MOTTO (continued 2)

Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.

Ja hänet valtasi mahtava onnentunne… ihmettely… toivo… ylpeys… sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui katkeruudeksi.

Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, ainoastaan setä Frans?

Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun… olla kasvatus-isä eikä isä… ystävä eikä puoliso?

Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista, mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?

Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, — niin ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.

Nyt hän tahtoo elää…! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen… hän ei tyydy vähempään.

Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:

Tää laki ilman On muuttelutta: On maassa niitä, Jotk' aina saavat Vain palvella muita.

Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle tuttavalle… ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä Fransiksi.

Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa.

Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli muuttunut: Kaija oli houreissaan.

— Älkää päästäkö häntä sisään! — puheli hän, tuijottaen ovea kohti. — Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä, vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan.

Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet kävivät äkkiä jääkylmiksi.

Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen.

Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsahti setä Fransiin.

— Kuinka herttaista, että sinä tulit! — virkkoi hän. — Nyt minä kaiketi paranen, kun sinä olet täällä.

Hän kätki pienen kätensä sedän käteen, niinkuin lapsi kätkee kätösensä sen käteen, johon hän luottaa. Ja sitten hän sulki silmänsä jälleen.

Ja kasvot setä Fransiin päin hän nukkui tuossa nyt ensimmäistä syvää, tervettä, rauhallista untansa.

* * * * *

Viimeisinä päivinä lokakuussa, jolloin illat jo olivat käyneet sateisiksi ja kolkoiksi, jolloin kellastuneita lehtiä myötäänsä kahisten putoili akkunaruutuja vastaan, — silloin Kaija muutti kotiansa kaupunkiin.

Pietari Dam otti hänet vastaan ilmeisesti hämillään, puheli ponnistuksella senkin seitsemästä asiasta yhtä haavaa, tehden kömpelöitä yrityksiä, näyttääkseen kiinnittävänsä huomiota lapseen.

Mutta Kaijan silmissä oli jotain, joka ilmoitti Pietari Damille, että hän on tarpeeksi paljastettu. Ja niinpä hän lakkasikin näyttelemästä komediaa kotonansa.

Kaija nostatti kätkyen vierashuoneen viereiseen suojaan, ja siellä hän myötäänsä istui kätkyen ääressä yötä päivää. Kadulla hän lykkäsi poikaansa pienissä korivaunuissa, ja silloin hän mielestään oli kuin etana, jolla on talo seljässään, sillä poikanenhan oli hänen "kotinsa". Ja kun hän aamuisin kylvetti lastaan, pehmoisella kädellään kannatellen pientä päätä, poikasen potkiessa ja loiskutellessa vettä ympärilleen, silloin hän tunsi sydämessään sellaista onnea, jota yksin se tuntee, joka itse on pitänyt pikkuista lapsen päätä ja samalla kokonaista maailmaa pehmoisessa kädessään!

Harvoin oli Pietari Dam läsnä lasta kapaloitaessa. Silloin hän seisoi vain ovella ja läksi heti pois, kun poika rupesi huutamaan.

Kaija huomasi kummaksensa, kuinka paljon Pietari Dam oli näinä kuukausina muuttunut: tukka oli harvennut, katse käynyt karttelevaksi, astunta raskaaksi. Kaijan ei tarvinnut mitään tiedustella, eikä hän koskaan tiedustellutkaan, hän pysyi loitolla hänestä. Pietari Dam olisi tehnyt viisaasti, jos olisi edelleen säilyttänyt ne kylmät, vieraat välit, jotka heidän keskinäisissä suhteissaan olivat päässeet vallalle, mutta sen sijaan hän rupesi vaatimaan, että Kaija olisi hänelle jotain muutakin ja panisi piian hoitamaan poikaa.

— Minullahan on ensimmäinen oikeus sinuun, — väitti hän.

Lujatahtoisena nousi Kaija silloin häntä vastaan.

— Sinulla ei ole mitään oikeutta, — sanoi hän. — Sinulla oli oikeus, mutta sinä olet sen menettänyt.

— Tuopa merkillistä puhetta, — vastasi Pietari Dam, yrittäen esiintyä mahtavasti, mutta punastui ja käänsi katseensa toisaanne.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin.

— Etkö muista, missä olit silloin, kuin minä olin odotuksillani?

— Minäkö?… — änkytti toinen, — niin, minäkö…?

— Sinä olit matkoilla toisen naisen kanssa. Teillä oli omat välinne silloin, niinkuin oli ollut sitä ennenkin. Oletko milloinkaan tehnyt itsellesi oikein selväksi, mikä suunnaton solvaus avioliiton aatetta kohtaan tällaisen tosiasian pohjana on?

Hän puhui niin suurella varmuudella, että Pietari Dam huomasi mahdottomaksi ruveta puolusteleimaan. Sen sijaan hän puikahti toista tietä.

— Kyllä kai sinä pian lohdutuksen löysit, — virkkoi hän. — Sinullahan oli setä Frans…

Kaija olisi saattanut lyödä häntä tällä hetkellä, niin halpamaiselta Pietari Dam nyt näytti hänen silmissään, ellei raakamaisuus tuon miehen ajatuksen kulussa olisi lamauttanut häntä.

Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten syrjästä poikaan:

— Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain…

Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten.

— Jos sinä, — lausui hän, — jos sinä kerrankaan vielä mainitset hänen nimeänsä tuolla tavalla… sinä, joka et ole mahdollinen hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon. Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä!

Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois.

Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin, ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin — tavallaan hän oli valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä hän äkkiä kävi nöyräksi.

— Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, — virkkoi hän. — Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle… mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa.

— Myönnän kyllä, — vastasi Kaija vilpittömästi. — Min'en pelkää olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani. Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen näköisensä.

Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi silmänsä maahan.

— Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, — jatkoi Kaija, — kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me rakastamme toisiamme… tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi. Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni seurauksetkin kantanut… Mutta yhtä minä myös tahdon, — hän oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, — minä tahdon tehdä niin, että voin itseäni naisena kunnioittaa… Minä olen hoitanut sun taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla, kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin lähden empimättä tästä talosta pois.

Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin.

— Tuossa piilee jotain, — tiuskasi hän äkisti.

— Siinä ei piile mitään, — vastasi Kaija tyynesti. — Minä en vilpistele, sen tiedät varsin hyvin.

Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi.

— Minä lupaan, — lausui hän, — että tämä oli viimeinen kerta kuin sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten?

— Kyllä, — vastasi Kaija, — sitten siedän sinua. Mutta säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina oleviin aseisin.

— Sitä paitsi, — sanoi hän, — avioero on kahden asia, niinkuin avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan, sillä siihen on minulla oikeus.

Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi.

— Luullakseni, — virkkoi Kaija vain, — luullakseni, on ensimmäinen oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden.

— Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti, mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei kumpaakaan.

Pietari Dam meni kiivaana ulos, ja Kaija kuuli, kuinka hän paiskasi eteisen oven kiinni perässään.

Hän istui tuossa yksin nyt, nuori rouva, sydämessä tuskallinen tunto siitä, että hän on kahlehdittu elämän-iäkseen… Hän painoi päänsä syvälle kätkyen pieluksiin ja hyrähti itkuun.

11.

"Nukkuvan linnan prinsessa".

Seuraavina päivinä Kaija käveli rauhatonna huoneesta huoneesen, lepoa missään saamatta. Ja silloin tuli hänen jälleen ikävä äitiä, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin.

Nuo kalpeat kasvot vaunun-ikkunassa astuivat jälleen ilmielävinä hänen eteensä. Heidän välisensä siteet vetäysivät entistä lujemmalle, nyt, kun hän itsekin oli tullut äidiksi.

Hän antoi lapsenpiialle tarkat määräykset pojasta, käskien hänen lakkaamatta pitämään kätkyttä silmillä, niin kauan kuin hän itse on poissa. Sitten hän läksi ensimmäisellä pikajunalla Vordingborgin asemalle.

Tultuaan Oringen laitokseen, hän pyysi päästä ylilääkärin puheille.

— Miksikä te oikeastaan tahdotte nähdä äitiänne nyt, niin monen vuoden perästä? — kysyi ylilääkäri, katsoen terävästi häneen.

— Siks'että… — hän tapaili hetken aikaa soveliasta sanaa, mutta ei osannut vastata muuta kuin vilpittömästi: — siks'että minun tuli niin kovin ikävä häntä.

Ylilääkäri heitti pikaisen silmäyksen nuoren rouvan kalpeihin, vakaviin kasvoihin. Päätään puistellen hän virkkoi sitten: — Tiedättehän, että hän on parantumaton nyt?

Toinen nyökäytti vain ääneti päätään.

— Tiedättekö senkin, — jatkoi lääkäri, — että hän on viime vuosina ollut aivan sekaisin, niin ett'ei tunne lähimpiänsäkään?

— En, sitä en ole tiennyt.

— Eiköhän sitten olisi parasta olla näkemättä häntä? — taivutteli lääkäri.

— Voi, ei, ei! — Ja Kaija katsoi niin rukoilevasti häneen.

— No niin, kuinka tahdotte, rouva. Minun täytyy ensin kumminkin tutustuttaa teitä oloihin. Teidän on nimittäin mukautuminen hänen ideoihinsa, Vastustaminen tuottaa hänelle tuskia. Katsokaas, hän luulee olevansa nukkuvan linnan prinsessa… hän odottelee vaan prinssiä. Olen kumminkin pannut tähdelle, että hän käy aina levollisemmaksi, kun kotoa joku käy hänen luonaan. Silloin hän on iloinen ja tyytyväinen monta päivää peräkkäin; mutta sitten alkaa levottomuus taas. Vuosi sitten minä kirjoitin isällenne, eikö hänen olisi mahdollista käydä täällä kerran viikossa, mutta hän vastasi, ett'ei hän toimiltaan mitenkään jouda; hänen on mahdoton tulla.

Kaija loi silmänsä maahan: terävä katse silmälasien yli oli sattunut häneen, ja kertonut ylilääkärin ajatelleen samaa kuin hänkin tällä haavaa, istuessaan tuossa ja hävetessään isänsä tähden.

— Eikö… eikö hän ole ensinkään käynyt täällä? — kysyi hän änkyttäen.

— Ei… mutta hän lähettää tänne veljensä, — kuului kuiva vastaus. — Adjunkti tuli eräänä päivänä kysymään, enkö minä luulisi hänestä olevan yhtä paljon hyötyä kuin hänen veljestäänkin. Ääni on heillä osaksi yhdenlainen, ja — lisäsi puhuja myhähtäen — muuta yhtäläisyyttä en minä heissä ole huomannutkaan. Adjunkti käy täällä melkein joka sunnuntai ja, sen minä vakuutan teille, rouva, hänellä on aivan erinomainen tapa kohdella sairasta. Hänellä on hyvin tarkka psykologinen huomiokyky, ja lisäksi hän on hieno luonne. Sairas luulee häntä prinssin adjutantiksi, joka kerran viikossa tuo hänelle tärkeitä sanomia. Merkillisen rauhoittavasti tuo adjunkti osaa vaikuttaa sairaasen. Lääkäriksi sen miehen olisi pitänyt ruveta, mielisairaitten lääkäriksi eikä opettajaksi.

Kaija oli käynyt tulipunaiseksi lääkärin puhuessa.

Vai setä Frans!… Niin, tietysti. Kukapa muu olisi tehnyt sen? Uhrata lomahetkensä mielisairaalle ihmiselle eikä olla tietävinään koko asiasta! Mutta ainahan hän almujansa hiljaisuudessa antaa… ainahan hän lahjansa lähettää köyhille nimettömästi, itse milloinkaan niistä kiitosta saamatta…

Tuossa nyt istuessaan Kaija tunsi itsensä niin pieneksi ja hänet niin suureksi. Lämmin kiitollisuuden tunne hulvahti hänen sydämessään. Hänen oli iloista ajatella setä Fransia. Hän oli ylpeä hänestä!

— Niin, hänessä on jotain erikoista, — virkkoi hän, puhuen huomaamattansakin ääneensä.

— Sitä minäkin, — sanoi lääkäri, katsahtaen häneen ja myhähtäen. Hän vilkaisi sitten kelloansa. — Tahdotteko, että saatan teidät sairaan luokse?

— En, kiitos; menen mieluummin yksinäni. Hän nousi, mutta pysähtyi käsi oven rivalla.

— Sanokaa vain yksi asia, — virkkoi hän; — olihan tässä muutamia vuosia sellainenkin aika, jolloin hänen olisi pitänyt olla kotona, tullaksensa terveeksi?

Toinen viivytti vastausta. Olkapäitään kohauttaen hän sitten vastasi:

— En uskalla sanoa mitään varmaa. Ei ainakaan lausuttu siihen suuntaan toivomuksia — kodin puolelta.

Kaijan sydämessä tuntui niin tuskallisen raskaalta. Tuntui kuin vajoisi hän maahan sen painon alla. Lääkärin kävi häntä sääli.

— Minä huomaan, — virkkoi hän, — ett'ei teillä ole ollut asiasta täyttä selvää, mutta sen verran on varmaa: nyt hänen on mahdoton olla missään muualla kuin täällä. Ja luulenpa, että hänellä niinäkin aikoina, joita te tarkoitatte, olisi täällä ollut vähemmin kärsimyksiä kuin kotona. Varsin epätietoista on, tokko kotia palajaminen niissä oloissa olisi parantanut hänen tilaansa. Hän ei ole ensimmäinen, jonka on täytynyt kärsiä miehensä tähden.

Hiljaa hän lykkäsi Kaijan ovesta eteiseen ja käski sairaanhoitajattaren saattamaan hänet rouva Hallingin huoneesen. Kaija tunsi polvensa vapisevan, seisoessaan sairaan ovella; sisään astuttuaan hän puhkesi itkemään.

Sairas seisoi peilin edessä, suurella huolella sovitellen jotain koristusta tukkaansa.

Kuultuaan oven aukeavan ja heti kohta sulkeutuvan, hän kääntyi ja astui sangen arvokkaasti lattian poikki.

— Kuka sinä olet? — kysyi hän, luoden silmänsä ovella seisovaan, hyyristyneesen olentoon.

— Vai niin, kerjäläinenkö? — vastasi hän itse. — Maltas, saat rahaa. Prinssi lähettää minulle runsaasti rahoja.

Hän otti esille kukkaron, joka oli täynnään vaskirahoja ja haeskeli, kunnes löysi suurimman.

— Kas tässä! — sanoi hän. — Paraskaan ei ole liian hyvä sinulle.

Mutta Kaijan silmät olivat niin täynnä kyyneliä, ett'ei hän nähnyt mitään.

