MOTTO (continued 3)

— Sin'et voi sulkea minulta pääsyä lapseni luokse, — virkkoi Pietari Dam kiusotellen.

— Et sinä lapsesta välitä! Sinä tulet tänne saamaan vaan pahaa aikaan. Meidän oli niin onnellista olla, ennenkuin sinä tulit… niin valoisata ja rauhallista. Mutta nyt…

Pietari Dam naurahti, hänen pysäyttyään, ja jatkoi:

— Mutta nyt on käärme tullut paratiisiin.

Tästä puolin Kaija jätti hänet olemaan kahden kesken pojan kanssa arkihuoneessa. Itse hän sulkeutui viereiseen huoneesen. Mutta tuskallisia nämä hetket olivat: alinomaa hän kuuli Pietari Damin äänen; tuon tuostakin koetti Pietari Dam pakottaa hänet tulemaan arkihuoneesen siten, että sai pojan itkemään ja huutamaan äitiä. Ja joka kerralta nämä hetket kävivät yhä raskaammiksi ja sietämättömämmiksi.

Ne vaivasivat häntä niin, että hän suorastaan tunsi, kuinka ne hänen voimiansa jäytävät.

Hellen tauti oli vaikuttanut edullisesti Kaijaan. Se oli vahvistanut hänen tahtonsa voimaa, kehittänyt hänen kestävyyttään ja hänen hyödykseen johtanut hänen ajatuksiansa pois omasta itsestä. Mutta nyt alkoi häntä taas vaivata levottomuus päivällä ja unettomuus yöllä.

Setä Frans ei saattanut olla huomaamatta muutosta hänen kasvoissaan ja tiedusti kohta syytä siihen. Kaija käänsi asian leikiksi. Mutta kerran, kun setä Frans oli paraillaan ripustamassa päällystakkia naulaan eteisessä, riensi Helle hänen luokseen. Jotain tärkeätä pojalla oli mielessä. Pyöritellen pientä kiharaista päätään hän haasteli:

— Paha mies oli Hellen luona… paha semmoinen… äiti itki.

Ja silloin oli Frans sedän maltti tiessään. Hän meni suoraa päätä Pietari Damin luo.

— Jos te vielä kerrankaan uskallatte tulla hänen luokseen, — lausui hän, — niin minä heitän teidät portaista alas. Muistakaa se. Min'en kysy, korkeatko ne on vai matalat; päistikkaa te vaan tulette alas joka tapauksessa.

Siitä pitäin ei Pietari Damia enää kuulunut, ja parin viikon perästä luki sanomalehdissä, että hän oli viettänyt häänsä.

Kaijasta se oli vapahduksen hetki, mutta ei hän sittenkään osannut olla niin iloinen kuin ennen. Hänestä tuntui alinomaa, että setä Frans otetaan häneltä pois… ja tuo tuskallinen pelko ahdisti häntä päivät umpeen.

— Minusta tuntuu, — puheli hän, — kuin onni, mikä meitä odottaa, olisi liian suuri minulle… tuntuu kuin en oikein rohkenisi uskoa sitä.

Setä Frans katseli levottomana mustia renkaita hänen silmiensä alla eikä tiennyt, mitä vastata. Mutta eräänä päivänä toukokuun alussa! hän tuli sisään, iso kirje kädessä.

— Minä olen kirjoittanut Modumin kylpylaitokseen Norjassa ja tilannut sinulle paikan, — puhui hän. — Nyt olet hyvä ja kiltti ja lähdet kesällä tuntureille. Helle ja minä pidämme täällä sill'aikaa kyllä huolta toisistamme… Ja sitten sinä palajat reippaana ja punaposkisena, palajat sinun ja minun kotiini. Ja sitten meillä on työtä ja tekemistä, saadaksemme kaikki kuntoon.

Kaija ei vastustanut, mutta kun ajatteli eroa hänestä ja lapsesta, tuntui kuin kylmä käsi häntä sydämestä kouristaisi. Ja illan tultua ja yksin jäätyänsä hän laski käsivartensa akkunalaudalle, painoi päänsä niihin ja itki kauan ja hillittömästi.

— En lähde hänen luotaan pois, — sanoi hän itsekseen. — Siihen hän ei minua saa. Se olisi samaa kuin ryöstää onnelta yhtä monta päivää ja viikkoa. Meillä ei ole varaa siihen, ei kummallakaan.

Mutta yöllä hän näki unta, joka jo kauan aikaa oli häntä vaivannut: hänen oli jälleen valittavana setä Frans tahi poika. Hän heräsi kostein silmin, sydämessä kauhistus ja otsalla kylmä hiki. Tuntui kuin hän olisi kerrassaan tuominnut kuolemaan setä Fransin… kuin olisi setä Fransin kuolema välttämättömänä seurauksena siitä, että hän oli kavaltanut hänet silloin, ratkaisevana hetkenä… Aamuin herätessään hän tunsi olevansa niin heikko kuin kovan kuumeen jälkeen.

— Hän oli sittenkin oikeassa, — puheli hän itsekseen; — minun täytyy lähteä.

Mutta kun hän kolme viikkoa myöhemmin seisoi höyrylaivan kannella, tuijottaen rannalle, jossa setä Frans seisoi, pitäen Helleä kädestä, ja kun rantalauta juuri oli vedettävä sisään, — silloin täytyi hänen kaiken voimansa väellä hillitä itseänsä juoksemasta vielä viimeisessä tuokiossa maihin.

Frans sedän oli täytynyt panna liikkeelle koko mielensä virkeys, pitääkseen hänenkin mieltänsä virkeänä. Mutta ei se ollut oikein onnistunut. Viimeisestä syleilystä hän tuskin oli hennonnut päästää Kaijaa irti… Ja nyt kulki laiva hiljaista vauhtia ulappaa kohti… Vesissä silmin Kaija katseli tuota suurta ja tuota pientä olentoa maissa, noita kahta, jotka olivat koko hänen maailmansa! Helle heilutti pientä, punaista lakkiansa ja heitteli sormisuukkosia, niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. Viimeinen esine, minkä Kaija rannalla erotti, oli Frans sedän pehmeä, leveälierinen hattu, joka liehui ja heilui ilmassa, kantaen hänen viimeisiä tervehdyksiänsä.

* * * * *

Kaija saapui Modumiin. Raikas, puhdas tunturi-ilma oli täydellistä lääkettä hänen rasittuneelle hermostolleen. Ei kulunut kahtakaan kuukautta, niin hän oli jo kuin aivan uusi ihminen. Hän nukkui levollisesti, unia näkemättä, poskiin palasi entinen puna, käynti oli keveää kuin ennenkin, ääni iloinen. Mutta yksinään hän kernaimmin päivänsä vietti, kaipaus ainaisena seuralaisenaan. Todellisuudessa hän eli elämäänsä yhdessä niitten kahden kanssa, jotka eivät koskaan hänen ajatuksistansa häipyneet. Yksin hän käveli pitkiä matkoja, mutta — setä Frans ja Helle kulkivat aina mukana… Välisti hän huomasi puhelevansa ääneen heidän kanssansa.

— Pian minä tulen kotia teidän luoksenne, — näin hän haasteli. — Ette arvaakaan, niin minä olen siellä.

Illoin hän istui kauan valveilla, kirjoittaen heille tai lukien ja yhä uudestaan lukien hänen kirjeitänsä, ei senvuoksi, että hän olisi unohtanut, mitä niissä on, — hänhän osasi ne ulkoa kaikki tyyni, — mutta hänen teki myötäänsä mieli nähdä käsialaa, tuota suoraa, selvää kirjoitusta, lujaa ja vilpitöntä kuin kädenpuristus.

— Minä ikävöin Sinua joka hetki päivästä, — kirjoitti setä Frans, — mutta mun ikävässäni on niin paljo iloa ja niin paljo valoisata odotusta. Niin, nyt olen pian jo palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden! Ei vuosia enää… moniahta kuukausi vaan, niin olet omani! Kun kottarainen alkaa vihellellä keväällä, silloin on talo valmiina… silloin olet Sinä minun!

Kaija tiesi, mitä tuo "talo valmiina" merkitsee. Hän tiesi setä Fransin jo viime kesänä vuokranneen kaksi huonetta pienessä talossa Höistrupin rannalla… "muutamiksi keväimen päiviksi kahdelle onnelliselle ihmiselle, joilla ei ole varoja lähteä häämatkoille", niin hän oli kirjoittanut vuokrakontrahdin alalaitaan, sen nimittäin, joka suuressa, sinisessä kuoressa oli hänen kirjoituspöydällään. Ja Kaija tiesi hänen tuon tuostakin lähettävän jotain pientä tuohon varsin väliaikaiseen kotiin, joka oli suojaa suova heidän ensimmäiselle onnelleen.

Kaijan kävi ihmeeksi, kuinka nuori tuo setä Frans sentään on, niin harmaissa kuin jo onkin… paljoa nuorempi kuin hän itse!

Hän tiesi myös, mitä setä Frans tarkoittaa tuolla "silloin olet minun"… hän oli lukenut sen hänen silmissään ja kuullut hänen äänessään ja tuntenut hänen syleilyssään, silloin kuin he hyvästelivät toisiaan.

Ja tällä hetkellä hänet täytti melkein mieletön pelko, että setä Frans kuolee, ennenkuin Kaija hänen omakseen tulee. Silloinhan, ajatteli hän, minun elämälläni ei ole vähintäkään tarkoitusta.

Ja Kaija kirjoitti:

"Sinun omasi ei ajattele nykyään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin talo on valmiina! Hän ikävöitsee valoisain öitten ihanuutta pimeitten, kolkkojen päiväin jälkeen… hän soisi voivansa pidellä tuota kylmää lunta käsissänsä, sillä pimeys ja kylmä vievät häntä lähemmäs sitä päivää, jolloin kottarainen häävirttänsä visertää."

Setä Frans puolestaan lähetti Höistrupin lehdosta kuvan… "Minun itseni" — niin hän kirjoitti — "on mahdoton katsella sitä, sillä tuntuu kuin panisi tulta siipien alle".

Ja Kaija kätki sen matka-arkkuun… "sillä jos minä kauemmin sitä katselen, niin minä lähden huomenna matkalle", — puheli hän itsekseen.

Ikävä näytti saattaneen heidät entistä lähemmäksi toisiaan. Eivät he enää eläneet nykyajassa, vaan tulevassa, siinä, joka oli mukanansa tuova heidän hartaimpain odotustensa täyttämyksen, siinä, joka kolmen pitkän vuoden kuluessa alati oli ollut tulontekijänä heidän laskuissaan, milloinkaan joutumatta pois heidän ajatuksistansa.

Samalla he elivät yhdessä Hellenkin kanssa.

Setä Frans toimi kuten ennenkin sanansaattajana heidän välillänsä. Hän se piti kiinni Hellen pienestä, pyöreästä kädestä, ja niin sitä sitten yhdessä piirrettiin:

"Hellestä tulee pitkä poika — hyvin pitkä. Ja Helle istuu joka päivä isän sylissä ja kuuntelee satuja. Mutta Helle tahtoo äitiä kotiin, sillä kaikissa saduissa puhutaan äidistä."

Kaija pani kirjeen pieluksen alle ja heräsi yöllä monta kertaa ja suuteli sitä. Seuraavana päivänä hän puolestaan kirjoitti:

"Helle kulta! Äidin oma armas poika!"

