TOINEN NÄYTÖS.

Sointulan uusi, vain sisustustöitä enää puuttuva kokoustupa. Pitkä penkki on jo kiinnitetty oikealle seinävierelle. Sen edessä tupapöytä. Vasemman seinävieren penkkiä paraillaan asetetaan. Joitakuita istuin jakkaroita. Lastuja permannolla. Peräsemän molemmilla sivuilla leveät ja korkeat ikkuna-aukot, ruutukehyksiä vielä vailla, keskellä laaja oviaukko, sen edessä ulospäin lähinnä porrassillake pylväineen ja edempänä Tyynenvaltameren lahdeke, jonka vasemmalla puolella näkyy kaukaa pieni saharakennus lautatapuleineen ja siellä täällä työläisasumuksia metsän rinnassa. Oikeanpuoleisessa seinässä suljettu ovi.

On kirkas, tyyni iltapäivä.

ALPERTI ja HUHTIALA, molemmat vasemmalla, ja HYVÄRINEN oikealla, lakit päässä, asettelevat ikkunakehyksiä, höyläilevät niitä, kiinnittelevät saranoita, naputtelevat hiljaa. JYRKI, oikealla avopäin, istuu pöydän ääressä uppoutuneena laskelmiin, edessään joukko papereita ja sanomalehtiä, joita hän tutkii ja toisinaan hermostuneesti vaihtelee. Ulkoa kuuluu karjankelloja, käenkukuntaa, kiekonheittäjäin ääniä ja kauempaa miesääninen soololaulu, jota sekakuoro kerraten säestää. Nuotti: "Sancta Lucia" (O dolce Napoli…). Sanat:

SOOLO:

Kas kuinka aallotar kirkkaana päilyy! Oi kuinka tuulonen oksissa häilyy! Poissa on onneton maailman myrsky, poissa on aaltojen tuskaisa tyrsky.

KUORO:

Voi kuink' on sointuisaa, voi kuinka ihanaa! Riemuitse armahain kansa Kalevan!

SOOLO:

Tuolla sen kansan viljavat pellot, tuolla sen karjan sointuisat kellot, Tuolla sen laivat aaltoja leikkaa, tuolla sen lapset lyö kuperkeikkaa!

KUORO:

Voi kuink' on … j.n.e.

ALPERTI (huutaa ikkunasta): Töihin, töihin, poiat!

HYVÄRINEN: Antaa nuorten iloita. Taitavatpa sen laulun sitten kun johtajamme kaupungista palaa. Semmoisen läksyn oli hän heille lähtiessään antanut.

ALPERTI: Eipä ole nyt kiekonheiton aika! (Huutaa ankarammin ja kovemmin): Töihin!

HUHTIALA (pehmentäen): Töissä näkyivät olevan vielä kyntäjätkin.

HYVÄRINEN: Se Sointulan laulu on toki minulle kuin pyhä virsi ikään, niin käypi sydämelle ja kyynel kihoo silmään. (Hyräilee): "Voi kuinka sointuisaa, voi kuinka ihanaa…" no, no!

Miehet alkavat koota kapistuksiaan.

Jahah, veljet, nythän tämä alkaa osapuilleen olla valmis.

HUHTIALA istuutuu, panee tulen piipun nystyräänsä.

HYVÄRINEN: Kunhan ei tuli lastuihin päässe. Tupakastahan se vanhakin tuleen syttyi ja poroksi paloi. Ja silloin jo päätettiin, että nyt ei Sointulassa enää tupakoiakkaan.

HUHTIALA: Ei lähre se tapa enää tän ikäisestä.

HYVÄRINEN: No, no, kuhan et muien nähen, ettei pahat himot nuoriin pääse.

ALPERTI: Tämä talo vakuutetaan Nyyjorkin paloyhtiösä.

HYVÄRINEN: Vielä se mitä vakuutetaan. Parempi ois olla tupakoimatta. Johan sitte taas tultais kiinni siihen kapitaaliseen yhteiskuntaan.

HUHTIALA: Kiinnipä siihen tultiin, kun se lainakin otettiin. Hypoteekissä ovat Sointulan maat. Ja uutta velkaa on Mooses hommaamassa. Alvaria vaan asioissa mannermaalla.

HYVÄRINEN: Se nyt on minkä hätä on pakottanna. Ei, veljet, vahinko tulee, jos on tullakseen.

HUHTIALA: Mikä on Jyrkin mieli tässä asiassa?

JYRKI: Siitä asiasta kai — äänestetään.

ALPERTI Mutta tämä talo vakuutetaan.

JYRKI: Siihen puoleen minäkin äänestän, kun äänestämään päästään. Vielä kerran sellainen palovahinko ja vielä kerran vakuuttamaton tukkilautta tuuliajolle, niin ollaan hukassa. Näitä hiton laskuja ja numeroita ei selvitä enää mikään. Tuskan hiki nousee otsalleni.

HYVÄRINEN: Kuuleppas, veli Jyrki, Sointulassa asiat puhutaan suoraan. Ei ne nuo laskut sinunlaisellesi älyniekalle vaivaa tuota. Jokin muu asia se sinun mieltäsi painaa.

JYRKI: Jos painanee se, ettet vieläkään ole luvattua talonhintaa suorittanut.

HYVÄRINEN: No nytpä jo suutuit.

JYRKI (hillittömästi): Puhu sinä Moosekselle siitä "muusta asiasta", viaton on siihen minun rintani.

HYVÄRINEN: Kah, miksenkä minä puhuisi. Suoraan sanon hänelle, niinkuin sanoin sinullekin.

ALPERTI: Sanoo sen hälle kerta tämäkin poika.

HUHTIALA: Puhuen asiat selvenevät. Parempi suoraan kuin juoruamalla.

JYRKI (Hyväriselle): Jos sanot, niin tuohon käteen.

HYVÄRINEN (Jyrkiä kädestä pitäen): No saatpahan nähä, kun hän vain kaupungista palaa, suoraan sanon ja varotan, ihan suoraan.

ALPERTI (ikkunaan): Tytöt hoi, tulkaa lastut korjaamaan!

JYRKI (kokoaa paperinsa): Tässä metelissä ei hittokaan numeroita kirjoittele. (Menee oikealle).

Lähestyvän nuorison iloisia ääniä.

HYVÄRINEN: Kuulkaapas sitä vikinätä! Kinastelustamme älkööt nuoret saako vihiä. Päivänpaisteena lempeänä on täällä vanhain nuorille säteiltävä. Mitäs sinä Alperti siinä. Jo tulevat.

ALPERTI: Mutta tämä talo vakuutetaan.

AILI (peräovella): Hei tytöt, uusi kokoussali on valmis! (Tulee sisälle): Ja kuinka pitkät penkit! Ihanaa!

Nuoriso syöksähtää sisälle, hajoten eri paikkoihin tupaa.

1:NEN TYTTÖ: Valmis, hurraa!

MUUT: Hurraa!

1:NEN POIKA: Nyt tässä kelpaa… (Sieppaa 1 tytön vyötäisistä, tanssiin vaatien).

2:NEN ja 3:S POIKA: Tanssimaan, pojat! (Sieppaavat kukin tyttönsä): Ja tintulintulitii…

TYTÖT vastustelevat.

2:NEN TYTTÖ: Malttakaa, malttakaa!

3:S TYTTÖ: Lastuthan ensin korjataan.

POJAT: No lastut korjataan, mutta sitte…

TYTÖT: Sitte, sitte… (Toiset lakaisevat lastuja kokoihin, joita pojat nostelevat heidän helmoihinsa, toiset korjaavat miesten kapistukset oikeanpuoleiseen huoneeseen).

