IX LUKU. (continued 2)

Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla tuomiokapitulit ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen täyttäminen, oli aateliston yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta 1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa, ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan apuunsa.

Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet, joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.

Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki. Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista, joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.

Kun Bernt Rothmann v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, että hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan itse Münsteriin.

Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten, vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta yhteisten etujen siihen liittämä.

Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa. Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen, kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo mainitut kansan johtomiehet."

Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli, kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan. Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36 artikkelia. Nämä eivät koske uskonnollisia, vaan taloudellisia kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.

Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita:

"5. Ei kukaan hengellinen, kuulukoon hän mihin munkkikuntaan tahansa, ei pappi eikä munkki eikä nunna saa harjottaa kauppaa eikä mitään maallista ammattia, olkoonpa se sitten vaikka härkien ruokkimista tai palttinan kutomista tai jyvien kuivaamista. Heidän pitää senvuoksi heti vapaaehtoisesti luopuman sellaisiin toimiin tarvittavista työkaluista, joita on luostareissa tai papiston kodeissa, tai sitten valmistautuman siihen, että kansa tulee ja ottaa ne.

"6. Älköön kukaan hengellinen olko tämän päivän jälkeen vapaa yleisistä kaupungin ulosteoista.

"7. Niin hyvin hengellinen kuin maallinenkin esivalta kieltäköön alamaisiaan kylissä, vähemmän kuin kahden penikulman etäisyydellä kaupungista, harjottamasta mitään ammattia tai porvarien vahingoksi keittämästä olutta ja leipomasta leipää" j.n.e.

Tämä kapina ei siis tarkottanut kaikkien erikoisoikeuksien poistamista, vaan sitä, että ammattikuntien etuoikeudet olisi asetettu pappien etuoikeuksien sijaan.

Neuvoskunta hyväksyi artikkelit, mutta niitä ei milloinkaan pantu kokonaan käytäntöön. Etelä-Saksan kapinan kukistuttua, kukistuivat Pohjois-Saksalaisetkin liikkeet. V. 1526 saatiin aikaan piispan ja samalla tuomiokapitulin sekä kaupungin välillä sopimus, joka suurimmaksi osaksi palautti papiston oikeudet.

Sillä oli rauha palautettu, mutta kaupungin kansanvaltaisten ainesten vastustus rikasta ja sortavaa papistoa vastaan ei ollut suinkaan sillä poistettu. Suuri talonpoikaissota oli saanut mielet kuohuksiin, ja rahvas, joka oli ennen ollut koko Pohjois-Saksassa uskonpuhdistukselle aivan välinpitämätön, omisti nyt ilolla evankeliumin asian. Entiset hengelliset rupesivat liikettä johtamaan, ja liike, jolla alkuaan oli puhtaasti taloudellinen luonne, pukeutui yhä enemmän uskonnolliseen verhoon ja tuli näennäisesti puhtaasti uskonnolliseksi liikkeeksi.

Tämä ilmiö kohtaa meitä usein uskonpuhdistuksen aikakautena ja sillä on vastaavaisuutensa nykyaikaisissa porvarillisissa ja köyhälistöläisissä liikkeissä. Syy siihen on helposti havaittavissa. Niin kauan kuin yhteiskunnallisessa liikkeessä on kysymys yksityisistä hetkenvaatimuksista, on sen taloudellinen luonne selvä. Mutta mitä enemmän se syventyy ja laajenee ja mitä enempi se pyrkii koko yhteiskuntamuodon mullistamiseen, sitä enemmän tuntuu tarvittavan henkistä yhdyssidettä kaikkien ohjelman eri kohtien välille, sitä enemmän on kaikkien ajattelevien pakko tehdä itselleen selväksi sen liikkeen päämäärä, jonka ensimäisinä askeleina ovat nuo hetkenvaatimukset, sekä selittämään näitä vaatimuksia jonkun korkeamman yleisen periaatteen johtopäätöksiksi. Kuta pienempi ajan taloudellinen tieto on ja kuta pitemmälle liike tähtää, sitä salaperäisemmän leiman saavat yleensä todistukset ja teoriat, sitä pikemmin unohtavat liikkeen kannattajat agitatsioninsa taloudellisen pohjan. Jos jossakin liikkeessä vain on kysymys esim. kauppavapaudesta ja pienemmistä veroista tai lyhemmästä työajasta ja korkeammasta palkasta, silloin lyhytnäköisellekin on selvänä sen taloudellinen ydin. Mutta jos liike laajenee joko porvariston tai köyhälistön yleiseksi luokkataisteluksi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, niin taloudellinen ydin katoo huomattavista melkein kokonaan, ellei ole tarpeeksi teoretista ymmärrystä sen huomaamiseen. Silloin esiintyy kaikki kysymyksinä luonnollisen oikeuden, järkevyyden j.n.e. käskystä. Uskonpuhdistuksen aikakautena ei puettu ajatuksia lainopillisiin muotoihin, vaan jumaluusopillisiin. Yhteiskunnallinen liike esiintyi sentähden ulkonaisesti sitä jumaluusopillisempana, sitä enempi käyttäen jumalansanaa ja Kristuksen käskyjä, mitä jyrkemmin kumouksellinen se oli.

Vuonna 1529 sai Pohjois-Saksan kansanvaltainen protestanttinen liike suuremman vauhdin. Silloin oli katovuosi ja nälänhätä, jotka kestivät useampia vuosia. Rukiin hinta kohosi moninkertaiseksi, ja tuhoisa kulkutauti, "englantilainen hiki" raivosi lisäksi maassa. Lisäksi hyökkäsivät turkkilaiset maahan, ja se koski Pohjois-Saksaankin siinä muodossa, että näille seuduille määrättiin erityinen sotavero, joka nousi aina 10 prosenttiin asti kaikista tuloista. Ja kuta vähemmän maata itseään turkkilaisvaara näytti uhkaavan, sitä raskaampana tuntui tämä suuri sotavero, vallankin kun maassa muutenkin nyt vallitsi hätä.

Kaiken sen täytyi tavattomasti jyrkentää olevia luokkavastakohtia, vallankin vastakkaisuutta kansanvallan ja rikkaan papiston välillä, papisto kun aivan liian helposti osasi päästä sotaveroja suorittamasta, ja sen ahnaaseen mieleen ei johtunut antaa mitään vapaaehtoisia lahjoja.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saivat jo mainitun Rothmanin saarnat luonnollisesti hedelmällisen maaperän. Vuonna 1531 tuli hän itse Münsteriin, missä kansanvaltaiset ottivat hänet avosylin vastaan ja antoivat hänelle tarpeellista suojaa. Etevin mies kansanvaltaisessa puolueessa oli siihen aikaan rikas verkakauppias Bernhard Knipperdollinck, "komea, vielä nuori mies, jolla oli kauniit hiukset ja parta, urhea, reipas ja voimakas näöltään, liikkeiltään ja toimiltaan, taitava puhumaan ja nopea töissään", kuten häntä kuvataan, ja lisäksi itsepäinen ja toiminnanhaluinen, haaveellisuuteen taipuvainen.

Münsterin kohoamaan pyrkivälle kansanvallalle sopi hyvin, että juuri tähän aikaan, jolloin sen täytyi suorittaa ensimäinen kokeensa puolustaessaan Rothmania, papilliset vallanpitäjät olivat kiintyneet sisäisiin asioihin. Nämä kuvaavat erittäin hyvin ajan kirkollisia olosuhteita.

Piispa Fredrik, mukava herra, ei viihtynyt virassaan näinä levottomina aikoina, vaan katseli sopivaa henkilöä, joka kelpo hinnasta olisi tahtonut ostaa piispantoimen häneltä. Hän tapasikin vihdoin sellaisen Paderbornin ja Osnabrückin piispassa Eerikissä, joka oli yhtä vallanhimoinen kuin rikaskin ja halusta laajensi alueitaan vielä kolmannella. Kölnin katolinen arkkipiispa ja Saksin lutherilainen vaaliruhtinas olivat välittäjinä tässä kirkollisessa kaupassa, — saivatko he toimestaan välittäjäpalkkion, sitä ei tiedetä. Myyntihinta määrättiin kuitenkin 40,000 guldeniksi, ja törkeän petoksen avulla saivat nuo yhtä hurskaat kuin korkeatkin herrat tuomiokapitulin suostumuksen, — tehtiin tätä varten väärä välikirja, jossa kauppasumma ilmotettiin puoleksi siitä, mitä se todellisuudessa oli. Sellaisia olivat ne yhteiskunta-ainekset, jotka sitte myöhemmin esiintyivät uskonnon, siveyden ja omaisuuden suojelijoina uudestikastajia vastaan!

Joulukuussa 1531 valittiin Eerik väliaikaiseksi piispaksi. Kun hän oli maksanut kauppasumman, luopui Fredrik maaliskuussa 1532 piispallisesta arvostaan.

Tällä väliajalla lisääntyi kerettiläisyys Münsterissä huomattavasti. Mutta uuden piispan tulokaan ei muuttanut paljon asiaa. Hän tunsi olevansa paljon enempi maallinen ruhtinas kuin kirkollinen virkamies, lutherilaisen opin levittäminen oli hänelle vielä vähemmän vastenmielistä kuin hänen edeltäjälleen. Hän oli etevimpien protestantisten ruhtinasten, sekä Saksin vaaliruhtinaan että Hessenin maakreivin, läheinen ystävä. Vieläpä oli hän, vaikka olikin kolmenkertainen katolinen piispa, todistajana Teklenburgin kreivin ja erään luostarista paenneen nunnan vihkiäisissä!

Sellaisen piispan valitseminen vahvisti suuressa määrin protestantisuuden asiaa Münsterissä, mutta sai samalla aikaan hajaannuksen protestanttien keskuudessa. Piispa olisi sallinut vain ylhäältäpäin, vallanpitäjien puolelta, toimitetun, uskonpuhdistuksen, mutta ei kansanvaltaista. Piispa ja neuvoskunta olivat kaupungissa "maltillisena" puolueena, joka viekasteli lutherilaisuutta. Kaupunkien kansanvalta oli käyttänyt lutherilaisuutta tuekseen niin kauan kuin kaikki sen vastustajat olivat katolilaisia. Nyt uhkasi lutherilaisuus muuttua kansanvallan aseesta kansanvallan vaarallisimpain vastustajien, piispan ja ylimystön, aseeksi. Samassa määrin hävisi kansanvaltaisuudesta mieltymys lutherilaisuuteen. Yhä enempi alempi kansankerros kallistui zwingliläisyyteen, joka paraiten vastasi heidän tarpeitaan.

Huhtikuussa 1532 ryhtyivät piispa ja neuvoskunta taisteluun kansanvaltaisuutta vastaan, jonka kukistaminen näytti heistä kaikkein tärkeimmältä. Rothmania käskettiin lopettamaan saarnaamisensa, mutta seurakunta selitti aikovansa joka tapauksessa pitää hänet pastorinaan.

Ja onni suosi tällä kertaa taaskin kansanvaltaisuuden asiaa. "Tämä oikeudellinen piispa", kirjottaa muuan piispanmielinen kirjailija, "olisi oman mahtinsa ja ystäviensä kautta voinut vaikuttaa paljon tähän asiaan, jollei hänen ennenaikainen kuolemansa olisi tullut väliin. Sillä kun hän vietti tavallista hauskempia päiviä linnassaan Fürstenaussa, lienee hän sairastunut, tai toisten tietojen mukaan kuollut äkkiä tyhjennettyään mahdottoman suuren viinipikarin".

Piispan kuolema oli kapinanmerkkinä kaikissa kolmessa hiippakunnassa, joita tuo viiniin autuaasti nukkunut oli elinaikanaan nylkenyt ja sortanut. Kansa nousi kapinaan, karkotti katoliset papit ja asetti protestantisia mielensä mukaan niiden sijaan. Osnabrückissä saatiin aikaan sovinto, ja Paderbornin kukisti väkivallalla Kölnin arkkipiispa lokakuussa 1532, mutta Münsterissä onnistui kapinallisten pitää asemansa.

Tuomiokapituli oli heti valinnut Eerikin seuraajaksi Frans Waldeckilaisen ja ylimyssuvut selittivät olevansa valmiita vannomaan hänelle kuuliaisuutta. Mutta ammattikuntien kokous päätti sen sijaan 1 p:nä heinäk. muodostaa liiton evankeliumin suojelemiseksi ja asetti 36-miehisen vallankumouksellisen valiokunnan, joka niin pelotti neuvoskuntaa, että se myöntyi kaikkeen, mitä seurakunta pyysi. 36-miehinen valiokunta järjesti nyt kirkon uudelleen ja rupesi samalla liittoon m.m. Hessenin maakreivi Filipin kanssa. Kun piispa Frans syksyllä alkoi hengellisen ja maallisen ylimystön avulla varustautua kukistaakseen kaupungin väkivallalla, pakotti valiokunta. Münsterin neuvoston ryhtymään vastavarustuksiin.

Syntyi mitättömiä kahakoita, mutta piispa ei uskaltanut ruveta ratkaisevaan hyökkäykseen tuota vahvaa kaupunkia vastaa, vaan ryhtyi sen sijaan keskustelemaan neuvoston kanssa.

Neuvosto oli luonnollisesti taipuvainen sovintoon, mutta kansa ei tahtonut tietää mitään myönnytyksistä. "Ei askeltakaan takaisin! Mieluummin teurastakaamme ja syökäämme omat lapsemme", huudahti Knipperdollinck, ja rahvas oli samaa mieltä. Salaa suunniteltiin hyökkäystä pienen Telgtkaupungin kimppuun, jonne piispa oli kutsunut omat miehensä ja Münsterin neuvosherroja. Siihen ryhdyttiin yöllä joulukuun 26 päivää vastaan, ja se onnistui. Piispa itse oli lähtenyt sattumalta pari päivää aikaisemmin kaupungista, mutta joukko hengellisiä ja maallisia ylimyksiä, katolisen asian etevimmät edustajat maaseudulta ja Münsteristä, otettiin vangiksi.

Tämä ratkaisi asian. Hessenin maakreivi Filipin välityksellä saatiin aikaan sopimus, jossa pääasiallisesti vahvistettiin, mitä kapinan kautta oli saatu aikaan.

Münster tunnustettiin evankeliseksi kaupungiksi.

VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.

Ammattikunnallinen kansanvaltaisuus oli voittanut Münsterissä, mutta vain järjestymättömän väestön, pääasiassa siis omaisuudettomien, köyhälistön, avulla. Eikä se tällä kertaa voinut, kuten sekä ennen että jälkeenpäin niin usein on tapahtunut, heittää asettaan syrjään sitä käytettyään. Sillä voitto oli vain onnellisen hyökkäyksen hedelmä eikä saavutettu ratkaisevasti voittamalla vastustaja avoimessa taistelussa. Uusia vaikeita taisteluja oli edessä ja niiden uhka piti porvarilliskansanvaltaisia köyhälistöläisten yhteydessä. Mutta köyhälistöläisen kansanvallan kuvaavimpana ilmauksena oli uudestikastajien lahko. Se huomattava asema, jonka köyhälistö Münsterissä oli saanut, teki senvuoksi pian tämän kaupungin uudestikastamisliikkeen keskukseksi Pohjois-Saksassa.

Ne molemmat ahjot, joista näitä oppeja sinne tuotiin, olivat Strassburg ja Alankomaat.

Strassburgissa, joka on läheisessä taloudellisessa ja valtiollisessa yhteydessä Pohjois-Sveitsin suurien kaupunkien kanssa, oli v. 1525 zwingliläinen valtiokirkollisuus voittanut. Mutta tämän taistellessa katolisuutta ja lutherilaisuutta vastaan nousi siellä, kuten muissakin Etelä-Saksan kaupungeissa, kastajien lahko kukoistukseen, niin että Strassburg tuli paraaksi pakopaikaksi kaikille niille veljille, jotka eivät lähteneet Mähriin. Me tapaammekin siellä 1520-luvun lopulla toinen toisensa jälkeen melkein kaikki huomattavat eteläsaksalaiset kastajat, m.m. Tyrolista tulleen Pilgram Marbeckin, joka strassburgilaisten hyödyksi toimitti nerokkaalla tavalla joen siihen kuntoon, että sen kautta saatiin Schwarzwaldin metsistä puita tähän puutavarasta köyhään kaupunkiin.

Tärkeimmäksi kaikista tuli Strassburgissa tuo paljon matkustanut turkkurinsälli Melkior Hofmann Schwabenista. Tämä oli jo v. 1523 saarnannut Liivinmaalla evankelisessa hengessä, tuli sitten Tukholman saksalaisen seurakunnan saarnaajaksi; sieltä karkotettuna saihan Tanskan kuninkaalta Fredrikiltä luvan saarnata ja oleskella Holsteinissa. Mutta kun hän kääntyi lutherilaisuudesta Zwinglin oppiin, karkotettiin hänet maasta v. 1529. Hän tuli silloin Strassburgiin Saksan zwingliläisyyden pääpaikkaan. Täällä hän kuitenkin liittyi kastajiin ja oli jo v. 1530 näiden huomatuin mies, kun kaikki vanhat johtajat olivat kaatuneet tai karkotetut.

Hurmahenkinen ja haaveileva intoilija kun oli, veti hän taas esille Hans Hutin opit tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka nyt voitti etelä-saksalaisten talonpoikien keskuudessa sitä suurempaa alaa, kuta ankarampi vaino oli. Mutta turkkilaisilta ei ollut enää mitään odotettavissa. Hofmann julisti Strassburgin taivaalliseksi Jerusalemiksi ja ennusti että kastajat pääsisivät siellä valtaan, vieläpä aivan pian, jo v. 1533.

Vallan mieletön ei tämä ennustus ollutkaan. Kastajat olivat Strassburgissa jo jommoinenkin mahti, eikä kauan enää voinut viipyä, ennenkuin ratkaisun täytyi tapahtua. On luonnollista, että Hofmann luotti voittoon. Vain se, joka uskoo asiaansa, saattaa menestyksellä sen eduksi toimia.

Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen, kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala antaisi voiton.

Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli lähtenyt agitatsionimatkalle.

Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle valtiovallalle.

Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja itsenäisempi kuin Saksassa.

Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan. Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla, missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en, mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat, aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut, suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v. 1522 kapinoimaan.

Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se johti Alankomaat kapinaan.

Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää, että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta. 15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on huomattavaa, "tisserands" (kankurit).

Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527 mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta tuoda julkisuuteen mielipiteitään.

Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset — kuten heitä Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin — ei voinut oikein menestyä taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa, Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa, missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä, Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa, joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen keskuksena Alankomaissa.

Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään, ihmeen kautta, vaan että — puhuaksemme nykyajan kieltä — köyhälistön täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät, aseilla. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.

