SISÄLLYS: (continued 3)

— Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla sadun Ivede Avedesta vaiko Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?

Ivede-Avedesta! huusivat toiset, Klumpe-Dumpesta! huusivat toiset. Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli: enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.

Ja mies kertoi Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessan. Ja lapset taputtivat käsiään ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla Ivede-Aveden, mutta he saivat vain sadun Klumpe-Dumpesta. Kuusi seisoi aivan hiljaa ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet sellaista. Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.

— Huomenna minä en vapise! ajatteli se. — Iloitsen oikein koko loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun Klumpe-Dumpesta ja ehkä Ivede-Avedestakin. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön. Aamulla tulivat renki ja piika sisään.

— Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee? ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli. Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.

— Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä! Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.

— Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen oksien välitse.

— On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. — Muuten täällä on ihanat olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?

— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, — on monta, jotka ovat paljoa vanhemmat kuin minä.

— Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, — ja mitä sinä tiedät? Ne olivat kuin olivatkin hirveän uteliaita. — Kerro meille toki kauneimmasta paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä, missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan lihavina ulos.

— Sitä en tunne, sanoi puu, — mutta metsän tunnen, missä aurinko paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:

— Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut onnellinen!

— Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. — Niin, ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja kynttilöillä.

— Oi, sanoivat pienet hiiret, — kuinka sinä olet ollut onnellinen, sinä vanha kuusi!

— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, — tänä talvenahan minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan tanakka-kasvuinen.

— Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja! Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! Klumpe-Dumpe putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua, joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.

— Kuka on Klumpe-Dumpe? kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa. Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.

— Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.

— Vain sen yhden, vastasi puu — kuulin sen onnellisimpana iltanani, mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.

— Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?

— En! sanoi puu.

— No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.

Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas otetaan esiin.

Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.

— Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman, ensimäisen auringonsäteen — ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen, lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit, minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.

— Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi, ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.

Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi ja repäisi pois kultatähden.

— Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.

Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä, hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet tarinaa Klumpe-Dnmpesta.

— Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!

Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: — Pif, paf! Mutta joka laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä, talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja Klumpe-Dumpea, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi kertoa — ja sitten oli puu palanut loppuun.

Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy kaikkien tarinoiden!

Lumikuningatar.

Seitsentarinainen satu.

Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista.

Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi "Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti peikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli. Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!

Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö.

Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.

Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.

Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.

— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.

— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.

— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.

— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.

— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.

— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.

Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.

Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa. Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.

Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.

Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.

Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.

Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa — sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.

Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.

— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa. Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.

— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen. Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.

— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.

Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoon mutta — niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.

Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.

— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.

— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!

Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.

Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana. Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla. Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukea isämeitänsä, mutta hän ei muistanut muuta kuin ison kertomataulun.

Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.

— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.

— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.

— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.

— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!

Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.

Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua.

Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.

Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.

— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.

— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.

— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.

— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.

— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, — niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.

Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.

— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.

Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.

Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä: — Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.

Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.

— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.

Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.

Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.

— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.

Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.

— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.

Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.

Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.

— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.

Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.

Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa — niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.

— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.

— Oi, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni tyttö. — Minunhan piti löytää Kai. Ettekö te tiedä, missä hän on? kysyi hän ruusuilta. — Uskotteko, että hän on kuollut ja poissa?

— Kuollut ei hän ole, sanoivat ruusut. — Me olemme olleet maassa, kaikki kuolleet ovat siellä, mutta Kai ei ollut siellä!

— Kiitos! sanoi pieni Gerda ja hän meni toisten kukkien luo ja katsahti niiden kupuun ja kysyi: — Ettekö te tiedä, missä pieni Kai on?

Mutta jokainen kukka seisoi auringossa, nähden unessa oman satunsa tai tarinansa, niitä sai Gerda kuulla monta, monta, mutta kukaan ei tietänyt mitään Kaista.

Ja mitä sanoi sitten Tulililja?

— Kuuletko rummun: pum! pum! On vain kaksi ääntä, aina: pum! pum! Kuule naisten surulaulua! Kuule pappien huutoja! Pitkässä punaisessa hameessaan seisoo hinduvaimo roviolla, liekit hulmuavat hänen kuolleen miehensä ympärillä, mutta hinduvaimo ajattelee sitä elävää täällä joukossa, häntä, jonka silmät polttivat kuumemmin kuin liekit, häntä, jonka silmien tuli kohtaa hänen sydäntänsä enemmän kuin ne liekit, jotka pian polttavat hänen ruumiinsa tuhkaksi. Saattavatko sydämen liekit kuolla rovion liekeissä?

— Sitä en ensinkään ymmärrä, sanoi pieni Gerda.

— Se on minun satuni, sanoi Tulililja.

Mitä sanoo Pyöräkello?

— Kapean kalliotien päällä riippuu vanha ritarilinna. Tuuhea muratti kasvaa pitkin sen vanhoja punaisia muureja, lehti lehden vieressä parvekkeen ympäri, ja siellä seisoo kaunis tyttö. Hän kumartuu kaidepuun yli ja katselee alas tietä pitkin. Ei yksikään ruusu riipu oksassaan raikkaampana kuin hän. Ei yksikään omenankukka liitele, kun tuuli kantaa sen puusta, kevyemmin kuin hän. Kuinka komea silkkipuku kahiseekin! Eikö hän toki tule?

— Kaitako tarkoitat? kysyi pieni Gerda.

— Puhun vain sadustani, unelmastani, vastasi Pyöräkello.

Mitä sanoo pieni Lumikello:

— Puiden välissä riippuu nuorassa pitkä lauta. Se on keinu. Kaksi somaa pikkutyttöä — hameet ovat valkoiset kuin lumi, vihreät silkkinauhat hulmuavat hatuista — istuvat ja keinuvat. Veli, joka on heitä suurempi, seisoo keinussa, hän pitää käsivarttaan nuoran ympärillä pysyäkseen paikallaan, sillä toisessa kädessä hänellä on pieni malja, toisessa liitupiippu, hän puhaltaa saippuakuplia. Keinu käy ja kuplat lentelevät kauniisti vaihtelevin värein. Viimeinen riippuu vielä piipun varressa, notkuen tuulessa. Keinu käy. Pieni musta koira, köykäinen kuin kupla, nousee takajaloilleen ja tahtoo mukaan keinuun. Keinu lentää, koira menee nurin, haukkuu ja on vihainen, se ilvehtii, kuplat särkyvät — keinuva lauta, särkyvä, vaahtokuva on lauluni!

— Saattaa kyllä olla kaunista se, mitä sinä kerrot, mutta sinä sanot sen niin surullisesti etkä ensinkään mainitse Kaita. Mitä sanovat Hyasintit?

— Oli kolme kaunista sisarta, läpikuultavaa ja hienoa. Ensimäisen hame oli punainen, toisen sininen, kolmannen aivan valkoinen. Käsi kädessä tanssivat he hiljaisen järven luona kirkkaassa kuutamossa. He eivät olleet keijukaisia, he olivat ihmislapsia. Tuoksui kovin suloisesti ja tytöt hävisivät metsään. Tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kolme ruumisarkkua — niissä lepäsivät kauniit tytöt — solui metsän tiheiköstä yli järven. Kiiltomadot lensivät loistaen ympärillä niinkuin pienet, liitelevät valot. Nukkuvatko tanssivat tytöt, vai ovatko he kuolleet? Kukkaistuoksu kertoo, että he ovat ruumiina. Iltakello soittaa kuolleille.

