VIII LUKU. (continued 2)

Kuinka vähän Münzerin kannattajia itse asiassa oli Mülhausenissa näkyy parhaiten siitä, että hän sai vain 300 miestä mukaansa, kun hän sieltä lähti talonpoikia auttamaan.

Melanchton lienee kyllä siinä oikeassa, että Münzerin kunta, "ne jotka asuivat Tuomaksen kanssa johannitien talossa", niinä harvoina viikkoina, jolloin se oli olemassa, ei elänyt vain jäseniensä työllä, vaan pääasiallisesti kirkoista, luostareista ja linnoista saadulla saaliilla. Näinä aikoina kirkon omaisuus oli res nullius, ei kenenkään omaa, ja sen otti haltuunsa, kuka vaan siihen kykeni. Tavallisesti joku ruhtinas. Mutta joskus myöskin joku köyhä raukka.

Olemme jo maininneet, että Münzer ja Pfeiffer olivat mielipiteiltään vastakkaiset. Mutta siitä johtui taktillisiakin ristiriitoja.

Pfeiffer piti itseään, kuten oikea esikapitalistisen ajan pikkuporvari ainakin, vain paikallisten etujen harrastajana. Münzer oli, kuten sen ajan kommunistit yleensä, paikkainvälisen yhteyden harrastaja. Pfeifferistä oli Mülhausenin kapina jotain sellaista, joka koski ainoastaan tätä kaupunkia. Münzeristä se oli sitävastoin vain rengas niiden vallankumouksellisten kapinain ketjussa, joiden yhteisvaikutus tekisi lopun kaikesta tyranniudesta ja kaikesta sorrosta. Mitä Tabor ennen oli ollut Böhmille, sitä piti Mülhausenin lujan kaupungin olla Thüringenille, koko kapinan tukipisteenä.

Sen sijaan että Pfeiffer — kun me tässä puhumme Pfeifferistä ja Münzeristä, emme tarkota vain molempia henkilöjä, vaan myöskin heidän edustamiaan suuntia — ei ryhtynyt mihinkään muuhun kuin toimimaan muutamia hävitysretkiä läheisiin katolisiin seutuihin, niin Münzer teki kaikkensa varustaakseen ja harjottaakseen aseitten käyttöön Thüringenin talonpoikia ja järjestääkseen heitä yhteisen johdon alle. Hän antoi valaa jykeviä tykkejä ja toimitti tästä käskyjä aina Schwabeniin asti. Ja joka taholle hän lähetti kirjeitä kehotukseksi ja rohkaisuksi, samalla hän kehotti malttavaisuuteen siksi, kunnes kaikki oli ehditty järjestää asianmukaiseen kuntoon.

Erityisesti hän luotti vuorityömiehiin, enemmän kuin epäluotettaviin Mülhausenin asukkaisiin ja vähän aseisiinharjaantuneisiin talonpoikiin. Vuorityömiehet olivat Saksin kansan asekelpoisin ja uhmamielisin osa, ja heihin kiintyikin heti Münzerin huomio. Hän rupesi yhteyteen Erzgebirgen vuorikaivoslaisten kanssa, ennen kaikkia pyrki hän nostamaan kapinaan häntä lähimmät, Mansfeldin kaivostyöläiset, joiden kesken hän olikin vielä Allstättin ajoilta hyvässä yhteydessä. Hän kirjotti näille Mansfeldin piiriin pääasiassa näin; "Ensin ja ennen kaikkea puhdas jumalanpelko. Rakkaat veljet, kuinka kauan te nukutte? Minä sanon Teille, että jollette Te tahdo kärsiä jumalan tähden, niin teistä tulee perkeleen marttyyrejä. Senvuoksi pitäkää varanne, älkää mairitelko kauemmin vääriä intoilijoita tai jumalattomia veijareita. Nouskaa ja taistelkaa Herran taistelua. Aika on tullut ja jumalan todistuksesta on vaari otettava. Koko Saksa, Ranska ja Italia ovat liikkeessä. Klettgaun, Hegaun ja Schwarzwaldin talonpojat ovat pystyssä, kolmekymmentä tuhatta miestä, ja heidän joukkonsa kasvaa yhä. Minä huolehdin sitä, että yksinkertaiset ihmiset suostuisivat johonkin väärään sovintoon, jonka vahinkoa he eivät vielä huomaa. Mutta jos Teidän joukoissanne on kolmekin, jotka etsivät jumalan nimeä ja kunniaa, niin teidän ei tarvitse peljätä satoja tuhansia. Rohkeasti eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Nyt on aika. Heittiöt ovat arkoja kuin koirat. Mutta älkää kuulko jumalattomien valitusta! He pyytäen ja itkien rukoilevat teitä kuin lapset. Mutta älköön sääli teihin tarttuko, niinkuin jumalakin on käskenyt Moseksen kautta (5 Mos. kirj. 7) Toimikaa kylissä ja kaupungeissa, mutta varsinkin vuorimiehet ja muut kunnon pojat! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin! Älkää antako miekan jäädä kylmäksi veressä, lyökää Nimrodin torni maahan! Eteenpäin, eteenpäin, toisilla on ollut päivänsä, jumala käy teidän edellänne ja seuraa teitä. Ja jumala sanoo: Älkää peljätkö, älkää hämmästykö heidän suurta joukkoansa, sillä sota ei ole teidän sotanne vaan Herran. Annettu Mülhausenissa v. 1525. Münzer, jumalan palvelija jumalattomia vastaan."