Niin opetti Jan Mathys, harlemilainen leipuri, joka ensimäisenä melkiorilaisten keskuudessa esiintyi puolustamaan väkivaltaista menettelytapaa. Mathyksen oppi oli mitä jyrkimmässä ristiriidassa erään kaikkien kastajien tähänastisen ohjelman tärkeimmän kohdan kanssa. Mutta se oli luonnollinen seuraus niistä kiliastisista toiveista, joille vainot valmistivat sopivaa maa-alaa. Älköön se ihmetelkö, joka saattaa jonkun kansankerroksen epätoivoon, jos tämä lopuksi rupesi puolustukseen. Mathysin opit menestyivät Alankomaissa vielä senkin vuoksi, että luokkavastakohdat ovat siellä jo paljon jyrkempiä, kuin uudestikastajien opin kotimaassa Sveitsissä. Alankomaissa ei uudestikastajien joukossa tavata juuri ensinkään korkeampien luokkien jäseniä. Liike oli puhtaasti köyhälistöläinen, sellaisten ainesten liike, joilla ei ollut muuta kadotettavana kuin kahleensa. Sen seikan täytyi lisätä heidän vastustuskykyään ja vastustushaluaan.

Mathysin onnistui saada Amsterdamin seurakunnassa vakavaa jalansijaa. Lähettien avustuksella saavutti hän tämän seurakunnan ulkopuolellakin pian lukuisia kannattajia. Heidän lukunsa kasvoi samassa määrässä kuin melkiorilaiset lisääntyivät. Heistä oli yksi toisia paljon etevämpi, nimittäin leydeniläinen Johann Bockelson. Hänen äitinsä, Münsterin tienoilta kotoisin oleva maaorja, oli palvellut Bockel-voudilla Leydenin läheisyydessä ja saanut hänen kanssaan v. 1509 pojan Johanneksen. Myöhemmin hän osti itsensä vapaaksi ja meni Bockelin kanssa naimisiin. Johann opetteli Leydenissä räätälin ammattia ja sai puutteellisen henkisen sivistyksen, jota kuitenkin erinomaiset luonnonlahjat korvasivat. Jo varhain hän otti innokkaasti osaa kysymyksiin, jotka siihen aikaan mieliä liikuttivat, ja varsinkin hän innostui hurmahenkiseen kommunismiin, johon hän tutustui Münzerin kirjotuksia lueskelemalla. Laajat matkustelut avasivat hänen katsettaan. Räätälinsällinä hän kuljeskeli Englannissa ja Flanderissa, mutta palattuaan kotiin hän nai laivurin lesken ja rupesi kauppiaaksi. Sellaisena kävi hän Lübeckissä ja Lissabonissa. Mutta joko hänellä oli huono onni tai puuttui häneltä liikemiehen lahjoja, joka tapauksessa joutui hän vararikkoon juuri samaan aikaan kuin kastajien lahko alkoi levitä Alankomaihin. Hän omisti nuoruutensa innolla sen opit. Sillä vaikka hän oli jo nähnyt ja kokenut paljon, ei hän kuitenkaan vielä ollut 25 vuoden vanha, kun hän liittyi Mathysiin (marraskuussa 1533).

Kaunis, vilkas, innokas ja erinomaisen kaunopuheinen kun oli, voitti Johann helposti sydämet puolelleen. Erittäinkin herättää hänessä huomiota se, että hän oli elämänhaluinen ja kaunista ihaileva, mikä jyrkästi erotti hänet hänen useimmista uskonveljistään, jotka suosivat synkkää puritanismia. Varhaisesta nuoruudestaan asti oli hänessä ilmennyt taipumusta runouteen. "Hän kirjotti myöskin kaikellaisia teatterikappaleita, joita hän, kuten siellä on tapana, antoi esittää näyttämöllä kaikellaiselle kansalle saadakseen rahoja", kertoo Kerssenbroick. Myöskin Münsterissä hän osotti, että hänellä oli teatterillisia taipumuksia ja että hän ymmärsi näytelmällistä vaikutusta.

Kerssenbroickilla on kuitenkin vähän syytä pilkata Johann Leydeniläistä "räätäliksi" ja "teatterikuninkaaksi". Ne vallanpitäjät, joiden nöyränä renkinä Kerssenbroick oli, ovat vapisseet räätälin ja teatterikuninkaan edessä, sillä Münsterin diktatorilla olivat nämä ominaisuudet yhdistyneet raudankovaan tahdonvoimaan ja tarkkanäköiseen älyyn, mikä teki hänestä varsin vaarallisen vastustajan.

Jo ennenkuin Bockelson liittyi Mathysiin, oli tästä tullut alankomaalaisten melkiorilaisten johtaja, sillä Hofmann lähti maasta pois vuoden 1533 alussa palatakseen Strassburgiin, kun uuden Jerusalemin nyt piti alkaman. Hänelle oli ennustettu, että hänet pantaisi kiinni ja että hän saisi istua vankina puolen vuoden ajan, mutta sitten tulisi pelastaja. Edellinen osa tästä ennustuksesta toteutui pian. Jo toukokuussa panetti neuvoskunta Hofmannin kiinni. Veljet odottivat nyt mitä jännitetyimpinä. Mutta pelastusta ei tahtonut tulla.

Vuosi kului loppuun, neuvosto kovensi yhä enemmän toimenpiteitään kastajia kohtaan. Kaikki horjuvat ainekset luopuivat, heidän asiansa taantui siitä alkaen Strassburgissa. Hofmann itse ei enään päässyt milloinkaan vapauteen. Mutta juuri tähän aikaan sai veljien hurmahenkinen innostus uuden sysäyksen. "Yltympäri Alankomaissa kulki melkiorilaisten seurakuntien keskuudessa miehestä mieheen puhe, että Herra oli hyljännyt Strassburgin sen uskottomuuden tähden ja valinnut sen sijaan Münsterin uudeksi Jerusalemiksi". (Cornelius).

VIII. Münsterin vallotus.

Jo vuonna 1532 ilmeni Münsterissä huomattavasti uudestikastajien ja muiden samallaisten ainesten vaikutusta. Seuraavan vuoden kuluessa, 14 p:nä helmikuuta tehdyn sopimuksen jälkeen, lisääntyi nopeasti heidän päättäväisyytensä, voimansa ja lukumääränsä.

Neuvostossa oli hajaannus vallalla, sillä viimeisessä vaalissa oli siihen päässyt kansanvaltaisia aineksia. Näihin kuului vielä toinen pormestarikin, Hermann Tilbeck, syntyperältään ylimys, mutta hyvä kansanvaltainen mielipiteiltään, mies, joka sitten seurasi mukana, kun porvarillisten kansanvaltaisten jyrkin osa liittyi kastajien leiriin.

Yhtä hajaantuneita ja horjuvia kuin neuvostokin olivat ammattikunnat. He tiesivät, että piispa ja papisto odottivat vain sopivaa tilaisuutta saadakseen entiset riistettävänsä taasen herruutensa alaisiksi. Mutta osa ammattikuntien porvareista alkoi pelätä omaisuudettomia, jotka eivät tahtoneet myöntää mitään etuoikeuksia eikä tunnustaa mitään omaisuutta, ammattikunnallistakaan. Oli kysymyksessä, kumpi oli vaarallisempi, rahvasko vai ylimystö. Ne porvarillisen kansanvallan osat, jotka eninten pelkäsivät pappis- ja ylimysvaltaa, pysyivät uskollisesti liitossa köyhälistöläisten ainesten kanssa; toisia liittyi lutherilaisiin, vieläpä kaupungin katolilaisiinkin, ammattikunnallisten ainesten suurin osa horjui ryhdittöminä sinne tänne, vain pyrkien estämään mitään muuta puoluetta pääsemästä ylivoimaiseksi.

Nämä olosuhteet olivat alkuaikoina kastajille sangen suureksi eduksi, ne estivät neuvostoa toimimasta pontevasti heitä vastaan. Ja kastajat käyttivät uutterasti tätä asiain tilaa hyväkseen. He harjottivat ylen innokkaasti herätystyötä, mutta vielä enemmän kasvoi heidän lukumääränsä, kun siirtolaisia alkoi virrata Münsteriin. Näitä tuli ensin lähempää, mutta sitte kauempaakin, etenkin Alankomaista. Pakolaisia tuli osaksi sen tähden, että vainot olivat karkottaneet heidät kodeistaan, mutta myöskin senvuoksi, että Münster näytti heistä tarjoovan paraita toiveita veljien asialle. Nämä siirtolaiset kuuluivat puolueen rohkeimpiin ja toimintakykyisimpiin aineksiin ja olivat sikäläisten kastajien sekä siveellisenä että sotaisena tukena ja on heillä mitä tärkein merkitys Münsterin seuraaville tapahtumille. Muuan silminnäkijä sanoo kastajien voittoa juuri heidän ansiokseen ja kutsuukin alati äärimäisiä uudestikastajia "hollantilaisiksi ja frieseiksi".

"Järjestyspuolueet" sitävastoin, kuten voimme lyhyimmin kutsua kaikkia kastajien vastustajia, huomasivat rivinsä yhä harvenevan. Jokainen uusi kansanvaltaisuuden menestys karkotti muutamia heistä pakoon.

Muuan katolinen runo vuodelta 1534 kuvaa selvästi tätä asioitten menoa. Siinä sanotaan m.m.:

"Hengellisiä Münsteriss' maallikot vihasivat, Siksipä varhain sielt' osa prelaatteja lähti. Ammattikunnat eivät herroja kärsiä voineet, Siksipä ajoiss' sielt' herrat ovat karkkouneet. Köyhät rikkaita porvareit' kovast' vainosivat, Siksipä herroja porvarit pian seurasivat. Jos toinen toistaan tukenut oisi, Kurjuus sellainen ei tullut oisi."

Runoilija saarnasi tässä selkeätä totuutta. Aivan varmaan olisi kaikki itsenäinen köyhälistön liike ollut mahdotonta Münsterissäkin — kuten se olisi vielä tänäkin päivänä useimmissa maissa — jos omistavat luokat olisivat pysyneet yhdessä. Mutta köyhälistön onneksi kuuluvat hallitsevat eri luokkiin, joilla on hyvinkin erilaiset, usein vastakkaisetkin harrastukset, nämä hallitsevien keskinäiset luokkataistelut ovat aina tärkeitä köyhälistön kehityshistorialle. Totta kyllä, kun köyhälistö on alkanut tulla vaaralliseksi, osottavat vallitsevatkin luokat taipumusta yhtyä "yhdeksi taantumukselliseksi joukoksi". Mutta kuitenkin koettaa kukin luokka hankkia itselleen erityisiä etuja muiden liittolaisten kustannuksella, ja epäluuloa on aina vallalla, sillä kuten jokainen liittolainen tahtoisi muita pettää, pelkää myöskin jokainen petosta muiden puolelta. Vielä kun Münster jo oli kastajien käsissä, oli korkeampien luokkien vaikea unohtaa keskinäiset riitansa ja liittyä yhteen.

Jyrkimmät porvarilliskansanvaltaiset ainekset, Rothmann ja Knipperdollinck johtajina, huomasivat olevansa pakotettuja yhä likeisemmin liittymään köyhälistöläiseen suuntaan. He kääntyivät hyväksymään uudestikastajien oppia. Vielä v. 1532 oli Rothmann zwingliläinen ja uudestikastamisopin vastustaja. Toukokuussa 1533 hän jo tunnusti olevansa lastenkasteen vastustaja.

Neuvoskunta koetti ensin vastustaa uudestikastajia "hengellisillä aseilla". Sen kehotuksesta Melanchton kirjotti Rothmannille kirjeen palauttaakseen hänet totiseen uskoon. Tämä ja muut samantapaiset kirjeet eivät saaneet mitään aikaan, ja yhtä vähän hyödytti se väittely, joka tapahtui elokuussa 1533. Se pikemmin rohkaisi kastajia.

Neuvosto ryhtyi nyt tehoisampiin keinoihin. Joukko Münsterin saarnaajia oli liittynyt kastajiin ja kieltäytynyt toimittamasta lastenkastetta. Neuvoskunta uhkasi heitä erottamisella ja maanpaolla, mutta sai vastaukseksi, että enempi tulee totella jumalaa kuin ihmisiä. Silloin erotettiin Rothmann Lambertus-kirkon saarnaajanvirasta. Mutta seurakunnan käytös oli niin uhkaava, että neuvoston jo lokakuussa täytyi antaa hänelle toinen kirkko käytettäväkseen. Kastajat olivat saaneet ensimäisen voittonsa.

Marraskuussa tapahtui uusi voimankoetus. Neuvosto koki nyt muodostaa "yhtä taantumuksellista joukkoa". Se neuvotteli ammattikuntamestarien ja katolisten ylimysten kanssa siitä, kuinka saataisi kastajat kukistettua. Sovittiin siitä, että jo seuraavana päivänä ryhdyttäisi aseelliseen hyökkäykseen heitä vastaan.

Järjestysainekset kokoontuivat asestettuina ja koettivat aluksi ottaa kiinni kastajien saarnaajia. Mutta nyt muutamat äärimäiset taantumukselliset vaativat, että neuvoston kansanvaltaiset jäsenet, ennen kaikkia pormestari Tilbeck, karkotettaisiin. Siitä ei ollut puhetta edellisenä päivänä, ja tämä vaatimus teki välipuolueen epäileväiseksi. Kastajat kokoontuivat sillä välin ja varustautuivat Lambertus-kirkon pihamaalle, ja sinne ei uskallettu hyökätä. Neuvosto rupesi keskusteluihin, ja tuo aiottu kastajien seurakunnan hajottaminen kutistuikin siihen, että vain osaksi rajotettiin heidän julkista lähetystyötänsä. Rothmann esim. ei saanut enään saarnata julkisesti. Mutta kastajat itse täytyi suvaita kaupungissa. He olivat kestäneet tässä toisessakin, ensimäistä paljon vaarallisemmassa kokeessa. "Rothmannkaan ei lakannut saarnaamasta, mutta hän saarnasi salaisesti yöllä, ja jonkun ajan kuluttua, kun taasen tultiin rohkeammiksi, myöskin päivällä yksityisten kastajien taloissa. Saarnan aika ilmotettiin pyssynlaukauksella, eikä sisään päästetty muita kuin niitä, jotka olivat uudestikastamisopin tartuttamat", kirjottaa Kerssenbroick.

Paitsi suullisesti, levitettiin oppia vielä painattamalla lentokirjoja. Rothmannin taloon perustettiin salainen kirjapaino, jonka viranomaiset myöhemmin keksivät.

Myöskin kommunismia ruvettiin jo toteuttamaan. Rikkaat "veljet", kertoo Kerssenbroick, "panivat kaikki rahansa Rothmannin jalkain juureen, polttivat kaikki velkakirjat, mitä heillä oli ja antoivat anteeksi kaikki velat; niin eivät tehneet ainoastaan miehet, vaan naisetkin, joiden muuten ei ole tapana hukata mitään. Sillä Brandsteinin vaimo, Knipperdollinckin anoppi, hyvin rikas rouva, tuli niin jumalan hengen innostamaksi, että hän lähetti kaikille velallisilleen heidän velkakirjansa sekä jo kantamansa korot".

Sellainen epäitsekäs innostus sai rahvaan, voimakkaaseen liikkeeseen. Pian olivat kastajat kyllin vahvoja julkisestikin esiintymään. Joulukuun 8 p:nä alkoi sepänsälli Johan Schröder julkisesti saarnata kastajien oppia. Neuvosto panetti hänet pian kiinni, mutta seppien ammattikunta kokoontui, kulki neuvoshuoneelle ja pakotti viranomaiset päästämään hänet vapaaksi. Mutta 15 p:nä tammik. karkotti neuvosto muutamia saarnaajia. Kaupunginpalvelijat veivät heidät ulos kaupungista, mutta heidän uskonveljensä toivat heidät takaisin toisen portin kautta, eikä neuvoskunta uskaltanut sitä estää. Kastajat olivat todellisuudessa jo kaupungin herroina.

Ei ihme, että "veljet" kaikkialla alkoivat uskoa, että Münsteristä syntyisi todellinen uusi Sion. Pohjois-Saksan liikkeen keskusjohto — puoluejohto kuten me nykyään sanoisimme — muutettiin sinne Amsterdamista. Johann Mathys, Hofmannin seuraaja melkiorilaisten profeettana ja johtajana, lähetti tammikuussa 1534 sinne joukon lähettejä muun muassa Johann Bockelson Leydeniläisen. Helmikuussa tuli Mathys itsekin Münsteriin.

Järjestyspuolue oli kokonaan epätoivoissaan ja keksi vain yhden ainoan keinon yhä kasvavaa kommunistien virtausta vastaan, nimittäin sen, että heittäytyi piispan turviin ja kavalsi hänelle kaupungin, mikä silloin oli melkein samaa kuin nykyään maankavaltaminen.

Piispa Frans oli alusta alkaen pitänyt juhlallista sopimustaan kaupungin kanssa täydellisestä uskonvapaudesta vain arvottomana paperinlappuna ja varustautui hyökkäämään Münsteriä vastaan. Siksipä järjestyspuolueen kavallus oli hänelle varsin tervetullut. Hän sopi neuvoston ja muutamien porvarien kanssa siitä, että hänelle avattaisi kaksi porttia. Siten hän sai kaupunkiin parituhatta aseellista talonpoikaa ja joukon ratsumiehiä. Tämä tapahtui helmikuun 10 p:nä. Piispan joukkoihin liittyivät "hyväntahtoiset porvarit", jotka olivat heitä odottaneet ja kantaneet haarniskoja vaatteittensa alla. He olivat myöskin sopimuksen mukaan ripustaneet olkiseppeleitä talojensa eteen, merkiksi siitä, että niitä säästettäisi, kun omaisuuden puolustajat ryhtyisivät kaupunkia ryöstämään.

Liittoutuneilla oli alussa onni puolellaan. He saivat käsiinsä Knipperdollinckin ja muutamia muita uudestikastajia ja panivat heidät tyrmään.

Mutta pian kokoontuivat yllätetyt kastajat ja näyttivät, että heissä ei ole Johann Mathysin sotaisan suunnan henki. Katutaistelu kallistui heidän edukseen, piispan joukot peräytyivät ja alkoivat poistua kaupungista. Petos oli kääntynyt itse pettäjiä vastaan ja tehnyt kastajat Münsterin herroiksi. He eivät vallottaneet Münsteriä hyökkäävän kapinan kautta, vaan puolustaessaan itseään.

Helmikuun 10 p:n taistelulla oli kaksi seurausta. Kaupungin ja piispan välillä jatkui edelleenkin sotatila. Frans lähti helmikuun 23 päivänä liikkeelle joukkoineen alkaakseen piirityksen. Samana päivänä oli Münsterissä laillisesti määrätyt maistraatinvaalit toimitettava. Ilman että vaalijärjestystä laisinkaan muutettiin, pääsivät kastajat voitolle. Knipperdollinck ja muuan verankutoja Kippenbroick tulivat Münsterin pormestareiksi. "Liikkeen johtajat olivat täten kohonneet laillista tietä korkeimpaan valtaan, ja Westfalin pääkaupunki oli uusien profeettojen käsissä". (Keller.)

