SEKASOINTUJA.

SYYSTUNNELMA

Keltaset lehdet putoo — — — Kylmät pisaret ruutuhun rapsaa; hämähäkki seinähän seittiä kutoo, vanhassa puussa nakuttaa ja napsaa hävityksen mato. — Öiseen tuuleen huuhkaja huhuu: kaikesta kato!! — — —

SOTALAULU

Raskas on maatua kahlehen painoon, kaunis on kaatua tuliterän vainoon. Keihäät kostoon, tapparat tanaan, vapaus nostoon, miehet Manaan! Ennättääpi yö yli meidän; lapset jääpi, aamu on heidän!

ENNEN — NYT —

Soi sielussa ennen ne kielet herkät ja hienot, ne soinnut selvät ja vienot. —

Ne johtivat eloni vuolevan juoksun, ne loivat sen riennolle valoisan tuoksun, ne kuiskivat kulkuni kaukaista määrää, ne väistivät vaanien välkettä väärää ja kiersivät punaisena päilyvää kukkaa ja juomasta kielsivät hunajansa hukkaa. — — Ma sieluni sointuja vaieten kuulin ja Jumalan ääneksi tuntoni luulin. —

Vaan vuodet vieri ja vaipui; — omatuntoni tuomiot haipui ja lakkasi lapsuuden laulut. —

Soi sielussa nyt, soi kielet hämärät kummat, epäsoinnut suuret ja tummat. — Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä ja entistä selvää ja kirkasta mieltä, ne särkevät entisen totuuden kuvan ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan oma itse on laki, joka antavi määrän, oma tahto on tuomari oikean väärän. — Ma tyhjässä harhaan eksyvän lailla ja elämä on tyhjä ja määrää vailla. —

Niin kaikki on sielussa toisin, että itkeä muutosta voisin, — ja sentään en mielisi vaihtaa. —

TE NAISET — —

Te naiset, te naiset, te näyttelijät, te petätte, peitätte yhä, te lainaatte lapselta katsehen ja ilmenen tekopyhän. Te petätte itsenne, petätte muut, kun sidotte silmät, tukitte suut ja käytte kuin nunnien kuvat, kuin enkelit tusinataiturin palapiirtehin säveän säädyllisin, näin täyttäen luulot ja luvat. — —

Oi ollapa kerranki ihminen ja valimostanne vapaa! Te pelkäätte sääntöjen sävyä ja kotien kireää tapaa; vaan ponnisteltua uuvuksiin te lankeette kaapunne laskoksiin ja silloin joskus ma mietin: Mitä hyötyä näytellä enempää, tekin tahdotte miestä miellyttää ja koljette vireissä vietin — —

POHJATUULEN TUVILLA.

Kesän kukka, miksi kukitkaan, miksi nuppus' aukes' ollenkaan! Kesäpäiviä vain harva on, sekin harva kylmä, tunteeton; pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin, poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!

Kesän kukka, miksi hymyilet, miksi elämätä lempinet! Vastarakkautta ethän saa: maailma ymmärrä ei rakastaa, pienen onnea ei elo siedä; hymyn sultakin se voipi viedä —

Kesän kukka, älä tuudikkaan kukkasyöntäs' onnen unelmaan! Älä oota hellää suukkoa: maailman suukossa on — kuolema; maailman lemmessä on vihaa alla, maailman heltehessä piilee — halla —

TROPIIKIN ALLA.

Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee, yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee; sill' on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma, sill' on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.

Sill' on lehti verinen ja purppurainen huuli, sill' on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli. Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi, elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!

EN TAHDO — —

En tahdo ma polvea notkistaa, — en niskani painua antaa; minä tohdin katsoa silmihin ja päätäni pystyssä kantaa. Oi kurja se ois, joka pelvosta ylivaltoa kunnioisi ja halpaa henkeä säästääkseen valevaakunan loistaa soisi!