— Äiti!… Armas, kultainen äiti parka! — siinä kaikki, minkä hän sai sanotuksi.

Sairas oli astunut ihan lähelle häntä.

— Olethan sinä kerjäläinen? — kysäisi hän, käyden äkkiä epäluuloiseksi.

Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.

— Niin, — sanoi hän, — kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä niin kauhean raskaalta.

Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt kokoon monen pitkän vuoden kuluessa.

Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa taputtamaan Kaijaa poskelle.

— Minä pidän sinusta, — kuiskasi hän. — Oli minullakin ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi, ymmärräthän… hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa…

Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä.

— Muistatko häntä vielä? — kysyi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kerro jotain hänestä.

Mutta sairas pani kätensä otsalleen.

— En muista, — sanoi hän; — siitä on jo niin pitkä aika.

Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten.

— Tytön isä ei ollut hyvä minulle, — puhui hän, — ja siitä minä sairastuin. Minä näin niin pahaa unta… mutta herättyäni minä olin muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa… minä vain prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja… Kävi hän eilenkin täällä ja sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä… siksihän minä tässä laittelen itseäni… Tules katsomaan, mitä prinssi minulle lähetti.

Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen.

— Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? — kysyi hän, pitäen sitä rinnallaan. — Tulepas katsomaan!

Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun ja istui siinä, eteensä tuijottaen… Hän katseli aikakautensa suurta syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa… suunnatonta itsekkäisyyttä… uhrautumisen puutetta…

Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa, mies kunniansa kanssa… Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken?

Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä — se oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on seisonut lentohiekassa.

Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty… nyt hän taas sai lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille… niin kauan on lujia tahtoja, jotka eivät anna perää… niin kauan on olemassa sitä, mitä aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät välipuheille käy…

Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta koristettansa, jälleen astui hänen luokseen:

— Tunnetko sinä minun adjutanttiani? — kysyi hän. — Hän on kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja arvokas… Hänen äänensä on niin pehmeä… min'en osaa niin kuvailla, millainen hänellä on ääni.

— Etpä suinkaan, — sanoi Kaija myhähtäen. — Ei sitä osaisi kukaan. Hänellä on semmoinen sadun-ääni.

Sairas katseli häneen kummastellen.

— Lienet tavannut hänet portilla, — sanoi hän; — kenties hän on antanut sinulle lahjankin?

Kaija nyökäytti päätään.

— Kyllä, — virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; — hän on antanut minulle kaikki, mitä hänellä oli.

— En ymmärrä… — Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. — Kuka sinä olet? — jatkoi hän. — Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko!

Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä katseellaan.

Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin, ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan.

— Minä olen prinssin palvelija, — puhui hän; — tulin tuomaan terveisiä häneltä.

Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa asettui arvokas rauha.

— Johan minä aattelin, — sanoi sairas, oikaisten itsensä. — Hän tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä muuta?

Hetken mietittyänsä Kaija vastasi:

— Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa.

— Iloinen ja varma… — puheli hän, päätään nyökytellen. — Sano hänelle, että niin minä olenkin.

Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan… hän yritti sanoa jotain, mutta samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti.

Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä, toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen:

— Iloinen ja varma… iloinen ja varma.

* * * * *

Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa. Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille.

Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas… rikas äidinrakkaudesta… rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä, johon hän täydellisesti voi luottaa.

Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi hänelle silmiin.

Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja kääntyi ympärinsä.

— Mutta Kaija! — huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. — Missä sinä olet ollut?

Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin, ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä.

— Kuinka onnellinen minä olen siitä, — puhui hän itku kulkussa pojallensa, — että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla…

Huolestuneena katseli häntä setä Frans.

— Sinä olit siellä, — virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti päätään.

— Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut pahimmalta näkemältä, — virkkoi hän.

Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä.

— Olet tarpeeksi säästänyt minua, — vastasi hän. — Tekisi mieli sanoa, että olet liiankin paljon minua säästänyt. Minä vaan en koskaan kykene kylläksi sua kiittämään.

— Etkä saakaan kiittää, — virkkoi setä Frans, kääntyen toisaanne. — Minä tein kaikki sille, jota rakastin.

— Ja kumminkin… Kun aattelen, millä tavoin minä olen palkinnut sinua! — huudahti hän. — Kaikelta sinä olet minut säästänyt… jopa siltäkin, mitä kodissani on tapahtunut. Ja siellä on tapahtunut jotain, nyt sen tiedän… Äiti olisi ollut pelastettavissa, jos olisi tullut takaisin oikeaan aikaan… eikö niin?

Setä Frans kääntyi ympärinsä.

— Ei niissä oloissa, — lausui hän verkkaan.

Kaija oli laskenut lapsensa kätkyesen… katsoi tarkkaan, oliko se oikein nukkunut, ja siirtyi sitten sohvaan Frans sedän viereen.

— Kerro minulle äidistä, — virkkoi hän. — Selitä kaikki tyyni.

Toinen nyökäytti päätään.

— Ei hän syyttä myötäänsä puhu prinssistä, — sanoi setä Frans. — Hän on niitä naisia, jotka koko elämän ikänsä prinssiä odottelevat. Useimmat odottelevat kenties — enemmin tai vähemmin tietämättänsä — miestä; mutta ne, joista minä puhun, odottelevat "prinssiä". Hänen pitää olla kuninkaallista sukua, — henkisesti puhuen, ymmärräthän… Heidän ajatustensa harso on niin hentoa, heidän unelmansa niin utuisia… hän, jota he odottelevat, hän on kuteena heidän hienossa kankaassaan… Näitten naisten yli leijailee aina jotain omituista, mikä ilmenee heidän sisäänkohdistuvassa katseessaan; heidän olentonsa ympärillä on nuoruuden ikuista tuoreutta, silloinkin kuin nuoruus jo on lakastunut.

"Ja hänellä oli juuri tuota nuoruuden tuoreutta… ja sitä on hänessä nytkin. Mennessään minun veljeni kanssa naimisiin, hän luuli miestänsä prinssiksi, mutta erehtyi. Mies sysäsi hänet syrjään omain harrastustensa tieltä, tuli välinpitämättömäksi, ei ollut tietääkseenkään, että toinen siitä kärsii… Sinun syntymisesi jälkeen hän sairasteli monta vuotta, vuoteen omana enimmäkseen. Ota huomioon, että miehen ei ole helppo olla, kun vaimo myötäänsä sairastaa. Ajattele, etköhän osaksi voi antaa isällesi anteeksi…"

Kaija pani kätensä hänen huulilleen.

— Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa kohtaan? — kysäisi hän.

— Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä.

— Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, — jatkoi Kaija. — Kun ajattelen, että isäkin on ollut sellainen! — Ja hän puristi kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä lisäkkeellä isäkin oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille.

Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen äitiin.

— Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, — virkkoi hän.

Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten:

— Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan?

— Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka nuori, kuinka kaunis hän on… kerron sitten pieniä piirteitä hänen hienosta luonnostaan… minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen sydämensä hyvyydestä.

Kaija katseli häntä hymysuin.

— Sinä osaat kyllä sellaista, — virkkoi hän, ylpeä ihmettely äänessään.

Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä sillä.

— On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin toit, — puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois.

Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi:

— Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko?

— Lupaan.

Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin uskollisella luottamuksella silmiin.

— Hyvästi, setä Frans, ja kiitos kaikesta…! Sedän mentyä, hän seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten hän suuteli sitä äkkiä… suuteli kerran… suuteli toisen… ja kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän.

12.

Elo — se on kärsimistä. Tahto — taistelua on.

Pietari Dam ja Kaija karttelivat seuraavina kuukausina toisiaan mikäli mahdollista. Kaija kiintyi kokonaan poikasensa hoitamiseen ja pakottamalla pakotti ajatuksensa pois kaikesta muusta.

Mutta sitten tapahtui eräänä päivänä — se oli ensimmäisiä pakkaspäiviä tammikuussa — että Kaija, käveltyään ripeästi lampien rannoilla, äkkiä pysähtyi ja katsahti luistinradalle. Vaikea hänen oli käsittää, että hän vasta kaksi vuotta sitten oli tuolla luistellut, nuorena ja iloisena hyräillen:

Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät…

Hän pysähtyi, nojaten kättään vanhaan puuhun lammen rannalla, ja silmillään seurasi ohitse kiitäviä.

Tuossa tuli muuan nuori mies, keveästi kaaria lyöden. Lyhyt takki istui tiviisti solakan vartalon ympärillä, ja pitkä silkkinen kaulahuivi liehui tuulessa. Hän kiiti suhisten kuin raikas tuuli, ja ihaillen kääntyivät ihmiset katsomaan häntä.

Näin hän oli tullut silloinkin, kaksi vuotta sitten, Kaijan istuessa ja kiinnittäessä luistimia jalkaansa, ja oli ottanut Kaijan käden omaansa, ja yhdessä he sitten olivat liukuneet lammen välkkyvällä iljangolla… liukuneet luistinradalta ulos elämän suurelle, röyhyiselle radalle, jossa on jouduttava lyhyin askelin yhtä hyvin kuin pitkinkin, ja missä ei kysytä: käsikkäinkö käydään? vaan: sydämetkö ovat rinnatusten, jos mieli yhdessä kulkea?…

Peter Dam näytti tällä hetkellä yhtä somalta kuin silloinkin. Raikas tuuli oli nostanut punan hänen poskilleen, ja lakki oli painettu niin syvälle otsaan, ett'ei hänen harvaa tukkaansa huomannutkaan.

Hän piirsi luistimillaan notkeasti muutamia numeroita ja kiiti sitten nuoren, kävelypukuun verhotun, vaaleaverisen naisen luokse… Kaija tunsi tuon naisen; se oli muuan hänen entisiä koulutovereitaan. Kainostelematta kietoi Pietari Dam käsivartensa tytön vyötäisille, ja Kaija kuuli heidän hiljaisen naurunsa, kun he kiitivät hänen ohitsensa. Kuiskutellen ihmiset katselivat heitä.

Kaija lymysi puun taakse ja odotti heidän palajamistaan. Hän teki sen koneen-omaisesti, ei siksi, että hän nimenomaa olisi tahtonut niin tehdä, vaan siksi, että hänen jalkansa olivat kuin naulitut siihen paikkaan.

He tulivat suhisten takaisin ja pysähtyivät kyynärän päähän Kaijasta, seljin häneen. Hän kuuli selvään Pietari Damin sanovan: "Minä tulen siis noutamaan sinua kello yksitoista". Ja hän kuuli tytön vastaavan: "Ole varovainen tullessasi".

Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen keuhkonsa ilmaa täyteen.

Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo.

Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan.

— Setä Frans! — sanoi Kaija muitta mutkitta. — Min'en tahdo enää olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?… Eron, maksoi mitä maksoi!

Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa. Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä!

Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta.

— Maksoi mitä maksoi! — toisti Kaija.

Setä Frans katsoi häneen tutkistellen.

— Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen?

— Sen hän kyllä tekee, — vastasi Kaija katkerasti. — Hän on sen ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä. En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole ollut rohkeutta luopua hänestä!

Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä.

Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan… hän hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden ilme.

Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään, kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea häneltä toivoen. Niin juuri, kaikkea! Ei pientä almua, vaan kaikkea, kaikkea…

Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi… niinkuin hän ei tietäisi, että nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi estettävä veteen vaipumasta…?

Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten selvittääkseen ajatuksiansa.

Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi.

Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä muurin heidän väliltänsä maahan.

Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä sysäämään tyköänsä pois tuon naisen… Hän tunsi itsessään jälleen jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan… ja hän tunsi jälleen jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan alle: Vaadi kaikki! Anna kaikki!

— Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota? — kysyi hän kumealla, lujalla äänellä.

Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli, ett'ei setä Frans kohdannut sitä.

— Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän onnensa päälle.

Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä lerkkauksia… Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa.

Kaija nousi sitten verkalleen ylös.

— Sinä olet oikeassa, setä Frans! — Sinä olet aina oikeassa, — virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti.

— Ethän ole pahoillasi minuun? — kysäisi setä Frans, pyyhkäisten hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään.

Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja vastasi:

— Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua sinuun.

Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla hän pysähtyi.

— Älä tule näinä päivinä minun luokseni, — sanoi hän, katsahtamatta ylös. — Minun on… minun on… luullakseni minun on helpompi kestää elämää, kun en sua näe.

Setä Frans ei kyennyt vastaamaan… hän kumartui vaan kaiteen yli ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan.

Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan… voi, niin vitkaan katua alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja…

Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana yönä.

13.

He kulkevat nauruin ja laulelmoin… Ken ois riemuisa noin! Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii, Mut ympärillä vain usmia kierii… Olen riemutoin!

Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan.

Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä. Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta voimallisempana… Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä pysymään poissa!… —

Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni, vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa kuuluville.

Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi, ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan:

He kulkevat riemuin nuo joukot pois… Voi ken vapaa ois! Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja Eik' kahleita katkoa voi se kurja… On vapaus pois!

He rientävät nauruin ja laulelmoin… Ken ois iloinen noin! Levotonna mun katsehen' vuottava vierii, Mut ympärillä vain usmia kierii… Olen riemutoin!

Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi… Voi ken kuollut ois, oi! Ikirannoilta jos säde armas sais Ja mun otsani kuuman vilvoittais… Jospa kuolisin, oi!

Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla:

Ja täss' on lysti poika! Hei tiruliru-laa, Hei tiruliru-laa! Jos maailma käypi nurjaksi, Minä nauran vaan, minä nauran vaan — Heti toiseks' se kohta saa!

Ja tässä on lysti poika! Hei turitiru-tai, Hei turitiru-tai! Jos maailman mullin mallin käy, Minä nauran vaan, minä nauran vaan Heti ehjäksi se jo sai!

Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä:

Niin metsän helmasta viileen Käy järven rannalle viehkeä ään': Salokyyhkyjen kuherma kulkee Suviyöhön lempeään.

Ja heille, jotk' istuvat kahden Nyt toisiaan silmäten, suudellen, Se on ihana riemujen laulu Onnen hetkellä armaisen.

Mut hälle, jok' istuvi yksin, Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo Kuni kyynelten lampeen hiljaa Pois kuoleva sävelevuo.

Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia, jotka yhtyvät hänen omiinsa.

* * * * *

Kaijalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Pietari Dam viime aikoina oli muuttunut. Väliin hän saattoi istua kotvan aikaa ja katsella vaimoansa melkein aralla kunnioituksella. Enemmin kummastutti Kaijaa se, että Pietari Dam tuon tuostakin astui kätkyen ääreen ja katseli poikasta. Ja joka kerta Kaija silloin huomasi kyyneleitä hänen silmissään.