— Sinä teet minut aivan surulliseksi, sanoi pieni Gerda. — Sinä lemuat niin voimakkaasti, minun täytyy ajatella kuolleita tyttöjä. Oi, onko sitten todella Kai kuollut? Ruusut ovat olleet alhaalla maassa ja ne sanovat: ei!

— Piu, pau! soittivat Hyasintin kellot. — Me emme soita pienelle Kaille, häntä emme tunne. Me laulamme vain laulumme, ainoan, jonka osaamme.

Ja Gerda meni Voikukan luo, joka paistoi kiiltävien vihreiden lehtien joukosta.

— Sinä olet pieni kirkas aurinko! sanoi Gerda. — Sanoppa minulle, tiedätkö, mistä minä löydän leikkiveljeni.

Ja Voikukka paistoi niin kauniisti ja katsoi taas Gerdaan. Minkä laulun mahtoikaan Voikukka osata laulaa? Se ei sekään ollut Kaista.

Eräällä pienellä pihamaalla paistoi Jumalan aurinko niin lämpöisesti ensimäisenä kevätpäivänä. Auringonsäteet liukuivat alas naapurin valkoista seinää, aivan vieressä kasvoivat ensimäiset keltaiset kukat, tuo hohtava kulta lämpöisissä auringonsäteissä. Vanha isoäiti oli ulkona tuolissaan, tyttärentytär, köyhä kaunis palvelustyttö tuli kotiin lyhyeltä vierailulta. Hän suuteli isoäitiä. Siinä oli kultaa, sydämen kultaa tuossa hartaassa suudelmassa, kultaa huulilla, kultaa pohjalla, kultaa tuolla ylhäällä aamuhetkenä. Kas, siinä minun pieni tarinani! sanoi Voikukka.

— Voi minun vanhaa isoäiti-raukkaani! huokasi Gerda. — Niin, hän varmaan ikävöi minua, on suruissaan minusta, niinkuin oli pikku Kaista. Mutta minä tulen pian takaisin kotiin ja sitten minä tuon Kain mukanani. Ei auta kysyä kukkasilta, ne osaavat vain oman laulunsa, ne eivät anna minulle tietoa! Ja sitten hän köytti ylös pienen hameensa voidakseen juosta nopeammin. Mutta valkoinen Narsissi löi häntä jalkaan hänen juostessaan sen yli. Silloin hän jäi seisomaan, katseli pitkään kukkaa ja kysyi: — Tiedätkö ehkä jotakin? Ja hän kumartui aivan sen ääreen. Ja mitä se sanoi?

— Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni! sanoi valkoinen Narsissi. — Oi, oi, kuinka minä lemuan! Ylhäällä, pienessä ullakkokamarissa, seisoo, puoleksi pukeutuneena, pieni tanssijatar. Hän seisoo milloin yhdellä jalalla, milloin kahdella, hän potkii koko maailmalle, hän on pelkkää silmänlumetta. Hän kaataa vettä teekannusta vaatekappaleelle, jota hän pitelee, se on kureliivi — siisteys on hyvä asia! Valkoinen hame riippuu naulassa, se on sekin pesty teekannussa ja kuivattu katolla. Sen hän pukee ylleen, saframinkeltainen liina kaulaan, niin paistaa hame valkoisemmalta. Jalat ilmaan! Kas kuinka hän keikailee kuin kukka varressaan! Minä voin nähdä itseni, minä voin nähdä itseni!

— Siitä minä en ensinkään välitä! sanoi Gerda, — sellaista ei pidä kertoa minulle! Ja sitten hän juoksi toiseen päähän puutarhaa.

Ovi oli lukittu, mutta hän rynkytti ruostunutta ripaa niin, että se irtaantui ja ovi aukeni ja sitten juoksi pieni Gerda paljain jaloin maailmalle. Hän katsoi kolme kertaa taakseen, mutta kukaan ei tullut hänen perässään. Vihdoin hän ei enään voinut juosta ja istuutui suurelle kivelle ja kun hän katseli ympärilleen, oli kesä mennyt, oli myöhäinen syys, sitä ei ensinkään saattanut huomata siellä kauniissa puutarhassa, missä aina oli auringonpaistetta ja kaikkien vuodenaikojen kukkia.

— Herranen aika, kuinka minä olen myöhästynyt! sanoi pieni Gerda. — Onhan tullut syksy! Nyt en saa levätä. Ja hän nousi lähteäkseen.

Oi, kuinka hänen pienet jalkansa olivat arat ja väsyneet ja ympärillä näytti kylmältä ja raa'alta. Pitkät salavanlehdet olivat aivan keltaiset ja sumu tippui vetenä alas niistä. Lehti putosi toisensa jälkeen, ainoastaan oratuomi seisoi marjoissaan ja niin tuimana, että suu meni ryppyyn. Oi, kuinka täällä ulkona maailmassa oli harmaata ja raskasta!

Neljäs tarina. Prinssi ja prinsessa.

Gerdan täytyi taas levätä. Silloin hyppäsi lumella, aivan vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, suuri varis. Se oli kauan istunut ja katsellut häntä ja käännellyt päätään. Nyt se sanoi: — Kraa, kraa! hyvää päivää, hyvää päivää! Paremmin se ei voinut sitä sanoa, mutta se tarkoitti pienen tytön parasta ja kysyi, minne hän oli menossa niin yksinään maailmalle. Sanan yksinään ymmärsi Gerda hyvin hyvästi ja tunsi oikein, kuinka paljon se sisälsi, ja sitten hän kertoi varikselle koko elämänsä ja vaelluksensa ja kysyi, eikö se ollut nähnyt Kaita.

Ja varis nyökkäsi varsin miettiväisenä ja sanoi: — Ehkä olisin, ehkä olisin!

— Mitä? Luuletko! huusi pieni tyttö ja oli miltei litistämäisillään variksen kuoliaaksi, niin hän suuteli sitä.

— Siivolla, siivolla! sanoi varis. — Minä luulen, että se saattaa olla pieni Kai. Mutta nyt hän varmaan on unohtanut sinut prinsessan takia.

— Asuuko hän jonkun prinsessan luona? kysyi Gerda.

— Kraa, kuulehan! sanoi varis, — mutta minun on vaikea puhua sinun kieltäsi. Ymmärrätkö variksenkieltä, niin kerron paremmin.

— En, sitä en ole oppinut, sanoi Gerda, — mutta isoäiti osasi sitä ja P-kieltä hän osasi. Kunpa minäkin olisin oppinut sen!

— Ei tee mitään! sanoi varis, — minä kerron niin hyvin kuin voin, mutta huonoa siitä joka tapauksessa tulee, ja sitten se kertoi kaikki, mitä tiesi.