AILI: Tiedättekö tytöt mitä? Pannaanpas tämä tupa kukkiin ja köynnöksiin. Että kun hän tulee…

3:S TYTTÖ: No onpa se Aili iloinen tänään, kun se Juho palaa!

TYTÖT (nauravat): Hyvä, hyvä, kauankos me! — Juostaan hakemaan! — Sepä hauska tuuma! — Ai sitä Ailia!

AILI: No eikös pitäisi?

POJAT: Ensin tanssitaan. — Pyhä lupaus annettiin. — Tanssimaan!

TYTÖT ja AILI (hetken keskenään kuiskuteltuaan pyrähtävät äkkiä ulos): Ottakaapas kiinni!

POJAT: Petoskauppaa! — Tavoitetaanpas! — Peijakkaat! (Juoksevat ulos tyttöjen jäljessä).

EEVA, joka piiloutui tupaan muiden tyttöjen ja poikain juostessa ulos, aikoo livahtaa ovesta.

RISTO (joka pojista eroten jäi vahtimaan Bevaa ovipielen taa, ottaa hänet kiinni, aikoo suudella): Ähä, kiinni olet, kyyhkyläinen!

EEVA (riuhtaisekse irti): Etpäs vielä saanut! (Juoksee Riston ahdistamana miesten turviin, väistyen toisen takaa toisen taa, sitten pöydän taakse penkille, sieltä koettaa jälleen päästä miesten luo, mutta joutuu kiinni).

RISTO: No onkos tässä nyt paha olla, tui, tui?

VÄINÖ (peräovella): Jaha, siinäpä olette molemmat!

RISTO ja EEVA erkanevat äkkiä.

HUHTIALA (lähdössä Alpertin ja Hyvärisen kanssa): Taisitpa sinä Risto siinä Väinön morsianta nauratella?

RISTO: Oma tämä on.

VÄINÖ: Älkääpäs lähtekö. Nyt näette itse, minkä vuoksi häämme ovat näin pitkälle jääneet. Todistajiksi kutsun teidät.

EEVA: Ettäs kehtaatkin!

HYVÄRINEN: Kumpaakos sinä Eeva oikein rakastat?

RISTO: "Kumpaako"! Johan sen näitte.

VÄINÖ: Mutta minulla on Eevan lupaukset. Johtajan ja Jyrkin edessä naimakaupasta sovittiin. Ja kun ei Sointulassa vihille pääse, niin mitkä valat täällä pitää?

ALPERTI: Vanhasa Kyröösä ennen aikaan poiat puukolla tekivät semmoisista selvää…

HYVÄRINEN: Ei riiellä, lapset. Sointulassa asiat ratkaistaan sovussa. Onhan teitä kolme, — äänestäkää.

VÄINÖ: Äänestetään vaan, mutta hetken minä määrään.

HUHTIALA: Taitaa se likka olla välistä sinullekin hellänä.

VÄINÖ: Vai ettei olisi! Niin painaa välistä päänsä olkaani vastaan, kun rantakivellä istumme, katse ulapalla, hiljaa haastelee korvaani ja vastaisen elämämme kuvat eteeni piirtelee.

HYVÄRINEN: Eeva vastatkoon itse omasta kohdastaan: Kumpaako sinä rakastat, Väinöäkö vai Ristoa?

EEVA (vähän kiihkeästi): Jos suoraan puhutaan, niin minähän tuota Väinöä alun pitäin kosinkin. Sellainen vätys se on. Mutta nyt rakastan tätä Ristoa, ja sillä hyvä.

RISTO: Nyt sen kuulitte.

HYVÄRINEN: Rakkaus on kyllä Sointulassa yli kaiken muun.

ALPERTI: Eikö annettu lupaus mitään paina — Sointulasa?

Hetken äänettömyys, jonka kestäessä miehiä kovasti ajatelluttaa.

HUHTIALA: Me ei olla tämän asian tuomareita. (Panee piippuunsa, jonka sytyttää alkaessaan seuraavan lauseen): Mutta eikös Sointulassa ole semmoinenkin laki — oho — (muistaa nuorten läsnäolon, painaa piipun sammuksiin ja pistää takintaskuun): meinaten semmoinenkin laki, että jos syntyy riita, niin…

HYVÄRINEN: Niin aivan, että jos syntyy mikä riita, niin asiapuolet valitkoot kaksi sovintotuomaria kumpikin, jotka sitten riian ratkaiskaat.

HUHTIALA: Ei ole siihen mutisemista, vaan tuomioon on tyyryttävä.

VÄINÖ: No siihen saatan mennä, jos vaan Jyrki rupeaa minun puolestani.

RISTO: Jyrkikö? (Kuiskuttelee Eevan kanssa).

VÄINÖ: Jaa-a, Risto ja Eeva, Jyrki juuri. Ja Alperti toiseksi.

ALPERTI nyökkää myöntyvästi.

RISTO: Sitten Hyvärinen puhukoon meidän puolestamme.

HYVÄRINEN: Ka miksi en minä rupeaisi. Entäpä toiseksi?

RISTO: No jos vaikka tämä Huhtiala.

HUHTIALA: Minä en niihin asioihin koske. Sopikoot keskenään.

ALPERTI: Ei sovintotuomarin auta kieltää.

HUHTIALA: No, jos lain pakko pannaan…

RISTO: Jyrkiä ei me sentään hyväksyttäis.

ALPERTI: Ei vastapuolen miestä jäävätä. Jyrki pysyy.

HYVÄRINEN: Mutta puheenjohtajaksi valitsemme johtajan, kun hän saapuu. Pysykääpäs te nuoret loitommalla, kun me tässä vähän neuvotellaan.

VÄINÖ, RISTO ja EEVA menevät.

HYVÄRINEN (hiljaa, huolestuneesti): Sitä Jyrkiä en minäkään oikein… Asia on arkaluontoinen Ailin tähden. Ei pitäisi Jyrkiin ollenkaan koskettaa tässä jutussa.

ALPERTI: Vähemmänkös asia Johannekseen koskee, jota puheenjohtajaksi ehdotit? Kannalleen sama jäävi.

(Menee ovelle oikealle).

HUHTIALA: Sitä minäkin meinasin sanoa, että… (sytyttelee piippuaan).

ALPERTI (aukasee oven): Tulepahan tänne, Jyrki.

HYVÄRINEN (kuin olisi sormensa polttanut): Aih, aih, aih…

HUHTIALA: Että tuota noin, meinaten…

JYRKI (tulee oikealta, ilman papereita): Mikäs nyt?

HYVÄRINEN: Eihän tässä mitään erikoisempaa, vaan se vanha iänikuinen Väinön ja Riston välinen jupakka olisi lopulleennii selvitettävä.

HUHTIALA: Kun ovat, meinaten, meirät sovintotuomareiksi valinneet.

ALPERTI: Jyrkin Väinön puolesta, ja minut.

JYRKI (Huhtialalle): Annappas kun vetäsen tuosta piipustasi.

HUHTIALA antaa piippunsa Jyrkille, istuutuu penkille pöydän ääreen.

HYVÄRINEN (istahtaa Huhtialan viereen): Mutta mikäpä kiire tällä asialla. Jospa oiskin heittää tuonnemma, kunhan johtajakin saapuu.

JYRKI (vetäistyään jonkun syvän rintasavun): Risto on ajettava Sointulasta ulos. (Istuutuu pöydän päähän, yhä taajaan savutellen).

ALPERTI istuutuu penkille Jyrkin viereen, heittää lakkinsa keskelle pöytää.

HUHTIALA ja HYVÄRINEN: paljastavat päänsä. Kaikki lakit läjään.

