SISÄLLYS:

I. Anna Marja. II. Vanhoja papereita. III. Hampuria. IV. Juudaksen epistola. V. Havukkavuoren ukko. VI. Laskiainen kirkkotarhassa. VII. Kosinta. VIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko. IX. Saaren uusi puoti. X. Ylös herraa vastaan tuuliin. XI. "Anna-Marjan" tuho. XII. Hullu-Juoseppi. XIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko. XIV. Jauhokuli rannalla. XV. Piki-Juosepin loppu.

I luku.

SUMUKELLO.

Laivan nimi ei alunperin ollut "Silkkilaiva", vaan Anna Marja.

Vasta kuoltuaan sai se nimen "Silkkilaiva".

Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. — "Turskalaiva", "Talilaiva", "Vaskilaiva", "Nahkalaiva" ja monet muut ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.

Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä, sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.

Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä kutsuttaisiin omilla nimillään!

Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!

"Silkkilaiva" on niistä pahin.

Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.

Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.

Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on vartiovuoro, sumukelloa.

Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa lähestyvät.

Mutta "Silkkilaivan" perämies viis välittää säännöistä — tahallaan se soittaa väärin tai ei soita ensinkään.

Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin sumukellon piiriin!

Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa kuulua airon kolketta ja "Silkkilaivan" perämies sieltä maihin soutaa ja kysyy soittajalta: "Miksi sinä sumukelloa soitat?"

Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!

Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!

Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua vanhemmat.

* * * * *

Oli pimeä syysyö.

Kello lähenteli kahtatoista.

Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.

Heikko tuuli puhalteli lännestä.

Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.

Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.

Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.

Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.

Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin tuulensuojaisella puolella.

Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.

Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja kantavampi ääni kuin siinä.

Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna — öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut — tapulin vieressä.

Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.

Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas vyöryvää kumeaa lyöntiä.

Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla, sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.

Syys oli jo pitkällä.

Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.

Ilma oli kostea ja kolea.

Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.

Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.

Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.

Hän ei ajatellut mitään — ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.

Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä hartioihinsa tai tupakoi.

Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, veti Penna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.

Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan kerran — pari — kolme.

Kello soi itsekseen hyristen.

Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.

Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.

Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se suoraan selältä.

Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.

Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.

Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi, että airojen kolke kuuluu yhä.

Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi olla jo soutajaa kauempana.

Se soutaa jo kuivalla maalla!!

Se soutaa jo ihka tapulin juurella — kolke kuuluu tapulissa tai sen jalkakivissä!

— Hoi!, huusi Penna.

— Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.

Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee vain peljännyt.

Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: "Hei!" ja soutaja vastasi samalla tavalla: "Hei!"

— Kuka sinä olet? huusi Penna.

— Olenpahan vaan… Miksi sinä kelloa soitat?

— Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle…

— Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja laivoineni upposin. Minä olen sen "Silkkilaivan" perämies ja tahdon tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat…

Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on tavallista vikkelämmin pois jouduttava.

Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille, mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."

Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua lähteä vahtiin.

Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte, jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan. Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä menettäneenä ikiajoiksi. — —

Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.

Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.

Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.

Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.

Kello löi kaksitoista.

— Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi vartiovanhin.

— Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä tälle loistolle enää tule.

Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.

Toiset panivat tupakaksi.

Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea — ja totta puhuen sitä Penna yrittikin — kun Anttu palasi.

Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään astui loistonpäällikkö — eikä "Silkkilaivan" perämies, niinkuin miehet ensin luulivat.

Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra, jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.

— Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi hän tupaan tultuaan.

— "Silkkilaivan" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon, eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.

— Höö — vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään mennyt…

— Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja — ja vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin — antavat kellon olla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.

Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:

— Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan kuuntelemaan kun minä soitan "Silkkilaivalle"!

Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.

Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä jotain laulua, jolloin joku sanoi: "Nyt se pelkää, koska laulaa." — Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä — jotain marssia se vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä mitään.

Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.

Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä yönä ketään vahtiin.

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa lukkoon, kumahti sumukello.

Kumahti kerran.

Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.

Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni. Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.

Se oli kamala yö.

Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.

Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän nähden.

Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt etteikö se olisi "Silkkilaivan" perämies.

Koko yön se soitti, herkeämättä.

Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.

Kello ei soinut vaan se ulvoi.

Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin tuntiennäyttäjä muulloin.

Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat, koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän, hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.

Se oli vasta soittoa!

Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.

Kukaan ei rohjennut käydä maata.

Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.

Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänellä Uutta testamenttia.

Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata, ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.

Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!

Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.

Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.

"Silkkilaivan" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki, olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä kummitusjuttu.

Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että kellon se oli käynyt rikki soittamassa.

Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.

Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.

Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.

He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että se ulottui aina vahtituvalle asti.

Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia meni kahdeksaan lyöntiin.

Niin, niin! Totta se on!

Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului tuskin puolen kilometrin päähän!

Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.

Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina, kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.

Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa. Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa ja neljä neljättä.

II luku.

VANHOJA PAPEREITA.

Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.

Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla. Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.

Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.

Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään. Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.

Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä, että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan ankkurissa sataman edessä.

Sameli oli nimittäin kauppias.

Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet, vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.

Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä laskea että kirjoittaa — rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin päätteli Sameli.

Sameli istui puotikamarissaan.

Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi "Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä ja viimeisenä — aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen, olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja kreditlehtiä.

Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä ensin hetkiseksi — ja tällä kertaa pitkäksi aikaa — noihin ensi lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin tiedottomaksi rukoukseksi.

Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.

Hänen suurta voimaansa.

Hänen viisauttaan.

Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.

Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja, josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat tuulessa.

Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.

No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina — noin kymmenenä viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän maailman surkeudesta."

Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon mietelmän ja aakkoset.

Siitä on siis kymmenen vuotta!

Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta rantahiekassa!

Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken, joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa kirjoitustaitoa.

Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.

Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä. Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja keskeytti — antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan housunkauluksen alla ja katseli.

Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.

Sameli perässä.

Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:

— Sameli, paljonko kello on.

— Kohta viisi.

— Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?

— Miksen minä näe — näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.

— Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä. Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.

Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen, ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa hyvänsä!

Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä — niin — paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan — ylin numero siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!

Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä seinähirressä.

Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille. Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:

Kuunari "Aina".

Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi markkaa.

Kredit-puolella näkyivät kuunari "Ainan" tulot.

Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.

Sitten seurasi kuunari "Lintu".

Sitten priki "Rakkaus".

Se purjehtii vieläkin.

Sitten kuunari "Anna-Marja", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut, että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.

Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.

Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon valmistamalle, hän pani nimeksi "Anna-Marja".

"Anna-Marja" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä Samelin rikkautta enemmän kuin "Aina", "Lintu" ja "Rakkaus" yhteensä. Varsinkin "Lintu" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten virolaisille polkuhinnasta.

Toista oli "Anna-Marja!"

Ostajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta oli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: "Ennenhän minä myyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun 'Anna-Marjasta'. Ei sitä rahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin 'Anna-Marjan'!"

Niihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen tietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä rakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.

Saaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä aikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli paljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: "Ei tämä hyvä isäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista kauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa talvilepoon asettuneena!"

Vanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi koholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin, joka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten asioita!!

Siellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten aikojen ihmiset!

Hän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten tavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.

Numerot ja merkinnät kirjassa kuunari "Ainan" ajoilta ovat nyt hänelle yhtä selviä kuin "Anna-Marjan" kuluneen kesän purjehdukset, jotka hän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa sanelematkin.

Syksy on jo pitkällä.

Purjehduskausi on lopussa.

Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on kerääntynyt hänen kaappiinsa.

Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.

Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.

Niin niin…

Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman elämänsä?

Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli yhtä tyhjä.

Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta hailiverkostaan puhuessaan, että "joka sillä tavalla verkkonsa tai purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä".

Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: "Tästä meidän Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!" ja että "Kun minusta aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät ne sitä tietään!"

Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi isä-vainajansa huolen alaisena.

Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä täytenä paistaa.

Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä mukana "Anna-Marjassa" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta "Anna-Marjan" päämiehenä.

Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.

Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja säntillisesti — omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta siinä hän pettyi surkeasti. "Anna-Marjan" kannella ei ole riehunut koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan. Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.

Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella puolen maapalloa.

Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!

Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!

Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi edes vaikenevan hyväksymisen!

Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: "Tuollako tavalla mies on seilannut koko matkan?!"

Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: "Ethän sinä miesparka taida osata vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!"

Päällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi vallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä ennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen pään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.

Sameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli merelle. Hän miltei itki.

Koko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä hän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti kääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian höllällä tai väärässä paikassa.

Ukon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset kuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan isostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: "Niin on laiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet koko kesän sontaa pelloilleen!"

Sitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen päivän sisältä ja ulkoa.

Kyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen isällään oli.

Hän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja laivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut ulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja alkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli ulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan kannelle, sanoi isävainaja: "Niin — olisihan tässä meidänkin veneessä päässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on, mutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule matkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset." — Mies meni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä vettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen aikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa, jossa sylki oli ollut.

Niin!

Sellainen oli isä!

Samelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi päiviksi.

Setä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.

Se oli isä-vainajan viimeinen talvi.

Oli joulujen väliviikot.

Setä istui iltaa isä-vainajan luona.

Isä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia hokien tapansa mukaan: "Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa, eikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki joutuu sen hoitoon!" johon setä-vainaja oli painavasti sanonut: "Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen kaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin sinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta on sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan olla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen vallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin ennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle." — Isä-vainajakin oli silloin hymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä, johon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä kulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja sanellut: "Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut mies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo, hitainen ja saamaton — ei siitä miestä tule, älä luulekaan!"

Sameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi pieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä naksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli kellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi nyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen: "Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin", kun hänestä tuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja pudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan ja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan, ikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut ympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.

Hän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.

— Iltaa Sameli.

— Iltaa, iltaa.

— Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.

— Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja…

— Mikä täti?

— Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.

— Hele-täti?

— Niin niin. Entä sitte?

— Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain — jonkunhan täällä on emäntänä oltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on tanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.

— En viitsi lähteä.

— Et viitsi!?

— Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan "Anna-Marjaa" talviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita, ennenkuin korjaa ne pois.

— Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain "Anna-Marja" ja "Anna-Marja"! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja iankaikkinen "Anna-Marja"! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako sitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä palveltava! —

Sameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun liekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti Samelia olkapäästä ja sanoi:

— Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi "Anna-Marja"! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkin Anna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin — älä sitä pelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!

— Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?

— Onhan siellä — kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina, ja…

— Entä onko Anttilan Leena?

— On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja Tommilan Liisa ja…

— Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?

— Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun "Anna-Marjasi" purjeisiin!

— Kuka sitä tanssittaa?

— Kuka ennättää. Minä enimmäkseen — ei se kaikille menekään. Ylpeä kuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.

— Mitä minä siellä. — Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.

— Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri. Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään. — No — avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun päälle että: "Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla", niinkuin pappi sanoi ennen rippikoulussa, jos muistat. — Ja eikä minulla ole aikaa sinua enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.

Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa jälleen ja otti kynän käteensä.

Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:

— Jaaha! — Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä — teiskailija — sinusta — on tullut — kuin isäsi. — Höö — muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten: "Herra tulee!", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!

Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.

— Älähän mene! Minä tulen!

Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja seurasi Piki-Juoseppia.

Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.

Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon. Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian luki mielikohtaansa Raamatusta: "— — ettäs kuulit emändäs ääntä —— ööö-ööö — ettäs kuulit — — öö — — Ja Aadamille sanoi hän: ettäs kuulit emändäs ääntä — — ja söit — — kirottu olkoon — —". Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet. — — "Niin näes", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä Ristian nuoremmille, "Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä — tuot' noin — oli ollut kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne, sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!"

Kujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia tyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.

Koirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan ja ulvomisellaan.

Jossain paukahti pistooli.

Tanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja ampui toisenkin.

Tuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.

Melkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes sata metriä korkeat vuoret.

Kylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä — satama oli viimemainitulla suunnalla.

Sameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis kylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen kohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa, jossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan ja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen kattojen yli.

Siinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat kävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin kuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän, kädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat ja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi Piki-Juosepille, kumppanilleen:

— Jumal'auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin — —

— No mitä sitte!

— Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!

— No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla on puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä muut…

— Sinä olet kateellinen…

— Jos olenkin, niin on syytäkin!

— Minä en kärsi kateellisia — etenkin entisissä hyvissä ystävissäni. Sinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut "Anna Marjan" päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenut merimies.

— Sinun palvelukseesi?

— Niin.

— Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi rikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja viritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka imi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui. Ensin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte kultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat ja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle. Sellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.

— No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen rikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon herroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.

— Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.

— No!

— Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.

— Oman jaalan!

— Niin.

— Paljollako sinä sen saisit?

— Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä ja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta kolme.

— Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään velkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?

— Selvä, selvä, — Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä ensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos niin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte olisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit saanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.

Sameli nauroi.

— Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et olekaan saanut kokea sitä mitä minä.

— Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan naapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen — paremmin.

— Ei se luionnut ole vieläkään.

— Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin kylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos huomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan "Anna-Marjasta" purjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä jaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan ja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa panee.

Piki-Juoseppi yritti puhua.

— Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin takin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä sinulla on vielä sanottavaa. — Niin — ja kun minä kerran annan rahat, niin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan hyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava eteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?

— No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.

— Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän sitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet aluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja köyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. "Täytyy katsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa", sanoi isä-vainaja. Sinä olet alkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei kukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi liikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin kauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä hommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia tyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala suo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta kuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin viimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä muillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa ilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani lähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan tekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä mitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.

— Joka kolmas reisu koroista?

— Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät sinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla tavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. — No, mitäs tuumaat?

— Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!

— Se on sinun asiasi.

— Sinä olet — sanon sen niin että kuulet — susi!

— Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.

— Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki isä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja seilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti jaalan syksyllä huutokaupalla!

— Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan! Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava — katso eteesi sinä paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan. Minä en myös pakota sinua mihinkään — etkä liioin voi sinä pakottaa minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja, tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme, lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä — jos minä mikään herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin me molemmat yhteensä — joka onkin varma kuin tyhjä — mitä isiemme silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen kirjan etukanteen että: "Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!

— Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!

— Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen markan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen toisen laivan ja niin edespäin.

— Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla…

— Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on yhden jaalan hinta, ellei enemmän.

— Rahoja naimaan!

— Minä en käske enkä kiellä.

— Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.

— Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa! Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia. Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.

— Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.

— Pahempi se on.

— Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen. Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.

— Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.

— Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen — susi — noin nuorella iällä!

— Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi enkä täksi.

— Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät sudet kuolisi nälkään…

— Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. — Kas kas kuinka kirkas kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.

— Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan…

— Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla — katsomaan. Kaikkeen sitä pitää lähteäkin — hulluttelemaan — täys'ikäisen miehen.

— Täys'ikäisen — venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät kävelemään tanssitaloa kohti.

III luku.

HAMPURIA.