— Siinä kuningaskunnassa missä me nyt istumme, asuu prinsessa, joka on niin hirvittävän viisas, mutta hän on myöskin lukenut kaikki sanomalehdet, mitä on maailmassa, ja unohtanut ne taas, niin viisas hän on. Tässä hiljan istahtaa hän valtaistuimelle eikä se kuulu olevankaan erittäin hauskaa, silloin hän sattuu hyräilemään erästä laulua, se oli juuri tämä laulu: "Miksen naimisiin ma menis?" Kuulkaas, siinä on jotakin varteenotettavaa, sanoo hän ja sitten hän tahtoi mennä naimisiin, mutta hän tahtoi miehen, joka ymmärsi vastata, kun hänelle puhui, miehen, joka ei vain seisonut ja näyttänyt ylhäiseltä, sillä se on kovin ikävää. Nyt antoi hän rummuttaa kokoon kaikki hovinaiset ja kun he kuulivat, mitä hän tahtoi, niin kävivät he kovin tyytyväisiksi. — Siitä minä pidän, sanoivat he, — sellaista minäkin tässä hiljan ajattelin. — Saat uskoa, että joka sana, jonka sanon, on totta! sanoi varis. — Minulla on kesy kulta, joka kulkee vapaasti linnassa ja hän on kertonut minulle kaikki!

Hänen kultansa oli tietysti myöskin varis, sillä vakka kantensa löytää ja variksella se aina on varis.

— Sanomalehdet ilmestyivät heti laidassaan sydämiä ja prinsessan nimikirjaimet. Siitä ymmärrettiin, että jokaisella nuorella miehellä, joka oli hauskan näköinen, oli vapaus tulla linnaan ja puhua prinsessan kanssa, ja sen, joka puhui niin, että saattoi kuulla hänen olevan kotonaan siellä, ja joka puhui parhaiten, sen tahtoi prinsessa ottaa miehekseen. Niin, niin, sanoi varis. Saat uskoa, se on niin totta kuin se, että istun tässä, että kansaa tulvi paikalle, oli tavaton tungos ja juokseminen, mutta ei onnistunut, ei ensimäisenä eikä toisena päivänä. He osasivat kaikki hyvin puhua, kun olivat ulkona kadulla, mutta kun he tulivat sisään linnanportista ja näkivät kaartin hopeassa ja pitkin portaita lakeijoja kullassa ja suuret valaistut salit, niin he ällistyivät. Ja kun he seisoivat valtaistuimen edessä, missä prinsessa istui, eivät he osanneet sanoa muuta kuin viimeisen sanan, minkä hän oli sanonut, ja sitä ei hän viitsinyt kuulla uudestaan. Tuntui siltä, kuin ihmiset siellä sisällä olisivat saaneet nuuskaa vatsalleen ja menneet tainnoksiin, kunnes ne tulivat takaisin kadulle, niin, silloin he saattoivat puhua. Minä olin itse sisällä ja näin sen! sanoi varis. Niiden tuli sekä nälkä että jano, mutta linnasta eivät he saaneet edes lasillista haaleaa vettä. Tosin muutamat viisaimmat olivat ottaneet mukaansa voileipää, mutta eivät jakaneet naapurinsa kanssa. He ajattelivat kuin ajattelivatkin: antaa hänen vain näyttää nälkäiseltä, niin ei prinsessa ota häntä.

— Mutta Kai, pieni Kai! kysyi Gerda. — Milloin hän tuli? Oliko hän noiden monien joukossa?

— Maltahan, maltahan! Nyt me juuri tulemme häneen. Oli kolmas päivä, silloin tuli sinne pieni mies ilman hevosta ja vaatteita, marssien aivan tyynesti ylös linnaan. Hänen silmänsä loistivat kuin sinun silmäsi, hänellä oli kauniit pitkät hiukset, mutta muuten huonot vaatteet.

— Se oli Kai! riemuitsi Gerda. — Oi, minä olen siis löytänyt hänet! Ja hän taputti käsiään.

— Hänellä oli pieni reppu selässä! sanoi varis.

— Ei, se oli varmaan hänen kelkkansa! sanoi Gerda, — sillä kelkka mukanaan hän läksi pois!

— Se on mahdollista! sanoi varis,— minä en niin tarkkaan katsonut. Mutta sen tiedän kesyn kultani kautta, että kun hän tuli sisään linnanportista ja näki henkivartioston hopeassa ja lakeijat pitkin portaita kullassa, niin ei hän vähääkään ällistynyt. Hän nyökkäsi ja sanoi niille: mahtaa olla ikävää seisoa portaissa, minä menen mieluummin sisään! Siellä loistivat salit kynttilöissään. Salaneuvokset ja korkeudet kulkivat paljainjaloin ja kantoivat kultavateja — siinä olisi kyllä saattanut käydä juhlalliseksi! Hänen saappaansa narisivat hirveästi, mutta hän ei kuitenkaan pelästynyt.

— Se on aivan varmaan Kai! sanoi Gerda. — Minä tiedän, että hänellä oli uudet saappaat, minä kuulin niiden narisevan isoäidin huoneessa.

— Niin, kyllä ne narisivat! sanoi varis, — ja rohkeasti astui hän suoraan prinsessan eteen, joka istui helmellä, joka oli niin suuri kuin rukinpyörä. Ja kaikki hovinaiset ja niiden piiat ja piikojen piiat, ja kaikki kavaljeerit ja niiden palvelijat ja palvelijoiden palvelijat, jotka pitivät renkiä, seisoivat määräasennossa ympärillä. Ja kuta likempänä ovea he seisoivat, sitä ylpeämmiltä he näyttivät. Palvelijoiden palvelijan renkiin, joka aina käy tohveleissa, tuskin uskaltaa katsoa, niin ylpeänä hän seisoo ovella.

— Se mahtaa olla kauheaa! sanoi pieni Gerda. — Ja Kai sai kuitenkin prinsessan?

— Jollen minä olisi ollut varis, olisin ottanut hänet, vaikka olenkin kihloissa. Hän kuului puhuneen yhtä hyvin kuin minä puhun, kun puhun variksenkieltä, sen olen kuullut kesyltä kullaltani. Hän oli rohkea ja kaunis, hän ei ollut ensinkään tullut kosimaan, vaan ainoastaan kuulemaan prinsessan viisautta, ja sen hän havaitsi hyväksi ja prinsessa puolestaan havaitsi hänet hyväksi.

— Aivan varmaan se oli Kai, sanoi Gerda, — hän oli niin viisas, hän osasi päässälaskua murtoluvuilla. Oi, etkö veisi minua linnaan?

— Kyllä, se on helposti sanottu! sanoi varis. — Mutta miten me sen teemme? Minäpä puhun siitä kesyn kultani kanssa, hän varmaan voi antaa meille neuvon. Sillä sen minä sinulle sanon, että sellainen pieni tyttö kuin sinä ei koskaan saa lupaa oikein päästä sisään!

— Kyllä minä saan! sanoi Gerda. — Kun Kai kuulee että minä olen täällä, tulee hän heti ja noutaa minut!

— Odota minua tuolla lätin luona! sanoi varis, käänteli päätään ja lensi pois.

Vasta kun oli pimeä ilta, tuli varis taas takaisin.

— Erinomaista, erinomaista! sanoi se. — Hän lähettää sinulle paljon terveisiä ja tässä on sinulle pieni leipä, hän otti sen kyökistä, siellä on leipää tarpeeksi ja varmaan sinun on nälkä. Ei ole mahdollista, että sinä pääset linnaan, sinähän olet paljain jaloin. Hopeaan puettu kaarti ja kultaan puetut lakeijatkaan eivät sitä sallisi. Mutta älä itke, sinä kyllä pääset sinne kuitenkin. Kultani tietää pienet takaportaat, jotka johtavat makuuhuoneeseen ja hän tietää, mistä ottaa avaimen.

