kääntyy — suoraan pohjoista kohti.
Rod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.
— Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin minäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva joki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan, ja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa aarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä ja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan ihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää meille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme suunnitelleet!
— Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!
Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille perille!
— Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.
— Ensi keväänä! toisti Vabi.
— Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.
— Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.
— James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti Rod.
— Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.
Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät, jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan oikeassa.
Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä. Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä paluumatkaan.
Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus — summa, jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen vuosi.
Sydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi prinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin lähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman äitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.
Kolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja Mukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi oli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla viikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat sinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen tyytyväinen.
He olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun he olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta harjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa tuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja mukavampaa tietä kotiin.
Harjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää seutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla pienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova, rantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen; idässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka hän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä —
Vaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja samassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan kauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti Mukokille.
Siltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan, hän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen taivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan pyssynpauketta samalta suunnalta.
— Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla, mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo kuulomatkan ulkopuolella.
Äkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti ampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä vielä kolme yhtä nopeasti.
Hän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti — ja sitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa liipaisinta.
Katsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki intiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.
Jälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman silmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha soturi alkoi juosta nopeasti takaisin.
Rod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen ilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin kuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.
— Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! — Hän viittasi savupilveä kohti. — Minä kuulin laukauksiakin!
Siunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin suuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää vauhtia rinnettä jälleen alas.
Seuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä. Hänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui pysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle, jonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa veressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan revetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan puhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä, pyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.
Metsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.
Mutta —
Läähättävästi parkaisten Rod sieppasi kiinni Mukokin käsivarresta ja osoitti hangella makaavaa olentoa kymmenkunnan askelen päässä mökinpaikasta.
Vanha soturikin oli nähnyt sen. Hän kääntyi valkoiseen nuorukaiseen, ja sellaista ilmettä Rod ei olisi osannut kuvitellakaan koskaan näkevänsä ihmiskasvoilla. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi — jos Vabi oli saanut surmansa — millainen Mukokin kosto olisikaan! Hänen toverinsa ei enää ollut sama Mukoki, jonka hän oli oppinut tuntemaan, hän oli villi, verenhimoinen metsähiisi. Tuossa hirvittävässä katseessa ei ollut rahtuakaan sääliä, ei rahtuakaan inhimillisyyttä. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi —
He syöksähtivät kunnaalta alas rotkoon, poikki järven jään, ja kohta oli Mukoki polvillaan lumessa makaavan hahmon vieressä. Hän käänsi sen selälleen ja nousi sitten pystyyn sanaakaan virkkaamatta tähystäen verestävillä silmillään savuaviin raunioihin.
Rod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.
Hangella viruva ruumis ei ollut Vabin.
Se oli muu, outo, hirveän näköinen olento — jättimäinen intiaani, jonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa — ja puolet pääkallosta oli ammuttu olemattomiin!
Kun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien kekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen savuavia hirsiä pyssynsä perällä.
14.
VABIN VAPAUTTAMINEN
Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan jotain esinettä.
Oliko Vabi saanut surmansa — ja palanut noiden raunioiden mukana?
Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin, ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden tilalle — säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.
Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin näiden raunioiden keskellä!
Hän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten kärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta mustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran lieventyneenä.
— Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.
Jälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki irvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.
— Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.
Mutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän lähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään. Ylt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä rosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet matkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain neljä oli poistunut paikalta!
Missä Vabi sitten oli?
Jos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin lähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen yhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen toverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta tämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista ei ollut viskattu tuleen.
Oli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa vastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen vangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen mailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.
Mukoki tuli jälleen Rodin vierelle.
— Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni — oitis! Hän osoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää…
Rod kompuroi pystyyn.
— Tarkoitatte kai, että me tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt jaksan taas kulkea. Lähdetään.
Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.
— Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua — pääsee kohta niiden luo — sitten ampua.
Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon syvemmät.
— Oikein arvaa — ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut… — Hänen silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. — Kulkee kovin hitaasti! Ei pitää yhtikäs kiirettä!
Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä vungat astelivat hyvin verkalleen.
Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet, että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko he ylivoimaansa?
Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi. Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.
Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa, ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.
Puolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja tämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia runkoja.
Se olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei epäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua, joka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo kulkea.
Mutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän ryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti kuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan pää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi mennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?
Mutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan kylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan eränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä odottanut väijytystä.
Takaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota pikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän jälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki pysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän jälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen reunoilta.
— Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.
Mukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja hänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös. Rod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt koskettamaan häneen.
Laelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva eläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri tanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.
Mäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin. Koko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja tähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse.
Mutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.
Puolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen rannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat erottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.
Vain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis hyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista heimoa!
Rod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät noiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat he viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he taas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin… Häntä puistatti tuo ajatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät tilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.
Hänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen vanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi kernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä Vabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen kiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.
Juurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod ymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä vihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen kaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän vanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki pysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta ja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.
— Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.
Rod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan askelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa kasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.
— Sinä ottaa etumies — Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut kolme. Sinä näkee tuo puu — koivu, josta on tuohi pois kyljestä? Ampuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei ampua ohi?
— En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä lujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!
He voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät Vabin veriset kasvot.
Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta — nyt neljänkymmenen — kolmenkymmenen — nyt vain kymmenen metrin päässä. Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan rintaa kohti.
Vielä viisi metriä.
Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin, Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä huikea vastaushuuto.
Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.
— Haava — paha? hän kysyi hätäisesti.
— Ei — ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat — vanhat kelpo ystävät!
Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen — siinä olivat vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti hän heitti sen omaan selkäänsä.
— Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.
— Näimme.
— Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?
— Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.
— Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.
Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä. Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen lemmikkiään takaa-ajajilta.
Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.
— Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.
— Yhtä vaille viisikymmentä.
— Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan minulle muutamia.
Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne toverilleen.
Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.
Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.
— Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti uudelleen painamaan eteenpäin.
Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.
Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?
Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin kääntymään ympäri.
— Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa rotkoon!
Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.
— Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä, ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin lähteä jälleen rotkolle päin.
Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan, kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta, joka kuohutti heidän veriään.
— Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!
Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.
Bzzzzzzz-inggggggg!
Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen päässä nuoren intiaanin edessä.
Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui nenälleen.
— Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo vietävän kivi vain kampesi minut!
Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven toiselta rannalta oikea luotisade — puolisen tusinaa laukausta yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse turvaan.
— Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti…
Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. — Sattuiko sinuun — pahasti?
Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.
— Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei — ole — paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. — Me antaa vielä — noille hittolaisille!
Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa; kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä. Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen toverinsa käyttelivät pyssyjään.
Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki ampui ensin; kerran — toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä — ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen. Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.
Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren, niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.
Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.
— Eläköön! kiljaisi Rod.
Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen luotinsa pakenevien vihollisten perään.
— Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!
— Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!
Klink — klink — klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan — kaikkiaan kymmenen laukausta — ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.
— Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä — hyvinkin! — Hän kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä vatsallaan lumessa. — Annahan minun katsoa, Muki — anna minun katsoa…
— Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta — paljon.
Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä suureneva punainen läikkä.
— Oletko varma — jaksatko kulkea rotkoon saakka?
— Jaksaa kyllä.
Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen omille hartioilleen.
— Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.
Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja peloton hymy huulillaan.
15.
ROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA
He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.
Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon, josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.
— Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan. Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä, ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.
— Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.
Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli vihollista tulevaksi.
Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.
Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta — että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään taisteluun?
Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.
Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää, kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä pitkin.
Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan — vain viisitoista lyhyttä minuuttia — niin toverit olisivat ehkä jo päässeet rotkon suulle.
Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.