HUHTIALA (pitkän ja vaikean äänettömyyden jälkeen): En ole minä tähän istunut sitä asiata ratkaisemaan, vaan _sovinto_tuomariksi pyyrettynä.

JYRKI (ojentaa piipun Huhtialalle): Tuossa, ota piippus. (Alpertille): Mekö ollaan Väinön puolesta?

ALPERTI: nyökäyttää päätään.

HUHTIALA jatkaa vienoa polttamista.

HYVÄRINEN (mietittyään): Rakkaus ja sovinto olkoot Sointulassa ylinnä tuomarina.

HUHTIALA: Vallankin sovintotuomareilla.

HYVÄRINEN: Muistuu tässä mieleeni valtamerilaiva, kun maat jo oli taaksemme jääneet eikä eessä, ei sivulla muuta näkynyt kuin aavaa ulappaa yltympäriinsä. Ylinnä vain perämies seista jökötti. Ei viittaa, ei karia, mistä suunnan arvoaisi, ei nientä, ei loistoa, aallot vain loiskuu, toinen tullen toinen mennen.

HUHTIALA: Mutta tunsipa perämies suunnan, tunsi viitoittakin.

HYVÄRINEN: Eessään vain kuin lautasella ikään tuollainen pieni viisari.

ALPERTI: Kompassiksi sitä sanotaan. Kärki näyttää pohjoiseen.

HYVÄRINEN: No niinpä niin, kompassiksi. Aallot loiskuu mistä milloinnii, mutta kompassin kärki aina pohjoiseen viittaa.

HUHTIALA: Meinaten, ei ota merkkiä erestä, ei takaa, vaan itte kohrastansa.

HYVÄRINEN: Niinpä olkoon Sointulassakin lakina rakkaus ja sovinto. Ihmisiksi! Ihmisiksi!

JYRKI: Senpä sovinnon vuoksi sanoinkin: joka ei voi Sointulassa elää ihmisiksi, hän täältä lähteköön.

ALPERTI: Parempi riita kuin kiero sovinto.

HUHTIALA: Tätä riitaa, jonka päälle me sovintotuomareiksi asetetut olemme, ei Alperti selvitä niinkuin tavallista rajariitaa, koska naapuri ei salli viemäriojaa peltonsa halki kaivettaa. Syrämen asioita nämä ovat, hienoja kuin verkon säikeet, joita hämähäkki yöllä airanseipäitten väliin kutoo. Ja olenkin minä järin sopimaton mies näine kopukourineni niitä säikeitä tunnustelemaan — katkasematta meinaten. Ei niitä riiralla selvitetä, nuorukaisten ja herkän neiron asioita.

HYVÄRINEN: Johan me tässä riitelemään, lasten lemmenseikkailujen vuoksi! Oho!

JYRKI (kiivaasti): Sinä tiedät hyvin, mistä tässä on kysymys. Joutavia kieräilet!

MIEHET jäävät sanattomiksi.

VANHEMPIA VAIMOJA tulee yksitellen peräovesta, tupaa tarkastelemaan.

HUHTIALA pistää piippunsa taskuun.

1:NEN VAIMO: Valmishan tämä on. Ja penkitkin jo paikoillaan.

2:NEN VAIMO Tilavalta tuntuu.

3:S VAIMO: Jaksaneeko yksi muuri talvella lämpimänä pitää. No kun on paljon kansaa koolla.

4:S VAIMO: No on tuossa pöydässä pituutta!

5:S VAIMO: Entäpä tuossa tuvan rakentajat.

1:NEN VAIMO: Kah, kahvitta istua jököttävät.

2:NEN VAIMO: Kun ei huomattu, olisi toki pitänyt vaikka kaljatuopit… Lähdenkö hakemaan? Pian minä ne käyn.

6:S VAIMO: Mutta istuttehan siinä totisina kuin lautakunta käräjäsaarnan aikana.

1:NEN VAIMO: Taisimmekin tulla sopimattomasti, jos miehillä oli mitä tähellistä eessään.

HYVÄRINEN: Ei toki, rakkaat sisaret, tulitte juuri parhaiksi. Meillä oli tässä… (Katsahtaa Jyrkiin): Saako tuota sanoakaan?

JYRKI (naurahtaen): Sano, sano.

HYVÄRINEN: Oli tuota esillä pulmallinen kysymys, kaikessa sovussa ja rauhassa, — jota me miehiset miehet, pököpäät, saanemmeko ollenkaan ratkaistuksi ilman naisten hellää osanottoa.

HUHTIALA: Vallankin kun riita koskee naista.

VAIMOT (ovat istuutuneet vieri viereen vasemmalle penkille ja tulevat uteliaiksi viimeisen sanan kuultuaan): Naista?

4:S VAIMO (koettaen saada miehet paremmalle tuulelle): Ai, ai, kun kohta tupaantuliaisiksi akkain asiat esille!

HUHTIALA: Oikein Eevan asia onkin.

5:S VAIMO: Niinkö sen meitän Eevan?

HUHTIALA: Ei Aatamin.

HYVÄRINEN: Ratkaistavanamme on Väinön ja Riston asia.

1:NEN VAIMO (pilkallisesti): No onpa siinä ratkaisemista!

2:NEN VAIMO: Ja sellaisen tyttöletukan tähdenkö päänkopua aikamiehille!

VAIMOT ovat yhtä mieltä ja antavat siitä toisilleen tiedon.

HYVÄRINEN: Se vyyhti näyttää kyllä päältä kahtoin sileältä, mutta aukaskeepas! ei päätä, ei perää, kaikki yhtenä mykkyränä.

ALPERTI: Asia on päivääkin selvempi. Kun täällä ei ole vihkijätä, astuu lupaus tilalle. Lupaus on pirettävä.

4:S VAIMO: Ajetaan Sointulasta mokomat Eevat!

ALPERTI: Eeva on Väinön, ei Eevaa ajeta, vaan kun ajetahan, niin ajetahan Risto.

5:S VAIMO: Sitä poika raukkaa? Mitä hän sille mahtaa, että on rakastunut!

HYVÄRINEN: Ja Eevakin puolestaan on Ristoon mieltynyt. Josta nyt näette, rakkaat sisaret, ettei asiaa niinkään vain summamutikassa ratkaista. Tässä on kysymys — periaatteesta, nii-in, periaatteesta!

VAIMOT alkavat seuraavan kuluessa keskustella keskenään, ensin hiljaisella äänellä, sitten yhä kiihkeämmin ja äänekkäämmin, yksimielisesti, mutta lopulta yhtaikaa. Heidän keskustelussaan toistuvat usein sanat: "Risto", "Väinö" ja "Eeva", "Rauhanhäiritsijä", "Mitä siitä tulisi, jos…", "Tänään sitä, huomenna toista", "Sointulassa", "Sopusointua", "Lupaus pitää", "Erotettava Sointulasta".

MIEHET kuuntelevat tarkkaavasti Hyväristä.