Münzerin kirje otettiin hyvin vastaan, suuria joukkoja kokoontui ja syntyi levottomuuksia. Aina Meissenin vuorikaivospiirissä saakka tuntuivat mansfeldilaisessa annetun pysäyksen vaikutukset. "Ja ennenkuin mielettömät johtajat saivat aikaan Frankenhausenin verisen päivän," sanoo Hering Saksin ylämaitten historiassaan, "olivat useat Mansfeldin kreivikunnan kapinaannousseista vuorityöläisistä paenneet Saksin vuorille joko siksi että eivät toivoneet mitään hyvää kotona tulevan tai siksi että he uuden viisauden nojalla toivoivat näyttelevänsä tärkeätä osaa kaukaisessa seudussa."

Heidän onnistui saada vaikutusvaltaa ja edistää Zwickaun seudulla syntynyttä kapinayritystä, siellä kun hurmahenget jo ennen Storchin ja Münzerin johdolla olivat saaneet vaikutusvaltaa ja valmistaneet maaperää.

Huhtikuussa syntyikin todella Erzgebirgessä talonpoikien ja vuorityöläisten kapina. Vasta Frankenhausenin taistelun jälkeen taukosi liike siellä, kuten kaikkialla muuallakin Saksissa.

Mutta yleensä oli Münzerin pyrkimyksillä saada yhteistoimintaa aikaan Saksin eri seutujen vallankumouksellisten liikkeiden välille vain vähän menestystä.

Talonpoikien ja pikkukaupunkilaisten partikularismi oli edelleenkin vielä liian voimakas. Samallainen taloudellinen sorto, vanhojen olosuhteitten yleinen myllerrys, joka uskonpuhdistusta seurasi, sekä, eikä suinkaan vähimmässä määrässä, "kommunistisien apostolien" väsymätön eri paikkain yhteyttä välittävä toiminta olivat juuri riittäneet tekemään talonpoikaisliikkeen alussa kansalliseksi, kansakunnan suurinta osaa koskevaksi ja samanaikaiseksi. Mutta sen jatkuessa paikalliset pyyteet astuivat taasen yhä selvimmin esiin. Partikularismilla oli aivan, liian syvät juurensa olosuhteissa, niin ettei sitä voitu voittaa kuin lyhyeksi aikaa puutteellisestikaan.

Lisäksi tuli talonpoikien turmiollinen yksinkertaisuus. Nämä kokemattomat ihmiset luulivat, että ruhtinaan sanan täytyi kestää, jos ei enemmän, niin ainakin yhtä paljon kuin tavallisissa oloissa elävän rehellisen miehen sanankin. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että uudempi valtiotaito luki petollisuuden ja tunnottomuuden ruhtinaan tärkeimpien hyveitten joukkoon — sama valtiotaito, jota näimme Richardpoikasen toista sataa vuotta ennemmin niin taitavasti käyttäneen Englannin talonpoikien vahingoksi.

Sen sijaan että olisivat toimineet yhdessä, toimi kukin piirikunta ja kaupunki, joka oli liittynyt kapinallisiin, ominpäin, vain omaa etua silmällä pitäen, ja herrojen tekemät tyhjät lupaukset valituksen alaisien kohtien parantamisesta saattoivat tavallisesti varustetut joukot laskemaan aseensa ja lähtemään kotipaikoilleen. Siten ruhtinaat saivat aikaa joukkojen kokoamiseen ja yhdistymiseen, ja he voittivat sillä tavalla toisen talonpoikaisjoukon toisensa jälkeen. Talonpoikien puolella kasvoi yhä enemmän liikkeen umpimähkäisyys ja suunnittelemattomuus, kun sitävastoin vaara ruhtinaiden puolella yhä lisäsi koossapysyväisyyttä ja tarkotuksellista yhteisvaikutusta.

Aluksi ei ollut näyttänyt niinkään varmalta, kuka tulisi voittajaksi. Vielä 14 p:nä huhtikuuta oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik puhunut yhtä synkkänä kuin varovaisena kapinasta. Hän kirjotti pitkäperjantaina veljelleen Saksin herttua Johannille: "On todellakin suuri asia, että täytyy toimia väkivallalla. Kenties on näille ihmisraukoille annettu syytä sellaiseen kapinaan, erittäinkin kieltämällä jumalan sana. Niin rasittaa sekä hengellinen että maallinen esivalta köyhiä monella tavalla. Kääntäköön jumala vihansa meistä. Jos jumala tahtoo, voi tapahtua niin, että rahvaan mies pääsee hallitukseen".

Samallainen käsitys näkyy myöskin ensimäisestä kirjotuksesta, jossa Luther koskettelee talonpoikaiskapinaa. Sen nimenä on: "Kehotus sopimaan Schwabenin talonpoikien kahdestatoista artikkelista". Tässä kirjotuksessa Luther ensiksi lausuu toivovansa, että kaikki muuttuisi hyväksi, jos talonpojat tarkottavat totta näillä artikkeleillaan eivätkä tahtoisi pyytää enempää. Hän hyväksyy siis ne sopimuksen pohjaksi.

Sitten kääntyy hän ruhtinasten ja herrojen puoleen: "Me emme saa sellaisista ilkitöistä ja kapinoista kiittää ketään muuta kuin teitä, ruhtinaat ja herrat, ja varsinkin teidän sokeita piispojanne ja hulluja pappejanne ja munkkejanne… Miekka on teidän kaulallanne; vielä te luulette istuvanne tanakasti satulassa, niin ettei teitä voitaisi siitä nostaa. Sellainen varmuus ja paatunut julkeus katkaisee teidän kaulanne, sen saatte nähdä… Niinpä, kun te olette syypäinä sellaiseen jumalan vihaan, kääntyy se epäilemättä teitä vastaan, ellette ajoissa paranna itseänne. Taivaan merkit ja täällä maanpäällä tapahtuvat ihmeet koskevat teitä, hyvät herrat, eivätkä ne ennusta teille hyvää… Sillä tietäkää, että jumala ohjaa asiat niin, ettei voida eikä tahdota ajan pitkään kärsiä teidän mellastustanne. Talonpojat eivät suinkaan, hyvät herrat, asetu teitä vastaan, vaan itse jumala, teidän elämöimisenne tähden."