IX. Uusi Jerusalem.

a) Tietolähteet.

Porvarillisen historiankirjotuksen mukaan olisi nyt muka alkanut mieletön hekumoitseminen ja verenhimoisuuden tyydyttäminen. Niin on sanottu aina Münsterin "kommunin" päivistä meidän aikaamme asti. Piispa Frans vaikeroitsi sitä, kuinka uudestikastajat "polkivat lokaan kaiken jumalallisen ja kristillisen järjestyksen ja oikeuden, hävittivät kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen ja poliisin ja asettivat sijaan eläimellisen elämän". Vieläpä viimeisimmissäkin riitakirjotuksissa sosialidemokratiaa vastaan levitellään tietoja siitä, kuinka Münster tuli "alhaisimman irstauden ja verisimpien joukkomurhien näyttämöksi", kuten kirjasen 'Schlaraffia politican' nimetön tekijä kertoo. Hän puhuu "verisen raakuuden ja alhaisimman nautinnonhimon inhottavimmasta ilmenemisestä sekä nerolaisista irstailemisista ja julmuuksista, joita Johann Leydeniläinen ja hänen toverinsa harjottivat". Mutta hän lisää, että "uudestikastajat kuitenkin uskoivat jumalaan ja kuolemattomuuteen, mutta meidän päiviemme kommunistit ovat vaipuneet törkeimpään materialismiin; jos he saisivat toteuttaa haaveilunsa, niin joutuisivat Münsterin tapahtumat epäilemättä kokonaan varjoon".

Tähän tapaan käyvät kaikki porvarilliset esitykset Münsterin "kommunismista."

Sellaisen ilmiön puolueeton arvosteleminen on porvarilliselle historiankirjotukselle kokonaan mahdotonta; sille ei ole silloin pääasiana tieteellinen tutkiminen, vaan verivihollisen vastustaminen.

Tieteellisen sosialismin kannalta sitävastoin voipi varsin puolueettomasti tutkia tapauksia Münsterissä. Ei siinä kyllin että uudestikastajien kommunismi on pohjaltaan vallan erilainen kuin kommunismin nykyiset muodot, lisäksi tiedämme, ettei uusi Jerusalem Münsterissä vastaa edes uudestikastajien aatteita, saatikka sitte yleensä kommunismia. Siellä, missä nämä saivat rauhassa kehittyä, ei näkynyt jälkeäkään julmuudesta eikä irstailusta.

Kommunistiset virtaukset, joita ennen olemme tarkastaneet, ovat toki tavallisesti saaneet jonkun tutkijan, joka on puolueettomasti koettanut kuvata ja ymmärtää niitä. Mutta ne olivatkin joko kokonaan vaarattomia ja rauhallisia, kuten esim. Mährin veljet, tai esiintyivät ne porvarillisen kansanvaltaisuuden liittolaisina, kuten oli Tuomas Münzerin laita, joka sai voimansa ja vaikutuksensa etupäässä ruhtinasvallan vastustamisesta. Kommunistina ei hän saanut paljonkaan aikaan, kuten Mülhausenin tapahtumat osottavat. Sitävastoin esiintyi kommunismi Münsterissä ensimäisen kerran historiassa itsenäisenä, hallitsevana, vallankumouksellisena valtana.

Münster oli kastajien voiton, helmikuun 10 päivän, jälkeen erotettu ulkomaailmasta, ja kun sitten kaupunki kukistui, surmattiin melkein koko väestö. Ei säästynyt verisaunasta kastajien mielipiteille yhtään edustajaa, joka olisi kyennyt antamaan kirjallisen kuvauksen siitä, mitä kaupungissa oli tapahtunut piirityksen kestäessä. Kaikki esitykset siitä ovat vastustajien kirjottamia. Nyt tarvitsee vain muistella, kuinka hävyttömästi on valehdeltu Parisin kommunista, jonka miehillä oli keinoja paljastaa valheet, jos ajattelee kuinka joka päivä valehdellaan sosialidemokratiasta, jolla kuitenkin on laajalle levinnyt sanomalehdistö ja edustajat valtiopäivillä, joka kykenee torjumaan herjaukset, niin voipi ajatella, minkä arvon voittajien kertomukset Münsterin "kapinasta" ansaitsevat.

On olemassa varsinaisesti kolme päälähdettä tiedoille. Heti Münsterin kukistumisen jälkeen ilmestyi Henrik Dorpius Münsteriläisen kirjottama "Todenperäinen historia siitä, kuinka evankeliumi Münsterissä oli alkanut ja kuinka sen uudestikastajat hävittivät ja näiden lurjusten kaikki työt". Tämä on kuitenkin, kuten Cornelius on todistanut, ainoastaan wittenbergiläinen puoluekirjotus, joka on tarkotettu siveellisesti tuhoamaan vastustajat. Itse nimessäkin on petosta, sillä tekijä itse ei ole Münsteristä, vaikka hän sanookin silminnäkijänä kertovansa sen, mitä hän vain on kuullut.

Paljon tärkeämpi on Kerssenbroickin teos, josta jo olemme lainanneet lauseita. Hän syntyi v. 1520, kävi koulua Münsterissä vuoteen 1534 ja oli sitten rehtorina samassa oppilaitoksessa 1550-75. Silloin hän kirjotti historiansa, joka sisältää lukuisia todistuksia. Mutta hän ei arvostele lähteitään ja ilmottaa sitäpaitsi, mikä tarkotus hänellä on, kunhan esipuheessa lausuu kirjottavansa siinä tarkotuksessa, "ettei unohdettaisi niitä loistavia tekoja, joita Kristuksessa kunnia-arvoisin kreivi ja herra Frans, tämä Münsterin kirkon hurskas piispa ja vanhan kreivillisen Waldeck-suvun jäsen, on toimittanut julmimman ja häpeällisimmän kerettiläisyyden hävittämiseksi… Edelleen kirjotan tämän historian, jotta kaikki oikeamieliset voisivat välttää ja tietäisivät inhota uudestikastajien kamalaa ja häpeällistä raivoa". Hän siis suoraan myöntää kirjottavansa kirjan piispan ylistämiseksi ja uudestikastajien häväisemiseksi.

Yksi esimerkki valaiskoon sitä, kuinka Kerssenbroick kokoo historiansa. Hän kertoo: "Tähän aikaan (helmikuun alussa) kutsui profeetta Johann Mathys, varsin hekumallinen mies, kaikki kastetut, molempaa sukupuolta, kokoon yöllä Knipperdollinckin taloon. Siellä hän asettui heidän keskelleen kuparisen kynttilänjalan ääreen, jossa kolme vahakynttilää paloi, opetti heitä ja sai profeetallisella hengellään monen sydämessä kiiluvan tulen täyteen liekkiin. Sitte hän puhui ensimäisen Moseksen kirjan ensimäisen luvun johdolla, ja kun hän oli lukenut värsyn: 'Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää', sammutettiin kynttilät. Mitä hävyttömyyksiä sitten seurasi, voipi ymmärtää siitä, että huomattiin kerrankin profeetan makaavan erään tytön sylissä siveettömällä tavalla. Tätä kokousta he kutsuivat tulikasteeksi. Eikä tämä ole keksittyä sillä" — nyt tulee todistus!— "sillä kun sellaisesta kulki huhuja kaupungissa, mutta ei kukaan tiennyt, siitä mitään lähempää, niin tarjoutui minun isännälleni muuan nainen varsin pientä lahjaa vastaan ottamaan selkoa asiasta. Tämä nainen hankki uudestikastajien tunnussanat tietoonsa, hiipi sisään, näki kaikki omin silmin ja kertoi sen meille." Kaunis todistus! Joku nainen kertoo, saadakseen juomarahoja, tutkimattoman kertomuksen sen talon isännälle, jossa Kerssenbroick oleskeli. Miehenä tämä kirjottaa historian muististaan ja vaatii sitten, että me uskoisimme sellaisen "todistuksen" perustuksella uudestikastajien viettäneen hillittömintä porttoelämää, vaikkapa uudestikastajat itse erityisessä kirjotuksessa selittivät kaikki sellaiset puheet hävyttömäksi valheeksi. Ja sellaisia akkojen juoruja kertaavat sitten meidän tunnokkaat historioitsijamme, sillä siten saa "tieteellisesti kumottua kommunismin!"

Ja kaiken lisäksi Kerssenbroick itse toisessa kohdin ylistää uudestikastajien ankaria tapoja. "Sitten kun Rothmann oli liittynyt kastajiin", kertoo hän, "käyttäytyi hän toisin ja osotti paljon suurempaa hyvyyttä ja jumalanpelkoa kuin ennen. Hän luopui kaikista kemuista, kaikesta aistillisesta seurustelusta toisen sukupuolen kanssa, sanalla sanoen kaikesta, jonka vuoksi häntä voisi epäillä kevytmielisyydestä… Ja kaikissa saarnoissaan hän opetti, että piti elämän kohtuullisesti, yhteisesti käyttämän ne tavarat, jotka oli saatu kokoon j.n.e". Tällainen on uudestikastajan ja yleensä kerettiläiskommunistin oikea kuva, jonka olemme jo niin monta kertaa oppineet tuntemaan.

Verrattomasti tärkein tietolähde, joka meillä on uudestikastajien valtakunnasta, on Gresbeckin kertomus, josta myöskin jo olemme lainanneet lauseita. Tämä oli münsteriläinen puuseppä ja tuli helmikuussa 1534 takaisin kotikaupunkiinsa, jonka oli jättänyt 1530, liittyi kastajiin ja oli Münsterissä aina toukokuun 23 päivään asti 1535. Hän kirjotti kertomuksensa kuitenkin vasta kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänkin vuotta sen jälkeen ja yksinomaan muistin mukaan. Senvuoksi hän sekottaa yhteen joukon asioita. Ja hänen muistojensa puhtautta hämmentää muuan tärkeä seikka: juuri hän petti Münsterin ja päästi piispan sotamiehet kaupunkiin. Luonnollisesti omistaa hän pettämilleen entisille uskonveljille luopion ja petturin koko vihan, ja kuvatakseen itsensä syyttömäksi, jonka oli pakko niin kauan oleskella kastajien joukossa, värittää hän mitä rohkeimmalla tavalla kaikkien tapahtumien kertomuksen.

Sellaiset ovat ne tiedonannot, jotka ovat olleet lähteinä historiankirjotukselle, joka jo edeltäkäsin piti selvänä sitä, mitä nämä lähteet tahtoivat todistaa: että kommunismin täytyi synnyttää mielettömyyttä ja kurjuutta. Ei ole ihmeellistä, että uudestikastajien valtakunnassa Münsterissä näyttää tämän historiankirjotuksen mukaan vallinneen mielettömän hirmuisuuden ja alhaisuuden sekasotku.

Ja kuitenkin on mahdollista vieläpä näistäkin tiedonannoista, arvostellen käsiteltyinä, ymmärtää Münsterin tapauksia, jos vaan vertaa niitä toisiin samanaikaisiin todistuksiin ja sitäpaitsi pitää silmällä sekä kerettiläiskommunismin yleistä luonnetta että niitä erikoisia olosuhteita, jotka Münsterissä vallitsivat.

b) Hirmuhallinto.

Ennen kaikkea ei saa unohtaa, että Münsterissä vallitsi sotatila, sen jälkeen kun piispa helmikuun 10 p:nä oli hyökännyt kaupungin kimppuun. Mutta sellaisia asioita eivät porvarilliset historioitsijat milloinkaan ota huomioon, kun on puhe kommunistisesta yhteisöstä, Münsteriin nähden yhtä vähän kuin Parisin kommuniinkaan eipä edes Ranskan suuren vallankumouksen aikana vallinneeseen hirmuhallintoon nähden.

Mutta jos tahdotaan Münsterin oloja ymmärtää, ei niitä saa mitata rauhanaikojen mittapuulla, vaan tulee ottaa huomioon että kaupunki oli piiritettynä, vieläpä erittäin vaikeiden olosuhteiden vallitessa. Siihen nähden eivät olleet voimassa tavalliset sotalait; kunniallinen antautuminen oli sille mahdotonta. Sen asukkailla oli valittavana vain joko voitto tai tuskallinen kuolema. Kapinoitsijoille eivät mitkään rangaistukset olleet kyllin julmia, ne olivatkin, kuten Luther sanoi, "rakkaudenpalveluksia", joita ruhtinaat osottivat kapinallisille. Mutta jos kapinoitsijat uskaltavat joskus seurata ruhtinaallisen verenhimoisuuden esimerkkiä, niin silloin he näyttävät selvästi — siten opettavat meille "tieteen valot" — mihin kamaluuksiin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat!

Paitsi tätä erikoista asemaa, joka johti veritöihin, on otettava huomioon tämän, ehkä historian verenjanoisimman, ajan luonne. Olemme jo maininneet monta esimerkkiä siitä; mainittakoon tässä vielä pari lisäksi. Talonpoikien tappion jälkeen Frankenhausenin luona antoivat maakreivi Filip ja Yrjö-herttua muutamien vangittujen naisten hakata kuoliaaksi erään vangitun saarnaajan ja hänen kappalaisensa sillä ehdolla, että vain siten saisivat vangitut miehensä elävinä takaisin. Ja naiset "hakkasivat heitä kalikoilla, kunnes päät olivat kuten keitetyt kaalinkuvut, ja aivojen kappaleet tarttuivat kalikoihin; ruhtinaat itse katselivat sitä". Tämä tapahtui Thüringenissä, ja samaan aikaan Frankenin järjestyksen puolustajat huvittelivat samalla tavalla. "Illalla sidottiin Jakob Rohrbach rautakahleella puuhun ja tuli tehtiin ympärille, samoin kuin oli tapahtunut Pfeifferille, niin että hänen, kun hän vähitellen paistui, täytyi kestää kauhea kuolonkamppaus liekkien keskellä, rumpujen ja pillien soidessa. Lapset katselivat sotamiesten hartioilla tätä näytelmää ja aateliset seisoivat ympärillä, kunnes uhrin ääni vaikeni ja hän kaatui muodottomana maahan."

Erityisesti ovat uudestikastajat saaneet koettaa, mitä viranomaisten vaino tähän aikaan merkitsi. Vaikkapa he olivatkin rauhallisimpia ihmisiä maailmassa, oli heitä härnätty kuin metsän petoja ja olivat he joutuneet mitä hirmuisimpien kidutuksien alaisiksi. Lopuksi syntyi heidän keskuudessaan suunta, joka oli saanut kyllikseen hiljasesta kärsivällisyydestä ja tahtoi asettaa väkivallan väkivaltaa vastaan. On vaan ihmeellistä, ettei tämä tapahtunut ennemmin ja ettei tähän suuntaan kuulunut milloinkaan muuta kuin osa vainottuja.

Nyt oli onnellisten seikkojen vallitessa luja kaupunki joutunut niin hirmuisesti vainottujen käsiin. Mutta jo uhkasi sitä ulkoapäin täydellinen hävitys.

Kuinka he menettelivät näissä olosuhteissa?

"Helmikuun 27 p:nä", kertoo Janssen tarpeellisesti inhon sokaisemana, "alkoi hirmuhallitus määräyksellä, että kaikkien asukasten täytyi joko kastattaa itsensä tai lähteä kaupungista". Ja hän lainaa hurskaan piispan Fransin lauseen, "ettei edes turkkilaisten ja pakanoiden keskuudessa ollut esiintynyt mitään niin kuulumatonta ja sydämetöntä."

Mutta katolinen Janssen unohtaa, että juuri tämä hellätunteinen piispa piiritti siihen aikaan Münsteriä ja jo ennen oli julkaissut käskyn, missä hän määrää kuolemanrangaistuksen "kaikille tottelemattomille kapinoitsijoille". Ja tämä määräys ei ollut mikään tyhjä uhkaus. Kerssenbroick kertoo mielihyvällä, kuinka "uudestikastajia rangaistiin ankarasti. Wollbeckissa upotettiin viisi naista ja yksi mies, Bewergenissä tuomittiin neljä naista upotettavaksi ja kaksi miestä poltettavaksi. Ja monet, jotka Rothmann oli salaisesti kastanut, saivat hyvin ansaitun kuolemanrangaistuksensa". Kaikesta siitä ei Janssen puhu mitään, yhtävähän kuin sopimuksesta avata 10 p:nä helmik. piispalle kaupungin portit. Nyt kun piiritys oli alkanut uudelleen, ei noita senaikuisia salaliittolaisia suinkaan surmattu, mikä olisi vastannut sotaoikeutta ja piispan hyvää esimerkkiä, vaan heidät käskettiin lähtemään kaupungista! Ja sitä nimitetään "hirmuhallinnoksi"! Mitä kurjaa ivaa!

Piirityksen jatkuessa tuli ankara hallitus kaupungissa välttämättömäksi. Joukko mestauksia tapahtui. Jos tarkastaa niitä tapauksia, joissa näin tehtiin, niin oli aina kysymyksessä rikos kaupungin turvallisuutta vastaan: sopimus vihollisen kanssa, rikos kuria vastaan, pakenemiskoe tai yritys lannistaa väestön rohkeutta. Epäilemättä on surmaaminen aina julmaa, mutta ei julmempaa kuin sotakaan. Ja tätä eivät kastajat suinkaan olleet tahtoneet. Heidät oli siihen pakotettu, ja he ilmaisivat kaikissa tilaisuuksissa haluavansa "pitää yllä rauhaa ja osottaa veljenrakkautta Kristuksessa kaikille ihmisille", kuten eräässä heidän lentokirjasessaan sanotaan.

"Hirmuvalta" ei vallinnut ainoastaan Münsterissä, vaan piispankin valta-alueella, ja näitä toisiinsa verrattaessa ei viimeksimainittu suinkaan ole parempi edellistä.

Piispa oli hyökkääjä ja hän surmasi hyötyäkseen, kastajat taas suojellakseen henkeänsä. Ja piispan väki surmasi mielellään ne, jotka sai käsiinsä, hirmuisella tavalla, upottamalla tai polttamalla. Münsterissä ei tuomittuja kidutettu; oli vain kaksi mestaustapaa, kaulankatkaiseminen ja ampuminen, eikä sen pitemmälle ole ehtinyt edes inhimillinen 19:s vuosisata.

Onpa nähty siinä erityistä verenhimoisuutta, että kaupungin päälliköt, "kuningas" Johann Leydeniläinen ja hänen käskynhaltijansa Knipperdollinck itse toimivat pyöveleinä. Siinä ilmenee törkeätä tietämättömyyttä ajan koko ajattelemis- ja tuntemistavasta. Ei suinkaan ihmisyys estänyt korkeita herroja, joilla tänä aikana oli elämä ja kuolema vallassaan, itse surmaamasta kuolemaantuomittujaan; he pitivät varsin yksinkertaisesti pyövelin inhottavaa ja likaista työtä liian yksinkertaisena. Pyöveliä, jonka oli surmattava rikoksentekijät, ihmiset kaikkialla suuresti halveksivat, ja kaikki häntä karttoivat Kun liikkeen johtajat Münsterissä itse toimivat telottajina, niin he sillä osottivat verratonta alentuvaisuutta. He eivät tehneet sitä julmuudesta, vaan heitä kehotti siihen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden tunne.

