LAULUJEN YÖSSÄ

MINÄ VIILLÄTÄN YÖLLISTÄ ULAPPAA — —.

Minä viillätän yöllistä ulappaa ja venhossa mull' ou vuoto, ja allani hyrskii kuoleman veet ja uhkaa piikkinen luoto. —

NIIN HYVIN MÄ YMMÄRRÄN KAIKKI NE — —.

Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —

Niin hyvin mä ymmärrän kaikki ne, jotka elämän leikissä murtuu: toisilta järki hämärtyy, toisilta tuntehet turtuu. —

Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —

MINÄ KAIHTIEN KUJIA KULJEKSIN — —.

Minä kaihtien kujia kuljeksin kuin epatoks' ammuttu kauris; sen katse vilkkuvi varjoihin: solateillä jos vaanivi nuoli, käy sierainten välissä väristys ja silmissä sortuvan huoli.

Minä maahan lymyhyn lyyhistyn kuin julmurin vauhko varsa; lyö kannus kylkeä rääkätyn, lyö uhria uupuvan arkaa: — se kuoleman tuskasta kiljahtaa ja hurjana taasen karkaa.

Pako turhaa on, minä tiedän sen: mua kohtalo ajaa takaa; veri hiljaa tihkuvi kuivillen ja rinnassa hengitys painaa — — Näin tuskani narri ma olla saan ja varjoaan säikkyvä vainaa — —

JOSPA VOISIN NUKKUA — —.

Jospa voisin nukkua unten unhovyöhön, hiljallensa hukkua kuin ilta hukkuu yöhön, nukkua ja unhottaa, kadota ja kadottaa; sitten kaiken kaikottaa tunnon tuskan, pelon, sitten jälleen havahtua helmaan uuden elon! —

Jospa voisi herätä uuden onnen uskoon, loimuellen liittyä kuin päivä aamuruskoon, elää elo uudelleen tuikkivine toiveineen; ja kun sitten, sitten taas joutais elon ilta, onnellisna kadota kuin päivä tunturilta. —

NYT EN MINÄ ENÄÄ ITKEKKÄÄN — —.

Nyt en minä enää itkekkään, käy huulihin häijy hymy: ivanaurun katkerat oirehet mun rinnassani jo lymyy. —

Tuo nauru on kylmän kamalaa: sitä nauraa loukattu järki, sen takana tummat on tuntehet ja itsehen käännetty kärki.

Tuo nauru se pahoja ennustaa, se tietävi talven säätä. — Ja sitten ei lämpimin päivytkään voi viedä sen talven jäätä. — —

IKUINEN HENKI, IKUINEN AINE — —.

Ikuinen henki, ikuinen aine, ikuinen aate ja ajattomuus, kädessäsi värisevät kohtalon nuorat, vaakasi juurella aika uus'; — särkeös kerranki väärän valta, oikeus, nostata sorron alta! — Tule pian! — uskoni hukkuu. —

Ikuinen taivasta kantava totuus, ikuinen valo ja rakkaus, joko olet sammunut, joko olet kuollut, mikä on tahtosi tarkoitus! Ennen tuomarivaltahas luotin: hyvehen voittavan uskoin, vuotin — — Tule pian! — uskoni hukkuu. —

NIIN KAUKAA HILJASEEN YÖHÖN — —.

Niin kaukaa hiljaseen yöhön salaiset sävelet soittaa kuin elämän verhottu sinfonia. — — En tahtoisi antaa koskaan selkeän aamun koittaa, joka repisi verhot pois — — Mun on niin hyvä näin vain katsoa pimeään päin, joka särmien ylitse pehmenin lepää kuin sovituksen suuri suloisuus, kuin väsyneen maailman rauha, kuin pysähdetty kulutuksen ikuisuus — —

SUA KATSOA MIELISIN KAUVAN SILMIIN — —.

Sua katsoa mielisin kauvan silmiin, syvähettehet sielusi loihtia ilmiin ja juoda niitä ja päihtyä siitä ja hukkua huumiooni. — —

KUN TUNNETTANI HYVÄILET — —.

Kun tunnettani hyväilet, niin teet sa väärin, väärin, vaan tee se sentään, tee se vaan, oi vie minut houritun unten maan, ne hetken kehrään ma purppuraan ja kultakuoriin käärin — — Kuin elämäni ainoat aartehet ne syvähän suljen rintaan ja niitä en vaihtais' onnehen maan, en muiden riemujen hintaan. Niin tarkoin muistosi talletan kuin kerjuri kultamurun, sen auvona kannan sielussain läpi suuren elämän surun.

MUN PÄÄSSÄNI HUIMAA HURJASTI — —.

Mun päässäni huimaa hurjasti joka kerta kun muistan sua kuin elämäni tulehen syttyä vois tai kokonaan seisahtua — —

Sinä sairahan ainoa ajatus, sinä tunteeni liekki kuuma; koko maailma sun tähtesi unhottuu ja arvotonta on kaikki muu paits' silmies' salainen huuma. —

MINÄ MIELISIN HILJAA, HELLÄSTI — —.

Minä mielisin hiljaa, hellästi käsivarteni kaulaas' kiertää, minä mielisin rikkoa rintasi jään ja tuskasi vuoret viertää.

Minä mielisin pyyhkiä otsaltas' sen synkän uurtehen aiheen ja siirtää silmäsi välkkeestä pois kaiken katkeran kaihen.