Luther jatkaa kehottaen ruhtinaita oman hyötynsä vuoksi tekemään myönnytyksiä talonpojille. Noiden kahdentoista artikkelin perusteella voipi alkaa neuvottelut. Muutamat niistä ovat oikeutettuja ja kohtuullisia. Niinpä esim. ensimäinenkin, joka vaatii oikeutta saada kuulla evankeliumia ja valita papit. Ja toiset, joissa pyydetään suojelusta kaikellaisia kiskomisia vastaan, ovat myöskin kohtuulliset. "Sillä esivaltaa ei ole suinkaan asetettu valvomaan omaa etuaan vaan alamaistensa hyötyä ja parasta. Nykyään onkin aivan sietämätöntä sellainen verottaminen ja nylkeminen. Mitä auttaisi, vaikka talonpojan pelto kasvaisikin yhtä monta guldenia kuin siinä nyt on olkia ja tähkiä, kun esivalta ottaisi vaan sitä enempi ja lisäisi sillä yhä loistoansa ja tuhlaisi kaiken vaatteisiin, syöminkeihin, juominkeihin, rakennuksiin y.m., niinkuin ne olisivat akanoita. Täytyisi vähentää loistoa ja pienentää menoja, niin että köyhä mies saisi myöskin pitää jotakin."

Tämän jälkeen Luther kääntyy talonpoikien puoleen ja myöntää heille ruhtinasten ansainneen sen, "että jumala syöksisi heidät istuimiltaan". Mutta heidän pitäisi alkaman oikeasta päästä, "muuten he saisivat vahingon sieluilleen, vaikkapa täällä ajassa voittaisivatkin ja surmaisivat kaikki ruhtinaat". Hän kehottaa sentähden talonpoikia, "rakkaita herroja ja veljiä", luopumaan miekasta eikä kapinoimaan esivaltaa vastaan, sillä sellaiseen heillä olisi oikeus vain, jos jumala heitä siihen käskisi merkeillä ja ihmeillä. "Kärsiminen, kärsiminen, risti, risti, se on kristityn oikeus, se, eikä mikään muu".

Kirjotus päättyy molemminpuolisilla kehotuksilla. "Molemmat puolet ovat väärässä, he ovat käyttäytyneet pakanain tavoin eikä niinkuin kristittyjen sopisi. Molempia uhkaa jumalan tuomio. Heidän sielunsa joutuvat helvettiin ja Saksa joutuu perikatoon. Sentähden olisi nyt minun uskollinen neuvoni se, että valittaisi muutamia kreiviä ja herroja aatelistosta ja joitakuita neuvosherroja kaupungeista ja ratkaistaisi asia ystävällisesti, että te herrat luovutte jäykkyydestänne, joka Teidän kumminkin lopuksi täytyy tehdä joko vapaaehtoisesti tai muuten ja kartatte rahtusen tyranniuttanne ja sortoanne, niin että köyhäkin mies saisi ilmaa ja sijaa elääkseen. Talonpoikien taas pitää myöskin näyttäytymän kohtuullisiksi ja luopuman muutamista artikkeleista, joissa vaaditaan liian paljon, niin että asia, ellei siitä voi sopia kristillisellä tavalla, ainakin ratkaistaisiin ihmisellisen oikeuden mukaisesti… Nyt minä olen neuvonut Teitä kaikkia uskollisesti, kristillisesti ja veljellisesti. Jumala suokoon, että se auttaisi. Amen."

Jos ne olisivat oikeassa, jotka otaksuvat Lutherin valtavan personallisuuden saaneen uskonpuhdistuksen aikaan, niin olisi tämän kirjotuksen pitänyt antaman talonpoikaissodalle toisen käänteen. Todellisesti se nyt jäi aivan vaikutuksettomaksi. Ensimäisessä kokeessaan olla uimatta virran mukana, osottautui Luther voimattomaksi.

Mutta hän ei ollut sellainen mies, joka olisi puolustanut asiaa, joka ei näyttänyt onnistuvan. Eikä hänen tarvinnut ajatella kauan, mille puolelle hänen tulisi asettua. Hänen rauhaarakastava herransa, vaaliruhtinas Fredrik, kuoli 5 p:nä toukokuuta, ja seuraajaksi tuli hänen veljensä Johann, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rauhasta ja sovinnosta.

Ja kaikkialla varustautuivat ruhtinaat tukahuttaakseen kapinaliekin talonpoikien vereen. Huhtikuun viimeisellä viikolla oli talonpoikaisjoukot Schwabenissa tuhottu melkein kokonaan. Samaan aikaan oli maakreivi Filipin onnistunut Hessenissä päästä kapinallisista voitolle. Ja lukuisia sotataitoisia joukkoja kokoontui retketäkseen Frankenin ja Thüringenin kapinoitsijoita vastaan.

Lutherilla oli lisäksi personallinenkin syy kääntyä talonpoikia vastaan. Huhtikuun loppupuolella oli hän tehnyt agitatsionimatkan kautta Thüringenin, saattaakseen kansan rauhottumaan, mutta kaikkialla hän oli huomannut, että hän, joka piti itseään kansan epäjumalana, oli kadottanut kaiken vaikutuksensa siihen.