Kerran hän vastoin tapaansa jäi illaksi kotia. Hän katseli, kuinka Kaija laittaa poikaansa yöpuulle; ja hän kuuli hänen laulavan vanhaa tuutulaulua:

Tuuti lastani rauhaan, Tuuti lapselta silmät kiin…

Silloin Pietari Dam hyrähti itkuun.

Hänessä oli vielä suuri palanen lasta, tuossa Pietari Damissa. Lapsenrukouksen lapselliset sanat olivat niin syvästi liikuttaneet häntä, että herättivät valveille sen, mikä hänessä hyvää oli.

Kaija ei tavallisesti paljoakaan luottanut hänen tunteittensa purkauksiin: hän oli niissä liiankin usein pettynyt; mutta hän kuulahti tuota todellista ääntä itkun takaa. Lapsen nukuttua Kaija astui hänen luokseen ja virkkoi, laskien kätensä hänen käsivarrelleen:

— Miksikä sinä yhä jatkat tuota kurjaa elämää? Miks'et tahdo ponnistaa, päästäksesi jälleen kunnioittamaan omaa itseäsi?

Pietari Damin huulet vapisivat, mutta Kaijan katsetta hän karttoi.

— Se on myöhäistä, — sanoi hän.

— Miksikä?

— Siksi… no niin, parasta on, että saat sen tietää heti… siksi, että kapteeni vaatii minua heti menemään naimisiin.

— Kenestä sinä puhut?

— Kapteeni Strömistä.

— Hänenkö tyttärensä kanssa sinä käyt luistelemassa?

— Mistäs sinä tiedät…?

— Näin teidät eräänä iltana lammilla, — vastasi Kaija kylmästi.

Pietari Damille selvisi nyt kerrassaan, mikä pohjaton kuilu heidän välillensä on auennut, kuilu niin syvä kuin konsanaan saattaa olla kahden ihmisen välillä, joilla on erillaiset mielipiteet, erillainen toimintatapa, erillainen elämänkäsitys. — Muistellessaan, kuinka kirkkaana, kuinka luottavana Kaija ennen oli astunut hänen luokseen, tunsi Pietari Dam nyt niinkuin mikä olisi pistänyt häntä sydämeen.

— Tuskinpa sinä nyt enää muuta saatat tehdäkään, — virkkoi Kaija samallaisella äänenpainolla kuin äsken.

— Mitä niin?

— Kuin mennä hänen kanssansa naimisiin.

— Niin, kyllä kaiketi sinä siihen suostut, — virkkoi Pietari Dam pisteliäästä.

— Mutta yhdellä ehdolla.

Hän katsahti kummissaan Kaijaan. Onko hänellä todellakin ehtoja? Eikö hän halukkaasti tartu kiinni tähän keinoon, päästäkseen miehestänsä irti?

— En ymmärrä sinua, — sanoi hän, vaikka samassa ymmärsi varsin hyvin.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui rohkeasti:

— Ellet sinä luovu vaatimuksistasi lapseen, niin pysyn minäkin vaatimuksissani ja olen edelleen vaimonasi täällä.

Toinen ei vastannut, istui vain Kaijaa katsellen: häntä alkoi aavistuttaa, mitä hän oli kadottanut, syöstessään luotaan tämän naisen, joka kernaammin sallii repiä sydämensä kahtia kuin luopua lapsestaan, jonka hän on maailmaan tuonut. Ja Pietari Dam oli vähällä uudistaa vaatimuksensa, saadakseen sillä tavoin hänet itseensä kiinnitetyksi. Mutta sitten hän muisti kapteenin kasvot, hänen sanoessaan: "Minä vaadin teitä naimisiin hänen kanssaan!"

Nuo kasvot ne olivat ikäänkuin polttauneet hänen tajuntaansa, — niin kalpeat ne olivat olleet, ja niin hurja uhka oli niissä ilmennyt. Sitä paitsi, olihan Pietari Dam Hennylle jo luvannut ottaa avioeron. Henny ja hän olivat yhtä mieltä molemmanpuolisesta vapaudesta, kunhan vaan ulkonainen side on olemassa. Henny oli luvannut, ett'ei hän milloinkaan asetu vastakynteen, niinkuin Kaija oli tehnyt. Hennyn kanssa hän on niinmuodoin oleva vapaampi. Ja kun oikein asiata ajattelee, niin mitäpäs epäröimisen syytä tässä oikeastaan onkaan…

Mutta Kaija seisoi yhä hänen edessään käsivarret ristissä rinnalla ja kova jännitys kasvoissa. Hän hengitti syvään ja raskaasti… turhaan hän ponnisteli, liikutustaan salataksensa. Ja äkkiä iski Pietari Damiin halu, ruveta kiduttamaan häntä.

— Niin, parasta lienee, että asiat pysyvät entisellään, — virkkoi hän.

Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle ja astui ovea kohti.

Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan.

— Tahdoin vain kiusata sinua hieman, — sanoi hän. — Sinä saat sen, mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen.

Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti, huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä kädellä silmiänsä, — niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja loisti ja loi lämmintä ympärilleen.

Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan… tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa.

Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja kääntyi pois.

— Saanhan toki käydä lasta katsomassa? — kysäisi hän.

— Niin usein kuin tahdot, — vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä hänen äänessään. — Mutta, — lisäsi hän, katsahtaen kummastellen häneen, — pidätkö sinä todellakin lapsesta?… Voi, jos vainenkin pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua.

Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on synti erottaa häntä ja lasta toisistaan.

Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä oli ollut niin täynnä tunnelmia — ei niitä kannattanut ottaa yöksikin mukaansa.

Huomenissa hän puheli varsin keveästi ja luonnollisesti siitä, mitenkä asiat parhaiten järjestettäisiin, eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän myhähtänyt, ajatellessaan, kuinka raskaan yön Kaija oli viettänyt hänen tähtensä.

Neljäs osa Kaijan omaisuutta oli tallella. Sen koroilla, ja saaden lisäksi viisisataa kruunua vuosittain, Kaija tulee huoleti toimeen lapsen kanssa. Dam tarjoutui heti kohta suorittamaan nuo viisisataa kruunua, mutta Kaija ilmoitti jyrkästi tahtovansa itse pitää huolta pojasta, — hän on oleva onnellinen, saadessaan tehdä työtä lapsensa tähden.

Pietari Dam katsahti häneen, olkapäitään kohauttaen. Kaijan into oli hänen mielestään jotakuinkin liioiteltua, ja pian hän lakkasi rahojaan tyrkyttämästäkin: Jos Kaija niin jyrkästi kieltäytyy käyttämästä noita viittäsataa kruunua — enfin! Osaa hän ne itsekin käyttää.

Ja vihellellen hän astui portaita alas.

* * * * *

Kaija oli kirjoittanut pari riviä Frans sedälle, ilmoittaen muutamalla sanalla, mitä tapahtunut oli, ja pyytäen häntä vuokraamaan hänelle ja pojalle pienen asunnon.

"Niin pian kuin suinkin sopivan saat," oli hän kirjoittanut, "sillä minä muuttaisin nyt heti."

Kirje oli saapunut perille kaiketikin jo viisi tuntia sitten, mutta setä Fransia ei vieläkään kuulunut. Yhä vieläkin istui Kaija, korva eteisen ovea kohti, odotellen, milloin kuuluu tuttuja askeleita portailta. Hänet oli jälleen vallannut tuo tuskallinen pelko, joka aika ajoin sai hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että jok'ainoa lyönti teki kipeätä.

Mitähän, jos hän onkin kuollut! Jos ei hän jaksanutkaan kestää sitä sanomaa, että minä olen vapaa! Jos en enää milloinkaan saa tilaisuutta sanoa hänelle:

"Kolme vuotta vielä, setä Frans… kolme vuotta vielä… sitten me astumme luvattuun maahan!"

Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin… hän oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen, vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee… Kas tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea.

Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan.

Ja setä Frans sulki hänet syliinsä… kätki hänet kuin linnunpoikasen rintaansa vasten… näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa.

Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon tuskaa setäkin oli kärsinyt.

Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen. Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan luona ja otti häneltä hatun ja kepin.

— Etkös sinäkin käy istumaan? — kysyi setä Frans, osoittaen tuolia vieressään.

— En, — vastasi toinen; — ensin tahdon sinua katsella oikein tarkasti.

Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa. Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa, mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi.

— Voi sentään! — huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään. — Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä sun tukkasikin harmaaksi!

— Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, — vastasi toinen kartellen. — Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa.

— Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan noin paljoa kuin nyt.

— Minkäs sille tekee? — virkkoi setä Frans ja harasi kädellä tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: — Siitä sen nyt näet, että minä alan tulla vanhaksi.

Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset.

— Tiedätkös, — puheli hän, — minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa hivus tuossa olisi punottu minua varten.

Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen:

— Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma.

— Iloinen ja varma, — toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin kerran käyttäneensä samoja sanoja.

— Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? — kysäisi hän äkkiä. — Minä pelkäsin jo sinun olevan sairaana.

Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui.

— Katselin matkalla asuntoa teille, — selitti setä Frans.

— Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla syrjässä… huoneet valoisat, somat… ei ylen suuret… mutta mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan!

— En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten tulet meille teetä juomaan!… aivan niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä olin teellä sinun luonasi… ja sinä sitten luet minulle ääneen!… Niin me nytkin luemme, — lisäsi hän innokkaasti, — kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin… täydellinen luottamus toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään.

— Niin juuri, ei pienintäkään, — vahvisti setä Frans.

— Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä eletään… sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy.

— Siinä juuri sinun voimasi, — sanoi Kaija, — ja kaikista vähimmin minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla.

— Mutta kolme vuotta on pitkä aika, — virkkoi setä Frans. — Etkö pelkää rakkautesi väsyvän?

Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen…

— Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? — kysyi hän vuorostaan.

Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin.

— Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, — sanoi hän; — tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi… kolme vuotta, jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien, että kolme vuotta on liian kaukana.

Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään.

— Kuinka elämä on oleva ihanaa! — huudahti hän. — Ja kuinka me sitten kilvan rakastamme Helleä!

Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan, pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin nuorekkaille, onnellisille kasvoille.

Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt olisivat, hänen omiansa, — niin valtava rikkauden tunne kävi hänen sielunsa läpi.

— Aatteles! — virkkoi hän puolittain itsekseen. — Todellakin kolme vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!…

Kaija pysähtyi ja katsahti häneen.

Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän… oli pukenut ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!…

Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi olalla.

— Mun maailmani pienoinen! — lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti, siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen. — Ei! — sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän rintaa vasten, — mun maailmani suuri… ihana… mun ihmeellinen maailmani!…

14.

Ja päiviä tuli, Nopeita kuin nuoli, Nuo lämmön ja valon Ja voimain päivät!…

Jos vuosi tästä päivästä ken olisi jommaltakummalta heistä kysynyt, mihinkä aika oli luiskahtanut, niin eivät he olisi osanneet siitä selvää tehdä itselleen eikä muillekaan, — niin olivat hetket ja päivät, viikot ja vuodet kiitäneet… keveämmin kuin kiitää ensimmäinen siniperho kautta valoisan keväisen päivän, nopeammin kuin laulakse ensimmäinen pääskynen ensimmäisen varhaisen kesähattaran halki.

Ei kumpikaan tiennyt, mitenkä aika oli kulunut. Väliin Kaija kumminkin virkkoi:

— Setä Frans! Minnekä ne päivät joutuvat! Tuntuu kuin ne karkaisivat käsistä, niin että oikein täytyy niitä pidellä. Elämä käy liian lyhyeksi sinulle sekä minulle, jos tällaisin jättiläis-askelin sen läpi astutaan.

Toinen se vaan nauroi häntä:

— Niin sen juuri ollakin pitää. Muista: Lyhytkin elo on, kun se rikas on, paremp' aina kuin köyhä ja pitkä.

Setä Frans oli nyt nuorempi kuin koskaan ennen. Veitikkamaisuus oli palannut hänen silmiinsä, ja hänen astuntansa oli jälleen reipasta ja notkeata. Kadulla kulkiessaan hän myötäänsä hyräili ja välisti yllätti itsensä laulamasta oikein ääneen.

Nuo hienot, elähteleväiset piirteet hänen suunsa ympärillä ne näyttivät myötäänsä myhäilevän, ei niin, että tuon hymyn olisi oikeastaan nähnyt, mutta niin, ett'ei saattanut kääntää silmiänsä niistä: niin onnellinen oli niissä ilme.

Kaija oli käynyt solakammaksi ja hiukan kalpeammaksi entistänsä, mutta ilosta hän vaan loisti, istuen kumarruksissaan lukemassa korehtuuria, jonka setä Frans oli hänelle hankkinut. Sillä työllä hän suunnilleen ansaitsi ne viisisataa kruunua, mitkä hän vuosittain vielä elannokseen tarvitsi.

Entä Helle? Hellellä oli olo kenties parhain kaikista. Hän oli ruvennut astua lylleröimään pienillä, lyhyillä, paksuilla jaloillaan, ja sitä tehdessään hän näytti arvelevan, että koko maailma on hänen omansa. "Tsaariksi" häntä setä Frans sanoi, kun poikanen pysähtyi äitinsä viereen ja, katse kuin millä mahtavalla hallitsijalla, komensi: "Helle tylliin." Mutta kun syliin oli päästy, muuttui kasvoissakin ilme, silmät kävivät veitikkamaisiksi ja lempeiksi, ja hän painoi päänsä äidin rintaa vasten ja huokasi niin sanomattoman onnellisena.

Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin, ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka, pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat.

Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan.

Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta nähdä.

Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli Pietari Damin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistä ja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi. Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin.

Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat yhdessä tai läksivät kävelemään.

Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä: rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä, hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän vihellellessä niin kovin hauskasti.

— Keijo jotain Hellelle! — tuli sitten aina, ja setä Frans se ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada hänet huomaamaan sen.

Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen.

— Se on Hellelle, — sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen.

Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen.

— Minä huomasin, — niin kuului puolusteleiva selitys, — minä huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä.

Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan.

— Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa vanhassa kapassa, — niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen Kaijan hartioille.

Setä Frans ajattelee häntä alati — tuo tieto teki Kaijan sanomattoman onnelliseksi… ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin — niin Kaijasta tuntui — ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä onnestaan.

* * * * *

Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä säännöllisesti.

Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli laiminlyönyt?

Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa:

— Jos minä kerran hänen mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi, niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut.

Ja silloin hävetti Kaijaa.

— Sinä olet vaan liian hyvä, — vastasi hän, punastuen hiukan, nähdessään sedän nauravan. Mutta siitä pitäin hän pääsi noilta ajatuksilta rauhaan.