Joka aamu minä kysyn auringolta, joka kurkistaa akkunasta minun huoneeseni: "Näitkö Helleä?" — "Näinpä niinkin!" vastaa aurinko. "Pilkistin vast'ikään hänen huoneesensa. Hän istui pienessä vuoteessaan ja hyräili lauluja… ja minä pistäysin hänen kiharaiseen tukkaansa… ja minä puikahdin hänen pikkuisten, paljaitten jalkainsa ylitse. Näin kun näinkin hänet." Ja minä kyselen kottaraiselta, joka viheltelee akkunani takana: "Näitkö Helle poikaani?" — "Näinpä niinkin!" vastaa kottarainen. — "Hän käveli Fredriksbergin puistossa ja oli hevosilla, posket niin punaisina ja silmät niin kirkkaina. Ja minä istahdin pensaasen ja lauloin, hänen juostessaan ohi. Ja minä kerroin hänelle, kuinka hauska sitten tulee, kun äiti palajaa niitten luo, joita hän rakastaa maailmassa eniten kaikista. Näin kuin näinkin hänet."

— Milloin äiti tulee? — kyseli Helle monasti päivässä, ja setä Frans vastasi: "Kun lehti kellastuu." — "Sen pitää kellastua heti kohta." — "Ei, meidän täytyy odottaa, kunnes syksy tulee", — niin vastasi setä Frans huoahtaen. Ja Hellelle alkoi selvitä, että syksy on jotain, joka on hirmuisen kaukana vielä.

Mutta Kaija teki heille kepposet kummallekin. Eräänä yönä valtasi hänet ikävä niin kerrassaan, että hän seuraavana aamuna pani tavaransa matka-arkkuun.

— En enää päivääkään tahdo elää ilman häntä, — sanoi hän itsekseen.

Ja hän matkusti sen iltaa ja koko seuraavan yön. Hän saapui Köpenhaminaan kello kuuden tienoissa illalla, otti ajurin ja ajoi kotia. Hän tervehti jokaista lyhtypatsasta, ja sydän oli hänellä pakahtua ilosta, kun hän saapui viimeisen patsaan luokse.

Eteisen avain oli hänellä taskussa. Hän kiersi lukon auki, niin ett'ei kukaan kuullut. Hiljaa hän riisui päällysvaatteensa. Ovi arkihuoneesen oli auki. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Setä Frans istui Helle sylissään, seljin ovea kohti, Kaijan entisellä paikalla akkunan ääressä, ja Kaija näki, että setä Frans oli koonnut kaikki hänen kuvansa ympärilleen. Niitä riippui viereisillä seinillä, niitä seisoi ompelupöydällä, niitä oli akkunalaudalla.

Helle oli juuri kurottamassa kättään erästä kuvaa kohti — se oli kabinettikuva puitteissa — ja Kaija näki, kuinka varovasti setä Frans otti sen ja asetti pojan eteen.

— Suutele äitiä, — sanoi hän, — mutta varovasti.

Ja pojan suudeltua hän painoi omat huulensa intohimoisesti tuota kylmää lasia vastaan kerran… toisen… kolmannen…

Silloin liikahti Kaija vasten tahtoansa, ja setä Frans kääntyi ympärinsä. Kaija huudahti ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli setä Fransin jalkain juuressa ja suuteli hänen kättään.

Helle hyökkäsi heti hänen luokseen.

— Äiti! Äiti! — riemuitsi hän. — Onko lehti jo keltainen?

Mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ääneti hän vaan painoi Kaijan päätä lujasti rintaansa vastaan. Ja melkein tuskallisen kovista sydämen tykytyksistä Kaija huomasi, kuinka suuri Frans sedänkin ilo on. Ja kun hän viimeinkin sai sanotuksi: "Tervetultua, armas!", silloin tuntui kuin ääni olisi onnesta laulanut.

— Lupaa minulle, — virkkoi Kaija ja painoi päänsä takaisin, niin että saattoi katsoa häntä silmiin, — lupaa, ettes enää milloinkaan lähetä minua pois. Se on kauheata syntiä meitä kumpaakin kohtaan. Se on sulkea auringon valo elämältä. Lupaa minulle, että — olkoon elämä pitkä tai lyhyt — me panemme tasan jok'ainoan hetkenkin! Joka ainoa päivähän, mikä meidän suodaan elää, on kuin suuri, kallis aarre sinulle ja minulle. Ja me kartutamme tätä aarretta, ja me koroilla kasvatamme sitä, niin että sitä riittää meille vanhain päiväin varaksi.

Setä Frans otti hänen pienet, hartaasti kokoonpuristetut kätensä omiinsa ja suuteli niitä kiihkoisesti. Sitten hän avasi ne ja pani silmilleen.

— Sinä pikkuinen ahnas sielu! Riittää sitä, hamaan iankaikkisuuteenkin.

Kaija nousi ja alkoi astuskella huoneissa iloisin, kevein askelin, hiljaa hyräillen. Helle juoksi hänen rinnallaan, pitäen häntä kädestä kiinni.

Kaija katseli kaikkea uusin silmin, eikä kirkas hymy hetkeksikään hänen huuliltaan hälvennyt.

— Tuntuu kuin olisit tullut satujen maasta, — sanoi setä Frans, seuraten häntä silmillään.

— Niin olenkin, — vastasi Kaija. — Minä tulen rakkauteni ihmemaasta. Siellä tuntuu kuin kaikki laulaisi, mihin vaan kajoaa!… Ja niin minusta on tuntunut aina, niin kauas kuin muistoni vain ulottuu. Heti kuin kuulin sinun puhuvan, tuntui kuin ilma ympärilläni olisi laulanut! Jos tietäisit, kuinka usein minä olen hämärissä katsellut sinun puhtaan profilisi kuvastuvan ruutua vastaan ja ollut kuulevinani ihaninta musikkia!… Esimerkiksi tätä…

Hän istahti flyygelin ääreen ja soitti ensimmäiset satsit Chopinin fantasiaa.

Ja sitten hän lauloi:

Ja jos oisit luotani loittonakin Tie leimuja täynn' olis, tulta, Minä luoksesi vaan yhä taistelisin, Minä luoksesi ryömisin, kulta!

Ja jos tauti sun sais, öisin vieressäs Öin, päivin, aamuin, illoin, Ja tuskia tuimia kärsiessäs, Minä kärsisin kanssasi silloin.

Mut jos tuoni sun sais, veis hautaan pois, Kuni tammen lyö myrsky tiellä, En sinnes ma Herralle rauhaa sois, Kunnes oisin sun luonasi siellä.

— Mitäs sinä lauloitkaan? — kysyi setä Frans, käyden äkkiä tarkkaavaksi.

— Omia laulujani vaan.

— Sepitätkö sinä lauluja?

— Sepittelen… Ja sinusta ne ovat jok'ainoa.

— Sepä erinomaista. Sin'et anna ainoastaan itseäsi minulle… minä saan vielä kokonaisen laulukirjan myötäjäisiksi.

— Kuka sanoi, että saat?

— Kun laulut ovat minusta, niin…

— Sepä se! Ei ole maailmassa mitään, josta minun johtuisi mieleenikään ruveta runoilemaan, mutta kun aattelen sinua, silloin syntyy runo. Ja niin se on ollut aina. Sinä olit ikäänkuin tuossa äärelläni: kun ei minulla ollut sinua, oli minulla laulut.

— Sinun pitää antaa se laulukirja minulle, kuuletko!

— En!

— Olethan luvannut minulle kaikki ajatuksesi… Hän sanoi sen leikillään, mutta hänen tietämättänsäkin tuli ääneen vähäinen surumielinen sointu. Mutta sitä riitti: Kaija katui jo kieltoaan. Hän pani lämpöiset huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi veitikkamaisesti:

— Minä lupaan antaa sinulle ne kaikki, kun vietämme hopeahäitä.

Ja hän hyräili:

Kun elon ilta saa, Niin vanha pariskunta Yhdessä laulelee Ja näkee kevät-unta.

— Tunnetko sen?

— Kyllä, mutta tunnetko sinä tämän? Ja setä Frans vihelsi:

Voi minun mairemarjuttain! Voi minun ainoarmastain! Tänäpänä kirkossa kuulutettiin, Kirkon kattoon nostatettiin!

Mutta Helle tahtoi päästä osalle hänkin. — Äiti, laula Hellelle ja! — pyysi hän. Ja äidin piti laulaa "Hopsis, ratsu vankka," alusta loppuun, ihan viimeiseen värsyyn:

Noin lauloi armaallensa, Prinsessa Namurin, Hän lauloi elon taistot Ja elon riemutkin.

Mut Haakon herra sitten Jo ol' kuningaskin hän, Mut surumielin muisti Hän lapsenlaulun tän.

Ja Helle riemuitsi ja vaati yhä enemmän laulua, — kunnes Kaija teki nopean päätöksen ja kantoi hänet makuuhuoneesen, jossa rupesi häntä riisumaan.

— Nukutko sinä Hellen luona tänä yönä? — kysyi poikanen uteliaasti.

— Kyllä. Etkös tahtoisi minua?

— Kyllähän minä… — vastasi poika hidastellen, — mutta isä ja! Hän nukkui Hellen luona koko ajan, kun sinä olit poissa.

— Mutta eihän tässä ole tilaa, näethän sinä.

— Vai ei ole! — virkkoi piltti pilkallisesti. — Isä nukkuu Hellen vieressä.

Ja myötäänsä hän vakuutti: "Vai ei ole?"

Ovi arkihuoneesen oli auki. Setä Frans seisoi kynnyksellä, yhä vieläkin hyräillen "Sill' on nimi Blanka." Sopisihan hänen tulla auttamaan Kaijaa yhtä hyvin kuin seisoa siinä sikari toisessa suupielessä ja levollinen hymy huulilla.

Helle yritti sanoa vielä jotain, mutta äiti sulki suudelmalla hänen suunsa ja sanoi:

— Kuules nyt, mitä äiti kertoo. Kun me tullaan sinne pieneen taloon siellä Höistrupin rannalla, josta äiti on usein puhunut sinulle, niin siellä on enemmän tilaa; siellä pannaan Hellen vuode isän ja äidin vuoteen väliin, niin että Hellen on sitten oikein hauska olla.

— Eikös äiti sitten enää lähde matkalle? — kysäisi poika epäillen.

— Ei, ei koskaan enää, — vastasivat toiset kaksi yhtä haavaa, naurusuin katsellen epäröivää ilmettä pojan kasvoissa.

Poika rauhoittui nyt. Hänet nostettiin sänkyyn, ja pian hän oli puikahtanut peitteen alle.

He istuivat sitten vierekkäin arkihuoneessa. Ovi makuuhuoneesen oli jäänyt raolleen. He eivät paljoa puhuneet. Kummankin ääni oli pidätettyä, ikäänkuin eivät hennoisi sanoilla häiritä onneansa. Silloin tällöin vain Kaija upotti kätensä Frans sedän tuuheaan tukkaan, silmillään seuraten sormiensa liikkeitä.

— Niin, nyt et vaan jaksakaan lukea niitä, — virkkoi setä Frans, tarkoittaen harmaitten hivusten suurta paljoutta mustain välissä.

