SISÄLLYS: (continued 2)

Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.

Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan "Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.

Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!

Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!

Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!

Niin!

Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä loput itse!!

Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!

* * * * *

Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:

— Kuules, Riko?

— No?

— Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan?

— Miks'ei olisi! Olishan se!

— Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.

— Saahan sen tietää.

— Saako!?

— Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta. Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä, eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?

— Sinä olet lysti poika!

— Tiedän minä muutakin.

— No?

— Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita, kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki viisaampia kuin nyt…

— Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies. En minä sitä tahdo tietää.

— No mitäs sitte?!

— Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä sitä voi keneltäkään kysyä.

— No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!

— No?

— Sinä olet — hunningolle menossa!

— Kuinka niin?

— Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.

— Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut samaan hätään, missä minä nyt olen.

— Hätään!? Onko jotain varastettu?

— Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen, ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä mennä minne haluat.

Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.

Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.

Vaikeinta oli keksiä asia.

Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.

Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi — niin mitä hän sitten lainaisi?

Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara, hohtimet…

Ei sovi!

Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää seuraava juttu:

Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan" huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan — ei niin mistään. Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista pyytää lainaksi tuo kinnas.

Hyvä on.

Rohkeasti vain sisään!

Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.

Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat selviksi supistuivat sangen vähiin.

Hän vain kysyi:

— Kuules, Anna-Marja?

— No?

— Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?

— Menetkö sinä?

— Menen.

— Minä en voi mennä.

— Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?

— Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.

— Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo puhuttavaa.

— Ei. Ei. Ei. — Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde mihinkään — kuuletko?

— Miksi?

— Siksi, että en lähde. — Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt. Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. — Pitäkööt — "Pitäkööt minun puolestani", — sanoin heille. — Jo sunnuntaina kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. — En minä mene mihinkään.

— Et mihinkään!?

— En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata. Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on parempi. Antaa toisten pitää lystiä!

— Mutta olethan sinä aina ennen ollut — joka laskiainen.

— Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!

— Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä…

— Et ole ollut?!

— Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.

— Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. — — Sehän on kiertänyt kuin kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. — Mene nyt vain kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun kivistää päätäni. — Mitä tuijotat! Totta se on — ja on niin vilu ja aivastuttaa. — Taidan tulla sairaaksi.

Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon palvelijaa.

Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja hymykuopattomat posket.

Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.

Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei mitään, ei mitään varoituksia — esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen, niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. —

Mokomakin!

Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!

Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.

Luulee vielä, että olen rakastunut!

Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!

Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!

Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!

Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!

"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin pilata koko elämäni rauhan.

Onni että pääsin näin helpolla eroon.

Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä — ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.

— Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyi Anna-Marja.

— Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.

— Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt ja asia, jota kannattaa noin miettiä!

— Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin — illalliselle — ja maata — ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. — Hyvää yötä sitten! Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin — eikä minulla oikeastaan sen enempää sanottavaa ollutkaan — eikä se kävely ja laskiaistanssi niin välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa — turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi…

— Niin — niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä, hyvää yötä.

Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja sitten — mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan, jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.

Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.

Pahin oli menemättä.

Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä vauhtia.

Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"

Sameli läksi ulos.

Oli jo pimeä.

Ikkunoista paistoivat tulet.

Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat tytön puvuissa — siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat siepata naamareita toisiltaan.

Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä. Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.

Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi, nähtävästi laskiaistansseihin menossa.

Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.

Hänen oli mahdoton hillitä itseään.

Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla, mutta vihaisella äänellä:

— Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!

— Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa matkaansa ohi Samelin.

Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:

— Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.

Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:

— Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:

— Mihin minun on sinua seurattava?

— Mihin hyvänsä!

Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.

Kirkon portti tuli heitä vastaan.

Se oli auki.

He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.

Sakastin portaat tulivat vastaan.

He nousivat portaita ylös.

Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.

Siinä ne pysähtyivät.

Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.

Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli saranoissaan.

Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.

Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.

Ylempää — jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta — kaksi kolme tai neljä koputusta ja taas hiljaa — vai kuuluiko se ylhäältä kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään hartioihinsa — lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää mistä se kuuluu!

— Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja liikutettuna ja nojautui lähemmä.

— Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.

— Mitä pakoon, ketä pakoon, — rakas ystävä mitä pakoon?

— Itseämme.

— Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen — rakkaani.

— Enhän minä murheellinen olekaan.

