MISS JERUSHA ABBOTIN KIRJEET MR. SETÄ PITKÄSÄÄRI SMITHILLE

215 FERGUSSEN HALL, 24 p. syyskuuta.

Rakas kiltti Johtokunnan-Jäsen-joka-lähetät-orpoja-korkeakouluun!

Täällä minä olen! Matkustin eilen neljä tuntia junassa. Se on lystikäs tunne, eikö totta? En ole koskaan ennen ollut junassa.

Korkeakoulu on suurin, hämäännyttävin paikka maailmassa — eksyn joka kerta kun lähden huoneestani. Kirjoitan sinulle kuvauksen myöhemmin, kun pääsen hiukan selville kaikesta, ja sitten kerron myös koulutunneista. Ne alkavat vasta maanantai-aamuna, ja nyt on lauantai-ilta. Mutta minä tahdoin kirjoittaa kirjeen heti ihan vain tutustuakseni.

Tuntuu hullulta kirjoittaa kirjeitä ihmiselle, jota ei tunne. Minusta tuntuu hullulta ylipäänsä kirjoittaa kirjeitä — en elämässäni ole kirjoittanut muuta kuin kolme tai neljä, niin että anna anteeksi, jos nämä eivät ole vallan mallikelpoisia.

Ennenkuin lähdin eilen aamulla, oli Mrs. Lippettillä ja minulla hyvin vakava keskustelu. Hän sanoi minulle kuinka minun tulee käyttäytyä lopun ikääni, ja varsinkin kuinka minun tulee käyttäytyä ystävällistä herraa kohtaan, joka tekee hyväkseni niin paljon. Minun pitää katsoa että olen Hyvin Kunnioittava.

Mutta kuinka voi olla hyvin kunnioittava ihmistä kohtaan, joka haluaa nimekseen John Smith? Etkö nyt voinut keksiä nimeä, jossa olisi hiukan personallisuutta? Voisin yhtä hyvin kirjoittaa kirjeitä Rakkaalle Mr. Vaatenaulakolle tai Rakkaalle Mr. Ripustimelle.

Olen ajatellut sinua aika paljon tänä kesänä. Kun kaikkien näiden vuosien jälkeen joku vihdoinkin välittää minusta, tuntuu kuin olisin saanut jonkinlaisen perheen. Tuntuu kuin kuuluisin jollekin nyt, ja se on hyvin mieluisa tunne. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että kun ajattelen sinua, on mielikuvituksellani hyvin vähän raaka-ainetta. Enhän tiedä muuta kuin kolme asiaa:

I. Sinä olet pitkä. II. Sinä olet rikas. III. Sinä vihaat tyttöjä.

Voisin kenties panna nimeksesi Rakas Mr. Tyttövihaaja. Mutta se on miltei loukkaavaa minua kohtaan. Tai Rakas Mr. Rikas-mies, mutta se on loukkaavaa sinua kohtaan, niinkuin muka raha olisi ainoa merkillinen sinussa. Sitäpaitsi on rikkaus niin perin ulkopuolinen ominaisuus. Ehkä et saakaan olla rikas kaiken ikääsi; tekeehän niin moni oikein viisas mies vararikon niin että helisee. Mutta pitkä sinä ainakin tulet olemaan kaiken ikääsi! Niinpä olenkin päättänyt panna nimeksesi Rakas Setä Pitkäsääri. Toivon ettet pahastu. Se on vain yksityinen lempinimi — emme sano sitä Mrs. Lippettille.

Kymmenen kello soi tuossa tuokiossa. Päivämme jakaantuu kellonsoittojen mukaan. Me syömme ja nukumme ja luemme kellonsoittojen mukaan. Se on hyvin elähyttävää, minä olen koko ajan kuin virma varsa. Kas niin! Valot sammuksiin. Hyvää yötä.

Huomaa miten täsmällisesti tottelen sääntöjä — kiitos olkoon kasvatukseni John Grier Homessa.

Mitä kunnioittavimmin

JERUSHA ABBOTT.

Mr. Setä Pitkäsääri Smithille.

Lokakuun ensimäisenä.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä pidän korkeakoulusta ja minä pidän sinusta, kun lähetit minut tänne — olen hyvin, hyvin onnellinen, ja niin kiihdyksissä joka hetki että tuskin osaan nukkua. Et voi kuvitella, kuinka erilaista täällä on kuin John Grier Homessa. En uneksinutkaan, että maailmassa olisi tällainen paikka. Säälin jokaista, joka ei ole tyttö eikä voi tulla tänne, ja olen varma että se korkeakoulu, jossa sinä poikana olit, ei voinut olla näin hauska.

Huoneeni on ylhäällä tornissa, jossa oli tarttuvien tautien osasto ennenkuin uusi sairaala rakennettiin. Samassa kerroksessa tornia asuu kolme muuta tyttöä — eräs yläluokkalainen, joka käyttää silmälaseja ja pyytää meitä aina olemaan vähän hiljempaa, ja kaksi keltanokkaa, Sallie McBride ja Julia Rutledge Pendleton. Salliella on punainen tukka ja pystynenä ja hän tuntuu oikein ystävälliseltä, Julia taas on kotoisin New Yorkin ensimäisistä perheistä eikä ole huomannut minua vielä. He asuvat yhdessä, ja yläluokkalaisella ja minulla on oma huone kummallakin. Tavallisesti keltanokat eivät voi saada omaa huonetta; ne ovat hyvin harvinaisia, mutta minä sain pyytämättä. Otaksun että majoitusmestarin mielestä ei ollut oikein pyytää kunniallisesti kasvatettua tyttöä löytölapsen huonetoveriksi. Näet että etuja on monenlaisia!

Huoneeni on lounaisnurkassa ja siinä on kaksi ikkunaa ja näköala. Kun on kahdeksantoista vuotta elänyt silmälläpidon alaisena kahdenkymmenen huonetoverin kanssa, tuntuu rauhoittavalta olla yksin. Nyt vasta minulla on ensimäinen tilaisuus tutustua Jerusha Abbottiin. Luulen että rupean pitämään hänestä.

Luuletko että sinä rupeat?

Tiistaina.

Nyt järjestetään keltanokkain koripallo-puolueita,ja jos hyvin käy, pääsen minä mukaan. Minä olen kyllä pieni, mutta kauhean vikkelä ja jäntevä ja sisukas. Kun toiset hyppivät ilmaan, voin minä pujahtaa heidän jalkojensa väliin ja siepata pallon. Harjoituksissa on julmetun hauskaa — niitä pidetään ulkona urheilukentällä iltapäivisin, ja ympärillä ovat puut punaisina ja keltaisina ja ilma on täynnä kuihtuvien lehtien tuoksua, ja kaikki nauravat ja huutavat. Nämä ovat onnellisimmat tytöt mitä koskaan olen nähnyt — ja kaikista onnellisin olen minä!

Aioin kirjoittaa pitkän kirjeen ja kertoa kaikesta mitä opin (Mrs. Lippett sanoi että tahdoit tietää sen), mutta kello löi juuri seitsemän, ja kymmenen minuutin päästä minun pitää olla urheilukentällä voimistelupuvussa. Etkö sinäkin toivo että pääsen mukaan?

Sinun alati

JERUSHA ABBOTT.

P.S. (Kello yhdeksän)

Sallie McBride juuri pisti päänsä ovestani. Näin hän sanoi:

"Minun on niin ikävä kotiin etten suorastaan voi olla. Onko sinun?"

Minä hymyilin hieman ja vastasin ei, luullakseni suoriutuisin siitä asiasta. Koti-ikävä ainakin on vaiva, josta minä olen säästynyt. En ole koskaan kuullut että kellään olisi orpokoti-ikävä, oletko sinä?

Lokakuun kymmenes.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Oletko koskaan kuullut Michel Angelosta? Hän oli kuuluisa taiteilija, joka eli Italiassa keskiajalla. Jokainen näytti tietävän hänestä englannin kirjallisuuden tunnilla, ja koko luokka nauroi, kun minä luulin häntä arkkienkeliksi. Nimi kuulostaa arkkienkeliltä, eikö totta? Pahinta täällä korkeakoulussa on se että odotetaan ihmisen tietävän niin hirveän paljon sellaista mitä ei koskaan ole oppinut. Se on ajoittain hyvin kiusallista. Mutta nyt, kun tytöt puhuvat asioista, joista en ole koskaan kuullut, vaikenen visusti ja katson tietosanakirjasta.

Tein kamalan erehdyksen ensimäisenä päivänä. Joku mainitsi Maurice Maeterlinckin, ja minä kysyin onko hän keltanokka. Tuon jutun tietää nyt koko koulu. Mutta viisi siitä, tunnilla olen ihan yhtä sukkela kuin kuka muu tahansa — ja sukkelampikin kuin muutamat!

Huvittaako sinua kuulla kuinka olen kalustanut huoneeni? Se on sinfonia ruskeata ja keltaista. Seinäpaperit ovat vaaleankeltaiset, ja minä olen ostanut keltaiset ikkunaverhot ja tyynyt ja mahonkisen kirjoituspöydän (käytettyä tavaraa kolmella dollarilla) ja korituolin ja ruskean maton, jossa on mustetahra keskellä. Panen korituolin tahran kohdalle.

Ikkunat ovat korkealla, tavalliselta istuimelta ei niistä näe ulos. Mutta minä irroitin peilin, joka oli kiinnitetty piirongin päälle, päällystin yläpinnan ja siirsin koko vehkeen ikkunan eteen. Se on aivan sopivan korkea ikkunapenkiksi. Vedät laatikot portaiksi ja kiipeät ylös. Erittäin mukavaa.

Sallie McBride auttoi minua valitsemaan tavarani seniorien huutokaupasta. Hän on asunut koko ikänsä talossa ja ymmärtää kalustamista. Et voi kuvitella kuinka lystiä on käydä ostoksilla ja maksaa oikealla viiden dollarin setelillä ja saada vaihtorahaa — kun ei elämässään ole omistanut muuta kuin pari senttiä. Minä vakuutan sinulle, Setä kulta, että osaan antaa arvoa tuolle kuukausirahalle.

Sallie on maailman hauskin ihminen — ja Julia Rutledge Pendleton vähimmän hauska. Hullua minkälaisia yhdistelmiä majoitusmestari voi tehdä huonetoverien asettelussa. Sallien mielestä kaikki on vitsikästä — vieläpä hurmaavaa — ja Julia on kyllästynyt kaikkeen. Hän ei koskaan tee pienintäkään ponnistusta ollakseen ystävällinen. Hän uskoo että jos sitä vain on Pendleton, pääsee yksin tuon tosiseikan perusteella taivaaseen ilman pitempiä tutkintoja. Julia ja minä olemme syntyneet vihamiehiksi.

Ja nyt otaksun että olet hyvin kärsimättömänä odottanut tietoja opinnoista.

I. Latinaa: Toinen Puunilaissota. Hannibal joukkoineen leiriytynyt Trasimenus-järvelle viime yönä. He valmistivat väijytyksen roomalaisille, ja tämän aamun neljäntenä vartiona syttyi taistelu. Roomalaiset peräytyvät.

II. Ranskaa: 24 sivua "Kolmea muskettisoturia" ja kolmas konjugatsioni, säännöttömät verbit.

III. Geometriaa: Lopetettu lieriöt; päästy kartioihin.

IV. Englantia: Koeaine. Tyylini selvyys ja suppeus paranee päivä päivältä.

V. Terveysoppia: Ruuansulatus päästy loppuun. Sappi ja haima tulevaksi kertaa. Sinun, opin tiellä,

JERUSHA ABBOTT.

P.S. Toivon ettet koskaan maista alkoholia, Setä? Sillä on hirvittävä vaikutus maksaasi.

Keskiviikkona.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä olen muuttanut nimeni. Olen vielä "Jerusha" luettelossa, mutta kaikkialla muualla olen "Judy". Eikö olekin perin surkeata, kun saa itse antaa itselleen ainoan lempinimen, minkä koskaan on omistanut? En sentään kokonaan keksinyt Judy-nimeä. Freddy Perkins sanoi minua siksi ennenkuin osasi kunnolla puhua. Soisin että Mrs. Lippett olisi hieman nerokkaampi valitessaan pikkulapsille nimiä. Hän etsii vihoviimeiset nimet puhelinluettelosta — Abbott-nimen voit nähdä ensi sivulla — ja ristimänimet hän haalii sieltä täältä. Jerushan hän löysi eräästä hautakivestä. Olen aina vihannut sitä, mutta Judystä melkein pidän. Se on niin typerä nimi. Se kuuluu sellaiselle tyttötyypille, joka minä en ole — pienelle, herttaiselle sinisilmälle, jota koko perhe hemmottelee ja pilaa ja joka pääsee elämän läpi ilman mitään huolia. Eikö kelpaisi olla sellainen? Oli minulla mitä vikoja tahansa, ei kukaan ainakaan voi moittia minua siitä että perheeni olisi hemmotellut minua! Mutta on verrattoman vitsikästä kuvitella että niin on. Ole hyvä ja sano minua tulevaisuudessa aina Judyksi.

Tahdotko tietää jotakin? Minulla on kolme paria kauriinnahkakäsineitä. Ennen olen joskus saanut kauriinnahkatumppuja joululahjaksi, mutta en koskaan oikeita hansikkaita, joissa on viisi sormea. Vedän ne käteeni ja koetan niitä joka viides minuutti. Saan ponnistaa kaikkeni, etten käyttäisi niitä tunnilla.

(Päivälliskello. Hyvästi.)

Perjantaina.

Mitä ajattelet, Setä kulta? Englannin opettaja sanoi että viime aineeni todistaa tavatonta omaperäisyyttä. Hän sanoi, se on totinen tosi. Niin kuuluivat hänen sanansa. Se ei tunnu mahdolliselta, vai tuntuuko, kun ottaa huomioon kasvatukseni näinä kahdeksanatoista vuotena? John Grier Homen tarkoitus (jonka sinä epäilemättä tunnet ja sydämestäsi hyväksyt) on muuttaa nuo yhdeksänkymmentä seitsemän orpoa yhdeksäksikymmeneksi seitsemäksi kaksoseksi.

Tavaton taiteellinen valmiuteni kehittyi varhaisina vuosina, kun piirtelin liidulla kuvia Mrs. Lippettistä puuvajan oveen.

Toivon etten loukkaa tunteitasi, kun arvostelen nuoruuteni kotia? Mutta olethan sinä kuitenkin paremmalla puolella, niin että jos käyn liian nenäkkääksi, voit aina lakkauttaa rahalähetyksesi. Tämä ei kuulosta erittäin kohteliaalta — mutta ethän voi odottaa minulta mitään tapoja: löytölasten koti ei ole mikään nuorten hienojen neitien viimeistelylaitos.

Tiedätkö, Setä, työ se ei ole, joka täällä korkeakoulussa käy vaikeaksi. Se on leikki. Puolet ajasta en tiedä mistä tytöt puhelevat, heidän leikinlaskunsa näyttävät palautuvan johonkin menneisyyteen, johon kaikilla muilla paitsi minulla on osallisuutta. Minä olen muukalainen maailmassa enkä ymmärrä kieltä. Se on viheliäinen tunne. Minulla on ollut se kaiken ikääni. Oppikoulussa tytöt seisoivat ryhmissä ja katselivat minua. Olin kummallinen ja erilainen ja jokainen tunsi sen. Voin tuntea että "John Grier Home" oli kirjoitettu kasvoilleni. Ja sitten muutamat armeliaat sielut pitivät asianaan tulla luokseni ja sanoa jotakin kohteliasta. Minä vihasin heitä kaikkia — armeliaita kaikista enimmän.

Kukaan täällä ei tiedä että minut on kasvatettu orpokodissa. Kerroin Sallie McBridelle että äitini ja isäni ovat kuolleet ja että eräs kiltti vanha herra on lähettänyt minut korkeakouluun — mikä on siihen asti täyttä totta. En tahtoisi että pidät minua pelkurina, mutta minä tahdon tulla samanlaiseksi kuin muutkin tytöt, ja siinä se iso suuri ero on, että tuo kauhujen koti kangastaa lapsuuteni päällä. Jos voin kääntää sille selkäni ja sulkea sen muistostani, luulen että minusta voi tulla yhtä hauska kuin kuka muu tyttö tahansa. En usko että on mitään todellista, sisäpuolista eroa, uskotko sinä?

Joka tapauksessa pitää Sallie McBride minusta.

Sinun alati, JUDY ABBOTT (o.s. Jerusha.)

Lauantai-aamuna.

Olen juuri lukenut läpi tämän kirjeen, ja se tuntuu oikein epäreippaalta. Mutta etkö voi arvata, että minulla on aine kirjoitettavana maanantaiaamuksi ja kertaus geometriassa ja hyvin aivastuttava nuha.

Sunnuntaina.

Unohdin panna tämän postiin eilen, ja niinpä lisään vielä hävyttömän jälkikirjoituksen. Täällä kävi tänä aamuna piispa, ja mitä luulet hänen sanoneen?

"Raamatun laupiain lupaus on tämä: 'Köyhät teillä aina on luonanne.' Köyhät asetettiin tänne, jotta me pysyisimme armeliaina."

Köyhät, huomaa, ovat siis eräs laji hyödyllisiä kotieläimiä. Jollei minusta olisi tullut sellainen virheetön nuori neiti, olisin jumalanpalveluksen jälkeen mennyt ja sanonut hänelle mitä minä ajattelin.

Lokakuun 25 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä olen mukana koripallopelissä, ja sinun pitäisi nähdä mustelma vasemmalla olkapäälläni. Se on sininen ja mahonginruskea ja siinä on pieniä oranssinkeltaisia juovia. Julia Pendleton pyrki mukaan, mutta ei päässyt. Hurraa!

Näet kuinka halpamainen mielenlaatu minulla on.

Koulussa sujuu paremmin ja paremmin. Minä pidän tytöistä ja opettajista ja tunneista ja urheilukentästä ja siitä mitä syömme. Meillä on kahdesti viikossa jäätelöä eikä koskaan ohrajauhovelliä.

Sinähän tahdoit kuulla minusta vain kerran kuussa, eikö niin? Ja minä olen syytänyt sinulle kirjeitä harva se päivä! Mutta olen ollut niin kiihdyksissä kaikista uusista seikkailuistani että minun on täytynyt puhua jollekin, ja sinä olet ainoa tuttavani. Anna anteeksi vuolauteni, kyllä tästä pian rauhoitun. Jos kirjeeni väsyttävät, voithan aina heittää ne paperikoriin. Lupaan etten nyt kirjoita ennen marraskuun puoliväliä.

Marraskuun 15 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Kuule mitä olen oppinut tänään. Katkaistun säännöllisen pyramidin vaipan ala on yhtä kuin apoteema kerrottuna pohjain piirien keskiarvolla.

Se ei kuulu todelta, mutta totta se on — minä voin todistaa sen!

