Front matter (continued 2)

Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa, siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.

"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että teidän on pakko tarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella välttämätöntä."

Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.

Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja kasteli heidän paljaat jalkansa.

"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään luja pää. Minä en voi kiivetä."

Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä kiinteästi silmiin.

"Te voitte kiivetä", sanoi hän. "Teidän täytyy kiivetä. Te kiipeätte. Meidän on kiivettävä — tai hukuttava. Ja muistakaa: jos te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse turmioon."

Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen vastustus-yrityksen.

"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä olen yksin maailmassa."

"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälellä elämä, jonka vuoksi elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä tahdon elää! — Hyvä Jumala, minun täytyy elää; ja niin täytyy teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."

Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.

Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta, ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili hänelle kalpein huulin.

"Minä en putoa", sanoi hän.

Toinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.

"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"

Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin kovertamiinsa pykäliin.

"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti. Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?… No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei tämä sentään vie… Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako liian paljon… Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi… Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne… Sanokaa, jolleivät pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää naurako… Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy. Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni — toivon että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset — ja muistakaa että vyö on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä… Sivumennen sanoen, vesi taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös, ja sitten alkaisimme uudestaan… Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö! Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen kiinni… Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:

Joukosta naisen jos valikoi, O-hii, o-hei, o-hoi! Hei, pojat, hoi! Nancy Leetä parempaa ei löytää voi, Hei, pojat, hoi! O-hoi! Tuolla hän nyt —

— Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että tämä pykälä on vähän enemmän oikealla

— huivia huiskuttaa, Laiturilla seisoo ja mua odottaa; Aina kun laineille lähden mä pois, Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois; Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee, Jussillensa suojaa hän rukoilee, Hei, pojat, hoi! O-hoi!

Ja sitten kuoro.

Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.

— No, mukaan! Laulakaa tekin!

O-hii, o-hei, o-hoi, Yli aallokon!

kuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.

"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä kielekkeen suoraan yläpuolellamme."

Perämiehen pilli jo kannelta soi, O-hii, o-hei, o-hoi! Hei, pojat, hoi! Viime maljan vielä juoda nyt voi, Hei, pojat, hoi! O-hoi! Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein, Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.

— Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi kielekkeellä.

— Älköhön luitamme saako valtoihin Vanha Davy Jones, missä lienemmekin!

Älköhön — luitamme — saako valtoihin — Vanha Davy — Jones — ken hän lieneekin,

värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea niiden vastaavan hiekkakiveen.

Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "O-hii, o-hei!" kuului hänen äänensä ylhäältä.

"O-hii, o-hei!"

"O-hii, o-hei!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.

Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.

Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan, ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut — pudonnut kuolleena lattiamatolle… Lady Ingleby tunsi että hänkin oli putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta. Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten — pitkä käsivarsi ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.

"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa, "niin minä voin nostaa teidät."

Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.

"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"

Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän. Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.

"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani. Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda… Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin, niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä — elävinä."

Yhdestoista luku.

MEREN JA TAIVAAN VÄLILLÄ.

Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä heidän omituisessa yksinäisyydessään.

Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset, pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta; ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen hartautta.

Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "Isä meidän" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.

Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset, harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua 'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa, joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"

"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta! Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan. "Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana — kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on pidettävä siltä varamme."

"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"

Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:

"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas, oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me astelemme polkua pitkin."

"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?" kysyi lady Ingleby.

"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."

"Ei, mutta vakavasti, Jim?"

"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka lienee teidän laitanne?"

"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin papereita esille — minä en ole erittäin järjestystä rakastava. Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt samoin nytkin."

"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan", sanoi Jim Airth.

"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin itsellemme", sanoi Myra.

"Ja toisillemme", sanoi Jim Airth tyynesti.

Myran sydän seisahtui.

Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen äänettömyyden — ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin, missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.

Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.

Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.

Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan tahdikkuuden vaatimukset.

"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja — siis olemme velassa toisillemme."

"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te ette ole minulle velkaa mistään."

Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen, levollinen hymy kasvoillaan.

"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän kuivasti.

Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa toistensa kasvot.

Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin, ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.

"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."

"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta merkille jokaista yksityisseikkaa?"

