SISÄLLYS: (continued 2)

Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen — kauniin meren, joka maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua. Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.

Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen, ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä, loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut. Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä. Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme. Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella. Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä — silloin polskahti vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa, pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli osansa.

Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat. Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa Smidrakia [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.

Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle. Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat olivat leikkikumppanejani.

Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi kokonaista kaksi päivää luonamme.

Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin turkkilaiset nyt.

Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.

Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko, voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin eräänlaisella kunnioituksella häneen.

— Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, — kylläpä sinä osaat kertoa!

— Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta! sanoi hän. — Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!

Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.

Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui alttarin edessä.

Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen, jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa. Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä. Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.

Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: — Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: — Tahdomme. — Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin omalle sielulleni! — Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana, kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.

Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme, hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa. Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä. Silloin minä tartuin hänen käteensä.

— Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!

— Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja kaulansa punastuivat.

— Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, — ja hänen kätensä vapisi kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: — En ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli, muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!

— Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, — sinun! En saata valehdella sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!

Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme äitini majan luona.

Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.

— Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. — Voi, kuinka se on minusta ikävää!

— Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: — veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!

Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet, ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja sanoin:

— Niin, minä rakastan sinua!

Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.

Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten. Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.

Ruusu Homeroksen haudalta.

Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun. Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle armaalleen serenaadinsa.

Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli, ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.

Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana se kumartui muutamien suurten kivien yli.

— Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. — Yli hänen hautansa minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä versoan — minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni köyhälle satakielelle!

Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.

Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen. Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun, litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on ruusu Homeroksen haudalta.

Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia, samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.

Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee se hänen avaavan kirjan ja sanovan:

Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!

Nukku-Matti.

Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin Nukku-Matti — hän vasta osaa kertoa!

Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse, puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.

Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle, ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.

Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on seitsemän päivää.

Maanantai.

— Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin vuoteeseen, — nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen, oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.

— Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira, joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.

— Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. — Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!

— Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, — mutta me emme voi, me olemme niin huonot!

— Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.

— Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä ilokseen katseli.

— Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, — nyt minun täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.

Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne yhtä surkeat kuin ennen.

Tiistai.

Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa, joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa ja salli sylkeä itseensä.

Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas aavaan mereen.

Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.

Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi. Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta, kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset olivat kertoneet heille.

Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta, uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum. He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina kerrottavana.

Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista. Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä, jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta, minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!

Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja lähettänyt Jalmarille:

Sua, Jalmari, kullan murunen, sua muistelen aina, aina, sun purppuraposkias, joille en ma enää suukkosta paina! Sun ensi sanas ma kuulla sain, näin kyynelet eron hetken. Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain' Isä siunatkoon elos retken!

Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja heillekin.

Keskiviikko.

Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä kaunein sää.

— Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. — Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi takaisin.

Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita, nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se seisoi kannella.

Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.

— Mokomakin! sanoivat kanat.

Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: — Väistyhän tieltä!

Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta, joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: — Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!

— Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.

Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.

— Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. — Paljonko kyynärä maksaa?

— Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut kuulevinaan.

— Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti sanottu! huomautti kalkkuna. — Tai se oli ehkä hänelle liian yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat: — Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.

Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.

— Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt hänelle siksi yöksi.

Torstai

Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. — Älä nyt pelästy, tässä näet pienen hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt herttainen eläin. — Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.

— Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta? kysyi Jalmari.

— Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, — kyllä minä saan sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään suuri kuin sormi. — Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet, arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä univormu, kun on seurassa!

— Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu mitä somimman tinasotamiehen tavoin.

— Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri, — niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.

— Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.

Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja koko käytävä oli valaistu laholla puulla.

— Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. — Koko käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.

Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti mennä naimisiin.

Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys, mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli jotakin aivan erinomaista.

Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu oli ollut hyvä.

Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen univormuun.

Perjantai.

— On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, — varsinkin ne, jotka ovat tehneet jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin. Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä rahasta, sanoi Nukku-Matti.

— Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.

— Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla niin paljon lahjoja.

— Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, — aina kun nuket tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!

— Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin suurenmoisiksi. Katsoppa vain!

Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella. Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä, ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:

Häälaulu suuri soikohon nyt onneks sulhon, morsion; he seisoo lailla kepakon, he puuta, nahkaa pulskint' on! Puut, nahat — hurraa soikohon nyt niille, hurraa ponneton!

Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.

— Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia. Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.

— Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. — Minä olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa, jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata ajatella mitään kauniimpaa.

— Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi pääskynen, — ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!

— Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.

— Mutta täällä on kylmä, jäätyy!

— Se on hyvä kaalille! sanoi kana. — Sitäpaitsi meillä myöskin saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä, joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä, joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö, jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse olla täällä! Ja sitten kana itki. — Minäkin olen matkustanut! Olen matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei ensinkään ole hauskaa!

— Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, — minä en myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.

Ja siinä sitä pysyttiin.

Lauantai.

— Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.

— Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. — Katso nyt näitä kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä kiinalaisia, nyökyttäen päitään. — Meidän täytyy huomiseksi kauniisti puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. — Onhan silloin pyhä päivä, on sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä, ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun toinen putoaa toisen jälkeen!

— Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, — minä olen Jalmarin isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se niissä juuri on hyvä!

— Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, — kiitoksia! Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.

— Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha muotokuva.

Ja sitten Jalmari heräsi.

Sunnuntai.

— Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.

— Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta", ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli olevansa silmäneula."

— Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti. Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja hirvittävä — niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.

Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka on arvostelukirjan laita?" — "Hyvin!" sanoivat he kaikki. — "Niin, antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja "Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä", heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.

— Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. — Häntä en minä pelkää!

— Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, — katso vain, että sinulla on hyvä arvostelukirja!

— Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, — auttaa se sentään, että sanoo mielipiteensä!

Ja sitten hän oli tyytyväinen.

Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.

Ruusunhaltija.

Keskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja ja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin pikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä. Jokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin sirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen siipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu olikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit! Nehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.

Koko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta kukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta askelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja polkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä me kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne olivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni aurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.

Tuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras päästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut, hän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni haltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona, aina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on hänen kuolemansa!

Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta. Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.

Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan, paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja isästään.

— Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. — Sinun veljesi ei ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä sinä minulle kuitenkin olet!

Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin: hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen rinnalla — oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.

Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa keskipäivän auringossa.

Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan niinipuun alle.

— Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, — hän ei koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä häntä.

Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään, niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta inhoittavan teon johdosta.

Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: — jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi, kun hän heräsi.

Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan suuresta sydänsurustaan.

Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle, missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian saisi kuolla.

Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. — Tämän minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.

Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun, jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.

— Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän kiulukan ympärillä.

— Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja olla.

Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi. Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois. Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota hän rakasti.

Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä kuollutta.

Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen, koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen. Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja sisar-raukasta.

— Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, — me tiedämme sen! Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät päätään.

Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa, kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna piti surmata murhaaja.

Mutta sitä edellisenä yönä — se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman jälkeen, — kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään noilla myrkyllisillä keihäillä.

— Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.

Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa sisään surmaamaan häntä.

Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!

Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen, niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.

Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja vuoteessa oli murhamies.

Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi, joka voi kertoa ja kostaa pahan.

Sikopaimen.

Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.

Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin, sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.

Kuulkaahan nyt.

Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan, mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja lähetettiin hänelle.

Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki "vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.

— Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin tuo ihana ruusu.

— Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki hovinaiset.

— Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, — se on kaunis!

Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Hyi pappa! sanoi hän, — se ei ole keinotekoinen, se on oikea!

— Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, — se on oikea!

— Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.

— Superbe! charmant! sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.

— Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi vanha kavaljeeri. — Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!

— Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.

— En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.

— Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.

— No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.

Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.

— Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, — enkös minä pääsisi palvelukseen tänne linnaan?

— Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, — mutta jahka minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä meillä on paljon!

Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja soittivat vanhaa nuottia:

Oi, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Mutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan höyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa kaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.

Nyt tuli prinsessa kaikkien hovinaistensa kanssa kävelylle, ja kun hän kuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä hänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän osasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.

— Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, — mahtaa olla sivistynyt sikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa.

Ja sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät jalkaansa.

— Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.

— Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.

— Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.

— Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.

— No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.

— Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, — se on niin hirveää!

— Kuiskaa sitten! — Ja sitten hän kuiskasi.

— Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti — mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

— Kuulkaas, sanoi prinsessa, — kysykää, tahtooko hän kymmenen suudelmaa minun hovinaisiltani.

— Ei kiitos! sanoi sikopaimen, — kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai minä pidän padan.

— Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, — mutta teidän täytyy seisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!

Ja hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät hameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja prinsessa sai padan.

No, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei ollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi tietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin luona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.

— Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme, kuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!

— Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.

— Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!

— Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.

Sikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin että hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja niin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit, galoppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.

— Mutta sehän on superbe! sanoi prinsessa, astuessaan ohi, — en ole koskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!

— Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka oli ollut sisällä kysymässä.

— Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni. Mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. — Pitää suosia taidetta! sanoi hän, — minä olen keisarin tytär! Sanokaa hänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi ottaa hovinaisiltani!

— Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.

— Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, — kun minä voin suudella häntä, niin tekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! — Ja niin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.

— Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, — tai kumpikin pitää omansa.

— Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki hovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.

— Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari, joka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit nenälleen. — Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun täytyy mennä heidän luokseen! — ja sitten hän veti ylös tohveliensa kannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.