Eikä tämä ole "mitään keksittyä", puhuaksemme Kerssenbroickin tapaan, sen vakuuttaa tämä arvon mies itsekin, kun hän kertoo, kuinka profeetta ja jumalanmies Johann Bockelson pahantekijöiden kauhuksi antoi miekan Knipperdollinckille ja koko seurakunnan edessä nimitti hänet miekankäyttäjäksi. Sillä "koska kaikki korkea oli alennettava ja Knipperdollinck oli tähän asti ollut kaupungin pormestarina ja päänä, niin oli isän tahto, että hän nyt toimittaisi pyövelin halpa-arvoista virkaa."

Selvemmin ei juuri enää voi lausua. Ne mestaukset, joita "kuningas" omakätisesti toimitti, johtuivat samasta periaatteesta, joka saattoi hänet ja "kuningattaren" palvelemaan väestöä julkisissa aterioissa.

Meidän nykyisen tuntemistapamme mukaan on sangen vastenmielistä, että "kuningas" ja hänen käskynhaltijansa harjottavat pyövelin ammattia, mutta nykyisillä kuolemanrangaistuksen puolustajilla ei ole mitään syytä sellaisesta nypristää nenäänsä.

Ja mihinkä jää uudestikastajien "neromainen julmuus". Se häviää mitättömyyteen, kun lähemmin tarkastaa asioita, ja selviää päinvastoin, että Münsterin kastajat aikaansa ja siihen poikkeusasemaan katsoen, jossa he elivät, olivat tavattoman lempeitä. Koko heidän julmuutensa oli siinä, etteivät he sallineet itseään teurastaa kuten lampaat ilman vastarintaa — mutta se on anteeksiantamaton rikos "hyväntahtoisien" silmissä.

Paitsi julmuudesta, syytetään uudestikastajia myöskin tyranniudesta. Münster näyttää meille, niin sanotaan, mihin kommunismin vapaus ja yhdenvertaisuus johtavat.

Me olemme nähneet, että Münsterin kastajat saivat kokonaan laillisella tavalla, neuvoston vaalien kautta, vallan käsiinsä. Mutta vaali oli tapahtunut vanhan järjestyksen mukaan, köyhälistö ja ne lukuisat siirtolaiset, jotka olivat kokoontuneet Münsteriin, eivät olleet edustettuina neuvoskunnassa. Toiselta puolen oli koko porvarillinen järjestömuoto rauhaa varten säädetty. Piiritystila on aina tuonut mukanaan sotilasviranomaisten yksinvallan ja lakkauttanut tavalliset yhteiskunnalliset etuisuudet ja oikeudet. Vielä ei kommunismi ikävä kyllä ole keksinyt sellaista ihmekeinoa, joka poistaisi nämä piiritystilan seuraukset. Se ei siis Münsterissäkään voinut estää sitä, että piiritys johti sotilasylivaltaan. Jos siitä ei voi selvästi nähdä kommunismin ja kommunistien turmiollisuutta, niin on auttamattomasti soaistu!

Neuvoskunnan rinnalle muodostivat saarnaajat jonkunlaisen kansaneduskunnan. Sen valitsivat eri seurakunnat, ja siihen valittaessa oli myöskin ammattikuntiin järjestymättömällä väestöllä äänivalta. Saarnaajat ehdottivat Mathysin kuoleman jälkeen, että asetettaisiin jonkunlainen "yhteishyvänvaliokunta" jonka jäsenet se itse määräisi — seurakunnan suostumuksella.

"Profeetat ja saarnaajat", kertoo Gresbeck "hollantilaiset ja friesit, roistot ja oikeat uudestikastajat tahtoivat olla yksin herroja eivätkä suvainneet kaupungissa mitään esivaltaa. He asettivat viisaimpien joukosta kaksitoista vanhinta, joiden piti olla hyviä kristittyjä ja hallita kansaa sekä vallita kaupunkia. Niin ovat he panneet viralta pormestarit ja neuvoston, jotka ovat asettaneet, ja kaikki ammattikunnat, niin ettei näiden enään pitänyt olla minään esivaltana."

Kun uudestikastajilta puuttui klassillista sivistystä ja he, kuten kaikki kerettiläiskommunistit ja kerettiläiskansanvaltaiset, ottivat kirjalliseksi perustukseksensa vanhan testamentin, eivät he kutsuneet tämän valiokunnan jäseniä senaattoreiksi eikä diktaattoreiksi tai muuksi sellaiseksi, vaan "Israelin kahdentoista sukukunnan vanhimmiksi." Nämä saivat rajattoman tuomitsemis-, lainlaadinta- ja hallintovallan.

Mutta piirityksestä oli seurauksena, että todellinen ylivalta kaupungissa tuli linnotuksen päällikölle. Siinä virassa oli ensin profeetta Johann Mathys. Mutta 5 p:nä huhtik. hän kaatui hyökkäyksessä, taistellen loistavan urhoollisesti. Johann Leydeniläinen astui nyt hänen sijaansa.

Kaupunginpäällikkönä ja sotavoiman komentajana oli hän kaupungin yksinvaltias herra. Kiivaasti ammuttuaan ryhtyi vihollinen 31 p:nä elok. väkirynnäkköön. Mutta tämä torjuttiin onnellisesti. Siitä oli seurauksena, että etevimpien kastajien kehotuksesta kaikki vanhimmat julkisesti seurakunnan edessä siirsivät kaupungin onnelliselle puolustajalle sen vallan, joka hänellä todellisesti jo oli ollut. Se, että kastajat eivät osanneet antaa kaupunkinsa päällikölle sopivampaa nimeä kuin Israelin kuningas, riippui heidän yksipuolisesta raamatullisesta sivistyksestään, josta jo olemme huomauttaneet. Hurskasmielisten pitäisi oleman viimeisiä heitä tästä moittimassa, ja kuningasmielisille historiankirjottajille pitäisi näiden kommunistien, jotka valitsivat itselleen kuninkaan, olla erikoisen myötätuntoa herättäviä. Uudestikastajien elämästä, jotka saivat elää levossa ja rauhassa, kuten esim. Mährissä, eivät he voi keksiä pienintäkään jälkeä yksinvaltaisista taipumuksista.

Ollen hyvä päällikkö, piti Johann Leydeniläinen huolta ei ainoastaan joukkojensa varustuksista ja harjotuksista, vaan myöskin väestön hyvästä mielentilasta. Poistaakseen heistä lamauttavaa toimettomuutta ja tuskastumista, pyrki hän hankkimaan heille puuhaa ja huvia. Hän antoi heidän puuhata varustuksien parantamisessa, tarpeettomien kirkkojen ja muiden rakennuksien repimisessä j.n.e. "niin ettei niillä olisi ollut aikaa ajatella kapinoimista kuningasta vastaan", letkauttaa Kerssenbroick. Mutta hän huolehti myöskin huvituksista. Paitsi sota- ja voimisteluharjotuksia toimitti hän yhteisiä aterioita, leikkejä ja tansseja, juhlakulkueita ja näytäntöjä. Nykyaikaiseen tarkastelijaan tekee hänen esiintymisensä näissä kansanhuvituksissa helposti teatterimaisen vaikutuksen. Mutta eipä saa tarkastaa Johann Leydeniläistä uudenaikaisilla silmillä. Juhlakulkueet ovat niin teatterimaisia siksi, että emme tunne niitä muuten kuin näyttämöltä. Keskiajan lopulla olivat ne sitävastoin, kuten olemme esittäneet, yhteiskunnallisen elämän elimillisenä osana, ja kirkko, ruhtinaat ja aatelisto kilpailivat silloin loistokkaassa esiintymisessä. Uudestikastajat, kuten kaikki muutkin kerettiläiskommunistit, eivät hyväksyneet tätä loistoa, joka oli kiskomisien hedelmä. Itse he pitivät varsin yksinkertaisia pukuja, vieläpä räätälit (Mährissäkin) kieltäytyivät valmistamasta komeita vaatteita toisillekaan. Mutta myöskin tässä tapauksessa olivat olosuhteet Münsterissä tavattomat. Se komeus y.m., joka esiintyi Johan Leydeniläisen ja hänen väkensä puvuissa, ei riippunut riistämisestä. Tämän loiston olivat he löytäneet valmiina, heitä varten ei sitä oltu luotu. "Kuninkaan" tavarat olivat ennen kuuluneet rikkaille, jotka olivat kääntäneet Münsterille selkänsä. Kerssenbroick kertoo, että "he ottivat kullan ja hopean, kuuluipa se sitte porvareille tai kaupungille, samoin kuin pyhät, silkillä ja purppuralla koristetut kapineet, joita oli käytetty jumalanpalveluksessa; samoin olivat he ottaneet omikseen kaiken muunkin, mikä kuului kaupungille ja porvareille. Niillä komeilivat he sitte mielensä mukaan."

Münsterin uudestikastajien loisto oli siis kaupungissa jo ennestään. Erotus oli siinä, että loistokapineet olivat vaihtaneet omistajia, joutuneet sortajilta sorrettujen käsiin, jotka ne olivat luoneet. Tässä vaihteessa oli kuitenkin koko komeus saanut kaikkien "hyväntahtoisien" kertojien silmissä mitä kamalimpia ominaisuuksia.

Apokalypsi kuvauksineen uuden Jerusalemin loistosta ja komeudesta lienee myöskin vaikuttanut siihen että kastajat Münsterissä koettivat todistaa, että kaupunki todella oli kauan ikävöity uusi Jerusalem!.

Yleensä ei muuten pidä kuvitella, että Münsterin loisto oli niinkään suuremmoista, kuten yleensä tehdään. Niitä tavattomia kulta- ja hopeamääriä, joita Gresbeck kuvittelee olleen, oli piispan sotamiehien, kun he lopuksi vallottivat kaupungin, mahdoton löytää. Niiden viiden, kuuden kultatynnörin sijaan, joita oli odotettu löydettävän, saatiin tuskin puoltakaan tynnöriä, eikä sekään tuottanut enempää, että vihan vimmassa mestattiin eräs karkuri, joka oli lörpötellyt "kuninkaan suuresta aarteesta".

Kuvaavia olivat ne näytelmäkappaleet, joita Johann antoi näytellä. Gresbeck kuvailee yhtä niistä; se oli tendensikappale. "Kuningas", kirjottaa hän, "on antanut rahvaan kokoontua tuomiokirkkoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka eivät vartioineet valleilla, katsomaan suurta ihmettä, jonka piti tapahtua. Hän oli teettänyt kuoriin, missä pääalttari sijaitsee, näyttämön ja siellä esitettiin 'Näytelmä rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta'. Nämä näyttelivät ja vaihtoivat sanoja keskenään, ja kun rikas mies oli antanut Lazarukselle lopullisen vastauksen, soitti kolme soittajaa, jotka seisoivat näyttämön jalustan luona, kolmiäänisen kappaleen. Sitte alkoi virkamies taasen puhua, jonka jälkeen soittajat taas soittivat. Niin jatkui kappale aina loppuun asti, mutta vihdoin tuli pahojahenkiä, ne ottivat rikkaan miehen ruumiineen ja sieluineen ja veivät hänet näyttämöä ympäröivän uutimen taakse. Silloin oli riemua tuomiokirkossa."

Yhtä viattomia olivat muutkin kansanhuvit, joista Gresbeck kertoo. Hän puhuu kylläkin ilkeästi ja myrtyneesti näistä iloista, mutta hän ei sanallakaan mainitse mistään "jumalattomasta elämästä."

Pahinta, mitä hän osaa kertoa, on se, että kuningas kerran kutsui kaikki päälliköt ja neuvosherrat sekä heidän rouvansa luoksensa, jolloin "he söivät, joivat ja huvittelivat, ja syötyään tanssivat, kukin rouvansa kanssa". Tämän lainaa muuan nykyaikainen historiankirjottaja Keller, mutta käyttäen sanoja: "Kuningas valmisti suuren juhlan kaikille etevimmille miehilleen ja heidän rouvilleen ja mässäsi heidän kanssaan komeasti ja ylellisesti".

Niin kirjotetaan historiaa! Koko kertomuksesta käy selväksi, ettei Gresbeck ajatellutkaan ylellisyyttä, vaan että hän tahtoi hyökätä Johann Leydeniläisen kimppuun siksi, että tällä oli muka yllinkyllin ruokavaroja, kun sen sijaan kansa näki nälkää. Se onkin Gresbeckin raskain syytös Johann Leydeniläistä vastaan.

Mutta Gresbeckillä, joka ei kuulunut kuninkaan ympäristöön, on kuitenkin vain kulkupuheita tukemassa tätä raskasta syytöstä. On aivan luonnollista, että useat tyytymättömät moittivat linnotuksen päällikköä, kun muona rupesi vähenemään, ja käsitettävää, että kaikenlaisia kulkupuheitakin liikkui; mutta huomattava on, että mitä kauempana oltiin tapauksien keskuksesta, sitä varmempia huhuja kulki kuninkaan hyvinvoinnista. Gresbeck itsekin erehtyy kerran, ja viittaa siihen, että Johannkin kärsi samaa puutetta kuin muutkin, ja kumoo siten omat herjaavat väitteensä. Hän ei nähtävästi vielä ymmärtänyt "yhtenäisen historiankirjotuksen" taitoa.

c) Kommunismi.

Omaisuudenyhteys oli perustuksena koko kastajaliikkeelle. Sitä koski tuo suuri taistelu Münsteristä. Mutta ei kuitenkaan siitä johtuvat seuraukset, vaan varsinkin piiritys antoi leimansa Münsterin kastajavaltakunnalle. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä, vapaus ja yhdenvertaisuus saattoivat päästä voimaan vain siinä määrin kuin sotilasdiktaturi salli.

Tuskin oli Münster helmik. 10 p:nä joutunut kastajien käsiin, kun he lähettivät joka taholle kirjeitä, kehottaen uskolaisiaan tulemaan Münsteriin. Eräässä kirjeessä, joka on säilynyt, sanotaan: "Täällä saatte kaikkea tarpeen mukaan. Meidän keskuudessamme köyhimmät, jotka ennen olivat halveksittuja kuin kerjäläiset, käyvät yhtä hyvin puettuina kuin ylhäisimmillä ja korkeimmilla on tapana meidän tai teidän keskuudessamme. Ja köyhät ovat jumalan armosta tulleet yhtä rikkaiksi kuin kaupungin pormestarit ja rikkaimmat."

Mutta tämän kommunismin toteuttaminen jäi keskeneräiseksi. Ainoastaan yksityinen omistusoikeus kultaan ja hopeaan, raha, poistettiin kokonaan. "Profeetat, saarnaajat ja neuvosto ovat päättäneet, että kaikki on oleva yhteistä, että jokaisen tulee luopua rahastaan, kullastaan ja hopeastaan, joka myöskin lopuksi tapahtui", kertoo Gresbeck. Näitä varoja käytettiin etupäässä agitatsionikustannuksiin ja sotamiesten värväykseen.

Mutta yksityinen talous säilytettiin edelleenkin, ja yksityinen omistusoikeus tuotannon- ja nautinnonvälikappaleisiin poistettiin vain siinä määrin kuin sodan tarpeet sitä vaativat.

Perintö-oikeus oli edelleenkin voimassa, yksinpä sotasaaliistakin saattoi osa jäädä yksityisomaisuudeksi.

Rahan tultua poistetuksi oli tuotteiden vaihtaminen tullut välttämättömäksi, kun kerran oli säilytetty yksityisomaisuus tuotannonvälineisiin ja tuotteisiin, ja Johann Leydeniläinen kielsi erityisesti niissä artikkelissa, jotka hän julkaisi tammikuun 2 p:nä 1535, kristittyjä m.m. harjottamasta viekkautta ja petosta vaihtokaupassa". Miten suuressa määrin yksityisomaisuutta säilytettiin, käy ilmi m.m. eräästä kohtauksesta, jonka Gresbeck kertoo: Knipperdollinck tuli erään rihkamakauppiaan luo, jolla vielä oli jäljellä varastonsa. Silloin Knipperdollinck sanoi hänelle: Sinä tahtoisit kai myöskin olla pyhä, mutta rihkamastasi et tahdo luopua. Sinä istut ja mietit, että sinä voit ehkä saada siitä voittoa. Rihkamasi on sinun Jumalasi. Siitä sinun täytyy luopua, jos tahdot olla pyhä". Rihkamakauppaa ei siis pidetty suorastaan minään kunniallisena ammattina, mutta "kommunistinen hirmuhallitus" ei ajatellutkaan hävittää sitä väkivallalla.

Yhteisiä aterioita tapaamme kyllä Münsterissä, mutta ne olivat osaksi satunnaisia juhlallisia kansan kokouksia, osaksi sotatoimenpiteitä. Jokaisen portin luona oli kokoushuone, jonne vahdit ja ne, jotka työskentelivät valleilla, menivät syömään, ja missä myöskin saarnattiin. Diakonit ja seurakunnan asettamat isännät hoitivat taloutta. Päivällisen aikana luettiin ruokailijoille, kertoo Gresbeck, luku vanhasta testamentista tai profeetoista. Aterian jälkeen laulettiin jokin saksalainen virsi. Sitte nousivat syöjät ylös ja menivät taasen vartiotoimeensa.

Myöskin naiset, jotka olivat mukana puolustuksessa, ottivat osaa näihin aterioihin. Kerssenbroick kertoo, kuinka oli määrätty, että veljet ja sisaret istuisivat eri pöydissä, ja kohtuullisen siivosti, eivätkä pyytäisi muuta ruokaa kuin mitä tuodaan. Syödessä ei puhuttu sanaakaan, vaan kuunneltiin lukijaa.

Kaikki tämä muistuttaa paljon enemmän pietistien kokousta kuin juominkeja. Mutta juuri sellaista oli kerettiläiskommunismi.

Kustannukset näistä yhteisistä aterioista saivat katolinen kirkko ja siirtolaiset maksaa. Heidän taloistaan ja luostareista ottivat diakonit ne ruokavarat, joita tarvittiin.

Kussakin seurakunnassa oli kolme diakonia, joiden huolena oli myöskin köyhäinhoito. Pitemmälle ei kristillinen kommunismi ole käytännöllisesti ajanpitkään päässyt missään, missä se on säilyttänyt yksityistalouden.

Samat diakonit ottivat myöskin selvää yksityisten ruokavaroista, mutta tämä onkin tarpeellinen toimenpide piiritetyssä kaupungissa ja osottaa, muuten että yksityinen taloudenpito jatkui. Vasta myöhemmin annettiin hädän pakottamina määräyksiä, että jokaisen tuli luopua niistä liioista vaatteista ja kaikista ruokavaroista, jotka hänellä oli, mutta diakonit sen sijaan antaisivat kullekin perheelle päivittäin leipää ja lihaa, niin kauan kuin sitä oli. Puutarhatkin jaettiin eri perheiden kesken. Yksityisomaisuusjärjestelmä pysytettiin siinäkin suhteessa.