— Sitte en ole minäkään. — Minä olen niin onnellinen.

— Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?

— Ei. Tämä on niin rauhallinen!

— Niin on. Täällä on hyvä olla.

— Ja tänne ei tule ketään muita.

— Mistäs tiedät?

— Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!

— Oletko ennen ollut täällä?

— Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!

— Milloin?

— Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit — tai kun täällä on kypsiä vattuja — lapsena — ennen vanhaan — istuttiin tässä portailla — laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin päivän muuten vain paistaa lekotella…

— Entä näin talvella — yöllä — myrskyssä ja laskiaispyryssä tai muuten…

— E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa — ei kesäyönäkään! Herra Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi kirkkotarhan — vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin, olen kuin turvassa. — Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne tanssivat hampuria! —

VII luku.

KOSINTA.

Tuvassa oli kangaspuut.

Anna-Marja kutoi kangasta.

Oli keskipäivä ja kevät.

Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä tuolilla, istui Sameli.

Sameli oli puheliaalla tuulella.

Häh tunsi olevansa onnellinen.

Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.

Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.

Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.

Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että — että — että — Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun — jos nimittäin ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa — niinkuin laivasta, talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja, olet minun!

Sinä olet minun!

Sinä olet minun!

Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!

Ei sitä muutenkaan voi sanoa.

Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.

Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä, hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.

Sameli pani tupakaksi.

Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä, kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".

Samelillakos oli puhetta!

Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!

Sameli pani tupakaksi.

Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia ihania savuja.

Anna-Marja kysyi:

— Miksi et sinä haasta, Sameli?

— Haastako?

— Niin.

— Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.

— Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä ajattelet!

— Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.

Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.

Hänen naurunsa soi ja helisi.

Se miltei pyörrytti Samelia.

Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.

— No meni se sinne nyt kuitenkin — lopultakin, sanoi Sameli.

— Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. — Se meni sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!

— Ei tuo mitään ollut!

— Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!

— Niin, niinkuin se entinen morsian.

— Mikä morsian?

— Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.

Emäntä istui ja kehräsi.

Tytär kutoi kangasta.

Kuului ulkoa koiran haukunta.

Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.

Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.

Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.

Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein sulhasten jalkoihin, yli tuvan.

Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki, niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."

— Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.

— Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!

— Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!

— Niin — no — enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.

— Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?

— Kun tulisin kosimaan!

— Tulisit tai menisit?

— En.

— Et ottaisi!?

— En.

— No miten sitte?

— Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan. Niin minä tekisin ja teen.

— Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä — jo ennen sitä.

— Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.

— Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä rakastamiseen!

— Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle hyvänsä niin sanotakaan!

— Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." — Hyi, mikä sinä olet!

— Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?

— Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!

— No — voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.

— Tuoda!?

— Niin niin!

— Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!

— Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.

— Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!

He nauroivat molemmat.

Anna-Marjan äiti tuli tupaan.

He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.

Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen kiinni, ja kangas kasvoi.

Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.

Anna-Marjan isä oli Virossa.

Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.

Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.

Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.

Anna-Marja keskeytti kutomisensa.

Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.

Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.

Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.

Ikkunan takana kukki omenapuu.

Anna-Marja työnsi ikkunan auki.

Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.

Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa niitä jo oli kirjavanaan.

Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen kulkeva valkea yksinäinen pilvi.

VIII luku.

PIKI-JUOSEPIN ONNELLINEN LAIVARIKKO.

Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.

Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle omalla aluksellaan.

Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.

Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.

Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansa Samelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.

Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.

Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikä Anna-Marjaa.

Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.

Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oli Juoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.

Samoin lähtöään.

Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti tyyniä.

Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.

Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.

Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.

Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai kalliolle.

Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut omalta.

Hän ei saanut rauhaa missään.

Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän, että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän minäkään utele mihinkä muut menevät."

Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.

Näytti tulevan länsituuli.

Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.

Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää tuntiakaan.

Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja asian selvittäisi.

Ei tullut ajatuksia loikomalla.

Hän istui tunnin keinutuolissa.

Sama tulos.

Siihen kului pari tuntia.

Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti, niin eiköhän pää selviä.

Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.

Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.

Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen pantu, ennättää sen huomennakin.

Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille vilpitöntä iloa.

Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä iltana jaalalle.

Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin) ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset voisikin hillitä.