Et ole koskaan saanut kuulla vaatteistani, vai oletko, Setä? Kuusi pukua, kaikki uusia ja kauniita ja minua varten ostetuita — eikä perittyjä joltakin isommalta. Kenties et tajua mitä huippua se merkitsee orpolapsen elämässä. Sinä olet antanut ne minulle, ja minä olen hyvin, hyvin, hyvin kiitollinen. On hieno juttu saada koulusivistystä — mutta ei se ole vielä mitään verrattuna siihen häikäisevään kokemukseen että omistaa kuusi uutta pukua. Miss Pritchard, joka kuuluu tarkastuskomiteaan, on ne valinnut eikä Mrs. Lippett, taivaan kiitos. Minulla on iltapuku, neilikanpunaista silkkiä (olen suorastaan kaunis siinä), ja sininen kirkkopuku, ja päivällispuku punaista harsokangasta itämaisin reunakoristein (tekee minut mustalaistytön näköiseksi), ja toinen päivällispuku vaaleanpunaista puolisilkkiä, ja harmaa kävelypuku ja arkipuku koulua varten. Se ei kai olisi mikään äärettömän suuri pukuvarasto Julia Rutledge Pendletonille, mutta Jerusha Abbottille — voi taivas!

Nyt varmaan ajattelet, mikä tyhjänpäiväinen, pintapuolinen pikku hupakko se tyttö on, ja mikä rahanhukka sentään onkaan kouluttaa tyttölasta.

Mutta, Setä, jos kaiken ikäsi olisit kulkenut isoruutuisissa pumpulipuvuissa, osaisit antaa arvoa tunteilleni. Ja kun pääsin kylän oppikouluun, jouduin toiseen kauteen, joka oli vielä pahempi kuin ruutuisen pumpulikankaan aika. Köyhäinlaatikon kauteen. Et voi käsittää kuinka minua hirvitti tulla kouluun noissa viheliäisissä köyhäinlaatikko-puvuissa. Olin ihan varma, että joutuisin istumaan sen tytön viereen, joka ennen oli omistanut pukuni, ja että hän kuiskisi ja tirskuisi ja näyttäisi sitä toisille. Vihamiesten pukujen käyttäminen on niin katkeraa, että se jäytää sielua. Jos kulkisin loppuikäni silkkisukissa, en usko että tuo arpi siitä haihtuisi.

VIIMEINEN SOTATIEDONANTO!

Uutiset sotanäyttämöltä.

Neljännessä vartiossa torstaina marraskuun 13 p. Hannibal löi roomalaisten etujoukot ja johti kartagolaisen armeijan yli vuorien Casilinumin tasangolle. Kohortti kevytaseisia numidialaisia hyökkäsi Quintus Fabius Maximuksen jalkaväen kimppuun. Kaksi taistelua ja pieni kahakka. Roomalaiset ajettu pakosalle raskain tappioin.

Saan kunnian olla

Erikoiskirjeenvaihtajanne rintamalta J. ABBOTT.

P.S. Minä tiedän etten saa odottaa vastauksia kirjeisiini, ja minua on varoitettu rasittamasta sinua kysymyksillä, mutta sano minulle, Setä, vain tämän kerran — oletko kauhean vanha vai vain pikkuisen vanha? Oletko täysin kalju vai vain hiukan kalju? On hyvin vaikeata ajatella sinua, kun olet abstraktinen kuin teoreemi geometriassa.

Edellytetään pitkä rikas mies, joka vihaa tyttöjä, mutta on hyvin jalomielinen eräälle aika nenäkkäälle tytölle. Minkä näköinen hän on?

R.S.V.P. [Ransk. Réponse s'il vous plait— 'pyydetään vastausta'. Suom. muist.]

Joulukuun 19 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Et ole vastannut kysymykseeni, ja se oli hyvin tärkeä.

OLETKO SINÄ KALJU?

Minä olen tarkkaan määritellyt minkä näköinen olet — hyvin tyydyttävästi — kunnes pääsen päälaellesi, ja siihen takerrun kiinni. En voi ratkaista, onko sinulla valkoinen tukka vai musta tukka vai harmaalle vivahtava vai eikö sinulla kenties ole tukkaa ollenkaan.

Tässä on muotokuvasi.

Mutta siinä on ongelma, pitääkö minun panna kuvaan tukkaa?

Haluatko tietää minkäväriset silmät sinulla on? Ne ovat harmaat, ja kulmakarvasi pistävät esiin kuin porttikäytävän katto (tuuheiksi sanotaan sellaisia romaaneissa), ja suusi on suora viiva, jolla on taipumusta kääntyä alaspäin suupielistä. Katsos vaan, kyllä minä tiedän! Olet äreä vanha ukkeli, jolla on temperamenttia.

(Rukouskello.)

9.45 i.p.

Minulla on uusi, järkähtämätön laki: en koskaan, en koskaan lue läksyjä illalla, oli sitten miten monet kirjalliset kokeet tahansa aamulla. Sen sijaan luen ihan tavallisia kirjoja — minun täytyy, ymmärräthän, kun takanani on kahdeksantoista tyhjää vuotta. Sinä et usko, Setä, minkälainen tietämättömyyden kuilu minun sieluni on, itsekin vasta rupean toteamaan sen syvyyksiä. Tytöt, joilla on kunniallinen perhe ja koti ja ystäviä ja kirjasto, tietävät kuin itsestään asioita, joista minä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Esimerkiksi:

En ollut lukenut Hanhiäitiä enkä David Copperfieldiä enkä Ivanhoe'ta enkä Tuhkimoa enkä Sinipartaa enkä Robinson Crusoe'ta enkä Jane Eyre'ä enkä Liisan seikkailuja ihmemaassa enkä sanaakaan Rudyard Kiplingiltä. En tietänyt että Henrik VIII oli naimisissa useammin kuin kerran ja että Shelley oli runoilija. En tietänyt että ihmiset ennen vanhaan olivat apinoita ja että Eedenin puutarha on kaunis taru. En tietänyt että R.L.S. oli Robert Louis Stevenson ja että George Elliot oli nainen. En ollut koskaan nähnyt Monna Lisan kuvaa enkä (se on totta, mutta sinä et usko sitä) ollut koskaan kuullut puhuttavan Sherlock Holmesista.

Nyt tiedän kaiken tämän ja paljon muuta lisäksi, mutta näet nyt kuinka paljon minun on ehdittävä. Mutta voi kuinka se on hauskaa! Kaiken päivää odotan iltaa, ja sitten kirjoitan ovelleni "varattu" ja pukeudun sievään punaiseen kylpypukuuni ja turkistohveleihin ja kasaan kaikki tyynyt selkäni taa vuoteelle ja sytytän messinkisen koululaislampun viereeni ja luen ja luen ja luen. Yksi kirja ei riitä. Luen neljää yhtä aikaa. Juuri nyt on esillä Tennysonin runot ja "Vanity Fair" ja Kiplingin novellit ja — älä naura — "Pikku naisia". Huomaan olevani ainoa tyttö koko korkeakoulussa, jota ei ole kasvatettu "Pikku naisten" merkeissä. Sitä en ole sentään sanonut kenellekään (se leimaisi minut liian kummalliseksi). Menin kaikessa hiljaisuudessa ostamaan sen yhdellä dollarilla kahdellatoista sentillä viime kuukausirahastani, ja kun ensi kerran joku mainitsee limonit, tiedän mistä hän puhuu!

(Kymmenen kello. Tämä on hyvin katkonainen kirje.)

Lauantaina.

Sir,

Minulla on kunnia ilmoittaa tuoreita tiedonantoja geometrian vainiolta. Perjantaina saimme loppuun parallelipipedit ja siirryimme katkaistuihin prismoihin. Huomaamme tien epätasaiseksi ja hyvin jyrkäksi.

Sunnuntaina.

Joululupa alkaa ensi viikolla, ja matkalaukut ovat esillä. Käytävät ovat niin täynnä että tuskin kulkemaan pääsee, ja jokainen on sellaisessa kiihtymyksen kuohunnassa että läksyt menevät aivan hunningolle. Minulle uhkaa tulla hauska loma-aika, eräs toinenkin keltanokka, jonka koti on Texasissa, jää tänne, ja suunnittelemme pitkiä kävelyitä ja — jos vain on jäätä — aiomme oppia luistelemaan. Sitten on vielä koko kirjasto luettavana — ja kolme tyhjää viikkoa sitä varten!

Hyvästi nyt, Setä, toivon että sinä tunnet itsesi yhtä onnelliseksi kuin minä. Sinun alati

JUDY.

P.S. Älä unohda vastata kysymykseeni. Jollet tahdo vaivautua kirjoittamaan, käske sihteerisi sähköttää. Hän sanokoon vain:

Mr. Smith on aivan kalju

tai

Mr. Smith ei ole kalju

tai

Mr. Smithillä on valkoinen tukka.

Ja ne kaksikymmentä viisi senttiä voit vähentää kuukausirahastani.

Hyvästi tammikuuhun asti — ja hauskaa joulua!

Joululuvan loppupuolella. Tarkka päivämäärä tuntematon.

Pyryttääkö siellä missä sinä olet? Koko maailma, minkä minä näen tornistani, verhoutuu valkeaan, ja lumihiutaleet liitelevät maahan suurina kuin linnunmunat. On myöhäinen iltapäivä — aurinko laskee juuri (kylmänä ja keltaisena) vielä kylmempien sinipunervien kukkulain taakse, ja minä istun ikkunapenkilläni käyttäen viimeistä valoa kirjoittaakseni sinulle.

Viisi kultarahaasi olivat yllätys! En ole tottunut saamaan joululahjoja. Olet jo antanut minulle niin kauhean paljon — kaiken mitä minulla on, tiedät — etten juuri tunne ansaitsevani ylimääräistä. Mutta pidän niistä silti aivan yhtä paljon. Tahdotko tietää mitä ostin rahallani?

I. Hopeakellon, kannettavaksi nahkaremmissä ranteella, jotta tulisin kertauksiin ajoissa. II. Matthew Arnoldin runot. III. Kuumavesipullon. IV. Laivamaton (tornissani on kylmä). V. Viisisataa arkkia keltaista konseptipaperia. (Aloitan kirjallisen toimintani sangen pian.) VI. Synonyymisanakirjan. (Kirjailijan sanavaraston lisäämiseksi.) VII. (Minua ei juuri haluta tunnustaa sinulle tätä viimeistä kohtaa, mutta teen sen sentään.) Silkkisukat.

Ja nyt, Setä, älä koskaan sano etten kerro sinulle kaikkea.

Eräs hyvin alhainen vaikutin, jos sinun täytyy sekin tietää, sai minut ostamaan silkkisukat. Julia Pendleton tulee aina huoneeseeni lukemaan geometriaa, ja hän istuu jalat ristissä vuoteellani ja käyttää silkkisukkia joka ilta. Mutta odotas vain — kun hän palaa lomalta, menen minä hänen huoneeseensa ja istun hänen vuoteelleen silkkisukissa. Sinä näet, Setä, mikä viheliäinen ihminen minä olen — mutta olenhan edes rehellinen, ja tiesithän jo orpokodin päiväkirjastani, etten ole täydellinen, etkös tietänytkin?

Palataksemme asiaan (niin aloittaa englannin opettaja joka toisen lauseensa), olen hyvin kiitollinen seitsemästä lahjastani. Kuvittelen että ne tulivat laatikossa perheeltäni Californiasta. Kello on isältä, matto äidiltä, kuuma vesi-pullo isoäidiltä — joka aina pelkää minun vilustuvan tässä ilmanalassa — ja keltainen paperi pikkuveljeltäni Harryltä. Sisareni Isabel antoi minulle silkkisukat ja täti Susan Matthew Arnoldin runot, Harry setä (pikku Harry on saanut nimensä hänen mukaansa) antoi minulle sanakirjan. Hän olisi tahtonut lähettää suklaatia, mutta minä tahdoin kaikin mokomin synonyymejä.

Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että joudut näyttelemään koko perheen osaa?

Ja nyt kerron sinulle joululuvastani, vai huvittaako sinua vain kasvatukseni sellaisenaan? Toivon että annat arvoa hienonhienolle merkitysvivahdukselle sanassa "sellaisenaan". Se on viimeinen lisäys sanavarastooni.

Texasilaisen tytön nimi on Leonora Fenton. (Melkein yhtä hauska nimi kuin Jerusha, eikö totta?) Minä pidän hänestä, mutta en niin paljon kuin Sallie McBridesta; en koskaan tule pitämään kenestäkään niin paljon kuin Salliesta — paitsi sinusta. Minun täytyy aina pitää sinusta kaikkein enimmän, koska olet koko perheeni käärittynä yhdeksi. Leonora ja minä ja kaksi sofomoria olemme kävelleet pitkin maita mantereita joka ikisenä kauniina päivänä ja tutkineet koko lähitienoon, yllämme lyhyet hameet ja kudotut takit ja lakit ja kädessä kiiltävät kepit, joilla saa hutkia. Kerran kävelimme kaupunkiin — neljä penikulmaa — ja poikkesimme ravintolaan, jossa korkeakoulun tytöt käyvät päivällisellä. Paahdettuja rapuja (35 senttiä), ja jälkiruuaksi tattarikakkua ja vaahterasiirappia (15 senttiä). Ravitsevaa ja halpaa.

Se oli niin mainion hauskaa! Varsinkin minulle, se kun oli niin kauhean erilaista kuin orpokotikomento — olen kuin karannut pahantekijä joka kerta kun pääsen koulun rajojen ulkopuolelle. Ennenkuin ajattelinkaan, olin jo ruvennut kertomaan toisille, miltä minusta tuntui. Kissa oli melkein ulkona laatikosta, kun sieppasin sitä hännästä kiinni ja työnsin sen takaisin. On hirveän kovaa, kun ei saa kertoa kaikkea mitä tuntee. Olen luonnostani hyvin avomielinen sielu, ja jollen saisi kertoa sinulle, pakahtuisin suorastaan.

Meillä oli viime perjantai-iltana nekkukekkerit, jotka Fergussenin emännöitsijä pani toimeen meille jälkeenjääneille kollegiumihuoneessa. Meitä oli kaikkiaan kaksikymmentä kaksi, keltanokat ja sofomorit ja juniorit ja seniorit kaikki hyvässä sovussa. Keittiö on hyvin suuri, kuparipannut ja kattilat riippuvat rivissä kiviseinällä — pieninkin kipponen on suunnilleen pesuammeen kokoinen. Neljäsataa tyttöä asuu Fergussenissa. Johtajamme, jolla oli valkea esiliina edessä ja valkea myssy päässä, haki vielä kaksikymmentä kaksi valkeata esiliinaa ja myssyä — en osaa kuvitella mistä hän löysi niin monta — ja me kaikki muutuimme kokeiksi.

Se oli suunnattoman vitsikästä, vaikka nekuista ei tullutkaan ihan ensiluokkaisia. Kun keittäminen oli lopullisesti päättynyt, ja me itse ja keittiö ja ovenlinkut kauttaaltaan tahmeina, järjestimme kulkueen, yhä esiliinat edessä ja myssyt päässä, jokaisella kädessä iso haarukka tai kauha tai paistinpannu, marssimme läpi tyhjien käytävien opettajahuoneeseen, missä puolentusinaa professoria ja opettajaa vietti rauhallista iltaa. Pidimme heille serenaadin laulaen koululaulujamme ja tarjosimme virvokkeita. He ottivat vastaan kohteliaina, joskin pidättyväisinä. Jätimme heidät imemään nekkujaan, tahmeina ja sanattomina.

Näet siis, Setä, että kasvatukseni edistyy!

Etkö todellakin ajattele että minusta pitäisi tulla taiteilija eikä kirjailija?

Loma päättyy kahden päivän kuluttua, ja minusta on hauskaa nähdä tytöt taas. Tornini on sentään hieman yksinäinen. Kun yhdeksän henkeä asuu talossa, joka on rakennettu neljällesadalle, niin kyllä tyhjä väliin kolisee ympärillä.

Yksitoista sivua — Setä parka, mahdat olla väsynyt! Aioin tästä vain lyhyen pienen kiitoskirjeen — mutta kun kerran pääsen alkuun, näyttää kynäni olevan aika liukas.

Hyvästi nyt, ja kiitos että olet ajatellut minua — olisin täysin onnellinen, jollei taivaanrannalla näkyisi pieni uhkaava pilvi. Helmikuussa tulee tutkinnot.

Rakkaudessa JUDY.

P.S. Kenties on sopimatonta tuo "rakkaudessa"? Jos on, niin anna anteeksi. Mutta jotain ihmistä minun täytyy rakastaa, ja muita ei ole valita kuin sinä ja Mrs. Lippett. Näethän nyt että sinun täytyy pitää se hyvänäsi, Setä kulta, sillä en minä Mrs. Lippettiä voi rakastaa.

Aattona.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Sinun pitäisi nähdä kuinka tässä koulussa nyt tehdään työtä! Olemme unohtaneet että lupaa on koskaan ollutkaan. Viisikymmentä seitsemän säännötöntä verbiä olen päntännyt päähäni neljänä viime päivänä — jospa ne vain pysyisivät siinä tutkintoon asti.

Muutamat tytöt myyvät koulukirjansa, kun ovat lakanneet tarvitsemasta niitä, mutta minä aion säilyttää omani. Kun olen suorittanut loppututkinnon, panen koko oppini riviin kirjahyllylle, ja kun tarvitsen jotakin yksityiskohtaa, löydän sen sieltä ilman pienintäkään empimistä. Paljon helpompaa ja tarkempaa kuin koettaa säilyttää sitä päässään.

Julia Pendleton pistäytyi tänä iltana kohteliaalle vierailulle ja viipyi hyvän tunnin. Hän otti puheeksi perhesuhteet, enkä voinut ajaa häntä pois. Hän tahtoi tietää mikä oli äitini tyttönimi — oletko koskaan kuullut nenäkkäämpää kysymystä tehtävän henkilölle, joka on lähtöisin löytölastenkodista? Minulla ei ollut sisua vastata etten tiedä, vaan tarrauduin ensimäiseen nimeen minkä sylki suuhun toi, ja se oli Montgomery. Sitten hän tahtoi tietää, kuulunko Massachusettsin Montgomery-sukuun vai Virginian Montgomery-sukuun.

Hänen äitinsä oli Rutherford. Perhe tuli meren yli Noakin arkissa ja oli naimisen kautta sukua Henrik VII:lle. Isän puolelta suku palautuu Aatamiakin kauemmaksi. Hänen sukupuunsa ylimmillä oksilla keikkuu jalosyntyinen perhekunta apinoita, joilla on silkinhieno karva ja poikkeuksellisen pitkät hännät.

Aioin kirjoittaa sievän, iloisen, hauskan kirjeen tänä iltana, mutta olen liian uninen — ja liian häkärässä. Keltanokan osa ei ole onnellinen.

Sinun, tutkinnon partaalla, JUDY ABBOTT.

Sunnuntaina.

Rakkahin Setä Pitkäsääri!

Minulla on kerrottavana kauheita, kauheita, kauheita uutisia, mutta minä en aloita niillä, vaan koetan ensin saada sinut hyvälle tuulelle.