Tuon intohimoisen kiivauden, jonka alinomaa huomaa hänessä esiintyvän, suuntasi hän nyt kapinoitsijoita vastaan. Äsken hän oli kutsunut heitä "rakkaiksi herroiksi ja veljiksi", nyt he eivät olleet muuta kuin rosvoja, murhamiehiä ja hulluja koiria, jotka täytyi lyödä kuoliaaksi. Äsken hän oli puhunut siitä, kuinka sorto oli ollut niin sietämätöntä, että se oli pakottanut talonpojat kapinaan esivaltaa vastaan; nyt oli esivallalla kaikki oikeus puolellaan.

Toukokuun 6 p:nä, Fredrikin kuoleman jälkeisenä päivänä, ilmestyi Lutherin kirjotus "Ryösteleviä ja murhaavia talonpoikia vastaan". Siinä sanotaan: "Pelkkää perkeleen työtä he tekevät, varsinkin tuo pääpaholainen, joka hallitsee Mülhausenissa eikä toimita mitään muuta kuin ryöstöjä, murhia ja verenvuodatuksia, niinkuin Kristuskin, Joh. 8, sanoo hänestä, 'että hän on murhaaja alusta'." Tähän talonpoikien esiintymiseen katsoen hänen täytyi nyt kirjottaa toisella tavalla kuin 'edellisessä kirjasessaan'. Kapina on pahempaa kuin murha: "Jokainen muistakoon, ettei voi olla mitään myrkyllisempää, vahingollisempaa eikä pirullisempaa kuin kapinallinen ihminen. Hullu koira täytyy lyödä kuoliaaksi; ellet sinä sitä tapa, niin se tappaa sinut… Siksipä ei täällä saa nukkua. Eikä tässä tule kysymykseen kärsivällisyys eikä sääli, on miekan ja vainon aika, eikä armon". "Se joka kaatuu esivallan puolesta, on jumalan edessä oikea marttyyri… se, joka sortuu talonpoikien puolella, on ihminen helvetin syötti… Nyt on sellaiset ihmeelliset ajat, että ruhtinas saattaa paremmin ansaita taivaan verenvuodatuksella kuin muut rukouksilla. Pistä lyö ja kurista kuoliaaksi kaikki mitä voit. Kuole, mitään autuaampaa kuolemaa et milloinkaan saa. Sillä sinä kuolet totellessasi jumalan sanaa ja käskyä Room. 13, ja rakkauden palveluksessa (!!), pelastaessasi lähimmäistäsi helvetin ja perkeleen kahleista".

Samallaisia "rakkauden palveluksia" osotti Luther talonpojille tämänaikuisissa yksityisissäkin kirjeissänsä. Niinpä hän 30 p:nä toukok. kirjotti eräälle neuvosherralle, tri Rühlille: "Puhutaan sääliväisyydestä heitä kohtaan, mutta jos heidän joukossaan on syyttömiäkin, niin Jumala kyllä pelastaa ja varjelee heidät, kuten hän teki Lotille ja Jeremiakselle. Jos hän ei sitä tee, niin he eivät todellakaan liene viattomia… Viisas mies sanoo: aasi tarvitsee ruokaa, kuormaa ja piiskaa, talonpoika kauranolkia. Se, joka on nähnyt Münzerin, tietää sanoa, että hän on nähnyt perkeleen ihka elävänä suurimmassa vimmassa. Oi, Herra jumala, kun sellainen henki on myöskin talonpojissa, kuinka onkaan silloin tärkeätä, että heidät tapetaan niinkuin hullut koirat!" Kaikista Lutherin tämänaikuisista kirjotuksista näkee selvästi, että Münzer hänen mielestään oli vaarallisin kapinoitsijoista. Thüringenissä hän olikin sellainen.

Vielä myöhemmin Luther kehuu, että hän muka oli kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, kun oli käskenyt surmata heidät kaikki; "kaikki heidän verensä on minun niskoillani". Suuruudenhulluudesta on hän kuitenkin ottanut kantaakseen suuremman verivelan, kuin todellisesti tuli hänen osalleen. Me olemme laajasti selittäneet hänen käytöstään talonpoikaissodan aikana, sillä se ei kuvaa ainoastaan Lutheria, vaan koko porvarillisen ja talonpoikaisköyhälistöläisen kerettiläisyyden välistä suhdetta. Mutta kapinan lopputulokseen ei Luther mitään vaikuttanut. Hänen kehotuksensa sovinnontekoon ei merkinnyt mitään, ja yhtä tarpeetonta oli se kiihotus, jolla hän yllytti ruhtinaita säälimättömään teurastukseen. He kyllä ilman kehotuksiakin huolehtivat murhaamisesta kaikella asiaankuuluvalla verenhimoisuudella, Lutherin vastustajat yhtähyvin kuin hänen kannattajansakin, ja molemmat osat veljellisessä sovussa. Sodassa sorretuita vastaan taukosivat keskinäiset taistelut saaliista — katoliset ja evankeliset liittyivät yhteen kukistaakseen köyhän kansan.

Toukokuun alussa yhtyivät Hessenin "evankelisen" maakreivin Filipin joukot kiihkokatolisen Saksin herttuan Yrjön ja muutamien pikkuvaltiaiden joukkoihin, ja heihin liittyi Saksin uusi vaaliruhtinas, tehdäkseen lopun Thüringenin kapinasta. Tämän keskuksena oli Frankenhausen, joka oli pieni kaupunki Mansfeldin kaivosten läheisyydessä. Enimmäkseen asui siinä sikäläisten suolakaivosten työmiehiä. Sen edustalle kokoontui kapinallisten päävoima, eikä tykeillä hyvin varustettuun Mülhauseniin tai johonkin eteläisempään paikkaan, esim. Erfurtiin tai Eisenachiin, jotka myöskin olivat kapinallisten hallussa ja joista käsin olisi ollut helpompi pitää yllä yhteyttä Frankenin kapinallisten kanssa.