Ja he menivät puutarhaan, suureen puukujaan, missä lehti putosi toisensa jälkeen, ja kun kynttilät linnassa sammutettiin, toinen toisensa jälkeen, vei varis pienen Gerdan erään takaoven luo, joka oli raollaan.

Oi, kuinka Gerdan sydän sykki levottomuudesta ja ikävästä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut tekemäisillään jotain pahaa ja hänhän vain tahtoi tietää, oliko se pieni Kai. Kyllä, sen täytyi olla hän. Hän kuvitteli elävästi mielessään hänen viisaita silmiään, hänen pitkiä hiuksiaan. Hän aivan saattoi nähdä, kuinka hän hymyili, kun he istuivat kotona ruusujen alla. Varmaan hän tulee iloiseksi, kun näkee Gerdan, kuulee, minkä pitkän matkan hän on kulkenut hänen tähtensä, ja saa tietää, kuinka suruissaan kaikki kotona olivat, kun ei hän palannut. Oi sitä pelkoa ja iloa!

Nyt he olivat portaissa. Siellä paloi kaapilla pieni lamppu. Keskellä lattiaa seisoi kesy varis, käännellen päätään joka taholle ja katseli Gerdaa, joka niiasi, niinkuin isoäiti oli opettanut.

— Sulhaseni on puhunut teistä niin kauniisti, pieni neitiseni, sanoi kesy varis. — Teidän vita'nne, niinkuin sitä sanotaan, on sekin hyvin liikuttava. Otatteko lampun, niin minä kuljen edellä. Me kuljemme tästä suoraan, niin emme tapaa ketään.

— Täällä taitaa tulla joku heti perässä! sanoi Gerda ja hänen ohitsensa suhahti. Näytti olevan ikäänkuin varjoja seinää vastaan, hevosia liehuvin harjoin ja ohuin jaloin, metsästyspalvelijoita, herroja ja naisia ratsain.

— Ne ovat vain unia, sanoi varis, — ne tulevat noutamaan korkeiden herrasväkien ajatuksia metsästysretkelle. Hyvä onkin, niin voitte paremmin katsella heitä vuoteessa. Mutta näyttäkääkin, että jos pääsette arvoon ja kunniaan, osoitatte kiitollista mieltä.

— Eihän siitä kannata puhua, sanoi metsävaris.

Nyt he tulivat ensimäiseen saliin, se oli ruusunpunaista silkkiä taidokkaine kukkineen, jotka ylenivät pitkin seiniä. Täällä suhisivat jo unet heidän ohitsensa, mutta he kulkivat niin nopeasti, ettei Gerda saanut nähdä korkeaa herrasväkeä. Toinen sali kävi toistaan komeammaksi, tahtoi oikein ällistyttää, ja nyt he olivat makuuhuoneessa. Sen katto muistutti suurta palmua, jonka lehdet ovat lasia ja keskellä lattiaa riippui paksussa kultavarressa kaksi vuodetta, jotka kumpikin olivat liljan muotoiset. Toinen oli valkoinen, siinä makasi prinsessa, toinen punainen ja siitä piti Gerdan etsiä pientä Kaita. Hän taivutti syrjään muuatta punaista lehteä ja silloin hän näki vallan ruskean niskan. Oi, se oli Kai! Hän huusi aivan ääneen hänen nimensä, valaisi häntä lampulla — unet humisivat taas ratsain huoneeseen —, hän heräsi, käänsi päätään ja — se ei ollutkaan pieni Kai!

Vain prinssin niska muistutti häntä, mutta nuori ja kaunis hän oli. Ja valkoisesta liljavuoteesta kurkisti prinsessa ja kysyi, mikä oli. Silloin itki pieni Gerda ja kertoi koko tarinansa ja kaikki, mitä varikset olivat tehneet hänen hyväkseen.

— Sinä pieni raukka! sanoivat prinssi ja prinsessa ja he kehuivat variksia ja sanoivat, etteivät olleet niille ensinkään suuttuneet, mutta heidän ei kuitenkaan pitäisi tehdä tätä toiste. Joka tapauksessa oli niiden saatava palkinto.

— Tahdotteko lentää vapaina? kysyi prinsessa, — tai tahdotteko vakinaisen toimen hovivariksina sekä kaikki, mikä jää kyökistä?

Ja molemmat varikset niiasivat ja pyysivät vakinaista tointa, sillä he ajattelivat vanhuuttaan ja sanoivat: hyvä on vanhan miehen omistaa jotakin, niinkuin heidän sanansa kuuluivat.

Ja prinssi nousi vuoteestaan ja antoi Gerdan nukkua siinä ja enempää ei hän voinut tehdä. Gerda liitti pienet kätensä yhteen ja ajatteli: kuinka sentään ihmiset ja eläimet ovat hyviä. Ja sitten hän sulki silmänsä ja nukkui makeasti. Kaikki unet lensivät taas sisään ja ne olivat Jumalan enkelien näköiset ja ne vetivät kelkkaa ja siinä istui Kai ja nyökkäsi päätään. Mutta kaikki oli vain unennäköä ja sentähden se olikin poissa heti, kun hän heräsi.

Seuraavana päivänä puettiin hänet kiireestä kantapäähän asti silkkiin ja samettiin. Hän sai tarjouksen jäädä linnaan hyville päiville, mutta hän pyysi ainoastaan saada pienet rattaat ja hevosen eteen, ja parin pieniä saappaita, sitten hän taas ajaa maailmalle etsimään Kaita.

Hän sai sekä saappaat että puuhkan. Hänet puettiin hyvin kauniiksi ja kun hänen piti lähteä, seisoivat oven luona uudet vaunut puhdasta kultaa. Prinssin ja prinsessan vaakuna paistoi vaunusta kuin tähti. Kuski, palvelijat ja esiratsastajat — sillä esiratsastajia oli myöskin — istuivat, päässään kultakruunut. Prinssi ja prinsessa auttoivat hänet itse vaunuihin ja toivottivat hänelle kaikkea onnea. Metsävaris, joka nyt oli mennyt naimisiin, seurasi mukana ensimäiset kolme penikulmaa. Se istui hänen vierellään, sillä se ei sietänyt ajaa takaperin. Toinen varis seisoi portilla ja räpytti siipiään. Se ei seurannut mukana, sillä se poti päänkipua siitä lähtien, kun se oli saanut vakinaisen toimen ja liian paljon syömistä. Sisältä olivat vaunut päällystetyt sokeririnkeleillä ja istuimessa oli hedelmiä ja piparpähkinöitä.

— Hyvästi, hyvästi! huusivat prinssi ja prinsessa ja pikku Gerda itki ja varis itki. Niin kuluivat ensimäiset penikulmat. Silloin heitti variskin hyvästit ja se oli raskas hyvästijättö. Se lensi puuhun ja räpytteli mustia siipiään niin kauan, kuin se saattoi nähdä vaunut, jotka paistoivat kuin kirkkain auringonpaiste.

Viides tarina. Pieni ryövärityttö.

He ajoivat pimeän metsän läpi, mutta vaunut loistivat kuin soihtu, se pisti ryövärien silmään, sitä eivät he voineet sietää.

— Se on kultaa, se on kultaa! huusivat he, syöksyivät esiin, kävivät kiinni hevosiin, löivät kuoliaaksi pienet ratsumiehet, kuskin ja palvelijat ja vetivät nyt pienen Gerdan esiin vaunuista.

