Front matter (continued 3)

"Minä katselin sitä järkevästi — perästäpäin — aina eiliseen saakka", sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa. Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."

Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen — kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä. Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa ajatuksensa koski Jimin tuskaa.

Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.

"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain kaksi isoa silmää — ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."

"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies — Ingram oli hänen nimensä — olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan. Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti vielä yhtä kaukana meille."

"Perästäpäin — jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään — no niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden. Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas, ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain. Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini vasta todenteolla."

"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin, että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa erehdystä olemattomaksi."

"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta, pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen. Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään — naiselta, jonka minun erehdykseni oli tehnyt leskeksi — lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."

"Minä tulin — mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt; astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni ajan."

* * * * *

"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin — sen naisen, jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"

"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi, olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta yhdessä — yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman sinua. Jim — minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"

Jim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.

Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä. Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.

"Minä en voi naida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi kirottu — luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa. Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua…"

"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"

"Onnellisemmaksi?" huudahti Jim Airth tuimasti. "Se olisi minulle helvetti!"

Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka nurkassa hänen takanaan.

"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."

Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.

Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi verkalleen takaisin.

Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä, liikahtamatta.

Äkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.

"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh, Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."

Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa, toivoen näkevänsä Myran.

Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista arvokkaisuutta.

"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun jättämään teille nämä paperit."

Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi tulijalle kätensä.

"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä. Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"

* * * * *

Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady Inglebylle heti kun hän oli poistunut.

En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.

Jos haluat tavata minua, Myra — tarkotan, jos tarvitset minua — niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma joutuu aina käsiini.

Rohkenenko kysyä kuinka voit?

Kokonaan sinun

Jim Airth.

Tähän vastasi lady Ingleby seuraavana päivänä:

Rakas Jim.

Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.

Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi.

Minä voin aivan hyvin.

Jumala sinua aina siunatkoon.

Myra.

Kahdeskymmenes luku.

PAREMPI ELÄMÄNKATSOMUS.

Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana…

Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä. Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että hänen oma ikävä erehdyksensä oli — vaikkapa menneisyydessäkin — aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.

Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä, jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda; hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.

Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri hänen loukatulle itsetunnolleen. Hänen oli ollut erehdys; ja hänen ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli että hänen lausumansa oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.

Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden pohjana.

Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.

Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.

Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.

Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä, että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.

* * * * *

Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen"; sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun täytyy omistaa".

Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä. Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina "minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "Laulujen kirjassa", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu, näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun, ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun." Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."

Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas Luoja sen on asettanut — mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa — kuten useinkin tapahtuu — sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan" ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.

Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden soraääniä.

Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.

Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.

Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään. Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen ympäristö tulvehti.

Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin osaksi.

Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha poikaseni?"

Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.

Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä, mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen lapsen terveeseen uneen.

Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.

"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!… Minä tahdon nousta ja lähteä lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."

Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra lepäsi varmasti vielä hänen sylissään… Parin minuutin perästä Jim Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle, ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.

Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien vesien taakse.

Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten. Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.

Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti partansa ja murkinoi klubissaan.

Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen, käväistyään ensin kustantajainsa luona — kun sähkösanomapoika syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.

Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa ohiajavaan taksametrivaunuun.

"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle. "Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."

Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi Jim Airth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.

Se oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.

Tule heti luokseni.

Myra.

Riemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.

Yhdeskolmatta luku.

MIKAEL VERITAS.

Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen Ronaldin ja Billyn tennispeliä.

He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen — jolloin Jim Airth yhä viipyi Englannissa — ahdistavassa epätietoisuudessa hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.

Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä. Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni, välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.

Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim Airth oikeastaan oli miehiään.

"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."

Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.

"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä; "sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain herttuattaren!"

"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen. Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia, siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."

"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."

"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat tietää."

"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."

Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.

Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää. Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle. Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.

Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.

"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "Minä olen edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.

"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman tuimasti.

"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!' käyvät minun voitokseni!"

"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.

Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät etsimään mailojaan.

Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen huoneeseensa.

Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.

"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa. "Aaveet kiertävät ympäri."

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto — niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.

Lady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.

"Jim", huohotti hän; "Oh, Jim!"

Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään häneen.

"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "hän ei tehnyt sitä! Oi ajatelkaa, mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti paikalla… Oi Jim, Jim!… Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt; ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!… Ah, kuinka te tavaattekaan 'Piccadilly'?… Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan… Groatley, käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa pitää loput itse… Nyt pojat… Sulkekaa ovi!"

Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. Lady Ingleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.

Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.

"Mikael elää!" hän sanoi.