Ruhtinaat käsittivät myöskin, että täällä oli päävoima. Hessenin Filip riensi rohkeasti sitä vastaan, kulkien hyvinvarustettujen ja kapinallisten hallussa olevien kaupunkien Mülhausenin ja Erfurtin välitse. Se, että hän saattoi tehdä tämän, ilman että häntä ahdistettiin, on yhtenä todistuksena siitä, mikä johdon- ja yhtenäisyyden puute vallitsi talonpoikien puolella.

Mutta Frankenhausenin merkityksen voimme selittää vain ottamalla huomioon Mansfeldin kaivosten läheisyyden, siellä kun oli paljon asekelpoisia vuorityöläisiä. Jos onnistui ulottaa kapina sinne saakka, silloin oli ruhtinaan joukoilla kova edessä.

Münzer ymmärsi sangen hyvin Frankenhausenin merkityksen ja teki kaikki, mitä hänen vallassaan oli, kootaksensa sinne kapinan kaikki voimat. Hän kirjotti erfurtilaisillekin, mutta he eivät liikkuneet paikaltaan, ja yksinpä mülhausenilaisetkin jättivät hänet oman onnensa nojaan. Vapaan valtakunnankaupungin pikkuporvarit huolivat vähän Frankenhausenin ulkopuolella olevista talonpojista. Münzer ei saanut mukaansa enempää kuin 300 miestä, ja hädin tuskin sai hän lainaksi kahdeksan tykkiä.

Paremmin ei hänen käynyt Mansfeldin kaivostyömiehiin nähden. Ikävä kyllä puuttuu meiltä Mansfeldin tapahtumista kaikki lähemmät tiedot. Spangenbergin Mansfeldilaisessa kronikassa on vain seuraava tieto, jonka Bieringen "Mansfeldin vuorikaivosten kuvauksessaan" julkaisee vielä lyhyempänä?: "Talonpojat nousivat Mansfeldin kreivikunnassakin kapinaan. Mansfeldin kreivi Albrecht ei säästänyt mitään vaivoja, yritti kaiken voitavansa ja antoi vuorityöläisille mitä makeimpia lupauksia, pysyttääkseen heidät kreivikunnassa, niin etteivät he lähtisi kapinallisten talonpoikien kera sotaretkelle."

Se näyttää hänelle onnistuneenkin. Se huoli, jonka Münzer on lausunut yllä mainitussa kirjeessään vuoristolaisille, että nimittäin "yksinkertaiset ihmiset" voisivat "suostua johonkin väärään sovintoon", ei ollut perusteeton. Vuorityöläisten suurin osa rauhottui, heti kun oli suostuttu heidän vaatimuksiinsa eikä välittänyt sen enempää kapinoivista talonpojista. Mutta erinäisten uusien tulokkaiden tai pienien joukkojen kimppuun hyökkäsivät kreivi Albrechtin ratsumiehet, jotka pitivät hallussaan kaikki tiet.

Yksi mahdollisuus oli vielä jälellä: ulottaa kapina itse Mansfeldin piiriin ja siten repäistä vuorityöläiset mukaan. Mutta tätäkään mahdollisuutta ei käytetty. Frankenhausenin ulkopuolella olevat talonpojat olivat kyllin yksinkertaisia, ruvetakseen kreivi Albrechtin kanssa neuvotteluihin, joita tuo viekas mies osasi lykätä päivästä toiseen, siksi kunnes ruhtinaiden sotajoukot olivat saapuneet Frankenhausenin edustalle.

Albrecht oli sopinut rupeavansa toukokuun 12 p:nä pitämään neuvottelua talonpoikien kanssa. Mutta hän ei tullutkaan, syytti tärkeitä asioita ja kehotti talonpoikia saapumaan neuvotteluihin seuraavana sunnuntaina, toukokuun 14 p:nä. "Mutta sillä välin suo jumala", kertoo Luther, "että Tuomas Münzer tulee Mülhausenista Frankenhauseniin". Tämä vaikutti sen, että kreivin kanssa pidetyt neuvottelut heti keskeytyivät, Münzer kun älysi kreivin kavalat tarkotukset, ja hän teki kaiken voitavansa yllyttääkseen taistelun käyntiin kreivin ja talonpoikien välillä, ennenkuin ruhtinaat tulisivat. Sellaisena yllytyksenä pidämme niitä tavattoman karkeita kirjeitä, joita hän silloin lähetti mansfeldilaisille, kirjeitä, joita vain yllytyksenä voi ymmärtää. Joku tutkija pitää niitä epätoivon tuotteina, joiden pyrkimyksenä on itsepetos, puolihulluuden ilmauksina. Mutta Münzerin järjestelyt ilmaisevat sangen selvää järkeä.

Albrechtille kirjottaa hän: "Pelko ja vavistus tulkoon jokaiselle, joka pahaa tekee. Room. 2: 9. Se, että sinä käytät Paavalin epistolaa niin väärin, säälittää minua. Sinä tahdot konnamaista esivaltaa vahvistaa kaikin tavoin, kuten paavi on tehnyt Pietarin ja Paavalin vanginvartijoiksi. Luuletko sinä, että Herra jumala ei voisi nostattaa ymmärtämätöntä kansaansa vihassaan kukistamaan tyrannit (Hosea 13 ja 8)? Eikö Kristuksen äiti pyhän hengen vaikutuksesta ole ennustaen sanonut sinusta ja kaltaisistasi (Luuk. 1): 'Väkivallantekijät on hän syössyt istuimelta ja alhaiset (joita sinä halveksit) korottanut.'