— Hän on lihava, hän on kaunis, hän on syötetty pähkinänsydämillä! sanoi vanha ryöväriakka, jolla oli pitkä tuuhea parta ja sellaiset kulmakarvat, että ne riippuivat silmien päällä. — Hän on yhtä hyvä kuin pieni syöttölammas. Ai, kuinka makealta hän tulee maistumaan! Ja sitten hän veti tupesta kiiltävän veitsensä ja se välkkyi niin, että hirvitti.

— Ai! sanoi akka samassa. Häntä oli purrut korvaan hänen oma pieni tyttärensä, joka riippui hänen selässään ja oli niin raju ja hurja, että sitä ilokseen katseli. — Senkin ilkeä vekara! sanoi äiti eikä hänellä ollut aikaa teurastaa Gerdaa.

— Hänen pitää leikkiä minun kanssani! sanoi pieni ryövärityttö. — Hänen pitää antaa minulle puuhkansa, kaunis hameensa, nukkua minun kanssani minun vuoteessani! Ja sitten hän taas puri niin, että ryöväriakka hypähti ilmaan ja kieppui ympäri ja kaikki ryövärit nauroivat ja sanoivat: — Kas kuinka hän tanssii pentunsa kanssa.

— Minä tahdon vaunuihin! sanoi pieni ryövärityttö ja hänen täytyi ja hän halusi saada tehdä tahtonsa, sillä hän oli kovin hemmoteltu ja itsepäinen. Hän ja Gerda istuivat vaunuissa ja sitten he ajoivat kivien ja kantojen yli syvemmälle metsään. Pieni ryövärityttö oli yhtä suuri kuin Gerda, mutta tanakampi, hartevampi ja iholtaan tumma. Silmät olivat aivan mustat, ne näyttivät miltei surullisilta. Hän otti pientä Gerdaa vyötäisistä ja sanoi: — Ne eivät teurasta sinua, niin kauan kuin en minä suutu sinuun! Sinä olet kai prinsessa?

— En, sanoi pieni Gerda ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli kokenut ja kuinka paljon hän piti pikku Kaista.

Ryövärityttö katsoi häneen varsin vakavana, nyökytti hiukan päätään ja sanoi: — Ne eivät saa teurastaa sinua, vaikka minä suuttuisinkin sinuun, silloin minä kyllä teen sen itse! Ja sitten hän pyyhki Gerdan silmät ja pisti sitten molemmat kätensä somaan puuhkaan, joka oli pehmoinen ja lämmin.

Nyt pysähtyivät vaunut. He olivat keskellä ryövärilinnan pihaa. Seinä oli haljennut ylhäältä alas asti, korpit ja varikset lentelivät avonaisista rei'istä ja suuret verikoirat, joista jokainen oli sen näköinen kuin se olisi voinut niellä ihmisen, hyppivät korkealle ilmaan, mutta eivät haukkuneet, sillä se oli kielletty.

Suuressa, vanhassa nokisessa salissa paloi keskellä kivilattiaa suuri tuli. Savu kiiri kattoa pitkin ja sai itse etsiä tiensä ulos. Suuressa juomanpanokattilassa kiehui keitto ja sekä jäniksiä että kaniineja käänneltiin vartaissa.

— Sinun pitää yöllä nukkua minun kanssani täällä kaikkien pikkueläinteni kanssa! sanoi ryövärityttö. He saivat syömistä ja juomista ja menivät sitten muutamaan nurkkaan, missä oli olkia ja mattoja. Ylhäällä istui rimoilla ja orsilla liki sata kyyhkystä, jotka kaikki näyttivät nukkuvan, mutta käännähtivät kuitenkin vähän, kun pikkutytöt tulivat.

— Ne ovat kaikki minun, sanoi pieni ryövärityttö ja kävi nopeasti kiinni yhteen likimmistä, piteli sitä jaloista ja ravisti sitä niin, että se räpytteli siipiään. — Suutele sitä! huusi hän ja löi sillä Gerdaa kasvoihin. — Tuossa istuvat metsälurjukset! jatkoi hän ja viittasi säleiden taakse, joita oli lyöty aika määrä korkealle reiän eteen muurissa.

— Ne ovat metsälurjuksia nuo kaksi! Ne lentävät heti pois, jolleivät ole oikein lukittuina. Ja tässä seisoo minun vanha rakkahimpani "pää"! ja hän veti sarvesta poroa, jolla oli kiiltävä kuparirengas kaulassa ja joka oli kytkettynä. Häntäkin meidän täytyy pitää kytkyessä, muuten hän karkaa luotamme. Joka ikinen ilta kutkutan minä häntä kaulaan terävällä veitselläni, sitä hän niin pelkää! Ja pieni tyttö veti pitkän veitsen muurinhalkeamasta ja antoi sen liukua poron kaulan yli. Eläin raukka potki takajaloillaan ja ryövärityttö nauroi ja veti sitten Gerdan mukaansa vuoteeseen.

— Aiotko pitää veitsen vieressäsi, kun nukut? kysyi. Gerda ja katseli siihen hiukan peloissaan.

— Minä nukun aina veitsi vieressäni, sanoi pieni ryövärityttö. — Ei koskaan tiedä, mitä voi sattua. Mutta kerro minulle nyt taas, mitä äsken kerroit pienestä Kaista ja miksi olet lähtenyt maailmalle.

Ja Gerda kertoi uudestaan, ja metsäkyyhkyset kuhersivat ylhäällä häkissä, muut kyyhkyset nukkuivat. Pieni ryövärityttö pani kätensä Gerdan kaulaan, piti veistä toisessa kädessään ja nukkui niin, että sen saattoi kuulla. Mutta Gerda ei ensinkään voinut sulkea silmiään, hän ei tietänyt, oliko hänen määrä elää vaiko kuolla. Ryövärit istuivat tulen ympärillä, lauloivat ja joivat, ja ryöväriakka heitteli kuperkeikkoja. Oi, pienen tytön oli varsin hirmuista katsella sitä.

Silloin sanoivat metsäkyyhkyset: kur, kur, me olemme nähneet pienen Kain. Valkoinen kana kantoi hänen rekeänsä. Hän istui lumikuningattaren vaunuissa, jotka kulkivat läpi metsän, kun me makasimme pesässä. Hän puhalsi meihin poikasiin ja kaikki ne kuolivat, paitsi me kaksi. Kur, kur!

— Mitä te sanotte siellä ylhäällä? huusi Gerda, — minne lumikuningatar matkusti? Tiedättekö siitä jotakin?

— Luultavasti hän matkusti Lapinmaahan, sillä siellä on aina lunta ja jäätä, kysy vain porolta, joka seisoo kytkettynä nuoraan.

— Siellä on jäätä ja lunta, siellä on suloista ja hyvä olla! sanoi poro, — siellä juostaan vapaasti suurissa, hohtavissa laaksoissa. Siellä on lumikuningattaren kesäteltta, mutta hänen vakituinen linnansa on ylhäällä pohjoisnavan puolella, sillä saarella, jota sanotaan Huippuvuoriksi.

— Oi Kai, pieni Kai! huokasi Gerda.

— Nyt sinun pitää olla hiljaa, sanoi ryövärityttö, — muuten saat veitsen vatsaasi!