"Suuri Jumala!" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.

Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui pystyssä pysyäkseen.

"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby. "Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"

"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään sähkösanoman puoleen.

Billy lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

"Lukekaa se", sanoi Myra.

Ronald otti sähkösanoman ja luki kovaa:

Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.

Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.

Mikael Veritas.

"Suuri Jumala!" huudahti Ronnie toistamiseen.

Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan lady Inglebyn loistavista kasvoista.

"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee", toisti Myra vielä kerran.

"Hänelle — niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti tilannetta — häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"

"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni — äiti-kullalla on toisinaan merkillisiä päähänpistoja — ja siitä syntyi aika lailla selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."

"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn kuolemasta oli hyvin vaikea — hm, kyllä kai ymmärrätte — löytää. Minä tarkotan — mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon, riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa. Mitä aijotte sähköttää sinne?"

Lady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.

"Tietysti on rahat lähetettävä — ja lähetettävä heti" sanoi hän. "Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi rakas Ronnie, voitteko?"

"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä. Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä, selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."

Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.

Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän käheästi.

"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autolla Overdeneen kertomaan siellä koko jutun."

"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.

"Jäljentäkää vain", sanoi tämä, kääntämättä päätään.

"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."

Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille, mutta katsahtamatta häneen.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.

"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."

Mutta Billy istui jo autossa.

Kahdeskolmatta luku.

LORDI INGLEBYN PUOLISO.

Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.

Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.

Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän viittauksen. "Tule heti luokseni." Ne vastasivat niin täsmälleen Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain "Tule". "Tule luokseni" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta ja käydä lemmittyni luo."

Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä — ei joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla — vaan koko elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti päivän.

Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan — ainoan minkä hän koskaan oli saanut Myralta.

"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."

Nyt hän oli kutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle. Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisen täytyi tietää onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?

Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan — rakkautemme taivasta — ja sinun edessäs, ja en ole mahdollinen…" Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje. "Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään! Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla…

"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.

Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle. Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja", vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä on sinun, on minunkin, poikaseni."

Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä. Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin siunatuimpana kesäsäänä… Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja eteen!

Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.

Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja…

Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.

Hän ei ollutkaan siellä.

Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan. Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen — kuin miltä muulta hyvänsä.

Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja luki päällekirjoituksen. "Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti." Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"

Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään; mutta nyt hän seisoi hänen edessään.

"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan, äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti lepäsi siinä hänen povellaan.

Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen… Jim Airth ei voinut sanoa milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.

"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.

Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin, katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.

"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä, joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan se tykkänään pois niiltä. Jim — sinä et tehnytkään sitä!"

Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "fey", mielipuoli.

"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle lapselle, jota ei tahdota pelottaa.

"Sinä et surmannut Mikaelia."

"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?" kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.

"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."

"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin. Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä, ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja vihityttää itsemme silloin heti."

"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."

Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.

"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä. Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne. Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä. Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut kipeänä kaikki nämä viikot?"

Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille, joka jäi seisomaan hänen eteensä.

"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, ja Groatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."

Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka, erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.

"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä, jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää. Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen — mutta sinähän autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu hullulta — mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! — me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta; sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia; ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?' Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus vertauksessa — ei, kuin sadussa — joka väitti löytäneensä aarteen. Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän — vaikka itse onkin niin ylevä ja valistunut — arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim — Jim Airth — sinun seurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: — ettet sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt olen minä tuo 'joku', ja tämä hetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta — en niin yhtäkään mitään muuta, Jim — kuin että mitä se sinulle oikeastaan merkitseekään!"

"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä sinä oikein tarkotat?"

"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim."

Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.

Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.

Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta kuin vain yhden seikan: — ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra puhui.

"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta; mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa, että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen, että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä, kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille — kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa puntaa riittävän? Jim? — Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin, Jim."

Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä tärisi.

"Mitä on 'Veritas'?" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.

"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni — äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja — ja siitä aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todella minulta!'"

"Siis — miehesi — on tulossa kotiin luoksesi?" sanoi Jim Airth verkalleen.

"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa kotiin."

Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt olivat.

"Sinä olet minun", sanoi hän; "et hänen."

Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.

"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun! Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille. Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle. Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta — me kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle!"

Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten, nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.

"Hiljaa, Jim", sanoi hän vienosti. "Sinä unhotat kenelle puhut."

"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa, "naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin olisimme nyt naimisissa — naimisissa, Myra, ja kaukana täältä. Minä jätin sinut, sen tiedän; mutta — kautta taivaan, nyt voin kertoa sinulle kaiken — se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt — poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta — kaukana täältä!"

Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa eteenpäin.

"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti. Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra, katso minuun! Sano että tahdot tulla."

Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim Airthia suoraan silmiin.

"Tällainen on siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte? Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetää minut sen naisen rinnalle, jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi hän itse teki minut — Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"

Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.

Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi — heitti ne sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos huoneesta, lähti pois talosta.

Kolmaskolmatta luku.

MITÄ BILLY TIESI.

Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.

Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.

"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.

"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.

"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni! Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi. Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas — nyt olen matkalla pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."

Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas, meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.

Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.

"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain välissä."

"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"

"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."

"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy! Vanha Ingleby parka!"

"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki", huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. 'Veritas'. Mitäs sinä siitä päätät?"

"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."

"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedusti Ronald, käyden vakavaksi.

"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

* * * * *

Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten mielessään kuulemiaan tosiasioita.

Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli kiinteästi Billyyn.

"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä sähkösanoma on petkutusta?"

Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän. "Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"

"Ymmärrän", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.

"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy. "Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."

"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck totisesti.

Valkein huulin rupesi Billy kertomaan.

Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä lasiin ja ojensi sen Billylle.

"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."

* * * * *

Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä hän aikoi pian taas palata asemalle.

"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen", selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä teille ilmotettavana."

Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden laadun mukaan.

"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."

"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti; "mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."

Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan. Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen virantoimituksissaan.

"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi piakkoin odotettavissa kotiin."

"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulle Kairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."

Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi sähkösanomaa.

"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."

Hän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.

"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan — ei edes Billykään — ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."

Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä tasalle. Hän luki sen äänettömästi.

Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja. Sähköttäkää yksityiskohdista heti.

Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.

Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaa lähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.

Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.

"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."

Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.

"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella yksin."

Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja huolestuneena.

"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.

"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta. Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen. Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia lieventäviä asianhaaroja."

"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori. "Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"

"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."

Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.

"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter oikeassa."

"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."

"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn epäluuloja?"

"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä. Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen hermoilleen."

"Billy rakas", huokasi lady Ingleby.

Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain minuutti enää jälellä.

"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen uutisten tuojana."

"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre. "Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran rakastamamme henkilön palaavan."

"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori. "Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista teoistaan."

"Tahi toisten teoista", huomautti lady Ingleby katkerasti.

"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."

Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille kätensä.

"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane Championia — Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään naimisiin? — tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."

"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä lieventämään.

"Hyvä — hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."

Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin, toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa, joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.

"Ilmeisesti — siinä on mies", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."

Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan riippua yhden ainoan minuutin sattumista.

Neljäskolmatta luku.

MRS. DALMAIN ARVOSTELEE TILANNETTA.

"Näet siis, Jane", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä, "että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin."

"Kun rakastaa Jim Airthia niinkuin sinä…" sanoi Jane Dalmain.

"Rakastin ennen", pisti lady Ingleby väliin.

"… rakastit ennen ja rakastat nyt", sanoi Jane Dalmain, "olisi tilasi ollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi tullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin että nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko iäkseen."

"En olisi silloin sallinut itseni rakastaa Jimiä", väitti lady Ingleby.

"Lorua!" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. "Myra rakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja ovat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet harhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan, kuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita on erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät tarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan. Siksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo alusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta, jos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti. Minä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista, jollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen — jos niin hirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus, olisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan lordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut kuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen kaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun uskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on sen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen."

"Ja ampuisi itsensä", arveli lady Ingleby.

"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'", huomautti Mrs. Dalmain hiukan ivallisesti.

"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi", sopersi lady Ingleby. "e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi ja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni liinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että rakastan Jimiä."

Jane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa taskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.

"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä vastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen viisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi", sanoi hän.

"Oi, älä matki Sir Deryckiä", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna. "Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan ymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen valikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastua sinuun, Jane!"

Äkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia kasvoja. "Vaimo" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella, itsetiedottomalla hohteella.

"En minäkään voi sitä ymmärtää", vastasi hän hennosti. "Kesti kolme vuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian."

"Minä otaksun että olette hyvin onnelliset", huomautti Myra.

Jane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa joihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä katseillaan loukkaisi.

"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä päähänpistoasi", jatkoi Myra, "että kytkit itsesi edelleen kiinni sokeaan mieheen."

"Oh, hiljaa", sanoi Jane Dalmain nopeasti. "Maa jolleka astut on pyhä, ja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia, mitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme yhdessä suutelemaan tuota ristiä."