Kisatupa oli vanha ja iso — ainakin neljä syltä nurkkien väliä.

Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat — ja ovat vielä tänäänkin — kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon, karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön permannot.

Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.

Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen, mätäni ja raunioitui — pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat, mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi. Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. — Niin — olihan unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli, että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan, sinertävän ja kellertävän sekoituksin.

Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika, Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä, tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään, oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi — nimittäin niiden harvojen, jotka kirjoitusta osasivat lukea — eihän niitä koko saarella juuri muita ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa." — Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan, vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa, oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"

Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat kaukovesillä.

"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?", sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.

"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!" sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat, toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku: "Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole ollutkaan — eikä tule olemaan!"

* * * * *

Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.

Tupa oli lämmin.

Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.

Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.

Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja Piki-Juosepin astuessa sisään.

Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella jonkun virityssoinnun.

Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat seisoivat.

Oli väliaika.

Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi upporikas.

Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime aikoina seuranneet.

Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.

Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:

— Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!

— Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja lisäsi: — Tämä Sameli seilaa itätuulta!

Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka inhosta ja saneli:

— Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen hautajaisissa!

Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku kysyi:

— Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?

— Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa meillä oli laivassa kokki — älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole, vaikka sinua Kokiksi kutsutaan — musta kuin neekeri, sillä neekeripä hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti. Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä siinä tirskuko, kuin mitkäkin — västäräkit.

— Ole nyt!

— Narraa meitä!!

— Vaipa tämä nyt osais narrata!!

— Niin, en minä teitä narraa. — Ja sitte seuraavana aamuna nousi musta aurinko taivaalle…

— Musta aurinko — ole nyt!

— Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.

— Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.

— Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka kantilta.

Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:

— Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon. Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!

— Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!

— On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.

Tytöt nauroivat.

— Älkää naurako, sanon minä!

Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin pappi kinkereillä.

— Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä kolme aurinkoa — yhden kerrallaan — ja tässä tuvassa on vähän monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla, nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja laskee itään…

— Ooo!

— Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu mustaksi — taivas — ilma — pilvet — ihmiset — laiva — purjeet — tähdet — kuu —

— No mitenkä siinä voi hengittää?!…

— Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.

— Se on sitte vain tavallinen yö.

— Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta. Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa, pikimustaa. — Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. — Näkee, näkee! Näkeehän sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla — niinkuin välistä täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu — ja — ja — silloin on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että aurinko nurjalta puoleltaan.

— Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!

Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava poikajoukko.

Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja alkoi puhua kuolemastaan.

Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.

Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää…"

Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet, vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää nurjalta puolelta!"

Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:

— Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää… Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä. Ei sitä saa haudata maahan — kirkkomaahan — tai muuhun maahan. Se pitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!

— Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin herättäen häntä — älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!

— En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä minä sanon sinulle!

— No!?

— Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva! Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet. Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet, nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi: "Antaa mennä!" — jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä. Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!

— Lupaan, lupaan!

— Lupaatko sinä?!

— Lupaan, lupaan!

— Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!

— Johan minä olen sanonut että lupaan…

— No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. — — Ei! Kuulehan vielä!

— No?

— Sinulla on "Anna-Marja"?

— On, on…

— Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. — Ota sinä se myös!

Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.

— Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!

— Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.

— Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan teille hampuria ja sen päälle en mitään!

Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen — tai oikeastaan vasemmalle käsivarrelleen, joka nojasi polveen — ja alkoi soittaa hampuria. Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!

Tanssijat alkoivat järjestäytyä.

Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman määräämänä pariksi.

Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän silmäyksen.

Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.

Pian oli tanssi täydessä käynnissä.

Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.

Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.

Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.

Hän nousi seisoalleen.

Viulu nousi leuan alle.

Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.

Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.

Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.

Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.

Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.

Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia — elettyjä merimiestansseja ja kauniita tyttöjä — siellä ja täällä.

Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.

Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä permantoa — muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.

* * * * *

Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkin Anna-Marja vierellään.

He kävelivät käsitysten.

He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.

Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.

Jossain haukkui koira.

Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.

Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.

Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.

Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.

Hän lauloi:

Sant Tuomaasta hurrikaani lens kuohuissa Atlannin. Se turmaa laivan vaani — söi meiltä jo mesaanin. — Ohoi, ohoi, ohoi!

Viiskymmentä kynttä raastoi mersseiliä kokoon päin. "Ohoi!" — se nuorin haastoi — alas vierisi syrjittäin. — Ohoi, ohoi, ohoi!

IV luku.

JUUDAKSEN EPISTOLA.

Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen epistolaksi".

Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä kertaa kirjoita — hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään kirjoitettavaa — tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.

Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä, jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:

RALL VO

Viivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä kaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis poikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli lukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle mitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä johtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa olivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin paksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei käyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia — mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden sivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän, hiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu purjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli pirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan lehteä, ja kanteen oli merkitty:

JUUDAKSEN EPISTOLA XXI LUKU

Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.

Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta merimiesarkussaan.

Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä rahatkin.

Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma, tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain yksitoista sanaa:

"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa. Vita-Martille puolikko ohria velkaa."

Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä. Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi. Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on suorittamatta mikä ei.

Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:

"Vuonna 1836:

Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.

Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty silakoita velkaa Eskon Mihkelille."

ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:

"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."

Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät — jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä, millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja vahvemmalta.

Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia, niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.

Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!

Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin, kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä maahan, se on juonut sen.

Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun, hankkiakseen muka tarpeita — nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin. Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa — ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut, että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen, jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. — Nyt tänään päätin, että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea! Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän hätyytetä! Vai syrjäinen! No no — odotetaan nyt vain vielä tuleeko sinusta miestä vai ei."

Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista. Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"

Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita niitäkin, joita pidettiin rikkaina!

Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.

Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"

Kuka hänen tietää — eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.

Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti oman muistikirjansa kanteen:

"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."

Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman surkeutta" leikilliseltä kannalta!

Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!

V luku.

HAVUKKAVUOREN UKKO.

Syksy oli jo ohi.

Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.

Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta kolmannen jäävän seisovaksi.

Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja, kajuutan kantta ja kaikkea.

Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.

"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.

Heti sataman suulta alkoi sula meri.

Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.

Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.

Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike kylien välillä maisin — koska niissä oloissa vesitse liikkuminen oli vaikeaa ja mahdotontakin — yli vuorien johtavaa niin kutsuttua ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan, noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina, jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa, joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä Ukko apulaisineen takoo kultaa.

Mikä lätinä ja loiskina!!

Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.

Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.

Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa kokoamassa!

Turha toivo!

Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!

Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma. Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita, vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle hyvänsä siltä väliltä.

Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.

Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan, varsinkaan yksin.

Niin, yksin ei ensinkään.

Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle ihmiselle — toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen Piki-Juosepin jaalan oston.

Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.

Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.

Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.

Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.

— Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot, jotka rahain saantiin sisältyivät.

Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat toisiinsa.

— Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!

— Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja…

— No annahan kuulua.

— Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.

— Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on. Milloin sinä joutaisit.

— Vaikka heti.

— Sitä parempi. Minäkin olen valmis.

— Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi ajaa.

— Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan, niin onhan lunta. Lunta on — älä pelkää, että reen jalas missään kiveen kirahtaa.

— No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla…

— Ajetaan hiljemmin siinä.

Samelilla oli hyvä hevonen.

Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, sillä Sameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!

Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla, jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.

Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.

Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti, varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava Havukkavuoren nokan alus.

Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä vieraiden kantapäitä.

Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!" ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!" ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:

— Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin — he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?

— Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo lumen tulo viimeinkin.

— Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!

— Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.

— Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut metsään.