Aamulla kertoi Gerda hänelle kaikki, mitä metsäkyyhkyset olivat sanoneet ja pieni ryövärityttö näytti kovin vakavalta, mutta nyökkäsi päätään ja sanoi: — Sama se, sama se!

— Tiedätkö, missä Lapinmaa on? kysyi hän porolta.

— Kuka sen paremmin tietäisi kuin minä? sanoi eläin, ja silmät sen päässä pyörivät. — Siellä minä olen syntynyt ja kasvanut, siellä olen juossut lumikentillä.

— Kuuleppas! sanoi ryövärityttö Gerdalle, — sinä näet, että kaikki meidän miesväkemme ovat poissa, mutta muori on vielä täällä ja hän jää tänne, mutta aamulla juo hän suuresta pullosta ja ottaa sitten pienen unen päälle. Silloin minä teen jotakin hyväksesi! Samassa hän hyppäsi sängystä, karkasi äidin kaulaan, vetäisi häntä leukaparrasta ja sanoi: — oma suloinen kilipukkini, hyvää huomenta!

Ja äiti näpäytti häntä nenään, niin että se kävi sekä punaiseksi että siniseksi, mutta se tapahtui kaikki rakkaudesta.

Kun äiti sitten oli juonut pullostaan ja otti pienet unet, meni ryövärityttö poron luo ja sanoi:

— Minulla olisi ihmeellinen halu vielä monta kertaa kutittaa sinua terävällä veitsellä, sillä silloin sinä olet niin hauska, mutta sama se: minä irroitan sinun nuorasi ja autan sinut ulos, että pääset juoksemaan Lapinmaahan, mutta sinun pitää ottaa jalat allesi ja viedä tämä pieni tyttö lumikuningattaren linnaan, missä hänen leikkiveljensä on. Olethan sinä kuullut, mitä hän kertoi, sillä hän puhui varsin ääneen, ja sinä kuuntelet!

Poro hypähti korkealle ilosta. Ryövärityttö nosti pienen Gerdan sen selkään ja oli niin varovainen, että sitoi hänet kiinni, vieläpä antoi pienen tyynyn hänen istuttavakseen.

— Sama se, sanoi hän, — tuossa saat karvaiset saappaasi, sillä tulee kylmä, mutta puuhkan pidän minä, se on liian kaunis! Kuitenkaan ei sinun pidä palella. Tässä saat äitini suuret kintaat, ne ulottuvat kyynärpäihisi asti — pistä kätesi niihin! Nyt sinä käsistäsi olet ilkeän äitini näköinen!

Ja Gerda itki ilosta.

— Minä en voi sietää, että sinä irvistät! sanoi pieni ryövärityttö. — Nythän sinun juuri pitäisi näyttää tyytyväiseltä! Ja tuossa sinä saat kaksi leipää ja yhden kinkun, niin et näe nälkää! Molemmat sidottiin taakse poron selkään. Pieni ryövärityttö avasi oven, houkutteli sisään kaikki suuret koirat ja sitten leikkasi hän nuoran poikki veitsellään ja sanoi porolle: — Lähde laputtamaan! Mutta pitele taiten pientä tyttöä!

Ja Gerda ojensi kädet suurine kintaineen ryövärityttöä kohden ja sanoi hyvästi ja sitten läksi poro menemään yli kivien ja kantojen, läpi suuren metsän, yli soiden ja arojen, minkä jaksoi. Sudet ulvoivat ja korpit vaakkuivat. Hyit, hyit! kuului taivaalta. Tuntui siltä, kuin olisi aivastanut punaista.

— Ne ovat minun vanhat revontuleni! sanoi poro. — Kas, kuinka ne loistavat! Ja sitten se juoksi entistä nopeammin, yötä ja päivää. Leivät syötiin, kinkku niinikään, ja sitten he olivat Lapinmaassa.

Kuudes tarina. Lappalaismuija ja ruijalaismuija.

He pysähtyivät pienen talon ääreen. Se oli kovin surkea, katto ulottui maahan asti ja ovi oli niin matala, että perheen täytyi ryömiä vatsallaan, kun se aikoi ulos tai sisään. Täällä ei ollut ketään kotona paitsi vanha lappalaismuija, joka seisoi ja paistoi kalaa merenrasvalampun ääressä. Ja poro kertoi koko Gerdan tarinan, mutta ensin omansa, sillä siitä tuntui, että se oli paljon tärkeämpää, ja Gerda oli vilusta niin pökerryksissään, ettei voinut puhua.

— Voi teitä raukkoja! sanoi lappalaismuija, — sitten teillä vielä on pitkät juostavat. Teidän täytyy mennä toista sataa penikulmaa Ruijaan, sillä siellä viettää lumikuningatar maalaiselämää ja polttaa bengalitulta jokikinen ilta. Minäpä kirjoitan pari sanaa kuivalle kalliokalalle — paperia minulla ei ole — sen minä annan mukaanne ruijalaismuijalle, hän voi antaa teille parempia neuvoja kuin minä!

Ja kun nyt Gerda oli lämmennyt ja saanut syödäkseen ja juodakseen, niin kirjoitti lappalaismuija pari sanaa kuivalle kalliokalalle, ja poro läksi juoksemaan. Hyit, hyit! pani ylhäällä ilmassa, ja sitten he tulivat Ruijaan ja koputtivat ruijalaismuijan savupiippuun, sillä hänellä ei ollut edes ovea.

Siellä oli sellainen kuumuus, että ruijalaismuija itse käveli miltei alasti. Pieni hän oli ja väriltään aivan harmaa. Hän irroitti heti pienen Gerdan vaatteet, veti pois kintaat ja saappaat, sillä muuten hänelle olisi tullut liian kuuma, pani poron otsalle kappaleen jäätä ja luki sitten, mitä oli kirjoitettu kalliokalaan. Hän luki sen kolmeen kertaan ja sitten hän osasi sen ulkoa ja pani kalan ruokapataan, sillä saattoihan sen hyvin syödä eikä hän koskaan heittänyt mitään hukkaan.

Nyt kertoi poro ensin oman tarinansa, sitten pienen Gerdan, ja ruijalaismuija tirkisteli viisailla silmillään, mutta ei sanonut mitään.

— Sinä olet hyvin viisas, sanoi poro. — Minä tiedän, että sinä neulomalangalla voit köyttää kiinni kaikki taivaan tuulet. Kun laivuri irroittaa yhden solmun, saa hän hyvää tuulta, kun hän irroittaa toisen, tuulee tuimasti, ja kun hän irroittaa kolmannen ja neljännen, niin tuulee niin, että metsät kaatuvat. Etkö antaisi pienelle tytölle sellaista juomaa, että hän voi saada kahdentoista miehen voimat ja voittaa lumikuningattaren.

— Kahdentoista miehen voimat, sanoi ruijalaismuija. — Olisihan sitä siinä! Ja sitten hän meni hyllylle, otti esiin suuren kokoonkäärityn nahan ja kääri sen auki. Siinä oli kirjoitettuna ihmeellisiä kirjaimia ja ruijalaismuija luki niin, että vesi virtasi hänen otsaltaan.