"Etkö sinä lutherilaisesta puurostasi ja wittenbergiläisistä velleistäsi ole voinut huomata, mitä Hesekiel 37:nnessä luvussaan ennustaa? Myöskään et sinä ole voinut maistaa martilaisesta loastasi, mitä profeetta edelleen sanoo 39:nnessä luvussaan. Havaitse, miten jumala kehottaa kaikkia taivaan lintuja syömään ruhtinasten lihan, ja järjettömät eläimet imevät suurien kerskuvien veren, kuten myöskin ennustettu on. Luuletko sinä, että jumalalle ei ole tärkeämpi hänen kansansa kuin te tyrannit? Sinä tahdot kristityn nimen varjolla olla pakana ja verhota itseäsi Paavalilla. Mutta sinulle osotetaan ura, silloin tiedä seurata sitä.

"Jos sinä tahdot tietää, Danielin 7:s, miten jumala on antanut vallan seurakunnalle, ja meidän luoksemme ilmestyä ja uskostasi luopua, tahdomme me mielellämme sen sinulle myöntää ja pitää sinua yhteisenä veljenä; mutta ellet niin tee, emme tahdo muuttua sinun rammoiksi, mauttomiksi irvikuviksesi vaan taistelemme sinua vastaan, koskapa silloin pidämme sinua kristinuskon päävihollisena. Tiedä siis toimia sen mukaisesti."

Annettu Frankenhausenissa perjantaina lokakuun 12 päivänä. Vuonna 1525.

Tuomas Münzer, jolla on Gideonin miekka.

Vielä "paljon karkeamman ja julkeamman kirjeen", kuten Strobel lausuu, kirjotti Münzer samana päivänä Mansfeldin kreivi Ernstille, jolla oli hallussaan Heldrungenin linna Frankenhausenin läheisyydessä. Tämä Mansfeldien vankka tuki piti ensin vallotettaman. Hän huudahtaa kreiville: "Sinä kurja, vajavainen madonruoka… Sinun täytyy ja sinun pitää luopua uskostasi, kuten 1 Piet. 3 käsketty on. Sinun pitää totisella tavalla saada hyvä varma turvasaatto, ilmaista uskosi, sen on sinulle koko seurakunta sanonut, ja sinun pitää myöskin puhdistautua ilmeiseen tyranniuteesi nähden, myöskin sanoa, kuka on saanut aikaan, että sinä kaikkien kristittyjen häpeäksi tahdot kristityn nimen varjolla olla sellainen pakanallinen konna. Jos sinä jäisit pois etkä tee mitä käsketty on, niin huudan minä koko maailmalle, että kaikki veljet lohdullisina uskaltavat verensä; silloin sinua vainotaan ja sinut kokonaan hävitetään. Ellet sinä nöyrry pienien edessä, niin sanon minä sinulle, että ijankaikkinen elävä jumala on käskenyt sysätä sinut istuimeltasi vallalla, joka meille annettu on; sillä sinusta ei ole kristikunnalle mitään hyötyä, sinä olet jumalan ystävien vahingollinen tomuhuiska. Jumala on sinuun ja kaltaisiisi nähden sanonut, että sinun pesäsi reväistään irti ja rikkirevitään. Me tahdomme, että vastaat vielä tänään, tai etsiskellä sinua sotajoukkojen jumalan nimessä. Me teemme vitkastelematta, mitä jumala on käskenyt; tee sinäkin parastasi, minä riennän edelleen."

Mutta Mansfeldit eivät suoneet Münzerille sitä iloa, että hän olisi saanut heidät yllytetyksi. Mutta Münzer tunsi olevansa liian heikko, tai olivat talonpojat liian vastahakoisia hyökkäykseen ryhtyäkseen.

Ja pian olikin myöhäistä. Toukokuun 12 p:nä oli Münzer saapunut Frankenhauseniin, 14 p:nä tulivat sinne Hessenin maakreivi Filip ja Braunschweigin herttua Heinrich, 15 p:nä Saksin herttua Yrjö joukkoineen.

Nyt oli Frankenhausenin ulkopuolella olevien kohtalo ratkaistu ja samalla myöskin Thüringenin talonpoikaiskapina lopussa. Toisella puolen oli 8,000 huonosti varustettua, kuriin tottumatonta talonpoikaa, melkein tykistöä vailla. Vastapuolella oli yhtä monta, mutta hyvin varustettua ja tottunutta sotilasta ja lukuisia tykkejä.

Tavallisesti Frankenhausenin tappelua kuvatessa seurataan Melanchtonin kertomusta. Münzer olisi muka ensin pitänyt kauniin puheen talonpojille, sitten maakreivi Filip vielä kauniimman joukoilleen. Sen jälkeen nämä jälkimäiset tekivät hyökkäyksen. "Mutta talonpoikaisraukat seisoivat paikallaan ja lauloivat rukouksia pyhälle hengelle, niinkuin mielipuolet, eivätkä valmistautuneet vastarintaan eikä pakoon, ja monet uskoivat Tuomaksen suuriin lupauksiin, että jumala antaisi avun taivaasta". Kun ei mitään ihmettä kuulunutkaan, vaan sotamiehet karkasivat kimppuun, niin hämmästyneet talonpojat lähtivät pakoon ja joutuivat joukottain surman suuhun. Kummallinen taistelu!