Yksityisen talouden ohella säilyi edelleenkin taloudenhoitajan kurinpitovalta lapsiin ja palvelusväkeen nähden; ja keskiaikaiset perheet olivat säännöllisesti suuria, kuten muistamme, niihin kuului senvuoksi paljon palvelijoitakin, jotka olivat perheen pään valtiuden alaisina. Kummankin velvollisuuksia toisia kohtaan terotettiin vanhusten julistuksissa.

Jotkut käsityöläiset määrättiin tekemään työtä kaupungin tai väestön tarpeiksi, — sekään ei ollut sosialistinen vaan sotatilan vaatima toimenpide. Nämä käsityöläiset pääsivät nimittäin sen sijaan vartiotoimesta.

Tavallisten historiankirjottajien kertomukset Münsterin pitkälle menneestä kommunismista ovat kokonaan aiheettomia. Syy siihen, että niin vähän tähän suuntaan saatiin aikaan, on sama kuin v. 1871 Parisin kommunin toimettomuuteen yhteiskunnallisella alalla. Piiritys työnsi kaiken muun syrjään. Sota ei ole vielä koskaan osottautunut oikeaksi hetkeksi järjestää yhteiskuntaa kokonaan uudelle kannalle.

Eipä edes kirkollisessa suhteessa pantu toimeen mitään jumalanpalvelusmuotojen perusteellistakaan uudistusta. Osittain lienee tämä riippunut sodasta, mutta osaksi vaikutti tähän se seikka, ettei uudestikastajia, samoin kuin esim. Böhmin veljiä ja Tuomas Münzeriä, ole tämänlaiset kysymykset milloinkaan varsin suuresti huvittaneet.

Täydellisessä sopusoinnussa kerettiläiskommunismin yleisen luonteen kanssa on heidän mieltymyksensä vanhaan testamenttiin sekä oppineisuuden halveksiminen, jonka he ilmaisivat polttamalla Münsterin kirkkopihalla kaikki kirjat ja kirjeet, joita kaupungissa tavattiin, raamattua lukuunottamatta. He todistavat samalla oikeaksi sen säännön, että he samalla kun halveksivat oppineisuutta, pitivät hyvää huolta kansakoulusta. Piirityksestä huolimatta he perustivat viisi tai kuusi uutta koulua, missä lasten, nuorukaisten ja tyttöjen täytyi oppia saksalaisia virsiä, kirjottamaan ja lukemaan. Myöskin mystisen piirteen huomaa selvästi Münsterin kastajissa. Kaikista heidän etevistä miehistään kerrotaan suorastaan sairaalloisen haltioissaolon piirteitä.

Mutta niin paljon kuin he näissä suhteissa ovatkin rauhallisten mähriläisten veljiensä ja muiden edeltäjiensä kaltaisia, eroavat he eri kertojien mukaan muka eräässä kohdin vallan tykkänään näistä, nimittäin hillittömyytensä kautta. Olemme jo usein olleet tilaisuudessa koskettelemaan tätä kohtaa. Nyt tarkastamme sitä lähemmin.

d) Monivaimoisuus.

Uudestikastajat ovat ristiriidassa nykyisen käsityksen kanssa ei hillittömyyden, vaan päinvastoin ankaruutensa, puritanisminsa puolesta. Piiritys, joka vaati puolustajilta kovaa kuria, ei tietysti ollut omiaan ainakaan heikontamaan tätä uudestikastajien yleistä taipumusta. Kun lähemmin tarkastaa, näkyy ettei niin ollutkaan laita.

Säädyllisyyttä ja kuria pidettiin ankarasti yllä. Mainitkaamme todisteeksi muutamia niistä 28 artikkelista, jotka julkaistiin 2 p:nä tammikuuta 1535. Niissä sanotaan m.m.:

"6. Ei kukaan, joka taistelee oikeuden puolesta, saa vaipua häpeälliseen ja rumaan juoppouspaheeseen, eläimelliseen hävyttömyyteen, peliin, joka ilmaisee rahanhimon ja joka usein saa aikaan vihaa ja eripuraisuutta, eikä huoruuteen eikä aviorikoksiin, sillä sellaiset paheet eivät jää rankaisematta jumalan kansan keskuudessa.

"20. Ei kukaan kristitty (s.o. uudestikastaja) saa vastustaa eikä vahingoittaa pakanallista (s.o. sellaista, joka ei ole uudestikastajista kokoonpantu) esivaltaa, jollei tämä pakota ketään uskottomuuteen ja jumalattomuuteen; sitävastoin on kaikilla mahdollisilla tavoilla masennettava sitä babylonilaista tyranniutta, jota papit ja munkit kannattajineen harjottavat, sillä väkivallallaan ja vääryydellään he pimittävät jumalan vanhurskauden.

"21. Jos pakana tekee itsensä rikokseen syypääksi ja pakenee kristityn seurakunnan turviin päästäkseen rankaistuksesta vapaaksi, niin kristityt eivät saa ottaa häntä vastaan, vaan on heidän jätettävä hänet asianomaisten rankaistavaksi, jotta kristitty seurakunta ei tule vallattomuuden ja paheiden turvapaikaksi".

He kehottivat siis, rauhaarakastavia kun olivat, tottelevaisuuteen niin kauan kuin tämä oli mahdollista, varoivat pitämästä keskuudessaan tavallisia lainrikkojia ja rankaisivat mitä ankarimmin juoppoudesta, pelaamisesta ja kaikellaisesta sukupuoliyhteydestä avioliiton ulkopuolella.

Gresbeck kertoo kuvaavan esimerkin siitä, kuinka ankara kurinpito oli. Kymmenen tai parikymmentä sotamiestä oli istunut ravintolassa ja ollut iloisia. Kun isäntä ja emäntä eivät tahtoneet tarjoilla heille enempää, alkoivat he uhkailla ja käyttää rumia sanoja. Isäntä ja emäntä valittivat tästä kahdelletoista vanhimmalle, jotka panivat sotilaat torniin, ja seuraavana päivänä pidettiin tutkimus Tuomiokirkontorilla. Kansleri Krechting oli yleinen syyttäjä. Sotamiehet pyysivät armoa, ja lopuksi armon ovi sitte hiukan aukenikin, osa sai armon, mutta kuuden täytyi kuolla.

Näin ankaran kurin vallitessa oli luonnollisesti juoppous harvinaista Münsterin puolustajien keskuudessa, ja useita voittoja saatiin siksi että he tässä kohden olivat vastustajiaan parempia. Itse Gresbeckin täytyi ylistää heidän "viisauttaan, sukkeluuttaan ja raitista mieltänsä."

Tämä on Münsterin uudestikastajien "eläimellistä hillittömyyttä" ja "mielettömyyttä", jonka on kertonut kaikkea muuta kuin kaunisteleva silminnäkijä!

Mutta kuinka on heidän epäsiveellisyytensä, heidän moniavioisuutensa laita? Ainakin tällä alalla voi toki puhua eläimellisestä hillittömyydestä?

Meillä on edessämme vaikein ja epäselvin kohta Münsterin uudestikastajavaltakunnan historiasta. Moniavioisuus sotii siinä määrin uudestikastajien ja yleensä kerettiläiskommunistien koko henkeä vastaan, että me aluksi olimme taipuvaisia uskomaan, että tässä lienee tapahtunut sekaannus. Eihän mikään ole tutkijalle vaikeampaa kuin oikein ja ennakkoluuloista vapaana käsittää sukupuolisuhteita, jotka eivät ole totuttujen tapaisia. Ei missään tunnu epäluvallinen niin helposti kuin sukupuolikysymyksissä vastenmieliseltä ja inhottavalta. Tästä riippunee sekin, että vasta myöhempinä vuosikymmeninä yleensä on käynyt mahdolliseksi esihistoriallisen ajan ja villien sukupuolisuhteiden tieteellinen, ennakkoluuloton tutkiminen.

Se, joka on nähnyt, mitä mahdottomuuksia esim. lähetyssaarnaajat ovat levittäneet Etelämeren saarilla asuvien raakalaisheimojen sukupuolisuhteista, joita he ovat katselleet, ymmärtää, että voipi epäillä että Münsterin moniavioisuus riippuisi siitä, että on sekotettu asioihin esim. aatamilaisten tapaista "naisyhteisyyttä", jolla oli jonkunlaista sukulaisuutta eräiden nautinnonvälineiden yhteisyyden muotojen kanssa. Mutta tämä otaksuminen ei pidä paikkaansa. Münsterissä ei ollut puhettakaan mistään naisyhteydestä.

Se julistus, jonka kaksitoista vanhinta antoivat ottaessaan vallan käsiinsä, sääsi kuolemanrankaistuksen avioliittorikoksesta ja neidon viettelemisestä. Ja melkein samanaikainen lienee Münsterin seurakunnan puolustuskirja. Siinä sanotaan "avioliittoa" koskevassa luvussa:

"Me sanomme ja selitämme raamatun mukaisesti, että avioliitto on miehen ja naisen yhdistys ja velvotus Herrassa… Alussa Jumala loi ihmisen, mieheksi ja vaimoksi hän loi heidät, molemmat hän yhdisti pyhään aviosäätyyn, niin että he olisivat kaksi sielua ja yksi liha. Älköön siis kukaan ihminen erottako sellaista liittoa.

"Mutta me teemme erotuksen tämän ja pakanoiden avioliiton välillä. Sillä näiden avioliitto on syntiä ja saastainen, eikä ole Herran edessä muuta kuin huoruutta ja aviorikosta. Sillä, kuten näemme, naivat he vain ystävien ja sukulaisten, rahan ja tavaran, lihan ja koreuden vuoksi.

"Mutta koska avioliitto siis on kunniallinen ja ihana sääty, niin ei kenenkään pidä menemän siihen kevytmielisesti, vaan puhtain ja hurskain sydämin, niin ettei koeta etsiä siinä mitään muuta kuin Jumalan kunniaa ja tahtoa…

"Me kuulemme, että meitä soimataan myöskin monista muista rumista asioista, että me muka platonilaisella tai nikolailaisella (aatamilaisella) tavalla pitäisimme naisemme yhteisinä, sekä monesta siveettömästä seikasta, niinkuin siitäkin, ettemme pitäisi väliä sukulaisuudesta. Mutta tämä on, kuten kaikki muutkin häpeälliset rumat asiat, joita pahansuovat keksivät meidän syyksemme, kaikissa suhteissa liettävää valhetta. Me tiedämme, että Kristus on sanonut: vanhoille on sanottu: ei sinun pidä huorin tekemän, mutta minä sanon teille: se joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa. Jos nyt meidän keskuudessamme, josta Jumala varjelkoon, olisi sellainen, niin emme häntä laisinkaan sietäisi, vaan panisimme hänet pannaan ja antaisimme hänet perkeleen haltuun."

Huomaamme, että uudestikastajien "neromainen hekumallisuus" selitti pelkän neidon mielistelemisenkin syntiseksi. Ja nämä mielipiteet ovat mitä täydellisimmässä sopusoinnussa useimpien muitten uudestikastajien sukupuolisen ankaruuden kanssa. Johann Leydeniläinen oli samalla kannalla, kun hän yllämainituissa 28 artikkelissa tammikuun 2 päivänä 1535 määräsi rankaistuksen avioliittorikoksista ja huoruudesta, jolla sanalla siihen aikaan tarkotettiin kaikkea sukupuoliyhteyttä avioliiton ulkopuolella. Ja tähän aikaan oli kuitenkin moniavioisuutta jo käytännössä.

Mutta kuinka on tämä selitettävissä? Se selitys, että se oli kommunistien synnynnäisen irstaisuuden ja kohtuuttomuuden tulos, on tosin sangen mukava ja lohduttava porvarillisille mielille, mutta siltä puuttuu vaan varmaa tukea. Se selitys nojautuu ainoastaan ja yksinomaan siihen, mitä pitäisi selitettämän. Kaikki muu puhuu sitä vastaan. Me olemme juuri nähneet, että raittius ja itsensähillitseminen olivat kastajien huomattavia luonnepiirteitä.

Selitystä ei voida myöskään saada kastajakommunismin olemuksesta. Se on siis etsittävä yksinomaan niistä erikoisista sukupuolien suhteista, jotka vallitsivat piirityksen aikana. Ja nämä olivat itse asiassa niin harvinaisenlaatuisia, että tarvitaan uskomattoman paljon sokeutta ja hyvän tahdon puutetta, ennenkuin voipi olla niitä näkemättä.

Muistakaamme, että hyvämieliset porvarit joukottain matkustivat pois Münsteristä. Miehet lähtivät, mutta jättivät jäljelle vaimonsa ja naispalvelijansa. Siten kasvoi suuresti naisten lukumäärä miehiin verraten, Gresbeckin mukaan varsin tavattomasti; hän mainitsee olleen 2,000 miestä, mutta kahdeksan, yhdeksän tuhatta naista. Asemaa sekotti vielä sekin, että ainakin puolet miehistä olivat naimattomia. Niin oli lukuisien siirtolaisten ja luonnollisesti myöskin niiden sotamiesten laita, jotka liittyivät kastajiin.

Katsoen kastajien ankaruuteen sukupuolisuhteissa, täytyi näiden seikkojen tulla piirityksen kestäessä kokonaan sietämättömiksi miehisen väestön enemmistölle. Juuri tämä ankaruus, joka määräsi kovat rangaistukset avioliiton ulkopuolisesta sukupuolielämästä teki vihdoin avioliittosuhteiden mullistuksen välttämättömäksi.

Samat henkilöt, jotka eivät voi kyllin kauhistua Münsterissä vallinnutta monivaimoisuutta, pitävät prostitutsionia itsestään selvänä. Luonnollisesti oli prostitutsionia vallinnut Münsterissä "säädyllisyydenkin" vallitessa. Muutamassa niistä artikkeleista, jotka kapinalliset v. 1525 julkaisivat, vaadittiin, että "kaikki haureelliset naishenkilöt sekä pappien jalkavaimot oli määrätyillä tuntomerkeillä erotettava kunniallisista naisista."

Kastajat, nämä "irstaat hekumoitsijat", tekivät lopun prostitutsionista. Prostitutsioni ja kommunismi ovat suorastaan kaksi käsitettä, jotka eivät sovi yhteen. Kommunismin eri muodot sopivat yhteen mitä erilaisimpien sukupuolielämän muotojen kanssa, yhden kanssa vaan eivät: ostettavan rakkauden. Missä ei ole mitään tavaratuotantoa, missä ei osteta eikä myydä mitään, siellä lakkaa naisen ruumis samoinkuin työvoimakin olemasta kauppatavaraa. Miten puutteellisesti ikinä kommunismi pantiinkin toimeen Münsterissä, ei siellä kastajien aikana hätä pakottanut ketään tyttöä myymään itseänsä. Ja portot, jotka olivat saaneet tapansa vanhan yhteiskunnan ajalla, eivät saaneet ostajia Münsteristä, jossa ei kellään yksityisellä ollut rahoja. Sellaisia täytyi heidän etsiä kurin ja järjestyksen puolesta taistelevien leiristä, sotamiesten, kunnianarvoisien porvarien keskuudesta, maallisen ja hengellisen ylimysvallan piiristä. Sieltä he löysivät vanhat kauppatuttunsa.

Kommunismin luonnollista vaikutusta tähän suuntaan lisäsi Münsterissä vielä kastajien sukupuolielämää koskeva ankaruus. Mutta ajateltakoon, että yli tuhannen naimatonta miestä eli monia kuukausia meidän oloihimme katsoen pienessä kaupungissa yhdessä useampien tuhansien naimattomien naisten kanssa, ilman että oli olemassa prostitutsionia. Ankarimmatkaan rangaistukset eivät voineet estää aviorikoksia ja avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää. Oli olemassa vain yksi ainoa tehokas keino uhkaavan sukupuolienvälisen sekaannuksen vastustamiseksi: avioliittosuhteiden uudestaan järjestäminen. Kauan ponnisteltuaan vastaan, ryhtyivät vanhimmat ja saarnaajat asiaan piirityksen viidennellä kuukaudella.

Tehtävä oli vaikea, melkein mahdoton ratkaista. Oli valmistettava avioliitto-oikeus, joka olisi sopusoinnussa uudestikastajien ankaran avioliittosiveyden kanssa ja samalla vastaisi Münsterin omituisia sukupuolisia olosuhteita. Uusi avioliitto-oikeus ei astunutkaan voimaan määrättynä, valmiina lakina, vaan moninaisina, toisiaan täydentävinä, osittain ristiriitaisinakin määräyksinä. Münsterin uudestikastajat eivät tässä päässeet milloinkaan hapuilevalta, etsivältä kannalta, siksi säännöttömiä olivat ne olosuhteet, joissa he elivät.

Gresbeckin sekaisista tiedonannoista ei ole helppo saada selvää kuvaa näistä seikoista, joskin hänen kuvauksensa onkin parempi kuin Kerssenbroickin mieletön selonteko.[37]

Voipi kumminkin huomata Gresbeckin selonteossa kaksi pääkohtaa. Osaksi pyrittiin tekemään avioliitto vapaaksi yhdistykseksi. Sitte julistettiin ennen uudestikastamista solmitut avioliitot pätemättömiksi, muutenhan poislähteneitten vaimot olisivat olleet estetyt kerrassaan solmimasta mitään avioliittoja. Tämä pätemättömyysjulistus oli kastajien sitä helpompi tehdä, kun he kyllä pitivät omat avioliittonsa erottamattomina, mutta eivät tunnustaneet "pakanoitten" naimiskauppoja todellisiksi avioliitoiksi. Myöskin vanhojen pariskuntien täytyi nyt uudistaa liittonsa.

Toiselta puolen täytyi pyrkiä myöskin siihen, että olisi saatu kaikki naiset morsiamiksi. Kuitenkin lähinnä vain taloudellisessa eikä ruumiillisessa suhteessa.

Jotta ymmärtäisimme Münsterissä vallinnutta "monivaimoisuutta", täytyy meidän pitää mielessä, että siellä ei milloinkaan luovuttu yksityisestä taloudenpidosta. Kuitenkin oli olemassa, siksi että niin monet olivat jättäneet kaupungin, lukuisia perheitä, joissa ei ollut miestä, vieläpä sellaisiakin, joissa ei ollut perheenemäntää. Tämä synnytti monta sietämätöntä asiaintilaa piiritetyssä kaupungissa, jossa oli lukuisa naimaton sotaväki. Senvuoksi määrättiin, että jokaisella naisella täytyy olla mies suojana ja mies — silmälläpitäjänä. Sillä uudestikastajat Münsterissä, jossa yksityisperhe pysyi olemassa, olivat yhtä vähän naisen kuin lihankin vapauttamisen kannattajia.