Mitä siitä jos ihmiset herjaavat ja siveyssaarnurit soimaa: ne kertovat notkeaa nöyryyttä ja kieltäymyksen voimaa. — Sun pitäiskö, henkeni, taipua, kun käskevi kääpiökansa! Ei, käy kuni valtias kruunattu, mi nauttivi uhmastansa! — —

OLIS' KYLLÄKIN SYYTÄ — —

Olis' kylläkin syytä peljätä, että järkeni valo vaipuu, ja että henkeni rauhaton vielä harhateille haipuu, sillä virtaa se munkin suonissain se sairaan äitini veri, ja väliin se kiihtyen hämärtyy kuin yöllä rannaton meri.

Olis' kylläkin syytä rukoilla, että sieluni voimat ei raukeis' ja ett' ei herkälle hengellein se ijäinen yöhyt aukeis', sillä merkin on äitini painanut mun mieleni tummaan paloon, on jättänyt yö vähän hämärää mun sieluni silmän valoon.

Olis' kylläkin syytä soimata sitä kohtalon kättä pahaa, mi äidin on pannut muovaamaan mun henkeni heikkoa vahaa, vaan sentään äitiä kaihoan kun talvi peitteheks' lunta ja hellin häntä mä muistelen kuin kaukaista kauno-unta.

Ja vaikk' olis' syytä arkailla tuot' äitini luomaa työtä: mun henkeni liikaa herkkyyttä ja sieluni salaista yötä, niin en minä konsana peljätä voi, että onnettuutta ne uhkaa, vaan surren niitä ma rakastan kuin äitini muiston tuhkaa — —

KEINUTAN KAIKUA.

Keinutan kaikua, souatan sointia, tuuditan tunteeni lasta. Puolet sen sielua omaani on, puolet on taivahasta.

Sylkytän soittoa, liikutan laulua, heijutan herkkää mieltään, kuuntelen iltasin itseksein hopean kirkasta kieltään.

Souatan säveltä, lempeni lasta; kasvaos kaunoisaksi: elä mulle iloksi, sieluni suloksi, onneksi ainoaksi!

MERIMAISEMA.

Tuulien puistama puu, punanen kivi ja kallio luisu, laineen hiertämä heljä hiekka, suolanen salmen suu. — — Ääretön soiluva sineä, vettä, päivää, kuultoa, hämärrettä, kohu kuin kosken juoksu; — kaukana säryinen kalpea peili, korkea, valkonen seili; — — ylitse voimakas tuulen tuoksu — — — — — — Merta ja taivasta, taivaanrantaa kunnekka silmä kantaa — —

RESITATIIVI I.

Ei onnea luotu minulle, se luotiin muita vasten, se luotiin perhojen iloita ja leikkiä nukkelasten. — Jos en sitä itse ma särkiskään, sen särkevät multa toiset: nuo sääntöjen säveät seuraajat, nuo homeisten lakien loiset, joiden järki on jäykkä ja pimeä ja tunne kuin tahkottu kivi, mielipitehet museon hyllyltä ja sielu kuin kirjan rivi, joiden silmät on kierot ja karvahat sitä kaikkea kaunista kohti, joka lainakaapuja halveksii ja omilla liikkua tohtii. — — — — — — Te luulette, että mun henkeni valeviisauteenne viihtyy: mitä enemmän minua kiusaatte, sitä enemmän mieleni kiihtyy. Te luulette, että mun henkeni veriottelussamme taipuu: mitä enemmän minua sorratte, sitä enemmän valtanne vaipuu. Näennäisesti kenties taipua voin yli voimien käypään valtaan, vaan kahleissa sittekin säilytän oman henkeni uhri-altaan; ja jos ette elää salli mun, niin tappakaa minut vainen: minä olen vankina vaarallinen ja kelvoton alamainen! — —

LAULAJAN LADULTA.

— Koske hiljaa kanteloon: kieli katkee, jänne laukee. —

— Jos on siksi, katketkoon: kauneimmillaan sävel raukee. —

— Säret sorjan soittimen: koppa halkee hajoo syliin. —

— Joutsenhymnin hyrisen sirpaleiden, säryin yli. —

ERÄS PIKAKUVA. —

Kellä kulta kiiltää, hänt' ei laki koske, soimaa; häll' on voima. — — Köyhällä on väärin; häntä saapi mielin määrin rintaan viiltää. — —

Rikas hyveen ostaa, heikon oikeuden tallaa jalan alla. — — Köyhä kärsii väärän; — yhden tuntee enää määrän: saada kostaa. — —

TULE KANSSANI — —

Tule kanssani lehtohon kultaisaan, tule leikkihin kukkien kanssa! Suvituoksut tuntuvi tuulissa, maa helkkyvi hohteissansa.