"Sinäkö iltana jolloin saavuin?" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.

"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja väsynyt käristettyyn kalaan — älkää naurako; pienet asiat auttavat ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin. Silloin portti levähti auki, ja TE — suurin kultakirjaimin — lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi, jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista. Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle aina ollut — TE, suurin kultakirjaimin."

Jim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.

Oli tullut jo aivan pimeä.

Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa lujalla, empimättömällä otteella.

"Jatkakaa, Jim", virkkoi Myra vienosti.

"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen — minun haluttaisi antaa teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen — mieluisen yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."

"Jatkakaa, Jim", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.

"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt — ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette arvatenkin Inglebyt?"

"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim — jos… jos kerran teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte — mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia — niin, minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa — miksi ette silloin koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen? Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi Susanna-neidille?"

Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän lausui:

"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minun täytyy sanoa se teille. Mutta — saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"

Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä. "Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."

Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain tiukemmaksi.

"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?" kysyi Jim Airth.

"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen vuotta."

"Menittekö naimisiin rakkaudesta?"

Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä pimeyteen.

Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt mitään — en elämästä enkä rakkaudesta; enkä — kuinka voisin selittää, Jim Airth? — enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä vuotena."

"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.

"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein hämärästi, että olin jäänyt ilman parasta elämässä. Nyt — tiedän että niin oli."

"Kuinka kauan olette ollut — kuinka kauan hän on ollut kuolleena?" Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.

"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui hyökkäyksessä Targaita vastaan."

"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin; tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."

Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon alkoi selvetä.

Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies ja erinomainen — mutta, hyvä Jumala! Hänen miehensä! Mutta kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta — kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä oli jokin yhdysside.

Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta…"

Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."

Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli merkitystä, oli se, että — selittäen tai selittämättä — Jim Airth ymmärsi.

"Ja nyt — sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.

"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella. "Minun kokemukseni ovat vailla parasta ja käsittävät samaten kymmenen pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän. Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman, tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi; ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen — minua vanhempi mies — joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan. Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin — vaimoni lähti luotani."

Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä vastaan heidän alapuolellaan.

"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut, turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa? Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi. Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä, kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten — vaimoni kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta. Mutta — satuprinsessani, saanko sanoa sen? — jo päiviä sitten aloin tuntea varmaksi että teissä — TEISSÄ suurin kultakirjaimin — ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon, etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette vapaa. — Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi 'Jimiksi'."

Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"

— — —

"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.

"Tunnen", sanoi Myra.

"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?"

"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. — Minä en ole portinvartijatar, Jim! — Se on sievä pikku talo aivan erikseen juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."

"Oletteko vuokrannut sen heiltä?"

Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."

"Lordi Ingleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä silmäkulmia. "Minkätähden ei lady Ingleby?"

"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä hänellä on, kuului hänen miehellensä."

"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?"

"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti. "Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."

"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin lady Inglebyn kanssa?"

Myra nauroi. "Kyllä", sanoi hän. "Arvatenkin niin."

"Mitä sukkelaa siinä on?"

"Omituinen sanontatapa minua vain huvitti; mutta se on epäilemättä totta."

"Onko heillä lapsia?"

Myran ääni vavahti hiukan. "Ei, ei yhtään. Miksi sitä kysytte?"

"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja hänellä oli tapana puhella unissaan."

"Niin?"

"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti."

Lady Inglebyn sydän seisahtui.

"Mikä sitte?"

"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter! Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku poika, jonka nimi oli Petter."

"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo nimi ainoa, jota hän mainitsi?"

"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.

Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa ympärille.

"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa minun kuulla se nyt, minä pyydän."

Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.

"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä — se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan päälle. Sitten — oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"

Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen erikoinen vahva puolensa?

"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"

"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.

"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: 'Hyvää yötä, kesä, hyvää yötä, hyvää yötä', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: 'Nyt minä nukun'."

Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän 'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."

"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti. "En koskaan enää…"

"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän — tarkotan, Sussu pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."

Jim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.

"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi tai tuota päänsärkyä?"

"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en polta itse."

Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin." Hän puolittain nyyhkytti.

Jim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.

"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin. Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa. Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."

Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.