Samelin laita oli miltei sama — se ero vain, ettei hän tuntenut mitään velvollisuuksia lähetä Juoseppia.

Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden korot, kuin meni — meni — puhuttelemaan — miestä joka oli ärjäissyt hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että henki oli mennä.

Ei!

Ei sinä ilmoisna ikinä!!

Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.

Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!

Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.

Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti häntä vielä enemmän.

Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.

Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin rantakäräjillä.

Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää hyväkseen tämänlaista asetta.

Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.

Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.

Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:

— On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel, mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää — toisista ihmisistä — niinkuin sinustakin — sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" — Että kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!

— No — mitä nyt sitten!?

— On näes sanonut — vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut — eikä näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee, että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. — On näes sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa — että pitää sen palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi aviosäädyn jäseneksi. — Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen, joka niin sanoo! — Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle mitään pahennusta tule… Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!

Sameli koetti nauraa.

— Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne. Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja kaukana.

— Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun rahoissasi!

Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista paria, mikä heistä tulisi.

Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi ilmaisukeinoiltaan.

Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että sillä parhaillaan isketään sodassa!!

Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin, jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.

Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana, jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.

Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa, nosti kaikki purjeet tuuleen — tai oikeastaan tyyneen — ja ankkurinsa ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi suoraan itään — ilman päämäärää.

Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.

Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä. Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina — vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.

Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain. Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa luvatonta liikettä.

Ihme ja kumma!

Helmari ei liiku!

Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.

Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.

Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen kelluvan jo kaukana.

Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.

Alusta ei voitu enää ohjata.

Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jolla Juoseppi koetti ohjata.

Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet kannelle.

Yö oli kulunut.

Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.

Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että idässä alkaa kohota näkyviin maa — iso asuttu saari meren keskellä, Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan naapurisaari.

Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.

Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan, mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita. Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä ja käytiin maata.

Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla. Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita näkyvissä — ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.

Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.

Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän metsän takaa korkeat vuoret.

Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.

Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.

Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.

Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.

Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli kullanhuuhtojan vati kädessään.

Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta, valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.

Huuhtoi ja huuhtoi.

Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.

Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.

Vadissa oli kultaa!

Päivä paistoi.

Vesi oli lämmintä.

Päivä paistoi ja kulta kiilsi.

Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.

Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kun Juoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.

Vadissa ei ollut enää kultaa.

Siinä oli jalokiviä.

Juoseppi heräsi.

Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.

Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.

— Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.

— Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.

— Onko näkynyt muita aluksia.

— Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain viittoivat.

Juoseppi nousi kannelle.

Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.

Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.

Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti mennä kelvottomaksi.

Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.

Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa — välimatka rantaan on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle ajettumista — ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se vasta viime yönä alkoi.

Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.

Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.

Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan — vanha, puolimätä alus ruostuneine nauloineen — mitä se kestäisi!

Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain laineisiin.

Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan, sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen saarelainen. —

Sen myönsi Piki-Juoseppi.

Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa. Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset veneillään tänne tai eivät.

Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.

Heidät oli siis jo maalta huomattu.

Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä rannalla hommaillaan.

Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.

Hyvä on!

Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.

Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville kiville, ennenkuin se pohjaa!

Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti. Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.

Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.

Mies huusi uudestaan.

Erotti jo sanat:

— Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!

Kirves esille!

Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat saivat viskellä niitä mereen.

Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.

Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.

Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.

Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle. Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.

Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta. Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi polttopuuta!

Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.

Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan, mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se hyväksyttiin.

Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä — aika ajoin laineet kävivät siitä yli.

Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.

Maallemeno oli miltei vaaratonta:

Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan itsesi miltei läpi veden maalle — varmasti, jos kohta hitaasti, varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy maata kohti. Silloin se vei mukanaan — ei muuta kuin ennätä muuttaa käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!

Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä lähtönsä suhteen.

Maalta täytyi kiirehtiä.

Se ei auttanut.

Mitä hän siellä oikein hommaili

— Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!

Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.

Jo näkyy.

Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen keulan eteen pohjaan — yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.

Piki-Juoseppi vedetään maalle.

Hän selittää maalle päästessään:

— Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin tämä jaala miehissä maalle.

Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan. Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju maalle.

Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.

Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten. Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää, ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.

Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan pelastumisesta.

Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.

Väkijoukko — miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.

Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti löytämänsä saaliin nimen.

— Kaaren tykky!

— Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!

— Vesitynnyri — maavettä vielä sisässä!

— Hei! Silakkapytty!