Päätään pyörittäen Kaija vastasi:

— Niissähän minun ylpeyteni. Aina kun minun tuolla tuntureilla tuli ikävä sinua, joka kerta kun tunsin, ett'en ensinkään ansaitse sinua, ja kun mielestäni oli ihan mahdotonta, että sinä pitäisit minusta, silloin nuo harmaat hivukset tulivat aina ja sanoivat: "Muistapas meitä. On sitä meissäkin joku merkitys." Ja kun minä olin ihan kipeä pelvosta, että jompikumpi meistä kuolee, ennenkuin kohtaamme toisemme, silloin minua jälleen lohduttivat nuo harmaat hivukset: ne ne äänettömällä maltillaan ja järkähtämättömän uskollisina kertoivat minulle, kuinka syvä, kuinka luja sinun uskosi meidän onneemme on.

Kaija taivutti hänen päänsä kiinni omaansa.

— Rakkaat, siunatut harmaat hivukset! — puheli hän. — Te olette minulle kalliimmat kaikkea muuta maailmassa.

— Kaikkeako? — virkkoi setä Frans, luoden häneen tuon vilpittömän katseensa. — Oletko varma siitä?

Kaija käsitti hänen epäröimisensä, mutta vastasi empimättä: "Olen, nyt olen varma siitä."

Ja Hellekin tuntui hänestä tällä hetkellä olevan niin kummallisen kaukana. Kaija ei mielestänsä voinut itsessään suoda sijaa muulle ajatukselle kuin tälle: minun elämäni suuri rakkaus kulkee nyt riemullista voittoretkeänsä kautta sieluni… kautta kaikkien ajatusten… kautta kaikkien tunteitten… jok'ainoassa säikeessäkin minun sisintä, henkivää olemustani!

Setä Frans katseli hänen kiihtyneitä kasvojansa ja tunsi, että nyt on Kaija kokonaan hänen omansa.

— Se on melkein liikaa, — jupisi hän. — Se on melkein liian suuri onni!

Mutta Kaija naurahti.

— Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä? — virkkoi hän. — Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut. Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!

Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla… hän suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.

— Mun omani! — kuiskaili hän vain.

Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin vakuuttavasti, niin sydämellisesti:

— Niin, sinun omasi!

Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää, joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.

He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika kuului olevan aivan valveilla.

— Halloo! — huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se on Helle!"

— Mitähän se poika siellä hommaa? — huudahti Kaija, kavahtaen ylös.

Setä Frans nauroi vaan.

— Hän telefoonaa kaiketi unissaan, — virkkoi hän. — Tuonottain kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja — ala soitella sitten. Tules katsomaan… No, mutta poikahan on ihan valveilla!

He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.

— Halloo! — kuului taas. — Onko Jumala kotona?… Jaha… Kiitos… Hyvä on… Niin… tuota… Pyytäkääs, että hän lähettäisi tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.

Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.

— Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. — Onko se Herra Jumala!… Jassoo… Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän valoa; täällä on niin pimeä.

Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja sytytti pöydälle pienen yölampun.

Mutta Helle ei siitä välittänyt.

— Halloo! — telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. — Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä… valoa tuli… Kiitos! Hyvästi!

Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa lapsen tähden.

— Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat toisilleen.

17.

Joill' yhteiset kevätlaulut soi, Sinis lehdet kuin kellastuvat, Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi — Heill' on siitä selvät kuvat… Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.

Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee sitä joka päivä.

Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä milloinkaan joudu?

Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.

Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.

Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.

— Muistatko tällaista kevättä? — sanoi hän, kohottaen kukkasia hänen nähdä. — Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä! Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!… Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä!

Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt hänen päänsä luokseen.

— Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, — virkkoi hän vaan…

* * * * *

Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä.

Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja… siinä peruja vaarin ja mummon ajoilta… siinä pieniä kapineita hänen omilta nuorenmiehen päiviltä, — mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä.

Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo."

Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi "pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa.

— Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? — kysyi hän.

Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.

— Mitäs siitä lähtis? — virkkoi hän.

— Minä maksan, minkä vaaditte, — jatkoi setä Frans. Ja sitten ne oppitunnit alotettiin.

Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran, että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja — hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli määrä käydä huoneita siivoamassa.

— Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä tällaista ole nähnytkään! — puheli matami kädet puuskassa. — Ja jos sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta, mustuneesta romulaatikosta? — Matami viittasi ylenkatseellisesti erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.

— Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! — vastasi setä Frans, ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona, menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen, näpelehtimässä näitä jonkin joutavia… Ja jos minä vaan saisin päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki niillä oikein olla mahtaa?"

Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.

— Sanonko ma? — puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta loistavin silmin. — Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.

Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa… Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.

Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä jäähyväisiksi:

— Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina koviksi.

— Niinkö? — Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä. — Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt veistokoulua.

— Sinäkö? Ja miksi?

— Muutoin vaan, huvikseni.

Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian kelloonsa ja virkkoi:

— Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä, ett'en saata mitenkään enää viipyä.

Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.

— Miks isä meni pois? — tiedusteli Helle. — Ja miks äiti itkee?

Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."

Yks kaks hän oli sedän sylissä.

— Milloinka äiti itkee?

— Kun sinä lähdet pois.

Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään, kasvoilla syvä katumus.

Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.

— Sin'et saa olla pahoillasi minuun, — virkkoi hän. — Ymmärräthän, että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä sinulle.

— Niin, niin, — vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita kiilsi pitkäin silmäripsien alla, — mutta minun mielestäni on synti ryöstää päiviä meiltä. Ja minä… minun on kauhean ikävä sinua, — puhkesi häneltä äkkiä.

Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan.

Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan.

Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt.

Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja vihellellen mukaan:

Puna rosmariini pieno, Oma armahani vieno! Viikon verran vuotat kun, Olet minun, minä sun! Puna rosmariini pieno, Oma armahani vieno!

Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin.

* * * * *

Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta… tuo kummallinen ilta… siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo valoisata kaihoa… aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena, vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen.

Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin… nyt se oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin.

Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan.

Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa.

Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen… Silloin he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan, jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä hänen hartioilleen.

— Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, — virkkoi hän, — ja muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin.

Hän kiersi lukon auki.

— Astu kynnyksesi yli, oma armaani! — lausui setä Frans, hänen epäröidessään, ja hehkuvin poskin astui Kaija sisään.

Setä Frans oli lähtiessään pitänyt huolta, että huoneet olisivat valaistut heidän tullessansa.

Pienessä somassa eteisessä paloi keltainen amppeli, ja arkihuoneesta loisti kirkas valo vanhoissa messinkilampeteissa.

Kaija ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, astuttuaan sisään ja nähdessään tuon "yllätyksen". Loistavat silmät ne hyväilivät noita vanhan-aikuisia, leikkauskoristeisia huonekaluja vuoroin kutakin.

— No niin, enkös minä ole käyttänyt aikaani hyvin? — kysyi setä Frans. — Katsopas, en minä niitä huonoimpiakaan puuseppiä liene.

— Sinäkö! Sinähän olet täysi mestari! — myhähti Kaija, katsahtaen häntä silmiin. — Tiesin sinun pystyvän moneen asiaan; tätä en olisi osannut odottaa.

— Et maar.

— Ja kuinka koko huone on kauttaaltaan sinua… jospa minuakin!

Totta kai! Et väinkään ollut ajatuksistani poissa, kun näitä laittelin.

— Entäs ruokasali! Vanhat hyllyt poslineja varten pitkin seiniä, ja tuo hauska, pullea teekeittiö pöydällä!

Hän kääntyi ympärinsä.

— Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö kahden asua!… Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko todellakin tätä onnea pysyväksi? — Näin hän sanoi äkkiä, tuska äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen pidellessä sitä.

— Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, — virkkoi hän. — Iloinen ja varma.

Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla.

— Äiti parkaa! — virkkoi hän. — Hän ei saanut prinssiä koskaan. Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko, kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä?

Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla.

— Miksikäs siihen kajoat nyt? — sanoi hän. — Olethan luvannut olla enää milloinkaan ajattelematta sitä.

— Älä ole pahoillasi, — pyysi toinen. — Se tulee siitä vain, ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen.

— Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä vuosia edessäsi, — virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. — Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi?

He kilistivät… suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen, kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa, koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin säväyksin… heidän sydämensä nauroivat… heidän silmänsä loistivat.

Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen syvä kaihomielisyys… sen hiljainen odotus… sen valtava, suuri kirkasloistoinen juhlallisuus!…

18.

Jos tahdot elossa Olla osakas ain', Niin surut ja ilot Ota ehjinä vain…

Huhtikuun neljäs päivä tuli… Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään, kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät, se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten…

Kaijan matkapuku — se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa — oli saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä.

Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin, joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen kasvoillansa.

— Meill'on tänään häät! — riemuitsi hän. — Isä ja äiti ja Helle viettävät häitä tänään!

Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman häntä.

Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana.

Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä orvokkivihkoa rintaansa.

Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden."

Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan… eihän ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin.

Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin, ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen laulamaan täydellä äänellä.

He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki. Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat. Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivat silkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla.

Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja kottaraiset viheltelivät virsiään… Koko tuo lämmin, ihana kevät lausui heille tervetuliaisiansa.

— Katso! — puhui setä Frans. — Kaikki tuo on kuin riemukulkua sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut. Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan.

Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin rintaansa kevään raikasta ilmaa.

— Kuinka herttaista! — sanoi hän, — että saamme olla täällä viisi päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin olisit lomaa saanut!

Toinen myhähti.

— Nyt on riemuvuosi, muista se, — virkkoi hän, — ja silloinhan kaikki käy parhailleen.

— Niin, riemuvuosi, — toisti Kaija verkalleen, — se on sattuva nimi. Emme toista sellaista koskaan näe.

— Eikös se juna pian vihellä? — tiedusti Helle, nenä ruudussa kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos.

Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti verkkaisella äänellä:

— Pysähtyy vasta Rödvigissä.

Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet.

Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä ajaa kirkolle.

— Pappi odottaa meitä puoli yksi, — sanoi setä Frans; — päivällisen olen tilannut kello kahdeksi.

Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia.

Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä.

Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä.

Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni.

Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setä Frans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella.

Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea viuhkapalmu.

Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky.

Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä, oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla kirjaimilla: "terve tultua!"

Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän kättä.

Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana.

He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he mointa ennen olleet hänessä nähneetkään.

Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa.

Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän hän tällä kertaa mihin päässyt.

— Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, — lausui hän. — Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. — Minulla ei ole omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja… on vaan vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni… se, että olen sinun hamaan kuolemaan… jopa kauaksi sen toisellekin puolen. — Mutta sinä! Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot olla omani, ja sinulla on Helle…

Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut millänsäkään.

— Hellellä on häät ja! — sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään.

— Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä kilisteltiin.

— Metsän pienen karhunpojan malja! — sanoi setä Frans ja joi kerran.

— Sadun pienimmän prinssin malja! — liitti hän ja joi kerran vielä.

— Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään malja! — puuttui Kaija puheesen ja kilisti.

— Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! — virkkoi setä Frans.

Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta.

Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinni Frans sedän katseessa.

— Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, — virkkoi hän, — mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä, jota rakastamme…

* * * * *

Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa… kun aurinko oli mennyt mailleen… kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi menivät yhdessä Höistrupin lehtoon.

Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret.

— Keväimen huomenlahjaa nuo! — sanoi setä Frans leikillään.

Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren tyynelle pinnalle… vihanta korsi ja tuore multa levitti tuoksuaan… kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä.

— Laula sinäkin! — puhui setä Frans. — Sinun ääntäsi vain on vailla tämä keväinen kuoro.

Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti:

Hy-it! sanoi kottara Katon harjalla laulellen Pitkin kesää: Nuorikot tuolla Laittavat lämmintä pesää.

"Elon tragediaa tuo!" Niin huuhkaja huus. "Eipäs!" sanoi virkut sirkut, "Elon komedia uus!"

Kyllä! Nuo yhtyi Vain erotaksensa… Saas nähdä, kuin käykään Heidän toiveittensa.

Käs kädessä niin He istuivat. Poski poskessa kiinn' He valitsivat Nyt vapain mielin Ja riemukielin: Niin kaksois-onnetkin Kuin kaksois-murheetkin.

Jos tahdot elossa Olla osakas ain', Niin surut ja ilot Ota ehjinä vain!

Kaikki kuin loistaa Maan tämän pinnalla, On varjoa vainen Heidän onnensa rinnalla!

Ja päivät umpeen Ne lauleli vielä… Hy-it! sanoi kottara Katonharjalla siellä.

— Kummallista! — virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. — Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan ollutkaan… sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa…

Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen, keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan.

— Katso! — puhuivat nuo silmät. — Tässä minun valtakuntani! — Ja hän vihelteli… hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä maanittelee… kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa…

Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa… tuo Jaakob, joka oli palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden.

* * * * *

Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans sitä leikillään aina sanoi, — ja kun Kaija kääntyi häneen, posket lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään, silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta.

Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten häntä silmillään.

— Iloista juhlaa! — toivotti Kaija.

— Iloista juhlaa! — vastasi setä Frans, vaieten jälleen.

— Sano jotain! — virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa ympärille.

— En voi.

— Miks'et?

— Olen niin onnellinen.

— Vai niin!

Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä pielukselle viereensä… Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen hivuksiinsa… Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan.

Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän… ja yksi on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin.

— En tiedä itsekään, miten tätä selittää, — virkkoi setä Frans, — mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan veripisaran suonissani laulamaan… mutta minusta tuntuu kuin täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa.

Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä.

— Helle tulee sinne! — puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä Frans sedän tukkaa.

— Vai sinä siellä, vekkulimatti!

— Tuoll'on kottaraisia, Helle!

Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista, jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä.

— Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos!

Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen… ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla, suurilla silmillään.

Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi.

Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut, ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön aikana käynyt vihannaksi.

Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun aurinko häikäisee.

— Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! — sanoivat kalamiehet, ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti puristettiin.

Yksi heistä nosti Hellen ylös:

— No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä kuin viimeksi nähtiin! — virkkoi hän.

— Niin, — liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen poskipieleen, — ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään päässyt rippikoulusta.

— Jaa-a! — virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. — Sopii maar tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä salpaa.

Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen.

— Niin no, onnea vaan ja lykkyä! — puhelivat miehet, jäähyväisiä sanoessaan.

Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa.

— Lysti niitä on katsella, noita tuossa, on niinkin, — lausui hän pitkäveteisesti. Hän ei saattanut vetää silmiään pois kolmesta olennosta ovella tuolla.

— On maar, — myönsi toinen; — on sillä miehellä syytä iloinen ollakin.

Ja sitten he läksivät liikkeelle, sylkäisivät poikki tien ja kulkivat edelleen. Tietämättänsäkin he sitten huokasivat kukin.

Mutta setä Frans pani kätensä Kaijan vyötäisille ja katsoi hänen silmiinsä, ilosta loistaviin.

— Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo onnea, ett'en enää elämäpäivinäni voi köyhäksi tulla, — virkkoi hän.

— Isä! — huudahti Helle, huomattuaan riemuisan helyn hänen äänessään. — Onko sitä aina niin iloinen, kun naimisiin menee?

Setä Fransilta pääsi nauru, heleä ja sydämellinen.

— Tietysti, poikaseni! — sanoi hän ja veti Kaijan mukanansa sisään.

— Sitten menee Helle naimisiin ja, — julisti piltti sanomattoman arvokkaasti, tepastellen kädet housujen taskussa perässä.

Kalastajan emäntä oli sillä välin koristanut tuvan yltä yleensä keltanarsisseilla, joita kansa sanoo pääsiäisliljoiksi. Niitä oli ruukuissa pöydillä ja akkunalaudoilla, niitä oli seppeleenä valkoisella pöytäliinalla ja suurissa, keltaisissa kimpuissa öljytaulujen ympärillä.

— Ne tuoksuavat melkein liian väkevästi, — sanoi Kaija, lykäten hihallaan muutamia syrjään. — En ole milloinkaan nähnyt niin paljoa pääsiäisliljoja yhdessä paikassa.

— Minä pidän niistä, — virkkoi setä Frans, — ottaen muutamia kappaleita käteensä. — Niistä johtuu mieleeni muuan kummallinen, pieni hautuumaa, jonka näin poikana. Se oli Jyllannissa, ylämaassa, jonne olin joutunut kesälomalla kerran. Pieni se oli ja autio, mutta seurakuntalaisten oli tullut tavaksi istuttaa pääsiäisliljoja kaikille haudoille. Niitä oli kirjavinaan joka paikassa. Pääsiäisenä siellä haudat yhtenä kultana kellersivät, ja auterena nousi tuoksu ilmaan tuhansista kukanteristä. Kaikki ne siellä veisasivat pääsiäisvirttä. Usko minua: en ole ikinä kuullut ihanampaa pääsiäishymniä.

— Sinä kuulet aina niin paljon ihanaa…! — virkkoi Kaija, myhähtäen, hajamielisenä. Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä tuntui niin painostavalta. Mitään ajattelematta, hän otti kukkaset setä Fransin kädestä. Tuokion kuluttua hän nousi ja kokosi kaikki kukkaset pöydältä ja pani ne akkunalaudalle.

— Miksikä noin? — kysyi setä Frans kummastellen.

— En tiedä, — vastasi Kaija, — iski mieleeni vain.

Heti aamiaisen jälkeen aikoi Kaija lähteä merenrannalle, mutta setä Frans sanoi ensin kirjoittavansa kirjeen. Lähteköön Kaija vain edeltäkättä pojan kanssa; hän tulee vähän ajan perästä.

Hän suuteli Kaijan kättä, sormuksen kohtaan juuri, ja myhähtäen painoi Kaija lämpöiset huulensa samaan paikkaan.

Ovella seisoi setä Frans, katsellen heidän tanssiansa päivänpaisteista tietä myöten, — sillä astuneet he ei, vaan tanssivat: Kaija kevein, iloisin askelin, poika lyhyin hypyin, ja kun hän siinä ajatteli, että nuo kaksi ovat nyt hänen omiansa koko elinajan, — silloin hänet valtasi onnentunne, niin voimallinen, että hän ehdottomasti otti sydämestään.

Niinkuin on olemassa suruja, niin kirpeän tuskallisia ja niin raastavan epätoivoisia, ikäänkuin olisivat saaneet armon iskeä uhrinsa heti kuolijaksi, samoin on ilojakin, niin valtavia, että luulisi niitten repäisevän rinnan kahtia.

Setä Frans oli vähitellen niin tottunut äkillisiin iskuihin, että jos hänen päällensä tällä hetkellä olisi kova suru sälytetty, niin hän olisi sen kantanut voimakkailla harteillaan kautta koko elämänsä, mutta tämä nyt hänelle suotu onni oli yht'aikaa niin suuri ja niin uusi, ett'ei hän kestänyt sitä.

Hän astui verkalleen tupaan. Tuo kirjeen kirjoittaminen oli ollut pelkkä tekosyy. Oikeastaan hän oli tuntenut tarvitsevansa lepoa.

Hän istahti tuvan nurkassa pienen pulpetin ääreen, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Ja välittömästi, ilman varsinaista aikomusta, hän otti povitaskustaan esiin vanhan säästöpankki-kirjan ja alkoi hajamielisenä selailla sitä.

— Hyvä on, että aikoinani panin pojankin varalle jotain, — luuli hän ajattelevansa. — Tästä puolin ei säästöistä puhettakaan.

Hän myhähti ja selaili edelleen, ajatellen jotain aivan toista… Kirja oli asetettu Hellen nimelle.

Monen vuoden kuluessa hän oli uskollisesti pannut säästöön Kaijan varalle, mutta Hellen syntymästä saakka oli kaikki siirretty pojan nimiin. Uusi kontto oli avattu sinä päivänä, jolloin Kaija ensi kertaa oli puhunut lapsesta.

Hän pani kirjan pulpetille ja nousi ylös. Hän tunsi äkillisen puistutuksen; häntä vilutti… Hän astui akkunaan. Lämpimänä, leveänä juovana hulvahti päivänpaiste häneen.

— Sinä ihana aurinko! — lausui hän välittömästi. Hän kuuli jotain räpytystä ruutua vasten: perhonen leyhytti siinä siipiään. Heti sen jälkeen hän kuuli kottaraisten vihellyksiä. Hänen mieleensä johtui vanhasta aamulaulusta se säe, jossa puhutaan linnuista:

"he elosta, valosta kiittävät riemuisin kielin."

— Kun kerran itse siivet saan, — mietti hän, — niin ensi työkseni lennän Jumalan valta-istuimen juureen kiittämään riemuisin kielin Kaijasta ja pojasta.

Hän myhähti niin omituisesti. Ei hän itsekään tiennyt, miksikä hän nyt juuri tuota ajattelee… se oli tullut muutoin vaan.

Hänestä tuntui jotain nousevan hänen otsalleen, jotain hikipisarain tapaisia, ja hän aikoi vetää nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen ne pois.

Samalla hän otti taskustaan pienen paperinkin esille. Se oli muuan kirje, jonka hän vuosi sitten oli kirjoittanut Kaijalle, ja jota hän siitä pitäin oli taskussaan säilyttänyt.

— Nyt minä sen revin rikki, — arveli hän; — saatanhan nyt kaiken sen sanoakin hänelle. — Mutta äkkiä hän päätti toisin ja pisti kirjeen säästöpankki-kirjan lehtien väliin.

Samalla hän oli kuulevinaan Kaijan äänen hänen vieressään kuiskaavan hänelle, niinkuin eilenkin illalla: "Voi, kuinka minä rakastan sinua… rakastan… rakastan sinua, Frans!" Hän oli näkevinään hänen kulkevan kapeata metsäpolkua, taluttaen Helleä kädestä ja toistaen uudestaan ja yhä uudestaan noita sanoja sillä hehkuvalla äänen helyllä ja sillä syvällä tunteellisuudella, joka ainoastaan hänen äänessään asui: "Voi, kuinka minä rakastan sinua… rakastan sinua…!" Ja tuo ajatus teki setä Fransin niin onnelliseksi, niin sanomattomasti, niin riemullisesti, niin täydellisesti onnelliseksi!

Hän oli kuulevinaan Kaijan kutsuvan häntä ja nousi ylös, mennäkseen häntä vastaan. Mutta samassa jalat pettivät. Hän horjahti takaperin, löi päänsä kovasti pulpetin laitaan ja kaatui sitten raskaasti lattialle. Verta tirskahti moniahta pisara pienestä haavasta niskaan… mutta sitä hän ei tuntenut enää… hänen sielunsa liiteli loittona jo… korkealla yli polkujen kaikkein… kaukana maailmasta, kaukana…

Hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja siinä se yhä oli jäljellä todistamassa sitä runsasta onnea, jota hän oli tuntenut.