"Kaikkein rakkahin vanha sielu!" huudahti lady Ingleby liikutettuna; "sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi."

Jane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun esineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan pohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien muistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja tohtoria koskevia seikkoja.

"Rakkaani", hän sanoi, "Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan erilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta. Kaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän erilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet, jotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina takaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin kernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua, yksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa kaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää häneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut seurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen aikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en ymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin — kuin Garth sen opetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim Airthin."

"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin", pyysi Myra väsyneesti. "En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia sinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin vaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en olisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan joka suhteessa Mikaelin mieliksi ja olisin pakottanut itseni — juuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja epäuskoiselta; vaikka minä en käytäkään liinakauluksia ja venekenkiä, niin voin silti pakottaa itseäni moniin asioihin — minä olisin pakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista ihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli."

"Oi, säästä häneltä edes se!" nauroi Mrs. Dalmain. "Älä hauku miesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin anna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on olla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla konnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä. Siis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta, jossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan kuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja kotiin."

"Onneksi!" ailahti lady Ingleby. "Totisesti, Jane, sinä et valikoi käyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa kuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja kuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon."

"Rakas Myrani", sanoi Mrs. Dalmain, "minä en osota myötätuntoisuutta väärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi jo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän — sen sijaan että uhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan — lähettänyt vain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta. Vastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'"

"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden kuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän loppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit viittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt toiseen mieheen."

Yht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä kiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä. Hän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten molemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady Inglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen ankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa ja ymmärtämystä. "Ah, armaani", sanoi hän, "nyt on meidän tultava itse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen ympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta mielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun asemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä: Aijotko antaa anteeksi Jim Airthille?"

"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi", kuului lady Inglebyn vastaus kuin matkojen takaa; "sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en voisi enää päästää häntä menemään."

"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen poistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?"

"Siksi", sanoi Myra, "että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä en uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan Jim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan Jumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta minä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä; sen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi herrakseni ja valtiaakseni että — paitsi jos voisin ehdottomasti luottaa häneen — minua aivan pelottaa."

"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan", kysyi Jane, "jos hän äkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi luottamuksesi?"

"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä", sanoi Myra. "Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen — sen lajisen rakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi — itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja väärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä menestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea lokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpä hän siitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen ainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä pois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei punnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta näkökannoilta. Sinä näet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa. Minä tunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä rakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta."

Mrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä silmissään kuvastui syvä suru.