Ensimmäisenä kesänä, minkä hän vietti yksin poikansa kanssa, he asuivat loma-ajankin kaupungissa, mutta seuraavana, kun poika oli kaksi vuotta vanha, ehdotti setä Frans, että oltaisiin maalla heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun. Hellen tekee hyvää piehtaroida ulko-ilmassa.

Kaija innostui ehdotukseen.

— Mutta minnekä mentäis? — kysyi hän.

— Minä ehdottaisin Rödvigiä. Merikylvyt ovat siellä erinomaisia ja Höistrupin lehto jotain hurmaavaa.

— Mennään vaan Rödvigiin! — huudahti Kaija loistavin silmin. — Helei, Helle! Nyt sinun tulee lysti olla! Saat rakentaa taloja hiekassa ja kuulla leivosen lauluja!

Ja vallattomasti hän läksi hyppimään poikanen sylissä, ja poika piteli häntä päästä ja huitoi jaloillaan minkä ennätti.

Ilosilmin heitä katseli setä Frans.

— Kuinka siellä tulee olemaan ihanaa! — virkkoi hän.

Yhdessä sitä mennään — se oli heidän kumpaisenkin mielestä ihan itsestäinen asia.

Mutta oli toisia, jotka eivät yhtä vapamielisesti asioita harkinneet, ja Kaija kohtasi seuraavina päivinä useinkin hyväntahtoisia tuttavia, jotka pysäyttivät hänet kadulla, tiedustaen:

— Onko siinä todellakin perää, että sinä muutat maalle setäsi kanssa?

Kaija punastui vihasta noitten häjyjen viittausten vuoksi, mitä sanojen takana piili, ja vastasi reippaasti:

— On. Miks'en muuttaisi?

— Miksikö! — kuului kuorossa yrmeästi. — Kaija kulta! Tiedäthän sinä, millainen maailma on. Teistä on tänä talvena paljokin ollut puhetta, hän kun niin usein käy sinun luonasi, ja kun te nyt päälle päätteeksi muutatte maallekin yhdessä, niin arvaathan sen, mitä ihmiset sanovat.

Kaijan hyppysiä kutkutti. Hänen teki mieli paiskata puhujalle pari lämpöistä korvapuustia, yhtä lujaa kuin vilpitöntäkin, mutta hän hillitsi itsensä. Hän keikautti vain niskaansa, niinkuin hänen tapansa oli, suutuksissaan ollessansa, ja vastasi ylpeästi:

— Min'en välitä rahtuakaan siitä, mitä ihmiset puhuvat. Minulla ei ole mitään salassa pidettävää, ei minulla, eikä hänelläkään.

Eräälle kovin tungettelevalle vanhalle ystävälleen hän kumminkin polkaisi jalkaansa katukäytävään ja huudahti:

— Mutta onko sitten ihmisten tässä kaupungissa ratki mahdoton käsittää puhtaita välejä?

Mutta kun muistutuksia alkoi kuulua yhä tiheämpään, ja pistopuheita tuli jok'ikinen päivä, niin alkoi tuo vähitellen kirvellä mieltä.

Kaija oli arka maineestaan, niinkuin jokainen puhdas nainen on, ja häntä katkeroitti se ajatus, että joku sen tahraisi. Katkerinta kaikesta oli hänelle se tieto, että heidän yksityis-elämänsä, heidän hienotunteiset, kauniit välinsä, jotka ainoastaan he kumpikin tunsivat, ovat joutuneet uteliaitten sormien hypisteltäviksi ja lyhyelle kurottujen aivojen typerän arvostelun alaisiksi.

Niin usein kuin hän sanoikaan itseksensä: min'en ole kellekään ihmiselle velkapää tekemään tiliä meidän väleistämme, ei siihen tule kenenkään muun kuin hänen ja minun, niin aina häntä kumminkin tuskoitti se ajatus, että uteliaat silmät heitä vartioivat. Hän rupesi jo ajattelemaan, että kenties olisi oikeinta, jos he asuisivat maalla niin kaukana toisistaan kuin suinkin mahdollista, mutta toiselta puolen hän tunsi itsessään jotain, mikä kapinoitsee sitä vastaan, että hän välinpitämättömille ihmisille kantaisi moisen uhrin. Hänkö, joka ahnasteli jok'ainoata sekuntia, minkä he yhdessä viettivät! Hänkö, joka laski koko elämänsä niitten hetkien mukaan, jolloin hän näki setä Fransin!

Hän ei voinut eikä tahtonut sellaista uhria kantaa. — Entinen pelko heräsi hänessä jälleen: Hänhän saattaa äkkiä kuolla! Ja kuinka hän sitten katuisi jok'ainoata minuttia, mikä olisi jäänyt tasan panematta hänen kanssaan! Hän makasi valveilla vuoteessansa yöllä, ja ajatukset ne hyörivät ja pyörivät hänen päässään. Mutta kun setä Frans tuli, ei Kaija koskaan saattanut ottaa tuota seikkaa puheeksi: häntä ikäänkuin hävetti.

Ihmisten puheet! Mitä setä Frans niistä!… Tuo niin sanottu yleinen mielipide, — mitä hän siitä välittää! Hän kulkee omaa tietänsä, nyt, niinkuin aina, ja Kaija tiesi, kuinka suunnattomasti hän halveksii muotoja!… Mutta taistelu oli sittenkin jättänyt jälkiä Kaijaan. Hän kävi kalpeaksi ja harvapuheiseksi, ja matka-arkkunsa ääressä puuhaillessaan hän tunsi, että lähdön ilo oli poissa.

Hän oli kuin ainakin se, joka kernaasti tahtoisi olla iloinen, mutta ei voi.

Setä Frans tarkasteli häntä, ja Kaija oli vakuutettu siitä, että setä tietää hänen ajatuksensa, vaikk'ei mitään virka. Näytti siltä kuin setä tahtoisi, että hän taistelisi taistelunsa loppuun yksinään.

Oli lähtöpäivän aatto. Setä Frans istui arkihuoneessa, leikkien Hellen kanssa. Kaija kulki edestakaisin huoneessa, pannen tavaroita arkkuun, joka oli puolillaan tuolla ovella. Äkkiä hän kumartui syvälle arkkuun, peittääkseen punastumistaan, ja sanoi välinpitämättömästi:

— Meille kolmelleko sinä tilasit huoneet siellä hotellissa?

— En, — vastasi toinen lyhyesti; — Hellelle vaan ja sinulle.

— Missäs sinä sitten asut? Kaija kääntyi äkkiä häneen.

— Enpä oikein tiedä… Jos minä tulen mukaan, niin saanen minä asunnon jossain kalamökissä rannalla.

— Jos tulet mukaan! — huudahti Kaija hätäyneenä.

— Niin, — vastasi setä Frans, — sillä minä tulen mukaan ainoastaan siinä tapauksessa, että saamme olla koko päivät yhdessä, ymmärrätkö: ei muutamia, niukalti mitattuja hetkiä, vaan koko päivät! Minä en tule, jos aiot uhrata minut sovinnaisuuden alttarille, ja sitähän sinä olet näinä päivinä yhtämittaa mielessäsi hautonut.

Kaija oli käynyt hehkuvan punaiseksi; silmät olivat täynnä kyyneleitä.

— Setä Frans! — sanoi hän hiljaisella, vavahtelevalla äänellä, — älä ole pahoillasi minuun.

Setä Frans astui hänen luokseen, taluttaen Helleä kädestä. Poikanen ojensi toisen kätensä äitiä kohti, joka heti otti sen omaansa.

— Katsos! — puhui setä, luoden häneen syvän katseen, — niin kauan kuin me kaksi saatamme katsoa vapaasti toisiamme silmiin, tämä käsi omassamme, niin kauan emme ole kellekään tiliä velkaa… Ylipäänsäkään emme ole mistään tilin-alaisia kellekään, — lisäsi hän lujalla äänellä, — paitsi pojalle tässä. Ja hänen edessänsä me kerran seisomme puhtaina. Hänen ei tarvitse milloinkaan hävetä meitä.

Kaija oli päästänyt irti poikasen käden ja kietonut käsivartensa Frans sedän kaulaan.

— Setä Frans! — sanoi hän silmät vesissä ja leikillään puistaen häntä takin kauluksesta, — sen minä sanon, että minne ikinä sinä lähtenetkään, vaikka maailman ääreen, niin me tulemme Hellen kanssa perässä… et sinä meistä enää pääse… minä taas en aio kätkeä sinulta ainoatakaan silmänräpäystä päivästäni.

— Et ainoatakaan silmänräpäystä! Lupaatko sen? — kysyi setä Frans loistavin silmin.

— Lupaan.

Rakkautta säteili Kaijan koko olento… Frans sedästä tuntui, että hänen täytyy sulkea syliinsä tuo nuori vaimo ja hellittämättä pitää häntä niin kauan, kunnes on saanut hänet kokonaan omakseen… Mutta hän kääntyi äkisti ympärinsä, sieppasi pojan olalleen ja läksi juoksentelemaan hänen kanssaan ympäri huonetta.

— Itä, veelä; itä, veelä! — huudahteli Helle, ponnistaen pieniä, lyhyitä jalkojaan hänen rintaansa vasten.

Hän oli kuullut äidin sanovan "setä Frans", nyt hän koetti sanoa samaa, mutta ei siitä tullut muuta kuin "itä". Ja tämä ainoa sana — lausuttuna kaikella sillä iloisella ja ylpeällä mielihyvällä, minkä lapsi tuntee, ensimmäisiä sanoja soperrellessaan, — tämä sana oli Hellen ensimmäinen pikku lahja setä Fransille.

* * * * *

Joka kerta kuin Kaija myöhemmin elämässään näitä päiviä muisteli, joka kerta hän tunsi sydämensä lyövän samanlaisia hurmaavan ilon lyöntejä kuin silloinkin… riemullisia lyöntejä nuoren onnen… voimallisia, rohkeita lyöntejä suuren onnen…

Rakas oli hänelle siitä pitäin aina Rödvigin merenranta ja Höistrupin lehto. Siellä, missä metsäruusut kietoutuivat yhteen kaprifoliain kanssa, ikäänkuin sulkeaksensa tietä satujen linnaan, siellä heidän onnensa kasvoi nuorta, vahvaa kasvuansa, siellä heidän aate-elämänsä saavutti satoisimman kehityksensä, ja siellä he ensi kertaa rupesivat haastelemaan kodista, minkä he laittavat, tekemään pohjapiirroksia, sommittelemaan suunnitelmia.

— Aatteles! Ei ole kuin puolitoista vuotta jäljellä! — virkkoivat he välisti toisilleen, ja niin he noista puolestatoista vuodesta haastelivat kuin olisi se yksi viikko vain.

Tuntikausin he välisti istuivat meren rannalla, aaltojen loisketta kuunnellen ja hiljaa haastellen, sill'aikaa kuin Helle kaiveli hiekassa ja tuon tuostakin keskeytti heidät kirkkaalla, lyhyellä naurullaan. Väliin he viskelivät voileipiä, vuoroin kiusottelivat kaloja ja olivat kokonaan vaipuneet jokapäiväisen elämän pikku iloihin ja suruihin… mutta aina kuin he saapuivat Höistrupin lehdon laitaan, silloin ikäänkuin lumous heidät valtasi. Pysähtyen he silloin katsahtivat toisiinsa ja kysäisivät:

— Eikö sinusta tunnu, niinkuin astuttaisi yhdessä satujen maahan…?

Eikä kumpikaan aatellut, että satujen maana on heidän rakkautensa, joka lankojansa kehräilee joka päivä pitkin vuotta, ja pujottelee niitä ruusujen ja kaprifoliain välitse yhä vain lumotun linnan suuntaan, yhä vain kohti luvattua maata, joka näinä aikoina tuntui olevan heitä lähempänä kuin se lehto, johon he astuvat, lähempänä kuin ilma, jota he hengittävät, lähempänä kuin sammal, jota heidän jalkansa polkee!

Armas, armas Höistrupin lehto! Nuo sinun polkusi kummalliset, niin kapeat, että niitä tuskin näkee, ja niin loitos kierteleväiset, ett'ei luulisi niitten milloinkaan päättyvän… nuo metsäkyyhkysi, jotka myötäänsä kuhertelevat, nuo satakielesi, jotka laulavat vielä kauan Juhannuksen jälkeenkin… nuo sinun lähteesi, jotka äkkiä silmänsä aukaisevat… ja sinun tuoksusi, tuo reheväin keltaisten kaprifoliain hurmaava tuoksu — eihän kummakaan, jos sinä sielun tenhoat! Ei kummakaan, jos ne kaksi, jotka sun helmassasi elivät elämänsä kirkkaimmat päivät, eivät enää milloinkaan voineet sua unhottaa! Heidän rakkautensa kirkastui ja kävi sopusointuun, niinkuin latvain värivaihtelut vehmaisessa viidakossa. Tuntui kuin se olisi uinut veden pintaa yhdessä kera aamuisen auteren…

Helle poika päivettyi ja voimistui ulko-ilmassa, koko hänen pikku olentonsa uhkui terveyttä, ja ilosta hän hyppi, astuessaan heidän keskellänsä, kädestä kumpaakin pitäen. Hän sai heidät nauramaan äkillisillä mielijohteillaan ja uutterilla yrityksillään saada sanat lausutuiksi hyvin ymmärtäväisesti.

Heidän astuessaan kylän läpi, poika välissään, oli heidän yhdennäköisyytensä niin silmiinpistävä, ett'ei kukaan epäillyt heidän sukulaisuuttaan, ja samalla oli tuon ryhmän ympärillä niin sopusointuinen onnellisuuden asu, että se vuodatti lämpöänsä kaikkialle ympärillään ja ikäänkuin heiasteli kaikkien vastaantulijaan kasvoista.

"Onnelliseksi perhekunnaksi" heitä kylänväki sanoi, sydämessä välitön tunto siitä, että kun heidät kohtasi, niin tuntui kuin olisi kuullut kauniin sadun.

Ja onnellinen perhekunta se otti jokaisen eletyn päivän uutena ilona. Ei he tienneet, minnekä päivät ja viikot joutuvat… he tiesivät vain, kun maalta oli lähdettävä, että elämä oli ollut satumaisen ihanaa.

Ei kumpainenkaan löytänyt sanoja, lausuakseen julki niin runsasta onnea, mutta salamoina heidän ajatuksensa sävähtelivät toisesta toiseen… ja vuoroin setä Frans vihelteli, vuoroin Kaija lauleli, ja aina piti poikanen riemuisata iloa heidän keskellänsä.