Jerusha Abbott on alkanut olla kirjailija. Runo nimeltä "Tornistani" ilmestyy helmikuun Kuukauslehdessä — etusivulla, mikä on hyvin suuri kunnia keltanokalle. Englannin opettaja pistäytyi luonani toissailtana kappelista tullessaan ja sanoi että se on viehättävä pikku kappale, lukuunottamatta kuudetta riviä, jossa on liian monta jalkaa. Minä lähetän sinulle jäljennöksen, jos viitsit lukea sitä.

Maltahan, enkö voisi keksiä mitään muuta hauskaa. Ahaa! Minä opettelen luistelemaan ja osaan liukua jo aika kunnioitettavasti omin neuvoin. Olen myöskin oppinut kiipeämään köyttä voimistelusalin kattoon ja hyppäämään rekin yli kolme jalkaa ja kuusi tuumaa — toivon pian pääseväni neljään jalkaan.

Kuulimme tänä aamuna hyvin mieltäylentävän saarnan, jonka piti Alabaman piispa. Tekstinä oli: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." Hän puhui, kuinka välttämätöntä on antaa anteeksi toisten erehdykset, ja kuinka emme saa masentaa ihmisiä kovilla tuomioilla. Olisin suonut sinunkin olevan kuulemassa.

Tämä on aurinkoisin, häikäisevin talvi-iltapäivä, jääpuikot putoilevat havupuista ja koko maailma uupuu lumitaakan alle — paitsi minua, ja minä uuvun surujen taakan alle.

Nyt uutisiin — rohkeutta, Judy! — sinun täytyy kertoa.

Oletko varmasti hyvällä tuulella? Minä sain reput matematiikassa ja latinan proosassa. Otan nyt yksityistunteja ja yritän uudestaan ensi kuussa. Olen pahoillani jos se on sinulle pettymys, mutta toisaalta en välitä hituistakaan, koska olen oppinut niin paljon sellaista, jota ei mainita vuosikertomuksessa. Olen lukenut seitsemäntoista romaania ja suuret pinkat runoutta — todella välttämättömiä romaaneja niinkuin Vanity Fair ja Richard Feverel ja Liisan seikkailut ihmemaassa. Niin myöskin Emersonin Esseet ja Lockhartin Scottin elämä ja ensimäinen osa Gibbonin Rooman keisarikuntaa, ja puolet Benvenuto Cellinin Elämää — eikös hän olekin huvittava? Hän vain kuljeskeli joutilaana ja silloin tällöin tappoi miehen ennen aamiaista.

Näet nyt, Setä, että olen paljon viisaampi kuin jos olisin ahtanut itseni täyteen latinaa. Annatko anteeksi tämän ainoan kerran, jos lupaan etten enää koskaan saa reppuja?

Sinun, säkissä ja tuhassa, JUDY.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Tämä on ylimääräinen kirje keskellä kuukautta, koska tunnen itseni aika yksinäiseksi tänä iltana. On kauhea myrsky, pyry pieksee torniani. Kaikki valot pihalla ovat sammuksissa, mutta minä olen juonut mustaa kahvia enkä voi nukkua.

Minulla oli tänä iltana illalliskutsut, joihin kuului Sallie ja Julia ja Leonora Fenton — ja sardiineja ja paahdettua leipää ja salaattia ja vaahtokakkua ja kahvia. Julia sanoi että oli ollut hauskaa, mutta Sallie jäi auttamaan astiain pesussa. Voisin hyvin hyödyllisesti käyttää osan ajastani latinaan tänä yönä — mutta, siitä ei ole epäilystä, olen hyvin haluton latinan oppilas. Olemme lopettaneet Liviuksen ja De Senectute'n ja luemme nyt De Amicitiaa (lue Damn Icitia).

Olisiko sinulla mitään sitä vastaan, jos pikkuisen aikaa joutuisit esiintymään isoäitinäni? Salliella on isoäiti ja Julialla ja Leonoralla kummallakin kaksi, ja he kaikki vertailivat niitä tänä iltana. En tiedä mitä kernaammin ottaisin kuin isoäidin, siinä olisi niin kunnianarvoisa sukulaissuhde. Niin, jollei sinulla todellakaan ole mitään sitä vastaan — Kun eilen kävin kaupungissa, näin kaikkein herttaisimman myssyn Clunyn pitsiä, koristellun lavendelin värisillä nauhoilla. Aion lahjoittaa sen sinulle kahdeksantenakymmenentenä kolmantena syntymäpäivänäsi.

!!!!!!!!!!!!

Kappelin tornikello se lyö kahtatoista. Luulen että minun lopultakin on uni.

Hyvää yötä, Mummu. Rakastan sinua sydämestäni. JUDY.

Idus Martiae.

Rakas S.P.S.

Luen latinan proosaa. Olen lukenut sitä. Olen lukeva sitä. Olen ollut lukeva sitä. Uusi tutkintoni tulee ensi tiistain seitsemännellä tunnilla, ja minä pääsen tai KUOLEN. Saat siis odottaa kuulevasi ensi kerralla, että olen terve ja onnellinen ja ehdoista vapaa, tai ruhjoutuneena.

Kirjoitan kunniallisen kirjeen, kun kaikki on ohi. Tänä iltana olen tuimasti iskenyt Ablativus Absolutukseen.

Sinun — kiireessä, J.A.

Maaliskuun 26 p.

Mr. S.P.S. Smith.

Sir, ette koskaan vastaa kysymyksiin, ette koskaan osoita vähintäkään mielenkiintoa mihinkään, mitä teen. Olette luultavasti kauhein noista kauheista Johtokunnan Jäsenistä, ja syy miksi kasvatatte minua ei ole suinkaan se että välittäisitte minusta rahtuakaan, vaan Velvollisuudentunne.

En tiedä mitään Teistä. En tiedä edes nimeänne. On hyvin kuivaa kirjoittaa Käsitteelle. En muuta usko kuin että heitätte kirjeeni paperikoriin lukematta niitä. Tämän jälkeen kirjoitan vain luvuistani.

Tutkintoni latinassa ja matematiikassa olivat viime viikolla. Läpäisin molemmissa ja olen nyt päässyt ehdoista.

Vilpittömästi Teidän JERUSHA ABBOTT.

Huhtikuun 2 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä olen ELUKKA.

Ole niin kiltti ja unohda tuo kauhea kirje, jonka lähetin viime viikolla — olin hirveän yksin ja onneton ja kurkkukipuinen sinä iltana, kun kirjoitin. En tietänyt sitä, mutta olin juuri sairastumassa sikotautiin ja vilutautiin ja tiesi mihin kaikkeen samalla kertaa. Olen sairaalassa nyt, olen ollut täällä kuusi päivää, ja tänään minun ensi kerran annetaan istua ja pitää kynää kädessäni. Ylihoitajatar on hyvin mahtava. Mutta minä olen koko ajan ajatellut tuota asiaa, enkä tule terveeksi ennenkuin olet antanut minulle anteeksi.

Tässä on kuva itsestäni sellaisena kuin nyt olen, kääre pään ympärillä sidottuna kaniinin korviksi.

Eikö tämä herätä sinussa myötätuntoa? Kielenalussylkirauhaseni ovat olleet turvoksissa. Ja minä olen lukenut terveysoppia koko vuoden enkä ole kuullut puhuttavankaan kielenalussylkirauhasista. Kuinka hataraa onkaan oppi! En voi kirjoittaa enempää, minua melkein alkaa puistattaa, kun olen liian kauan ylhäällä. Ole niin kiltti ja anna anteeksi, kun olin nenäkäs ja kiittämätön. Minut on kasvatettu huonosti.

Rakkaudessa JUDY.

SAIRAALASSA. Huhtikuun 4 p.

Rakkakin Setä Pitkäsääri!

Eilen illalla juuri pimeän tullen, kun istuin vuoteessani katsellen ulos sateeseen ja olin kauheasti kyllästynyt elämään suuressa laitoksessa, ilmestyi hoitajatar tuoden pitkää valkeata laatikkoa, joka oli osoitettu minulle ja joka oli täynnä kaikkein herttaisimpia vaaleanpunaisia ruusunnuppuja. Ja vielä paljon hauskempaa oli, että se sisälsi kortin, johon oli kirjoitettu hyvin kohtelias tervehdys vitsikkäällä pienellä pystykäsialalla (mutta se oli hyvin luonteenomainen). Kiitos, Setä, tuhannesti kiitos! Sinun kukkasi ovat ensimäinen oikea, todellinen lahja, minkä elämässäni olen saanut. Jos tahdot tietää minkälainen vauva olen, voin kertoa että makasin vuoteessa ja itkin, kun olin niin onnellinen.

Nyt kun varmasti tiedän että luet kirjeeni, alan kirjoittaa paljon hauskempia, niin että ne kannattaa panna talteen ja sitoa punainen nauha ympärille — mutta ota toki pois tuo yksi inhottava ja polta se. En siedä ajatella että olet lukenut sen.

Kiitos että teit iloiseksi hyvin sairaan, pahantuulisen ja onnettoman keltanokan. Luultavasti sinulla on koko joukko rakastavia omaisia ja ystäviä, etkä tiedä miltä tuntuu olla yksin. Mutta minä tiedän.

Hyvästi nyt — minä lupaan etten enää koskaan ole inhottava, sillä nyt tiedän että olet todellinen henkilö, ja lupaan myöskin etten koskaan vaivaa sinua kysymyksillä.

Vieläkö vihaat tyttöjä?

Sinun alati JUDY.

Kello 8, maanantaina.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä toivon että sinä et ole se Johtokunnan Jäsen, joka istui rupisammakolle? Sammakko meni rikki niin että pamahti — kerrottiin minulle — niin että kai hän oli niitä lihavampia Johtokunnan Jäseniä.

Muistatko pieniä vedenkaato-kuoppia ristikkokansineen John Grier Homen pesutuvan ikkunoissa? Joka kevät, kun sammakko-kausi alkoi, hankimme kokoelman sammakoita ja pidimme niitä noissa ikkunasyvennyksissä, ja silloin tällöin niitä tipahteli pesutupaan aiheuttaen hyvin hupaista liikettä pesupäivinä. Meitä rangaistiin ankarasti tämänlaatuisesta toiminnastamme, mutta kaiken masennuksen uhalla sammakoita kokoontui vaan.

Ja eräänä päivänä — no niin, en tahdo väsyttää sinua yksityiskohdilla — mutta jollakin tavalla joutui lihavin, suurin, mehukkain sammakko erääseen noita suuria nahkatuoleja, joita on Johtokunnan Jäsenten huoneessa, ja sinä iltapäivänä Johtokunnan Jäsenten kokouksessa — Mutta lyönpä vetoa että olit itse siellä ja muistat lopun.

Kun pitkän ajan kuluttua intohimottomasti muistelen tapausta, sanon että rangaistus oli ansaittu ja — jos oikein muistan — asianmukainen. En tiedä miksi olen niin muistelevalla tuulella — jollei siksi että kevät ja rupisammakkojen ilmaantuminen aina herättävät vanhan voitetun vaiston. Ainoa seikka mikä pidättää minua hankkimasta kokoelmaa on se että sitä ei ole kielletty missään säännöissä.

Rukousten jälkeen torstaina.

Arvaa mikä on lempikirjani? Juuri nyt, tarkoitan, sillä se muuttuu joka kolmas päivä. "Wuthering Heights". Emily Bronté oli aivan nuori kirjoittaessaan sen eikä ollut koskaan käynyt Haworthin kirkkomaata kauempana. Hän ei ollut elämässään tuntenut ketään miestä — kuinka hän osasi luoda miehen sellaisen kuin Heathcliff?

Minä en osaisi, ja minä olen aivan nuori enkä ole koskaan ollut John Grier Homen ulkopuolella — minulla on ollut tarkalleen samat edellytykset. Väliin valtaa minut hirveä pelko, etten olekaan nero. Olisiko se sinulle kauhea pettymys, Setä, jos minusta ei tulisikaan suurta kirjailijaa? Keväällä kun kaikki on niin kaunista ja vihreätä ja puhkeavaa, tekisi mieleni kääntää selkäni läksyille ja juosta ulos leikkimään tuulten ja ilmojen kanssa. Ulkona kentillä on tuhansittain seikkailuja! On paljon hauskempaa elää kirjoja kuin kirjoittaa niitä.

Uuhh!!!!!!

Se oli huuto, joka lennätti Sallien ja Julian ja (harmistuneeksi hetkiseksi) seniorin tänne eteisen poikki. Sen aiheutti tämännäköinen tuhatjalkainen: paljon pahempi vain. Juuri kun olin lopettanut viime lauseen ja ajattelin mitä senjälkeen sanoisin — läiskis! — se putosi katosta ja laskeutui viereeni. Minä pudotin kaksi kuppia teepöydältä koettaessani päästä pois. Sallie löi sitä hiusharjani selkäpuolella — sitä harjaa en enää koskaan voi käyttää — ja tappoi pääpuolen, mutta häntäpään viisisataa jalkaa juoksi piirongin alle ja pääsi pakoon. Tämä huone, kiitos sen korkean iän ja murattipeittoisten seinien, on täynnä tuhatjalkaisia. Ne ovat hirvittäviä elukoita. Mieluummin löytäisin vaikka tiikerin vuoteeni alta.

Perjantaina.

Niin kauhean paljon harmeja! En kuullut herätyskelloa aamulla, sitten katkesi kengännauha, kun koetin pukea oikein vikkelästi, ja kauluksennappi putosi niskaani. Myöhästyin aamiaiselta ja myöskin ensimäiseltä tunnilta. Unohdin imupaperin, ja säiliökynäni vuoti. Trigonometriatunnilla opettajan ja minun välillä oli erimielisyyttä eräästä pikkuseikasta, joka koski logaritmeja. Kun katsoin kirjasta, huomasin että hän oli oikeassa. Meillä oli lampaanlihamuhennosta ja olutjuustoa päiväateriaksi — vihaan kumpaistakin, ne maistuvat orpokodilta. Posti ei tuonut minulle mitään muuta kuin maksettavia laskuja (vaikka täytyyhän minun sanoa etten koskaan saa mitään muutakaan, perheeni ei ole sitä laatua, joka kirjoittaisi). Englannintunnilla saimme odottamattoman kirjallisen tehtävän. Näin se kuului:

En muuta pyytänyt, ei kiellettykään muuta. Siit' Elon tarjosin, suur kauppias murti suuta.

Brazil? Hän väänsi nappia ja katsoi olan taa. Vaan, rouva, eikö muuta nyt teille näyttää saa?

Se on runo. En tiedä kuka sen on kirjoittanut ja mitä se merkitsee. Se oli yksinkertaisesti kirjoitettuna mustalle taululle kun tulimme luokkaan, ja meitä käskettiin kirjoittamaan siihen selitys. Kun luin ensimäistä säkeistöä, luulin keksineeni jonkinlaisen ajatuksen. — Mahtava Kauppias oli jumalaisolento, joka jakaa siunausta palkaksi hyveellisistä töistä — mutta kun pääsin toiseen säkeistöön ja huomasin hänen vääntelevän nappia, tuntui olettamukseni suorastaan herjaavalta, ja muutin mieltä kiireesti. Muu luokka oli samassa kadotuksessa, ja siinä me istuimme kolme neljännestuntia paperit tyhjinä ja mielet yhtä tyhjinä. Koulusivistyksen hankkiminen on hyvin väsyttävä toimitus.

Mutta siihen ei päivä päättynyt. Pahempaa oli tulossa.

Satoi niin että emme voineet pelata golfia, vaan meillä oli voimistelutunti sen sijasta. Vierustoverini löi kyynäspäähäni intiaaninuijalla. Tulin kotiin ja huomasin että uusi sininen kevätpukuni oli tullut, ja hame oli niin kapea etten voinut istua. Perjantai on siivoomispäivä, ja palvelustyttö oli sekoittanut kaikki paperit pöydälläni. Meillä oli jälkiruuaksi hautakiveä (maitohyytelöä vaniljalla maustettuna). Meitä pidettiin kappelissa kaksikymmentä minuuttia myöhemmälle kuin tavallista kuulemassa puhetta naisellisista naisista. Ja sitten — juuri kun olin huokaisten asettunut nauttimaan hyvinansaittua virvoitusta "Erään naisen muotokuvan" ääreen, tuli Ackerly-niminen tyttö — taikinakasvoinen, kuolettavan ikävä, pääsemättömän typerä tyttö, joka istuu vieressäni latinan tunneilla, koska hänen nimensä alkaa A:lla (jospa Mrs. Lippett olisi antanut minulle nimen Zabriski) — tuli kysymään, alkaako maanantain läksy pykälästä 69 vai 70, ja viipyi TUNNIN. Hän on juuri mennyt.

Oletko koskaan kuullut noin masentavaa tapausten sarjaa? Ei ne ole elämän suuret huolet, jotka vaativat luonnetta. Kuka tahansa voi kohota ratkaisukohtaan ja uhmata musertavaa murhenäytelmää, mutta päivän pienten sattumain kohtaaminen naurusuin — minä todellakin uskon että se kysyy mieltä.

Juuri sentapaista luonnetta minä aion kehittää itsessäni. Aion kuvitella että koko elämä on kuin peli, jota minun on pelattava niin taitavasti ja kauniisti kuin suinkin osaan. Jos häviän, aion kohauttaa olkapäitäni ja nauraa — niin myöskin jos voitan.

Joka tapauksessa aion olla oikea urheilija. Et koskaan enää kuule minun valittavan, Setä kulta, vaikka Julialla on silkkisukat ja tuhatjalkaisia tippuu seinistä.

Sinun alati JUDY.

Vastaa pian.

Toukokuun 27 p.

Setä Pitkäsääri, K. H.!

Paras Sir, olen saanut kirjeen Mrs. Lippettiltä. Hän toivoo että minä menestyn hyvin sekä käytöksessä että opinnoissa. Koska minulla luultavasti ei ole muutakaan kesäpaikkaa, sallii hän minun palata takaisin orpokotiin ja tehdä työtä ylläpitoni edestä kunnes koulu alkaa.

MINÄ VIHAAN JOHN GRIER HOMEA.

Kuolisin mieluummin kuin palaisin sinne.

Vilpittömästi Teidän JERUSHA ABBOTT.

Cher Oncle Jambes-longes,

Vous êtes un kunnon mies!

Je suis très heureuse maatalosta, parsque je n'ai jamais ollut maalaistalossa dans ma vie ja olisi ollut sietämätöntä retourner chez John Grier, et pestä astioita tout l'éte. Vaara pyörii että quelque chose affreuse olisi tapahtunut, parsque j'ai perdu ma humilité d'autre fois et j'ai peur että olisin räjähtänyt quelque jour ja lyönyt rikki joka kupin ja kulhon dans la maison.

Pardon brièvefé et paperi. Je ne peux pas lähettää des mes nouvelles parsque je suis dans ranskantunnilla et j'ai peur que Monsieur le Professeur panee minut lukemaan tout de suite.

Hän pani!

Au revoir, Je vous aime beaucoup.