Ei ole tässä ihanassa maailmassa, tässä kärsimysten maailmassa kukaan kuollut suloisemmin kuin setä Frans:

Hänen sydämensä pakahtui onnesta!

* * * * *

Kaija ja Helle kävelivät metsässä, kevään kukkia poimien. Niitä olikin heillä jo suuri kimpullinen. Kaija haki varsinkin sinivuokkoja, sillä "niistä isä niin paljon pitää".

— Mutta näistä kans! — sanoi Helle, nostaen korkealle muutamia suuria voikukkia.

— Niin kyllä, poimi vaan.

Ja he poimivat, posket lämpöisinä, punaisina ja loistavin silmin.

He vierähtelivät paksussa, pehmeässä sammalikossa ja hyppelehtivät hennossa, vehreässä ruohikossa, välittämättä siitä, että se oli märkää. Väliin he löivät nenänsä vastakkain pulleain mättäitten yli, tavoitellessaan samaa kukkaa. Helle nyki koko ajan vai lyhyitä varsia ja sai usein pelkän terän, ja kun hänen sitten piti kerätä kukat käteensä, putosivat ne hienojen hyppysten välitse maahan yhtä nopeasti kuin olivat maasta nousseetkin. Mutta äidin kukkavihko suureni suurenemistaan ja kävi yhä moninaisemmaksi.

— Tämä pannaan pöydälle hänen eteensä; se saa katsella kevättä hänen silmissään, — ajatteli Kaija. Ja hän poimi poimimistaan uutterin sormin, laulellen:

Sisässä mustan maan, Sisässä mustan maan Yhden sielun luo käyn asumaan.

Maasta kauas pois, Maasta kauas pois Yhden kanssa mielein lentää sois.

Mutta viimeisessä värsyssä hän äkkiä pysähtyi ja alkoi tähystellä metsän rinnettä kohti, kädellään suojaten silmiään: pitkääpä hän kirjoittaakin kirjettä, koska yhä viipyy!

Selittämätön levottomuus valtasi hänet… se on kaiketi vaan tuommoinen äkillinen ikävän puuska.

— Isä kirjoittaa liian kauan, — virkkoi hän Hellelle. — Nyt paistaa päivää häneen akkunasta. Minä kadehdin aurinkoa. Lähdetäänpäs ja kopautetaan akkunaan.

Ja he läksivät käsi kädessä kiitämään taloa kohti. Kaija pysähtyi pienen arkihuoneen akkunan alla. Toinen puolikas akkunaa oli auki. Hiekka narahteli hänen jalkainsa alla, senvuoksi hän astui varotellen ja viittasi Helleäkin kulkemaan varpaillaan.

Ensin hän kävi piloillaan kyyrysilleen ja kopautti päivänvarjollaan ruutuun… sitten hän pani hattunsa täyteen vasta poimimaansa kevään ihanuutta ja pisti sen akkunasta sisään.

"Minä ruusuja tielles kylvän nyt."

Niin hän laulahti.

Mutta kun ei vastausta kuulunut, nousi hän varpailleen ja kurkisti matalasta akkunasta sisään.

Helle ei enää milloinkaan elämässään unohtanut sitä parahdusta, joka nyt äidiltä pääsi! Se soi hänen korvissaan kauan aikaa vielä… hän heräsi siihen unestaan vielä vuosia jälkeenpäin.

— Äiti! — huudahti poika, tarttuen häntä hameesen. — Äiti, mikä tuli?

Mutta äiti ei voinut vastata. Huuliaan myöten kalmanvaaleana hän syöksi poikansa ohitse tupaan, ja niin huimat olivat hänen liikkeensä, että poika, yhä pidellen hameesta kiinni, kaatui kumoon portaille.

Hän parahti kovasti huutamaan, ei niin paljoa kivusta kuin säikäyksestä, mutta äiti ei hänestä välittänyt. Hän nyyhkytti lattialla ruumiin päällä ja huusi yhä rajummin ja rajummin:

— Frans, Frans! Etkö kuule minua? Vastaa, Frans, vastaa! Ethän ole kuollut, sehän on mahdotonta nyt, kun meille elämä vasta alkoi! Minä en voi antaa sinua pois… en tahdo, en tahdo!… Mutta jos olet mennyt pois… voi!… niin ota edes minut mukaasi! Osoita minulle sen verran laupeutta, että otat minut mukaasi!

Mutta vastausta ei kuulunut.

— Yksin! yksin! — nyyhkytti hän. — Koko elämänajaksi yksin!… Ei iloa enää! Ei iloa milloinkaan enää!

Helle tuli onnahdellen avonaisesta ovesta tupaan ja oli juoksemaisillaan äitinsä luokse, mutta pysähtyi äkkiä ja alkoi kädet seljän takana äkkiä astua takaperin tuon hengettömän olennon ohitse lattialla.

— Hirvittää, — virkkoi hän vain, — hirvittää. Mutta äiti kävi kiihkoihinsa ja kääntyi häneen hehkuvin silmin:

— Mikä sinua hirvittää, poika? — kuiski hän. — Hänkö, joka osoitti sinua kohtaan enemmän kuin äidinrakkautta. Mene!

Ja Helle hiipi kaukaisimpaan nurkkaan ja itki katkerasti. Mutta hetken perästä hän uskalsi jälleen tulla esille ja pysähtyi äitinsä viereen.

— Ei Helleä hirvitä enää, — sanoi hän.

Elämällä on synnynnäinen kammo kuolemaa vastaan, ja tietämättänsäkin oli poika tupaan tullessaan tuntenut samaa. Nyt oli hänen pelkonsa hälvennyt.

Hän seisoi aivan ruumiin ääressä ja toisti luottavalla, hennolla äänellään:

— Ei Helleä enää hirvitä.

Vihdoin hän pani pullean kätensä setä Fransin käteen, mutta hätkähti, tuntiessaan, kuinka kylmä se on.

Kaija ei huomannut häntä ensinkään. Hän oli painanut päänsä vainajan rintaa vasten, kuullakseen sydämen tykytystä, mutta turhaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän koko ajan huutanut kovalla äänellä, mutta todellisuudessa olivat huulet lujasti puristuneet yhteen. Ei äännähdystäkään niistä.

— Äiti! — virkkoi poika, vetäen häntä hameesta. — Kutsu isää!

Mutta silloin äiti rupesi nauramaan niin kovaa ja rajusti, että poikanen kauhistuneena juoksi ovelle, ja emäntä tuli ulkoa, kaikki säikähtäneet lapset perässään.

— Herra siunatkoon! — huudahti emäntä, tehden ehdottomastikin ristinmerkin. — Lyhyet oli hää-ilot!

Raskaita, määränperäisiä askeleita kuului samassa ulkoa. Kalastajat ne siellä palasivat takaisin. Emäntä juoksi avonaiseen akkunaan ja viittasi heille:

— Tulkaa, hyvät ihmiset, auttamaan!

Miehet tulivat verkalleen ja pysähtyivät ääneti ovelle. Salavihkaa he pyyhkäisivät kyyneleet, joita tipahteli alas ruskeille, päivettyneille poskille… Kaksi heistä nosti sitten ruumiin varovasti ylös, niin keveästi kuin olisi ollut lapsen ruumis vain. Kolmas nosti Kaijan ja kantoi hänet hellästi makuuhuoneesen, laskien hänet vainajan viereen. Ääneti he sitten jälleen hiipivät pois. Ei tehnyt heidän mieli puhua.

Emäntä, joka seisoi Helle sylissään, yritti varotellen huomauttamaan: eiköhän rouva ottaisi poikaa viereensä, tämä kun on niin kovin suruissaan. Mutta Kaija ei kuullut hänen sanojaan.

Tällä hetkellä ei pojassa ollut hänelle lohdutusta…, syytöstä pikemminkin: olihan hän kerran ennenkin uhrannut setä Fransin hänen tähtensä! Olihan hän huutanut silloin Herran tykö: Pelasta poika! Pelasta hänet, maksoi minkä maksoi!… Ehdottomastikin hän käänsi nyt silmänsä pojasta pois joka kerta kuin tämä läheni. Vihdoin vei emäntä Hellen omalle puolelleen, ja puolen tunnin perästä poika kuului jo telmivän siellä muitten lasten kanssa.

Kaija istui kyyrysillään vuoteessa koko päivän, yhä tuijottaen noihin hienopiirteisiin, kalpeihin kasvoihin vieressään. Hän näki, kuinka juonteet kangistumistaan kangistuvat… kuinka iho pingoittuu ja kellastuu… huulet käyvät sinisiksi.

Hän kietoeli sormensa ympärille pehmeätä hivuskihermää, joka oli pudonnut vainajan ohimolle, ja uudestaan, yhä uudestaan hän painoi suunsa noita kylmiä huulia vastaan, jotka hän eilen oli suudellut niin lämpöisiksi.

Hän vietti nyt surun juhlahetkeä… keskellä kuoleman kamalan hiljaista ylevyyttä… kaikki muu maailmassa tuntui hänestä nyt niin pieneltä. Itse Hellekin, joka hamaan tähän päivään asti oli rajattomasti hänen olemuksensa täyttänyt ja ollut kuin osa häntä itseänsä, — Hellekin oli hänen mielestään nyt niin pieni, niin kaukainen.

Tuntui kuin ei hänellä enää olisi mitään tekemistä Hellen kanssa, istuessaan tuossa ja katsellessaan lempeänsä kadonnutta.

On aikoja naisen elämässä, jolloin lapset ovat hänelle pääasia… hän on kärsinyt tuskia heidän tähtensä… he ovat tarvinneet häntä… he ovat tyydyttäneet hänen rakkautensa janon, hänen pyrkimyksensä saada osoittaa hellyyttä ja uhrautuvaisuutta… mutta kun kuoleman suuri hetki lyö, silloin mies ja vaimo jäävät jälleen kahden kesken, ovat yhtä kuin ennenkin… kaikki muu jää syrjään… ja silloin nainen huomaa, kenenkä omana hänen sydämensä on ollut.

Jotain tällaista lienee Kaija tuntenut, vaivalloisesti noustessaan ylös ja lukitessaan kummatkin ovet, sekä arkihuoneen että eteisenkin, jott'ei kenkään, ei edes Hellekään, pääsisi sisään.

Hän ei tiennyt itsekään, mikä kalvava katumuksen tunne hänen sisimpiänsä jäyti, hänen istuessaan tuossa, vainajata katsellen ja tajuttomasti huojutellen ruumistansa. Mutta äkkiä hän huomasi, mitä se on, ja silloin hän parkuen heittäysi hänen päällensä.

— Minähän olen sinut surmannut! Minä olen sinut surmannut! — vaikeroi hän. — Ensin minä kavalsin sinut toisen miehen tähden, ja kun minun sitten oli valittava sinun ja pojan välillä, minä valitsin pojan! Nyt on Jumala rangaissut minua!

Ja tuo ajatus hirvitti häntä niin, että hän istui kokonaisen tunnin, kyyneltäkään vuodattamatta, kädet polvensa ympärillä, eteensä tuijottaen.