— Leipäpussi tulee täällä!

— Kajuutan katto!

— Koija, tyyny, peite…

— Kompassi — kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!

— Peräpeili nimilautoineen!

Ja niin edespäin.

Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan häneen.

Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan, mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin ja laivarikko on laivarikko — se on enemmän kuin häät, enemmän kuin talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä — "eikähän sitä ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa! Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. — Sitä enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" —

Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.

Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:

— No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin mennäkään!, ja nauroi.

* * * * *

Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus toteutui täsmälleen.

Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.

Se tapahtui näin.

Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.

Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.

Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.

Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi itsekin otti osaa pelastustyöhön.

Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta kukin kotiinsa.

Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.

Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen kalastajan tytär samalta saarelta.

Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja, sitten purjehtija, sitten kauppias.

Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja, tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä, sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon", niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä kuunaria — tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan niinkutsuttu kuutto — suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme ja puoli viikkoa — tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua ("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva, jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua — ja kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään talon hoidossa ja kaupanpidossa.

Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat kosintaintoiset miehet — ymmärtäähän tuon! — sanoivat leskelle suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin — paljon paremmin!!" — unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!", mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala, kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"

Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään, terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.

Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia vieraita tuotiin ja niin nytkin.

Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa pahvisissa soikeissa kehyksissä useita — voi kuinka monta! — norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien — perämiesten ja kapteenien — valokuvia.

Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.

Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.

Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.

Toista oli Piki-Juosepin!

Hän tosin ei ollut kapteeni — ei edes perämies, mutta — oman laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä — ja mikä oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?

Mies.

Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää — erotus vain laivan koossa.

Niin se on.

Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään! Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"

Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille konjakkiryypyt.

Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat vaatteet.

Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt — housut ja takin hihat olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.

Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat liian isot — molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.

Kylvyn jälkeen oli vankka ateria — Juoseppi söi kamarissa ja pojat tuvassa.

Syönnin ajalla kysyi leski:

— Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka päättyi näin onnettomasti?

— Pietariin, ostamaan tavaraa.

— Oletko sinäkin sitten kauppias?

— En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. —

— Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!

— Vai niin! — Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa kulista. —

— Neljäkymmentä markkaa!!

Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti vieläkin kerran: — — Neljäkymmentä markkaa!!

— Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. —

— Se on oikein!

— Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että rahat.

— Rahatkinko?!

— Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan kukkarossa. — Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.

Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla — etsimässä olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.

Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:

— Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!

Toisin kuitenkin kävi.

Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.

Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen vielä loikoessa vuoteessaan.

Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja tulineuvot.

— No, tulepas kahville kapteeni!

Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika, porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.

Mutta nyt!

Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.

Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.

Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen, "matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.

Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän asiaa puotiin — tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.

Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille silkkinauhaa ja nappeja:

— Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti varoittavasti nenäänsä.

Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata, vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.

Kaikki meni hyvin.

Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.

Kun myrsky — joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen — meni ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".

Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.

Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!

Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten — hm — ikäväähän tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.

Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä — missä ja milloin lieneekin sitten herännyt ja syntynyt — ajatus, että tämä laiva taitaakin olla oma. Ja talo kuin herraspytinki!

Viisi kamaria — valkeat kaakeliuunit! — ja tupa.

Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.

Navetta lehmineen.

Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.

Kellarit.

Pellot.

Niityt.

Metsät.

Ja Manta itse!

Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!

Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.

Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.

Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.

Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla "puotipoikana".

Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi — "nuorimies, merimies Juoseppi Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin kristilliseen avioliittoon.

Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi sanattomiksi.

Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.

Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen juotava.

Voi voi!

— Mokomakin pojannulikka! — Josta ei tiedä onko se kala vai lintu! Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi. Näkihän tuon nyt jokahinen!

Neljän viikon perästä olivat häät.

Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.

Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle hongalle ja tervalle.

Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti jälleen itään, omalle maallensa.

Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:

— Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.

Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.

Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:

— Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.

Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen iltaa painui idän alle.

IX luku.

SAAREN UUSI PUOTI.

Piki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.

Jo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi kotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin omisti.

Hänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena hoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi vietiin hoitamaan uutta.

Piki-Juoseppi itse purjehti "Onnettarella" kaiken kesää, kuljettaen tavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta hylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä myytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja ja rasvaa.

Juoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle. Laivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli yksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina korkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.

Talvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin kerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen tarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä pysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu rikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei ollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan viikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston viimeisen täydennyksen "Onnettarella" ja jäi saareen jäiden tuloon asti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti kotonaan.

Juosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huolta Samelille.

Kauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin halvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.

Kilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos sattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu heidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin alkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin liikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.

Sameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat jo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin korviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät ja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi tekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki aikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat hämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi heikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin omia keinojaan.

Kerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.

Se tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva puoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.

Oli kuntakokous.

Kunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun sisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka irvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa. Juoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti. Lopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:

— Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat lopultakin halvenneet.

Se oli tarkoitettu Samelille.

Sameli sanoi vierustoverilleen:

— Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina lihoneet?

— En. Mikäs siihen olisi syynä?

— No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään tarvitse olla nälässä.

Se oli tarkoitettu Juosepille.

Koko tupa nauroi.

Juoseppi sanoi toverilleen:

— Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. —

— No?!

— Olin olevinani eräällä pihalla. — Maltas — en taidakaan muistaa minkälainen se oli. — Siinä oli olevinaan vihreä portti — pihalla kivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.) — Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa siitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. — Ovessa alhaalla kissanovi — ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä kissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli rotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä. Se pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin päässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti. Niinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä niille, niin nytkin. Minä kysyin: "Mikä sinulla on, kun olet noin laiha?" — "Nälkä", sanoi se, "en ole saanut enää en niin suurusta suuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti." Heti ne läksivät sinne — kaikki toiset rotat. — Pyysivät minuakin. En tuhma osannut mennä. Sanoin toisille: "Kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin puotinsa laittaa! — En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon." — Sitte se kuoli ja minä heräsin.

— Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.

— Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee — ihan varmasti. "Perästä kuuluu", sanoi torventekijä.

Sameli sanoi vieruskumppanilieen:

— Kuulehan!

— No?

— Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä eräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta, että: "No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!" — Ieva vastasi että: "Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin hieroja ja parempi kuin minä." — "Vai niin", sanoin minä, "vai on jo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa olevan", sanoin minä, "kun leipä menee." "Eipäs menekään", kehui Ieva, "kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa siellä puusniekan puodissa."

— Puusniekan puodissa? Missä se on?

— Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen enempää udella.

Siitäkös seurasi naurun röhinä!

Monet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja vallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin kovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan, niin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.

Siitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia "puusniekan puodiksi".

Piki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin, mutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla ja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä välillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.

X luku.

YLÖS HERRAA VASTAAN TUULIIN.

Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui naapurikylään.

Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa oli kullatut mastojen nupit.

Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai lähelle niitä.

Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin vanhasta paikasta naapurisaarelta.

Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla jaloillaan juhannuksen jälkeen.

Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä muuksi.

Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan, helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan halvemmalla."

Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa nyt ovat.

Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.

Halpaa oluttakin!

Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.

Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.

Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja — hintoja hän alensi kuitenkin sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa — teräviä pilalauseita naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat kuluttamistaan henkisestikin.

Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen. "Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan, että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin, Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa, rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.

Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.

Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja, täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.

Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle matkalle ilman Samelia.

Sameli päätti jäädä kotiin.

Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha "Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.

Sameli itse jäi kotiin.

Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.

Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä jättää saarta sinä kesänä.

Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.

Niin se oli.

Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan kuulutettu — ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.

Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli aina hänen mielessään.

Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.

Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" — Ihan selvänä kuului Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.

Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.

Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.

Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa, hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.

Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.

Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon, alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista, eräistä laskiaistansseista, luulotteluja — päteviä hänen mielestään — Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa — vieläpä nyt naineenakin miehenä. — Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus, että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja, joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät. "Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit! Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"

Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!

Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.

Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen soittaa, veden pauhata!

* * * * *

Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.

Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.

Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin ilmat sen sietivät.

Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.

Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa — oli ollut pelkkää tyyntä — nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.

Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa vuoteessaan.

Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle, oli ilma mikä hyvänsä — ellei myrsky ollut.

Kirkontornissa soivat lauantaikellot.

Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.

Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä kesäasunnokseen.

Hän pesi parhaillaan sen permantoa.

Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja katsellen Anna-Marjan hommailua.

— Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.

— No mitenkä niin?, kysyi Sameli.

— Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa toisensa jälkeen!

— Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle kateellinen.

— Teille!?

— Niin.

— Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?

— On.

— Kosimista?!

— Niin, niin, kuulithan.

— Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!

— Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on päätettävä.

— Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!

— Niin.

— Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.

— Ei mitään!

— Niin.

— Miksi?

— Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä — kenen kanssa hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.

— Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän välillämme — on — tapahtunut — emme voi olla yhteenkään menemättä.

— Tapahtunut?! Herra Jumala! — Mitä sinä tarkoitat…?!

— Silloin laskiaisiltana — kirkon-sakastin portailla — ja monta kertaa — sinä talvena — ja seuraavana keväänä ja kesänä — sylissä istumisia — suutelemisia — ja hiukan puheitakin. —

— Voi, voi, — kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi minua!

— Lapsellinen?!

— Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!

— Niin minä luulen — enkä jätä sinua muille.

— Muille!?

— Niin.

— Eihän sinun ole tarviskaan jättää!

— Eikö!

— Ei — jos se minusta riippuu — enkä minäkään halua jäädä toisten vietäväksi. — Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä sinä. Usko se!

— Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.

— Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti, ettei minun tarvisi turvautua koskaan — vieraaseen ihmiseen.

— Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?

— Et — niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.

— Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?

— Ei. — Ei vähääkään.

— Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.

— Nyt päätettävä!

— Niin.

— Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä ja päättää.

— Kyllä sinä olet. — Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko kasvosi — kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa", sanoo aina Esa.

Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi ääneen.

— Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.

— Esa on viisas mies!

— Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.

— Esa ei ole rakastanut?!

— Niin, niin — tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!

— Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!" — Etkö muka muista?

— Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.

— Piki-Juoseppi!

— Niin, niin.

— Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?

— Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi — kuka hyvänsä, tarkoitan minä.

— Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain kerrankin sen tietää! — Hyvästi sitten!

Sameli alkoi poistua.

— Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! — Tule sisään niin istutaan ja jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri…

Anna-Marja nauroi.

Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.

Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.

— Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi — ei minua ole koskaan näin naurattanut. — Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni kuoliaaksi! — No — haasta nyt.

— Minä haastoin jo.

— Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit — liikaakin. Ota vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia jälleen alusta. — No! Joko peruutat vai?!

— Sinähän Piki-Juosepista aloit.

— Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! — En mitään muuta.

— Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi istunut joku muu, kuka hyvänsä.

— Sinä olet ylpeä ja itserakas!

— Olin se kuin olin.

— Etkä tunnusta olleesi väärässä?

— En.

— Ei puhuta sitten mitään.

— Ei puhuta.

— Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella. Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär — en koskaan — en koskaan — en koskaan…

— Mitä "en koskaan"! — Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin juuri että ei haasteta mitään.

— En minä haasta.

— Mitä sinä teet?

— Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. — En koskaan katsele toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi: "Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" — kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja — sinähän — olet — ruma — hah — hahhah. —

— Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?

— Sanoo — sanoo! — Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!

— Kyllä muistan minäkin sen illan. — Minä katselin sitä tyttöä haapiossa…

— Katselit — katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti, käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun ei tule tuulta mistään!" — Hahhahhah — kyllä minä muistan — älä luulekaan…!

— Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut… En minä muita ole koskaan ajatellutkaan.

— Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo tänä iltana.

— Puhu sinä itse äidillesi.

— No puhun — mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.

— Jätetään huomiseen.

— Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä. Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.

— Minä menen.

Samelin vaikein matka alkoi.

Hän käveli hitaasti.

Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän edessä.

Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.

Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.

Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.

Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.

— Joutua työlle, sanoi Sameli.

— Jumal'antakoon, vastasi isä.

— Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.

— Onhan se tavallinen, sanoi isä.

Pitkä vaitiolo.

Sameli tupakoi.

Isä tupakoi ja tervaa.

Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla ilmaisisi asiansa.

Kumpikaan ei virka mitään.

Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.

Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.

Sameli alkaa puhua.

Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.

— Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän — niinkuin yhteen — menosta. —

Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.

— Päätettiin mennä naimisiin…

Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä kuitenkin puhumaan.

— Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä yrityksestä.

Isä puhuu tervatessaan:

— Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa on jo tehty.

Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää paljon, ei puhuttu mitään.

Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:

— No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän, aamuvarhaisesta asti. — No, lähdetäänpäs sitten ylös.