JUDY.

Toukokuun 30 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Oletko koskaan nähnyt tätä leikkikenttää? (Tämä on pelkästään retoorinen kysymys. Älä anna sen vaivata itseäsi.) Se on taivaallinen paikka toukokuussa. Kaikki pensaat ovat kukassa ja puiden vehreys on niin nuori ja herttainen — vanhat männytkin näyttävät niin raikkailta ja uutukaisilta. Ruohokentällä vilkkuu keltaisia kevätkukkia ja sadottain tyttöjä sinisissä ja valkoisissa ja vaaleanpunaisissa puvuissa. Jokainen on iloinen ja huoleton, sillä kesälupa lähestyy, ja kun se on edessä, ei tutkintojakaan oteta laskuun.

Eikö ole onnellista olla sellaisessa mielentilassa? Ja ah, Setä! Minä olen onnellisin kaikista! Siksi etten enää ole orpokodissa, enkä kenenkään lapsentyttö tai koneellakirjoittaja tai kirjanpitäjä (sellainen olisin ollut ilman sinua, niinkuin tiedät).

Minä kadun nyt kaikkea entistä pahuuttani.

Minä kadun että koskaan olin nenäkäs Mrs. Lippettille.

Minä kadun että koskaan läjähyttelin Freddie Perkinsiä.

Minä kadun että koskaan panin suolaa sokeriastiaan.

Minä kadun että koskaan irvistelin Johtokunnan Jäsenten selän takana.

Aion olla hyvä ja herttainen ja kiltti kaikille, koska olen niin onnellinen. Ja tänä kesänä aion kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa ja alkaa olla suuri kirjailija. Eikö se ole ylevä kanta? Oi, kyllä minä kehitän itsestäni kauniin luonteen! Se hieman näivettyy pakkasella ja kylmällä, mutta se kasvaa nopeasti, kun aurinko paistaa.

Niin on jokaisen laita. Minä en hyväksy sitä teoriaa, että surut ja pettymykset ja vastoinkäymiset muka kehittäisivät siveellistä voimaa. Onnelliset ihmiset juuri ihan säkenöivät ystävällisyyttä. Minä en luota misantrooppeihin. (Hieno sana! Olen juuri oppinut sen.) Sinä et ole misantrooppi, vai oletko, Setä?

Aloin kertoa sinulle leikkikentästä. Soisinpa että tulisit pienelle käynnille ja antaisit minun kävelyttää sinua ja sanoa:

"Tuolla on kirjasto. Tässä on kaasusäiliö. Goottilainen rakennus vasemmalla on kimnaasi, ja tudorilais-romaaninen sen vieressä uusi sairaala." Oo, minä olen mestari näyttelemään paikkoja ihmisille. Olen harrastanut sitä kaiken ikääni orpokodissa, ja täällä olen tehnyt sitä kaiken päivää. Puhun täyttä totta.

Ja lisäksi Miehelle.

Se on suuri elämys. En ole koskaan ennen puhellut miehen kanssa (paitsi ehkä jonkun Johtokunnan Jäsenen, ja heitä ei oteta lukuun). Anteeksi, Setä. En aio loukata tunteitasi kun puhun pahaa Johtokunnan Jäsenistä. Minä en katso sinun todella kuuluvan heihin. Jouduit Johtokuntaan ihan sattumalta. Johtokunnan Jäsen sellaisenaan on lihava ja pönäkkä ja hyväntahtoinen. Hän taputtaa päälaelle ja käyttää kultaisia kellonvitjoja.

Se on kuin lutikka kesäkuussa, mutta se on olevinaan Johtokunnan Jäsenen kuva — kenen tahansa paitsi sinun.

Mutta palatkaamme asiaan:

Olen kävellyt ja puhellut ja juonut teetä erään miehen kanssa. Ja hyvin hienon miehen sittenkin — Mr. Jervis Pendletonin Julian perheestä, hänen setänsä, lyhyesti (pitkästi, pitäisi minun ehkä sanoa, sillä hän on yhtä pitkä kuin sinä). Ollessaan kaupungissa asioilla hän päätti pistäytyä korkeakouluun tervehtimään veljentytärtään. Hän on Julian isän nuorin veli, mutta Julia ei tunne häntä kovinkaan läheisesti. Nähtävästi setä Jervis vilkaisi häneen kun hän oli pikkulapsi, päätti ettei pidä hänestä eikä sen koommin ole kiinnittänyt huomiotaan häneen.

Joka tapauksessa hän nyt oli tullut korkeakouluun ja istui vastaanottohuoneessa hyvin säädyllisesti, hattu ja keppi ja hansikkaat vieressään, ja Julialla ja Salliella oli seitsemään asti kertaus, josta he eivät voineet karata. Niinpä Julia syöksyi huoneeseeni ja rukoili minua kävelyttämään häntä ulkona leikkikentällä ja jättämään hänet kello seitsemältä Julian haltuun. Minä lupasin, kohteliaasti mutta innottomasti, koska en välitä paljonkaan Pendletoneista.

Mutta hän osoittautuikin lauhkeaksi kuin karitsa. Hän on oikea ihminen — ei ensinkään Pendleton. Meillä oli hyvin hauskaa, ja siitä alkaen olen ikävöinyt setää. Onko sinulla mitään sitä vastaan että sanon sinua Sedäksi? Minä uskon että setä voittaa isoäidinkin.

Mr. Pendleton muistutti hiukan sinua, Setä, sellaisena kuin olit kaksikymmentä vuotta sitten. Huomaat että tunnen sinut perinpohjin, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan!

Hän on pitkä ja laihahko ja hänellä on tummat kasvot ja äärettömän hauska alapuolinen hymy, joka ei koskaan tule oikein esille, mutta juuri ja juuri kaartaa hänen suupielensä ylöspäin. Ja hänellä on taito saada toisesta tuntumaan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkän aikaa. Hän on hyvin toverillinen.

Me kävelimme korkeakoulun alueen alusta loppuun, nelikulmiosta urheilukentälle, sitten hän sanoi olevansa väsynyt ja tahtovansa teetä. Hän ehdotti että menisimme korkeakoulun ravintolaan — se on aivan urheilukentän vieressä mäntykäytävän päässä. Minä sanoin että meidän pitäisi mennä takaisin Julian ja Sallien luo, mutta hän sanoi ettei hän tahdo veljentytärtensä juovan liian paljon teetä, se tekee heidät hermostuneiksi. Ja niin karkasimme ja joimme teetä ja söimme kaakkua ja hilloa ja jäätelöä ja leivoksia sievän pienen pöydän ääressä ulkona parvekkeella. Ravintola onnistui olemaan tyhjä, koska kuukausi on lopussa ja taskurahat vähissä.

Voi kuinka meillä oli hauskaa! Mutta hänen täytyi rientää junalleen melkein heti kun olimme palanneet ja hän näki Juliaa tuskin ollenkaan. Julia oli raivostunut minulle kun en tuonut häntä takaisin ajoissa — hän näyttää olevan tavattoman rikas ja miellyttävä setä. Minulle oli huojennus kuulla että hän on rikas, sillä tee ja kaikki muu maksoi kuusikymmentä senttiä mieheen.

Tänä aamuna (nyt on maanantai) saapui kolme suklaatirasiaa Julialle ja Sallielle ja minulle. Mitä ajattelet siitä? Saada makeisia mieheltä!

Alan tuntea olevani tyttö eikä löytölapsi.

Soisinpa että tulisit juomaan teetä kanssani jonakin päivänä ja antaisit minun nähdä, pidänkö sinusta. Mutta eikö olisi kauheata, jollen pitäisi? Tiedän sentään että pitäisin.

Bien! Lähetän sinulle tervehdykseni.

"Jamais je ne t'oublierai."

JUDY.

P.S. Katsoin peiliin tänä aamuna ja huomasin ihan uuden hymykuopan, jota en ole nähnyt koskaan ennen. Se on hyvin omituista. Mistä luulet sen tulleen?

Kesäkuun 9 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Onnellinen päivä! Olen juuri lopettanut viimeisen tutkintoni — terveysoppia. Ja nyt:

Kolme kuukautta maalaistalossa!

En ensinkään tiedä minkälainen laitos on maalaistalo. En ole elämässäni käynyt sellaisessa. En ole koskaan edes nähnyt sellaista (paitsi junan ikkunasta), mutta minä tiedän että tulen pitämään siitä ja tulen pitämään siitä että olen vapaa.

En vieläkään ole tottunut elämään John Grier Homen ulkopuolella. Kun vain ajattelenkin sitä, kulkevat kiihkeät pienet väreet edestakaisin pitkin selkääni. Minusta tuntuu kuin minun pitäisi juosta kovemmin ja kovemmin ja yhtäpäätä katsoa olkani yli ollakseni varma ettei Mrs. Lippett juokse perässäni käsi ojossa valmiina viemään minut takaisin.

Minun ei tänä kesänä tarvitse välittää kenestäkään, vai tarvitseeko?

Sinun nimellinen auktoriteettisi ei harmita minua vähääkään, olet liian kaukana voidaksesi vahingoittaa. Mrs. Lippett on kuollut iäksi, mitä minuun tulee, ja Semplejä kai ei ole pyydetty pitämään huolta siveellisestä hyvinvoinnistani, vai kuinka? Ei ole, siitä olen varma. Olen aivan täysikasvuinen nyt. Hurraa!

Jätän sinut nyt ja menen pakkaamaan matkalaukkuani ja panemaan suvikorjuun kolme laatikollista teekattiloita ja astioita ja sohvatyynyjä ja kirjoja.

Sinun alati JUDY.

P.S. Tässä on terveysopin kokeeni. Luuletko että olisit päässyt läpi?

LOCK WILLOW FARM, Lauantai-illalla.

Rakkakin Setä Pitkäsääri!

Olen vasta juuri tullut enkä ole vielä avannut matkalaukkuani, mutta en jaksa odottaa, vaan minun täytyy heti sanoa sinulle kuinka paljon pidän maataloista. Tämä on taivaallinen, taivaallinen, taivaallinen paikka! Talo on nelikulmainen niinkuin näkyy:

Ja vanha. Sata vuotta tai niin. Toisella puolella on veranta, jota en osaa piirtää, ja herttainen kuisti päädyssä. Kuvassa se ei tosiaankaan pääse oikeuksiinsa — nuo esineet, jotka näyttävät höyhenhuiskuilta, ovat vaahteria, ja nuo täplikkäät, jotka reunustavat käytävää, ovat humisevia mäntyjä ja lehtikuusia. Talo sijaitsee kukkulan huipulla ja katsoo kauas peninkulmittain yli vihreiden niittyjen toiseen vuoriviivaan asti.

Tällaista maata on Connecticut, kuin sarja Marcellen aaltoja, ja Lock Willow Farm on juuri aallon harjalla. Ennen oli edessä aittarakennuksia, jotka pilasivat näköalan, mutta ystävällinen tuli taivaasta iski niihin ja poltti ne tuhaksi.

Ihmiset ovat Mr. ja Mrs. Semple ja palvelustyttö ja kaksi miespalvelijaa. Palvelusväki aterioi keittiössä, Semplet ja Judy ruokasalissa. Meillä oli savustettua silavaa ja kananmunia ja keksejä ja hunajaa ja omenatorttua ja piirakkaa ja hedelmähilloa ja juustoa ja teetä illalliseksi — ja paljon keskustelua. En ole eläissäni ollut niin huvittava; kaikki mitä sanon, näyttää tuntuvan lystikkäältä. Luultavasti se johtuu siitä etten koskaan ennen ole ollut maalla, ja kysymyksiäni leimaa kaikinpuolinen tietämättömyys.

Ristillä merkitty huone ei tarkoita sitä, missä murha tapahtui, vaan sitä missä minä asun. Se on suuri ja nelikulmainen ja tyhjä, siinä on hurmaavat vanhanaikaiset huonekalut ja ikkunat, jotka täytyy pönkittää haoilla ja vihreät kultareunaiset varjostimet, jotka putoavat alas, jos kosket niihin. Ja suuri nelikulmainen mahonkipöytä — aion viettää kesäni käsivarret levällään sillä pöydällä ja kirjoittaa romaania.

Oi, Setä, minä olen niin kiihdyksissä! En malta odottaa päivänvaloa tutkiakseni kaikkea. Kello on nyt puoli 9, ja aion juuri sammuttaa kynttilän ja koettaa mennä nukkumaan. Me nousemme viideltä. Eikö se ole verratonta? En voi uskoa että tämä todella on Judy. Sinä ja hyvä Jumala annatte minulle enemmän kuin ansaitsen. Minusta täytyy maksuksi tulla hyvin, hyvin, hyvin hyvä ihminen. Minusta aikoo tulla. Saat nähdä.

Hyvää yötä, JUDY.

P.S. Kuulisit sammakkojen kurnuttavan ja pikku porsaitten vinkuvan — ja näkisit uuden kuun! Minä näin sen oikean olkani yli.

LOCK WILLOW,

Heinäkuun 12 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Kuinka sihteerisi sattui tietämään Lock Willow'sta? (Tämä ei ole mikään retoorinen kysymys. Olen kauhean utelias tietämään.) Sillä kuule nyt: Mr. Jervis Pendleton omisti ennen tämän maatilan, mutta on nyt lahjoittanut sen Mrs. Semplelle, joka on hänen vanha hoitajattarensa. Oletko koskaan kuullut hullummasta yhteensattumasta? Mrs. Semple sanoo häntä vieläkin "Master Jervieksi" ja kertoo, kuinka herttainen pieni poika hän oli. Hänellä on rasiassa Master Jervien hiuskihara pikkulapsi-ajoilta, ja se on punainen — tai ainakin punertava!

Olen suuresti noussut Mrs. Semplen silmissä senjälkeen kun hän sai tietää että tunnen Master Jervien. Paras mahdollinen suositus Lock Willow'ssa on se että tuntee yhdenkin jäsenen Pendleton-perhettä. Ja koko perheen kerma on Master Jervie — voin ilokseni sanoa että Julia kuuluu alempaan sukuhaaraan.

Talo käy yhä hauskemmaksi ja hauskemmaksi. Ajoin heinäreessä eilen. Meillä on kolme suurta sikaa ja yhdeksän pientä nassua, ja sinun pitäisi nähdä niiden syövän. Ne ovat sikoja! Meillä on laumoittain pieniä kananpoika-lapsia ja ankkoja ja kalkkunoita ja helmikanoja. Mahdat olla hullu kun asut kaupungissa, vaikka voisit asua maatalossa.

Minun jokapäiväisenä työnäni on munien metsästys. Eilen putosin orrelta aitan ylisillä, kun koetin ryömiä pesään, jonka musta kana oli piilottanut. Ja kun tulin sisään polvi naarmuissa, sitoi Mrs. Semple sen sideharsolla mumisten kaiken aikaa: "Voi nyt sentään! Ihanhan se oli kuin eilispäivänä kun Master Jervie putosi tuolta samalta orrelta ja sai naarmuja tähän samaan polveen."

Maisema ympärillä on täydellisen kaunis. Siinä on laakso ja joki ja paljon metsäisiä kukkuloita, ja kaukana etäisyydessä suuri sininen vuori, joka suorastaan sulaa suussa.

Me kirnuamme kahdesti viikossa ja kerman säilytämme maitokamarissa, joka on rakennettu kivestä ja jonka alapuolella virtaa puro. Muutamilla lähiseudun maanviljelijöillä on separaattori, mutta me emme välitä sellaisista uudenaikaisista aatteista. Voi olla hiukan vaivalloisempaa antaa kerman nousta astioissa, mutta siitä tulee siksi paljon parempaa että kannattaa. Meillä on kuusi vasikkaa, ja olen valinnut nimet jokaiselle.

1. Sylvia, koska se syntyi metsissä. 2. Lesbia, Catulluksen Lesbian mukaan. 3. Sallie. 4. Julia — täplikäs, sekarotuinen eläin. 5. Judy, minun mukaani. 6. Setä Pitkäsääri. Ethän suutu, vai suututko, Setä? Se on puhdasrotuinen Jersey ja hyvin lauhkea luonnoltaan. Se on tämännäköinen — huomaat itse kuinka nimi on paikallaan.

Minulla ei vielä ole ollut aikaa aloittaa kuolematonta romaaniani, talo antaa minulle liiaksi puuhaa.

Sinun alati JUDY.

P.S. Olen oppinut leipomaan piparkakkuja.

P.S. (2) Jos aiot ruveta kasvattamaan kananpoikia, salli minun suositella Buff Orpingtoneja. Niillä ei ole verikyniä.

P.S. (3) Soisin voivani lähettää sinulle kimpaleen kaunista, tuoretta voita, jota kirnusin eilen. Olen taitava maitotyttö!

P.S. (4) Tässä on kuva, joka esittää Miss Jerusha Abbottia, tulevaa suurta kirjailijaa, ajamassa kotiin lehmiä.

Sunnuntaina.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Eikö se ole hullunkurista? Aloitin kirjettä sinulle eilen iltapäivällä, mutta olin ehtinyt kirjoittaa vasta päällekirjoituksen "Rakas Setä Pitkäsääri", kun muistin että olin luvannut poimia sinivatukoita illalliseksi, ja lähdin pois ja jätin paperiarkin pöydälle, ja kun tänään tulin takaisin, mitä luulet minun löytävän istumasta keskellä sivua? Oikean todellisen Setä Pitkäsäären!

Nostin sitä hyvin kauniisti jalasta ja pudotin sen ulos ikkunasta. En mistään hinnasta tahtoisi vahingoittaa ketään hänen sukuunsa kuuluvaa. Ne muistuttavat minua aina sinusta.

Tänä aamuna vedimme esille linjaalirattaat ja ajoimme Centren kirkkoon. Se on herttainen pieni valkoinen puukirkko, jossa on torni ja kolme doorialaista pylvästä päädyssä (tai kenties joonialaista — minä sekoitan niitä aina).

Sievä, unettava saarna, jonka aikana kukin veltosti huojutteli palmunlehtiviuhkaansa, ja ainoa ääni, papin ääntä lukuunottamatta, oli heinäsirkkojen sirinä ulkona puissa. Heräsin vasta kun huomasin seisovani ja laulavani virttä, ja silloin kaduin katkerasti, kun en ollut kuunnellut saarnaa — olisin tahtonut tietää enemmän sen miehen sieluelämästä, joka voi valita sellaisen virren. Näin se kuului:

Oi jätä maiset puuhasi, käy taivaan riemuun kanssani. Tai iäks jäät, oi ystävä, saat helvetissä hiiltyä.

Olen huomannut ettei ole viisasta keskustella uskonnosta Semplein kanssa. Heidän Jumalansa (jonka he ovat muuttumattomana perineet etäisiltä puritaani-isiltään) on ahdas, järjetön, oikeudenvastainen, halpa, kostonhaluinen, tekopyhä Olento. Taivaan kiitos että minä en ole perinyt Jumalaa keneltäkään! Olen vapaa tekemään Hänet sellaiseksi kuin haluan. Hän on lempeä ja myötätuntoinen ja mielikuvitusrikas ja anteeksiantava ja ymmärtävä — ja Hänellä on huumorin tajua.