Äkkiä hän tunsi ruumiissaan vilunväreitä ja tietämättänsäkin nousi ylös kävelemään lattiata edestakaisin.

— Äiti! Äiti! Päästä sisään! — kuului hento ääni ulkoa, ja hän avasi hiljaa oven, mutta sulki sen jälleen heti, kun poika oli tullut sisään.

Helle kulki ääneti lattian poikki. Hänellä oli pieni esiliina täynnä kevään kukkasia.

— Isän kukkasia! — virkkoi hän, ojentaen tuoksuavaa tukkua äitiä kohti. Kaija sieppasi ne joutuisasti ja pisti vainajan pääpuoleen.

— Huomenna poimitaan lisää, — virkkoi hän, — joka päivä me poimimme näin paljon. Sun leposijanasi on oleva kokonainen meri kevättä täynnä.

Mutta kukkain tuoksu se jo yksistään valtasi hänet: hän kätki kasvonsa vainajan kylmiin käsiin ja hyrähti itkuun.

Helle hiipi hiljalleen hänen viereensä. Ensin hän arkaillen katseli isää. Mutta hymyn huomattuansa, hän rohkaisi mielensä. Hyvilläänhän isä on tuossa, koskapa noin hymyilee. Ja ymmärtäväisesti nyökäytti poikanen päätään hänelle… kerran ja toisenkin… Ja sitten hän nykäisi äitiä hihasta… hieman hän pelkäili äitiä tänään, mutta koetti olla miestä ja nykäisi vielä kerran, niin että äiti vihdoin kohotti päätään.

— Katsos, — sanoi poikanen, — isä hymyilee!

Äiti loi silmänsä hänen katseensa suuntaan, ja nyt hänkin huomasi sen. Hän näki, kuinka hymy täyttää koko kasvot. Hän näki, kuinka se heiastaa kangistuneilta huulilta, ikäänkuin vastalauseena kuoleman kammolle, kuni suojana kuolon kylmyydeltä… hän näki sen loistavan valona keskellä pimeyttä.

— Jumalan kiitos, sinä kuolit iloisena! — kuiskasi hän, — näkemättä, mikä tuleva oli, sillä nyt sinä tuskin olisit jaksanut sitä kestää, vai olisitko? Et olisi jaksanut kestää sitä, tietäissäsi, että ero sinusta on palasiksi repivä minun sydämeni… repivä verkalleen, mutta varmaan.

Hänen äänessään oli jotain niin epätoivoista, että Helleltä mieli masentui.

Miks'ei isä vastaa mitään?

Hän hiipi pääpuoleen ja nousi varpaisilleen, paremmin nähdäkseen isää.

Hänestä tuntui niin omituiselta, hänen teki mieli kuulla isän ääntä. "Isän pitää leikkiä Hellen kanssa!" puhui hän vakuuttavasti, tarttuen isän kankeaan käteen, joka oli hervahtanut alas sängystä. Mutta pian hän päästi sen jälleen irti.

— Isän pitää leikkiä Hellen kanssa, — toisti hän itku kurkussa.

Mutta Kaija sysäsi hänet kiivaasti pois. Puukkoina pojan sanat häntä vihloivat.

— Turha on isää huudella, — virkkoi hän; — ei isä voi kuulla sinua.

Silloin alkoi suuria, pyöreitä kyynelkarpaloita vieriä Hellen poskille: niin kauas kuin hänen muistonsa ulottui taaksepäin, ei koskaan ollut sitä hetkeä eikä sitä paikkaa, ett'ei isä olisi voinut häntä kuulla… ja nyt äiti tuossa sanoo, ett'ei maksa huudellakaan.

— Isä ei voi kuulla Helleä! — niin hän vaikeroitsi pienessä sydämessään, ja itki niin, että olisi luullut sen pakahtuvan.

Mutta silloin hän äkkiä tunsi äidin ottavan hänet syliinsä ja puristavan häntä lämmintä rintaansa vastaan.

— Voi Helle, Helle! — haasteli hän hiljaa lapselleen! — Emme me kyllin sittenkään saa itkeneeksi häntä, joka tuossa on.

Ja poikanen tunsi kuumia kyyneleitä myötäänsä putoilevan hänen kiharaiseen päähänsä… tuntui kuin polttaisivat oikein…

Ei Helle tiennyt, mitä kuolema on, ei ollut hänellä aavistustakaan siitä, kuinka armottomasti se ihmisiä toisistansa erottaa, mutta… tuossa isä makaa niin kamalan hiljaa eikä tahdo vastata, kun häntä kutsuu, — siksi Helle itkee.

Kaija kantoi hänet viereiseen huoneesen.

Pöydällä oli setä Fransin kello. Hän vilkaisi siihen ja hämmästyi: kello jo oli lähemmäs seitsemän… Minnekä oli saanut koko päivä? Oliko hän istunut tuolla sisässä vainajan luona kuusi pitkää tuntia?

Hän kutsui emännän ja nosti hänen avullaan Hellen vuoteen arkihuoneesen. Senjälkeen hän rupesi verkalleen riisumaan poikaa.

— Miks'ei Helle saa nukkua isän luona? — kysyi Helle.

— Siks' että pitää antaa isän olla rauhassa. Kirkas hymy elähti lapsen kasvoilla.

— Herääkö isä aamulla?

— Ei, ei… Älä kysele enää, — hän hillitsi väkivoimalla itkun, — olehan hiljaa vain.

Emäntä seisoi hetkisen, katsellen rouvan kalpeita, rasittuneita kasvoja. Sitten hän meni ulos, mutta palasi jälleen, tuoden tullessaan suuren kupillisen höyryävää kahvia ja vehnäleipää.

— Rouvan pitää syödä hiukan, — virkkoi hän, — muutoin te tulette kipeäksi.

Kaija puisti vaan päätään, tuskin katsahtaenkaan ruokaan.

Silloin emäntä pikastui, niin että posket hehkuivat.

— Mitäs te luulisitte hänen arvelevan tästä tämmöisestä? — kysyi hän, viitaten päällään makuuhuoneesen. — Ei ikinä hän sitä hyvänä pitäisi, että te surette itsenne kuolijaksi, niin kauan kuin teillä on tuo tuossa, mistä huolta pitää, — emäntä osoitti Helleä, joka seisoi yöpaita sylissään, nyyhkien äskeisen kovan itkun jälkeen.

Kaija katsahti ylös, herättyään emännän kiivaasta äänestä. Näytti kuin tämä ääni olisi pudistellut häntä, niin että hän toipui kuni horroksista.

— Emäntä on oikeassa, — arveli hän itsekseen, — emäntä on oikeassa. Vieraanpa vainenkin piti tulla sanomaan minulle, mikä minun velvollisuuteni on.

Sanaakaan virkkamatta hän meni pöydän ääreen, otti tuon suuren kahvikupin käsiinsä ja joi sen lämpöisen, höyryävän sisällyksen loppuun, mutta lykkäsi sitten inholla tarittimen luotansa.

— Kiitos hyvästä tahdostanne, — sanoi hän. — Viekää loput pois; min'en jaksa muuta.

Emäntä ymmärsi, ett'ei tässä pakottelemiset ensinkään auta. Hän oli tyytyväinen, että oli rouvan saanut edes juomaan kahvia, ja hiipi tyytyväisenä pois.

Kaija oli sillä välin pannut Hellen jo vuoteesen.

— Äiti laulaa Hellelle! — sanoi poika, pannen tapansa mukaan kätensä ristiin iltarukoukseen.

— Ei äiti voi laulaa tän'iltana, Helle. Ymmärtämisen ilme välähti pojan kasvoilla.

— Ettäkö isä siitä herää?

— Ei, ei, mutta… — hän oli ymmällä, mihinkä kätkeytyä kaikilta näiltä lapsen-omaisesti hellittämättömiltä kysymyksiltä, joita myötäänsä uudistui, ja jotka armottomasti raastoivat hänen syviä sydänhaavojansa…

Hän luki hiljaa iltarukouksen. Ennen hän oli tavallisesti laulanut sen. Helle oli ilmeisesti tyytymätön.

— Huomenna sinun pitää laulaa, — sanoi hän.

Äiti nyökäytti myöntyvästi: hänestä tuntui hyvältä saada pitennys-aikaa edes huomiseksi.

Hän istahti tuolille vuoteen ääreen, mutta Hellen ei tullut unta silmiin.

— Kuka huomenna Hellen kanssa leikkii, kun ei isä voi? — kysyi poika, nousten istuvilleen vuoteessa. — Kuka Hellen kanssa Blankkaa köröttää? Ja kuka auttaa äitiä ja Helleä, kun ei isä enää kuule?

— Olehan hiljaa nyt! — kehoitteli äiti. — Huomenna puhutaan siitä.

Vastenmielisesti paneusi Helle maata jälleen, mutta ajatukset ne yhä työtänsä tekivät pienissä aivoissa.

— Helleä isä ainakin kuulee. — Noin lohdutteli poikanen itseään, kunnes pienet, raskaat silmäluomet vihdoinkin painuivat kiinni.

Huomattuansa pojan nukkuneen sikeästi, Kaija nousi ylös. Samassa sattuivat hänen silmänsä säästöpankki-kirjaan pöydällä. "Hellelle" — niin oli kanteen kirjoitettu, ja hän huomasi sen päivätyksi juuri sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa puhunut setä Fransille lapsesta. Hän tiesi nyt, mitä tuskaa setä Frans mahtoi silloin tunteakaan, — Kaija tunsi sen, kuin olisi tulisilla pihdeillä hänen omaa rintaansa revitty… Ja näitten tuskain tuloksena oli ollut neljän vuoden taistelu toisen tähden!

Ja tuo uhri se oli kannettu setä Fransin omalla hiljaisella tavalla: ei siinä ollut vähintäkään melun nostamista, ei rahtuakaan hempeämielisyyttä, aina vaan hienosti huomaavaa menettelyä. Nyt Kaija ymmärsi, miksikä setä Frans viime vuosina oli niin laihtunut, vaikka hän näennäisesti oli iloinen ja reipas: hänhän oli niukasta palkastaan käyttänyt vain puolen omiksi tarpeikseen.

Hänet valtasi äkillinen luulevaisuus: Oliko setä Frans rakastanut tätä lasta, joka ei edes ollut hänen omansakaan, rakastanut enemmän kuin omaa elämätänsä, enemmän kuin häntä? Pitihän toki setä Fransin tietää, että katkerin suru, mikä saattaa Kaijaa kohdata, on se, että setä Frans otettaisiin häneltä pois.

Ja päästyään tämän ajatuksen päähän, hän pysähtyi, ääneensä vaikeroiden: "Enkös minä itse ilmoittanut hänelle, että silloin kuin minun oli valittavana jompikumpi heistä, minä valitsin lapsen!"

Katkeria kyyneliä virtasi hänen sormiensa lomitse kirjalle… tällä hetkellä hän ei niitäkään muuta kerjännyt kuin kuolemaa.

Silloin hän huomasi kellastuneen kirjeen pistävän esille kirjan lehtien välitse…Omalle armaalleni, oli kirjoitettu kuorelle Frans sedän selvällä, rohkealla käsialalla. Ja hän tarttui kirjeesen, kuni hukkuva tarttuu laudanpalaseen.