"Myra", sanoi hän, "sinä olet ehdottomasti oikeassa määritelmissäsi ja johdonmukainen johtopäätöksissäsi. Mutta sinun erehdyksesi on tämä. Sinä et tee mitään myönnytystä sellaiselle äkilliselle, epätoivoiselle, ylivoimaiselle kiusaukselle, joka saattoi Jim Airthin lankeamaan. Muista mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt siihen saakka. Muista sitä, Myra! Hän oli niin yksinään maailmassa; ei äitiä, ei vaimoa, ei naisen huolenpitoa. Ja sitten nuo kymmenen kovaa vuotta, pahemmat kuin mikään yksinäisyys, kun hän kärsi harhakuviensa tyhjiinraukeamisen kauhuja, petetyksitulemisen häpeää, maanpakolaisuuden katkeruutta, ylvään nimensä lokaan polkemista. Kaikkea tätä vastaan kamppaili hän kymmenen pitkää vuotta, taisteli miehuullisen taistelun ja selvisi lopulta voittajana. Sitten — ankarana, karaistuna, yksinäisenä miehenä — miehenä joka oli kehittynyt korkeimpaan määrään miehen itsehankittua itsenäisyyttä — kohtasi hän sinut, Myra. Hänen ihanteensa palasivat, puhdistuneina ja lujentuneina kärsimysten kireässä tulessa. Rakkauskin tuli, tällä kertaa niin jättimäisenä voimana, että varhaisen nuoruuden heikko liekki sen rinnalla tuntui vain vaivaiselta virvatulelta. Se näytti uudelta ja koettelemattomalta kokemukselta, jonka veroista hän ei ollut voinut uneksia elämän sisältävänkään. Kolmen viikon ajan hän sai siitä nauttia; se kasvoi varmuudessa, kehittyi rikkaudessa päivä päivältä; mutta sitä hillitsi teidän kärsivällinen odotuksenne puhkeamasta täyteen kukkaansa. Sitten tuli isku — niin hirvittävän raskas hänen hienotunteisuudelleen ja hänen miehekkäälle ylpeydelleen: kaamea tietoisuus siitä että hänen oma kätensä oli tuottanut tappiota ja surua sinulle, jota hän olisi tahtonut suojella tuskan valjuimmaltakin varjolta. Sitten hänen erehdyksensä myöntäessään väärän ylpeyden astuneen teidän välillenne. Kolme viikkoa kalvavaa nälkää ja katumusta; sitten sinun kutsusi, joka näytti vihdoinkin lupaavan onnea kaiket surut kestettyä; sillä — muista se — kun sinä olit ennättänyt tyytyä hänen päätökseensä muka ehdottomasti lopullisena, niin ettei uutinen lordi Inglebyn palauksesta sinusta enää merkinnyt mitään tappiota sinulle ja hänelle, oli hän vähitellen tullut järkevämmälle katsantokannalle, jonka mukaan hän ei itse asiassa ollutkaan kadottanut sinua. Sinä kutsuit häntä, ja hän tuli — vielä kerran hehkuen rakkaudesta ja varmuudesta — ainoastaan kuullakseen ettei hän vain ollut kadottanut sinua itseltään, vaan sai luovuttaa sinut toiselle miehelle. Oi Myra! Etkö sinä voi tehdä myönnytystä sellaisen hetken synnyttämälle tuliselle hulluudelle? Etkö voi huomata että miehen todellinen voima hetkeksi kääntyi väärään suuntaan, lyöden hänet itsensä maahan? Sanoit minulle nimittäneesi häntä pelkuriksi ja petturiksi! Olisit voinut yhtä hyvin lyödä häntä! Sellaiset sanat sinun huuliltasi tehosivat varmastikin väkevämmin kuin mitkään iskut. Myönnän että hän ansaitsi ne; mutta olihan Pyhä Pietarikin kolmesti pelkuri ja petturi, mutta hänen Herransa, tehden myönnytyksen kiusauksen äkkiä mukaansatempaavalle puuskalle, ei kuitenkaan epäillyt hänen rakkautensa alttiutta, vaan antoi hänelle tilaisuuden kolme kertaa julkisesti tunnustaa syntinsä ja rakkautensa ja antoi hänelle sitten anteeksi. Jos Jumalallinen rakkaus voi tehdä sen — oi Myra, voitko sinä päästää rakastajasi lähtemään taas maailmaan, yksinään ja ilman anteeksiantavaa sanaa huuliltasi?"

"Kuinka minä tiedän että hän halajaa minun anteeksiantoani, Jane? Hän jätti minut kuohuvan raivon vallassa ollen. Ja kuinka voi minun anteeksiantoni saavuttaa hänet, vaikka olettaisi hänen haluavankin sitä tai minun myöntävän sen? Missä hän nykyään on?"

"Hän jätti sinut epätoivoissaan", sanoi Mrs. Dalmain "ja — hän on kirjastossa."

Lady Ingleby lennähti pystyyn.

"Jane! Jim Airthko tässä talossa! Kuka hänen salli tulla?"

"Minä sen tein", vastasi Mrs. Dalmain levollisesti.

"Minä toin hänet salaa tänne. Ei kukaan nähnyt meidän käyvän sisään taloosi. Sen vuoksi minä lähetin vaunut tulemaan tyhjinä edeltäpäin saavuttuamme puistotielle. Me kävelimme lehtokujaa pitkin, käännyimme polkua pitkin parvekkeen juurelle ja pujahdimme sisään alemmasta ovesta. Hän on istunut kirjastossa siitä alkaen. Jos päätät ettet tahdo nähdä häntä, niin voin mennä alas ja ilmottaa sen hänelle; hän voi poistua kuten tulikin, ilman että kukaan talonväestäsi tietää hänen olleen täällä. Myra rakas, älä näytä niin hämmästyneeltä. Istuhan toki ja päättäkäämme keskustelumme… Kas se oli oikein. Sinä et saa hätäillä. Päätöstä, joka vaikuttaa miehen koko elämään, ei tehdä kädenkäänteessä, ei tuntikaudessakaan. Lordi Airth ei halua väkisin päästä puheisiin kanssasi, enkä minäkään tahdo yllyttää sinua siihen. Hän ei hämmästyisi jos toisin hänelle sanan, ettet sinä mielelläsi tahdo tavata häntä."

"Enkö mielelläni?" huudahti Myra ristien kätensä. "Jane, jospa tietäisit mitä minulle merkitsee pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään, niin et sanoisi 'etten mielelläni' vaan 'etten uskalla'."