Pidän Sempleistä äärettömän paljon: he ovat käytännössä niin verrattomasti parempia kuin teoriassa. He ovat parempia kuin heidän oma Jumalansa. Sanoin sen heille — ja he hämmentyivät kauheasti. Heidän mielestään minä herjaan — ja minun mielestäni he! Olemme jättäneet jumaluusopin keskusteluistamme.

Nyt on sunnuntai-iltapäivä.

Amasai (miespalvelija), purppuranpunainen nauha kaulassa ja kädessä kirkkaan keltaiset kauriinnahkahansikkaat, hyvin punakkana ja sileäksi ajeltuna, on juuri lähtenyt ajelulle Carrien (palvelustytön) kanssa, jolla oli suuri, punaisilla ruusuilla koristettu hattu ja sininen musliinipuku ja tukka käherrettynä niin tiukalle kuin mahdollista. Amasai on kaiken aamua pessyt rattaita, ja Carrie jäi pois kirkosta muka keittääkseen päivällistä, mutta itse asiassa silittääkseen musliinipukunsa.

Kahden minuutin päästä, kun tämä kirje on valmis, aion syventyä erääseen kirjaan, jonka löysin ullakolta. Sen nimi on "Intiaanipoluilla", ja etusivun poikki on kirjoitettu lystikkäällä pikkupojan käsialalla:

Jervis Pendleton. Joka tämän puhaltaa korvillensa kohta saa.

Master Jervie vietti täällä kerran kokonaisen kesän oltuaan sairaana, kun hän oli noin yksitoistavuotias, ja silloin hän jätti "Intiaanipoluilla" kirjan tänne. Se näyttää hyvin luetulta — likaisten pikku käsien jälkiä näkyy useasti! Ullakon nurkassa on myöskin vesipyörä ja tuulimylly ja kaaripyssy ja muutamia nuolia. Mrs. Semple puhuu hänestä niin alituisesti että alan uskoa hänen todella elävän — ei aikamiehenä, jolla on silkkihattu ja kävelykeppi, vaan hauskana, likaisena, pörrötukkaisena poikana, joka juoksee portaissa kauhealla ryskeellä ja jättää ruokakaapin ovet auki ja aina pyytää namusia. (Ja saa myöskin, jos oikein tunnen Mrs. Semplen!) Hän näyttää olleen seikkailunhaluinen pieni sielu — ja urhea ja rehellinen. Vahinko vain että hän on Pendleton, hän oli tarkoitettu paremmaksi.

Huomenna alamme puida kauraa; tänne tulee höyrykone ja kolme ylimääräistä miestä.

Mieltäni pahoittaa kertoa että Voikukka (kirjava, yksisarvinen lehmä, Lesbian äiti) on tehnyt häpeällisen teon. Se meni hedelmätarhaan perjantaina ja söi omenia puitten alta ja söi ja söi kunnes ne menivät sille päähän. Kaksi päivää se on nyt ollut ihan sikahumalassa! Mitä kerron, on täyttä totta. Oletko koskaan kuullut mitään niin sopimatonta?

Sir, Pysyn alati kiitollisena orponanne,

JUDY ABBOTT.

P.S. Intiaaneja ensimäisessä luvussa ja rosvoja toisessa. Pidätän henkeäni. Mitä voikaan olla kolmannessa? "Punainen Haukka putoaa kahdenkymmenen jalan korkeudesta ja kuolee." Sellainen on luvun nimi. Eikös Judyllä ja Jerviellä ole hauskaa?

Syyskuun 15 p.

Rakas Setä!

Minut punnittiin eilen jauhovaa'alla aitan nurkassa. Olen lisääntynyt painossa yhdeksän naulaa! Salli minun suositella Lock Willow'ta hyvänä parantolana.

Sinun alati JUDY.

Syyskuun 25 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Katso minua — olen sofomori! Tulin viime perjantaina. Oli ikävä kun piti jättää Lock Willow, mutta hauska saada taas nähdä leikkikentät. Totisesti on mieluisa tunne palata johonkin tuttuun. Alan kotiutua korkeakouluun ja olla tilanteen herra; itse asiassa alan kotiutua tähän maailmaan — ikäänkuin todella kuuluisin siihen enkä olisi juuri ryöminyt sisään kärsimyksen portista.

En usko että vähimmässäkään määrässä ymmärrät mitä nyt koetan sanoa. Henkilö joka on kyllin tärkeä ollakseen Johtokunnan Jäsen ei voi käsittää miltä tuntuu henkilöstä, joka on kyllin mitätön ollakseen löytölapsi.

Ja nyt, Setä, kuule tätä. Kenen kanssa luulet minun asuvan? Sallie McBriden ja Julia Rutledge Pendletonin. Se on aivan totta. Meillä on lukuhuone ja kolme pientä makuuhuonetta — voilà!

Sallie ja minä päätimme viime keväänä että kernaasti asuisimme yhdessä, ja Julia päätti jäädä Sallien seuraan — en voi kuvitella miksi, sillä he eivät ole hituistakaan samanlaiset, mutta Pendletonit ovat luonnostaan vanhoillisia ja vierovat vaihtelua. Joka tapauksessa olemme nyt täällä. Ajattele Jerusha Abbottia, John Grier Orpokodin entistä asukasta, erään Pendletonin huonetoverina! Tämä on kansanvaltainen maa.

Sallie on ehdolla luokkapresidentiksi, ja elleivät kaikki merkit petä, tulee hän valituksi. Ilma on täynnä vehkeilyjä — näkisitpä vain minkälaisia poliitikkoja olemme! Oi, minä sanon sinulle, Setä, että kun me naiset saamme oikeutemme, täytyy teidän miesten ollakin varuillanne, että voisitte pitää omanne. Vaalit tulevat ensi lauantaina, ja illalla panemme toimeen soihtukulkueen, voitti kuka voitti.

Olen aloittanut kemiaa, hyvin tavaton opinhaara. En ole koskaan nähnyt mitään sensuuntaista. Molekyylit ja atoomit ovat siinä aineksina, mutta kykenen puhumaan niistä tarkemmin vasta ensi kuussa.

Otan myöskin todistelutaitoa ja logiikkaa.

Niin myöskin koko maailman historiaa.

Niin myöskin William Shakespearen näytelmiä.

Niin myöskin ranskaa.

Jos tällaista jatkuu vielä monta vuotta, tulee minusta kerrassaan älykäs.

Olisin mieluummin valinnut kansantalouden kuin ranskan, mutta en uskaltanut, sillä pelkäsin että jollen uudelleen valitsisi ranskaa, ei ranskanopettaja päästäisi minua läpi — kun ihan nipinnapin onnistuin selviytymään kesäkuun tutkinnosta. Mutta minä sanon että valmistukseni oppikoulussa ei ollut juuri asianmukaista.

Luokalla on eräs tyttö, joka livertelee ranskaa yhtä nopeasti kuin englantia. Hän oli lapsena vanhempiensa kanssa ulkomailla ja kävi kolme vuotta luostarikoulua. Voit ymmärtää kuinka hän loistaa meihin muihin verrattuna — säännöttömät verbit ovat hänelle paljasta leikkiä. Soisin että vanhempani olisivat työntäneet minut ranskalaiseen luostariin, kun olin pieni, eikä löytölastenkotiin. Oi ei, ei sentään! Silloin en kenties koskaan olisi tutustunut sinuun. Tunnen mieluummin sinut kuin ranskankielen.

Hyvästi, Setä. Minun täytyy nyt pistäytyä Harriet Martinin luo, ja keskusteltuamme kemiallisesta tilanteesta, vaihtanemme pari ajatusta lähenevän presidentinvaalin johdosta.

Sinun politiikassa J. ABBOTT.

Lokakuun 17 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Oletetaan että uima-allas voimistelusalissa olisi täynnä sitruunahyytelöä, voisiko ihminen, joka yrittäisi uida siinä, pysyä pinnalla vai uppoisiko?

Meillä oli sitruunahyytelöä jälkiruuaksi, kun tämä kysymys tuli esille. Väittelimme tulisesti puolen tunnin ajan, ja kysymys on vielä ratkaisematta. Sallie luulisi voivansa uida siinä, mutta minä olen ihan varma että maailman paras uimari uppoisi. Eikö olisi hullunkurista hukkua sitruunahyytelöön?

Kaksi muuta kysymystä pitää pöytämme mielenkiintoa vireillä.

1. Minkä muotoisia ovat huoneet kahdeksankulmaisessa talossa? Muutamat tytöt väittävät kivenkovaan että ne ovat nelikulmaisia, mutta minä uskon että ne ovat samanmuotoisia kuin pannukakun palaset. Etkö sinäkin?

2. Oletetaan suuri, ontto, peililasista tehty pallo, jonka keskellä istuu ihminen. Missä kohden peili lakkaisi kuvastamasta hänen kasvojansa ja alkaisi kuvastaa hänen selkäänsä? Mitä enemmän ajattelee tuota ongelmaa, sitä enemmän sotkeutuu. Sinä näet mitkä syvät filosofiset mietteet täyttävät joutohetkemme!

Olenko kertonut vaaleista? Ne olivat kolme viikkoa sitten, mutta niin nopeata on elämämme, että se mikä tapahtui kolme viikkoa sitten, on jo vanhan ajan historiaa. Sallie tuli valituksi, ja meillä oli soihtukulkue, jossa kannettiin lippua "McBride ainiaaksi", ja orkesteri, jonka muodosti neljätoista soittokonetta (kolme huuliharppua ja yksitoista kampaa).

Olemme nyt hyvin tärkeitä henkilöitä huoneessa 258. Juliaan ja minuun heiastuu hyvä osa kunniasta. Onhan suorastaan yhteiskunnallisesti arvokasta asua samassa talossa kuin presidentti.

Bonne nuit, cher Setä.

Acceptez mes compliments, Tres respectueux, Je suis

Votre JUDY.

Marraskuun 12 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Me annoimme keltanokille eilen selkään koripallossa. Tietysti olimme mielissämme — mutta oi, jospa voisimme antaa selkään junioreille! Olisin kernaasti kauttaaltaan musta ja sininen ja pysyisin sängyssä viikkokauden sideharsokääreissä.

Sallie on kutsunut minut joululuvaksi kotiinsa. Hän asuu Worcesterissa, Massachusetts. Eikö se ollut kilttiä? Lähden niin mielelläni. En elämässäni ole ollut yksityisperheessä, paitsi Lock Willow'ssa, ja Semplet ovat täysikasvuisia ja vanhoja eivätkä tule laskuihin. Mutta McBrideilla on talontäysi lapsia (ainakin kaksi tai kolme) ja äiti ja isä ja isoäiti ja angora-kissa. Siis aivan täydellinen perhe! Matkalaukun pakkaaminen ja lähteminen on hauskempaa kuin jääminen kouluun. Olen kauheasti kiihtynyt tästä aikeesta.

Kello on seitsemän — minun täytyy rientää harjoituksiin. Minä tulen esiintymään kiitosjuhlanäytelmässä. Prinssinä tornissa, samettiviitta yllä, keltaisin kutrein. Vitsikästä, vai mitä?

Teidän J.A.

Lauantaina.

Tahdotko tietää minkä näköinen olen? Tässä on Leonora Fentonin ottama valokuva kaikista kolmesta.

Vaalea, joka nauraa, on Sallie, pitkä, joka istuu nenä pystyssä, on Julia ja pieni, jonka hiukset lentävät silmille, on Judy — hän on luonnossa kauniimpi kuin tässä, mutta aurinko paistoi silmiin.

"STONE GATE" WORCESTER, MASS.

Joulukuun 31 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Aioin kirjoittaa sinulle ennemmin ja kiittää sinua jouluksi lähettämästäsi pankkiosoituksesta, mutta elämä McBridella vie ihmisen kokonaan, eikä tunnu mahdolliselta että voisin viettää kaksi minuuttia peräkkäin kirjoituspöydän ääressä.

Ostin uuden puvun — sellaisen, joka ei ole välttämätön, mutta jota kyllä tarvitsen. Joululahjani on tänä vuonna Setä Pitkäsääreltä — perheeni lähetti vain rakkaat terveisensä.

Minulla on ollut hurmaava joululupa Sallien luona. Hän asuu isossa vanhanaikaisessa tiilitalossa, jossa on valkeat räystäskoristeet kadun puolella — juuri sitä lajia talo, jota niin uteliaana katselin kun olin John Grier Homessa, enkä voinut käsittää minkälainen se oli sisältäpäin. En luullut koskaan näkeväni sellaista omin silmin — mutta täälläpä olen nyt! Kaikki on niin mukavaa ja viihtyisää ja kodikasta, kävelen huoneesta huoneeseen ja ahmin huonekaluja silmilläni.

Se on aivan verraton koti lapsille, jotka siinä kasvavat; siinä on varjoisia soppia piilosillaoloa varten ja avonaisia takkoja nallien paukahuttamista varten ja ullakko, jolla telmiä sadepäivinä ja liukkaat kaidepuut, joiden alla on mukava tasainen kumpu, ja suuri avara aurinkoinen keittiö ja hauska lihava aurinkoinen kokki, joka on palvellut perheessä kolmetoista vuotta ja aina säästää kimpaleen taikinaa lasten leivottavaksi. Juuri sellaisen talon näkeminen saa ihmisen toivomaan että voisi uudelleen tulla lapseksi.

Entä perhe sitten? En uneksinutkaan että se voisi olla niin hauska. Salliella on isä ja äiti ja isoäiti ja suloisin kolmivuotias pikkusisar, jonka pää on yhtä kiharaa, ja keskikokoinen veli, joka aina unohtaa kuivata jalkansa, ja iso, kiltinnäköinen veli Jimmie, joka on junior Princetonissa.

Meillä on sanomattoman hauskaa pöydässä — kaikki nauravat ja laskevat leikkiä ja puhuvat yhtä aikaa eikä meidän tarvitse siunata ruokaa. On helpotus kun ei tarvitse kiittää Jotakin joka suupalasta minkä syö. (Pelkään että puhun kovin jumalattomia, mutta niin sinäkin tekisit, jos olisit lausunut niin monta pakollista kiitosta eläissäsi kuin minä.)

Miten paljon olemmekaan tehneet — en osaa alkaakaan kertoa sinulle kaikesta. Mr. McBride omistaa tehtaan, ja aattoiltana laitoimme kuusen työläisten lapsille. Se oli pitkässä pakkaushuoneessa, joka oli koristettu ikivihreällä ja rautatammen lehdillä. Jimmie McBride oli pukeutunut joulupukiksi, ja Sallie ja minä autoimme häntä lahjojen jakamisessa.

Mutta voi taivas, Setä, mikä hassu tunne! Huomasin olevani yhtä hyväntahtoinen kuin Grier-kodin Johtokunnan Jäsen. Suutelin herttaista, tahmeanlikaista pikku poikaa — mutta en luule sentään taputtaneeni ketään päähän!

Ja kaksi päivää joulun jälkeen he pitivät tanssiaiset omassa talossaan MINUN KUNNIAKSENI.

Ne olivat ensimäiset oikeat tanssiaiset, missä koskaan olen ollut — korkeakoulua ei lasketa, siellähän tanssimme vain me tytöt keskenämme. Minulla oli uusi valkea iltapuku (sinun joululahjasi — monet kiitokset) ja pitkät valkoiset hansikkaat ja valkoiset silkkikengät. Ainoa vajaa kohta täydellisessä, äärimmäisessä, ehdottomassa onnessani oli se että Mrs. Lippett ei voinut nähdä minua, kun johdin kotiljongia Jimmie McBriden kanssa. Ole hyvä ja kerro se hänelle, kun ensi kerran käyt J. G. H:ssa.

Sinun alati JUDY.

P.S. Olisitko kauhean pahoillasi, Setä, jos minusta loppujen lopulta ei tulisikaan Suuri Kirjailija — tavallinen tyttö vain!

Lauantaina klo 6.30.

Rakas Setä!

Lähdimme tänään jalkaisin kaupunkiin, mutta auta armias, kuinka satoi! Pidän talvesta enemmän kun se on oikea talvi ja kun sataa lunta eikä vettä.

Julian miellyttävä setä kävi katsomassa meitä taaskin tänä iltapäivänä — ja toi viiden naulan suklaalaatikon. Huomaat että on edullista olla Julian huonetoverina.

Viaton lörpöttelymme näytti huvittavan häntä ja hän jäi odottamaan myöhäisempää junaa saadakseen juoda teetä lukuhuoneessamme. Meillä oli julmetusti puuhaa ennenkuin saimme luvan. Vaikeata jo on saada pitää seuraa isille ja isoisille, ja mitä veljiin ja serkkuihin tulee, on se miltei mahdotonta. Julian täytyi vannoa notarius publicuksen edessä että Mr. Jervis on hänen setänsä ja saada piirikunnan kirjurin todistus asiasta. (Enkö tunne lakiasioita?) Ja sittenkin epäilen tokko olisimme saaneet pitää teekutsujamme, jos dekanus olisi sattunut näkemään kuinka nuorekas ja hauskannäköinen setä Jervis on.

Joka tapauksessa tarjosimme teetä ruskeiden sweitsiläisten juustovoileipien kera. Hän auttoi tekemään niitä ja söi neljä. Kerroin hänelle että olin viettänyt viime kesän Lock Willow'ssa, ja meillä oli hauska juttuhetki Sempleistä ja hevosista ja lehmistä ja kananpojista. Kaikki hevoset, jotka hän tunsi, ovat kuolleet, paitsi Grove, joka oli ollut pikku varsa hänen viime käyntinsä aikana — ja nyt Grove parka on niin vanha että hädintuskin jaksaa nilkuttaa laitumella.

Hän kysyi vieläkö piparkakkuja säilytetään keltaisessa ruukussa sinisen lautasen alla ruokakomeron perimmäisessä kaapissa — ja niin niitä säilytetäänkin! Hän tahtoi tietää vieläkö hevoshaassa kivikasan juurella on murmelieläimen kolo — ja siellä on! Amasai sai tänä kesänä kiinni suuren, lihavan, harmaan — lapsenlapsi kahdennessakymmenennessä viidennessä polvessa sille, jonka Master Jervis otti kiinni pikku poikana.

Sanoin häntä "Master Jervie'ksi" vasten kasvoja, mutta hän ei näyttänyt loukkaantuvan. Julia sanoo ettei hän koskaan ole nähnyt setäänsä niin ystävällisenä, tavallisesti tämä on sangen luoksepääsemätön. Mutta Julialla ei ole hituistakaan tahdikkuutta, ja miehet, sen olen huomannut, vaativat sitä aika paljon. He kehräävät, jos heitä silittää oikeaan suuntaan, ja sylkevät, jos silittää väärään suuntaan. (Tämä ei ole juuri hieno vertaus. Tarkoitan kuvannollisesti.)