HYVÄRINEN: Niinpä niin, tämä kysymys on periaatteellista laatua. Johtajamme sanoo kirjoituksessaan… Mutta se oman lehtemme numero sattuu olemaan povitaskussani. Malttakaapas, kun luen teille sen kohan. (Ottaa esille pienen lehden povitaskustaan, nousee seisaalleen): Johtajamme sanoo … malttakaapas… Johtajamme sanoo… (Löytää kohdan. Vaimojen yltyvän äänekkyyden vuoksi hänen on lukiessaan yhä korottaminen ääntänsä): Kuulkaa. Näinikäästi: "Vanhan yhteiskunnan kurjat taloutelliset olot pyrkivät estämään ihmistä kohoamasta eläimellistä tasoa ylemmäksi, ristallisoitumasta luonnollisiin, mahtaviin, yhteiskuntaa luoviin muotoihinsa. Mutta" — malttakaapas — "ei ainoastaan" — kuulkeepas tätä — "ei ainoastaan veljesrakkaus ole siellä kätkyeesensä kuristettu, vaan myöskin su-" (kääntää lehteä): — "kupuolirak-" jaha: "sukupuolirakkaus" — kuulkeepa tätä — "Myöskin sukupuolirakkaus on siellä alennettu eläimelliseksi vietiksi, toimeentulosta ja rahasta riippuvaksi ylellisyystavaraksi. Sukupuolirakkaus on luonnon herra. Sen tahtoa vastaan ei mikään mahti ole vielä koskaan rankaisutta rikkonut. Sitä mestaroimaan älkööt mitkään kätet ryhtykö. Se on nostettava yksinmäärääväksi, hallitsevaksi voimaksi, se on tehtävä yhteiskunnan kulmakiveksi, se on Sointulassa tunnustettava pyhäksi, se on saatettava valta-asemaansa, se on…"

JYRKI (lyö nyrkkinsä pöytään, kavahtaa pystyyn): Sioille karsinaan minä sellaiset periaatteet heittäisin!

VAIMOT ja HYVÄRINEN vaikenevat äkkiä. Syvä äänettömyys ja liikkumattomuus.

1:NEN VAIMO (hiljaa): Ei tässä Väinön ja Eevan asiaa ratkaistu.

JYRKI: Tai koirien valtakuntaan. Siellähän rakastellaan vapaasti ja tappelut ovat luvalliset.

2:NEN VAIMO (hiljaa): Johan sitä ajattelinkin, muuta tuossa on alla.

Lähestyvien tyttöjen iloisia ääniä.

HYVÄRINEN: Nyt pois myrkkymieli, nuoret tulevat. (Tulee pöydän takaa vaimojen luo).

Vaimojen puolella mieliala keventyy hänen sanojensa johdosta. He nousevat seisaalleen.

ALPERTI siirtyy vasemmalle estääkseen Hyvärisen vaikutusta vaimoihin.

HUHTIALA seuraa Alpertia piippuunsa katsahtaen, mutta pistää sen jälleen taskuunsa.

JYRKI jää paikoilleen pöydän päähän, katselee tarkkaavasti oikean ikkunan kautta ulos.

TYTÖT tulevat kukkineen.

TOISET TYTÖISTÄ (vaimoille iloisesti): Me kukitamme tämän tuvan.

TOISET: Pojat meni tuomaan koivuja portaille.

AILI (ulkoa portaille juoksu jalassa): Laivan savu näkyy, Nyt kiiruusti tytöt! (Tulee ilosta säteillen sisälle, heittää köynnökset tytöille, kääntyy itse kukkia helmassa oikean ikkunan puolelle): Ja kiertäkää nuo köynnökset…

Mykkä kohtaus AILIN ja JYRKIN välillä: Aili huomaa Jyrkin läsnäolon ja äkkiä pysähtyy epäröiden. Jyrki katselee häntä tiukkaan, liikahtamatta jäsentäkään. Ailin kukat valahtavat maahan. Voimatta kestää Jyrkin katsetta hän menee pää painuksissa ensin hitaasti, sitten kiiruummin portaille. Kaikki keskustelu on laannut vaimojen ja miesten kesken. Useat nuoristakin ovat kääntäneet huomionsa välikohtaukseen ja seuranneet sitä jännittyneen uteliaasti.

1:NEN TYTTÖ (oli noussut jakkaralle asettamaan köynnöstä ikkunan yli ja sen vuoksi tilanteesta tietämättömänä): Mihinkäs sinä Aili menet?

AILI (portailta, kääntymättä, vavahtavalla äänellä): Lisää kukkia hakemaan. (Menee alas kiirehtien).

JYRKI hetken kuluttua seuraa häntä hitain askelin.

1:NEN VAIMO (hiljaa muille): Nyt ei Ailille valkene hyvä huomen.

ALPERTI ja VAIMOT menevät seuraavan kuluessa yksitellen ulos.

HYVÄRINEN (nuorille): No mikäs tytöt noin nyrpeiksi sai? Eihän tässä mikä! Heleästi vielä päivänen paistaa. Nostetaanpa köynökset yli oven, ja kun astuu johtajamme uuteen tupaan, käy hän kuin kunniaportista. Niin! Entäs kukat? Sirotellaanpa niitä köynnösten sekaan.

TYTÖT nostavat sanaakaan sanomatta köynnökset oven ympärille ja kiinnittelevät niihin kukkasia. Toiset ripottelevat korista katajan hakosia permannolle.

HYVÄRINEN: Hei, hei, tuolla jo pojatkin tulivat.

TYTÖT (sen kuultuaan vilkastuvat toimissaan): Mihinkä näitä kukkia vielä? Ruiskukat erikseen. Anna minulle noita leinikkejä.

Höyrylaivan mörähtävä vihellys.

HYVÄRINEN: Nyt sukkelaan, tytöt. Jo juoksevat kyntömiehetkin rantaan.

POJAT (portailla koivuineen, iloisesti): Tässä näitä on! Mihinkä näitä pannaan?

HYVÄRINEN: Ka, sitokaa vaikkapa jokaisen tolpan kohalle.

POJAT sitovat kiireessä koivut pylväisiin iloisesti nauraen ja huudahdellen.

TYTÖT (eloisuus ja äänteliäisyys entisellään): Tässäkö me lauletaan se laulu? Tässäkö?

POJAT (ulkoa): Missä lauletaan?

HYVÄRINEN: No laivasillalla, laivasillalla. Virittäkää laulunne kohta kun maihin astuu. Ja nyt rantaan sukkelaan!

POJAT ja TYTÖT (juosten pois): Rannalle, rannalle! Sukkelaan! Kiiruusti! Joutuun! Sievään!

HYVÄRINEN istuutuu väsähtäneenä oikeanpuoleiselle penkille, pyyhkii hikeä otsaltaan.

HUHTIALA (on jäänyt istumaan vasemman penkin keskikohdalle, jalat ristikkäin, panee piippuunsa): Katos kun vaimoväet jätti meirät kahren.

HYVÄRINEN: Ei ois nuorten pitännä saaha koko asiasta vihiä mitään.

HUHTIALA: Olisi toki joku emäntä jäänyt tupaantulijata tervehtimään!

HYVÄRINEN: Ohhoh. Paljon meillä on vielä oppimista Sointulassa.

HUHTIALA: Paljon. Paljon on tavoissamme korjattavaa, onpa tietenkin. Mutta opitaan ajan mennen, opitaan meillä niinkuin muuallakin.

HYVÄRINEN (elpyen): Tuopa puhe on kuin palsamia minun rinnalleni. Ka opitaanhan, miksei opittaisi! Aika sen tekee. Aika, se on, tiiättekö Huhtiala, aika se on niinkuin vuolas virta, joka särmäkkäätkin kalliot sopuisiksi silittää.

HUHTIALA: Aika, aika.

HYVÄRINEN (ripotellen loput hakosista permannolle): Tuntuupa joskus, kun rajut voimat temmeltää, kun tapaukset yhteen törmää ja ihmistä vastaan kaikki pystyyn nousee, tuntuupa että nyt ihmissydän jo suruun pakahtuu. Mutta annappa ollakaan! Tulee huomen, koittaa ylihuomen, viikko vierähtää: Ka meneehän tuo hiljalleen, menee kuin meneekin! Ja jo surunlapsi hymyilee. (Ottaa lakkinsa, katsoo ulos): Eivätpä laulaa joutaneetkaan. Joukolla tulevat. No eikö se Huhtiala lähekkään?