— Liikaa lunta — he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he! Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea, mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on — he he! Vanha Moos-Ville-vainaja — kadonnut jo minun nuoruudessani — sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" — Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No — mitä minun pitikään sanoa — poltattehan te tupakkaa?

— Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivat Sameli ja Juoseppi.

— No se on hyvä se!

Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.

— Meillä on piiput!

— Sitä parempi — he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?

— Poikamiehinä, poikamiehinä.

— Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla, Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua — he he! — ja kutsun minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää yritä merille?

— Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.

— Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten kanssa että ilman — he he — mutta minä olen aina sanonut, että "vasta sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii sanansa". — Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt. Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma keittää kahvia.

Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.

Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.

Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla. Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä, laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.

Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.

Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:

— Siinä on tavallisen paljo mätää!

— Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin jalalle, ettette onnu — puoleen ja toiseen — vaan kävelette miesten tavalla. — Pahinta on — sanon sen suoraan ja peittelemättä niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä — että mätää on hiukan mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä, mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä, missä ei moitittavaa ole. — No niin — kippis vaan ja terveeksi — Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla, kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan, ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on — ei sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.

— Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi. Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi asti!

Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:

— Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta olkoon vain jaala niinikään teloillaan.

Juoseppi katsoi Sameliin.

Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä toisen polven päälle.

Taas pitkähkö vaitiolo.

Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteli Sameli ja sanoi Juosepille:

— Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.

— He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä juomatta, sanoi Markku nauraen. — Missä se mamma viipyneekin. Johan nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.

Markku meni emäntää kiirehtimään.

Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella kahden kesken.

Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.

Markku palasi.

— Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa — vai tarkkuuttako se lienee — he he — pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua — niin — vot sulle kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat, kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja uusi keulapuomi metsästä — onhan näitä — niin seilataan vanhalla 'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He he — paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!

Emäntä toi kahvit pöytään.

— Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen. — Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella ikäänsähän se naimaankin meni — sieltä toisesta kylästä ja perusti sen kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.

— Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.

— Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.

— He he — nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy. Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen…

— Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.

— Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi — jos sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan. Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella — he he!

— Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoi Juoseppi juonnin ajalla.

— Jaa — haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani "Marketasta"!

— Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?

— Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin, miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja tykö.

— Paljoko sitä pitäisi?…

— No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs sanot kolmannesta osasta?

— Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo yhtä ja toista muutakin…

Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on Sameli: pistää nokkansa joka reikään." — Ääneen sanoi Markku:

— Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No — mitä mietit! Lyö kauppa kiinni!!

Juoseppi katsahti Sameliin.

Sameli sanoi:

— Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske enkä kiellä.

Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.

— Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!

Sameli eroitti kädet ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja sanoi:

— No — lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!

— Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat ryypyt menemään.

Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:

— Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.

— Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan. Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään — hölmö miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat laulavan että:

Viisas niinkuin ruusunnuppu, kaunis niinkuin koulumestar…

He he — ne tytöt osaavat aina laulaa!

Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä. Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis. Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:

— Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi. Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään, niin minä teen!

Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan "Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin, että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti, kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.

Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään. Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään. He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt — katsos Sameli — tirkistelevät ikkunoista!!" —

Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli niittyjä — nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli niin kapea — sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku — että oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.

Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli, nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:

— Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten elämä miksi hyvänsä.

— Mitäs sinä oikein tarkoitat?

— Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin tee!

— Sinä olet humalassa. Älä huuda!

— En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se mieleesi!!

— Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!

— Piki-Juoseppi! — Piki-Juoseppi! — Älä anna käsien valtaa — älä anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!

Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.

Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin, kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.

— Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.

— No?

— Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään siitä ohi.

— Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?

— Niin.

— Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat peitossa.

— Ei se mitään…

— Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja…

— Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä, mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee — kun Havukkavuoren Ukko leipiä paistaa — ymmärrätkö sinä.

— Ole joutavoimatta!