"Annahan minun kertoa miten me tapasimme toisemme", sanoi Mrs. Dalmain, välittämättä Myran viime huudahduksesta. "Minä tulin Charing Crossin asemalle hyvissä ajoin; poikkesin kirjakauppaan ostamaan lisää sanomalehtiä; varasin itselleni tyhjän vaununosaston ja istahdin sohvaan odottelemaan rauhassa junan lähtöä. Jim Airth pyrähti asemalle viime tuokiossa, niin että hänellä oli vain minuutti aikaa lunastaakseen pilettinsä ja ennättääkseen mukaan. Hän syöksähti asemasillalle juuri kuin juna rupesi liikkumaan; hänellä ei ollut aikaa etsiä tupakkavaunua, vaan avasi oven minun osastooni, säntäsi suinpäin sisään ja tölmähti istumaan sanomalehtieni päälle; rupesi sitten pyytelemään anteeksi holtittomuuttaan ja keksi viimein olevansa tuomittu istumaan tuntikauden kahdenkesken sen ystävän kanssa, jolle olit lähetellyt joka viikko kirjeitä Cornvallista ja josta nähtävästi olit hänelle kertonut kauniita juttuja — tahi joka tapauksessa asioita jotka saattoivat hänet ottamaan minut uskotukseen. Hän tunsi minut eräästä äskettäin otetusta valokuvastani, jota olit näyttänyt hänelle."

"Minä muistan", sanoi Myra. "Säilytin sitä kirjesalkussani. Hän otti sen siitä ja katseli sitä monesti. Minä puhuin hänelle usein sinusta."

"Hän esitti itsensä yksinkertaisen suoravasti", jatkoi Mrs. Dalmain, "ja sitten — emme kumpainenkaan tienneet kuinka se oikein kävi päinsä — juttelimme muutaman minuutin perästä keskenämme kuin vanhat tuttavat. Minä luulen että hän puolestaan käsitti minun kykenevän vastaisuudessa lohduttamaan sinua — näetkös että sinä olet hänen ainoa ajatuksensa; myöskin luulen hänen toivoneen että hän minun välitykselläni saisi sinun myöntämään hänelle sen mitä varten hän oli matkalle lähtenyt — mahdollisuuden esittää sinulle anteeksipyyntönsä. Luonnollisesti ei meillä kummallakaan ollut vähintäkään aavistusta siitä ettei eilinen sähkösanoma ollut todenperäinen. Hän aikoo lähteä Amerikkaan aivan pian, mutta ei voi pakottaa itseään jättämään taakseen Englantia ennenkun on pyytänyt ja saanut sinulta anteeksi. Hän olisi kirjoittanutkin, mutta ei tuntenut kykenevänsä tulkitsemaan asiaansa kuivilla paperilehdelle häthätää töhrätyillä selityksillä. Hänen rakkautensa sinuun on sitä hyvin suurta, oikeata rakkautta, Myra."

"Oi Jane", voihkasi lady Ingleby, "minä en voi päästää häntä menemään! Ja kuitenkaan — en voi mennä naimisiinkaan hänen kanssaan. Minä rakastan häntä koko olentoni joka hiukkasella, ja kuitenkaan en voi luottaa häneen. Oi Jane, mitä minun pitää tehdä?"

"Sinun pitää antaa hänelle tilaisuutta korjata erhetyksensä ja näyttää olevansa se mies joksi hänet tunnemme. Sano hänelle ilman mitään selittelyjä samaa kuin juuri sanoit minulle: ettet voi päästää häntä menemään; ja tarkkaa kuinka hän vastaanottaa sen. Kuulehan, Myra. Harvojen viime tuntien odottamattomat tapaukset oikeuttavat sinut suomaan Jim Airthille tämän tilaisuuden. Sinun ei pidä ilmaista hänelle viime uutisia. Vuosia sitten kun Garth ja minä olimme korjaamattoman erehdyksen kautta joutuneet samallaiseen toivottomaan asemaan, keksi Deryck keinon jolla pääsimme selviämään siitä. Hän neuvoi Garthia tuntemaan sokeutensa ja lausumaan mielipiteen, joka hänellä olisi voinut olla ainoastaan näkevänä; se selvittäisi sotkuisen vyyhden. Minun ei ole tarvis väsyttää sinua kaikkien yksityisseikkain mainitsemisella; mutta niin juuri kävikin kuin Deryck aavisti, ja siitä oli tuloksena meidän suuri onnemme. No, nyt sinun asemassasi ollen pitää sinun antaa Jim Airthille tilaisuus tulla tuntemaan hulluutensa, saavuttaa takaisin itsekunnioituksensa ja osottaa ansaitsevansa sinun luottamuksesi. Oletko kertonut kenellekään toisesta Kairon sähkösanomasta?"