Erittäin selvästi näkyy tämä eräästä agitatsionikirjasesta jonka Rothmann kirjotti lokakuussa 1534; siinä muun muassa sanotaan: "Mies siis käyttäköön miehisin mielin jalouttansa (herruuttansa) naista kohtaan ja pitäköön avioliiton puhtaana. Naisilla on melkein kaikkialla valta ja he johtavat miehiä kuten ohjataan karhuja… On varsin tarpeellista, että naiset, joilla nyt melkein kaikilla on housut, taipuvat oikeaan ja sopivaan tottelevaisuuteen. Sillä sellainen on Jumalalle mieluista, että kukin on paikallaan, mies Kristuksen ja vaimo miehen alamaisena."

Ne naiset, joilla ei ollut miehistä päämiestä, saivat nyt käskyn liittyä perheisiin, joissa on mies, ei kuitenkaan kotiorjattariksi, palvelustytöiksi, vaan vaimojen tovereiksi.

Luonnollisesti ei tätä määräystä perusteltu viittaamalla niihin todellisiin olosuhteisiin, jotka sen olivat saaneet aikaan, niin materialistisesti ei siihen aikaan ajateltu, vaan raamattuun. Mutta siinä oli vain yksi esikuva, joka jotenkin sopi, nimittäin vanhojen juutalaisten ja erittäinkin patriarkkojen monivaimoisuus. Tämä otettiin perustaksi sitä mieluummin kun patriarkat kieltämättä olivat olleet varsin hurskaita miehiä, joita jumala itse oli kunnioittanut persoonallisesti seurustelemalla heidän kanssansa ja lähettämällä enkelinsä heidän luoksensa. Sellaisten kristikunnan esikuvien tekoja oli mahdotonta sanoa syntisiksi. Ja näin ajatellessaan saattoivat kastajat nojautua eteviin evankelisiin kirkollisiin "valoihin". Olihan Melanchton 27 p:nä elok. 1531 neuvonut Englannin kuningasta ottamaan itselleen toisen vaimon ensimäisen rinnalle ja selittänyt ettei "moniavioisuutta jumalallinen oikeus kieltänyt."

Vieläpä sittenkin, kun moniavioisuuden toimeenpano Münsterissä oli herättänyt suurta hälinää ja se yleensä oli tuomittu, selittivät Luther ja Melanchton 10 p:nä marraskuuta 1539 Hessenin maakreivi Filipille, että "mitä Moseksen laki avioasiassa oli myöntänyt, sitä ei ole evankeliumissa kielletty", s.o. hän saattoi rauhallisesti ottaa lisäksi yhden vaimon. Ei siis moniavioisuus sellaisenaan aiheuttanut hurskaitten sielujen raivoa kastajia kohtaan, vaan näiden hävyttömyys tahtoessaan panna toimeen moniavioisuutta rahvaan keskuudessa eikä säilyttää sitä ruhtinaallisena etuoikeutena.

Se uskonnollinen verho, jossa Münsterin "monivaimoisuus" esiintyi, on suuressa määrin himmentänyt sen todellista luonnetta. Vihaiset vääristelyt ja vihollisten valheet ovat lisäksi vaikeuttaneet oikean käsityksen saamista. Mutta muutamat tiedot, jotka ovat säilyneet, näyttävät joka tapauksessa riittävästi, että kastajilla Münsterissä, kun he panivat toimeen n.k. "monivaimoisuutensa", oli tarkotuksena liittää useita naisia vain samaan perheeseen eikä suinkaan samaan aviovuoteeseen, vaikka luonnollisesti ei tahdota väittää, ettei edellinen olisi edistänyt tätä jälkimäistä.

Ennen kaikkea meidän täytyy viitata siihen, että jokainen nainen määrättiin hakemaan itselleen mies, myöskin ijäkkäät ja ne jotka eivät vielä olleet naimaijässä. Ei kukaan voine toden teolla väittää, kuten Gresbeck, että tämän viimeksimainitun määräyksen tarkotuksena olisi ollut pakottaa nuoret tytöt antamaan itsensä alttiiksi.

Mutta tämä ei suinkaan ole meidän käsityksemme ainoana tukena. Kuulkaammepa mitä Kerssenbroick sanoo: "Lokakuun alussa Butendick syytti julkisesti oikeata vaimoaan Barbaraa siitä, että tämä oli häntä häväissyt solvaavin sanoin ja sanonut että hän ei henkisesti vaan lihallisesti eli yhdessä muitten vaimojensa ja kanssasisartensa kanssa ja usein lihallisesti sekausi heihin." Hänet huomattiin syypääksi ja tuomittiin kuolemaan, mutta sai armon, kun pyysi mieheltään anteeksi.

Tehtiin siis ero oikean puolison ja tämän kanssasisarien välillä. Jokainen perheen naisjäsen ei ollut huonekunnan päämiehen aviovaimo, vaikka häntä sanotuinkin hänen vaimoksensa.

Toiselta puolen saattoi sattua, että niin likeisessä yhdyselämässä tapahtui vielä helpommin, mitä muutenkin usein tapahtuu, että mies ei tyytynyt aviovaimoonsa. Näin sitä enemmän siksi, että uudestikastajien ankara siveysoppi kielsi oikeittenkin puolisojen välisen yhteyden, kun vaimo oli hedelmätön taikka raskaana. Rothmann esim. johti tämän ohjeen käskystä: "lisääntykää"; ainoastaan siksi, eikä huviksi saa mies ja vaimo käyttää jumalan siunausta. Mutta tästä seuraa myöskin Rothmannin mukaan, että "jos Jumala on siunannut miestä enemmän kuin on tarpeellista yhden vaimon hedelmöittämiseen, niin ei hän saa käyttää väärin sellaista siunausta, vaan on hänellä vapaus, vieläpä hänen pitääkin ottaa useampia hedelmällisiä naisia avioiksi, sillä sukupuolisuhteissa oleminen avioliiton ulkopuolella on aviorikos ja huoruutta."

Mutta täytyy aina tarkkaan erottaa tällainen sukupuolinen moniavioisuus taloudellisesta. Edellisessä valitsi mies itselleen vaimot, jälkimäisessä naiset valitsivat jonkun miehen, jonka he tahtoivat tunnustaa suojelusherrakseen. Edellinen oli sallittu määrättyjen olosuhteiden vallitessa — ja olosuhteiden vuoksi olisi nähtävästi ollut mahdotonta kokonaan päästä niin tekemästä. Münsterin lainsäätäjät kokivat pysyttää sitä säännöllisen avioliiton rajain sisäpuolella. Se monivaimoisuus, joka jonkun aikaa oli pakollinen, oli sitävastoin taloudellinen, useampien naisten yhdistyminen samaan perheeseen saman miehen suojan ja silmälläpidon alaisiksi. Vain tämän viimeksi mainitun, mutta ei edellisen laatuisen monivaimoisuuden alaisuuteen oli vaimo münsteriläisen avio-oikeuden mukaan velvotettu. Mutta tämäkin pakko lakkasi pian ja muuttui velvollisuudesta vain naisten oikeudeksi. Kuulkaammepa niitä Johann Leydeniläisen 28:sta artikkelista, jotka käsittelevät avioliittoa, ne ovat mitä kuvaavimpia münsteriläisen avio-oikeuden hengelle:

"24. Ei ketään saa pakottaa vasten tahtoaan naimisiin; sillä avioliitto on vapaa yhdistys, enemmän sidottu luonnon ja rakkauden siteillä kuin paljailla sanoilla ja ulkonaisilla menoilla.

"25. Jos jotakuta vaivaisi kaatuvatauti, sukupuoli- tai jokin muu tauti, niin ei hän saa laisinkaan mennä naimisiin, missään tapauksessa ei ennen kuin toisella on tieto taudista.

"26. Älköön kukaan, joka ei enään ole neito, antako itseään sellaisena ja pettäkö veljeänsä; sellainen petos rankaistakoon vakavasti.

"27. Jokaisella naimattomalla naisella, tai vaimolla, jolla ei ole oikeata miestään, olkoon oikeus valita itselleen holhooja tai suojelija Kristuksen seurakunnasta."

Loppuna on ennustus: "Elävän Jumalan ääni on opettanut minulle, että tämä on kaikkein Korkeimman käsky: Miehet vaatikoot uskontunnustuksen niin hyvin laillisilta vaimoiltaan kuin niiltäkin, joille he ovat holhoojina ja suojana. Mutta ei tuota tavallista: Minä uskon Isään Jumalaan j.n.e., vaan tunnustuksen uskovansa uuteen kuningaskuntaan, avioliittoon, johon he ovat kastetut. Kaiken tämän he näyttäkööt ja ilmaiskoot miehilleen."

Sellaiselta näyttää Münsterin uudestikastajien avioliitto-oikeus viimeisimmässä muodossaan. Taitavimmankin ja tunnottomimmankin sosialistivihollisen on vaikea keksiä hillittömän hekuman jälkiä sen raittiista ja yksinkertaisista määräyksistä. Sitä ei voi, kuviteltakoonpa se millaiseksi hyvänsä, verrata itämaiseen haaremiin. Naiset eivät Münsterissä olleet orjattaria, vaan valitsivat vapaasti miehensä, suojelijansa ja holhoojansa. Ja kuinka vähän heitä painoi tämä avioliittosuhteiden uudelleen järjestäminen, se käy selväksi siitä, että useimmat heistä kuuluivat uuden valtakunnan innokkaimpiin puolustajiin.

Luonnollisesti oli heidänkin joukossaan tyytymättömiä, mutta yleensä olivat naiset innostuneita uuteen järjestykseen. Esimerkin tästä antaa Mollenheckin kapina, joka tapahtui 30 p:nä heinäkuuta. Bezold sanoo sitä kapinaksi, joka sai alkunsa "sikäläisten veljien paremmasta tunteesta, mutta joka kuitenkin verisesti kukistettiin!" Gresbeck kuvaa oikein tapausta, kun hän kertoo, että Mollenheck, entinen ammattikunnan esimies, kokosi ympärilleen "joukon porvareita ja hurskasta kansaa ja sotilaita", ei vain uuden avioliittojärjestyksen kumoamiseksi, vaan jotta "kukin saisi omaisuutensa takaisin, ja pormestarit ja neuvosto uudelleen asetettaisi, ja kaikki olisi niinkuin ennenkin." Karanneet sotamiehet kuuluivat siis pääasiallisesti tähän teeskenneltyyn siveysliikkeeseen, joka itse asiassa koetti kukistaa vallankumousta. He menestyivät aluksi ja saivat Johann Leydeniläisen ja Knipperdollinckin vangiksi. Jos he olisivat nyt heti avanneet kaupunginportin, niin piispan väki olisi jo silloin saanut kaupungin haltuunsa, kirjottaa Gresbeck. "Mutta he ajattelivat enemmän rahoja kuin portin avaamista ja täyttivät avarat hihansa rahoilla ja istuivat koko yön viinin ääressä ja joivat, kunnes juopuivat. Siksi heidät lyötiin, ja friesit ja hollantilaiset saivat taasen voiton."

Miten innokkaasti Münsterin naiset taistelivat valleilla ryntäyksen torjumiseksi, siitä kertovat sekä Kerssenbroick että Gresbeck lukuisia esimerkkejä. Mutta hyökkäyksiinkin he olivat valmiita. Johann Leydeniläinen piti eräänä päivänä sitä varten vapaaehtoisten katselmusta. Niiden joukossa oli kolmesataa naista, "toinen tuli tappara, toinen keihäs olallaan. Mutta kuningas ei tahtonut ottaa kaikkia, vaan valitsi 51, ja heidän nimensä kirjotettiin muistoon". Seuraavana päivänä käski hän kaikkien niiden, jotka tahtoivat jäädä kaupunkiin tulla koolle. Heidät jaettiin sitte yhtämoneen osastoon kuin oli portteja, ja kukin joukko sai vartioida porttiansa miesten kanssa yhdessä. Kaikki kulkivat portilleen laulaen Saksan uskonpuhdistuksen marseljeesia: "Jumala ompi linnamme."

Siten Münsterin naiset puolustautuivat "häpeäänsä" vastaan.

Sanottu olkoon kylliksi "naiskysymyksestä" Münterissä. Joskin vielä paljon on epäselvää, käynee tästä kuitenkin riittävästi selville, että asioitten uusi järjestys, joka siellä pantiin toimeen, on täydellisesti käsitettävissä, ja useista vajavaisuuksista, lapsellisuuksista, vieläpä raakuuksistakin huolimatta se kuitenkin monessa suhteessa miellyttää. Kaikkein vähimmin on nykyisen yhteiskunnan puolustajilla aihetta moittia Münsterin uudestikastajien "häpeällistä irstautta". Sillä juuri heidän yhteiskuntansa paraimpina tukipylväinä on sukupuolielämän hävyttömin ja alentavaisin muoto, joka käyttää nuorien tyttöjen hätää ja taitamattomuutta alentaakseen heidät miehisten tarpeitten tahdottomiksi uhreiksi, kaikille himoille alttiiksi. Kuinkapa ilman tätä ihanaa laitosta kävisi meidän teollisuutemme suuren osan "kukoistuksen", kuinka porvarillisten yhteiskuntakerrosten vaimojen ja nuorien tyttöjen hyveen ja siveyden?

Se onkin nykyajan kuva, jonka meidän porvarilliset historioitsijamme ovat esittäneet, kun he ovat kuvanneet Münsterissä muka vallinnutta hillittömyyttä. He ovat luoneet kuvan, jonka toden teolla näkee jokaisessa kaupungissa, jossa nykyinen sivistys hallitsee. Ja viisauden viimeinen loppu yhteiskunnassamme on näiden irstailujen järjestäminen.

X. Münsterin kukistuminen.

Münsterin "kommunin" luonteen käsitteleminen on tässä tullut sekä laajaksi että kiistakirjotuksen tapaiseksi, mutta vähemmällä ei häviä se vääristelyjen vuori, joka peittää sen oikeat piirteet, ja on mahdotonta pysyä tieteellisen välinpitämättömänä, kun huomaa, kuinka järjestelmällisesti alkuaan rauhallinen ja rauhaarakastava lahko leimataan verenhimoisien, eläimellisien roistojen liitoksi, vain siksi, että se kerran nousi voimakkaaseen vastarintaan, ei kärsinyt, vaan taisteli vakaumuksensa puolesta ja osotti sotaista sankariutta.

Kevein sydämin rupesi piispa Frans piirittämään kaupunkia, sittekun hänen kavala hyökkäyksensä helmikuun 10 p:nä oli torjuttu. Hän luuli kai piankin suoriutuvansa tuosta nälkäänäkevien ja kaupunkiin kokoontuneiden maankiertäjien joukosta, joksi hän uudestikastajien joukkoa kuvitteli. Hänellä oli käytettävänä useampia tuhansia sotaan harjaantuneita miehiä, joilla oli lukuisa tykistö ja kokeneita päälliköitä, — jo ennen helluntaita oli hänellä 8,000 keihäsmiestä. Mutta vaikka kastajia ei milloinkaan ollut enempää kuin 1,500 miestä ja nekin sotaantottumattomia, oli heillä luja linnoitus tukenansa, mutta ennen kaikkea teki heidän etevämpi sotakurinsa, uhrautuvaisuutensa ja innostuksensa heidät vastustajiaan etevämmiksi.

Toukokuun 21 p:nä alkoi ensimäinen kaupungin ampuminen, ja 25 p:nä ryhtyivät piirittäjät hyökkäykseen. Mutta osa piispan sotilaita oli juovuksissa, he ryntäsivät liian aikaisin ja saattoivat, kun heidät ajettiin takaisin, toverinsa epäjärjestykseen. Hyökkääjät pääsivät kuitenkin tikapuineen aina valleille asti, mutta siellä kohtasivat he niin voimakkaan vastarinnan, että he täysin hajallaan peräytyivät.

Pian senjälkeen tekivät piiritetyt hyökkäyksen erästä ulkovarustusta vastaan, yllättivät sotamiehet korttien ja maljojen äärestä, karkottivat heidät pakoon, naulasivat umpeen tykit ja tekivät sotajoukon päävoimaan, kun se kokoontui rohkeita häiritsijöitä vastustamaan, sellaisen vaikutuksen, että he saivat rauhassa palata kaupunkiin.

Paremmin ei käynyt toisen hyökkäyksen, johon kolmipäiväisen kiivaan ampumisen jälkeen ryhdyttiin elokuun 31 p:nä. Hurja taistelu päättyi hyökkääjäin perinpohjaisella tappiolla. Heidän mieshukkansa oli suunnaton — muutaman sen ajan kansanlaulun mukaan 3.000 miestä ja 48 päällikköä. Sen iskun jälkeen kadotti piispa toivonsa saada Münsterin väkivallalla haltuunsa ja tyytyi uuvuttamaan kaupunkia nälällä.

Ja lopuksi oli kuitenkin koko Saksan valtakunta käymässä sotaa tämän yhden ainoan kaupungin kanssa. Aluksi oli tämän "yhden taantumuksellisen joukon" ollut vaikea päästä yksimielisyyteen. Pian oli kyllä selvillä, että piispan voimat eivät riittäneet kaupungin valtaukseen. Hän haki liittolaisia ja sekä katoliselta että evankeliselta taholta. Mutta riita siitä, miten karhun nahka jaettaisi, ehkäisi arveluttavassa määrässä taistelua tätä vielä varsin elävää karhua vastaan. Mutta kaikesta huolimatta piirittäjien luku ja voimakeinot kumminkin yhä lisääntyivät, ja kun Saksan valtiopäivät huhtikuun 4 p:nä 1535 kokoontuivat Wormsiin, tuli Münsterin piiritys valtakunnan asiaksi, ja vero määrättiin tähän tarkotukseen. Frankfurtin ja Nürnbergin pormestarit lähetettiin Münsteriin vaatimaan sen puolustajia valtakunnan nimessä antautumaan, mutta nämä karkottivat ajatuksenkin sellaisesta.

Asema oli kuitenkin siihen aikaan jo toivoton. Alusta alkaen oli Münsterin kastajien täytynyt käsittää, että heillä, kun koko valtakunnan hallitsevat luokat olivat heidän katkerina vihamiehinään, ei ollut muuta keinoa kuin koettaa saada liike paikallisesti yleisemmäksi. Ei se näyttänytkään toivottomalta. Heillä oli vahvaa kannatusta kaikissa Pohjois-Saksan kaupungeissa, olipa Lübeckissä heitä lähellä oleva suunta enemmistönä. He lähettivät kiihottajiaan joka taholle, samoin kuin lentokirjasiaankin. Niistä ansaitsee mainita erittäinkin Rothmannin kirjottama "Entiselleenasettamlnen", josta jo useita kertoja olemme lainanneet otteita. Se oli kastajien oppien ja laitoksien puolustuskirjotus, joka puolusti miekan käyttämistä "jumalattomia" vastaan, kommunismia ja moniavioisuutta. Kirjotuksella, joka ilmestyi lokakuussa 1534 ja kuljetettiin salaa Münsteristä kaikkialle, oli hyvä menekki. Ennen pitkää otettiin siitä toinen painos.