Mutta joka ilta, kun he kahden astuivat alas merenrantaan, istahti Kaija korkealle kivelle veden ääreen, kädet ristissä polvien ympärillä, ja lauloi syvällä, lämpimällä äänellään loitos maasta, kauas, kauas tuonne ulos ulapoille.

Setä Frans oli pitkällään hiekassa kiven juurella, katsellen häntä, ja silloin hänen silmissään värit vaihtelivat kuin meren pinnalla tuolla.

— Laula vielä! — pyysi hän, toisen tauottua.

Ja Kaija lauloi hänen nuoruutensa laulun:

Oma vuokkonen, Sulosilmäinen! Sä kultainen kude Ja hienoinen! Kun illalla metsästä karkelon kuulen, Sulla hattun' ja rintan' ma kaunistan. Pian luonani nään minä armahan', Hänet nään, punahuulen. Armas! Vuokkoja ilmaan sä heitit… Armas! Vuokkoihin poskesi peitit… Poskesi pehmeän, sulkkuisen, Kuni vuokon vaippa, niin vienoisen. Oma vuokkonen, Sulosilmäinen! Kun taivuin ja poimin Sinut, armahain, Niin juurellas vain Heti hurme hulvahti rinnastain…!

Laulun jälkeen Kaija istui tuokion aikaa yhdessä kohden, katsellen kauas, huulet vielä puoleksi avoinna, ja setä Frans tarkasteli noita lausevia piirteitä hänen suunsa ympärillä ja sulki sitten silmänsä.

— Laula vielä! — virkkoi hän. — Laula siitä, kuinka riemullista on elää ja kuinka iloista kuolla.

Mutta Kaija ei laulanut.

— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Kaikki muut puhuvat kuolemankammosta, kärsimyksestä, tuskasta ja kuolemanpelvosta… sinä vaan puhut kuoleman ilosta.

— Iloa se onkin, niin minä luulen, — vastasi setä Frans. — Et liene milloinkaan nähnyt toukankotelon puhkeavan ja perhosen lentävän ulos, mutta minä olen, olen monta kertaa. Saatan tuntikausia katsella toukkaa, joka muuttumistansa odottelee, henkeäni pidättäen minä varron, millä hetkellä ihme tapahtuu. Ja silloin minä omassa itsessäni tajuan, mitä vapaudenriemua toukka tunteekaan, huomatessaan, että sillä on siivet. Mitä perhonen kuolleesta, toukasta välittää! Sillä on siivet… se lentää kohti aurinkoa… ei se ajattele enää sitä, mikä nyt on pelkkää tomua vaan! Mutta ihmiset eivät pääse ajattelemasta tyhjää verhoa; se se on, joka kuolemankammon synnyttää. Ja sittenkin se on vain toukka, joka perhoseksi muuttuu! Mitäpäs tapahtuu ihmisen kuoltua? Ei muuta kuin että sielu saa siivet… Luulisihan siinä olevan ilon syytä!

Kaija huokasi syvään.

— Niin, niin! — virkkoi hän. — Niin se minustakin tuntuu, kun sinä tuolla tavalla puhut. Mutta kun katson kuolemaa, silloin se on kauhistus, yksi ainoa suuri kauhistus!

Setä Frans ei vastannut; hän näkyi vaipuneen mietteisin.

— Tekisi mieleni lukea sinulle, mitä Kierkegaard sanoo kuolemasta, — virkkoi hän sitten.

— Min'en ole milloinkaan ymmärtänyt henkiheimolaisuutta hänen ja sinun välilläsi, — vastasi Kaija. — Elämä oli hänelle pelkkää surua, mutta sinä, sinä puhut kuolemanilosta!… Hänen luontonsa oli yhtä rikkirevitty kuin sinun on sopusuhtainen.

Toinen vaikeni hetkisen, ja vähäinen hymy elähti hänen suupielissään.

— Minä tunnen hänen paradoksinsa, — sanoi hän, mutta sittenkin hän on kuin jättiläistammi kitukasvuisten puitten keskellä. Kokonainen miespolvi ei saa koskaan kylliksensä ammennetuksi hänen suunnattomasta rikkaudestaan… se ei kohoa koskaan niin korkealle, että pääsisi ulkopuolelle hänen personallisuusvaatimuksiansa. Hän oli kristillisyysvaatimuksillansa vähällä maahan kukistaa sekä itsensä että muut, mutta min'en voi sille mitään, että, jos minun tulisi valita itselleni pappi, niin hänet minä aina valitsisin. Tuntuu, niinkuin ei olisi sijaa muille ensinkään…

15.

Ja päiviä tuli, Hädän päiviä, niin… Ilot tuskihin vaihtui Ja murheisiin, Mut kaikki, kaikki Ne kestettiin.

Sen päivän aamuna, jolloin heidän oli määrä lähteä Rödvigistä, tuli Oringen ylilääkäriltä sana: rouva Halling on saanut ankaran hermokuumeen, jonka vuoksi ylilääkäri pyytää heitä tulemaan niin pian kuin mahdollista; sairaalla ei liene enää montakaan päivää jäljellä.

He lähtivät samana aamuna ja ottivat Hellen mukaansa.

Kaija ei puhunut koko matkalla mitään. Frans sedän täytyi siis pitää Helleä hyvillä mielin. Ja hänen polvillaan nyt poikanen keikkui, matkien junan vihellyksiä ja heitellen sormisuukkosia jokaiselle uudelle vieraalle vaunussa. Ja hänen syliinsä poikanen nukkui, kätöset ristissä ja musta kiharapää "itän" rintaa vasten.

Sairastaloon tultuansa, he jättivät pojan hoitajattaren huostaan ja läksivät yhdessä sairaan huonetta kohti.

Kaija pysähtyi ovella ja veti syvään henkeä.

— Minä pelkään, — virkkoi hän, — minä pelkään kuolemaa.

Setä Frans otti häntä kädestä sillä omituisella, varmalla tavalla, joka aina rauhoitti Kaijaa.

— Ja minä olen iloinen, kun saan näyttää sinulle, kuinka kaunista se on, — sanoi setä.

Heidän astuttuaan sisään, käänsi sairas heti kasvonsa heidän puoleensa.

— Minkä sanan tuot prinssiltä? — kysyi hän, kiinnittäen kuumeiset silmänsä setä Fransiin.

Tämä istahti tyynesti tuolille vuoteen ääreen.

— Tällaisen, — virkkoi hän, — tällaisen tuon sanan: nyt saat lähteä matkalle, milloin vaan tahdot; vankihuoneen ovet ovat auki nyt.

Sairaan silmät loistivat. Hän pyyhkäisi tuuhean, mustan tukkansa otsaltaan ja kohottihe kyynäspäilleen.

— Hyvä oli, ettäs tulit, — puheli sairas. — Sinä ymmärrät aina, mitä minä tarkoitan. Jotain on olemassa tuolla takana… aivan toisenlainen elämä kuin tämä. Sano, millaista se on.

Frans setä kumartui ja pani suunsa lähelle hänen korvaansa.

— En tiedä, millaista se on, — vastasi hän; — enhän ole itse sitä nähnyt. Mutta aatellessani sitä, olen kuulevinani kahletten kirpoavan.

— Niin se onkin, — sanoi sairas. — Minä tunnen tuon äänen. Aina minusta, täällä astuessani, tuntui kuin kuuluisi kahletten kalinaa. Voi, tiedäs, se oli niin kauheata! — Sairasta puistatti. — Minä astuin astumistani, päästäkseni sitä kuulemasta, mutta yhä vaan kahleet kalisivat… Ja nyt ne kirpoavat, sanot sinä! Mikä onni, mikä sanomaton onni!

Setä Frans katseli noita kasvoja, joihin kuolema oli jo leimansa lyönyt.

— Niin, sanoi hän lämpimästi. — Nyt me saamme nähdä sinut iloisena.

Kaija oli polvillaan vuoteen vieressä, painaen päätänsä syvälle tyynyihin.

— Äiti parka! — huokasi hän vain. — Armas äiti parka! Sairas kohotti päätänsä ja kuunteli. Jotain tuossa äänessä oli, mikä herätti hänet, mutta hän ei jaksanut käsittää, mitä.

Hän laski väsyneen kätensä Kaijan päälle ja sanoi, katsahtaen setä Fransiin:

— Ole hyvä hänelle; hän on sen pienen tytön näköinen, joka minulla kerran oli.

Kaija purskahti itkemään… Hän itki kauan, kädet silmillään… Sairas kävi levottomaksi.

— En osaa sinua lohduttaa, — virkkoi hän; — ei minulla ole enää mitään lohdutusta.

Silloin laski setä lujan kätensä Kaijan olalle.

— Rohkaise mielesi, — sanoi hän, — ja anna hänen kuolla iloisena.

Kaija nousi heti. Häveten hän pyyhkäisi silmänsä ja istahti tuolille vuoteen ääreen. Setä Frans istui toiselle puolen, ja kuolinvuoteen yli he ottivat toisiansa kädestä. Ja niin he hiljaa odottelivat olotilan muuttumista. Joka kerta kuin Kaija yritti kääntämään päätänsä toisaanne, kuiskasi setä Frans:

— Ei; katso sinä häntä. Sinun pitää nähdä hänen kasvonsa, kun kahleet kirpoavat.

Vastahakoisesti toinen totteli, mutta säpsähti kohta, kuultuaan kurauksen sairaan kurkussa.

— Ei! — virkkoi Kaija. — Tuo on kauheata. Minä en tahdo nähdä sitä.

— Pelkurimaista on kartella sitä, — sanoi setä, katseellaan pakottaen hänet kääntymään jälleen sairaan puoleen. — Ellet kuolemaa lujasti silmiin katso, et pelvostasi ikinä pääse.

Ja Kaija rupesi tarkastamaan sairaan kasvoja, hän seurasi sävähteleväin silmäin vaihtelevaa ilmettä, hän katseli, kuinka kädet velttoina tavottelevat peitettä, ja hän oli tuntevinaan omalla otsallaan kylmää hikeä, nähdessään sen tipahtelevan alas sairaan kalpeilta poskilta… Mutta tuokion kuluttua hän näki muutakin kuin kauhistusta. Hän näki vangitun sielun, joka noitten samenevain silmäin takaa katselee ulos täynnä vapauden toivoa. Hän näki hengen laulaen raivaavan itselleen tietä kautta maallisen majan. Ja vähitellen hän alkoi tuntea samaa kuin setä Franskin oli tuntenut, katsellessaan toukankoteloa ja odotellessaan vain sitä silmänräpäystä, jolloin perhonen lentää ulos. Verkalleen alkoi hänessä häämöittää, mitä juhlaa, mitä ponnetonta riemua mahtaa tunteakaan se sielu, joka äkkiä huomaa saaneensa siivet.

Hän alkoi ymmärtää, että tämä se lähinnä syntymistä on suurin hetki ihmisen elämässä: ensimmäinen on se, jolloin sielu astuu kynnyksen yli tähän maan sitomaan olemukseensa, toinen se, jolloin kahleet kirpoavat…!

Sairas loikoi silmät selko seljällään.

— Ei! — virkkoi hän äkkiä rukoilevalla äänellä. — Älä polje sitä! Se on vaan pikkuinen käärme… mutta sillä on sielu silläkin.

Setä Frans myhähti.

— Merkillistä, — puhui hän. — Aattelin juuri, kuinka iloinen hän on aina ollut. Aattelin näin: kun hän tulee Jumalan tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysytään: "Mitä olet tehnyt?" niin hän vastaa: "En ole yhtään elävää milloinkaan polkenut…" Kuinkahan moni meistä voi vastata samalla tapaa?

Kaija katseli häneen ja näki kyyneleitä kimaltelemassa hänen silmäripsissään.

— Kyllä, — sanoi hän, — kyllä sinä voit. Ei kukaan ole niin hyvä ja hienotuntoinen kuin sinä. Luulenpa äidin kaikkina näinä viime vuosina tunteneen, kuinka sinun mukanasi tuli sopusointuisuutta hänen kurjaan, raastettuun olemukseensa. Siinä syy, miksikä sinulla oli niin suuri valta hänen ylitsensä.

— Ei, ei! — huudahti sairas äkkiä, kohottautuen… — Minun prinssini ei tekisi niin. Minun prinssini olisi hänen näköisensä, joka istuu tuossa… hänen silmänsä olisivat niin terävät, hänen kätensä niin pehmoiset… hänen mielensä niin uskollinen… hän ei koskaan karttaisi uhria. Yhdessä kohdin, yhdessä ainoassa vain hän olisi naisen kaltainen: hän osaisi uhrata kaikki sen edestä, jota hän rakastaa. Mutta hän, jota minä ajattelen, — sairas nauroi kauan ja katkerasti — hän polki minua joka päivä, minkä elin… hänen oli mieluista nähdä, kuinka kipeätä se tekee… Ja hänen kätensä — sairasta puistatti — hänen kätensä olivat niin suuret ja niin kovat.

Setä Frans kallistui eteenpäin ja pani kätensä hänen polttavalle otsalleen. Sairas käänsi tuijottelevan katseensa häneen.

— Älä virka tätä kellekään, — kuiskasi sairas. — Jos mitä olen sanonut, älä siitä muille puhu. Kaikki naiset, jotka syvimmin surevat, ne yksin surevat… Me emme uskalla puhua sitä eläessämme… me emme uskalla kuiskata sitä kuollessamme… meidän maallisen elämämme suurin ja raskain arvoitus menee meidän mukanamme haudan poveen…

Käsi hapuili levotonna pitkin pielusta. Setä Frans otti sen omaansa ja piteli sitä paikoillaan.

— Oikeassa olet, — puhui hän sairaalle, — yksin teidän pitääkin olla.

Ja hänen syvän, tyynen äänensä vaikutuksesta sairas sulki silmänsä ja rauhoittui, mutta puolen tunnin kuluttua hän jälleen kavahti koholleen.

— Näetkös! — lausui hän, katsoen eteensä loistavin silmin. — Ovet ovat auki! Päästäkää minut ulos! Minä tahdon lentää!… mutta — virkkoi hän taas valitellen — ei siitä tule mitään… eihän minulla ole siipiä…

— Ole rauhassa, — virkkoi setä Frans, — pian huomaat, kuinka siivet kasvavat.

Sairas makasi liikahtamatta. Hänen kasvonsa olivat yhtenä ainoana suurena odotuksen hymynä.

— Katso, kuinka kaunista tuo on! — virkkoi setä Frans. Hän otti Kaijaa kädestä ja veti hänet lähemmäs sairasta. Kaija oli kätkenyt kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin peljäten katsella kuolemaa kasvoihin, mutta nyt hän äkkiä nosti päänsä ja kiinnitti katseensa samaan suuntaan kuin setäkin.