Hän luki kirjeen ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan, ja yhä lievemmin ja lievemmin kyynelet vuotivat. Tuntui kuin olisi raskas paino nostettu pois hänen rinnaltaan: setä Frans oli hänelle anteeksi antanut! Näin luki kirjeessä:

"Oma Armaani! Jos minä sattuisin lähtemään pois ennen Sinua, ja Sinä jälleen vaipuisit niihin raskaisin ajatuksiin, jotka Sinua ovat niin kovasti vaivanneet aina Hellen taudin ajoilta asti, niin tahdon sanoa Sinulle: älä anna niille milloinkaan valtaa. Jokainen äiti olisi tehnyt samoin. Vai etkö usko minun näkevän, nyt näkevän, että Sinun rakkautesi minua kohtaan on suurempi kuin mikään muu!. Tiedän kyllä hetken olleen, jolloin mieleni löi pahaksi, jolloin minä joissain määrin tunsin olevani loukattu siitä, että Sinä ikäänkuin panit Hellen minun edelleni… mutta minä olen sen koommin oppinut ymmärtämään, ett'ethän Sinä toisin saattanutkaan menetellä. Äläkä koskaan luule, että se olisi ollut Sinun mahdollistakaan. Silloin et olisi se, mikäs olet. Nyt tiedän, että nainen on suurin vaimona vasta sitten kuin ennen kaikkea on äiti. Vai etkö luule minun tietävän, että todellisuudessa me kaksi olemme aina yhdessä, niin korkeissa kuin syvissäkin? Etkö luule minun tietävän, että meistä kahdesta kerran tulee yksi, siinä merkityksessä nimittäin, että kaikki ympärillämme käy pieneksi meidän rakkautemme voiman rinnalla, sen riemun rinnalla, että tämä rakkaus elää, ja sen tiedon rinnalla, ett'ei se milloinkaan kuole!"

Hiljalleen luisui kirje hänen syliinsä, hänen itsensä laskiessa sydämensä sykintää. Ja hän ymmärsi, että ellei hän olisi saanut lukea tätä kirjettä, lukea juuri tällä hetkellä, niin hänen mielensä olisi käynyt sairaammaksi kuin hän olisi jaksanut kestääkään.

Setä Frans oli pelastanut hänet kaikesta pahasta — mielensairaudestakin.

Kaija meni vainajan luokse jälleen, haluten nähdä hänen kasvojansa. Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä hänen kylmää rintaansa vasten. Niin rakas oli setä Frans hänelle, ett'ei hänessä ollut rahtuistakaan kuolemankammoa.

Hän kavahti pystyyn, kuullessaan kirkonkellojen soivan. Hän muisti äkkiä, että nythän on pääsiäinen. Varpusten sirkutuksen ja kottaraisten vihellyksen kautta raivasi maalaiskirkon kellojen kumu tiensä Kaijan luokse, täyttäen puoli-avonaisesta akkunasta sisään. Eilen ne soivat hääkelloina; tänään ne soivat ruumiskelloina.

Kaija katsahti hymyä Frans sedän kasvoilla, ja silloin hänen mieleensä johtuivat nämä säkeet:

"… niin riemuista meidän on muistaa nyt, Että taivaissa kellot soivat."

Hänestä tuntui tällä hetkellä niin luonnolliselta, että setä Frans kuoli juuri pääsiäispäivänä. Kauan hän istui, pidellen vainajan kättä omassaan. Sitten hän laskeutui vaatteet päällä hänen viereensä ja vaipui syvään uneen. Vasta päivän sarastaessa hän heräsi, tuntien painostusta, raukeutta, niinkuin ainakin suuressa surussa.

Hän nousi ylös. Silloin hän huomasi muutoksen noissa kasvoissa, joita hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja nopeasti hän veti hurstin niitten ylitse. Hän muisti, mitä setä Frans itse oli sanonut, heidän seisoessaan äiti vainajan ruumiin ääressä: "Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista."

Ei! hän ei tahdo nähdä häntä enää, kädestä vain häntä vielä pitelee, tuosta suuresta, lujasta ja sittenkin pehmeästä kädestä, johon hän niin usein oli turvallisesti omansa laskenut.

Nyt hän pani kätensä Frans sedän käteen, ilman vähintäkään kuolonkammoa, ja niin hän jälleen vaipui uneen… Kottaraiset tuolla ulkona heräilivät jo… varpusilla oli puuhaamista pesissään… aamuruskon ensimmäiset säteet alkoivat pukea purppuraan kalastajan tuvan pikkuruutuisia akkunoita.

19.

Sen on jäljissä verta, Sydänverta, näät, Kuin kastetta joi se… Voi, aurinko tuo, Jok' ois paistanut, sammui Ja pimeän toi se.

Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku, kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa. Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku, raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo, joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta.

Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän häämatkaansa.

Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä… niin yhdessä… luvattuun maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?"

Ei, ei; tietysti ei missään.

Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin… onhan hänkin mukana… saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista ulos… nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää ja myhäilevän kuolemalle…

— Missä isä on? — kysyi Helle äkkiä.

Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä, sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja kysäisi uudestaan:

— Äiti, missä isä?

— Isä läksi edeltä, — vastasi toinen, kääntyen pois.

Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä, mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle mitään.

Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu… hän oli koko ajan mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä yksikseen, ei milloinkaan.

— Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, — sanoi hän päättävästi.

— Ei sinun tarvitsekaan… isä läksi edeltä, kuulethan!

— Minne?

Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä.

— Minnekö? — vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. — Niin, mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa… ja kauas maailmasta, kauas!

— Maailmasta kauas!… — toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta, aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä kädestä.

— Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, — sanoi poika, vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti.

Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista, että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään nähnyt?… Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin öitä, peljäten Frans sedän kuolevan!

— Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin käsittämättömän huoleton? — ajatteli Kaija.

Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän saattaa käsittää, mutta — onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta.

Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään:

Ja elämä kirjan Nyt lehdille piirrot Veripunaiset viskoi.

Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia… olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset lehdet tulisivat täyteen… Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa… ja edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!…

Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi, jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan…

Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisi Jumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?… Niin… Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa.

Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois… miksipäs setä Frans ei kutsuisikaan häntä?

— Isä pitää Hellestä, — virkkoi hento ääni hänen vieressään, hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä.

— Niin, niin, — puheli hän. — Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois.

Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois.

Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä", samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt, miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä, silmät kankeina, tuijottavina.

Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa. Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän tiedustaa häneltä tätä seikkaa.

Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan, kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi, ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään.

Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli.

Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan.

— Niin, minne? — sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan, kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä… Mutta samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän. Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, — siellä, missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, — siellä, missä hänestä aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, — siellä täytyy hänenkin olla.

— Studiestraedelle! — sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät vierimään.

— Eikö mennä kotia? — virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi ajettavan aivan outoja katuja.

Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään.

Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon, sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan on raadellut hirveinä hetkinä elämässä.

Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät.

— Jospa edes olisi unohtanut! — vaikeroitsi Kaija.

— Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme!

Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina.

Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä.

— Onko isä tullut kotia? — riemuitsi poika, kun oli tultu tutun oven eteen.

Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat olisivat takertuneet kulkkuun.

— Entäs avain! — iski hänen mieleensä. — Onko mulla avainta?

Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä — sama, jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta — seisoi kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä.

— Terve tultua! — lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti vihkon lattialle.

— Jes'-siunatkoon! Missä herra? — huudahti hän.

— Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, — vastasi Kaija niin kamalan soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli sitä.

— Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä ja lempeä, se siunattu mies! — puheli vanha emäntä, päätään huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille. Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan itkuun.

Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista päätä ja avasi oven arkihuoneesen.

— Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, — virkkoi matami, ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren rouvan kättä, — mutta herrahan se itse tilasi… kukkaset… ja kynttilät… ja sampanjat… ja kaikki.

Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa… kukkain tuoksua! Ruusuja ja orvokkeja… orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten rakasti… niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi… mutta hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa kappelissa kylmänä… hengetönnä! Ei, ei hengetönnä… koko minun sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on täällä, näissä suojissa.

Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen… siinä oli suuri vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", — niin siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi — niin Kaijasta tuntui — panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin sydän pakahtuu.

Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, ja Helle juoksi sisään.

— Isää ei ole missään, — sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo.

— Eikö lähdetä kotia nyt? — sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä.

Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös, pitäen poikaa kädestä.

— Kotonahan me olemme, — virkkoi hän. — Me olemme siellä, missä isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja sen päällä uusi suuri rumpu.

Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään.

— Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, — virkkoi hän alakuloisena. — Tekiskö sinun?

— Ei! — Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen, jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään… Hyväillen hän sitä painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja väsynyt ääni virkkoi:

— Helleä nukuttaa. Helle menee maata.

Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka lähtöpäivänä oli tuotu tänne.

Poika loikoi vuoteessaan, katsellen äitiänsä suurin, kysyvin silmin.

— Missä isä? — kysyi hän jälleen, kun äiti suuteli häntä, sanoen hyvää yötä.

— En tiedä, Helle,… kenties hän on taivaassa.

— Miks'eikäs äiti ja Helle ja?

— Siks'että… siks'että… ett'ei kukaan avaa meille ovea.

— Miks'ei! Eikös ne kuule meitä?

— Ei.

— Ota sitten tuo suuri ruoska ja paukauta, niin kyllä Jumala kuulee.

— Ei kuule, Helle!

— Ota rumpu sitten, se isän iso rumpu! Eikös Jumala sitäkään kuule, vai?

— Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään.

Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin rannalle.

Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle leivoksia.

— Voi sentään! Voi sentään! — puheli emäntä. — Kaikki tuo tuossa, kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt, minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!… E-hei, mutta kyllä rouvan nyt pitää syödä jotain, — lisäsi hän, nähdessään Kaijan pyörittävän vaan päätään. — Kaa'anko ma lasin sampanjaa?

Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija pidätti hänet.

— Antakaa olla! — sanoi hän. — Säästetään se, kunnes Helle… kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua… juokaa sitten minun hautajaisissani sitä… Mutta ei niistä oikeita hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset, ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt.

Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon luonnottomasti säihkyvän katseen.

— Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! — ajatteli hän.

Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän unohti, että huoneessa on toinenkin.

— Itse hän on tähän kukkaset valinnut, — virkkoi hän hiljaa.

— Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja, sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi.

Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen sanovan: "Rakel".

— Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa! Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi… "Katsokaas, matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" — "No näkee maar niinkin", vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut, kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen", sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa näkee!" sanoi.

Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää.

Syntyi hetken äänettömyys… Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta.

Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi.

— Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? — kysyi hän äkkiä.

Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta.

— Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija käänsi hänelle selkänsä.

— Kurjia pelkureita! — ajatteli hän. — Te pelkäätte niin kauheasti kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin varmat kuin siitä.

Hän astui muutamia askeleita ovea kohti.

— Kas niin, matami Rasmussen, — sanoi hän, — menkää levolle nyt. Hyvää yötä ja kiitoksia!

— Hyvää yötä! Rouva kutsuu vaan, jos mitä tarvitsee.

— Kiitos!

Hän saattoi ovelle tuon puheliaan vanhuksen ja kiersi oven lukkoon.

Senjälkeen hän alkoi sammutella kynttilöitä.

— Upeimmat unelmani! — ajatteli hän, sammuttaessaan ensimmäistä.

