I.

(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).

TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):

Tää kesäpäivä ihana Muistot herättävi hengen Raskahat sulo Suomesta. — Oi, josp' oisi ollut aina Tekemättä teko musta! Muistan kuni eilispäivän Ajan kauniin — veri kiehui Rinnassani, riehui into: Tahdoin tehdä mainetöitä. Takaisin oi jospa voisin Saada kulta aikakauden, Jolloin eessäni elämä Kaunihina kangasteli: Tilaisuudet tulevaiset Toivon valo kirkasteli; Ruusuhohde maailmalla Sydän täynnä tunnelmia! Silloin olin Rantamäen Kaunihissa kartanossa. Oi, ne Suomen metsäseudut! Mikä hiljainen humina Suloisessa siimeksessä, Tuulen hiljaa huojuttaissa Kuusia ja koivupuita; Käen kultaisen kukunta Helkähdellen harvallensa, Kuni kellot juhlalliset Kutsuvana kuulemahan Jumalamme ilmoitusta. Siellä eläisin ikäni, Kuolisin sen kansan tähden, Jos vain voisin hyödyksensä. Omituinen, itsenäinen Luonne kansan on todella, Mutta mieltä kiinnittävä: Luja, syvä, uskollinen, Kova niinkuin rautatammi, Mutta hellä ja hymyvä Myöskin, kuni aamurusko, Mikä maata suuteleepi, Havahuttaa luonnon kaiken Yösen pimeän jälestä. Niinkuin honkien humina Suomen metsän syvyydessä Illan rauhaan nukkuvaisen Luonnon kesäisen povella, Niin on luonne suomalaisen: Tyyni, mutta tuntehikas, Hiljainen ja hehkuvainen. — Siellä istuin itsekseni, Mietin suuria tekoja. Aina meitä uhkaeli Venäläinen vainolainen; Suomen sukuiset samalla, Heimo hurja Karjalaisten, Jotk' ei onnettomuudeksi Ymmärtäneet olevansa Samaa verta veljiensä Hämäläisten, Suomalaisten. Heitä vastahan herätin Ristiretken, ritareita Sekä suuren sotajoukon Saaden Eerik kuninkaalta, Paavin käskyä odotin, Tietoa ja määräystä, Kuka retken johtajaksi. Silloin — ulkona kävelin: Oli kuuma kesäpäivä; Laihopellot lainehtivat Viljavina vainioilla; Tuuli hiljainen suhisi Metsässä, ja ruohokossa Surisivat iloissansa Luonnon pienimmät itikat. Juuri silloin saapuvaksi Näin jonkun ratsastajan Viljavainion perältä: Kirje paavilta tulevi, Sinetillä suljettuna Pergamentti-kääry kallis. Kuinka kiehahti vereni! Kuinka silmin ahmivaisin Luin sitä määräystä! Mutta siinä mielestäni Oli vähäisen vajava Käsky, eikä selvitetty Kyllin suorilla sanoilla, Jotta saisin johtovallan Ristiretkellä pyhällä. Silloin henki pimeyden Kuiskutteli sielussani: "Lisää tuohon yksi sana — Tahi kaksi — selvemmäksi Käypi kaikki — eikä tässä Mitään pahaa" — kirottua Ääntä ensin vastustelin, Mutta viimein — kurja raukka! Tottelin — ja nopeasti Piirsin: "duce Episcopo".[1] Tehty tekemättömäksi Nyt ei muutu — Jumalani, Armahda ja anteeks' anna, Nosta kurjaa sieluani! Sitten riensimme sotahan. Oi, niin täynnä toivehia! Suuri laivasto vesiä Suomen lahden viiletteli, Kuni parvi joutsenia. Valkopurje-purtosemme Lensi lokkien keralla Sinervillä lainehilla Myötätuulessa tohisten Päivän kirkkahan valossa. Monta miestä miekallista, Monta uljasta urosta Oli sotisovassansa Valmis miekan mittelöhön. Mielessämme kuvitellen Voiton kultaisen iloa, Nowgorodin kukistusta, Suomen kirkolle ihanan Rauhan ajan alkavaksi, Nevan luokse luontelimme, Maalle nousimme rutosti. Pian näkyi vihollinen, Ratsujoukko eellimmäisnä, Keveä ja harjoitettu Taistelussa Mongooleja Vastaan Keski-Venäjällä, Missä oli murrettuna Sotajoukko Batu-kaanin, Dshingis-kaanin jälkeläisen, Jota palvellut Venäjä, Kuni suurta kaaniansa. Tämän voiton saavuttanut Jaroslaw — ja Aleksander Vesa uljas Jaroslawin, Johti joukot vastahamme. Moni-kymmentuhantiset Laumat laajoilta aroilta Lainehtivat edessämme: Pölypilvi taivahalle Nousi silmän kantamalta. Suuri rintama urosta Varuksissa välkkyvissä, Joihin aurinko kuvansa Loisti — näky häikäisevä Nevan rantahietikolla. Myöskin meidän joukossamme Kolmekymmentä tuhatta Oli uljasta urosta, Rintajoukko ritareita, Joitten kiiltävät kypärät, Vaskipuku paistavainen Välähteli liikkuessa, Kuni leimaus salaman. Asemamme valitsimme Ischoran ja Nevajoen Tekemässä kulmanteessa, Jottei voitu kiertämällä Meitä estää