Vaan jos minä jällehen tulisin, sen ymmärtäisit väärin: minä olisin niinkuin kiusaaja, joka kuoleman verkkoja käärii.

En tohdi ma astua lähemmäs, nuo haavehet täytyy häätää; minä tuulihin tuskani kuiskailen, yön viimat rintoa jäätää.

NYT KUN NE KAIKKI OHITSE ON — —

Nyt kun ne kaikki ohitse on, — niin mielehen kohoo muistot: valkonäkyinä vaeltavat kuin kadonneet Edenin puistot. —

Liukuvat kukin vuorostaan mun sieluni silmän alle: kirkkahat kultaglooriat yötummalle taustalle.

Helminä kiertyvät renkaaseen ne lyhkäset onnen hetket, kaukotaruina kajastavat ne kummat kuutamoretket.

Tuijotan tuntehin huikaistuin kuin kauvaksi sinisaloon; kuvani kulkevat kuutamoon, satumaailmojen taikavaloon. —

MINÄ TUNSIN KUINKA SE SYTTYI TAAS — —.

Minä tunsin kuinka se syttyi taas se toivoni sammuva tuli, se loistoa loi ja se lämmitti ja riemuhun murehet suli.

Nyt loimua liekkini korkeaan, älä pakene koskaan multa, sun paloasi pyhänä palvelen kuin Vestan alttaritulta.

On soihtusi taivahan porraspuu, se jumalien juhliin kantaa, se elämän tyhjän täydentää ja lennon ja loiston antaa. —

TAAS SOIVAT NE SUURET SURUT — —.

Taas soivat ne suuret surut kuin kuoleman urut mun mieleni kulutetun; ne soivat uupuvan lauhaan kuin haudan rauhaan ne vihdoinki vihkisi mun. —

OI TERVE, LEMPEÄ TUONETAR — —.

Oi terve, lempeä tuonetar, joka lopetat vaikean työni, joka katkaset vankilakahleeni ja painavat pakkovyöni!

Elon sekavat vyyhdet sa selvität: näin väsyneen päiviä säästät, ja hiljaa raudasta irralleen sinä kuritusvangin päästät.

Oi terve, lempeä tuonetar! Sun tiedän jo tulevan kohta: jo laulusi ilmassa leijailee ja valkeat vaattehes' hohtaa — —

TARJOSI TAIVAS MINULLE RAUHAN — —.

Tarjosi taivas minulle rauhan, lämpösen lehdon ja lammen lauhan: taistohon uupuvan luuli. Uhmaten hylkäsin onnen moisen; kohtalon tahdon toisen, toisen, anna mulle myrsky ja tuuli!

Mustan muran ja valkosen vahdon, nousun ja laskun ma nähdä tahdon, elämän vaihtojen ponnen, tahdon minä syntien ilomaljat juoda, tuntoni tuskasta Edenin luoda, kärsimyksistä onnen!

MINÄ TUNNEN KUINKA SE PULPPUAA — —.

Minä tunnen kuinka se pulppuaa mun suonteni sisäpuolla; on niinkuin nyt olis' elämä vaan ja huomenna vois jo kuolla. —

Tule tuhoinen tuuli ja myrsky nyt ja ota minut omaksi kerta: minä tahdon hyrskyhyn sukeltaa ja hukkua keskelle merta. — —

MINÄ HIIVIN SYRJIÄ SYVÄNTEEN — —.

Minä hiivin syrjiä syvänteen ja kuilut ne viittovat alla ja rotkojen syrjät liestyvät joka uudella astumalla. —

Avohelmojen hautojen reunalla juon elämän kukkien huumaa, minä tanssin miinojen kupeilla ja jalkojen alla jo kuumaa. —

Minä kuljen kuolemakypsänä, kuin katkeis' jo kannatinsilta, kuin jokainen päivä ois viimeinen, joka ilta mun elämäni ilta — —

HIIHDÄN YÖHÖN AAVIKOLLE — —.

Hiihdän yöhön aavikolle — — Kuultaa kenttä jäinen, kuu vain kulkee ylähällä yhtä yksinäinen — —

Kohti yötä, kohti tuulta, kohti pilven pintaa! Vauhdin kiihto, tuskan viihto! huutaa sairas rinta. —

YLLÄTÄ IKUINEN YÖ — —.

Yllätä ikuinen yö, loppuos elämän työ! Kahlittu henkeni pakkovyössä rautaansa lyö. — Hukkuos taivas ja maa, vaipuos varjojen taa! Levoton henkeni häviön yössä rauhan saa — — —

SUO ANTEHEKS' HULLU HURJUUTEIN — —.

Suo anteheks' hullu hurjuutein, sinä taivahan taatto hyvä, suo anteheks' uhmiva kurjuutein, sinä ainoa suuri ja syvä!

Minä mieleltä olin kuin titaani ja uhmasin olla vuori; minä olinkin ihmisen lapsi vaan ja särkyvä kuplan kuori.

Minä ryöstin uskolta unia ja toivolta siipien kultaa; niin toivoni raajarikkoutui ja uskoni kuoli multa.

Minä varjojen kisoja kiusailin ja elämän yöllä mä leikin; vaan yö minun valoni sammutti ja varjot ne valtani veikin.

Minä nöyränä katuen kumarrun sun etehes, suuri Luoja; olen sairas, heikko ja voitettu, sinä ainoa elämän tuoja. —