HUHTIALA (nousee seisaalleen): Hämeessä isäntäväki tupansa ovella tulijata tervehtii. Jäänmähän tuonne portaille.

HYVÄRINEN: Kah, kun jäät, niin jääne. (Menee).

HUHTIALA painaa piippunsa sammuksiin, ottaa lakkinsa seinältä ja asettuu selin, avopäin oven ääreen portaille.

JOHANNES (nousee nopeasti käyden portaille, ilakoiva nuoriso jäljessään. Hänellä on hattu päässään, päällystakki avoinna, kukka rinnassa. Iloisesti): No päivää Huhtiala! Uusi kokoussalimme taitaa olla valmis? Kaunis ilma tullakseni!

HUHTIALA (vähän juhlallisesti, lakki kourassa): Tervetuloa. Ja paistakoon Herran kaunis sää sisällekin, niinkuin paistaa…

JOHANNES astuu tupaan hattu päässä, Hyvärisen seuraamana, katsahtaa ympärilleen kummastuneena, menee hakien oikealle ovelle, jonka aukaisee, ja kurkistaa huoneeseen, pettyen odotuksessaan.

HYVÄRINEN: Tuo puoli se ei ole vielä lopulleen valmiina.

TYTÖT tulevat pyrähtäen sisälle, 1:sellä käsissään Johanneksen pieni matkalaukku, jonka laskee ovensuuhun, 2:sella kaksi pakettia, jotka tämä asettaa pöydälle.

POJAT asettuvat ikkunalaudoille tai jäävät portaille.

VAIMOT tulevat yksitellen.

MIEHET myös kyntö- ja ajomiehet, paitahihasillaan, jäävät peremmälle.

JOHANNES (yhä kuin hakien katselee tyttöjen parveen): Tässä ette ole kaikki. Eihän kukaan liene sairaana?

TYTÖT (melkein yhtaikaa): Aili meni lisää kukkia tuomaan.

JOHANNES (katsahtaen ensi kertaa ympärilleen): Niin, niin, olettehan koristaneet uuden kokoushuoneemme. (Ottaa hatun päästänsä): Taisinpa osua juuri vihkiäisjuhlaanne.

2 TYTTÖ: Ei kuin sinun tuloksesi Aili tahtoi kukittaa.

JOHANNES (virkistyen): Minun tulokseni? — (Ottaa päällystakin yltään ja asettaa matkalaukun päälle ovensuuhun): No kiitos, kiitos, tytöt! Kuinka kaunista, ovi köynnöksissä ja koivuja portailla. Ja mikä ihana ilta, meri päilyy… (Katse hakevana muualla)

1:NEN VAIMO (ei ilman syrjätarkoitusta): Ja Jyrki on hänkin terveenä.

JOHANNES (ottaa pöydältä toisen paketeista): Toin kotimaan postin mukanani. (Heittää tytöille): Tässä!

TYTÖT ilohuudahduksin tavoittavat paketin ja aukaisevat sen malttamattomasti hakien kukin omaa kirjettään.

HYVÄRINEN: On se vanha kotimaa rakas.

1:NEN TYTTÖ: Hyväriselle ensimmäiseksi. (Kurottaa kirjeen Hyväriselle).

HYVÄRINEN (ottaa kirjeen, näppäsee merkitsevästi sormillaan): No nyt, pojat! (Menee kirje kädessä kiirehtien).

1:NEN TYTTÖ: Mennään jakamaan portaille.

Menevät portaille ja häviävät mikäli saavat kukin kirjeensä.

Postinjaon aikana kuuluu portailta 1:SEN TYTÖN ääni: "Helmi Laaksoselle", "Alina Tihoselle", "Toini Terholle" j.n.e. sekä kunkin vastaukset ja ilonhuudahdukset: "Minulle!" tai "Tänne!".

JOHANNES (on sillävälin avannut toisen paketin, jonka kohottaa voitokkaasti ilmaan): Ja tässä uusi numero lehteämme.

VAIMOT siirtyvät yksitellen postinjakoon portaille ja vähitellen poistuvat.

JOHANNES (jakaa lehtiä miehille): Uusia tilauksia on kotimaasta tullut tukuttain, tukuttain! Olen tässä numerossa esittänyt suuren suunnitelman miten lehteä vastedes painatamme. Emme tarvitse enää kapitalistien kirjapainoja rukoilla. Lukekaapa, lukekaapa. Onko kaikilla?

MIEHET ottavat lehden vähän veltosti vastaan, ensin jääden seisten lukemaan, nojallaan siellä täällä pitkin tupaa, mutta vähitellen siirtyen mukavammin pöydän ympärille, toiset joskus haukotellen, joskus myös kuunnellen seuraavaa keskustelua.

JYRKI tulee Johanneksen häntä huomaamatta, jää taaemmas.

Portailta ovat kaikki kadonneet.

ALPERTI (Johannekselle): Onkos sitä uutta lainaa saatu?

JOHANNES: En ole onnistunut.

HUHTIALA (täytellen piippuaan): Vai ei olle uutta lainaa saatukaan.

ALPERTI (painavasti): Mitenkäs sitte?

JOHANNES: Ensimmäistä kiinnitystä vaativat kaikki pankit, toisesta eivät tahdo kuullakaan.

JYRKI: Ilman sitä lainaa…

JOHANNES: Jaha, Jyrki. Terve mieheen. (Ojentaa kätensä Jyrkille): Miten täällä on jaksettu?

JYRKI (ojentaa kätensä lyhyeen tervehdykseen): Ilman uutta lainaa, sanon, emme laskuistamme selviä.

JOHANNES (leikillisen merkitsevästi): Jokohan olisi niin hullusti?

JYRKI: Ei hullummin kuin että vararikko on edessämme.

LUKIJAT nostavat päänsä, sittemmin alkavat jälleen lukea ja haukotella.

HUHTIALA sytyttää piippunsa.

ALPERTI: Mettä on myytävä.

JOHANNES: Hongikko on ylpeytemme, sitä emme kaada.

ALPERTI Kaattavaksi puu kasvaa.

JOHANNES: Maltahan, Alperti. Minulla on hyviäkin uutisia. Ensiksi kerron teille, että aatteemme tekee työtään. Tänne on ilmoittautunut paljon uusia tulijoita. Saamme tänne lääkärinkin, tutkinnot suorittaneen miehen. Mitä siihen sanotte? — Sitten: tänne tulee muuan ystäväni, joka soittaa mainiosti, olen ostanut pianon, sen asetamme tähän tupaan ja niin on meillä henkistä nautintoa nuorisollekin, ettei aina vain tanssia ja tanssia. Mitä? — Onpa toivo saada tänne muuan insinöörikin. No, miehet, mitä sanotte? Sanokaa toki jotain.

HUHTIALA (hetken kuluttua): Täällä olisi hyvä saara pappikin joskus käymään.

JYRKI: ja LUKIJAT naurahtavat.

JOHANNES: Oliko tuo pistokseksi aijottu?

HUHTIALA: Ei mar ollutkaan, sitä Väinön asiaa minä, kun ei niitä kahta saa millään yhteen kytkettyä.

JOHANNES: Kytkettyä? Ei täällä ketään yhteenkytketä. Jotka eivät rakasta toisiaan, erotkoot, ja jotka rakastavat, yhtykööt, siinä kaikki.

HUHTIALA: Kukapa sen aina tietää?

JYRKI ottaa piipun Huhtialan kädestä, vetää syviä rintasavuja.