Me luemme parhaillaan Marie Bashkirtseffin päiväkirjaa. Eikö se ole ihmeellinen? Kuule tätäkin: "Viime yönä valtasi minut epätoivon puuska, joka ilmeni voivotuksissa ja joka vihdoin sai minut heittämään ruokasalin kellon järveen."

Se saa minut melkein toivomaan etten olekaan nero; nerot mahtavat olla hyvin väsyttäviä ympäristölleen — ja kauhean tuhoisia huonekaluille.

Taivas, kuinka sataa! Saamme uida kappeliin tänä iltana.

Sinun alati JUDY.

Tammikuun 20 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Onko sinulla koskaan ollut herttaista tyttölasta, joka pienenä varastettiin kehdosta?

Ehkä minä olen se tyttö! Jos olisimme romaanissa, olisi ratkaisu sellainen, eikö totta?

On todella hirvittävän hullunkurista kun ei tiedä kuka on — jännittävää ja romanttista. On niin äärettömän paljon mahdollisuuksia. Kenties en ole amerikkalainen: niin monet ihmiset eivät ole. Voin suoraan polveutua vanhoista roomalaisista, tai voin olla viikingin tytär, tai voin olla venäläisen maanpakolaisen lapsi, jonka oikea paikka olisi siperialaisessa vankilassa, tai voin olla mustalainen — se ehkä olenkin. Minulla on hyvin kuljeskeleva sielu, vaikka minulla tähän asti ei juuri ole ollut tilaisuutta kehittää sitä.

Tunnetko tuon yhden häpeällisen tahran elämänurassani — kun kerran karkasin orpokodista, koska minua syytettiin kaakkuvarkaudesta? Se on kyllä merkitty kirjoihin jokaisen Johtokunnan Jäsenen vapaasti luettavaksi. Mutta totisesti, Setä, voiko muuta odottaakaan? Kun panet nälkäisen yhdeksänvuotiaan pikkutytön ruokakomeroon kiillottamaan veitsiä, kaakkuvati vieressään, ja lähdet pois ja jätät hänet yksin, ja hetken päästä äkkiä kurkistat sisään, niin etkö odotakin näkeväsi hänen, suutaan hieman kaakunmuruissa. Ja kun sitten ravistat häntä kyynäspäästä ja lyöt häntä korville ja lähetät hänet pois pöydästä kun vanukas tulee ja sanot kaikille muille lapsille että se tapahtuu siksi että hän on varas, niin etkö odotakin hänen juoksevan tiehensä?

Juoksin vain neljä peninkulmaa. He saivat minut kiinni ja veivät minut takaisin, ja viikon ajan olin joka päivä sidottuna kuin mikäkin ilkeä pentu aitaukseen takapihalla sillä aikaa kun toiset lapset olivat välitunnilla.

Siunatkoon, tuohan on kappelikello, ja kappelin jälkeen minulla on komitean kokous. Olen pahoillani, sillä aioin kirjoittaa oikein hauskan kirjeen tällä kertaa.

Auf wiedersehen Cher Setä, Pax tibi!

JUDY.

P.S. Yhdestä asiasta ainakin olen täysin varma. Minä en ole kiinalainen.

Helmikuun 4 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Jimmie McBride on lähettänyt minulle Princetonin lipun, joka on suuri kuin huoneen seinä.

Olen hyvin kiitollinen, kun hän on muistanut minua, mutta en tiedä mitä maailmassa tekisin sillä. Sallie ja Julia eivät anna minun ripustaa sitä seinään; huoneemme on tänä vuonna kalustettu punaiseksi, ja voit kuvitella miltä näyttäisi, jos lisäisin siihen oranssia ja mustaa. Mutta se on niin kaunista, lämmintä, paksua vaatetta, enkä mitenkään tahtoisi hukata sitä. Olisiko hyvin sopimatonta tehdä siitä kylpyvaippa? Vanha kylpyvaippani vanui pesussa.

Viime aikoina olen kokonaan laiminlyönyt kertoa sinulle, mitä opin, mutta vaikka et voikaan sitä kuvitella kirjeistäni päättäen, täyttävät opinnot aikani kokonaan. On hyvin hämmennyttävää tulla oppineeksi viidessä aineessa yhtaikaa.

"Todellisen opiskelijan tunnusmerkki", sanoo kemian professori, "on intohimoinen kiintymys yksityiskohtiin."

"Varokaa ettette anna katseenne takertua yksityiskohtiin", sanoo historian professori. "Seisokaa niin kaukana että voitte saada käsityksen kokonaisuudesta."

Huomaat siis kuinka taidokkaasti meidän on luovittava kemian ja historian välillä. Pidän historiallisesta metodista enimmän. Jos sanon että Wilhelm Valloittaja purjehti Englantiin 1492 ja Kolumbus löysi Amerikan 1100 tai 1066 tai koska se nyt oli, on se pelkkä yksityiskohta, johon opettaja ei takerru. Se antaa historian kertauksiin varmuuden ja turvallisuuden tunteen, joka kokonaan puuttuu kemiasta.

Kello lyö kuusi — minun täytyy mennä laboratorioon katsomaan pientä happo- ja suola- ja alkalivalmistetta. Olen polttanut lautasensuuruisen reiän keskelle kemia-esiliinaani suolahapolla. Jos teoria pitäisi paikkansa, pitäisi minun pystyä neutralisoimaan tuo reikä hyvällä väkevällä ammoniumilla, eikö totta?

Tutkinto ensi viikolla, mutta kuka pelkää?

Sinun alati JUDY.

Maaliskuun 5 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Nyt puhaltaa maaliskuun tuuli, ja taivas on raskaiden, mustien, kiitävien pilvien peitossa. Varikset männyn latvoissa pitävät kovaa meteliä. Se on juovuttavaa, virkistävää, kutsuvaa ääntä. Tahtoisi lyödä kirjat kiinni ja lähteä ulos kukkuloille juoksemaan tuulen kanssa kilpaa.

Meillä oli viime lauantaina paperimetsästys yli viiden peninkulman matkalla rämeistä maata. Kettu (jonka muodosti kolme tyttöä ja muutama pussillinen konfettia) lähti puolen tuntia aikaisemmin kuin kaksikymmentä seitsemän metsästäjää. Minä olin yksi kahdestakymmenestä seitsemästä, kahdeksan tippui tielle, ja me lopetimme kahdeksanatoista. Jäljet veivät yli mäen, läpi viljapellon ja halki rämeikön, jossa meidän oli kevyesti hypättävä mättäältä mättäälle. Tietysti puolet meistä vajosivat nilkkoja myöten. Hukkasimme jäljet ja menetimme kaksikymmentäviisi minuuttia tuohon suohon. Sitten erästä kukkulaa ylös läpi metsien ja sisään ladon ikkunasta! Ladon ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla ja aika pienet. Minä en sano että se oli kauniisti tehty, sanotko sinä?

Mutta me emme kiivenneet sisään, me luovailimme ladon ympärillä ja keksimme jäljet, jotka jatkuivat matalan katoksen kautta pensasaidan huipulle. Kettu luuli että olimme nyt joutuneet kiikkiin, mutta me ilkuimme sitä. Sitten suoraan eteenpäin kaksi penikulmaa pitkin epätasaista vainiota, jolla oli kauhean vaikea seurata jälkiä, sillä konfetteja alkoi olla harvassa. Sääntönä on että niitä pitää olla ainakin kuuden jalan etäisyydellä toisistaan, mutta ne olivat pisimmät kuusi jalkaa mitä koskaan olen nähnyt. Lopuksi, kahden tunnin tuiman juoksun jälkeen seurasimme Monsieur Foxin jälkiä Crystal Springin keittiöön (se on maatalo, jonne tytöt ajelevat bobsleigh-kelkoilla ja heinävaunuilla syömään kananpoika- ja vohveli-illallisia) ja löysimme kolme kettua rauhallisina syömästä maitoa ja hunajaa ja leivoksia. He eivät olleet luulleet että tulisimme näin kauas, he luulivat meidän vielä roikkuvan ladon ikkunoissa.

Kumpikin puolue väitti voittaneensa. Minusta me voitimme, eikö sinustakin? Koska kerran saimme heidät kiinni ennenkuin he olivat päässeet takaisin urheilukentälle. Oli miten oli, me yhdeksäntoista heittäydyimme kuin heinäsirkat huonekaluille ja vaadimme hunajaa. Sitä ei ollut niin paljon että kaikki olisivat saaneet, mutta Mrs. Crystal Spring (se on lempinimemme hänelle, hänen oikea nimensä on Johnson) toi ruukullisen mansikkahilloa ja kannullisen vaahterasiirappia — sitä oli tehty viime viikolla — ja kolme ruskeata kyrsää.

Pääsimme takaisin korkeakouluun vasta puoli seitsemäksi — puolen tuntia liian myöhään päivälliselle — ja menimme suoraan sisään pukeutumatta, ja ruokahalumme oli sanoin kuvaamaton! Sitten jäimme kaikki pois iltarukouksesta, koska jalkineittemme tila riitti syyksi.

En ole vielä kertonut tutkinnosta. Läpäisin kaikissa aineissa äärimmäisen helposti — tunnen salaisuuden nyt enkä aio enää koskaan saada reppuja. En kuitenkaan voi saada loppututkinnossa kiitettävää tuon typerän latinan proosan ja geometrian tähden keltanokkavuonna. Mutta minä vähättelen. Mitäs siitä niin kauan kun on onnellinen? (Se on sitaatti. Olen lukenut Englannin klassikkoja.)

Klassikoista puhuen, oletko lukenut "Hamletin"? Jollet ole, tee se heti paikalla. Se on suorastaan päihdyttävä. Olen kuullut Shakespearestä kaiken ikäni, mutta minulla ei ollut aavistustakaan että hän kirjoitti todella niin hyvin, epäilin aina ettei hän ole maineensa veroinen.

Minulla on eräs hurmaava leikki, jonka keksin kauan sitten, kun ensiksi opin lukemaan. Joka ilta kun menin levolle, kuvittelin olevani henkilö (kaikkein tärkein henkilö) kirjassa, jota sillä hetkellä luin.

Nyt olen Ofelia — ja niin järkevä Ofelia! Pidän Hamletia hyvällä tuulella koko ajan ja lellittelen ja torun häntä ja panen hänet nostamaan takinkauluksensa pystyyn, kun hän on vilustunut. Olen kokonaan parantanut hänet synkkämielisyydestä. Kuningas ja kuningatar ovat molemmat kuolleet — tapaturmassa merellä, ei tarvittu hautajaisia — ja nyt Hamlet ja minä hallitsemme Tanskanmaata ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Panemme kuningaskunnan kauniisti työhön. Hän pitää huolta hallituksesta ja minä hyväntekeväisyydestä. Olen juuri keksinyt ensiluokkaisen orpokodin. Jos sinua tai jotakin muuta Johtokunnan Jäsentä haluttaisi käydä tarkastamassa sitä, olen mielihyvällä kuljettava teitä ympäri. Ajattelen että teillä voisi olla paljon hyödyllisiä ehdotuksia.

Olen alati, sir armollisimmin Teidän OFELIA, Tanskan kuningatar.

Maaliskuun 24 tai kenties 25 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Minä en luule että voin päästä taivaaseen — minulla on niin kauhean paljon hauskaa täällä, eikä olisi kunniallista saada sitä myös jälestäpäin. Kuule mitä on tapahtunut.

Jerusha Abbott on voittanut novellikilpailussa (25 dollarin palkinto), jonka Kuukauslehti panee toimeen joka vuosi. Ja hän on sofomori. Kilpailijat ovat enimmäkseen senioreita. Kun näin nimeni lehdessä, en ollut uskoa sitä todeksi. Ehkä minusta lopultakin tulee kirjailija. Soisin vain ettei Mrs. Lippett olisi antanut minulle niin typerää nimeä — se kuuluu niin kirjailijattarelta, eikö totta?

Minut on myöskin valittu kevätnäytelmään — "Miten haluatte" esitetään ulkoilmassa. Minusta tulee Celia, Rosalindin serkku.

Ja vihdoin: Julia ja Sallie ja minä lähdemme ensi perjantaina New Yorkiin erinäisille kevätostoksille ja viivymme siellä koko illan ja menemme seuraavana päivänä teatteriin "Master Jervien" kanssa. Hän kutsui meidät. Julia asuu kotona perheensä luona, mutta Sallie ja minä asumme Martha Washington Hotellissa. Oletko koskaan kuullut mitään niin jännittävää? En elämässäni ole ollut hotellissa enkä teatterissa, paitsi kerran kun katolinen kirkko piti juhlan ja kutsui orpolapset, mutta se ei ollut oikea näytelmä eikä sitä lasketa.

Ja mitä luulet meidän menevän katsomaan? "Hamletia". Ajatteles sitä! Olemme lukeneet sitä neljä viikkoa Shakespeare-tunneilla ja osaan sen ulkoa.

Olen niin jännittynyt kaikesta mikä on tulossa että tuskin osaan nukkua.

Hyvää yötä, Setä.

Tämä on hyvin hauska maailma.

Sinun alati JUDY.

P.S. Olen juuri katsonut kalenteria. On 28 päivä.

Toinen jälkikirjoitus.

Näin tänään raitiovaunun kuljettajan, jolla oli toinen silmä ruskea ja toinen sininen. Eikö hän olisi sopiva roisto salapoliisijuttuun?

Huhtikuun 7 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Voi taivas! Eikö New York ole suuri? Worcester ei ole mitään siihen verrattuna. Aiotko kertoa että tällä hetkellä elät keskellä tuota sekasortoa. En usko että kuukausiin toivun noiden kahden päivän hämmennyttävästä vaikutuksesta, jotka vietin siellä. En voi ruvetakaan kertomaan sinulle kaikesta ihmeellisestä, jota näin, mutta otaksun että tiedät sen itsekin, koska kerran asut siellä.

Mutta eivätkö kadut ole hauskoja? Ja ihmiset? Ja kaupat? En ole koskaan nähnyt niin ihastuttavia tavaroita kuin siellä on ikkunoissa. Ihan tekee mieli omistaa koko elämänsä vaatteiden käyttämiseen.

Sallie ja Julia ja minä olimme yhdessä ostoksilla lauantai-aamuna. Julia meni ylellisimpään paikkaan mitä koskaan olen nähnyt; valkeat ja kultaiset seinät ja siniset matot ja siniset silkkiverhot ja kullatut tuolit. Kerrassaan kaunis neiti, jolla oli keltainen tukka ja musta silkkinen laahuspuku, tuli tervehtimään meitä, huulilla tervetuliaishymy. Luulin että olimme kohteliaalla vieraskäynnillä ja aioin tarjota käteni, mutta näyttikin siltä että olimme vain ostamassa hattuja — ainakin Julia. Hän istuutui peilin eteen ja koetti tusinaa, toinen toistaan ihastuttavampia, ja osti kaksi kaikkein ihastuttavinta.

En voi kuvitella suurempaa iloa elämässä kuin istua peilin edessä ja ostaa hattu, jonka on valinnut tarvitsematta ensin ajatella hintaa! Siitä ei ole epäilystäkään, Setä, New York nopeasti turmelisi sen hienon stoalaisen luonteen, jonka John Grier Home on niin kärsivällisesti rakentanut.

Ja kun olimme lopettaneet ostoksemme, kohtasimme Master Jervien Sherryssä. Otaksun että olet ollut Sherryssä? Kuvittele sitä ja kuvittele sitten John Grier Homen ruokasalia vahakangaspöytineen ja valkeine saviastioineen, joita ei voinut saada rikki, ja puuvartisine veitsineen ja haarukkoineen, ja koeta ymmärtää miltä minusta tuntui!

Söin kalaa väärällä haarukalla, mutta tarjoilija hyvin ystävällisesti toi minulle toisen niin ettei kukaan huomannut.

Ja päiväaterian jälkeen menimme teatteriin — se oli häikäisevä, ihmeellinen, uskomaton — näen siitä unta joka yö.

Eikö Shakespeare ole ihmeellinen?

"Hamlet" on paljon parempi näyttämöllä kuin luettuna tunnilla. Pidin sitä arvossa ennenkin, mutta nyt, voi taivas!

Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, luulen että mieluummin rupean näyttelijättäreksi kuin kirjailijaksi. Etkö antaisi minun jättää korkeakoulua ja mennä teatterikouluun? Ja sitten lähettäisin sinulle aitiopaikan joka näytäntööni ja hymyilisin sinulle ramppivalojen yli. Mutta ole kiltti ja pidä punaista ruusua napinlävessäsi, niin että varmasti hymyilen oikealle miehelle. Olisi kauhean pulmallinen erehdys, jos rupeaisin antamaan merkkejä väärälle.

Tulimme takaisin lauantai-illalla ja söimme päivällistä junassa pienten pöytien ääressä, joilla paloi neilikanpunaiset lamput. Neekeripalvelijat tarjosivat. En ole koskaan ennen kuullut että junassa tarjotaan aterioita, ja tulin varomattomasti maininneeksi sen.

"Missä ihmeessä sinä sitten olet kasvanut?" sanoi Julia minulle.

"Eräässä kylässä", sanoin nöyrästi Julialle.

"Mutta etkö sinä sitten koskaan ole matkustanut?" sanoi hän minulle.

"En ennenkuin tulin korkeakouluun, ja silloin oli matka vain satakuusikymmentä penikulmaa emmekä syöneet", sanoin minä hänelle.

Minä alan suorastaan herättää hänessä mielenkiintoa, kun puhun niin hullunkurisia. Koetan kaikin mokomin olla puhumatta, mutta ne pujahtavat suustani kun olen ihmeissäni — ja ihmeissäni olen suurimman osan ajasta. On huimaava kokemus, Setä, viettää kahdeksantoista vuotta John Grier Homessa ja sitten äkkiä tulla sinkautetuksi MAAILMAAN.

Mutta minä alan tottua. En enää tee sellaisia kommelluksia kuin alussa, eikä minun enää ole epämukava olla toisten tyttöjen kanssa. Ennen ihan kiemurtelin kun ihmiset katselivat minua. Minusta tuntui että he uusien pukujeni harhakuvan läpi näkivät ruutuiset pumpulivaatteet niiden alla. Mutta minä en anna pumpulipukujen enää häiritä rauhaani. Ne ovat jo menneen talvenlumia.

Unohdin kertoa sinulle kukistamme. Master Jervie antoi meille jokaiselle suuren kimpun orvokeita ja kieloja. Eikö se ollut kultaisesti tehty? En ole koskaan suurestikaan välittänyt miehistä — päättäen Johtokunnan Jäsenistä — mutta alan muuttaa mieltäni.

Yksitoista sivua — onpa se kirje! Rohkeutta! Aion lopettaa nyt.

Sinun alati JUDY.

Huhtikuun 10 p.

Rakas Mr. Rikas-Mies!

Tässä on viidenkymmenen dollarin pankkiosoituksenne. Hyvin paljon kiitoksia, mutta minusta tuntuu etten voi pitää sitä. Kuukausirahani on siksi suuri että sillä saan kaikki hatut mitä tarvitsen. Olen pahoillani että kirjoitin kaiken tuon typerän lörpötyksen muotikaupasta — koko asia on vain siinä etten koskaan ollut nähnyt mitään sellaista.