"En ole nähnyt ketään", sanoi lady Ingleby, "siitä hetkestä alkaen kuin Sir Deryck lähti luotani ja sinä astuit sisään."

"Se on hyvä. Siis olette sinä ja Deryck ainoat ihmiset koko Englannissa jotka siitä tietävät. Jim Airth ei aavistakaan että hänen asemassaan on sitten eilispäivän tapahtunut mitään muutosta. Käsitätkö mitä se hänelle merkitsee, Myra?"

Lady Inglebyn kalpeat kasvot lehahtivat helakan punaisiksi. "Oi Jane, minä en uskalla! Jos hän taasen hairahtuisi…"

"Hän ei hairahdu", vastasi lady Dalmain hyvin päättäväisesti; "mutta jos hän niin tekisi, niin hän osottaisi — kuten sanoit — olevansa arvoton nauttimaan sinun luottamustasi. Sitte — voit antaa hänelle anteeksi ja päästää hänet menemään."

"Oi Jane, minä toivoisin ettet sinä olisi niin täsmällinen ihminen. Minä olen niin peloissani; mutta oikeassa sinä olet. Ja, oma rakas kulta, älä jätä minua. Ole minun luonani tämä koetus loppuun asti."

"Minä en ole poissa Garthin luota ainoatakaan yötä, kuten tiedät", sanoi Mrs. Dalmain. "Mutta hän ja pikku Geoff saapuivat tänä aamuna Overdeneen; ja jos sinun autonkuljettajasi voi kyyditä minut sinne illaksi, niin olen luonasi niin kauvan kuin tarvitset minua."

"Ah, minä kiitän sinua", sanoi lady Ingleby. "Ja nyt sinä, Jane, olet tehnyt kaiken voitavasi minun hyväkseni; ja Jumala vain tietää mitä se oikein merkitsee. Nyt haluan olla aivan yksin tunnin ajan. Minä tunnen että minun täytyy astua ratkaiseva askel ja päättää siitä mitä minun oikeastaan on tehtävä. Minä olen sen velkapää Jimille, velkapää itselleni, ollakseni varma siitä mitä aijon sanoa, ennenkuin näen hänet. Tilaa sinä teetä kirjastoon. Sano hänelle että tahdon tavata hänet, ja odotustunnin päätyttyä lähetä hänet tänne. Mutta, Jane, — älä hiiskahda sanallakaan siitä mitä meidän kahden kesken nyt on puhuttu. Saanko luottaa sinuun?"

"Rakkaani", sanoi Mrs. Dalmain hellästi, "minä näyttelen osani loppuun asti!"

Hän nousi pystyyn ja seisoi uunimatolla katsellen miehensä maalaamaa muotokuvaa lordi Inglebystä.

"Ja kuule, Myra", sanoi hän viimein, "minun ei tarvitse huomauttaa että olet tekemisissä sinulle tähän asti vielä aivan oudon tunnelaadun kanssa. Et koskaan ennen ole läheisesti tuntenut sellaista luonnetta kuin Jim Airthilla on. Hänen rakkautensa sinuun ja sinun rakkautesi häneen sisältää syvyyksiä, joista sinulla ei vielä ole ollut käsitystä. Muista se, kun teet johtopäätöksiäsi. Mieluimmin olisin sanonut: anna vaistosi äläkä järkesi johtaa itseäsi!"

"Minä ymmärrän tarkotuksesi", vastasi lady Ingleby. "Mutta minä en uskalla olla vaistosta enkä järjestäkään riippuvainen. Minä en ole tähän asti ollut mikään uskonnollismielinen nainen, Jane, sen tiedät; mutta — minä olen oppinut viimein vaikka myöhäänkin olemaan sitä; ja minkä olen uskonnosta oppinut, sitä koetan käytännössä toteuttaa. Minä tunnen olevani niin hämärässä ja vaikeassa asemassa, että olisin halukas sanomaan: 'Siinäkin Sinun kätes johtaa minua, ja Sinun oikea kätes tukee minua'."

"Ah, sinä olet oikeassa", sanoi Jane syvimmällä, vakavimmalla äänellään; "se on paras kaikista. Jumalan käsi yksin johtaa sinua varmasti, pimeydestä valkeuteen." Hän kietoi käsivartensa hetkeksi hellästi ystävättärensä vyötäisten ympäri.