Mutta kuoleva ei nähnyt häntä enää… hänen silmänsä sammui kaukaisen, loistavan valon lämpöön, ja ilme oli niissä kuin elinkautisen vangin, joka äkkiä pääsee vapaaksi.

— Siivet… — kuiskaili hän vaan —… siivet!…

— Nyt hän sai ne, — lausui setä Frans ja levitti hiljalleen hurstin hänen kasvojensa yli.

— Salli minun nähdä häntä vielä kerta, — pyysi Kaija ja nyyhkien suuteli noita kylmiä käsiä, jotka hetki sitten olivat tavoitelleet hänen käsiänsä. Mutta setä Frans otti häntä kädestä ja vei hänet viereiseen huoneesen.

— Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista.

Väristen painautui Kaija häneen kiinni.

— Kuolema on sittenkin kauheata! — virkkoi hän.

— Ja kirvoitusta, — liitti setä Frans. — Aatteles, mikä karvoitus sellaiselle sielulle kuin hänen!

— Mutta se erottaa… se panee tuhansia peninkulmia meidän välillemme! — sanoi Kaija, katsahtaen hänen olkansa ylitse vainajan vuoteesen päin.

— Ei minusta lainkaan, — vastasi setä Frans tyyneen, vakavaan tapaansa. — Mitä merkitsee aika ja paikka sille sielulle, joka on siivet saanut?

Mutta Kaija ei voinut päästä kammon tunteesta. Vaistomaisesti hän nosti syliin Hellen, joka oli istunut leikkimässä lattialla, mitäkään tietämättä siitä, että kuolema oli hetki sitten huhahtanut hänen ohitsensa.

Hän painoi poikaansa rintaansa vasten, loi kiinteän katseen setä Fransiin ja sanoi:

— Soisin kuolevani ensiksi meistä kolmesta… sillä minä en voisi päästää pois sinua enkä Helleä… En, en… minä en voisi!

Hänen katseensa oli niin hätääntynyt, hänen äänensä niin vapisevaa, ett'ei setä Frans osannut muuta kuin painaa tuon peljästyneen pään rintaansa vasten ja uudestaan ja uudestaan taputella kullanruskeata tukkaa ja untuvanhienoja, pehmoisia, melkein lapsen-omaisesti pyöreitä poskia.

* * * * *

Seuraavina päivinä ja viikkoina ahdisti Kaijaa myötäänsä omituinen tunne, joka hirvitti häntä niin päivällä kuin yölläkin.

Hän oli kuulevinaan äänen kysyvän: kenenkä sinä kernaammin antaisit pois, hänetkö vai pojan… hänetkö vai pojan…?

Ja valitsipa hän toisen tai toisen — joka kerta tuntui kuin olisi sydän pakahtumaisillaan. Hän tunsi sen lyövän ihan tuossa kulkussa, lyövän ankarasti, kuumeisesti, niin kipeästi. Ja hirvittävänä nousi häneen ajatus, että hän kenties on perinyt äitinsä taudin.

Lopulta hän ei enää jaksanut kestää tuota, vaan kertoi kaikki setä Fransille.

He olivat iltakävelyllään silloin. Kaija oli pistänyt kätensä hänen käsivarteensa, ja setä suojasi häntä sateenvarjolla sadekuuroilta, joita tuon tuostakin tuhahti.

Kaija ei salannut häneltä mitään. Pienimpiä erikoisseikkoja myöten hän kertoi tuskallisesta pelostansa ja siitä luulosta, että on äidiltä perinyt taudin.

Hänen puhuessaan likisti setä Frans monta kertaa hänen kättään rintaansa vasten, sanaakaan sanomatta. Kaija huomasi vaan hänen olevan peräti kalpean.

Kaijan vielä pikku tyttönä ollessa, oli setä Franskin välistä peljännyt samaa. Senvuoksi hän oli tahallaankin estänyt tyttöä olemasta yksissä äidin kanssa. Hellästi ja huolellisesti hän oli suojellut tyttöstä kaikilta tuskallisilta vaikutelmilta, kunnes Kaija itse kerran oli jyrkästi vaatinut päästä mukaan Oringeen.

Kaikki siellä näkemänsä oli tyttö kumminkin ottanut varsin tyynesti, ja lopuksi oli setä Frans kokonaan päässyt epäluuloistansa. Nyt hän moitti itseänsä katkerasti siitä, ett'ei ollut estänyt häntä käymästä äidin luona.

— Armas! — sanoi hän, taputtaen pientä kättä, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. — Minä yksin olen syypää. Miksikä otinkaan sinua mukaani sinne?

— Mutta, setä Frans! Kuinka sinä saatat puhua tuollaista!… Vai?… — Kaija loi häneen terävän katseen. — Vai pelkäätkö sinä itsekin…?

Setä mietti tuokion, mutta niin tottunut hän oli olemaan aina vilpitön Kaijaa kohtaan, että hän nytkin suoraan vastasi:

— Pelkäsin ennen, monta vuotta sitten… jonakuna silmänräpäyksenä silloin tällöin, mutta en enää pelkää. Koska itsekin saatat siitä puhua, silloin ei ole vaaraa lainkaan. Sinun ei vaan olisi pitänyt salata niin kauan ajatuksiasi minulta.

— Minä pelkäsin, että sinun tulisi siitä paha mieli, — vastasi toinen murheellisesti.

Mutta setä Frans pysähtyi, otti hänen pienet kätensä omiinsa ja virkkoi:

— Yhdestä asiasta vaan saattaisi minulle tulla paha mieli: jos sinulla olisi joku ajatus, mitä minä en tietäisi.

Kaija myhäili onnellisena.

— Minä lupaan, ett'en ainoatakaan ajatusta sulje omaan poveeni.

— Se on hyvä. Tule vaan luokseni, kun tunnet peikon lähenevän, niin jo alun pitäin lyömme siltä pään poikki.

Kaija nauroi. Hän oli näkevinään, kuinka peikko nytkin jo pakenee pois. Hän tunsi poskiensa punastuvan raikkaassa ilmassa.

Setä Frans huomasi tuon ja heilautti keppiään iloissansa.

— Kyllä me peikot kurissa pidämme! — puhui hän.

— Ja jos se taas yrittäisi päätänsä näkyviin pistää, niin lähde tuntureille. Sinne peikot henkensä heittää.

Kaija hätkähti.

— Älä ole huolissasi Hellen tähden, — liitti setä Frans. — Kyllä minä hänestä murheen pidän.

— Niin, mutta minä en voi olla teitä vailla! — huudahti Kaija, koettaen salata silmiin kiertyviä kyyneleitä.

— Voit kyllä, — sanoi toinen päättävästi. — Kun ensi kevännä palajat, niin tuot minulle tullessasi nuoren, reippaan vaimon.

— Sen minä teen, — virkkoi Kaija empimättä. Hänestä tuntui, ett'ei ole sitä asiata, mitä hän ei olisi valmis mielellään tekemään Frans sedän tähden.

Seuraavana päivänä hän oli iloinen, lauloi kuin ennenkin, puuhaili töissään ja leikki Hellen kanssa, joka yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen olemuksensa.

Setä Frans tarkasteli häntä vaieten, ja tuntui, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen harteiltansa.

Ajatus äidin taudin perinnästä oli ainoa, joka saattoi setä Fransin masentaa. Kaikki suru oli iloa sen rinnalla.

Mutta nyt oli Kaija jälleen oma itsensä, ja päivät vierivät heiltä kummaltakin riemuisan onnen hurmaavaa vauhtia. Mitä lähemmäksi heidän ikävöimänsä hetki joutui, sitä kiireemmin aika riensi… ja väliin heistä tuntui kuin olisi moniahta päivä vaan jäljellä.

Setä Frans oli ryhtynyt "pesää untuvoimaan", niinkuin hän itse sanoi.

Sanomattoman monta puuhaa hänellä olikin, koulusta päästyään. Tuntimäärin hän välisti seisoi antikvariaatipuotien edustalla, visusti harkiten, eiköhän jaksaisi ostaa tuota pientä nurkkakaappia, hyllyniekkaa, vai ottaisiko kernaimmin tuon vanhan hollantilaisen seinäkellon: niin hauskaa, kun se lyödä raksuttaisi siellä kotona. Eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin oli ostanut kumpaisetkin. Hän oli päättänyt, että oli heillä huone kuinka pieni tahansa, niin sellaista siihen asetetaan, mikä Kaijaa eniten miellyttää… ja joka yö hän uneksi vanhoista tammisista huonekaluista, joita hän itse laittelee jälleen entiseen, vanhan-aikaiseen asuun Rosenborgin linnasta saatujen piirustusten mukaan.

Emäntä oli luovuttanut hänelle vielä yhden huoneen entisten kolmen lisäksi, ja Kaija ja hän päättivät ottaa asuntonsa hänen entisiin huoneisinsa. Tuohon uuteen suojaan, suurimpaan kaikista, tuli joka päivä aina joku uusi ostos lisää.

Siihen huoneesen setä Frans asetti kaikki suurimmat kapineet, mutta vanhat poslinit ja arvokkaimmat pienet vaskiesineet, joitten hän tiesi olevan Kaijan mielitekoja, hän kantoi Kaijan eteen, jotta hänkin tuntisi iloa talon varustamisessa.

Setä Frans oli kuin suuri lintu — noita solakoita mustia rastaita, jotka eivät milloinkaan väsy kantamasta pesäänsä. Niinpä hänkin joka päivä kiirehti kotia, tuoden uusia yllätyksiä tullessaan.

— Minusta tuntuu kuin olisin koko ikäni palvellut Rakelin tähden, — puhui hän välisti, katsellessaan, millä mielihyvällä Kaija aukoili kääröjä. — Mutta eipä sitten muita olekaan ketään, jotka olisivat niin onnellisia kuin me, kun vihdoinkin saamme elää yhdessä.

— Ei olekaan! — riemuitsi Kaija. — Eikä pesää missään sellaista kuin meidän! Ei missään niin hienoa, niin lämpöistä, niin täynnään sisällystä. Kun nuori väki talon laittaa, pitää heidän ensinnäkin luoda sisällys siihen, mutta täällä jok'ainoa esine on kuin pieni palanen elettyä elämää… täällä haastaa kaikki kaihon päivistä ja ilon päivistä… ja päivistä juhlallisen odotuksen.

— Kummallista! — liitti hän sitten, — Takaisinpäin aatellessani minusta tuntuu kuin olisimme aina rakastaneet toisiamme… ja rakkautemme on sittenkin aina uusi.

Setä Frans naurahti.

— Niinhän me lupasimmekin: sellainenhan sen oli määrä ollakin, — virkkoi hän.

Hellellä oli juhlahetki joka kerta kuin setä Frans tuli kotia uusi käärö kainalossa. Hän piti kaikkea laillisena omaisuutenansa ja sanoi aina: "te on Hellen, te!"

Kun vaan tuo vaatimus myönnettiin oikeaksi, silloin hän tyynellä mielin salli panna esineet kätköön taikka sellaiseen paikkaan, mihin hän ei ulottunut, mutta jos ne vaan eivät olleet hänen käsivartensa mittaa kauempana, niin heti hän valtasi ne.

— Nyt on Helle varmaankin ottanut äidin vaskimaljan, sen, jossa oli kolme pientä, kiiltävää jalkaa?

— Eikä ottanut, pani vaan arkihuoneesen, ett'ei Helle kuljettais sitä pois! — vastasi poika ylpeänä: jo sitä muka sen verran tiedetään, miten milloinkin pitää olla.

Terveenä ja reippaana, aina hyvillä mielin ja kepposia täynnään hän astua tepasteli heidän keskellänsä, niin iloisena ja turvallisena noitten kahden silmäparin lämmössä, jotka riemuisina kohtasivat toisiansa hänen kiharaisen päänsä ylitse.

Ei hän lyhyen elämänsä aikana ollut vielä päivääkään ollut sairaana, mutta heti uudenvuoden jälkeen hän sai kovan hinkuyskän, joka runteli hänet niin, että hänen pulleat poskensa parissa viikossa kalpenivat ja laihtuivat.

Tukehduskohtauksia tuli yhä tiheämpään, ja tuska ilmeni hänen silmissään joka kerta kuin hän tunsi niitten tulevan.

Päivin hän kyllä istui leikkimässä, mutta ei ollut iloa tuossa leikissä. Äiti koetti näytellä hänelle parhainta, mitä suinkin osasi, mutta poika ei kertaakaan kurottanut kättänsä. Setä Frans sai ponnistella jos kuinka, olla milloin kissana, milloin koirana, väliin variksenkin hyppyä panna ympäri pöydän, mutta ei vaan saanut noita vaaleita huulia hymyyn.

Kerran, hänen juuri koulusta tultuaan, istui Kaija vuoteen vieressä ja loi häneen hätäytyneen katseen.

— Hänessä on kova kuume, — virkkoi hän. Sanaakaan sanomatta, sieppasi setä Frans lakkinsa ja kiiruhti hakemaan lääkäriä. Puolentunnin perästä he tulivat yhdessä, ja lääkäri tutki tarkasti pojan.

Sen jälkeen kutsui Kaija lääkärin syrjään.

— Ei suinkaan se ole vaarallista? — kuiskasi hän, huulet kuivina.

— On kyllä, rouva! Tauti on yltynyt kuristajaiseksi. Kaijasta tuntui kuin ken olisi sysännyt häntä rintaan, tuntui kuin olisi sydän lakannut lyömästä. Hän tarttui tohtorin käsivarteen, ja hänen silmänsä liehuivat kauhistuneina tohtorista setä Fransiin ja hänestä takaisin tohtoriin.

— Kuinka? — kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. — Kuoleeko hän?

Tohtori kääntyi pois, ollaksensa kohtaamatta tuota katsetta.

— Ei suinkaan, — vastasi hän. — Paranemisesta on paljokin toivoa, jos heti tehdään leikkaus.

— Mutta siinähän on hengenvaara! — huudahti äiti. Tohtori katsahti vuoteesen päin.

— Hengenvaara tuossakin, — virkkoi hän.

Poika makasi vuoteessaan, tuijottaen heihin kuumeisilla silmillään. Puhua hän ei voinut, mutta voivotti yhtämittaa. Äidistä tuntui tuo koriseva ääni kuin olisi veitsellä viileskelty hänen sydäntään tuhansiin palasiin.

Setä Frans piteli Hellen kättä omassaan, näennäisesti aivan tyynenä, mutta Kaija huomasi kyllä hänen kasvojensa ilmeistä, kuinka paljon hän kärsii. Ja ankarassa sekä sielun että ruumiin tuskan puuskassa hän äkkiä riensi hänen luoksensa.