En kuitenkaan kerjännyt! Enkä tahtoisi ottaa vastaan enemmän armeliaisuutta kuin välttämätöntä on.

Vilpittömästi teidän JERUSHA ABBOTT.

Huhtikuun 11 p.

Rakkahin Setä!

Oletko kiltti ja annat anteeksi kirjeen, jonka kirjoitin sinulle eilen? Kaduin vasta kun olin jo pannut sen postiin ja koetin saada sen takaisin, mutta tuo typerä postilaatikon tyhjentäjä ei suostunut antamaan sitä.

Nyt on keskiyö, olen valvonut tuntikausia ajatellen mikä Mato minä olen — mikä tuhatjalkainen Mato — ja se on pahinta mitä osaan sanoa! Olen sulkenut lukuhuoneen oven hyvin hiljaa, jotten herättäisi Juliaa ja Salliea, ja istun sängyssä kirjoittaen sinulle historian muistiinpanovihosta revitylle paperipalalle.

Tahdoin vain sanoa sinulle että olen pahoillani, kun olin niin epäkohtelias pankkiosoituksesi suhteen. Tiedän että tarkoituksesi oli ystävällinen, ja mielestäni olet herttainen vanha olento, kun näet niin paljon vaivaa niin viheliäisen kappaleen kuin hatun tähden. Minun olisi pitänyt palauttaa rahat paljon kohteliaammin.

Mutta joka tapauksessa minun oli palautettava ne. Minun laitani on aivan toinen kuin muiden tyttöjen. He voivat ottaa toisilta aivan luonnollisesti. Heillä on isät ja veljet ja tädit ja sedät, mutta minulla ei voi olla sellaista suhdetta keneenkään. Minusta on hauska kuvitella että sinä kuulut minulle — leikkiäkseni vain tuolla ajatuksella — mutta luonnollisesti tiedän ettet kuulu. Olen yksin, todella yksin — selkä vasten seinää taistelen maailmaa vastaan — ja henkeäni vähän salpaa kun sitä ajattelen. Karkoitan sen mielestäni ja kuvittelen edelleen, mutta etkö näe, Setä? Minä en voi ottaa vastaan enempää rahaa kuin minun täytyy, sillä jonakin päivänä minun täytyy maksaa se takaisin, eikä edes niin suuri kirjailija kuin minusta aikoo tulla kykene uhmaamaan suorastaan hirvittävää velkaa.

Pitäisin kauniista hatuista ja tavaroista, mutta en saa pantata tulevaisuuttani niiden maksuksi.

Annathan anteeksi, annathan, kun olin niin töykeä? Minulla on inhottava tapa kirjoittaa ihan välittömästi niinkuin ensi hetkessä ajattelen ja sitten panna kirje postiin peruuttamattomasti. Mutta jos joskus tunnun ajattelemattomalta ja kiittämättömältä, en koskaan tarkoita sitä. Sydämessäni aina kiitän sinua elämästä ja vapaudesta ja riippumattomuudesta, jotka olet antanut minulle. Lapsuuteni oli sellainen pitkä, synkkä kapinan ponnistus, ja nyt olen niin onnellinen jokaisena päivän hetkenä että tuskin uskon sitä todeksi. Tunnen olevani kuin kertomuskirjan keksitty sankaritar.

Kello on neljännestä yli kahden. Hiivin varpaillani ulos ja vien tämän postiin. Saat sen seuraavassa postissa toisen jälkeen, joten et kovin pitkää aikaa ehdi ajatella minusta pahoja.

Hyvää yötä, Setä, rakastan sinua aina,

JUDY.

Toukokuun 4 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Katselmuspäivä viime lauantaina. Hyvin näkemisenarvoinen tilaisuus. Ensin oli kaikilla luokilla juhlakulkue, joka tyttö oli puettuna valkoisiin, senioreilla oli sini- ja kultakirjavat jaapanilaiset päivänvarjot, ja junioreilla valkeat ja keltaiset liput. Meidän luokalla oli punaiset ilmapallot — hyvin vitsikästä, varsinkin kun ne yhtäpäätä irtaantuivat ja lensivät pois — ja keltanokilla oli vihreät paperihatut, joissa oli pitkät liehuvat töyhdöt. Olimme myöskin tilanneet kaupungista soittokunnan sinisissä univormuissa. Niin myöskin kaksitoista ilveilijää, kuten klovneja sirkuksesta, huvittamaan katselijoita kilpailujen välillä.

Julia oli puettu lihavaksi maalaisherraksi, jolla oli valkoiset kesävaatteet ja viikset ja turpea päivänvarjo. Patsy Moriarty (Patricia, totisesti. Oletko koskaan kuullut sellaista nimeä? Mrs. Lippett ei olisi voinut keksiä parempaa.) joka on pitkä ja laiha, oli Julian vaimo, ja hänellä oli hassunaikainen vihreä myssy toisella korvalla. Nauruaallot seurasivat heitä pitkin kulkueen koko matkaa. Julia esitti osansa suurenmoisen hyvin. En olisi uneksinutkaan että jossakin Pendletonissa olisi niin paljon taipumusta komiikkaan — pyydän anteeksi Master Jervieltä; en kuitenkaan pidä häntä oikeana Pendletonina niinkuin en pidä sinua oikeana Johtokunnan Jäsenenä.

Sallie ja minä emme olleet mukana juhlakulkueessa, koska otimme osaa kilpailuihin. Ja mitä arvelet? Voitimme molemmat! Ainakin jossakin. Koetimme pituushyppyä ja hävisimme, mutta Sallie voitti seiväshypyssä (seitsemän jalkaa kolme tuumaa) ja minä voitin viidenkymmenen metrin juoksussa (kahdeksan sekuntia).

Läähätin aika lailla lopussa, mutta oli suunnattoman hauskaa kun koko luokka huojutti ilmapalloja ja hurrasi ja kirkui:

Kuinkas kävi Judy Abbottin? Aivan hyvin. Kenen kävi hyvin? Judy Abbottin!

Sellaista, Setä, on tosi maine. Sitten sai marssia takaisin pukeutumistelttaan ja tulla hierotuksi alkoholilla ja saada sitruuna imettäväkseen. Näet että olemme hyvin ammatinmukaisia. On hyvin hienoa voittaa luokalleen palkinto, sillä se luokka, joka voittaa eniten palkintoja, saa vuodeksi urheilumaljan. Seniorit voittivat sen tänä vuonna seitsemän palkinnon enemmistöllä. Urheiluseura antoi päivälliset kaikille voittajille voimistelusalissa. Meillä oli paistettuja rapuja ja suklaajäätelöä, josta oli muodostettu pieniä koripalloja.

Istuin puolen viime yötä ylhäällä lukemassa "Jane Eyreä". Oletko sinä niin vanha, Setä, että voit muistaa kuusikymmentä vuotta taaksepäin ajassa? Ja jos voit, sano, puhuivatko ihmiset silloin tuolla tavalla?

Kopea Lady Blanche sanoo palvelijalle: "Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon." Mr. Rochester puhuu metallikannesta ja tarkoittaa taivasta, ja mitä taas tulee hulluun naiseen, joka nauraa kuin hyena ja sytyttää vuodeverhoja tuleen ja repii morsiushuntuja ja puree — se kaikki on puhtainta melodraamaa, mutta siitä viisi, luet ja luet ja luet. En käsitä kuinka kukaan tyttö on voinut kirjoittaa sellaista kirjaa, varsinkin kukaan tyttö, joka on kasvanut hautausmaalla. Noissa Brontëissa on jotakin, joka tenhoo minua. Heidän kirjansa, heidän elämänsä, heidän henkensä. Mistä he saivat sen? Kun luin pikku Janen kärsimyksistä köyhäinkoulussa, suutuin niin että minun täytyi lähteä ulos kävelemään. Ymmärsin tarkalleen miltä hänestä tuntui. Koska olen tuntenut Mrs. Lippettin, voin nähdä Mr. Brocklehurstin.

Älä raivostu, Setä. En tahdo sanoa että John Grier Home on samanlainen kuin Lowoodin laitos. Meillä oli yllinkyllin ruokaa ja vaatteita, tarpeeksi pesuvettä ja lämmin kellari. Mutta on olemassa yksi kuolettava yhtäläisyys. Elämämme oli ehdottoman yksitoikkoista ja vailla tapahtumia. Ei koskaan tapahtunut mitään hauskaa, paitsi että saatiin jäätelöä sunnuntaisin, ja sekin oli säännöllistä. Kaikkina kahdeksanatoista vuotena, jotka vietin siellä, sattui vain yksi ainoa seikkailu — kun halkovaja paloi. Meidän piti nousta keskellä yötä ja pukeutua ollaksemme valmiita, jos talo syttyisi. Mutta se ei syttynyt ja me menimme takaisin sänkyyn.

Jokainen ottaisi mielellään hieman yllätyksiä, se on täysin inhimillinen pyyntö. Mutta minulla ei ollut ainoatakaan ennenkuin Mrs. Lippett kutsui minut kansliaan kuulemaan että Mr. John Smith aikoi lähettää minut korkeakouluun. Ja silloinkin hän ilmoitti uutisen niin vähitellen että töin tuskin hämmästyin.

Tiedätkö, Setä, mielestäni tärkein ominaisuus ihmiselle en mielikuvitus. Se tekee hänelle mahdolliseksi asettua toisten ihmisten asemaan. Se tekee hänet ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi ja ymmärtäväksi. Sitä pitäisi viljellä lapsissa. Mutta John Grier Home heti tukahutti pienimmänkin tuikkeen. Velvollisuudentunne oli ainoa ominaisuus, jota rohkaistiin. Minä en luule että lasten pitäisi tuntea tuon sanan merkitystä, se on sietämätön, vihattava. Heidän pitäisi tehdä kaikki rakkaudesta.

Odota kun saat nähdä sen orpokodin, jonka pää minusta tulee! Se on mielileikkini iltaisin ennenkuin menen nukkumaan. Suunnittelen sen pienimpiä yksityiskohtia myöten — ateriat ja puvut ja opinnot ja huvitukset ja rangaistukset, sillä myöskin minun erinomaiset orponi ovat joskus pahoja.

Mutta joka tapauksessa heistä tulee onnellisia. Mielestäni jokaisella, tuli hänelle sitten miten paljon huolia tahansa kun hän kasvaa suureksi, pitäisi olla onnellinen lapsuus takanaan. Ja jos minulla joskus on omia lapsia, yhdentekevää miten onneton itse saatan olla, en anna heillä olla mitään huolia ennenkuin he kasvavat suuriksi.

(Kappelikello soi — lopetan tämän kirjeen joskus.)

Torstaina.

Kun tänä iltapäivänä tulin laboratoriosta, istui teepöydän ääressä orava, joka nakerteli manteleita. Tällaisia vieraita me harrastamme nyt kun on tullut lämmin ilma ja ikkunat ovat auki —

Lauantai-aamuna.

Kenties luulet, koska eilen illalla oli perjantai eikä mitään läksyjä täksi päivää, että vietin miellyttävän, hiljaisen lukuillan Stevenson-painoksen ääressä, jonka ostin palkintorahoillani? Mutta jos niin luulet, et koskaan ole käynyt tyttö-korkeakoulussa, Setä kulta. Kuusi ystävää pistäytyi luokseni laittamaan vaahtokakkua, ja yksi heistä pudotti kakun — kun se vielä oli nesteenä — keskelle parasta mattoamme. Emme koskaan saa sitä sotkua lähtemään.

En ole viime aikoina maininnut oppituntejani; kyllä ne jatkuvat joka päivä. On sentään huojennus jättää ne sikseen ja keskustella elämästä suurin piirtein — tosin ovat keskustelumme sangen yksipuolisia, mutta se on oma syysi. Vastauksesi on tervetullut milloin vaan suvaitset.

Olen kirjoittanut tätä kirjettä kolmena päivänä, ja pelkään että nyt vous êtes bien kyllästynyt.

Hyvästi, kiltti Mr. Mies. JUDY.

Mr. Setä Pitkäsääri Smith!

Sir, luettuani logiikkaa ja jaoitusoppia, olen päättänyt omaksua seuraavan kirjeiden kirjoittamis-muodon. Se sisältää kaikki välttämättömät tosiseikat, mutta ei mitään turhaa monisanaisuutta.

I. Meillä on tällä viikolla ollut kirjalliset kokeet: A. Kemiassa. B. Historiassa.

II. Uusi makuusali on rakennettu. A. Sen aineet ovat: (a) punainen tiili, (b) harmaa kivi. B. Siihen mahtuu: (a) yksi dekanus, viisi opettajatarta, (b) kaksisataa tyttöä, (c) yksi taloudenhoitajatar, kolme kokkia, kaksikymmentä tarjoilijatarta, kaksikymmentä sisäkköä.

III. Meillä oli tänään jälkiruuaksi sokerileivoksia.

IV. Minä kirjoitan erikoisainetta Shakespearen näytelmäin lähteistä.

V. Lou McMahon liukastui ja kaatui tänään koripallopelissä ja: A. Nyrjäytti olkapäänsä. B. Sai naarmun polveensa.

VI. Minulla on uusi hattu, jossa on koristeena: A. Sininen samettinauha. B. Kaksi sinistä sulkaa. C. Kolme punaista pumpulaa.

VII. Kello on puoli kymmenen.

VIII. Hyvää yötä.

JUDY.

Kesäkuun 2 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Et ikinä osaisi arvata, mitä hauskaa on tapahtunut.

McBridet ovat pyytäneet minua viettämään kesää leiriinsä Adirondacksissa. He kuuluvat jonkinlaiseen klubiin ihastuttavan pienen järven rannalla keskellä metsiä. Klubin jäsenillä on hirsistä tehtyjä mökkejä siellä täällä puitten välissä, ja he soutelevat kanootilla järvellä ja tekevät pitkiä kävelyitä metsäpolkuja pitkin toisiin leireihin ja pitävät tanssiaisia kerran viikossa klubihuoneustossa — Jimmie McBriden luona on eräs korkeakoulutoveri osan kesää, joten näet että meillä kyllä on miehiä, joiden kanssa tanssia.

Eikö ollutkin herttaista että Mrs. Mc Bride kutsui minut? Nähtävästi hän piti minusta kun olin siellä jouluna.

Suo anteeksi kirjeen lyhyys. Tämä ei ole mikään oikea kirje; tahdoin vain antaa sinun tietää että kesäni on turvattu.

Sinun hyvin tyytyväisessä mielentilassa JUDY.

Kesäkuun 5 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

Sihteerisi on juuri kirjoittanut minulle että Mr. Smith pitää parempana etten ota vastaan Mrs. McBriden kutsua, vaan palaan Lock Willow'hon kuten viime kesänä.

Miksi, miksi, miksi, Setä?

Sinä et ymmärrä asiaa. Mrs. McBride tarvitsee minua, varmasti ja ihan totta. Minä en ole vähääkään vaivaksi talossa. Minusta on apua. He eivät ota mukaansa monta palvelijaa, ja Sallie ja minä voimme tehdä paljon hyötyä. Se on minulle verraton tilaisuus oppia kodinhoitoa. Jokaisen naisen pitäisi ymmärtää sitä, ja minä olen perehtynyt vain orpokodin hoitoon.

Leirissä ei ole ketään meidän ikäisiämme tyttöjä, ja Mrs. McBride tarvitsee minut seuralaiseksi Sallielle. Aiomme opiskella paljon yhdessä. Aiomme lukea kaikki ensi vuoden englannin ja yhteiskuntaopin kirjat. Opettaja sanoi että siitä olisi suuri apu, jos voisimme kesällä lukea ne läpi, ja on niin paljon helpompi muistaa, jos luemme yhdessä ja keskustelemme niistä.

Jo eläminen samassa talossa kuin Sallien äiti on sivistävää. Hän on mielenkiintoisin, hauskin, toverillisin, viehättävin nainen maailmassa; hän tietää kaikki. Ajattele kuinka monta kesää olen viettänyt Mrs. Lippettin seurassa ja kuinka osaan antaa arvoa vastakohdalle. Sinun ei tarvitse pelätä että minä ottaisin liian paljon tilaa, sillä heidän talonsa on venyvä kuin kummi. Kun heillä on paljon vieraita, pystyttävät he telttoja pitkin metsää ja lähettävät pojat ulos. Siitä tulee niin hauska, terveellinen kesä, kun saa olla ulkoilmassa joka hetki. Jimmie McBride opettaa minua ratsastamaan hevosen selässä ja melomaan kanoottia ja ampumaan ja — oi, niin paljon sellaista mitä minun pitäisi osata. Se olisi sellainen hauska, iloinen, huoleton aika, jonkalaista minulla ei ole koskaan ollut, ja minä luulen että jokainen tyttö ansaitsee kerran elämässään sellaisen. Tietysti teen aivan niinkuin sinä käsket, mutta ole, ole niin kiltti ja anna minun mennä sinne, Setä. En ole koskaan halunnut mitään niin hartaasti.

Tämä ei ole Jerusha Abbott, tuleva suuri kirjailija, joka kirjoittaa sinulle. Se on vain Judy — eräs tyttö.

Kesäkuun 9 p.

Mr. John Smith!

Sir: Saanut kirjeenne tämän kuun seitsemänneltä. Noudattaen määräyksiänne, jotka olen saanut sihteerinne kautta, lähden täältä ensi perjantaina viettääkseni kesän Lock Willow'n maatalossa.

Toivon aina saavani olla (Miss) JERUSHA ABBOTT.

LOCK WILLOW, Elokuun 3 p.

Rakas Setä Pitkäsääri!

On jo lähes kaksi kuukautta siitä kun viimeksi kirjoitin, mikä ei kaunista minua, sen kyllä tiedän, mutta minä en ole rakastanut sinua paljon tänä kesänä — sinä näet että olen suora!

Et voi kuvitella kuinka pettynyt olin, kun minun piti luopua McBriden leiristä. Luonnollisesti tiedän että olet holhoojani ja että minun pitää kaikissa asioissa ottaa huomioon toivomuksesi, mutta en voinut nähdä mitään syytä. Se oli niin ilmeisesti parasta, mitä olisi voinut tapahtua minulle. Jos minä olisin ollut Setä ja sinä Judy, olisin sanonut: "Siunatkoon, hyvä lapsi, mene kaikella muotoa ja pidä hauskaa, näe paljon uusia ihmisiä ja opi paljon uutta, elä ulkoilmassa ja tule terveeksi ja vahvaksi ja virkistyneeksi kovaa työvuotta varten."

Mutta ei sinne päinkään! Vain pari riviä sihteeriltäsi, joka määrää minut Lock Willow'hon.

Määräystesi personattomuus se loukkaa tunteitani. Minusta tuntuu että jos välittäisit minusta hiukankin samaan suuntaan kuin minä sinusta, lähettäisit minulle joskus omalla kädelläsi kirjoitetun tervehdyksen noiden typerien koneellakirjoitettujen sihteerin kirjelippusten asemasta. Jos saisin pienimmänkin vihjauksen siitä että välität, tekisin mieliksesi ihan vaikka mitä.