Ja hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:

"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan. Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa', sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin, joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja — oi, ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne lady Ingleby!'"

Kahdestoista luku.

AAMUTÄHDEN ALLA.

Yö kului.

Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.

Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja vetäytyi kauas etäisyyteen.

Oli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.

Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi. Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos pimeyteen.

Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä; hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.

Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.

Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.

Jim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.

"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja tyytyväisenä."

Hänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.

"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan peninkulmien päässä!"

"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava. Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"

"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen? Auttakaa minua!"

"Teidän täytyy ruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne… Juuri niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua paikaltani. Nyt, armas, — kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."

Hyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.

Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä, kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.

Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.

"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas; mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin. Tiedättekö mitä tarkotan? Jumala on täällä. Kun olin hyvin pieni poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? … Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus… Kuinka kalliit ovat minun edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä herään, olen minä vielä tykönäs'."

Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa", sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."

"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari, täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta — jos sinä tahdot luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana. Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä, jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi lukemaani värsyä ajatellen."

Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen verrattoman runon:

"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää luo aamunkoite ruskon loisteloon; sulompi koita, ihanampi päivää on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.

Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä, kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus; Sun luonas yksin, hartaus sydämessä, kun kastehelmin hehkuu aamu uus.

Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaan kointähti kirkkaan kuvaimensa luo, niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaan Sun kuvas yksin heijastua suo.

Kun sielu uupuneena uneen vaipuu ja sulkee silmät luottain valvontaas, on lepo armas; armahampi kaipuu on herätä ja löytää Sinut taas.

Kun kerran suureen aamuun sielu herää ja mainen elo häipyy pimentoon, ah, silloin kirkkaampana päivänterää tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"

Jim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.

"Pidätkö siitä?" kysyi hän sitten lempeästi.

Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset liikkeet kätensä alla.

"Jumalalle kiitos!" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.

Kolmastoista luku.

HERÄÄMINEN.

Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella missä hän oli.

Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan mereen.

"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"

"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.

Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.

Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa, johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä sanasta: "Jim Airth".

Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.

Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän, "olenko tuleva tuntemaan parhaan?"

Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle, joka oli peittänyt hänen kättään.

"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."

"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka? Mitä? Sisään? — Ohoo! Totisesti!"

Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne selväksi nopeammin kuin hänelle.

"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua ylös… Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä irrotan itseni tästä kiila-asemasta… Totta totisesti! Luulenpa että olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit: 'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla meidän aika lähteä kotiin."

Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli sitten kädellään pörröistä tukkaansa.

"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"

Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran silmissä.

"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.

"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen kera. Paljonko kello on, Jim?"

"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso! Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen? Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen eteen… Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'. Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan, parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut sanoa sitä vielä… Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät, juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."

"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.

"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth. "Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui. Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! … Kas sillä tavoin."

Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.

Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady Inglebyn silmiin.

"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"

Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet parhaan."

He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.

Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.

Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle, mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja veti Myran perässään.

Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi- ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa, kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.

Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.

Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.

Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä onnistumisesta.

Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi, eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.

Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.

"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää", sanoi Jim Airth käskevästi.

"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi. Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia. Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan pöytään."

"Hyvä on", sanoi Jim Airth.

Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.

Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?" huudahti hän äkkiä.

Myra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.

"Kuinka voin mennä?" kuiskasi hän hellästi.

Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat liekehtien toisiinsa.

"Myra", hän sanoi, "milloin menemme naimisiin?"

Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi arkailematta Jimin silmien leimua.

"Milloin vain tahdot, Jim", vastasi hän vienosti.

"Niin pian kuin mahdollista siis", sanoi Jim Airth kiihkeästi.

Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:

"Miksi?"

"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."

"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?" kuiskasi Myra.

"Sinullakin?" huusi Jim Airth. "Onko sinullakin — Myra! Tule takaisin!"

Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.

Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa tulevan.

Hän ojensi käsivartensa päänsä yli.

"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen saavuttanut korkeimman!"

Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.

Neljästoista luku.

KULTAISIA PÄIVIÄ.

Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko. Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava eheästi ja täysin sydämin.

Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.

"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko, Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"

Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi kuusamamajaan päin.

"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo", sanoi Jim Airth.

"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdata sinua", sanoi Myra; ja katse, jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin vastaväitteen epämääräisyyden.

Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata, kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista, joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.

Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.

He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä uudelleen ylös.

"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme. Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."

Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan, kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää kyselemättä.

He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle, Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien: "Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.

Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin loukkaavaa — se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään — ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja romantiikan maaksi.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" — oli koko elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen, joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.

Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan: "Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"

Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.

"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihan todella totta että te menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet kauan?"

Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."

Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi, selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.

Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille, nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli häntä.

Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja poistui huoneesta.

Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.

"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina, suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi tarjotakseen minulle teetä!"

"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "Minä ainakin aion tarjota sinulle teetä."

"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä", sanoi Jim päättävästi.

Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli. "Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.

Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan Overdenessä.

Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.

"Maa, meri siitä ikuisen Sinulle tuokoon kiitoksen."

Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.

Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.

Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"

Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim — tuskin osaan oikein sanoa. Helppoko? Niin, luulen kyllä että sinusta tulee olemaan helppo puhua hänen kanssaan."

"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?"

"Hän puhuu siitä", sanoi Myra vienosti, "niille jotka voivat ymmärtää."

"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime ajoistaan?"

"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim — tiedätkö kuka sen teki?"

Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen.

"Tiedänkö kuka — teki — mitä?" kysyi hän hitaasti.

"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordi Inglebyn?"

Jim pani piipun takaisin suuhunsa.

"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."

"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä, ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä, sanoisitko sen hänelle?"

"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi lordi Inglebyn' — ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen. Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai epäonnistumisen mukaan."

Lady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.

"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä että otti patentin kaikille keksinnöilleen."

"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee 'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"

"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen päättäneen olla mistään tietämättä."

"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?" kysyi lady Ingleby.

"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin yksityisiin arveluihin."

"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä puristamaan."

"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra, jos minä saisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby, — tuntisitko sinä sillä tavoin minun tähteni?"

"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni, en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"

"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"

Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaan sinut."

Pitkä äänettömyys lehtimajassa.

Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle: "Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes päivääkään?"

Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella, ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa edes päivääkään?"

* * * * *

Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"

Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita vihellellen:

"Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein, Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein; Älköhön luitamme saako valtoihin Vanha Davy Jones, missä lienemmekin…"

Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:

"O-hii, o-hei, o-hoi!"

pelkästä onnen ylenpalttisuudesta.

Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä hetkiä jo lehtimajassa.

Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidän täytyy kiivetä!"

"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."

Myra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.

"Jim", kuiskasi hän, "on hirveän tuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle, Jim, ettemme olisi voineet mennä pätevästi naimisiin täällä — ja ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme ole lainvoimaisesti naimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet myöntävä, — niin todella myöntävä — minun olleen oikeassa. Olet pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia' — Jim — rakkain! Katso kelloa! Minun täytyy mennä. Amelia Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan ohi… Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim — minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut menemään."

"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan — "kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."

"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle, ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin. Jumala on täällä.' Ja sitten sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim — minä ajattelin että sinä olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin Jumalaani."

Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.

Myra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.

Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi, osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"

Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas, parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä, rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.

Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä — kymmenen pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan parhaan?"

Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli. Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:

"O Luoja, joka pelastat, Kädelläs aallot asetat; Jok' annat meren myrskylle Sanallas käskyn: Vaikene; O kuule, kun sua huudamme…"

Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen iltarukouksen.

Viidestoista luku.

"MISSÄ ON LADY INGLEBY?"

Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.

Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.

Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.

"Shenstonen linnaanko, sir?"

"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.

Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä itse haluaisitte ajaa poneja, sir."

"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten ihmisten poneja."

Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti nopeaan raviin.

Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi. He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.

Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt häntä tulemasta ikkunaan!)

"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.

"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."

Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä. Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli soma pieni, monipäätyinen talo.

"Mikä talo tuo on?" kysyi Jim Airth vilkkaasti.

"Puistomaja, sir."

"Kuka siinä asuu?"

"Rouva O'Mara, sir."

"Onko rouva O'Mara jo palannut?"

"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä aamuna."

"Silloin hän on palannut", sanoi Jim Airth.

Ajomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.

Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.

He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin, ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.

"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.

"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi kellarimestari ja näytti tietä.

Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli ympärilleen.

Huone oli tyhjä.

"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.

Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta, toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui uuninreunan yläpuolella.

Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa äänettömällä mielenkiinnolla.

"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se varmaankaan ollut Petter."

Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.

"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir, pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir, näytän teille tietä."

Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin. He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.

Kellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.

"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla."

Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan. Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.

Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta. Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"

Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle ja käveli pyökkiryhmää kohti.

Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.

Jim Airth tuli aivan lähelle — niin lähelle että hän erotti pehmeän reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat laskokset — ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen läsnäolostaan.

Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.

Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti, "minun käskettiin…"

Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.

Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.

"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse, sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.

"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän! Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei näin voi jatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta sorttia… En voi sille mitään! Minun täytyy!"

"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi. Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna minun katsoa… Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden päällesi minun tähteni?"

"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan. "Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei noudata sopimuksiaan?"

"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim, ihailetko tätä paikkaa?"

"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa. Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon, hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella, niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle — tai oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."

"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin näyttää sinulle kotini."

Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä kodissasi — näin sen ajaessamme asemalta — kuin odotella tämän suuren kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."

"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"

Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni — sinä hyräilit niin monta pientä laulunsävelmää…"

"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"

Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen "Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:

"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein, Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein; Huntingtower mahtava on perintöni mun, Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".

"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni. Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."

"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim, ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."

"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää lady Inglebytä?"

Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen. Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.

Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.

"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla sinun vaimosi. Mutta — ennenkuin tulen vaimoksesi — ja tapahtukoon se hyvin pian! — kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen — minä — olen lady Ingleby."

Kuudestoista luku.

SHENSTONEN PYÖKKIEN ALLA.

Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.

"Sinäkö — lady Ingleby?" sopersi Jim.

Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.

"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"

Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.

"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "Sinäkö, Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"

Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut alttiutensa — kaipauksensa — luopumaan kaikesta hänen tähtensä? Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?

Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.

"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."

Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.

Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.

Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen kohottamatta päätään.

"Kuka on rouva O'Mara?"

"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin kersantin kanssa — hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa arvossa — halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim, olisi minun helpompi kertoa… Eikö? Hyvä, ei tee mitään… Kun viime marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta, tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit silloin lehtimajassa. Minä olen nainen, Jim, usein heikkokin; ja minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä hetkellä — sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta — mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin. Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät lakkaamatta kahden miehen ympärillä — he olivat erinomaisia poikia, joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten — tuskin tiedän kuinka voin kertoa sen sinulle — tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiin minun kanssani! — Oi, älä voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele, että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista — olen ainakin joskus kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun oli paettava pois. Oli vielä toisiakin — ja se oli minusta kauheaa. En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi, Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi puhettaan.

"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin. Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."

"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa; nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein, kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby taaksenne'."

"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin hänen nimensäkin."

"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa, Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi, joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin lupapäivää ja lepoa."

"Ja sitten — minä näin sinut! Ja — oi rakastettuni! — minä melkein luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea, mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta, ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta — kaikesta, Jim!"

Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.

"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa 'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten — oi, Jim! — kun tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi — vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"

"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin — oliko se itsekästä? — halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani — rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian koettelemusta kuin tämä on?"

Hän lakkasi puhumasta ja odotti.

Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen, ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä laajentumista.

Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.

Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.

"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit — olet — lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy — nyt — lähteä. Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."

Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta, silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin ruohokentän poikki.

Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.

Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.

Jim Airth oli mennyt!

Seitsemästoista luku.

"TIESITTE KAI?"

Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.

Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.

Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.

Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi, asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle, oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat voimattomat pidättämään häntä sillä.

Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti hänen sydämensä kuolee.

Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä itsellään taas ei sellaista ollut?

Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät. Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.

Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa. Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen, huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä kohtaan.

"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut kuin hyvä olit?"

Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.

Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen. Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.

"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan tennistä?"

"Olemme tulleet katsomaan teitä, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että me tulimme — tulimme…"

"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti ja lujasti.

"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille vanhoille ystäville totuuden.

"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään; ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte, minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta. Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies, mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa, missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä 'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan, joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut surullisena eikä iloisena."

Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän! Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on! Kukaan muu se ei voi olla. Kerro sinä se hänelle."

Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.

"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.

"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"

"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen kalpeille poskilleen.

"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista aatelisnimistä!"

Kahdeksastoista luku.

MITÄ BILLYLLÄ OLI KERROTTAVANA.

"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."

Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana, ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.

"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä; sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos sinä jätät minut, niin minä kuolen."

Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi anteeksiantamattomaan rikokseen?

Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.

Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat häntä seuraansa.

* * * * *

Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien kastanjapuiden alta.

Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla puolellaan.

"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa tutkivasti.

"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."

"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänen kanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna. Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen. Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."

"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et suinkaan voi kieltää!"

"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"

"No, olen ainakin kuullut sinun olleen Overdenessä", sanoi Billy pahanilkisesti.

"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta, jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"

"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman meistä on kerrottava hänelle?"

"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin. Minä voin liittyä mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin — miehekästä lohdutusta."

"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta, niin sanoisin hänelle tehneeni sen itse, ja huomenna menisin Jim Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."

"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua. Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."

"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.

"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos — jos nainen kääntyisi kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi — jos toinen olisi tahdikkaasti saapuvilla — kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."

"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen on…"

"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu kiinni! — Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen…"

"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"

"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!

Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi. Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.

"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan — se oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa, ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' — en muista pitemmälle. Jatka sinä, Bill!"

"Miss' oisi sijaa surrakaan, Kun taivaan rakkaus täyttää maan."

lausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.

Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."

Billy käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.

"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."

"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."

Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!

* * * * *

Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.

Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan. "Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin — lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen liittyvistä muistoista.

"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain olisi tullut kosimis-aikeissa.

"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."

"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."

Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää kierrellä kautta rantain.

Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla epäröimättömällä urhoollisuudella.

"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien, Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."

"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."

"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä en välitä hittoakaan — tarkotan hituistakaan — valasta, jos teidän onnenne on kysymyksessä."

"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra lempeästi.

"Niin, katsokaas, — jos te sitä toivoisitte, niin tulisitte olemaan ainoana poikkeuksena."

Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald että minulle kerrottaisiin?"

Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin — Billyn ja erään toisen särjettyjen sydämien yli — miehekkään lohduttajan osaa esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.

"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte minun sen tehdä."

Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin välien hämmentymiseen?

Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.

Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.

"Niin, Billy", sanoi hän. "Voit kyllä sanoa sen."

Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.

Billy selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.

Sitten hän puhui.

"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama jota te kutsutte Jim Airthiksi."

Yhdeksästoista luku.

JIM AIRTHIN PÄÄTÖS.

Lady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.

Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen, tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle. Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista sydäntä.

Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan, ja odotti.

Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.

Askeleita hallissa.

Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan hiljaisuuden.

"Airthin jaarli, teidän armonne"; ja Jim Airth astui sisään.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.

He seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.

Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.

Äänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.

Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.

"Minä tiedän, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi tuskan koettaa kertoa sitä minulle."

"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet sillä hetkellä saivat lausutuksi.

"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi Billy kertoi."

Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä lujasti.

"Tyttö — parkani!" sanoi hän murtuneesti.

"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minä olen valmis, Jim."

Jim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja voihkasi.

"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on sanottavana."

"Hyvästi?" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.

Jim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.

"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua puristamaan ystävänä."

Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.

"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle, sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta — niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta — siitä, että vihdoinkin tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia — pelkkä menneisyydestä noussut haamu — eikä mitään käsinkosketeltavaa tai todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys; ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."

Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.

"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."

Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.

"Oi, Jim", sanoi hän, "istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän."

Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin silmien tyventä murhetta.

Jim Airth istui — sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordi Inglebyltä ja pikku Petteriltä.

"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on isoava sinua päivin ja öin — kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta — niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi, koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta liikettä, olisi tuon miehen puolisona — Myra, sitä minä en voisi tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä onnea. Ajattele sitä — ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä, joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon —: silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."

Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen; painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.

"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni — Myra, minun oikeaan käteeni?"

Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä. Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.

"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi, tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää. En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minä tiedän, että meidän elävän, palavan rakkautemme täytyy olla tärkeämpi kuolleen menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta. Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys, on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"