Joulukuussa ilmestyi sitte: "Kirja kostosta, varsin lohtua tuottava kertomus babylonialaisen pedon hylkäämisestä ja rankaistuksesta, julkaistu Münsterissä Kristuksen seurakunnan toimesta kaikille hajalla oleville totisille israelilaisille ja Kristuksen liittolaisille". Kosto tulee, sanotaan siinä, nyt mahtaville, ja kun se on täytetty, tulee jumalan kansalle uusi taivas ja uusi maa. Kirjanen loppuu kehotuksella kapinaan: "Nyt, rakkaat veljet, on koston hetki tullut, jumala on herättänyt luvatun Davidin kostamaan ja rankaisemaan Babylonia ja sen kansaa. Siksipä, rakkaat veljet, varustautukaa taisteluun, ei vain apostolien nöyrän kärsimisen aseilla vaan myöskin Davidin ihanalla kostonhaarniskalla. Kaikkea viisautta, kaikkia juonia täytyy meidän käyttää heikontaaksemme jumalan vihollisia ja vahvistaaksemme jumalan sotalippua. Muistakaa, mitä he ovat tehneet teille; se täytyy meidän tehdä heille, ja samalla mitalla, millä he ovat teille mitanneet, tulee heille itselle takaisin mitata. Lähtekää sen vuoksi, rakkaat veljet, niin lukuisasti kuin mahdollista tänne päästäksenne jumalan lipun alle. Jumala, sotajoukkojen herra, joka tämän on maailman alusta päättänyt ja profeettainsa kautta julistanut, varustakoon teitä ja koko Israelia, tahtonsa mukaan, ylistyksekseen ja valtakuntansa lisäämiseksi. Amen."

Kun tämä kiihkeä kehotus julkaistiin, oli kuitenkin jo kaikki kastajaliikkeet Saksan kaupungeissa kukistettu, ja Lübeckin kansanvalta oli joutunut sotaan Tanskan kanssa eikä voinut Münsterin hyväksi tehdä mitään, kuten alkuaan oli ollut aikomus, ja lopuksi kääntyi sota kansanvallalle vallan tuhoisaksi.

Saksasta ei siis ollut apua odotettavissa. Mutta yksi toivo oli vielä jälellä: Alankomaat, joka jo oli antanut heille niin paljon voimia.

Vuodesta 1534 alkaen, jolloin Münster joutui kastajien käsiin, kasvoi liike voimakkaasti kaikkialla Alankomaissakin. Amsterdam oli edelleen heidän pääpaikkansa, mutta monessa muussakin paikassa oli heillä valtavaa kannatusta. "Me olemme suuresti huolissamme näissä maakunnissa", kirjotti Antwerpenistä muuan Erasmus Rotterdamilaisen ystävä, "uudesti — kastamisen kapinallisen liekin vuoksi. Se loimuaa ilmiliekissä. Tuskinpa on sellaista kylää tai kaupunkia, missä kapinaliekki ei salaisesti hehkuisi. Kun he saarnaavat omaisuudenyhteyttä, virtaavat kaikki varattomat heidän puolelleen."

Mutta näillä vallankumouksellisilla joukoilla ei ollut, kuten Münsterin veljillä, tekemistä hajaantuneitten vastustajien kanssa. Vahva keskittynyt valtiovalta käytti heti kaiken voimansa uhkaavan kapinan tukahuttamiseksi. Me emme saata luetella niitä lukuisia mestauksia, joita nyt seurasi, ne ovat yhtä ja samaa julmuutta. Mutta siitä huolimatta ei voitu estää aseellisia joukkoja muodostumasta, ne kokoontuivat Vollenhoween Zuiderseen rannalla, lähteäkseen sieltä Münsterin avuksi.

Maaliskuun 22 p:nä saapui Vollenhoween 30 laivaa Amsterdamista tuoden aseellisia kastajia, ja pari päivää myöhemmin tuli 3,000 miestä 21 laivalla, paitsi kaikkia niitä, jotka samaan aikaan tulivat sinne jalkaisin tai kärryillä. Mutta Alankomaitten viranomaiset olivat saaneet vihiä asiasta ja hajottivat joukot sitä myöten kuin ne saapuivat.

Piiritettyjen suuret voitot toukok. 25 p:nä ja elokuun 31 p:nä elvyttivät kumminkin uudelleen liikettä. Sitä edistivät myöskin Münsteristä tulleet lähettiläät. Nälänhädän vuoksi, joka talvella 1534-35 uhkasi kaupunkia, suunnitteli Johann Leydeniläinen rohkean yrityksen: alankomaalaisten toverien piti nousta kapinaan, hänen itsensä piti erään joukkojen osan kanssa tunkeutuman piiritysarmeijan läpi, yhtyä sitten kapinallisiin alankomaalaisiin ja näiden kanssa levittää kapinaa ja tulla Münsterin avuksi. Hän katsasti ja harjotti myöskin, kuten olemme nähneet, vapaaehtoisia tähän epätoivoiseen yritykseen ja teetti sitä varten erityisen vaunulinnan.

Mutta niin pitkälle ei päästy. Muuan Johannin lähettämä "apostoli" Johann Grass, entinen koulumestari, ilmaisi suunnitelman. Hänen piti kokooman veljet Deventeriin ja sieltä kulkeman Münsteriä kohden. Sen sijaan hän lähti suoraan piispa Fransin luo, ilmotti hänelle suunnitelman, etevimpien puolueystävien nimet Ala-Reinin varrelta sekä heidän yhtymäpaikkansa. Sillä oli tämä auttamisyritys tehty mahdottomaksi.

Mutta vielä kerran teki Johann Leydeniläinen yrityksen suunnitelmansa toteuttamiseksi. Pääsiäisenä piti sen tapahtuman. Keller kertoo siitä: "Kastajat aikoivat sovitulla hetkellä pystyttää neljä lippua, yhden Eschenbruchin luo Jülichin maassa, yhden Hollantiin, kolmannen Mastrichin ja Aachenin välille ja neljännen Frieslandiin. Siksi piti veljien varustauman aseilla ja rahoilla, ja niin pian kuin käsky kävisi, lähtisi jokainen lähimmän lipun luoksi tullakseen Münsteriin.

"Tämä suunnitelma osittain toteutetuinkin. Ensimäisenä pääsiäispäivänä valtasivat kastajat n.k. Oldenluostarin länsi-Frieslandissa ja varustivat sen nelinkertaisilla valleilla ja haudoilla. Keisarillinen maaherra koki turhaan vallottaa paikkaa äkillisellä hyökkäyksellä. Hänen täytyi tuottaa järeätä tykistöä ja ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Ampumisen jälkeen hän ryhtyi hyökkäykseen. Neljä kertaa täytyi hänen viedä sotamiehet tuleen, voittamatta enempää kuin osan etuvarustusta. Ampuminen sai jonkun päivän kuluttua alkaa uudestaan, ja kun tykit olivat tehneet muuriin neljä aukkoa, vallattiin vihdoin koko asema pitkän ja vaikean taistelun jälkeen. Kahdeksan tai ehkäpä yhdeksänsataa kuollutta jäi tappelutantereelle."

Toinen joukko kulki meritse Dewenteriä kohden, mutta sen hajotti Geldernin herttua. Vaarallisemmaksi kävi kapina Amsterdamissa, sinne oli lähetetty Johann Geeliläinen, joka oli Münsterin paraimpia päälliköitä. Hän pääsi onnellisesti perille ja sai veljet nousemaan kapinaan.

Toukokuun 11:nnen päivän illalla 500 aseellista kastajaa miehitti neuvoshuoneen, toinen pormestari surmattiin ja talo laitettiin puolustuskuntoon. Kapinalliset eivät kuitenkaan olleet kyllin vahvoja voidakseen karata koko suuren kaupungin kimppuun. Ensi menestyksen jälkeen kohtasi Johann Geeliläinen sellaisen vastarinnan, että hän ei liene sellaista odottanut. Porvaristo tarttui yksimielisesti aseisiin, ja verinen taistelu syntyi, joka kesti koko yön ja päättyi kastajien perinpohjaisella häviöllä. Voittajien viha sai aikaan hirmuisia julmuuksia. Johann Campenilaiselta, jonka Johann Leydeniläinen oli asettanut kastajien piispaksi Amsterdamiin, kiskottiin kieli suusta ja käsi hakattiin poikki; niin silvottuna pantiin hänet seisomaan häpeäpaaluun, päässä peltinen piispan hiippa, jossa oli kaupunginvaakuna. Vasta sitte hänet mestattiin. Toisilta vangeilta reväistiin sydän ruumiista, vaikka he elivät. Millaisia petoja olivatkaan — uudestikastajat!

Amsterdamin kapinan kukistaminen mursi voiman viimeisiltä kastajilta Münsterin ulkopuolella, jotka olisivat voineet toimittaa jotakin tämän kaupungin auttamiseksi.

Ja piiritettyjen keskuudessa vallitsi jo nälänhätä. "Ensin syötiin hevoset", kirjottaa Gresbeck, "päineen ja jalkoineen, maksoineen ja keuhkoineen. Sitten tuli kissojen, koirien, rottien, suurien simpukoiden ja sammakoitten vuoro, ja leipää leivottiin sammalista. Niin kauan kuin oli suolaa, oli se rasvana. Sitte syötiin härännahkojakin, ja vanhat jalkineet pehmitettiin ja syötiin. Lapset kuolivat nälkään, vanhat kuolivat nälkään, toinen kuoli toisen jälkeen."

Kun hätä tuli sietämättömäksi, julistutti Johann, että se, joka ei enää tahtonut ottaa osaa taisteluun ja tahtoi jättää kaupungin, sai ilmottautua neuvoshuoneessa; neljän päivän kuluessa saisi jokainen, joka tahtoi, lähteä kaupungista. Useat käyttivät hyväkseen tätä tilaisuutta, naiset, ukot ja lapset, mutta myöskin asekelpoiset miehet. Osan tuhosi heti piispan väki, toiset heitettiin vankeuteen; sotamiehet ottivat haltuunsa nuoret naiset ja harjottivat heidän kanssansa — monimiehisyyttä, luultavasti vapauttaakseen heidät sen kautta siitä häpeästä, jonka kastajien monivaimoisuus Münsterissä oli heille tuottanut.

Useimmat jäljellejääneistä olivat päättäneet pitää puoliansa viimeisimpään hengenvetoon asti ja mieluummin kuolevansa palavan Münsterin raunioihin. Piispan leirissä tiedettiin, kuinka epätoivoinen kaupungin tila oli, että siellä oli vain varsin vähän ruutia ja että sotahaluisten lukumäärä väheni hirmuisesti. "Johann tarkasti toukok. 24 p:nä, kuinka paljon asekuntoista väkeä oli kaupungissa, ja oli sitä noin kaksisataa miestä, kuten vangitut meille ovat ilmottaneet. Muut ovat sairaita, makaavat tai hapuilevat ympäri, kaikki ovat pöhöttyneitä, heikkoja, eivätkä jaksa kulkea kauaksi ovensa edestä, niin etteivät he voi päästä pakoon sotamiehiltämme", kirjotti Frankfurtin pormestari tähän aikaan piispan leiristä.

Siitä huolimatta ei piispan väki uskaltanut tehdä hyökkäystä. Se muisti hyvin, että se taistellessaan kastajien pientä joukkoa vastaan oli menettänyt jo 6,000 miestä, ja vielä kesäkuun 8 p:nä kirjotti yllämainittu pormestari, että ellei petos tule avuksi, emme saane kaupunkia tänä kesänä valtaamme. Aivan kuin aikanaan Dolcinon joukot, olivat nyt Johann Leydeniläisen miehet niin pelättyjä, ettei kukaan uskaltanut avoimessa taistelussa karata heidän kimppuunsa, niin kauan kuin heissä oli hiukkakin vastustusvoimaa.

Kun pormestari kirjotti mainitun kirjeen, oli kuitenkin pettäjä ilmaantunut, tuo meille hyvin tuttu Gresbeck. Toukokuun 23 p:nä hän pakeni kaupungista, otettiin vangiksi ja tarjoutui silloin viemään piirittäjät sellaiselle muurin kohdalle, jota ei vartioittu, kastajilla ei ollut näet enää tarpeeksi väkeä vartiotoimeen. Gresbeckin tiedonannon vahvisti toinenkin karkulainen, Hans Eck, todeksi, mutta varovaiset piirittäjät eivät kuitenkaan uskaltaneet ryhtyä hyökkäykseen, ennenkuin kesäkuun 25 p:nä, kun kaikki sen varalta oli mitä huolellisimmin varustettu. Hyökkäys tehtiin yönaikana, hirmuisen rajuilman turvissa.

Cresbeckin johdolla tuli sotamiesten etujoukko, 200 miestä, onnellisesti vallille, lähimmät vartiat surmattiin ja portti aukaistiin. Nyt viisi- kuusisataa miestä ryntäsi sisään, ja Münster näytti vallotetulta. Mutta vielä kerran piti omaisuudenpuolustajien joutuman ahdinkoon raa'an ryöstönhimonsa vuoksi.

Sisäänrynnänneet riensivät voiton hurmaamina ryöstämään ja jättivät portin miehittämättä. Sillaikaa riensi kastajien lähin vartiojoukko paikalle, miehitti portin, ennenkuin piispan päävoima oli ehtinyt sisään, ja katkaisi yhteyden kaupunkiin tulleiden sotamiesten ja pääjoukon väliltä. Ja sen sijaan, että olisi ryhdytty yleiseen hyökkäykseen ulkoapäin, käski piispan sotajoukon ylipäällikkö, kreivi Wirich von Dhaun, säikähtynyt kun oli, peräytymään niin pian kun hän huomasi, että kastajat olivat jälleen miehittäneet portin! Puolustajien, miesten ja naisten, pilkkanauru ja pistopuheet valleilta seurasivat peräytyviä sotamiehiä. Koko kaupungin kastajat nousivat. Kaukana siitä, että olisivat tehneet lopun "hirmuvallasta", riensivät sitävastoin kaikki, jotka vielä kykenivät aseita käyttämään, kaupunkiin tulleita sotamiehiä vastaan. Nämä tapasivatkin 200 asestetun miehen sijasta 800, ja 3-aikaan aamulla oli kaupunkiin rynnänneiden asema sellainen, että he lähettivät lähettilään Johann Leydeniläisen luo. Muutamien sotilaitten onnistui kuitenkin päästä sellaiseen paikkaan kaupungin muurilla, jota ei vartioitu, ja sieltä heidät huomasivat heidän ulkopuolella olevat toverinsa. Nyt tekivät vihdoin hyökkääjät sen, mitä jo kauan sitte olisi pitänyt tapahtua: heidän päävoimansa teki hyökkäyksen ja otti haltuunsa heikosti miehitetyn vallin. "Kaupunki vallotettiin siis jumalan erityisestä armosta eikä suinkaan sotaväen taitavuuden vuoksi", kirjottaa ennen mainittu pormestari.

Nyt alkoi hirmuinen katutaistelu. Kastajat rakensivat katusulkuja, mihin vain voivat, vielä klo 8 aamulla piti heidän sotavoimansa valiojoukko, noin 200 miestä, lujasti puoliansa katusulkujen suojaamalla torilla. Piispan päälliköiden sotaneuvosto huomasi peräti vaaralliseksi tai joka tapauksessa liian suuria uhrauksia vaativaksi, koettaa väkivallalla karkottaa heitä heidän viimeisestä asemastaan. Heille myönnettiin senvuoksi vapaa lähtö ja varma suojeluslupaus, jos luopuisivat aseistaan.

Nämä ehdot hyväksyttiin, kastajilla kun ei enää ollut mitään toivoa. Tuskin olivat sitte aseettomat jättäneet varustuksensa, ennenkuin heidän kimppuunsa hyökättiin ja heidät surmattiin. Kunniattomuus enemmän tai vähemmän, se ei painanut ruhtinaallisten rosvojen mieltä.

Itse vallotuspäivänä surmattiin 450 kastajaa, mutta myös seuraavinakin päivinä tapettiin useita, joiden oli onnistunut piilottautua. Raivoisat sotamiehet murhasivat suuren joukon naisiakin, jotka olivat ottaneet innokkaasti osaa taisteluun. Jäljellejääneet kutsutti piispa eteensä ja lupasi heille armon, jos he tahtoisivat kirota uudestikastamisen. Mutta vain ani harvat siihen suostuivat, he pysyivät lujina. Etevimmät heistä mestattiin, ja muut karkotettiin kaupungista. Useimmat heistä lienevät lähteneet Englantiin.

Johtajien keskuudesta oli suuri osa kaatunut, m.m. Tilbeck ja Kippenbroick, luultavasti myöskin Rothmann. Vain ani harvojen onnistui päästä pakoon, kuten esim. Heinrich Krechtinckin. Tämän veli Bernt, samoinkuin Knipperdollinck ja Johann Leydeniläinen, joutuivat elävinä voittajien käsiin ja heitä säästettiin erityistä, harkittua kostoa varten. Kerssenbroick kertoo meille, että Johann Leydeniläinen oli paennut taistelusta, sillä ajan tapana oli syyttää arkuudesta juuri niitä, jotka eniten olivat herättäneet pelkoa. Ei hänen esiintymisensä ennen eikä jälkeen vallotuksen todista kuitenkaan pelkuruutta. Kun kaupunki oli vallotettu kutsutti piispa hänet luoksensa, "ja minun armollinen herrani sanoi: Oletko sinä kuningas? ja silloin kuuluu kuningas vastanneen: Oletko sinä piispa?" Tämä vastaus suinkaan ei osota arkamaisuutta.

Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan — vieläpä muinakin aikoina.

Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin kaularauta, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä 1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että liekki näkyi joka paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli semmoinen katku, että melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää sellaista hajua. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen. Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, nostivat hänet taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä, kun kurkku oli kokonaan auki. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo — näissä suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan — että "ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena."

Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu tätä "rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat". Näyttäköönpä toki sellainen "tieteen" jalo herra edes yhden ainoankin esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.

* * * * *

Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut kaiken voimansa.

Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta, rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan oli David Joris. Mutta tärkeimmäksi tuli Menno Simonsin suunta, jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin mennoniteiksi. He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi 1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui 1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli, joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka pääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan alkoi kiihotuksen heitä vastaan.

Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai. Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen turvapaikan.

Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon vapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa, v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia, Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja sosialistisen ajatuksen kehitykselle.

Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin. Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta, ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.

Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta myöskin nykyaikaisen sosialismin.

Uusi ajanjakso alkaa ihmiskunnalle.

Viiteselitykset:

[1] "Tasa-arvokommunismiksi" kutsuu Engels sitä kommunismia, "joka yksinomaisesti tai etukädessä nojaa tasa-arvovaatimukselle". Meistä näyttää tämä sana oikealta merkitsemään yleensä alkuperäistä köyhälistön kommunismia. Siinä merkityksessä käytetään sanaa tässä.

[2] Tuomioistuimet Atenassa olivat vala-oikeuksia; jokainen oli kokoonpantu viidestäsadasta valamiehestä.