JOHANNES: Minä sen tiedän. Jätä vain minun huolekseni.

ALPERTI: Pane sitten liperit kaulallasi.

JOHANNES tarkastelee hämmästyneenä Alpertia.

ALPERTI katsoo häntä silmiin, kädet lukkarissa.

JOHANNES kääntyy katsomaan Jyrkiä, odottaen pahinta.

JYRKI palauttaa piipun Huhtialalle.

JOHANNES ja JYRKI mittelevät toisiaan katsein.

HUHTIALA (juuri ennenkuin Jyrki on räjähtämässä, piippua imien): Ja velkavaroillako ne lääkärit ja insinöörit olisi täällä meininki elättää?

JOHANNES: Minulla on vielä yksi uutinen, se olisi ehkä pitänyt ensimmäiseksi sanoa. Nimettömältä lähettäjältä olen vastaanottanut suuremmoisen lahjoituksen Sointulamme hyväksi.

MIEHET pöydän ääressä nostavat veltosti päätänsä kuunnellakseen. Joku miehistä sanoo esiintymättä: "Nyt tulee vissiin urutkin". Toiset nauravat.

JOHANNES: Meillä on kotimaassa tosi ystäviä, sanon minä, ja niiden joukko on laajenemistaan laajeneva. (Ottaa suuren setelitukon povitaskustaan): Kas tässä!

MIEHET (hyökkäävät kiihkeinä pöydän äärestä): Rahaa!

JOHANNES (heittää rahatukon pöydälle): Tuossa on, laskekaa itse.

MIEHET asettuvat pöydän ääreen rahoja laskemaan, äännellen: 10 tuhatta, 8 tuhatta, 15 tuhatta, j.n.e.

ALPERTI istuutuu vasemmalta puolen nojalleen pöydän reunalle.

HUHTIALA katselee rahanlaskua seisten ja poltellen.

JYRKI istuutuu entiselle paikalleen pöydän päähän, ottaa vastaan miesten yhteenlaskemia seteleitä.

JOHANNES katselee kauempaa vasemmalta, vähän ivallisesti hymyillen.

HUHTIALA: Oli meillä siellä kotipuolessa rikas kauppias, rahoja säkittäin. Lienee hän tämän teon tehnyt.

JYRKI: Johan nyt kauppiaat! — 16:ko näitä oli? — Se voi olla paremminkin se Tammisaaren apteekkari, minä luulisin.

JOHANNES: Jos antaja on tahtonut pysyä salassa, jääköön arvoitteleminen. Minullakin voi olla ystäviä kotimaassa.

JYRKI: Yhteensä 40 tuhatta taalaa.

JOHANNES (innostuneesti): Nyt hankimme oman kirjapainon lehdellemme.

JYRKI: Siitä asiasta kai äänestetään.

ALPERTI (kääntyen päin Johannesta): Tuommoinen lehti paha, menee se vieraasakin painosa.

JOHANNES: Lehtemme on laajennettava nelikertaisesti.

ALPERTI: Saha on laajennettava neliraamiseksi. Mettää on ostettava, tukit uitettava ennen talven tuloa.

MIEHET (hyväksyen, toiset): Oikein puhuttu! (Toiset): Tukit uitettavat. (Kolmannet): Saha neliraamiseksi.

ALPERTI: Sinä Huhtialan neuvosta kuokitat uutismaita, ja ostovilja on puolta halvempaa. Ei semmoinen elätä.

MIEHET: Ei semmoinen elätä!

HUHTIALA: Oma leipä ensin. Mutta menkööt miehet tukkitöihin, viekööt vaikka hevosetkin, me palkkaamme rahoilla vieraat kyntäjät.

ALPERTI (Jyrkille): Korjaa rahat! (Muille): Saha on suurennettava kuusiraamiseksi.

MIEHET (innokkaasti): Saha kuusraamiseksi!

JOHANNES (pakottavalla voimalla): Lehti suurennetaan kuusipalstaiseksi!

Äänettömyys.

JOHANNES: Mitä kuulenkaan! Sinä Alperti puhut kuin paatunut metsäkauppias. Ja sinä Huhtiala olet valmis tänne jo palkkaväkeä tuottamaan! Otatte liikekannalta koko Sointulan. Missä on aatteemme? Metsäyhtiönäkö me tahdomme kilpailla vanhan maailman kanssa? Kiroilemaan ja syljeskelemäänkö me olemme tänne paenneet? Ei, vaan veljeyden tietä maailmalle raivaamaan. Ei, miehet, lehti suurennetaan, minä en niinkään vain jätä asiaani.

ALPERTI: Se nährähän.

JOHANNES katsoo hämmästyneenä Alpertiin.

HYVÄRINEN (tulee tyytyväisenä, avonaista kirjettä heilutellen, huomaa jännittyneen tilanteen, päätään pudistaen, huolestuneena itsekseen): Aih, aih, aih, aih… (Pistää kirjeen povitaskuunsa).

ALPERTI (Hyväriselle): Puhu hänelle asia, niinkuin lupasit. (Menee)

TYTÖT ja POJAT (tullen Hyvärisen jäljestä): Milloinkas lauletaan?

HUHTIALA pistää piipun taskuunsa ja kulkee rauhallisena ulos.

JYRKI yhtyy häneen ja menee.

MIEHET seuraavat heitä yksitellen.

HYVÄRINEN (vastaten kysymykseen): Ei nyt, ei nyt. Lauletaan illemmalla. Tuntuukin se laulunne sietävän vielä silitystä. Harjoitelkaapa hiljaa kisakentällä. (Kun tytöt nyrpistyvät): No entä karttusille? (On lyövinään karttua): "Karttu on kotona, oma nimi kirjassa"?

TYTÖT ja POJAT (elpyvät): Ruvetaanpas karttusille! Ruvetaan! (Juoksevat pois)

HYVÄRINEN: seisoo keskellä tupaa nolona vaikean tehtävänsä edessä.

JOHANNES (väsähtäneenä ja mietteissään istuen vasemmalla penkillä): Muistatko sinä Hyvärinen, kun me riutuvina ja janoisina vaelsimme tänne jylhän vuoriston poikki? — Ta miehet kantoivat paareilla Leenaa, synnytyskuumeisena? — Ei ollut joukossamme lääkäriä, ei auttajaa. — Silloin minä, viime hetkessä, kokosin kaikki voimani — ja puukolla avasin hänen rintapaiseensa. — Muistatko? — Se oli elämäni raskain tehtävä. Se onnistui. Hän elää. Mutta nyt on vielä paljoa vaikeampi leikkaus tehtävä. — (Kun Hyvärinen vaikenee): Mikä sinun on?

HYVÄRINEN: Mooses vei Israelin lapset Ekyptin orjuutesta erämaan halki luvattuun maahan. Se oli hänen Sointulansa. Ja hän toi kansan perille, niinkuin sinäkin toit meiät. Mutta Siinain vuorella hän antoi lain heitän syämmiinsä: Ei sinun pitä himoitseman lähimmäises emäntää.

JOHANNES (värähtää satutettuna, nousee, itsekseen): Sinäkin, Brutus!

HYVÄRINEN: Mitä?

JOHANNES: Olipa vain muuan kuningas, jonka rintaan hänen lähin ystävänsä — puoluesyistä — pisti tikarin. Kuoleva kuningas sanoi: Sinäkin, ystäväni!

HYVÄRINEN: Pistipä se tai oli pistämättä. Mutta sinä et ole meille tässä kohin lakia antanut. Sano mikä on Sointulan laki avioasioissa, niin me seuraamme sitä kaikki. Sinä olet johtajamme, jonka on täytettävä laki omasta kohastansa ja sanottava meille.