— Ole itse!

— Ei se ole henkeä keitään vienyt.

— Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle tietäjälle — kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua — joka yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle, Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:

Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana, rahapurnun paimenena,

ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan, kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana — ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan. — Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat — yksin tietäjän vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään. Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän hopeaa ja sanoi:

Pysy siellä, kun pysytän! Ole siellä, kun oletan!

ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. — So, Polle! Seisopas vähän!

Sameli pysäytti hevosen kokonaan.

Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten, oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun paisteessa.

Kuului kultavasarain läiske.

— Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.

— Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?

— Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!

— No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!

Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen perästä sitäkin kirkkaammin.

Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.

— No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. — Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.

Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.

Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.

Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.

— Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja heinäkulia.

Se raastoi voimiensa perästä.

Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti, kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella, sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran, löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän kasvojaan.

Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.

Hevonen juoksi tasaista ravia.

Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.

Sameli pysäytti hevosen.

Mies näytti pysähtyneen.

Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se leijaili kuun kirkkaassa valossa.

Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies sieltä oikein tulee.

Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johon Sameli ja Juoseppi vastasivat.

Mies oli Jyrin Tuomas.

Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisi Havukkavuoren Ukon metkuja.

— Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.

— Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.

Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.

Hän jatkoi matkaansa.

Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.

Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla korkea Havukkavuoren seljänne.

Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.

— Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.

— Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.

— Näitkö sinä sen itsensä?!

— No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä Haukkavuoren Ukosta!

— Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!

— Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! —

— Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin, itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.

Sameli veti ohjaksista.

— Soo hevonen! Alas taas ravata!

* * * * *

Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.

Puhalteli lounattuuli.

Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja vetää omille teloille kotirantaan.

Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti, nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja — tärkein seikka kaikesta — mistä luolan suusta se on mennyt sisään.

Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan kuusen oksassa.

Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.

— No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.

— Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. — Ajattele ensin mitä sanot! Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat — kun huomasi ne arvottomiksi — tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi älytään!

Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus Havukkavuoren Ukosta!

VI luku.

LASKIAINEN KIRKKOTARHASSA.

Talvi oli kulunut laskiaiseen.

Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.

Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.

Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja hymyilevine kasvoineen.

Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten kanssa ja illalla rahoja lukiessa — venäläisissä paperirahoissa hän tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin röyhkeä ja lihallinen — se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta parempaa ei löytynyt — eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon näköistä leveää rouvasihmistä.

Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin: Nämä ovat sinun!" —

Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaan jauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäi Sameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteli Anna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysi Anna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.

Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen edes yhden tapauksen, jolloin — jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa — olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla, kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.

Ei ainoaakaan löytynyt!

Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.

— — Esimerkiksi — — keväällä monta vuotta sitte — — verkkorannalla — — hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa odotellessa, — — toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin — — muistatko —. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina mielessäni, enkä nyt vasta…

Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi minua mielestään pois ajaa — eikä tahdokaan sitä tehdä." —

Sameli tahtoi päästä varmuuteen.

Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee — niin, niin — ketä ajattelee.

Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kun Anna-Marjan kanssa kahden joutui.

Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.

Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.

Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.

Näin ei saa jatkua!

Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.

Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!

Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.

Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa — vaikka se olisi sitte itse Piki-Juoseppi!

Niin, niin!

Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.

Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!

Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan jaalalla, jonka hänelle ostin.

Sitävarten sen hänelle ostinkin!

Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta hänen saatettavakseen.

Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille, mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi! Sameli saattaa minut kotiin!"

Niin, siitä sait! — Mokomakin Piki-Juoseppi!

Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!

Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" — Ymmärtäköön siitä itse lopun!

* * * * *

Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen nyrkkinsä sisään.

* * * * *

Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!

Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!

Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!

Ymmärrä ja pidä varasi!

Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä sumussa, milloin voin karata kimppuusi.

Näin se käy:

Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.

Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.

Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.

Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan vastaakaan.