Mutta poro pyysi taas niin hartaasti pienen Gerdan puolesta ja Gerda katseli niin rukoilevin silmin, jotka olivat täynnä kyyneliä, ruijalaismuijaan, että tämä taas alkoi tirkistellä silmillään ja veti poron nurkkaan, missä hän kuiskasi sille, sillaikaa kuin se sai tuoretta jäätä päälaelleen:

— Pieni Kai on aivan oikein lumikuningattaren luona ja pitää kaikkea siellä mielensä ja ajatustensa mukaisena ja uskoo, että se on paras osa maailmaa, mutta se johtuu siitä, että hän on saanut lasinpalan sydämeensä ja pienen lasisirpaleen silmäänsä. Ne täytyy ensin saada pois, muuten ei hänestä koskaan tule ihmistä ja lumikuningatar on pitävä hänet vallassaan!

— Mutta etkö sinä voi antaa pienelle Gerdalle jotakin sellaista juomaa, että hän saa kaikki tyyni valtaansa?

— Minä en voi antaa hänelle suurempaa valtaa kuin hänellä jo on. Etkö näe, kuinka suuri se on? Etkö näe kuinka ihmisten ja eläinten täytyy palvella häntä, kuinka hyvin hän on paljain jaloin päässyt eteenpäin maailmassa? Älköön hän meiltä saako tietää valtaansa, se on hänen sydämessään, se on siinä, että hän on suloinen, viaton lapsi. Jollei hän itse pääse lumikuningattaren luo ja saa lasia pois pieneltä Kailta, emme me voi auttaa! Kaksi penikulmaa täältä alkaa lumikuningattaren puutarha, sinne voit viedä pienen tytön. Laske hänet maahan suuren pensaan luo, joka punaisine marjoineen seisoo lumessa, älä pidä pitkiä puheita ja joudu tänne takaisin! Ja sitten nosti ruijalaismuija pienen Gerdan poron selkään, joka juoksi minkä jaksoi.

— Oi, saappaani jäivät, kintaani jäivät! huusi pieni Gerda. Hän huomasi sen vasta purevassa pakkasessa. Mutta poro ei uskaltanut pysähtyä, se juoksi, kunnes tuli suuren pensaan luo, jossa oli punaisia marjoja. Siellä se laski Gerdan maahan, suuteli häntä suulle ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas eläimen poskia, ja sitten se juoksi minkä jaksoi, jälleen takaisin. Siinä seisoi Gerda raukka ilman kenkiä, ilman kintaita, keskellä kauheaa, jääkylmää Ruijaa.

Hän juoksi eteenpäin niin pian kuin taisi. Siellä tuli koko rykmentti lumihiutaleita, mutta ne eivät pudonneet alas taivaasta, se oli aivan kirkas ja loisti revontulia. Lumihiutaleet juoksivat pitkin maata ja kuta likemmä ne tulivat, sitä suuremmiksi ne kävivät. Gerda kyllä muisti, kuinka suurilta ja kummallisilta ne olivat näyttäneet silloin, kun hän näki lumihiutaleet auringonlasin läpi, mutta täällä olivat ne vielä paljoa suuremmat ja hirvittävämmät, ne olivat eläviä, ne olivat lumikuningattaren etuvartijoita. Niillä oli mitä kummallisimpia muotoja, toiset olivat kuin ilkeitä suuria piikkisikoja, toiset taas kuin kokonaisia käärmekimppuja, joista niiden päät pistivät esiin ja toiset kuin pieniä, paksuja karhuja, joilla oli karvat pystyssä. Kaikki olivat hohtavan valkoisia, kaikki ne olivat eläviä lumihiutaleita.

Silloin rukoili pieni Gerda isämeitänsä ja pakkanen oli niin kova, että hän saattoi nähdä oman hengityksensä. Sauhuna nousi se hänen suustaan, huuru tiheni tihenemistään ja muodostui pieniksi kirkkaiksi enkeleiksi, jotka kasvamistaan kasvoivat, koskettaessaan maata. Ja kaikilla niillä oli kypärä päässä ja peitset ja kilvet käsissä. Niitä tuli yhä useampia ja kun Gerda oli lopettanut isämeitänsä, oli hänen ympärillään kokonainen legiona. Ne hakkasivat peitsineen kauheita lumihiutaleita, niin että ne särkyivät sadoiksi kappaleiksi ja pieni Gerda kulki aivan turvallisesti ja rohkeasti eteenpäin. Enkelit taputtivat hänen jalkojaan ja käsiään ja silloin hän vähemmän tunsi, miten kylmä oli ja astui reippaasti lumikuningattaren linnaa kohti.

Mutta katsokaamme nyt ensin, kuinka Kain on. Hän kyllä ei ajatellut pientä Gerdaa ja kaikkein vähimmin sitä, että tämä seisoi linnan ulkopuolella.

Seitsemäs tarina. Mitä tapahtui lumikuningattaren linnassa ja mitä sitten tapahtui.

Linnan seinät olivat tuiskuavaa lunta ja ikkunat ja ovet viiltävää tuulta. Siellä oli toista sataa salia, aivan sen mukaan kuin lunta tuiskusi. Suurin ulottui monen penikulman päähän, kaikki väkeväin revontulten valaisemina, ja ne olivat suuret, tyhjät, jäätävän kylmät ja hohtavat. Ei koskaan tänne eksynyt mitään huvitusta, ei edes pieniä karhuntanssiaisia, joissa myrsky olisi saanut soittaa ja jääkarhut kävellä takajaloillaan ja näyttää hienoja tapoja; ei koskaan pientä seuraleikkiä suutillikkoineen ja käsille-läjäyttelemisineen; ei koskaan pieniä kahvikestejä valkoisten kettuneitojen kesken. Tyhjää, avaraa ja kylmää oli lumikuningattaren saleissa. Revontulet leimusivat niin säännöllisesti, että saattoi laskea, milloin ne olivat korkeimmillaan ja milloin ne olivat matalimmillaan. Keskellä tyhjää, loppumatonta lumisalia oli jäätynyt järvi, se oli halkeillut tuhansiksi kappaleiksi, mutta jokainen kappale oli niin aivan toisen näköinen, että se oli kokonainen taitoteos. Ja keskellä sitä istui lumikuningatar, kun hän oli kotona, ja sitten hän sanoi, että hän istuu järjen peilissä ja että se on ainoa ja paras tässä maailmassa.

Pieni Kai oli aivan sininen vilusta, niin, miltei musta, mutta hän ei kuitenkaan huomannut sitä, sillä olihan lumikuningatar suudellut vilunväristykset pois hänestä ja hänen sydämensä oli miltei kuin jääkimpale. Hän kulki ja kuljetteli muutamia teräviä, litteitä jääkimpaleita, joita hän asetteli kaikin mahdollisin tavoin, sillä hän tahtoi saada siitä esille jotakin. Se oli aivan samanlaista kuin jos meillä muilla on pieniä puupalasia ja me muodostamme niistä kuvioita, joita kutsutaan Kiinalaiseksi peliksi. Kai kulki hänkin ja pani kokoon kuvioita, mitä kummallisimpia, se oli Järjen-Jääpeliä. Hänen silmissään olivat kuviot aivan erinomaisia ja mitä tärkeimmän arvoisia. Sen teki se lasisirpale, joka oli hänen silmässään! Hän muodosti kokonaisia kuvioita, jotka olivat jokin kirjoitettu sana, mutta ei koskaan hän voinut saada muodostetuksi sitä sanaa, jota hän juuri tahtoi, sanaa Iäisyys, ja lumikuningatar oli sanonut: jos sinä voit keksiä sen kuvion, niin pääset omaksi herraksesi ja minä lahjoitan sinulle koko maailman ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut.