palaamasta Laivoihimme tarvittaissa. Uljas miel' oli urosten, Ilo säihkyi silmistämme, Nähdessämme vihollisen Taajat parvet tasangolla, Jossa uskoimme olevan Meille voiton valmistetun, Tasapäässä tappelussa Sekä koston kohdannehen Näitä kirkon sortajia. Pyhän Neitsyen nimessä Ryntäsimme — ritarimme Kaasi maahan Venäläistä Kuni niittäjä norossa Kaataa nurmen nukkapäätä. Mutta lauma vihollisen Aina täytti aukot — uudet Riensi sorretun sijalle, Veres joukko uupunehen, Kunnes joukkomme, alati Ahdistettu, uuvutettu Peräytyi — voi, se julma Hetki! Vielä tunnen tuskan Sydäntä mi kouristeli, Poltti luita, ytimiä, Nähdessäni sotajoukon Äsken voittamattomaksi Arvatun jo hajoavan, Vihollisen yllättävän Osastoita, tuhoavan Siivet rintaman sivuilla, Sekä käyvän ylpeänä Päälle sorretun, tuhotun — Kaikki oli menetetty! Ainoastaan yöhyt esti Vihollisen voittamasta Meitä luona laivojemme, Joihin jäänehet pakeni. Haudattua kuollehemme, Verhoss' yöhyen hämärän Purjehdimme surumielin Pitkin aaltoja takasin Suomehen ja Ruotsinmaalle. Näin se päättyi ristiretki, Josta suuria odotin! Mutta vasta tultuani Kotihini, Rantamäen Kaunihissa kartanossa, Mulle selvisi asia: Niinkuin olis' rintahaini Puukko pistetty tulinen Välähti nyt sydämmessä Tunto syntini kamalan. "Sinun syysi, Tuomas parka, Että kirkon vihollinen Ilkkuelee voittajana. Sinä väärällä teolla, Rikoksella riettahalla Herran pyhän sotajoukon Saastutit ja kansallesi Tuotit tappion, häpeän, Kirkolle ja Jumalalle Suuren vahingon, katala." Näin se ääni omantunnon Alkoi syytellä minua, Enkä voinut puolustaida. Voi, on kurja kurjuuttani! Kuinka suuren armon Herra Oli antanut minulle! Oli uskonut omansa, Sielut ostetut verellä Pyhimmällä puhtahalla, Minun johdatettaviksi Hänen luoksensa sanalla Suloisella armostansa, Sekä seurakunnassansa Palvella ja opastella. Hänen armovoimastansa Olin saanut kokemusta Oman sieluni sisällä, Sekä syntisten monien. Kääntymyksen, uudistuksen Nähnyt, työstäni hedelmän. Olin itkenyt ilosta Koska Herran Henki voitti Sielut synnin kahlehtimat, Sekä johti ihanasti Uskon tiellä edellensä. Olin tuntenut surua Sydämmessä polttavaista, Katkerilla kyynelillä Valittanut lankeemusta Jonkun synnin petoksella Voitetun ja rukoellut Herralt' anteeks'antamusta, Voimaa uudell' elämälle. Siten nousi langennutkin Eksytettykin palasi, Sekä nautti Kristuksessa Armon uutta ihanuutta. Mutta nyt! Oi, kadotusta! Olin itse langennunna Paljon muita syvemmälle, Herran hyvyyden häväisten, Armon pilkaten pyhimmän, Murheelliseks' saattamalla Pyhän Hengen — ja Jumalan Rakkauden suloisimman Siten loukannut, katala, Oman kunnian kirotun Etsinnässä ylpeässä. Pettämänä häijyn hengen! Voi, sen tuskan hirmuisuutta! Voi, sen tunteen kamaluutta: Nähdä syvän syyllisyyden Erottavan itseäni Jumalasta, Herrastani, Vajottavan pimentohon Yötä synkkää mustempahan; Tunnelmata toivotonta, Jossa huutaa parkumalla Armoa ja pelastusta —. Maassa vierivi matona, Eikä löydä lohdutusta! Oi, josp' eivät ikänänsä Siihen tilaan syvimpähän, Epätoivon pohjattoman Kuiluun syösten, sielukullat Vihollisten, pakanoitten, Joutuisi tai Juutalaisten! Kun toivo sammuu sielusta, Sen käärii ikipimeys, Ja tuli aina polttava Sydäntä kalvaa, epäilys: Katumus ilman armoa — Se helvetin on kauhistus Ja kadotettuin kirous.

[1] "Piispan johdolla".

— — — — — —

Jumala, suuri armossa Mull' antanut on toivoa — En muutoin kestäis' elämää, — Kun tunnoss' aina kirveltää Polttava tuli tuskien, Jos milloin palaa Suomehen Muisto, jopa joskus. —

— — — — — —

Herra, armossa muistaos, Poikas verellä huuhto'os Pois sielusta syntitahrat.

(Laulaa):

Tua Jesu dilectio Grata mentis refectio: Replet sine fastidio, Dans famem desiderio.

— — — — — —

Desidero Te millies Jesu mi, qvando venies? Me laetum qvando facies? Me Te qvando saties?[1]

[1] Jeesuksen on rakkaus, Mielen sulo-virvoitus, Ain' on uusi tyydytys, Kaipauksen herätys.

Sinua, oi, ikävöin, Tuhannesti päivin, öin: Milloin tulos leimahtaa, Iki-ilon kirkastaa?