Sitten sanoi hän: "Minä lähetän hänet tunnin kuluttua luoksesi", ja lähti huoneesta. Lady Ingleby jäi yksin.

Viideskolmatta luku.

KOETUS.

Myran arkihuoneen ovi avautui rauhallisesti, ja Jim Airth astui sisään.

Myra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.

Huone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.

Jim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.

Tuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.

Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa olisi ollut lähteä — ilman tätä. Nyt se käy helpommin."

Myra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.

"Myra", sanoi Jim Airth, "voitko antaa minulle anteeksi?"

"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."

"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas — jos sinä ennen lähtöäni voisit sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."

"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."

Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin, pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.

"Minä kiitän sinua, rakkaani", sanoi hän. "Sinä olet hyvin hyvä."

Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja ja sananjalkoja sen juurella.

Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?

"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim — minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin yhtä, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."

Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä tuskaa että Myran sydäntä kirveli.

"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani — rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi. Sitä vain pyydän — saanko sanoa sen? — ettet koskaan ajattelisi minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä Amerikkaan — uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: 'Oi Luoja, joka pelastat'… Ja — kun ajattelen sinua, rakkaani — oma rakkaani! — niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet onnellinen kun rinnallasi on" — hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla kasvoilla — "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth uljaasti.

Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.

Tuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.

"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä. "Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"

Hän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo lukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös paikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.

"Jim", huohotti hän melkein hengettömänä. "Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule! Odota! — Jim, minä olen aina tuntenut — kerroin sen Janellekin — että jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään." Hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja tuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. "Jim, oma lemmittyni! Minä en voi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun ottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!"

Kymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan, naisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa hänen poveansa vasten.

Sitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran sydän lakkasi lyömästä.

"Oi Jumalani", huusi hän, "tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä langetessani vetänyt hänetkin mukanani? No niin, nyt olen tosiaankin murtunut mies — aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun kunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko minä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen puhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä — Jumalani, ei tätä!"

Hän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa ja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että Myran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.

Sitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: "Lady Ingleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin."

Verkalleen — verkalleen — Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin. Miehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa vallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita tuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset silmät.

"Lady Ingleby", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni. "Lady Ingleby — me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä, kapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä. Korkea kallio kohosi edessämme — meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä pidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava — tai hukuttava'. Muistatteko? — Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa pelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja jyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman itsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta hiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren läheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen ylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden vapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti; sinä seisoit siellä — uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas — Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle alttiiksi… Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan; sinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on sinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena ja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien yläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta." Hän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti. "Istu tähän", sanoi hän, "äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja jos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby, niin muistakaa että koko sen häpeä on minun… Hiljaa, sanon minä; hiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?"

Mutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien ja yrittäen puhumaan.

"Oi Jim — oma Jim! — sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään, koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut. Rakkahimpani — Jim, minun rakkahimpani — älä työnnä minua pois tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!… Sir Deryck Brand toi ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten heti kohta kertonut niistä sinulle… Minä tahdoin että sinä näyttäisit olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan; se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä ylhäisyydessä… Oi Jim…"

Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on sille tullut aivan äkkiä.

Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.

Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi — kiihkoinen, vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines — hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen; kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.

Vihdoin kohotti Jim Airth päätään.

Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen päivänpaiste kykenee luomaan.

"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys. "Myra? Mitä se on?"

Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri, painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:

"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen, Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen — että juuri minä — olen kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."

Kuudeskolmatta luku.

"MITÄ ME KIRJOITAMMEKAAN?"

Moorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim Airthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä katsellen ympärilleen.

Jim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä illalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen päätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin monesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan, öljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.

"Oi rakas Jim", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, "eikö tämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi minuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet yläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten. Katsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina ripustit hattusi."

"Myra…"

"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä. Katsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän nimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja — oi rakkahimpani — tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin; ja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin taakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja minä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin."

"Myra!…"

"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat matkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun sinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä nuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis nuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinun täytyy — vaikka olisi kuinka myöhäistä — paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa Susanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta."

"Myra! Kuule mitä sanon! Vaimo-kultaseni…"

"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan 'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään käytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta Samia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä voin tuntea kuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt vielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme vieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset antamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää Murgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä nimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa."

Sitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli piilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta katseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär kynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän Moorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman omituisen nimensä:

Mrs Jim Airth.