II.

(Myrskyinen yö Gottlannissa samalla louhikko-rannalla).

TUOMAS (kävelee rauhattomana edestakaisin, aaltojen hurjasti kuohuessa; suuri hyökyaalto lähes peittää kävelevän vaahdollaan, mikä loiskahtaa korkealle pitkin kalliota):

Ulvo'os myrsky — kuohu Vihainen, vaahtopää Aalto ja kallioita Huuhtele — kylmempää Josp' oisi, loiskuva läikkä, Vetesi, jäitä sais' Sataa ja jääksi kaikki, Muuttua helmassais! — Kas, täss' on poveni kuuma. Sen ahjo hehkullaan Vois sulata jäiset vuoret; Mi saisi sen sammumaan? Siell' ikuinen liekki hohtaa Ain' uutta tuskaa — niin, Taas armas yöhyt, muille Mik' antaa jäseniin Levon ja suloista unta Silmille sirottaa, Vain lisää minulle tulta — Tää myrskykö vilvottaa Vois mieltä miehen, mi kuolla Tahtoisi — eikä voi, Ei tohdi, vaikk' olis hauta Leponi ainut — oi!

— — — — — —

Mutta mitä kuulenkaan! Johan täällä lauletaan.

(Aalloilta kuuluu Vellamon neitojen laulu):

Kannel Ahdin soi Kunnes aamun koi Idän taivaalla kirkasna hohtaa. Nyt tanssimme taas — Emme ulvontaas, Myrsky ärjyvä, pelvolla kohtaa.

Tämä kaunist' on: Meri arvaamaton Täynn' aaltoja on lakkapäitä! Kisaellen vaan Käy karkelemaan Tässä Vellamon neitojen häitä.

Tämä hauskaa vaan: Nyt hypellä saan; Kuinka iso on tanhumatanner; Eipä silmillään Näe ääriäkään, Eikä vapise allamme manner.

Se iloa on Ja lukematon On Ahtolan morsiuskansa. Hei, kanssamme vaan Käy karkelemaan: Kuka surisi nuoruuttansa!

TUOMAS (laulun vaiettua):

Onko helvetin henkien Tää hurjaa kuollontanssia? He nousivatko kiusaten Hukuttaaksensa sielua? Suloista olis hypätä Aaltojen helmaan viileään, Jos siihen loppuis' elämä, Sammuisi ikipimeään. Jos, niinkuin Joonas aikanaan, Vois hirmumyrskyn tyynnyttää Ja tulla levon satamaan, Jumalan tahdon tyydyttää. Jos, uudestansa ryhtyen, Elämän hurjaan taisteluun Sais käydä, kuni Niniven Hän kaupunkihin tuomittuun, Saarnaten pyhän Jehovan Ankaran päivän tuloa; Jos voisin minä Jumalan Levittää armon valoa Toivottomille sieluille, Pimeytehen käärityn Syvimmän tuskan omille, Ja nostaa kansan, määrätyn Hukkumahan, taas uudestaan Elohon — silloin ilolla Astuisin heti Ahtolaan.

(Kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumea soitto).

TUOMAS:

Mitä tämä? Joko vihdoin Järki jättää hallituksen Särkyneessä sielussani? Onko tämä Luojan kosto, Tullut minun synnistäni?

— — — — —

Taikka, ehkä kuollon kellot Äänet oudot kuulemani? Ehkä tuska tuivertavi Povessani polttavainen Viimeisiä kertojansa.

(Ilmassa kuuluu henkien laulua).

Taas laulua — oi, ihanaa! Taivaallista!

HENKIEN LAULU:

Armosta antoi Jumala Poikansa ainokaisen, Jok' osti verihinnalla Syntisen kuolevaisen: On synti sovitettu, Kun veri vuodatettu On Herran ristillä.

(Tuomas lankee polvilleen).

Jokainen, joka uskossa Nyt antaa Jeesukselle Sielunsa — etsii armoa, Elämän lähtenette Saa tulla — juokohon Vapaasti — kaikki on Lahjaksi annettu.

Sulasta rakkaudesta Jumala ihmisille Antavi ilman rahatta Anteeksi syntisille Myös veri-ruskeat Rikokset riettahat Ijäti unhottaa.

(Myrsky tyyntyy — päivä koittaa).

TUOMAS (tyyntyneenä, viipyy yhä polvillaan, nousevan auringon ensimmäiset säteet valaisevat hänen kasvojansa, joita kirkastaa syvä rauha ja ilo):

Jo myrsky tyyntyvi, päivä nousee Ja taivas kirkkaasti hymyilee: Ja Jeesus Kristus mun sielussani Nyt täydellisesti hallitsee! Oi, Herra, kuinka Sun armoasi Ma kurja voisin ain' ylistää! Oi, ijankaikkinen rakkautes Ken voi sen syvyyttä käsittää! Nyt kuolen ilolla, tule Herra, Jo katko maalliset kahlehet, Ja poista verho, mun anna nähdä Ne silmät, Sa joilla katselet Tänn' alas maahan ja kurjimmankin Myös ihmislapsosen sydämmeen, Ja säälit, armossa etsiskellen; Oi, näytä kasvosi, säveleen Mitk' ijankaikkisen ylistyksen Ain' uuden antavat, joissa — oi! On ikikirkkaus jumaluuden, Se valo, auringot mikä loi!

(Vaipuu alas ja kuolee).