Onkohan nyt todella luultavaa, että Münzer ja talonpojat olivat sellaisia houkkioita? Jos ensiksi katsomme puheita, jotka Melanchton mainitsee, niin ne tekevät heti hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Münzer puhuu ontolla mahtipontisuudella, joka on hänelle kokonaan vierasta, ja maakreivi — pitää vastapuheen vallan kuin hän ensin olisi kuunnellut Münzeriä! Niin kohta kohdalta kumoilee hän tämän puhetta. Kuta enempi molempia puheita katselee, sitä selvemmäksi käy, ettei niitä ole todellisuudessa pidetty, vaan että ne ovat oppineen koulumestarin keksintöä ja pidetty niiden valtiomiesten ja sotapäällikköjen puheiden esimerkin mukaan, joista meille kertovat vanhat roomalaiset kirjailijat. Ne ovat puhetaidollisia harjotuksia, jotka on keksitty määrättyjä tarkotuksia varten. Maakreivi esitelmöi tavasta ja oikeudesta, verojen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä j.n.e. ja lopettaa liikuttavaan vakuutukseen, että kysymyksessä on taistelu vaimojen ja lasten turvallisuuden puolesta. On kerrassaan mahdotonta, että sellainen puhe olisi pidetty vallattomille, kaikista maista kokoonhaalituille keihäsmiehille, joihin se ei olisi tehnyt kerrassaan mitään vaikutusta. Tuo oppinut kirjatoukka Melanchton on aivan yksinkertaisesti koonnut nämä molemmat puheet määrätyssä tarkotuksessa. Maakreiviä piti esittämän hyvässä valossa sivistyneille porvareille, joille Melanchton kirjotti ja Münzeriä taasen piti halventaa panemalla naurettavia hullutuksia hänen suuhunsa.

Se, että tämä puhe on Melanchtonin rohkea sepustus, saa tukea siitäkin, että monet Münzerin aikaisemmat elämäkerrat ovat asian siinä valossa esittäneet. Todennäköisesti ei ollut edes aikaakaan puheitten pitoon taistelun edellä, jos kerran sen aikuisissa kertomuksissa taistelun menosta on perää. Muutamassa vielä samana vuonna kirjotetussa sanotaan, että ruhtinaat ennen taistelua antoivat talonpojille kolme tuntia ajatusaikaa. Mutta sillä välin he pian saivat Stolbergin kreivin ja muutamia muita aatelismiehiä luopumaan talonpoikien sotajoukosta ja karkasivat heti senjälkeen tämän kimppuun, ennenkuin aselepo oli loppunutkaan, ja hakkasivat hätääntyneet talonpojat joukottain kuoliaiksi.

Tämä ei nyt ole varsin kunniakasta, ja onkin helppo käsittää, että Melanchton koki löytää toisen käänteen. Sitävastoin vastikään kerrottu menettelytapa sopii hyvin ruhtinasten tavallisesti petolliseen ja kavalaan käytökseen, jota he harjottivat talonpoikia kohtaan. Se, mutta ei suinkaan talonpoikien tylsämielinen odottaminen, selittää myös tosiasian, että 5- à 6,000 talonpoikaa 8,000:sta sai surmansa, kun taasen ruhtinasten joukot kärsivät tuskin mitään mainittavaa mieshukkaa.

Voiton jälkeen joukot samosivat Frankenhauseniin. Maakreivi Filip itse kirjottaa seuraavana päivänä, että "kaikki miehenpuoli, mitä löydettiin, surmattiin ja kaupunki hävitettiin".

Münzer oli pakenevien talonpoikien mukana tullut kaupunkiin, ja kun vihollisen ratsumiehet olivat heidän kintereillään, riensi hän lähimpään taloon, sitoi päänsä ja meni sänkyyn ikäänkuin olisi ollut sairas. Mutta hänen viekkautensa ei onnistunut. Eräs keihäsmies huomasi, kuka hän oli, muutaman laukun sisällyksestä. Hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Hessenin maakreivin ja Yrjö-herttuan eteen.

"Kun hän saapui ruhtinasten luo, niin he kysyivät, miksi hän niin oli johtanut harhaan nuo ihmisraukat. Hän vastasi uhmamielisesti, että hän oli tehnyt oikein siinä, mitä hän oli puuhannut ruhtinasten rankaisemiseksi". Tosiaankin rohkea vastaus. Melanchton, joka asiasta kertoo, unohtaa hetkeksi, että hän muuten aina tahtoo kuvata Münzeriä pelkuriksi.

Ruhtinaat panettivat hänet heti piinapenkkiin ja nauttivat hänen tuskistaan ja lahjottivat hänet "vaihtorahana" Mansfeldin kreiville Ernstille. "Jos häntä ennen 'pahasti rääkättiin', niin häntä nyt sen sijaan muutaman päivän perästä 'hirmuisesti kohdeltiin' Heldrungenin tornissa", kertoo Zimmermann.

Silloin hänet pakotettiin tekemään ne tunnustukset, joiden pöytäkirjaa me jo monta kertaa olemme maininneet. Hän ei peruuttanut mitään eikä ilmaissut salaisesta seurastaan sellaista, joka olisi vahingoittanut jotakuta. Niistä jäsenistä, jotka hän nimitti, ei mainita ketään mestatuksi. Luultavasti hän antoi ilmi ainoastaan sellaisia, jotka jo olivat kaatuneet.

Frankenhausenin tappelu taittoi selkärangan thüringeniläiseltä liikkeeltä. Ruhtinailla oli enään vain verisesti kostettavana, ja sen he tekivätkin perinpohjaisesti.