— Koko meidän yhteis-elämämme loppumaton onni! — mietti hän, sammuttaessaan toista.

— Kaikki mun pyyteeni ja odotukseni! — vaikeroi hän, astuessaan kolmannen luo.

— Ja kaikki mun toiveeni kaunoisista kätkyistä, jotka keijuvat niin hiljaa! — viilsi hänen rinnassaan viimeisen kynttilän kohdalla.

Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä korkeimman onnen.

20.

Hämärissä me istumme usein, Sitä muistellen, Sitä ystävää, joka meiltä Niin kauas men'!

Poski poskessa istumme tässä Me rinnakkain, Ja lyhdyn valossa silmät Luo kyyneltä vain.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta kuin omaa syvää suruansa.

Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki muistot puhuttelivat häntä hänen äänellään.

— Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! — Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa, että jok'ainoa sykäys teki kipeätä.

Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää, jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat häntä jostain kaukaa… ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt hän hän ei enää voi heitä saavuttaa.

Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä… pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa.

Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa lukemattakaan:

Hiljaiset askelet Täynnä surua niin! Ei ne äännä, ei pauhaa, Ne hiljalleen Vain huojuen käy Ja etsivät rauhaa. On kuin katsois ne tänne, Mut katseessa vain On itku ja huoli… Voi aatokset nuo, Jotk' ois aateltu, mutta Ne haihtui, kuoli!

Raskahat askelet, Haavoissa niin Ja kaihosta hurjat! Vailla neuvoa ne, Tiet' ei tunne he, Näin kulkevat, kurjat! Ja mukana heillä On astuissansa Vain muistot nuivat… Voi, puheet nuo, Jotk' ois puhuttu, mutta Kaikk' unhottuivat!

Kuiskivat askelet… Niiden tie käy pois, Se kauas johtaa. Mut uudestaan Ne palaa taas Ja muiston kohtaa: Sen jäljiss' on verta, Sydänverta vain Kuin kastetta joi se… Voi aurinko tuo, Jok' ois paistanut, sammui Ja pimeän toi se…

* * * * *

Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet, kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä.

Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti kuin oli tullutkin.

Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä… tuntui samallaiselta kuin silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan hänellä isä silloin luonaan.

Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin… ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!… Entäs jos ottaisi ja telefonoisi! — iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti.

Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle, sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!… saattais Jumalakin luulla, että Helle on unohtanut hänet… Ei, kyllä hän saa äidin takaisin kotia… jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois, sammutettuaan kynttilän.

Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea, tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen äänen. Hän nousi kuuntelemaan.

— Halloo! — kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin ja rohkeammin. — Onko Jumala kotona?… Kiitos… Kuules nyt, hyvä Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun luonasi… Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona…

Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen… Kivettynyt ilme kasvoista katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys.

— Poika on oikeassa, — ajatteli hän. — Enhän ole hänen luonaan ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on. Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla.

Ja hän riensi makuuhuoneesen.

— Äiti tulee! — lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen viereen. — Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde pois, ei koskaan!

Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen:

— Kuuleepas isä Helleä! — Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä.

Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää kuumeen-omaisella innolla työtä.

Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat he Frans sedän vanhassa sohvassa… vierekkäin; aivan lähekkäin toisiansa, poski poskessa kiinni… selvästi tuntien, ett'ei heitä enää ole kuin kaksi.

Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen, tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin muistatkos silloin, kuin…?… Entäs silloin, kuin…!"

Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä.

Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin.

Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti:

Hämärissä me istumme usein, Sitä muistellen, Sitä ystävää, joka meiltä Niin kauas men'.

Poski poskessa istumme tässä Me rinnakkain, Ja lyhdyn valossa silmät Luo kyyneltä vain.

Ja tuhansin mietteitä hiljaa Nyt ennättäy, Mut tuhansin tein ne poiskin Taas kauas käy.

Ne kaikki on kaihoa kovaa, Niin kiihkeää, Tuhat yhdeksi käy, ja sydän Sen ymmärtää.

Niin se kaiho on syvä ja korkee, Niin pohjaton, Ett' aikain takana rajat Ne sillä on.

Hämärissä kun istumme kahden, Niin useesti Mua lapsen silmät katsoo Tuoss' ääneti.

Isän sanoja siinä silloin Laps' muistelee, Ja muistoja lapsenhuulet Ne kertoilee.

Ja lapsenkätöset luoksein Ne kurottuu, Ja lapsen-unia mielein Taas uneksuu.

Näin hämäriss' istumme usein Me rinnakkain. Ja lyhdyn valossa silmät Luo kyyneltä vain…

21.

Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta. Se on yksinäisten sielujen tyyssija… tyyssija, johon pääsee kätkeytymään…

Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta ihmisiltä: "Onhan teillä muistot elämänne kannattajina". Eivätkö nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa?

Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä, uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä, missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat.

Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä, sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa jälleen-näkemisestä.

Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se ilmoille, maksoi mitä maksoi.

Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan, saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä.

Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella olijata… sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan:

Ihminen kuoltuaan On kuin laiva, min nielasi merten syl'… Aallot jo mastojen löivät yl'… Meri on ennallaan.

Ensi kertaa kuultuansa noita tyhjiä sanoja ja nähtyänsä noita kylmästi taammas vetäytyviä katseita, jotka ilmaisevat täydellistä ymmärtämisen puutetta, hän vetäysi itseensä kuin etana kuoreensa… ja hän alkoi käsittää, että suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta… että se on yksinäisten sielujen tyyssija… tyyssija, johon pääsee kätkeytymään…

Astuessaan katua pitkin, taluttaen Helleä kädestä ja yhden ja toisen pysähtyessä puhelemaan hänen kanssaan, hän oli kasvoiltaan yhtä tyyni kuin ennenkin, eikä silmäkään ollut kosteana itkusta, alati uhaten puhjeta kyynelvirraksi. Mutta mustat renkaat olivat muodostuneet silmäin alle ja tuskan juonne suupieliin. Kaiho kalvoi lakkaamatta sydänalaa, mutta sitä ei huomannut kukaan… entistä lujemmin hän vain puristi poikansa kättä, sanottuaan hyvästit, ja kulki pää pystyssä ja suoraan kautta katujen, niinkuin hän kautta elämänsäkin oli pää pystyssä ja suoraan kulkenut. Mutta syynä siihen, että hän oli saanut tällaisen mielenlujuuden, oli pääasiallisesti muuan sisällinen elämänkokemus.

Eräänä iltana kevätkesästä hän oli mennyt Frans sedän haudalle. Muuan pikku toveri oli vienyt Hellen vieraaksi kotiansa. Ensi kertaa nyt Kaija uskalsi lähteä yksinään haudalle.

Silloin valtasi hänet suru, syvempi ja raskaampi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin jotain sisässä jääksi jähmettyisi.

Mutta äkkiä helähti kautta ilman huilun-omainen ääni, hento ja hieno, syvä, pehmeä, keväimen lupauksia täynnä. Ritvasaarnissa, joka taaksensa kätki erään hautakummun tien vieressä, istui kottarainen, lemmestä laulellen. Tuossa se istui oksalla hänen edessään, keltainen nokka levällään ilta-auringon paisteessa; pieni kurkkii se eli myötäänsä, ja siivet ne ilosta vavahtelivat.

Tuo kottarainen johdatti hänelle mieleen sen aamun, jolloin setä Frans oli seissut hänen takanaan kalastajan tuvan kynnyksellä, äkkiä kietonut käsivartensa hänen ympärilleen, lausuen syvällä vapisevalla äänellään: "Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo onnea, ett'en enää elämäpäivänäni voi köyhäksi tulla".

Eivätkös nuo sanat koske häntäkin? Eikös hänkin ollut kerran nauttinut samaa onnea kuin setä Frans? Ja eikö ollut se onni niin runsas, että se riittää täyttämään kokonaisen pitkän, köyhän elämän?… Eikös hän ollut saavuttanut inhimillisen onnen korkeinta huippua sinä päivänä, jolloin hän setä Fransin kanssa oli mennyt luvattuun maahan? Ja vaikka se taas suljetuinkin häneltä se maa, niin olihan hän käväissyt siellä hänen kanssaan ja on kohtaava hänet jälleen, niin varmaan kuin että kottarainen istuu tuossa, onnensa huumauksessa armaastansa laulellen.

Tahtoisiko hän vainenkaan vaihtaa kohtaloansa yhdenkään kanssa noista ihmisistä, joita hän tiellään niin usein kohtaa, jotka eivät milloinkaan ole tienneet, miltä tuntuu kohota ylös korkeimman aallon leveimmällä harjalla, miltä tuntuu, kun epätoivoissaan syöksee meren pohjaan? Eikö hän ole niin rikas, niin ylen rikas, tietäessään, että hänellä on ollut ja yhä vieläkin on ja iät kaiket on oleva suuri, ehjä rakkaus!

Hän oli mielestänsä aina ollut vailla sitä, joka "personallisuuden suoraksi oikaisee", niinkuin Frans sedän oli tapana sanoa. Hän oli oivaltanut, kuinka hänen luonnossansa on niin paljo hajanaista… Nyt oli surun raskas käsi koonnut sen yhteen, tuo samainen käsi, joka kuni huviksi muovaelee ihmissydämiä, niinkuin kuvanveistäjä savea, uurtaen syviä vakoja siihen, mihin ilo vaan piirteen vetäisee.

Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen ympärillään, — se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa kadonneesta!… hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta varhain, myöhään iltaan.

Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin sanonut:

Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät. Ma kaikkehen taivun, Ma nousen ja vaivun. Oi kirjaani piirrä, Sä säälimätä Mut lehteä yhtään Älä tyhjäksi jätä!

Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä:

… toisia tuli, Hädän päiviä, niin; Ilot tuskihin vaihtui Ja murheisiin,

mutta kumminkin:

… kaikki, kaikki Ne kestettiin!

Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla yksin, — hänen täytyy, täytyy… vieläpä olla riemuissaan ja iloita siitä, että hänellä on Helle.

Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon, mutta ei riistä sen runsautta… joka verkalleen valmistelee ihmistä viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee iankaikkiseen riemun-yhteyteen!

Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja suuret pettymykset — ne olivat kuin hiekkajyväsiä, jotka juoksivat hänen sormiensa lomitse.

Ja näin hän pääsi niin pitkälle, ett'ei ollut hänellä kuin yksi ainoa ilo: katsella luvattuun maahan, ja yksi ainoa sana: päivät ovat niin pitkiä.

* * * * *

Sellaisena hänet näin, tyynenä kesäkuun iltana, joka melkein huomaamatta vaihtui valoisaksi yöksi.

Musikki oli jo aikaa sitten vaiennut, valot sammuneet, mutta yhä hän vielä siinä istui.

Mitä hän siitä välittää, että kaikki hänen ympärillään vaikenee, että majakkatuli sytytetään yksinäiseen yöhön, ja että hiljaisuus ulapalla tuolla synnyttää elävissä ihmisissä kummallisia käsityksiä tuonen purresta, joka purjeet lepällään hiljaa liikkuu merenpinnalla!… Ei kuolema häntä kammota… Ajatuksissaan hän istuu… eteenpäin kumartuneena… hän katsoo ohi kaiken, läpi kaiken… Hehkuvin silmin hän siinä istuu, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun maahan…