— Jos hän kuolee, niin on elämä minulle kokonaan arvotonta! — parkui hän rajusti, ajattelematta, kuinka syvästi hän näillä sanoilla loukkasi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän itsekin sen huomasi ja katui sanojaan.

— Älä ole pahoillasi minuun, — nyyhki hän. — Enhän tiedä itsekään, mitä puhun. Mutta mitä me nyt teemme? Mitä vainenkin teemme nyt?

Silloin setä Frans kumartui hänen puoleensa ja sanoi omituisen lujasti: "Jätä Jumalan haltuun".

Ja niin vähän oli Kaija tottunut kuulemaan Frans sedän paljastelevan "sisintä ihmistään", kuten hän itse sanoi, niin arka oli setä Frans Kaijankin edessä personallisista suhteistansa Jumalaan, että nämä kolme sanaa tuntuivat Kaijasta melkein käskyltä.

Hän ei tiennyt itsekään, mitenkä hän oli astunut lattian poikki toiseen huoneesen; hän tiesi vaan, että setä Frans oli lukinnut oven hänen jälkeensä ja nyt, tästä silmänräpäyksestä riippuu, elämäkö vai kuolema hänen lapsensa osaksi tulee. Hän tiesi myös, että jos se on kuolema, silloin ei häistä Frans sedän kanssa tule mitään, silloin hän saa asuntonsa sinne, missä hän oli nähnyt äitinsäkin kuolevan… Hän ei kestä suuria suruja… hän ei ole tarpeeksi luja siihen.

Hän seurasi silmillään sekuntiviisaria kirjoituspöydän kellossa… se kulkee ympärinsä ja taas ja uudestaan, mukanaan elämä tai kuolema… elämä tai kuolema… elämä tai kuolema…

Ja äkkiä hän kuuli äänen sanovan: Jos sinun nyt pitää antaa pois jompikumpi heistä… setä Frans tai poika… kumpaisenko valitset… kumpaisenko valitset?…

Hänestä tuntui kuin olisi kauhistus pysäyttänyt hänen järkensä toiminnan.

— Minä en voi, — ajatteli hän, — en, en voi! — Ja kyyneleitä valui pitkin poskia hänen huomaamattansakin.

Mutta äkkiä hän kuuli makuuhuoneesta puoleksi tukehtuneen huudon ja silloin hän nosti kokoonpuristetut kätensä taivasta kohti.

— Älä vaan lasta ota! — huusi hän. — Älä vaan lasta!

Ja niin hän vaipui istuvilleen kädet silmillään.

Ei hän tiennyt, kuinka kauan hän lienee siinä asemassa istunutkaan, ennenkun kuuli Frans sedän äänen ja näki hänen seisovan kumartuneena hänen puoleensa niin hellänä ja lempeänä… tuo oli Kaijalle tuttua jo pienestä pitäin. Niinkuin ennen vanhaan, niin hän nytkin istahti Kaijan viereen, taputtaen hänen kylmiä käsiänsä, ja niinkuin ennen vanhaan, niin Kaija nytkin hyyristyi häneen ja kätki itkusta kosteat kasvonsa hänen rintaansa vasten.

— Kas niin, kas niin, — puheli setä Frans, hiljaa silitellen hänen tukkaansa, — nyt mun pikku tyttöni saa olla rauhassa. Leikkaus onnistui. Nyt ei pojalla toivottavasti enää ole vaaraa.

Kaija yritti avata suunsa, mutta ei voinut. Vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko varma?"

Setä Frans nyökäytti päätään.

— Niin tohtori luulee. Lopullista päätöstä hän ei voi antaa ennenkuin vasta huomenna. Tules nyt. Helle kaipaa sinua.

Setä Frans otti häntä kädestä, ja yhdessä he astuivat sairaan huoneesen.

Tohtori seisoi ikkunassa panemassa instrumenttejaan koteloon, ja kauhistuksella Helle seurasi silmillään hänen jok'ainoata liikettänsä. Noita katseita ei Kaija koskaan unohtanut… ne muistuttivat hänelle äkkiä äitiä.

Avonaisesta pillistä kaulassa vuosi vetelää, kellertävää, verensekaista nestettä hurstille, joka monin kerroin oli asetettu pojan rinnalle, ja pienet laihat kädet ne suonenvetoisesti pitelivät kiinni rautasängyn pienoista.

Kaija oli polvillaan vuoteen ääressä, suudellen hänen käsiään. Hänestä oli aivan mahdotonta, että poika jäisi eloon. Ja äkkiä hän kääntyi setä Fransiin.

— Teetkö minulle palveluksen? — kysyi hän. Toinen nyökäytti ääneti päätään.

— Minun mielestäni pitäisi hänen isänsä tulla tänne, — lausui Kaija. — Minä soisin hänen tulevan, ennenkuin… ennenkuin…

Hän kavahti pystyyn ja kuumeen-omaisella kiireellä kirjoitti visittikortille:

"Helle sairaana. Jos tahdot nähdä häntä vielä kerran, tule heti! Kaija."

Setä Frans juoksi kortti kädessä katua myöten, pysähtyi sitten lyhtypatsaan juureen ja vilkaisi kirjoitukseen. Ja katkerasti hän myhähti, ajatellessaan, kuinka ihmeellisen suuri sentään on se voima, jota sanotaan verenheimolaisuudeksi.

Helle rakastaa häntä… Setä Frans on voittanut pojan rakkauden puolellensa tuhansilla pikku uhrauksilla, joita hän itse ei ollut koskaan ajatellutkaan… mutta nyt ne johtuivat hänelle mieleen! Pietari Dam ei ollut uhrannut pojalleen ainoatakaan päivää elämästänsä… Ja sittenkin… kun kuolema uhkaa… silloin Kaija lähettää hänet hakemaan Pietari Damia!

Kummallista, kuinka nuo säkeet uutena soivat hänen korvissaan:

Se laki ilman On muutteluita: On maassa niitä Jotk' aina saavat Vain palvella muita.

* * * * *

Kaija oli saattanut lääkärin eteiseen. Nyt hän istui Hellen vuoteen ääressä minutittain laskien, milloinkahan Pietari Damia sopii odottaa. Kaijalle oli käynyt omantunnon asiaksi tuo, että Pietari Dam saisi nähdä lapsen.

— Onhan se hänen lapsensa, — puheli hän itsekseen, — onhan se hänenkin lapsensa.

Hän ei tällä hetkellä ensinkään ajatellut, kuinka vähän Pietari Dam oli lapsesta välittänyt… hän unohti heidän välisensä juovan… hän muisti vaan yhden ainoan asian: kuolema saattaa tulla ja riistää pois heidän yhteisen lapsensa… ja Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan ole ollut Pietari Damia niin lähellä kuin tällä hetkellä. Tietämättänsäkin hän huomasi istuvansa nyt ikävöimässä Pietari Damia: eihän toki kukaan kyenne tuntemaan hänen epätoivoansa niin syvästi kuin hän, nyt, jolloin kuolema uhkaa sitä, mikä heidän kumpaisenkin omaa on.

Hän säpsähti eteisen oven käydessä, ja tuokion perästä seisoi Pietari Dam huoneessa. Mutta siitä silmänräpäyksestä, jolloin hän oli astunut kynnyksen yli, ymmärsi Kaija, että ventovieraan miehen hän tänne olikin haettanut ja oli pahoillaan siitä.

Tuossa he nyt istuvat vastatusten lapsen vuoteen ääressä, eikä ole heillä ainoatakaan yhteistä muistoa siitä! Eikä heillä sellaisia milloinkaan ole ollutkaan. Se se juuri on luonut niin syvän kuilun heidän välillensä. Siinä he istuivat, ja kummallisen painostavalta heistä tuntui kumpaisestakin toistensa läsnäollessa… Helle käänsi päänsä pois joka kerta kuin Pietari Dam läheni häntä. Tuo kävi kipeästi Pietan Damiin, hän joutui hämilleen, mutta kätkeäksensä sen, hän virkkoi entiseen pintapuoliseen tapaansa:

— Poika rukka! Ei hänestä enää eläjäksi; näkeehän sen.

Kaija ei vastannut mitään. Hän kuunteli setä Fransin askeleita viereisestä huoneesta. Ja hänen täytyi myhähtää. Erotus hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli niin räikeä, että hän väkisinkin myhähti, vaikka mieli olikin surusta niin raskas.

Helle sai samassa ankaran yskäkohtauksen, ja äiti kavahti ylös auttamaan häntä.

Kauhuissaan katseli Pietari Dam tuskan vääntämiä kasvoja.

— Voi hyvä Jumala kuitenkin! — sanoi hän, pyyhkäisten kädenseljällä kyynelen silmästänsä, — ett'ei tuosta jo tule loppua!

Kaijassa elähti myötätuntoisuus Pietari Damia kohtaan tuon yhden ainoan kyynelen tähden. Mutta sitten hän muisti, kuinka vaikeata Pietari Damin aina oli ollut nähdä tuskaa, ja kun hän nytkin kädet silmillään myötäänsä hoki: "Jospa toki tulisi loppu! Jospa vainenkin pian tulisi loppu!" — silloin ei Kaija enää jaksanut kuulla häntä.

— Parasta on, kun menet pois, — virkkoi hän, monta kertaa turhaan yritettyänsä saada häntä vaikenemaan. — Pyytämällä minä pyydän: mene.

— Itsehän sinä luullakseni kutsuit minua tänne! — sanoi Pietari Dam äkkiä uhmaavasti.

— Kyllä… mutta ei nyt… min'en saata nähdä sinua nyt, — kuiskasi Kaija, laskien poikansa takaisin pielukselle. Kylmä tuskanhiki helmeili hänen otsallaan; silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pojasta pois.

Hellen hengitys alkoi käydä helpommin, mutta pienet huulet olivat koko ajan vilkkaassa liikkeessä, niinkuin mielisivät mitä sanoa.

Äiti tuijotti häneen muutamia minutteja, turhaan ponnistellen saada arvatuksi hänen ajatuksensa.

Mutta äkkiä hän ymmärsi.

— Tahdotko isää tänne? — kysäisi hän, ja iloinen elähdys pojan silmissä tiesi myöntävää vastausta.

— Tässähän minä olen, — sanoi Pietari Dam ja kumartui vuoteen ylitse.

Mutta Kaija lykkäsi hänet syrjään.

— Ei lapsi sinua tarkoita! — virkkoi hän, — vaan häntä, joka on ollut hänellä isän sijassa synnyinhetkestä saakka, jopa ennenkin.

Ja hän avasi oven arkihuoneesen, jossa setä Frans yhä vielä käveli lattiata edestakaisin.

— Miks'et sinä tule sisään? — sanoi Kaija. — Hellen on sinua ikävä, ja ikävä on minunkin.

Setä Frans tuli ovensuuhun. Hieno puna elähti hänen ohimoillaan, kun hänen katseensa pyyhkäsi Pietan Damia.

Helle käänsi päänsä hänen puoleensa, ja ensimmäinen hymyn vivahdus värähti pojan pienillä kasvoilla. Jotain lupauksen tapaista oli tuossa hymyssä, josta ikäänkuin leyhähti terveyttä ja elämää noihin kalpeisin piirteisin.

— Näitkö? — huudahti Kaija riemuissaan, ottaen häntä kädestä. — Helle myhähti! Hän myhähti sinulle!

Ei kauniinkaan ylistyslaulu olisi voinut julkilausua Kaijan rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä ystävästään sydämellisemmin kuin tämä ainoa huudahdus: Hän myhähti sinulle!…

Pietari Dam huomasi äkkiä olevansa täällä liikaa.

Katsellessaan noita kahta olentoa tuolla pojan vuoteen ääressä, hän havaitsi kerrassaan, kuinka hänen omat tunteensa ovat häilyväisiä, kuinka tyhjää hänen elämänsä — ja nyt hän alkoi aavistaa, mitä yhteis-elämä on.

Hän sanoi kiireisesti hyvästi, luvaten tulla huomenissa.

Kotia tultuansa hän joutui mitä ristiriitaisimpain tunteitten valtaan. Häntä raastoi rakkaus ja viha, luulevaisuus ja ihmettelevä kunnioitus, masentava arkamaisuus ja voimaton uhma… Appensa välityksellä hän oli vast'ikään saanut kuninkaalta luvan mennä naimisiin ennen eron-ajan päättymistä, ja häät oli määrätty pidettäviksi ensi kuussa. Mutta nyt, Kaijan jälleen nähtyänsä, hänestä tuntui kaikki muu yhdentekevältä, kunhan vaan saisi Kaijan tulemaan takaisin.

— Sitä hän ei koskaan tee, — virkkoi hän itsekseen monta kertaa, lisäten kumminkin: — Kenties sittenkin, jos vaan saan pojan mieltymään itseeni.

Ja hän päätti: jos Helle jää eloon, tekee hän kaiken voitavansa, päästäkseen pojan suosioon.

— Tie äidin sydämeen käy lapsen kautta, — sanoi hän teatraaliseen tapaan, ja hänen vanha rakkautensa helähteleviin korulauseisin valtasi hänet niin, että hän mielihyviksensä lausui nuo sanat oikein ääneen.

Sillä välin istuivat Kaija ja setä Frans poikasen vuoteen ääressä. Koko seuraavan pitkän yön he valvoivat siinä, sydämessä tuskallinen jännitys, puhumatta toisilleen kuin jonkun sanan silloin tällöin. Poika nukkui levottomasti. Tuon tuostakin hän raotti silmiänsä, mutta nähdessään nuo hiljaiset, uskolliset vartijat ympärillään, hän myhähti turvallisesti, niinkuin ainoastaan lapsi osaa myhäillä, ja vaipui unenhorrokseen jälleen.

Aamuyöstä alkoi hienoa, hyvin hienoa punaa nousta poikasen poskelle.

— Luulenpa, että me saamme hänet pitää, — virkkoi setä Frans ja nyökäytti luottavasti päätään Kaijalle.

— Siltä alkaa minustakin näyttää, — kuiskasi äiti riemahdellen.

Niin he istuivat jälleen ääneti jonkun tunnin… Setä nousi vain silloin tällöin lisäämään halkoja uuniin… ja kun Kaija oli nukahtanut, pää lapsen vuodetta vastaan, toi hän peitteen ja laski sen varovasti hänen ylitsensä.

Kauan hän siinä katseli Kaijan hienoa profiliä ja pientä, punertavaa korvaa, joka puoliksi pisti näkyviin tuuhean tukan alta… ja hän tunsi sanomatonta onnellisuutta, tietäessään, että Kaija rakastaa häntä. Hänen mielestään he sinä yönä olivat, yhteisessä hädässä lapsen tähden, eläneet yhdessä kokonaisen elämän.