JOHANNES: Kun hetki on tullut, olen sen sanova.

HYVÄRINEN: Me odotamme, me olemme sitä lakia kipeästi kaivanneet, eikä sen ilmaiseminen enää salli viivytystä.

JOHANNES (heltyen): Hyvärinen, oletko sinä koskaan rakastanut naista syvästi, vastustamattomasti, taivaat ja maat unohtaen?

HYVÄRINEN: Sitä kysy minun lapsiltani.

JOHANNES: Hyvärinen, minä tiedän, että jos sen lain täytän ja teille ilmaisen, mutta liian aikaiseen, voi kaikki täällä mennä nurin. Sillä sen lain varassa Sointulamme on seisova tai kaatuva.

HYVÄRINEN: Jos kaatuu, niin kaatuu, mutta laki meillä olla pitää. Puhun toverien puolesta.

JOHANNES (hetken kuluttua, päättävästi): Hyvä. Sanon sen teille, ehkä jo ennen auringon laskua. Mutta sitä ennen pyydä Aili tulemaan tänne ja antakaa meidän olla hetki kahden kesken.

HYVÄRINEN: Me olemme sinulle hyvin, hyvin kiitolliset, kutsun miehet kokoon. (Menee)

JOHANNES on hyvin mietteissään, milloin synkistyen, milloin elpyen hymyyn. Nostaa matkalaukkunsa pöydälle, aukaisee sen, katselee pienen kotelon sisällystä, sulkee laukun, aukaisee jälleen, vetää puoleksi esille jotakin punervaa vaatetta, ja jälleen sulkee, vie laukun ovensuuhun ja asettaa päällystakkinsa ja hattunsa sen päälle. Menee tukkaansa haraillen, ikäänkuin voimia kooten vasemmalle ja lysähtää penkille.

AILI nousee kuulumuttomasti, mutta nopeasti portaille, katsahtaa arasti taaksensa, tulee kynnykselle, kirkastuu, sitten vauhtiansa hiljentäen lähestyy Johannesta, kädet sydämen kohdalle yhdistäen ja ikäänkuin pelokkaasti kysyen.

JOHANNES (huomaa Ailin, kavahtaa pystyyn): Vihdoinkin, vihdoinkin, Aili! (Ottaa molemmin käsin Ailin käsistä, jotka tämä on nostanut sydämensä kohdalle).

AILI katsahtaa taaksensa.

JOHANNES: Sinä välttelet minua.

AILI: En … en…

JOHANNES: Tämän kauniin kukan sain laivasillalla Aililta, mutta — Helmin käden kautta. Ei Ailia missään. Ei täälläkään. Sinä minun päivänpaisteeni! Kun sinut näen, kaikki jälleen on hyvin. Minä rakastan sinua pelotta ja ehdoitta.

AILI: Jospa sinä tietäisit mitä täällä tapahtuu.

JOHANNES: Olen kauan sitten huomannut. Tänään näin itse.

AILI: Hän on tullut niin julmaksi minulle.

JOHANNES: Ja siksi sinä kartat minua, Aili rukka.

AILI: Menisin vaikka mereen, ennenkuin näkisin, että Sointula hajoo minun tähteni.

JOHANNES: Nyt on täällä tehtävä viimeinen, ratkaiseva leikkaus. Aili, anna minulle siihen voimat!

AILI: Mikä leikkaus? Aiotko jonkun erottaa?

JOHANNES: Ennen kaikkea aion erottaa itsestäni viimeisetkin jätteet vanhan maailman ennakkoluuloista, ja sitä odotan sinultakin.

AILI (ihmeissään): Odotat minulta? Mitä?

JOHANNES: Sinunkin on päästävä siitä taikauskosta, että mitkään ihmisten määräämät siteet muka ovat rakkauttamme ylempänä.

AILI katselee pelokkaasti perälle, aikoo panna oven kiinni.

JOHANNES: Anna vaan oven olla auki. Se se juuri on pääasia tässä. — Kuinka sinä sentään pelkäät häntä!

AILI: Olenhan hänen vihitty vaimonsa.

JOHANNES: "Vihitty vaimonsa", siinäpä se! "Vihitty"!

AILI: Hän, vaikka on karu pinnalta ja minulle julma, rakastaa minua. Et voi aavistaa mitä seuraisi, jos…

JOHANNES: Jos sinä vapautuisit hänestä? Olisihan se onnettomuutta hänelle. Mutta semmoinen on onnettoman rakkauden kohtalo kaikkialla, ei vain Sointulassa. Sille ei voi mitään, Aili.

AILI: Sinä et tunne häntä, hän voi olla pelottava.

JOHANNES: Ja sinä — et rakasta minua.

AILI: Juho!

JOHANNES: Rakkaus on arvossa suurin, ainoa, mutta sinun pelkosi on suurempi rakkauttasi. En usko toisarvoiseen rakkauteen.

AILI (ikäänkuin herättäen Johannesta): Mutta Sointula, Sointula hajoo!

JOHANNES: Jos Sointula pysyy koossa vain mikäli täällä noudatetaan Mooseksen aviolakeja, niin — hajotkoon. Ei, Aili. Polvilleen Luonnon Kaikkivallan eteen pitäisi rakastavaisten mennä, kiittäen suuresta lahjasta, joka heille on armossa suotu, ja hurskaassa kiitollisuudessa, pelottomasti, avoimesti, laajakantoisesti, ehdoitta tunnustaa rakkautensa yksinmäärääväksi laiksi. Se laki on meidän nyt täytettävä ja Sointulalle julistettava, seiskoon Sointula tai kaatukoon!

AILI: Minä olen vaan tämmöinen pieni ihmisraukka, joka ei mitään ymmärrä.

JOHANNES (heltyneellä äänellä): Koeta siis olla tällä hetkellä ajattelematta Sointulaa, äläkä ajattele pelkoasi tai mitä ihmiset sanovat. Sano vain tässä minulle, tässä kahden kesken, rakastatko sinä minua?

AILI: Sen sinä tiedät.

JOHANNES: Mutta mistä sinä itse sen tiedät?

AILI: Etten tietäisi!

JOHANNES: Mutta mistä, mistä sen tiedät?

AILI: No, siitä — siitäkin että aina ajattelen sinua.

JOHANNES: Ja mistä vielä?

AILI: Siitä — siitä että tulen aina niin iloiseksi, kun ajattelen sinua. Eilenkin, kun odotin sinua, syleilin — hullu — rannan koivuja…

JOHANNES: Niin, niin!

AILI: Ja kukat, vaikka hyvin tiedän, että tuuli heitä huojuttaa, minulle vain puhuvat: "Niin, niin!"

JOHANNES: Voi Pyhä Luonto!

AILI: Kuinka en minä sitä tietäisi. Kaikki puhuu sinusta, aallotkin, ja maa ja taivas…

JOHANNES: Aili! (Syleilee ja suutelee häntä).

AILI: Juho! Juho! (Silmät ummessa unohtautuu hänen syliinsä).

MIEHET nousevat Hyvärisen johdolla portaille.

VAIMOJA lukuisasti miesten selkien takana, uteliaina.

Kaikki pysähtyvät.

JOHANNES: Meidän on Sointula!

AILI (kavahtaa unhotuksesta, kauhulla): Sointula! (Näkee Jyrkin, kirkaisee).

VAIMOJEN ÄÄNIÄ "Herra siunatkoon!" — "Jesta varjelkoon!"

MIEHET katsovat maahan.

JOHANNES (hyökkää ovelle, huutaa): Rakkaus on Sointulassa vapaa!