Minä tiedän että minun piti kirjoittaa hauskoja, pitkiä, yksityiskohtaisia kirjeitä odottamatta koskaan vastausta. Sinä täytät osasi sopimuksesta — minä saan kasvatukseni — ja otaksun että minä en täytä omaa osaani sinun mielestäsi!

Mutta, Setä, se on kova sopimus. Niin on, ihan totta. Olen niin kauhean yksin. Sinä olet ainoa ihminen, josta voisin välittää, ja sinä olet niin varjomainen. Sinä olet vain kuviteltu mies, jonka minä olen keksinyt, ja luultavasti oikea sinä ei ole vähääkään sellainen kuin minun kuvittelemani sinä. Mutta sinä lähetit minulle tervehdyksen kerran kun olin sairaana, ja nyt, kun tunnen itseni kauhean unohdetuksi, haen korttisi esille ja luen sen uudelleen.

Huomaan etten sano sinulle ollenkaan sitä mitä aioin sanoa, mikä oli seuraavaa:

Vaikka tunteeni vieläkin ovat loukatut, sillä on hyvin nöyryyttävää tulla nostelluksi ja siirrellyksi mielivaltaisen, taipumattoman, järjettömän, kaikkivoivan, näkymättömän Sallimuksen käden kautta, niin kuitenkin, kun joku ihminen on ollut niin hyvä ja jalomielinen ja ajatteleva kuin sinä tähän asti olet ollut minua kohtaan, otaksun että hänellä on oikeus olla mielivaltainen, taipumaton, järjetön, näkymätön Sallimus, jos häntä haluttaa, ja siispä — annan sinulle anteeksi ja olen iloinen taas. Mutta hauskaa ei vieläkään ole saada Sallien kirjeitä, joissa hän kertoo kuinka hurmaavaa siellä leirissä on!

Oli miten oli — vedämme verhon sen asian eteen ja alotamme alusta.

Olen kirjoittanut ja kirjoittanut tänä kesänä, saanut valmiiksi neljä lyhyttä kertomusta ja lähettänyt ne neljään eri aikakauskirjaan. Näet nyt että koetan olla kirjailija. Olen vakiinnuttanut työhuoneekseni nurkan ullakolla, joka oli Master Jervien leikkihuoneena sadepäivinä. Se on viileä, tuulinen nurkka, jossa on kaksi ullakkoikkunaa, ja sitä varjostaa vaahtera, jossa asuu perhe punaisia oravia kolossaan.

Parin päivän päästä kirjoitan hauskan kirjeen ja kerron kaikki talon uutiset.

Me tarvitsisimme sadetta.

Sinun kuten ainakin JUDY.

Elokuun 10 p.

Mr. Setä Pitkäsääri!

Sir: kirjoitan teille pajupuun toiselta oksalta laidunmaalta lammikon rannalta. Alapuolella kurnuttaa sammakko, heinäsirkka sirittää yläpuolella ja kaksi pientä "pirunkorentoa" kiitää ylös ja alas rungon ympärillä. Olen ollut täällä kokonaisen tunnin; oksa on hyvin mukava, varsinkin kun olen päällystänyt sen kahdella sohvatyynyllä. Tulin tänne mukanani kynä ja kirjoituslehtiö toivoen voivani kirjoittaa kuolemattoman novellin, mutta olen ollut aivan hukassa sankarittareni kanssa — en voi saada häntä käyttäytymään niinkuin tahtoisin, ja niinpä olen hyljännyt hänet hetkiseksi ja kirjoitan sinulle. (Ei siitäkään sentään ole suurta huojennusta, sillä enhän minä saa sinuakaan käyttäytymään niinkuin tahtoisin.)

Jos olet tuossa kauheassa New Yorkissa, soisin voivani lähettää sinulle kappaleen tätä ihastuttavaa, tuulista, aurinkoista maisemaa. Seutu on sadeviikon jälkeen kuin taivas.

Taivaasta puhuen — muistatko Mr. Kellogin, josta kerroin viime kesänä — Cornersin pienen valkean kirkon kappalaisen? No niin, tuo vanha sielu-parka on kuollut — kuollut keuhkotulehdukseen viime talvena. Minä kävin kuutisen kertaa kuulemassa hänen saarnaansa ja perehdyin hyvin hänen jumaluusoppiinsa. Hän uskoi loppuun saakka ihan samat asiat kuin matkansa alussakin. Minusta tuntuu että miestä, joka voi ajatella aivan samalla tavalla neljänkymmenen seitsemän vuoden ajan muuttamatta ainoatakaan käsitystä, pitäisi säilyttää erikoisuutena museossa. Toivon että hän saa nauttia harpustaan ja kultakruunustaan, hän oli niin täysin varma niiden saamisesta! Hänen tilallaan on nyt nuori, hyvin suuriluuloinen mies. Seurakunta on vielä sangen epäilevällä kannalla, varsinkin se puolue, jota diakooni Cummings johtaa. Näyttää kuin tulossa olisi hirveä hajaannus kirkossa. Me emme välitä uskonnollisista uudistuksista tällä seudulla.

Sadeviikon loppupuolella istuin ullakolla ja hekkumoin kirjoissa — Stevensonia enimmäkseen. Hän itse on paljon mielenkiintoisempi kuin kukaan hänen kirjojensa henkilö, lyönpä vetoa että hän teki itsestään sellaisen sankarin, joka näyttäisi hyvältä painettuna. Etkö luule että oli juuri hänen tapaistaan tuhlata kaikki isältään perimänsä kymmenentuhatta dollaria purjeveneeseen ja lähteä purjehtimaan etelämerille. Hän toteutti itse seikkailevan maailmankatsomuksensa. Jos isäni olisi jättänyt minulle kymmenentuhatta dollaria, tekisin samoin minäkin. Vailiman ajatus tekee minut suorastaan villiksi. Tahtoisin nähdä tropiikin. Tahtoisin nähdä koko maailman. Minä kyllä vielä näenkin — ihan varmasti, Setä, kun minusta tulee suuri kirjailija tai taiteilija tai näyttelijätär tai näytelmänkirjoittaja — tai mikä suuruus minusta näyttäytyy tulevan. Minulla on kauhea vaeltamisen jano; kun vain näenkin kartan, tekee mieleni panna hattu päähän ja ottaa päivänvarjo ja lähteä. "Minä näen ennen kuolemaani etelän palmut ja temppelit."

Torstai-iltana hämärissä, portailla istuen.

Hyvin vaikeata saada mitään uutisia tähän kirjeeseen! Judy on viime aikoina käynyt niin filosofeeraavaksi että hän tahtoo keskustella laajapiirteisesti maailmasta yleensä eikä alentua puhumaan arkielämän jokapäiväisistä pikkuseikoista. Mutta jos sinun pitää saada uutisia, niin kuule siis:

Yhdeksän pikku porsastamme kahlasi viime tiistaina puron yli ja karkasi, ja vain kahdeksan tuli takaisin. Emme tahdo väärin syyttää ketään, mutta me epäilemme että Dowdin leskellä on yksi enemmän kuin pitäisi.

Mr. Weaver on maalannut latonsa ja kaksi aittaansa kirkkaan keltaisiksi — hyvin ruma väri, mutta hän sanoo sen kestävän.

Brewereilla on vieraita tällä viikolla, Mr. Brewerin sisar ja kaksi sisarentytärtä Ohiosta.

Eräs Rhode Island-punaisistamme nakutti esiin vain kolme kananpoikaa viidestätoista munasta. Emme voi kuvitella mikä sitä riivasi. Rhode Island-punaiset ovat minun mielestäni hyvin arvoton rotu. Pidän enimmän Buff Orpingtoneista.

Bonnyrigg Four Cornersin uusi postivirkailija joi joka pisaran jamaikalaista inkivääriolutta mitä heillä oli varastossa — seitsemän dollarin arvosta — ennenkuin hänet saatiin ilmi.

Vanha Ira Hatch potee luuvaloa eikä enää voi tehdä työtä. Hän ei koskaan säästänyt mitään kun palkka oli hyvä, joten hänen nyt on elettävä kaupungin kustannuksella.

Ensi lauantai-iltana on koulutalossa jäätelöillanvietto. Tervetuloa perheinenne!

Minulla on uusi hattu, jonka ostin kahdellakymmenellä viidellä sentillä postitoimistosta. Tässä on viimeinen muotokuvani, lähdössä haravoimaan heiniä.

On niin pimeä ettei enää näe, mutta jopa uutisetkin loppuivat.

Hyvää yötä! JUDY.

Perjantaina.

Hyvää huomenta! Kerrankin uutinen! Mitä ajattelet? Et koskaan, koskaan, koskaan arvaisi kuka on tulossa Lock Willow'hon. Kirje Mrs. Semplelle Mr. Pendletonilta. Hän on pyörämatkalla Berkshires'in läpi ja on väsynyt ja tahtoo levätä siistissä hiljaisessa maatalossa — jos hän jonakin iltana kiipeää Mrs. Semplen portaita ylös, onko tällä silloin huone valmiina hänelle? Hän viipyy kenties viikon tai kenties kaksi tai kenties kolme, kun hän nyt ensin näkee kuinka rauhallista täällä on.

Mekös olemme häkärässä! Koko talo siivotaan ja kaikki ikkunaverhot pestään. Minä ajoin tänä aamuna Cornersiin ostamaan uutta vahakangasta sisäänkäytävään ja kaksi kannua ruskeata kattomaalia eteistä ja takaportaita varten. Mrs. Dowd on tilattu huomiseksi pesemään ikkunoita (hetken tärkeys saa meidät unohtamaan epäluulomme porsaan suhteen). Saatat ajatella, päättäen toimenpiteistämme, ettei talo jo ennestään ollut tahraton, mutta minä vakuutan sinulle että se oli! Olkoot Mrs. Semplen rajoitukset mitkä tahansa, mutta hän on TALOUDELLINEN.

Mutta eikö tuo ole juuri sen miehen tapaista, Setä? Hän ei anna kaukaisintakaan vihjausta siitä, päätyykö hän portaillemme tänään vai kahden viikon päästä. Saamme alituisesti pidättää henkeämme kunnes hän tulee — ja jollei hän kiirehdi, voi sattua että siivot on tehtävä uudestaan.

Tuolla Amasai odottaa häkkirattaitten ja vanhan Groven kanssa. Ajelen yksin, mutta jos voisit nähdä vanhan Groven, et olisi levoton turvallisuudestani.

Käsi sydämellä — jää hyvästi.

JUDY.

P.S. Eikö se ole sopiva kirjeen loppu? Sain sen eräästä Stevensonin kirjeestä.

Lauantaina.

Hyvää huomenta taas! En saanut tätä koteloiduksi eilen ennenkuin postimies tuli, ja niinpä lisään vielä jotakin. Meille tulee posti kerran päivässä kahdentoista aikaan. Kirjeidenkanto maalla on oikea siunaus maanviljelijöille. Postimiehemme ei ainoastaan jakele kirjeitä, vaan toimittaa meille asioita kaupungissa, viisi senttiä asiasta. Eilen hän toi minulle kengännauhat ja coldcream-rasian (aurinko poltti nahan nenästäni ennenkuin sain uuden hattuni) ja sinisen Windsor-kaulanauhan ja kenkämustetta, kaikki kymmenellä sentillä. Se oli tavattoman hyvä kauppa, kiitos tilaukseni laajuuden.

Hän kertoo meille myöskin, mitä Suuressa Maailmassa tapahtuu. Muutamat ihmiset hänen matkansa varrella tilaavat päivälehtiä, ja hän lukee niitä tallustellessaan eteenpäin ja kertoo uutiset sellaisille, jotka eivät tilaa. Niin että jos Yhdysvaltain ja Jaapanin välille tulee sota, tai jos presidentti murhataan, tai Mr. Rockefeller antaa miljoonan John Grier Homelle, ei sinun tarvitse vaivautua kirjoittamaan, minä kuulen sen kuitenkin. Ei merkkiäkään vielä Master Jerviestä. Mutta sinun pitäisi nähdä kuinka talomme kiiltää — ja kuinka huolellisesti pyyhimme jalat ennenkuin astumme sisään!

Toivon että hän tulee pian, kaipaan ihmistä jonka kanssa puhua. Mrs. Semple, sanoakseni totuuden, käy hieman yksitoikkoiseksi. Hän ei koskaan anna ajatusten katkaista keskustelunsa vuolasta virtaa. Omituisia nämä ihmiset täällä. Heidän maailmansa on juuri tämä ainoa mäennyppylä. He eivät ole hituistakaan yleismaailmallisia, jos tiedät mitä tarkoitan. Se on aivan sama juttu kuin John Grier Homessa. Siellä rajoitti ajatuksiamme rauta-aidan neljä sivua, mutta en välittänyt siitä niin paljoa, kun olin nuorempi ja kun minulla oli niin kauheasti työtä. Hetkenä jolloin olin saanut kaikki vuoteet kuntoon ja pikkulasten kasvot pestyiksi ja olin mennyt kouluun ja tullut kotiin taas ja pessyt heidän kasvonsa uudestaan ja parsinut heidän sukkansa ja paikannut Freddie Perkinsin housut (hän repi ne elämänsä jokaisena päivänä) ja lukenut läksyni jossain välissä — olin kypsä menemään sänkyyn, enkä huomannut mitään keskinäisen ajatustenvaihdon puutetta. Mutta oltuani kaksi vuotta keskustelurikkaassa korkeakoulussa, kaipaan sitä, ja olen iloinen kun saan tavata jonkun, joka puhuu minun kieltäni.

Sinun alati JUDY.

P.S. Salaatti ei ole vähääkään menestynyt tänä vuonna. Oli niin kuivaa kesän alussa.

Elokuun 25 p.

No, Setä, Master Jervie on täällä. Ja niin hauskaa on meillä ollut! Ainakin minulla, ja luullakseni hänellä myöskin — hän on ollut täällä kymmenen päivää eikä näytä mitään lähtemisen merkkiä. On ihan häpeällistä millä tavoin Mrs. Semple lellittelee tuota miestä. Jos tuo kunnon rouva hemmotteli häntä yhtä paljon kun hän oli pikkupoika, en ymmärrä kuinka hänestä on voinut tulla niin mukava mies.

Hän ja minä syömme pienen pöydän ääressä verannalla tai väliin puiden alla tai — kun sataa tai on kylmä — parhaassa vierashuoneessa. Hän vain määrää paikan missä tahtoo syötävän ja Carrie tipsuttelee hänen perässään kantaen pöytää. Jos siitä on ollut hirveästi vaivaa ja astiat on täytynyt kantaa kovin kauas, löytää Carrie sokerirasian alta dollarin.

Hän on kauhean hauska ja toverillinen mies, vaikka sitä ei ikinä uskoisi, jos näkisi hänet vain sattumalta. Hän on ensi näkemältä kuin todellinen Pendleton, mutta sellainen hän ei suinkaan ole. Hän on aivan niin yksinkertainen ja teeskentelemätön ja herttainen kuin suinkin voi — tuntuu hullulta kuvailla miestä tällä tavoin, mutta se on totta. Hän on äärettömän hauska suhteessaan talonpoikiin täällä, kohtelee heitä toverillisella tavalla, joka riisuu heidät heti aseista. He olivat hyvin epäluuloisia alussa. He eivät pitäneet hänen vaatteistaan! Ja minä sanon että hänen vaatteensa ovatkin aika ihmeelliset. Hän käyttää polvihousuja ja urheilupaitaa ja valkoista flanellipukua ja ratsastuspukua leveine housuineen. Aina kun hän tulee näkyviin yllään jotakin uutta, kävelee Mrs. Semple hänen ympärillään paistaen ylpeydestä ja tarkastaa häntä joka puolelta ja vaatii häntä tarkoin katsomaan mihin istuu, ettei vain saisi tomua vaatteisiinsa. Se vaivaa häntä kauheasti. Hän sanoo Mrs. Semplelle aina:

"Mene nyt siitä, Lizzy, ja pidä huolta omista töistäsi. Ei sovi enää lellitellä minua. Olen kasvanut suureksi."

On kauhean hullua ajatella että tuo suuri, iso, pitkäsäärinen mies (hän on melkein yhtä pitkäsäärinen kuin sinä, Setä) on joskus istunut Mrs. Semplen sylissä ja tämä on pessyt hänen kasvojaan. Erityisen hullua kun näkee Mrs. Semplen sylin! Hänellä on kaksi syliä nyt, ja kolme leukaa. Mutta Master Jervie sanoo että hän kerran oli laiha ja vikkelä ja reipas ja pääsi juoksemaan nopeammin kuin hän.

Voi kuinka meillä on ollut seikkailuja! Olemme tutkineet ympäristön penikulmain laajuudelta, ja minä olen oppinut kalastamaan vitsikkäillä pikku kärpäsillä, jotka on tehty höyhenistä. Niin myöskin ampumaan rihlapyssyllä ja revolverilla. Niin myöskin ratsastamaan — vanhassa Grovessa on hämmästyttävä määrä elämää. Me syötimme sille kauroja kolme päivää, ja se pelästyi vasikkaa ja oli vähällä juosta tiehensä minun kanssani.

Keskiviikkona.

Kiipesimme Pilvitöyräälle maanantai-iltapäivänä. Se on vuori täällä lähellä, ei hirveän korkea vuori — ei mitään lunta huipulla — mutta on sitä vain aika hengästynyt kun pääsee huipulle. Alemmat rinteet ovat metsien peitossa, mutta huipulla on vain kivikasoja ja aukeata kangasmaata. Viivyimme auringonlaskuun asti ja teimme tulen ja keitimme illallisemme siellä. Master Jervie keitti, hän sanoi osaavansa paremmin kuin minä — ja hän osaakin, koska hän on tottunut leirielämään. Sitten tulimme alas kuunvalossa, ja päästyämme metsäpolulle missä oli pimeä, sähkölampun valossa, joka oli hänen taskussaan. Se oli niin verratonta! Hän nauroi ja laski leikkiä koko matkan ja puhui mielenkiintoisista asioista. Hän on lukenut kaikki ne kirjat mitä minä ikinä olen lukenut, ja paljon muita lisäksi. On hämmästyttävää kuinka paljon erilaisia asioita hän tietää.

Lähdimme pitkälle jalkapatikalle tänä aamuna, ja rajuilma yllätti meidät. Vaatteemme olivat likomärkinä ennenkuin pääsimme kotiin — mutta mielemme ei kastunut vähääkään. Olisitpa nähnyt Mrs. Semplen kasvot, kun tupsahdimme hänen keittiöönsä.

"Oh, Master Jervie — Miss Judy! Tehän olette likomärkinä! Oi, voi! Mitä minun pitää tehdä! Tuo uusi kaunis puku on vallan pilalla."

Hän oli kauhean hullunkurinen, olisi luullut että me kumpikin olimme kymmenvuotiaita ja hän hätääntynyt äiti. Minä jo hetkisen pelkäsin ettemme saisi hilloa teen kanssa.