Ketoruusut kastehin kimmeltää ja virrassa laineet laulaa, ja lainehen rannalla lemmikit sinisilkistä kiertää paulaa. —

Kera ruusujen vaieten vietämme unijuhlia lehvien alla, ja unhohon jääkööt taivas ja maa ja huolien hyinen halla!

RUKOUS.

Mulle vihas' kosta, Jumala, mutta hänet nosta, pelasta! Älä hälle enää huolta lisää, pyhä isä!

Iske haava syvä rintahain, kunhan olet hyvä hälle vain. — Jos sa uhrin vaadit, minä lähden hänen tähden. —

RESITATIIVI II.

Sinä kalpea, kylmä ja kaunis lumen kattama puu, yli otsasi valkea rauha kaareutuu, ja oksias kiertää tuhannet pehmeät huurteet, ne riippuvat vaiti kuin utuisten unien uurteet — — — — — — — Mun välistä tuntuu kuin haluni ois elonnestehet pusertaa pois, pois kaiken tuntehen tuoreen — — ja kuivua kokoon jäisehen kuoreen ja nukkua lauhaan valkeaan rauhaan — — — — — — — Jos ihmehen voimaan ma luottaisin, niin väsynehin hetkin rukoilisin: Sinä korkea, muuttaos minut kivipatsahaks' elämän tiellä! niin seisoisin kuni kallio vakaa ja sallisin elämän kiihkojen kuohua yli ja ohitse virraten tulvia eestä ja takaa; ja jälki ei järkyttäisi mun mieleni rauhaa — — —

VANHA TARU.

On kalliolohkaren reunalla sinikellonen hento ja nuori; sen päällä on aurinko loistoinen ja vuoteena harmaja vuori.

Voi, kelloa kallion parmailla nyt suuteli leikkivä perho; vaan suukosta kellonen kuivettui, jäi silmähän sairas verho.

Sinikellonen riutuen kalpenee ja kuolohon katseen sulkee. — — Mut' perhonen riemuten lentelee ja kukasta kukkahan kulkee — — —

ILTATUNNELMA.

Hämyn häivikössä laulun laineet leijaa, taivaan kätkyessä unten henget heijaa. — Hämyn sävelillä outo onpi tenho, illan kuuttarella kumma kultavenho. —

Eksyn hämärissä henkein karkeloihin, unten usvakenttiin, hämyn lietesoihin. — Siitä hellät henget venohonsa korjaa soilumahan kanssaan kultavuota sorjaa.

Soilun loistoyössä hengetärten myötä, laulun lainehia, unten utuvyötä. Hopeaisin kaarin laulun laineet leijaa, taivaan kätkyessä unten henget heijaa. —

ELÄMÄLLE.

Oi elämä, nostata huulillein ilovirtojen hehkuva juoma ja loihtios sieluni sisimpään uus' Edeni riemujen luoma! Mua hurmaos onnesi sävelin yli äärien uhkuavaisin! Elon nautinnon hurjihin loimoihin koko henkeni upottaisin.

Oi elämä, heitä mun herkuksein nyt onnesi ihanin hurma; se kaikki sun antisi entinen oli tuska ja sielun ja turma! Join pohjahan kärsimyspikarin tulikielin kirveltäväisin; nyt antaos maljake riemujen, oi, senki mä tyhjentäisin!

Oli surujen suuressa uurnassa salamyrkkyä kurjan kurjaa; ja tiedän: se riemusi juomakin on vain kulutuksen liekkiä hurjaa. — Vaan tänne se sentään maljasi tuo, nyt riemuhun vaihdan huolen; kun myrkyllä kerran mun sairahaks' sait, niin myrkkyhys' kuitenki kuolen! —