[3] Erittäin vaikutti häneen pytagoralaisten opit ja matematiset opinnot. Pytagorasta (noin 600-510 e.a.a.) tavallisesti nimitettiin kommunistiksi, kommunistisen liiton perustajaksi, tätä väitettä tukee ainoastaan muuan taru. Missään tapauksessa ei Platonin kommunismi ole siitä johtunut.

[4] "Valtio" on, niinkuin Platonin useimmat teokset, kirjotettu vuoropuheen muotoon, ja siinä enimmäkseen Sokrates keskustelee muutamain oppilaittensa kanssa.

[5] Väärin on siis syyttää pääomaa siitä, että avioliitto on muuttunut raha-asiaksi. Laillisesti suojeltu yksiavioisuus, yksityisomaisuuden ja perintöoikeuden lapsi, on aina ollut sellainen. Kapitalistinen tuotantotapa on päinvastoin luonut olosuhteet, joissa yksilöllinen sukupuolirakkaus — intohimoinen pyrkimys kuulua jollekin määrätylle toista sukupuolta olevalle henkilölle eikä kellekään muulle ja tälle ainaiseksi — on saattanut tulla tunnustetuksi vaikuttimeksi yhteiskunnallisessa elämässä. Nykyisen yhteiskunnan moralille on sen tähden avioliitto, joka on yksinomaan raha-asia, tullut epäsiveelliseksi suhteeksi. Mutta kun pääoma pysyttää entisellään avioliiton taloudelliset juuret, vieläpä vahvistaakin niitä, niin ei tällä siveellisellä käsityksellä ole suinkaan seurauksena, että avioliitto lakkaa olemasta raha-asia, vaan vain se, että koetetaan salata tätä siten, että niiden, jotka menevät naimisiin, on ollut pakko käyttäytyä niin, jotta se todellakin näyttäisi olevan rakkaus, joka oli syynä heidän yhtymiseensä. Pakanallisen avosydämisyyden sijaan olemme saaneet kristillisen ulkokultaisuuden. Luonnollisesti pitää tämä paikkansa etupäässä omistavien avioliittoihin nähden.

[6] Marx muistuttaa teoksessaan "Das Kapital", puhuessaan orjatyöstä, ettei orja, niinkuin roomalaiset sanat merkitsevät, ollut mitään muuta kuin instrumentum vocale (puhuva työkalu), samalla kun vetojuhta oli instrumentum semivocale (puoleksi puhelahjainen työkalu) ja hengettömät työaseet instrumentum mutum (mykkä työkalu). "Mutta", jatkaa Marx, "orja antaa eläinten ja työaseitten tuntea, ettei hän kuitenkaan ole niiden vertainen, vaan ihminen. Hän hankkii oman arvonsa tuntoa erottaakseen itsensä niistä, rääkkäämällä ja tuhoomalla niitä mielinmäärin. Siinä tuotannossa, joka käyttää orjatyötä, on sentähden taloudellisena periaatteena, että tulee käyttää ainoastaan karkeimpia ja kömpelöimpiä, mutta sen ohessa myöskin vaikeasti rikkuvia työaseita".

Verrattakoon tähän, mitä Sismondi sanoo, kun hän kirjottaa: "Orjat ovat meidän päivinämme kykenemättömiä kaikkeen sellaiseen työhön, joka vaatii älyä, makua ja tarkkuutta. Luultavaa on, että roomalaisen muinaisuuden kauniit työt ovat suorittaneet henkilöt, jotka ovat vapaina saavuttaneet taitavuutensa ja vasta jonkun sodan kautta joutuneet orjuuteen. Sillä niin pian kuin roomalaiset vihdoinkin olivat kukistaneet kaikki teollisuuskansat, niin että he saattoivat ottaa uusia orjia ainoastaan raakalaisten joukosta, joutui kaikki taide ja teollisuus tavattoman nopeasti rappiolle, ja he itse vaipuivat raakuuteen. Yleensä orjuus ei vahingoita ainoastaan orjia, vaan myöskin vapaita, sillä se saattaa halveksimaan teollista työtä, joka seikka yhä enempi estää köyhiä vapaita ryhtymästä siihen. Se tila, johon Rooman tasavallan köyhälistö vaipui, kun se oli erotettu kaiken työn yhteydestä, osaksi koska se tätä halveksi, osaksi orjakilpailun kautta, on sattuva ja liikuttava esimerkki siitä, kuinka orjuus syöksee alennukseen ja kurjuuteen sen osan kansasta, joka ei kuulu vallitseviin eikä orjiin".

[7] Kreikankielinen christos-sana merkitsee voideltua.

[8] "Chilias" kreikankielessä = tuhat.

[9] Latinalaisesta sanasta caelebs = naimaton.

[10] Kreikkalaisesta sanasta laos = kansa.

[11] Ruotsissa niinkuin Suomessakin välittivät, kuten tunnettua, Saksalaiset keski-ajalla kauppaa.

[12] Tämä maanisän yksinkertainen toimenpide sopivan vähennyksen aikaansaamiseksi työpalkoissa herättänee kateutta ja ihailua monessa uuden ajan kaksinaisen rahakannan harrastajassa.

[13] Koko keski-ajalla syötiin ja juotiin hyvin ja runsaasti. Ainoastaan muutamia esimerkkejä lukemattomien joukosta. Kun Böhmin prinsessa Kunigunda v. 1246 vietti häitään Unkarin prinssin Belan kanssa Tonavan varrella lähellä Wieniä, niin "hankittiin Itävallasta, Steiermarkista ja Mähristä kaikellaisia tavaroita uskomattoman paljon. Viisi rehusuojaa rakennettiin, suuria kuin isoin kirkko; kaikenlaisia suurempia ja pienempiä syöttöraavaita oli Tonavan saarella ja läheisellä tasangolla, metsänriistaa ja siipikarjaa oli, voi sanoa, lukemattomin määrin; leipää varten oli 1,000 mittaa vehnää, ja viiniä niin paljon, että se olisi riittänyt parinkin maan väestölle useammaksi päiväksi". Tämä Palacky'n "Böhmin historiasta" otettu kuvaus tuntuu uskomattomalta. Vilhelm Oranialaisen häissä v. 1561 kulutettiin 2,000 hl. vehnää, 4,000 hl. ruista, 7,000 hl. kauroja, 3,600 aarnia viiniä ja 1,600 tynnyriä olutta. Albrecht Baierilaisen suurissa hautajaisissa v. 1509 tarjottiin kokonasta 23 ruokalajia. Vuonna 1569 kääntyi muuan läheltä Helmstädt'iä kotoisin oleva apotti protestanttiseen oppiin ja meni naimisiin, jolloin syötyä vihkiäisateriaa sanotaan erityisesti vaatimattomaksi, ja kuitenkin 110 henkeä söi silloin 2 härkää, 3 sikaa, 10 vasikkaa, 10 karitsaa, 60 kanaa, 120 toutainta, 10 haukea, tynnörillisen pientä kalaa, neljänneksen tynnöriä voita, 600 munaa ja 2 suurta juustoa. Esimerkkejä olisi loppumattomasti ja kaikista maista.

[14] Että kirkko muutenkin pyrki levittämään hyödyllistä maallista tietoa, sitä todistaa se kysymys, jonka pyhä Bonifasius teki yhtä pyhälle Isälle Roomassa, tahtoen tietää miten silava olisi soveliaimmin nautittava. Paavi, Sakarias nimeltään, vastasi, että hän kirkko-isien kirjoista ei löydä mitään neuvoa tässä syntisen ihmiskunnan menestykselle niin tärkeässä kysymyksessä. Hänen mielestään pitäisi silavaa nauttia vain, kun se on kunnollisesti paistettua tai savustettua. Mutta jos tahdottaisi nauttia sitä raakana, silloin tapahtukoon se vasta pääsiäisen jälkeen.

[15] Täällä oli sekä runsaasti kotimaista villaa että sen ohella suuria määriä tätä tavaraa vastapäätä olevasta Englannista, jonka villa oli silloin tunnetuista parasta ja joka vasta myöhään kehitti oman villakangasteollisuutensa.

[16] Näillä vanhemmilla kommunistisilla siirtoloilla oli kaikilla uskonnollinen luonne — jo se osottaa niiden vanhoillisuutta. Niille kommunistisille siirtoloille, joita tässä tarkotamme, ei uskonto ollut yksityisasiana, vaan ne olivat vielä sillä kannalla, jolloin yhteiskunnalliset aatteet puetaan uskonnolliseen asuun. Siirtolaan yhtymisellä oli edellytyksenä määrättyjen uskonkappaleiden tunnustaminen.

[17] Mitään tavatonta työtaakkaa eivät munkit tosin ole koskaan itselleen asettaneet, yhtä vähän kuin vapaat työmiehetkään ennen kapitalistisen tuotannon syntyä. Benediktiläisluostareissa oli normalityöpäivä, pyhän Benediktus Nursialaisen omien sääntöjen mukaan, seitsemän tuntia. Me suositamme tätä normalityöpäivää hurskaalle kristikunnalle huomioon otettavaksi.

[18] Näitä yksinkertaisien talonpoikien ja käsityöläisten siirtoloita, joiden on kommunisminsa avulla onnistunut taloudellisesti kohota luokkansa tavallisen pinnan yli, ei saa, sanomme sen vielä kerran, sekottaa niihin kommunistisiin siirtoloihin, joita ovat perustaneet sivistyneet kaupunkilaisasukkaat, ollen tarkotuksena luoda yhteiskuntamuoto, joka voittaisi ei ainoastaan talonpoikais- ja pikkuporvariyhteiskunnan, vaan vieläpä kapitalistisenkin, sen kehittyneimmässäkin muodossa. Nämä kokeet onnistuivat tavallisesti huonosti heti alusta alkaen, sillä kaupunkilainen on kun onkin huono sivistyksen tienraivaaja maaseudulla, ennen kaikkea erämaassa. Mutta silloinkin kun koe näennäisesti onnistui, ei se kuitenkaan saavuttanut päämääräänsä. Yksinäinen kommunistinen, itsestään huolta pitävä kunta on nimittäin aina, vaikka se olisi kuinka täydellisesti järjestynyt tahansa, taloudelliselta kannalta katsoen alempana kapitalistista yhteiskuntaa, joka hallitsee kokonaisen kansakunnan markkinoita ja lisäksi osan maailmanmarkkinoita. Kommunistinen siirtola saattaa pysyä nykyisessä yhteiskunnassa pystyssä ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet muuttuvat talonpojiksi ja luopuvat kaikista niistä sivistyksen hedelmistä, joita kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt. Tästä voi päättää, mikä arvo on esim. Hertzkan afrikalaisilla asutussuunnitelmilla. Joskin ne menestyisivät, joka kumminkaan ei ole luultavaa — kuten on tunnettu, ne ovatkin sen jälkeen kuin tämä kirjotettiin menneet kumoon — niin tuloksena ei olisi suinkaan korkeamman yhteiskunnan, vaan joidenkuiden talonpoikaiskylien perustaminen, jotka kaikin puolin olisivat meidän sivistyksemme rajojen ulkopuolella.

[19] Latinal. sanasta partikula, pikku-osa. Partikularismi = taipumus hajaantua pieniin osiin.

[20] Ansaitsee huomauttaa, että vastakohta Vanhan Testamentin usein talonpoikaismielisien ja Uuden Testamentin ruhtinasmielisien ajatusten välillä ei suinkaan jäänyt huomaamatta sinä aikakautena, jossa nyt liikumme. Luther kirjottaa esim. lentokirjasessaan "ryösteleviä ja murhailevia talonpoikia" vastaan m.m.: "Ei suinkaan se auta talonpoikiakaan, jos he väittävätkin, että 1 Mooseksen kirjan 1 ja 2 luvun mukaan kaikki esineet luotiin vapaiksi ja yhteisiksi ja että me kaikki olemme samallaisia kasteen kautta. Sillä Uudessa Testamentissa ei määrää Mooses, vaan siellä on mestarimme Jesus Kristus ja hän asettaa meidät, sekä henkemme että omaisuutemme, keisarin ja maallisen oikeuden alaisiksi," j.n.e.

[21] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta "katharos" = puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat teologit, niinpä kaksi "oppinutta" jesuiittaa on johtanut tämän sanan saksalaisesta sanasta "katze" tai "kater", kissa, koska nämä uskottomat pitivät kokouksiaan öisin, kuten kissat. Toinen "tiedemies" selittää heidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan muodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.

[22] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi päästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus kumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla naurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen kansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa työmiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä perusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu ja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä "köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä" olisivatkin oikeita, niin eivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo tietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten, ettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole kurjuuden, vaan luokkavastakohtien ja luokkataistelun tuote. Ja että luokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät, sitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita kuvailevat Wolf tai Brentanokaan.

[23] Näytteeksi siitä, millainen "sivistyneen" yläluokan historiankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N. Lovenin toimittamasta ruotsalaisesta "Jumalaisen komedian" käännöksestä muuan Dolcinoa koskeva huomautus. "Selitykseksi" sanotaan siinä seuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:

"Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut mihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko alhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen tosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin 'apostolisiksi veljiksi'. Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat olivat joskus luvallisia y.m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja papistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi palauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin kolmetuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä keskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita, niin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui pari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta surkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko, yritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran vuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet poltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka kannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä".

[24] Fuller kirkkohistoriassaan kertoilee, kuinka alamaalaisia kutojia houkuteltiin Englantiin. "Kuninkaamme lähetti Flanderiin henkilöitä, jotka pyrkivät sellaisten alamaalaisten täydelliseen suosioon, jotka olivat täysin taitavia ammatissaan, mutt'eivät olleet itsenäisiä mestareita, vaan sällejä ja palkkalaisia. He surkuttelivat näitä sälliraukkoja, joilla muka oli orjuudessaan niin paha olla ja joita kohdeltiin pikemmin pakanallisesti kuin kristillisesti. Aikaisin ylös ja myöhään maata, kaiken päivää kovaa työtä ja huonoa ruokaa — pari silliä ja kuivaa juustoa — ja kaikki tämä rikastuttaakseen vain mestareita, samalla kun heille itselleen ei ollut siitä pienintäkään hyötyä! Kuinka onnellisia he sitä vastoin olisivatkaan, jos tahtoisivat tulla Englantiin ja tuoda mukanaan ammattitaitonsa, kaikkialla olisi heille ovet avoinna! Silloin he saisivat syödä härän- ja lampaanlihaa niin paljon kuin vaan jaksaisivat, vaikka haljetakseen… Ja onnellinen se maanomistaja, jonka taloon sellainen alamaalainen menisi työkykyineen rikkautta tuomaan. Muukalaisena hän sinne tulisi, mutta sulhasena ja vävypoikana hän sieltä palaisi…"

[25] Tiedonannot sen tuhotöistä eri paikoissa ovat todellakin kauhistuttavia. Venedigissä sanotaan kuolleen 100,000 henkeä, Lübeckissä 90,000, Strassburgissa 16,000. Wienissä laskettiin yhtenä päivänä kuolleen yli 900 henkeä. Monessa seudussa kuoli noin yhdeksän kymmenesosaa koko väestöstä.

[26] Petrarca tunsi Avignonin ja paavien paheissa viettämän elämän varsin hyvin, sillä hän oli oleskellut Avignonissa kaikkiaan 15 vuotta. Muutamassa sonetissaan hän kutsuu ukkosen salamaa tähän kaupunkiin, "petturien pesään", missä juomingit ja alhaisimmat nautinnot olivat vallassa. "Saleissasi riehuu vanhojen ja nuorien hurja noitatanssi, missä Belzebub on päämiehenä. Taivaaseen se kuuluu, Jumala sinut tuomitkoon!", huudahtaa runoilija.

[27] Konstanzin kirkolliskokouksessa v. 1417 valittiin paavi Martti V, jolloin kirkon skisma loppui; tämän vaalin toimitti, paitsi 23 kardinalia, 30 viiden kristityn kansan edustajaa, italialaisia, saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja englantilaisia.

[28] Lausutaan Shishka.

[29] Yksinpä aristokratisesta Pragistakin on säilynyt kertomuksia siitä, että suuri kunta, siis kansankokous, otti takavarikkoon vastustajien taloja, viinitarhoja ja muuta omaisuutta ja luovutti hyvän asian kannattajille. "Kunnianarvoisa" neuvosto otti ne tosin useimmiten taas takaisin.

[30] Johan Kabot purjehti v. 1497 Bristolista Labradoriin, v. 1498 Kolumbus Paloksesta Länsi-Intiaan. Norrmannit, jotka noin v. 1000 löysivät Amerikan, valitsivat Islannin ja Grönlannin kautta kulkevan tien.

[31] Tätä kirjaa käyttäen on Friedrich Engels ryhtynyt samaa ainetta itsenäisesti tutkimaan, ja tulos julkaistiin ensi kerran v. 1850. Siinä hän käyttää jo materialistisen historian käsityksen menettelytapaa ja saa sen kautta selville joukon tärkeitä näkökohtia, jotka ovat olleet meille seuraavassa suureksi hyödyksi.

[32] Tässä tilaisuudessa hävitettiin Zürichissä, niinkuin myöhemmin Baselissa, joukko taideteoksia, vandalismia (hillitöntä hävityshalua), josta parjaajat nykyisin sosialidemokratiaa syyttävät, harjottivat silloin porvarilliset uudistajat, ilman että edes Erasmus ryhtyi moittimaan. Päinvastoin hän kirjotti tästä leikkiä laskien. Kun Baselin asukkaat polttivat pyhimysten kuvat kahdessatoista suuressa roviossa, niin Erasmus ilmaisi hämmästyksensä siitä, että parrakkaat pyhimykset suvaitsivat rauhallisina kärsiä sellaista. Mutta mitä sitävastoin neitsyt Mariaan tulisi, niin hän ei ensinkään ihmetellyt, että hän sitä sieti, olihan hän lempeydestään tunnettu.

Tämä kuvainraasto ei muuten ollut ainoastaan tekijäinsä mielenlaadun ilmaus, vaan se oli mitä suurimmassa määrin taloudellisesti edullinen porvarivallalle. Yhdestä ainoasta Zürichin kirkosta otti neuvosto m.m. 4 Zürichin marttyyrien hopeista rintakuvaa, 4 kallisarvoista ristiä, 4 raskasta, arvokasta ehtoollisastiaa, 60 naulan painoisen, puhtaasta kullasta tehdyn Mariankuvan j.n.e. Kaikkiaan painoivat anastetut kultaiset taideteokset toista sentneriä (sentneri = sata naulaa) ja hopeatavarat useita sentnereitä. Kaikki rikottiin ja lyötiin tuhaksi. Aarteet kuvaavat muuten mainiosti katolisen kirkon riistoa, joka kykeni tekemään mahdolliseksi sellaisten aarteiden keräämisen, vaikka kirkko tavattomasti niitä kuluttikin päiväntarpeisiinsa.