Isä vei Samelin kamariinsa.

Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi teetä.

Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:

Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. — Ei mutta, pitihän minulla täällä kaapissa olla — vähän. — Enkös arvannutkin — vähän konjakkia pullon pohjassa vielä. — Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria. — Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no — anna mennä vain!

Sameli: Kiitos! Riittää jo!

Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. — Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.

Sameli: Saa nyt nähdä.

Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin — eikä se lakkaa, ennenkuin sataa.

Sameli: Niinhän sitä sanotaan.

Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.) Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?

Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.

Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.

Sameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. —

Isä: Taitaa olla jo ikää sillä "Anna-Marjallakin".

Sameli: Kyllähän sillä taitaa olla.

Niin kului ilta.

Iltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä, Anna-Marja itse ja Sameli.

* * * * *

Myöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan portailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.

* * * * *

Häät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.

Niin meni kesä.

Sameli jäi kotiin, joka kerta kun "Anna-Marja" sinä kesänä läksi matkalle.

Sijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen, varmimman mitä ajatella voi.

Vielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä eronnut ja lähtenyt ulkomaille.

Asiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.

— Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, — mutta hän on ollut jo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään — on nainut ja asettunut venemestariksi.

— Tämä Simen Anttuko?

— Niin.

— Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.

— Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.

Kun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen. Hetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa, joka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa — tapansa mukaan.

Sameli sanoi:

— Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi "Anna-Marjaan"?

— "Anna-Marjaan".

— Niin.

— Perämieheksi?

— Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.

— No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee kapteeniksi?

— Tämä.

— Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin ennenkin yhdessä. — Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma! Kuulehan — sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään: Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen — ei se mitään oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä — sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon. Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana. Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään, mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata, kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin, jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja — piuuu! — katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että naukui — ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan…

— Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta kyllä sovitaan.

— Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!

— Hyvä on. Se on sitten päätetty?

— Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän katsella ympärilleen.

Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:

— Ei me vielä vanhoja olla — vai mitä! Me ollaan oltu maissa parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan tuuliin!! — Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!

XI luku.

"ANNA-MARJAN" TUHO.

Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.

"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.

Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi tyhjänä, pohjakuormassa.

Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma" oli.

Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta, jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran likööriä, ja minkä verran silkkiä — naisten silkkihuiveja ja silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään, vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:

"10 ankkuria märkää, 65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."

Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle, Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri, olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja menivät matkaansa. — Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja osaksi edellisenä päivänä.

Yö oli pimeä.

Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.

Taivas oli tähdetön, pilvessä.

Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".

Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla. "Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.

"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä. Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.

"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.

Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat alkavat.

Luotsin vene on laivan kupeella.

Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja asetetut paikoilleen.

Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.

Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.

Kaikki muut valvovat.

Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.

Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies, Anttu.

— Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään — ainakaan huomenaamuna.

— No?

— Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat päättäneet, ettei lähdetä.

— Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei sumua tule.

— Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä. Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se tietää tuhoa laivalle.

— Taikauskoa.

— Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille — eikä ainoakaan mies siitä.

— Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.

— Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin hyvänsä. Parasta jäädä tähän. — Tulehan itse katsomaan niin näet, mitenkä rotat menevät.

Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.

Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan. Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo kaamea majanmuutto.

Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia. Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset olivat jo uineet näkymättömiin.

— No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.

— Paljon niitä olikin!

— Asia on selvä — sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu väkineen.

— Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja pani tupakaksi.

Miehet katselivat synkeinä päämiestään.

— Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.

— Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi, annan minä tästä — hän veti pistoolin taskustaan — ja tästä — vetäen pistoolin toisesta taskustaan — ensimmäiselle miehelle, joka yrittää lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla virkeinä.

Puhe teki vaikutuksensa.

Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.

* * * * *

Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä, että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on kallis kuorma mukanaan.

Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta, saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.

Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut puhaltaa.

Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.

Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla, jonka vertaa ei tunnettu. — "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla, koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi. Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.

Ilta hämärtyi.

Laivaa ei näkynyt.

Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan purjetta.

Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.

Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.

Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään. Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää näköpiiriin asti.

— Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.

— Ei näkynyt mitään.

— Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi näy!

— Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi. Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.

Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" —

* * * * *

Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei ollut lämmittänyt hänen kamariaan.

Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan makaamaan tupaan.

Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä iltana konjakkia.

Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas maisteli lasista.

Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi hän itselleen.

Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.

Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.

Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan, luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan, hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia. Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä, niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin sata markkaa!"

Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.

Kello läheni kymmentä.

Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin vuodeksi.

"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan vuotta", mietti hän.

Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.

Aika alkaa olla myöhä.

"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille, voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!

Juoseppi ei ollut tuhma!

Eihän toki!

Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen luokseen.

"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin. Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi itsekseen.

Kello löi kymmenen.

Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.

Koko kylä nukkui.

Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.

Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.

Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.

Toimeen!

Hän meni jälleen kamariinsa.

Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa, keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti saaren tyyntä itäsivua.

Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.

Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla. Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan "Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästi ristiin rastiin.

"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" — riemuitsi Juoseppi, "mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa Pohjoisriville! — Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että 'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."

Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja kuusiset airot notkuivat.

Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.

Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.

Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.

Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon säännölliset kumahdukset.

"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin etköhän vaikene!"

Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.

Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat vielä tänäkin päivänä.

Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.

Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.

— Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.

— Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.

Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut koko ajan.

— Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?

— No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?

— Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse. Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.

— Vai on se vasta niin vähän!

— Niin vähän se on.

— Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun, kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis kello on puoli kaksitoista.

— Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.

— Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin saatanalla.

— Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja veti konjakkipullon taskustaan. — Maistas tästä, niin lämpenet!

— Kiitos. — No se teki hyvää!

— Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.

— Enhän minä sitä pelkää.

— No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle maistumaan, niin aletaan toinen!

— Kiitos vain. Hyvää se oli.

— Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.

— No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä. Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?

— Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.

— No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.

— Mitäs turhia haastat.

— Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidän Ieva-Liisalle…

— No, jätä joutavat ja ota ryyppy.

— Maltahan — soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan, kun vanha ääni loppuu.

Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita, etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.

Sitten ryypättiin taas.

Pian tuli siihen uusi vahtimies.

— No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.

— Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.

— Kaksitoista!

— Niin niin.

— Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa tulijalle. — Ota ryyppy viluusi sinäkin.

— Kiitos vain — kyllä tätä menee.

Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut, esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.

Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua. Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi, sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.

Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot. Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa: Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa. Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä. Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.

Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista näkyi tulta.

Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.

— Kuka siellä? kysyi ukko.

— Minä vain. — Avaa ovi.

Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi tulijan.

— Aa!! Vanha tuttava, perhana!

— Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!

— Jumal'antakoon, käy sisään. — No mitä helkkaria sinä tähän aikaan yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?

— Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin, että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen, elleivät henkeäkin. — Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt soutamaan kahdeksaa kilometriä!

— Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin, että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista. Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon, ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee! Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!

— Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi! Oho! Kyllä minä tiedän!

Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.

— He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.

— Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa…

— Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi. Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!

— He, he! Aina sinä osaat sanoa!

Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.

Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.

Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä. Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.

* * * * *

Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.

Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi katsomaan, missä on vika.

Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin makaamasta ja herätti heidät.

Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo katselemaan.

Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan. Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt. Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä ole löydetty tähän päivään asti.

Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.

Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.

Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä, ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".

Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi pimeyteen.

Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.

Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.

Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:

— Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä "Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön tuhosta.

— Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla todistajia.

— Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto olisi palanut.

Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.

Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja pommitti häntä ahdistuksillaan.

— Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä, minkä sinä viime yönä murhasit. — Sitten sinut tuomitaan maksamaan vahingonkorvaus ainakin laivasta — tavarasta hän ei voine korvausta vaatia. — Se käy sinulle sangen raskaaksi. — Se oli kallis yö sinulle.

Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.

— Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole kuollut.

— Tietävätkö ne jo että minä — tuota epäilevätkö ne minua?

— Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä aion ilmoittaa… Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat…

— Paljonko sinä tahdot?

— Tuhat markkaa.

— Kertakaikkiaanko?

— No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna nyt ensin se tuhat.

— Tehdään vain ihan selvä kauppa.

— No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.

— Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. — Minä maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei sinussa ole vilppiä.

— Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.

Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"

XII luku.

HULLU-JUOSEPPI.

Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo ajettiin hevosilla yli meren.

Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.

Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.

Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät — hän otti nyt jo viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.

Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!

Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle, päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen, sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle, säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa ja iloinen seura — hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus, unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi ryypiskellä — täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.