Mansfeldin vuorimiehet jätettiin aluksi rauhaan. Oltiin iloisia, että he pysyivät rauhallisina. Vasta vuosi sen jälkeen ruvettiin "heitä kovasti painamaan työllä", ja kun he ryhtyivät vastustamaan, lähetettiin sotaväkeä sinne, joka "rauhotti" heidät. Heiltä riistettiin kaikki kokoontumis- ja puhevapaus. Pahemmin sai Mülhausen kärsiä siitä, että se ratkaisevassa hetkessä petti kapinan. Ruhtinaat riensivät Frankenhausenista suoraan Mülhausenia vastaan. Kaupunki pyysi turhaan Frankenin talonpojilta apua. Kaupungin kapinalliset pikkuporvarit alkoivat pelätä, kun piiritys alkoi 19 p:nä toukok. Jo 24 p:nä Pfeiffer huomasi, että kaikki oli mennyttä, ja pakeni kaupungista 400 miestä mukanaan koettaen päästä Frankeniin. Mutta ruhtinasten ratsumiehet saivat hänet kiinni, ja hänet otettiin vangiksi, samoin 92 hänen seuralaistaan.

Seuraavana päivänä Mülhausen antautui, saaden kirjallisen armovakuutuksen. Tätä noudatettiin siten, että joukko kaupunkilaisia mestattiin ja kaupunki pantiin pakkoverolle ja kadotti itsenäisyytensä. Saksin ruhtinaat voittivat sen, mitä Mülhausenin kapinasta toivoivatkin: kaupunki joutui heidän haltuunsa. Kapinoitsijat, jotka heidät tähän auttoivat, mestattiin, sekä Pfeiffer että Münzer, joka myöskin oli tuotu Mülhauseniin.

Pfeiffer kuoli uhkamielisenä ja katumattomana, siitä ovat kaikki kertojat yksimielisiä. Mitä taas Münzeriin tulee, niin Melanchton luonnollisesti väittää, että "hän oli hyvin pikkumainen samassa viimeisessä hädässä". Todistukseksi hän mainitsee sen, ettei Münzer voinut rukoilla tuskan tähden ääneensä, vaan Braunschweigin herttuan oli täytynyt lukea hänelle uskontunnustus. Ja heti sen jälkeen Melanchton antaa pelosta sanattoman Münzerin pitää yhden noita kauniita puheita, joita tuo klassillinen kaunopuheisuudessa oppinut koulumestari niin suuresti rakasti!

Toiset samanaikuiset kertojat eivät sitävastoin tiedä mitään tästä "pikkumaisuudesta". On olemassa vain yksi ainoa todistus, joka viittaa samaan suuntaan: muuan 17 päivänä toukokuuta Heldrungenin vankilasta Mülhausenin seurakunnalle lähetetty kirje. Siinä kehotetaan "luopumaan kapinasta ja rukoilemaan ruhtinailta armoa". Varmaa on, että tämä kirje on pelkurimainen. Mutta onko se myöskin oikea? Se ilmottaa olevansa vain saneltu eikä suinkaan Münzerin kirjottama. Ja kenelle oli hyötyä siitä, että tuollainen muka Münzerin sanelema kirje tuli Mülhauseniin? Ei kellekään muille kuin ruhtinaille. Kirje oli kirjotettu 17 p:nä, ja 19 p:nä alkoi Mülhausenin piiritys. Uskottavaa on, että kirje oli ruhtinasten puolelta sotajuoni saadakseen alakuloisuuden vallalle Mülhausenissa. Sellaiset sotajuonethan olivat siihen aikaan tavallisia.

Voinee siis sanoa, ettemme tiedä mitään varmaa Münzerin viimeisistä päivistä sekä että syytöksiä hänen arkuudestaan ei ole todistettu.

Lausuessamme ajatuksemme Münzeristä ja hänen asiastaan ei luonnollisesti merkitse mitään, olivatko hänen hermonsa voimissaan loppuun asti vai ei. Kysymyksellä on suurempi mielenkiinto vain siksi, että se kuvaa Münzerin vastustajia.

Fysillinen rohkeus todistaa yhtä vähän kuin fysillinen voima ja kauneus sen ihmisen siveellistä kuntoisuutta, jolla on nämä ominaisuudet, mutta me olemme nyt kuitenkin sellaisia, ettei arka, heikko eikä ruma meitä ilman muuta viehätä. On senvuoksi helppo ymmärtää, että Melanchton oli niin kärkäs heti taistelun jälkeen halventamaan vaarallista vastustajaansa syyttämällä häntä pelkuruudesta.

Mutta vielä tänäänkin toistetaan itsepintaisesti, vieläpä liioitellaankin, sama syytös, vaikka siltä puuttuu kaikki pohja.

Tämä on, niin ainakin meistä näyttää, hyvä merkki. Vuosisatoja on kulunut siitä, kun Tuomas Münzer uhrasi elämänsä asiansa eteen, mutta tämä asia, köyhälistön asia, se elää ja on pelätty, enemmän kuin Münzerin aikoina. Ne herjaukset, joita papit ja professorit vielä tänäänkin koettavat levittää tuosta ruhtinaallisen ja porvarillisen uskonpuhdistuksen suuresta vastustajasta, olisivat mielettömiä, jos ne kohdistettaisi vain kuolleeseen mieheen, mutta niillä tahdotaankin tavottaa elävää kommunistista liikettä.

Mutta juuri ne hurjat hyökkäykset, joita hallitsevien luokkien asianajajat aina Lutherista ja Melanchtonista alkaen meidän aikaamme asti ovat suunnanneet Münzeriä enemmän kuin ketään muuta hänen aikuistaan kommunistia ja vallankumouksellista vastaan. — Münsterin uudestikastajat tulevat vähän myöhemmin — juuri nämä hyökkäykset ovat mitä mahtavimmin vaikuttaneet siihen, että hänen muistonsa on säilynyt Saksan kansassa ja että kansan myötätuntoisuus on heikentymättömänä kohdistunut häneen.

Münzer oli ja on vielä tänä päivänä kansantajunnassa kapinallisen kerettiläiskommunismin loistavin edustaja.