Setä Frans katseli, kuinka syvästi hän hengittää suuren jännityksen perästä, ja kuinka nuo pitkät, mustat silmäripset vavahtelevat poskia vasten ikäänkuin valtavan, pidätetyn itkun vaikutuksesta.

— Armas! — kuiskasi hän hiljaa. — Oma armaani! Kuinka mielelläni soisin voivani säästää sinua suruilta!

Näytti kuin Kaija olisi kuullut hänen äänensä, sillä hän kavahti äkkiä ylös ja kumartui pojan yli. Lapsi makasi levollisesti.

— Jumalan kiitos! Hän on pelastettu, luullakseni, — lausui hän värähtelevin äänin.

Ja äkkiä hän kietoi kätensä Frans sedän kaulaan.

— Kuinka sinä olet hyvä, kun olet tasan pannut kaiken tämän minun kanssani!

Kello seitsemän tuli lääkäri. Hän vakuutti, ett'ei pojalla enää ole mitään vaaraa, ja kehoitti äitiä käymään levolle.

— Saatattehan ainakin nukkua sohvalla, kunnes adjunkti lähtee, — sanoi tohtori, — sillä häneen saatte luottaa… hänelle toki rohkenette uskoa lapsen pariksi tunniksi!

Kaija nyökäytti päätään lattian yli Frans sedälle.

— Koko elin-ajaksi, — virkkoi Kaija, mutta niin hiljaa, että setä yksin sen kuuli.

Saatettuaan lääkärin eteiseen, hän palasi, astui suoraa päätä setä Fransin luo ja, pannen vapisevan kätensä hänen käsivarrelleen, sanoi:

— Minä teen sinulle tunnustuksen, setä Frans. Ei saa olla sielussani sitä kätköpaikkaa, jota sinä et tuntisi. Etkä sinä saa koskaan uskoa minusta parempaa kuin ansaitsen.

Setä Frans naurahti.

— Ei rakkaastansa usko, — virkkoi hän, — vaan tietää, että hän on rakkain olento maailmassa. Se tieto riittää.

Mutta Kaija ei nauranut. Hän katsoi setä Fransia suoraan silmiin, ja tämä hämmästyi taas, nähdessään, kuinka kummallisen valpas tuo katse oli. Näytti kuin hän olisi tähystänyt kauas omiin sisimpiinsä.

— Tiedä, — puhui Kaija, — tiedä, että juuri siinä silmänräpäyksessä kuin leikkaus tapahtui, olin kuulevinani äänen kysyvän: "Jos toisen heistä pitää kuolla… hänen tai lapsen… kumpaisenko valitset?"… Ja minä valitsin lapsen… Tämä se on kauheata: joka kerta kuin minun tulisi valita, niin luulen, että valitsisin lapsen.

Setä Frans tunsi äkkiä olevansa niin sanomattoman köyhä. Huulet tuntuivat käyneen kuiviksi. Hänen oli vaikea saada sanojaan kuuluville.

— Miksis sanoit tuon? — virkkoi hän viimein. — Parempi olisi ollut, ett'en olisi saanut sitä tietääkään.

Silloin alkoivat kyyneleet hiljaa vuotaa Kaijan alaspainuneitten silmäluomien alta.

— Frans! — sanoi hän. — Sinä et saa tuomita minun rakkauttani tämän yön mukaan… et saa!

Mutta toinen pyöritti päätään.

— Se ei ollut ensimmäisesi, — lausui hän; — siksi se ei ole ehjäkään. Sinä taas et ollut minulle milloinkaan toinen etkä kolmas, et edes lähinkään… Sinä olit minulle kaikki. Enkä tahdo itsekään olla vähempää.

Kaija laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.

— Voi älä puhu noin! — pyysi hän. — Sinä et tiedä, mitä on olla äiti! Sitä ei mies milloinkaan käsitä! Anna minun sydämelleni edes se vähäinen myönnytys.

— En voi! — äännähti setä Frans äkkiä. — Min'en koskaan käy välipuheille, sen tiedät, kaikista vähimmin rakkauden kanssa.

Kaija päästi silloin kätensä hervahtamaan ja kääntyi pois. Hän oli mielestänsä tietämättäänkin tehnyt hänelle suuren surun… hän ei saata enää koskaan olla iloinen. Hänestä tuntui, että hän on kavalluksella palkinnut Frans sedän uskollisuuden eikä rakkaudessansa milloinkaan saata päästä hänen tasallensa.

Paljon hän olisi tahtonut sanoa setä Fransille, mutta ei voinut. Hän seurasi vaan silmillään häntä, hänen lähtiessään. Ja koko päivän hän istui Hellen vuoteen ääressä, sydämessään masentava tunto siitä, että oli surmannut setä Fransissa jotain, ja ett'ei tämä enää milloinkaan luota häneen niin ehdottomasti kuin ennen.

Kello neljä iltapäivällä setä Frans palasi jälleen.

Hän meni suoraa päätä Hellen luo, mukanaan suuri rasia tina-sotamiehiä, jotka hän asetti tyynylle pojan eteen. Helle loisti ilosta eikä väsynyt taputtamasta hänen kättään.

Silloin puhkesi Kaija valtavaan itkuun, ja samassa oli setä Franskin hänen vieressään.

— Armas! — puheli hän vienoimmalla äänellään. — Älä ole pahoillasi! Minä olin liian kova sinulle tän'aamuna.

Mutta Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hyyristyi hänen rintaansa vasten.

— Et ollut! — puhui Kaija, — sinähän olit oikeassa. Nyt minä ymmärrän tuon kaikki tyyni. Sinä vaadit täyttä rakkautta, sinä, joka itse olet niin ehjä. Kuinka saattaisitkaan vähempään tyytyä! Ja minun poloinen rakkauteni se on niin monella muotoa ollut puolinaista vaan… mutta nyt minä lupaan: se on oleva ehjä!

16.

Hopsis, ratsu vankka! Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei, Kannuksia ole ei. Mut kun käy hän noissa — Lapsuusrauh' on poissa…

Helle oli ensi kertaa pukeissa tautinsa jälkeen. Setä Frans kantoi hänet arkihuoneesen ja laski lattialle pienen taljan päälle. Aurinko paistoi poikasen laihoihin kätösiin, ja juhla vallitsi nyt huoneessa. Leikkikalut olivat nukkuneet nurkissa, mutta Hellen saavuttua ne virkosivat henkiin kaikki: nuoraukko sai tanssimaan ja sääriään viskomaan, piiska paukahtelemaan, hyrrä pyörimään ja soittolipas täyteen ääneen.

— Helle tuli taas! — puheli piltti, loistavin silmin katsellen ympärilleen.

— Niin, Helle tuli taas! — toistivat nuo kaksi hänen vieressään, ja heidän mielestänsä oli tuossa lattialla kokonainen kuningaskunta paistattelemassa päivää.

— Meidän oli kaikkien niin ikävä Helleä, — puhuivat he. — Kukkasetkin ikkunalla seisoivat pää nuokallaan: miks'ei Helle tule nyökäyttämään meille päätä niinkuin ennen! Ja pikku harmaa Mirri on kysellyt joka päivä: Minne kummalle Helle on joutunut?

— Mirri itki Helleä, — sanoi poika. — Missä Mirri?

Ja kissa tuotiin sisään, ja se kehräsi ja naukui ja pökkäsi hyvillään kylkeänsä Frans sedän jalkaa vasten. Ja Helle katseli, kuinka äiti kulkee huoneessa kastelemassa kukkasia, ja kuuli suuren seinäkellon lyövän. Ja vihdoin piti äidin ottaa hänet syliinsä ja laulaa hänelle:

Hopsis, ratsu vankka, Sill' on nimi Blanka! Pikku ritarilla, hei, Kannuksia ole ei…

Hän lauloi kovalla äänellä, ja kumpikin oli niin kiintynyt lapseen, ett'eivät ensinkään kuulleet ovikellon soineen. He eivät voineet ajatellakaan kenenkään vieraan läsnäoloa, ennenkuin Pietari Dam äkkiä astui huoneesen.

Hän näki heti, minkä varjon hänen läsnäolonsa heitti noitten kolmen iloisen olennon yli, mutta hän ei ollut huomaavinaan sitä, kääntyi vaan suorastaan Kaijan puoleen.

— Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä käyn katsomassa poikaa? — kysäisi hän.

— Ei millään muotoa. Eikös se ole hauska, että hän on pystyssä taas?

Kaija puhui vilkkaasti, nopeasti… Pietari Dam ojensi kätensä Hellen puoleen — jotainhan tässä pitää tehdä, arveli hän, — mutta Helle tarttui pienin käsinsä Frans sedän takin hihaan, painoi päänsä siihen ja virkkoi:

— Isä, ota Helle!

Pietari Dam oli kotoa lähtiessään päättänyt menetellä viisaasti ja varovasti, mutta nyt hän unohti kaikki älykkäät päätöksensä.

Suonet paisuivat hänen otsallansa, ja ääni vapisi, kun hän, kääntyen Frans sedän puoleen, tiuskasi:

— Minä kiellän teitä käyttämästä nimeä, joka ei ole teidän.

Setä Frans ei liikahtanutkaan. Hän loi vaan Pietari Damiin pitkän katseen, ikäänkuin mitatakseen häntä kantapäästä kiireesen.

— Kuulitteko! — intoili toinen edelleen. — Minä kiellän lasta sanomasta teitä tuolla nimellä!

Silloin kävi Kaija väliin.

— Helle on itse ruvennut käyttämään sitä nimeä, — sanoi hän. — Ei kukaan ole hänelle sitä opettanut. Mutta sen minä sanon sinulle: ellei poika itse olisi sitä nimeä alkanut käyttää, niin minä olisin sen opettanut hänelle.

Pietari Dam vaaleni vihasta.

— Sinäkö! — huudahti hän. — Mikä valta sinulla on siihen nimeen, joka on yksin minun?

— Se valta, jonka sinä olet menettänyt, — vastasi Kaija tyynesti. — Ja minä olen ylpeä siitä, että minun lapseni rohkenee sanoa sitä miestä isäkseen, — lisäsi hän hiljaisella äänellä.

— Isä hyvä! — virkkoi Helle nyökytellen päätään ja taputellen Frans sedän käsivartta. Mutta Pietari Damista tuntui kuin jok'ainoa hyväily, minkä poikanen osoittaa setä Fransille, iskisi häntä kasvoja vasten. Ja hän päätti olla antamatta perää.

— Sinulla on väärä käsitys asiain tilasta, — sanoi hän Kaijalle, koettaen asettua varsin mahtavalle kannalle. — Minä olen jättänyt lapsen sinun huostaasi, mutta en ole luopunut oikeudestani isän nimeen. Siitä oikeudestani minä aion edelleenkin pitää kiinni.

Kaija katsahti häneen, ja silmä iski tulta.

— Sitten pitäisi sinun maksaa siitä oikeudesta enemmän kuin hän on suorittanut, — sanoi hän. — Mitä aioit maksaa siitä? Kenties pienen rahasumman vuotuisista tuloistasi? Mutta hän, huomaa se, hän on sen maksanut taistellessaan oman itsensä kanssa yötä päivää… maksanut sanomattomalla huolenpidolla ja rajattomalla rakkaudella… vuosikausia kestäneillä, tuskallisilla uhreilla…

Kaija oli noussut ylös, puristaen poikaa luoksensa.

Setä Frans ei kääntänyt silmiänsä Kaijasta. Hän ei tällä hetkellä lainkaan ajatellut Pietari Damia, joka tuijotti häneen taisteluun vaativana… eikä hän ajatellut Helleäkään, joka piteli häntä lujasti kiinni käsivarresta… hän ajatteli vain Kaijaa! Ei hän vielä milloinkaan tätä ennen ollut tuntenut hänen rakkauttansa niin palavana, hänen uskollisuuttaan niin voimallisena! Hän joi onnensa maljasta pitkin, syvin siemauksin… Näytti kuin ei hän lainkaan tajuaisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Hän heräsi ajatuksistaan silloin kuin Pietari Dam jotenkin rajusti sieppasi pojan syliinsä ja alkoi suudella häntä kiihkeästi, intohimoisesti.

Poikanen ponnisteli vastaan minkä jaksoi, huitoen käsillään ja jaloillaan.

— Helle ei tahdo! Helle ei tahdo! — huusi hän.

— Ensi kerralla minä opetan sinut tahtomaan! — virkkoi Pietari Dam, laskien pojan tylysti maahan, sieppasi hattunsa ja hyvästiäkään sanomatta kiirehti ulos.

Frans sedästä näytti Kaija katsovan kummallisen vakavana hänen jälkeensä, mutta pian oli sedällä täysi työ ja tekeminen viihdytellessä poikaa, joka istui lattialla, parkuen täyttä voimaa.

* * * * *

Siitä pitäin kävi Pietari Dam heillä useammin.

Ei hän kumminkaan koskaan sunnuntaisin eikä iltapäivällä tullut. Silloin hän vaan saapui, kuin tiesi Frans sedän olevan koulussa ja Kaijan yksin kotona poikansa kanssa. Hän nauroi ääneensä, kun pikku piltti, kädet seljän takana, vallan päättävästi selitti: "Helle ei huoli sinusta". Mutta Pietari Dam ei hellittänyt, ennenkuin oli rintasokerilla ja suklaalla saanut pojan luusituksi niin pitkälle, että pääsi suutelemaan häntä kerran.

Kaijaa hän kohteli joko hehkuvan intohimoisesti tai mairittelevan ystävällisesti. Hänen koko olentonsa piti Kaijaa alituisessa levottomuudessa. Pietari Damin alinomaiset vaatimukset, että pojan pitäisi sanoa häntä isäkseen, pitivät hänen hermojansa lakkaamattomassa jännityksessä… ja Kaijaa alkoi hirvittää se aika, jolloin poikanen rupeaa käsittämään heidän välisiänsä suhteita.

— Kaksi vuotta sinä olet osannut olla Helleä vailla, — virkkoi hän; — miksikä sinä nyt äkkiä rupeat tunkeilemaan? Mitä sinun käyntisi täällä oikeastaan tarkoittavat?

— Mitäkö? Minä tahdon saada teidät takaisin, — vastasi toinen uhmaten.

— Oletko sinä järjiltäsi? — kysyi Kaija, tuijottaen häneen.

— Luulenpa, että järki minulta meneekin, ellen saa sinua.

Kaijan ääni kävi äkkiä jääkylmäksi.

— Koska sinä siinä tarkoituksessa täällä käyt, niin minä suljen ovet sinulta.