— Nyt minä lennän pois lämpimiin maihin! sanoi lumikuningatar, — minä tahdon päästä kurkistelemaan mustiin patoihin! — ne olivat tulta suitsuttavia vuoria, Etna ja Vesuvius, joiksi niitä kutsutaan. — Minäpä vähän valkaisen niitä, se kuuluu asiaan, se tekee hyvää sitruunien ja viinirypäleiden jälkeen! Ja sitten lensi lumikuningatar ja Kai istui aivan yksin monta penikulmaa suuressa, tyhjässä jääsalissa ja katseli jääpalasia ja ajatteli ja ajatteli niin, että hänessä paukkui. Aivan kankeana ja hiljaa hän istui, olisi saattanut luulla hänen paleltuneen kuoliaaksi.

Silloin tapahtui, että pieni Gerda astui linnaan suuresta portista, joka oli tehty viiltävistä tuulista. Mutta hän luki iltarukouksen ja silloin asettuivat tuulet, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet nukkua, ja hän astui suureen, tyhjään, kylmään saliin. Silloin näki hän Kain, hän tunsi hänet, hän karkasi hänen kaulaansa, piteli häntä lujasti ja huusi: Kai, pieni Kai kulta, minä olen siis löytänyt sinut!

Mutta Kai istui aivan hiljaa, jäykkänä ja kylmänä. Silloin itki pieni Gerda kuumia kyyneliä, ne putosivat hänen rinnalleen, ne tunkivat hänen sydämeensä, ne sulattivat jääkimpaleen ja kuluttivat pienen peilinkappaleen sieltä sisältä. Hän katsoi Gerdaan ja Gerda veisasi virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Silloin purskahti Kai itkuun. Hän itki niin, että peilinsirpale vieri silmästä, hän tunsi Gerdan ja riemuitsi: Gerda, pieni Gerda kulta! Missä sinä oletkaan ollut niin kauan? Ja missä minä olen ollut? Ja hän katseli ympärilleen. Kuinka täällä on kylmää, kuinka täällä on tyhjää ja avaraa! Ja hän turvasi Gerdaan ja Gerda nauroi ja itki ilosta. Oli niin onnellista, että jääsirpaleetkin tanssivat ilosta ja kun ne väsyivät ja asettuivat, lepäsivät ne juuri niinä kirjaimina, jotka lumikuningatar oli käskenyt hänen keksiä hänen ollakseen oma herransa ja jotta hän antaisi hänelle koko maailman ja parin uusia luistimia.

Ja Gerda suuteli hänen poskiaan ja ne tulivat kukoistaviksi, hän suuteli hänen silmiään ja ne loistivat niinkuin hänenkin silmänsä. Hän suuteli hänen käsiään ja jalkojaan ja hän oli terve ja reipas. Lumikuningatar sai mielellään tulla kotiin, Kain vapautuskirje oli valmiiksi kirjoitettuna loistavin jääkappalein.

Ja he ottivat toisiaan käsistä ja läksivät suuresta linnasta. He puhuivat isoäidistä ja ruusuista ylhäällä katolla. Ja missä he kulkivat, siellä aivan tyyntyivät tuulet ja aurinko tunki esiin. Ja kun he tulivat pensaalle, jolla oli ne punaiset marjat, seisoi poro siellä ja odotti. Sen mukana oli toinen nuori poro, jonka udar oli täynnä ja se antoi lapsille lämpimän maitonsa ja suuteli heitä suulle. Sitten veivät he Kain ja Gerdan ensin ruijalaismuijan luo, jonka kuumassa huoneessa he lämmittelivät ja saivat kotimatkaa koskevat tiedot, sitten lappalaismuijan luo, joka oli neulonut heille uudet vaatteet ja pannut kuntoon rekensä.

Ja poro ja nuori poro juoksivat vierekkäin ja seurasivat maan rajalle asti. Siellä pilkisti esiin ensimäinen vihanta, siellä he heittivät hyvästit porolle ja lappalaismuijalle. Hyvästi! sanoivat he kaikki. Ja ensimäiset pienet linnut alkoivat visertää, metsä oli vihreillä nupuilla ja sieltä tuli, ratsastaen komealla hevosella, jonka Gerda tunsi — se oli ollut kultavaunujen edessä — nuori tyttö, päässä punainen lakki ja edessään pistooleja. Se oli pieni ryövärityttö, joka oli ikävystynyt olemaan kotona ja nyt aikoi ensin pohjoiseen ja sitten toiselle suunnalle, jollei häntä tyydyttänyt siellä. Hän tunsi heti Gerdan ja Gerda tunsi hänet — siinä sitä oli iloa!

— Sinäpä olet aika veitikka kiertelemään! sanoi hän pienelle Kaille. — Tahtoisinpa tietää, ansaitsetko, että sinun tähtesi juostaan maailman ääreen.

Mutta Gerda taputti ryövärityttöä poskelle ja kysyi prinssiä ja prinsessaa.

— Ne ovat lähteneet vieraille maille, sanoi ryövärityttö.

— Entä varis? kysyi pieni Gerda.

— Niin, varis on kuollut, vastasi ryövärityttö. — Kesy kulta on tullut leskeksi ja kulkee musta villalanganpätkä jalan ympärillä. Hän valittaa surkeasti, ja kaikki tyyni on roskaa! Mutta kerro nyt minulle, miten sinun on käynyt ja kuinka sinä sait hänet käsiisi.

Ja Gerda ja Kai kertoivat molemmat.

— Ja hip-hap-hurre-tusselurre! sanoi ryövärityttö, otti heitä molempia kädestä ja lupasi, että jos hän kerran sattuisi kulkemaan heidän kaupunkinsa läpi, niin hän tulisi heitä tervehtimään, ja sitten hän ratsasti maailmalle. Mutta Kai ja Gerda astuivat käsikädessä ja heidän astellessaan oli kaunis kukkiva ja vihannoiva kevät. Kirkonkellot soivat ja he tunsivat korkeat tornit, suuren kaupungin, se oli se, missä he asuivat. Ja he astuivat kaupunkiin ja isoäidin ovelle ja ylös portaita, huoneeseen, missä kaikki oli samalla paikalla kuin ennen ja kello sanoi: tiki-taki! ja viisari kiersi. Mutta heidän astuessaan sisään ovesta he huomasivat tulleensa täysikasvuisiksi ihmisiksi. Ruusut katonräystäällä kukkivat sisään avonaisista ikkunoista ja siinä seisoivat pienet lapsentuolit, ja Kai ja Gerda istuutuivat kukin omalleen ja pitelivät toisiaan käsistä. Kuin pahan unen olivat he unohtaneet kylmän, tyhjän loiston lumikuningattaren luona. Isoäiti istui Jumalan kirkkaassa auringonpaisteessa ja luki ääneen raamatusta: jollette tule kuin lapsiksi, niin ette tule Jumalan valtakuntaan!

Ja Kai ja Gerda katselivat toisiaan silmiin ja yhtäkkiä ymmärsivät he vanhan virren:

Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa!

Siinä he istuivat molemmat, täysikasvaneina ja kuitenkin lapsina, lapsina sydämeltään. Ja oli suvi, lämmin, suloinen suvi.