AILI: Herra Jumala mitä sinä teet!

JOHANNES: Vapaa!

AILI: Voi minua poloista! (Sortuu).

JOHANNES: Vapaa!

JYRKI (tullen tupaan muiden edellä, teennäisen sävyisesti): Niin, niin, Sointulassa vallitsee "vapaarakkaus". Näkee sen huutamattakin. (Ailille): Mene kotiis.

VAIMOT leviävät tupaan.

AILI tekee pari askelta ovelle päin, pää painuksissa.

JOHANNES: Nyt, Aili, rohkaise mielesi! Pää pystyyn!

AILI (moittivasti, särkyneesti): Juho, Juho!

JYRKI (hillittömästi): Mene kotiisi ja lukitse ovi, sanon minä!

AILI (säpsähtäen): Menenhän, menenhän minä. (Menee).

JOHANNES (katsoo hänen jälkeensä): Mennyt.

ALPERTI: Niin tekee mies.

HYVÄRINEN: Ei Sointulan mies.

JYRKI (raivokkaasti): Aioit ajaa ulos minut!

JOHANNES: Rauhoitu, Jyrki. Olen joutunut tappiolle, tunnustan. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja — teille muillekin. Ole hänelle sääliväinen. Hän rakastaa sinua. Tuo äskeinen se olkoon vain meidän jäähyväissuudelmamme. Palaan kotimaahani. Siirrän sinne lehteni. Siellä on ankarat ajat ja minua siellä tarvitaan ehkä paremmin kuin täällä. (Ottaa päällystakkiansa käsivarrelle, matkalaukun käteensä): Terveiseni kaikille, jotka eivät ole läsnä. Jääkää hyvästi. (Panee hatun päähänsä, menee).

Äänettömyys, liikkumattomuus.

HUHTIALA: Meni se. Sinne meni. Ja kunniaportista.

Vaimojen kesken alkaa levoton supatus.

1:NEN VAIMO: Eikö miehistä kukaan mene saattamaan?

ÄÄNIÄ VAIMOJEN JOUKOSTA: "Pitäisi toki mennä".

HYVÄRINEN: Minä menen. (Menee kiiruusti).

VAIMOJEN KESKEN: Ehkä vielä leppyykin. — Ei lepy. — Meni se varmasti.

ALPERTI: Ja jollei olisi mennyt, olisi ajettu.

Äänettömyys.

1:NEN VAIMO: Sanasi olivat kovat.

JYRKI: Kovat, mutta oikeat. (Menee).

ALPERTI (reippaasti miehille, jotka seista jurottavat mietteissään): Nyt poiat, huomenaamusta mettähän!

MIEHET elpyvät.

HUHTIALA: Kynnöt on kesken.

ALPERTI: Huomenaamuna neljältä keksit käteen, poiat. Tukinuittoon!

MIEHET: Hei, pojat, tukinuittoon! (Menevät riemuiten Alpertin ohitse, joka menee viimeiseksi).

HUHTIALA: Varroppas, Alperti, varro! — Ei kuultelekkaan, perhana!

1:NEN VAIMO: Mikä nyt Huhtialalle neuvoksi, kun kynnöt ja sonnanvetokin ovat kesken?

Muut vaimot huolissaan toistelevat kysymystä Huhtialalle.

HUHTIALA (pannen piippuunsa ja poistuessaan): Jos näin alkaa mennä, ovat maat jaettavat, ei muuta.

VAIMOT ymmällä, katselevat äänettöminä toisiinsa, istuutuvat seuraavan kuluessa mikä minnekin.

1:NEN VAIMO (selitykseksi): Kukin näät saa pitää omansa.

2:NEN VAIMO (hetken kuluttua): Niin, joka on talonsa myynyt ja tähän rahansa pannut.

3:S VAIMO: Entäpä työnsä ja häviönsä. Kuka ne mittaa?

MUUT VAIMOT (alakuloisina): Kuka ne mittaa!

4:S VAIMO: Riita tästä syntyy.

HYVÄRINEN tulee, voi vaivoin peittää masennustansa, jota tahtoisi salata, istuu muka lehteä lukemaan.

VAIMOT seuraavat äänettöminä Hyvärisen eleitä.

Kuuluu lehmänkellojen kilinää. Auringonlasku heittää punervan hohteensa maisemaan, portaille ja osaksi tupaan.

6:S VAIMO (nousee huokaisten): Täytyy tästä joutua lypsylle. (Portailta mennessään): Se Punikki, se Heluna, se lehmäin se-ee…

1:NEN VAIMO: Eipä leppynytkään.

HYVÄRINEN: Huomenna lähtee. Sulkeutui huoneeseensa.

VAIMOT huokaavat raskaasti.

HYVÄRINEN (koettaen kohottaa mielialaa): Mitäs te nyt noin? — Ja minulle kun tuli postissa hyvä sanoma. Saan viho viimeinnii vaimoni ja lapseni tänne. Talomme on myyty. Rahat tulossa.

VAIMOT antautuvat puoleksi leikillään Hyvärisen teennäiseen hyvätuulisuuteen.

1:NEN VAIMO: No nyt vasta Hyvärinen iloon ehti.

HYVÄRINEN: Mutta näitä rahoja ei annetakkaan Alpertille. eheei!

2:NEN VAIMO Kukas tässä nyt johtajaksi tehdään?

HYVÄRINEN: Hoitakoon Alperti saha-asiat, Huhtiala viljelyksiä ja Jyrki yli kaiken laskuja ja kauppojamme.

3:S VAIMO: Ja valitaanpa me tämä Hyvärinen erikseen akkaväen johtajaksi.

HYVÄRINEN: Ka eikö siinä olekin johtamista? Aina kuivat puut, aina sytykkeitä, entäpä kun laitetaan vielä kellarit kuntoon, ja kiulut ja saavit ja lihatiinut…

VAIMOT vuoroin nauravat vuoroin huokaavat.

4:S VAIMO Onkin tässä saatu lihoja perunakuopissa säilyttää.

Sointulalaulu kuuluu kaukaa sekakuorossa laulettuna.

HYVÄRINEN: Kellarit, kellarit, kivikellarit oikein, ja kivinavetatkin aikaa myöten. (Tulee totiseksi).

5:S VAIMO: On siinä Hyväriselle paraiksi puuhaa.

VÄINÖ ja EEVA juoksevat iloisina portaille.

Vaimojen iloisuus lakkaa äkkiä. He muistavat todellisuuden, huokaavat.

VÄINÖ (ovella, ihmetellen vaimojen synkistymistä ja erehtyen sen syystä): No mitäs te, — tulimme juuri sanomaan että sovinnossa me jo ollaan. Ei meidän tähden…

2:NEN VAIMO: Sovinnossa, sovinnossa kyllä te, mutta…

HYVÄRINEN (kättänsä nostaen, matalalla äänellä): Hiljaa, hiljaa… Ei lapsille.

EEVA (kallistaa päänsä Väinön olalle, hiljaa, hempeästi)' Sovinnossahan me ollaan.

He kääntyvät ja menevät kaulatuksin, laulun tahdissa ja portailta alas mennessä yhtyvät siihen duettona. Heidän laulunsa etenee.

1:NEN VAIMO: Mennyttä, mennyttä on Sointulamme, minä luulen. (Heltyy hiljaa itkemään).

HYVÄRINEN: Älkää nyt rakkaat sisaret, kyllä tästä vielä… Kun lännessä rusko sammuu, iässä jo nousu kumottaa. Se on vaan tuo laulu … sitä kun ei taho kestää … itkeä minun täytyy. (Itkee).

VAIMOT nostavat kätensä silmilleen.