Voi sentään, mikä kiire hänellä olikin!

Niin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja hovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta kaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei myöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän nousi varpailleen.

— Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten hän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai kahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. — Ulos! sanoi keisari, sillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin ulos hänen keisarikunnastaan.

Siinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi taivaasta.

— Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, — olisinpa vain ottanut sen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!

Ja sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan, riisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina, että prinsessan täytyi niiata.

— Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. — Sinä et huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä satakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun takia! Pidä hyvänäsi nyt!

Ja sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan eteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Tattari.

Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha, se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.

Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä se kumartui hurskaassa nöyryydessä.

Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se nosti päätään ylpeänä ja kankeana.

— Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, — minä olen sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat, ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin me, sinä vanha salava?

Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen! Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!

Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse. Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.

— Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.

— Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.

— Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, — nyt tulla viillättää myrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan maahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä armahtamaan sinua.

— Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.

— Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. — Älä katsele salamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa Jumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten sitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen, me, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.

— Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. — Nytpä minä juuri tahdonkin katsahtaa Jumalan taivaaseen!

Ja se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa, niin salamoi.

Kun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä, puhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa palanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.

Ja vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä putoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset kysyivät: — Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka aurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun kukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?

Ja salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja rangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen kuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun minä pyysin niiltä satua.

Enkeli.

"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan, ottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet, lentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja poimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne siellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala painaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on hänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa mukana tuossa suuressa autuudessa."

Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.

— Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.

Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja, riippuivat lakastuneina yltympäri.

— Puu-raukka! sanoi lapsi, — ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan luona!

Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia, mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä orvokkeja.

— Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita, rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin roskaiselta.

Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen, joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.

— Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. — Minäpä kerron sinulle meidän lentäessämme!

Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:

— Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki. Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi, teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti, joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä kutsui. — Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.

— Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli kantoi ylös taivasta kohti.

— Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. — Olinhan minä itse tuo sairas pieni poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!

Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin, iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä, suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä, hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena, viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla, pimeällä kadulla.

Satakieli.

Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki, jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta, että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja, jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin, kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!

Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.

Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne, jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.

Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.

— Mitä kummaa! sanoi keisari. — Satakieli! Sitähän en ensinkään tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy lukea!

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.

— Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan satakieleksi! sanoi keisari. — Sanotaan, että se on kaikkein paras suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään siitä?

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.

— Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi keisari. — Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!

— Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. — Minä etsin sitä, minä löydän sen!

Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.

— Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan. Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!

— Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, — on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!

— Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan. Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi, mutta hovissa ei kukaan.

Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:

— Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa! Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi minua!

— Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, — minä hankin sinulle vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.

Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä ammua.

— Oi! sanoivat hovijunkkarit, — nyt se on käsissämme. Onpa sentään ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan varmaan kuullut sen ennen!

— Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. — Me olemme vielä kaukana paikalta.

Sammakot kurnuttivat nyt suossa.

— Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. — Nyt minä kuulen sen, tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.

— Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. — Mutta nyt minä luulen, että me pian saamme kuulla sen.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

— Se se on! sanoi pieni tyttö. — Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä oksalla.

— Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. — Sellaiseksi nyt en koskaan olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.

— Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. — Armollinen keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!

— Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli ilo kuunnella.

— On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. — Ja entä sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren succés'n hovissa!

— Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että keisari oli mukana.

— Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, — minulla on suuri ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.

— Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.

Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.

Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti päätään.

Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli jo saanut palkintoa tarpeeksi.

— Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että olen tarpeeksi palkittu!

Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.

— Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä, ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille. He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon, sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella oikein onnistui!

Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut ensinkään huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: — sat —! ja toinen sanoi: — … kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli kirjoitettuna: Satakieli.

— Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte: rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen, mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

— Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan arvonimen.

— Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!

Ja sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen lintu kulki valsseilla.

— Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, — se pysyy ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!

Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.

Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois vihreihin metsiinsä.

— Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana, että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. — Meillä on toki paras lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa, ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin sisällisesti.

— Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.

— Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja, joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:

— Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin puuttuu, en tiedä mitä!

Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.

Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja, ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.

Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä. He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin, varmaan se oli kaunista!

Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.

Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon, mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa. Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa voi.

— P! sanoi hän ja ravisti päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan. Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä, jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen lintuun.

Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia, toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen sydämensä päällä.

— Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. — Muistatko sen? Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen otsaltaan.

— Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. — Soittoa, soittoa! Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, — etten toki kuulisi kaikkea, mitä ne sanovat!

Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen, mitä sanottiin.

— Soittoa, soittoa! huusi keisari. — Sinä pieni, suloinen kultalintu, laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!

Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista.

Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu: pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: — Jatka, pieni satakieli, jatka!

— Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!

Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna ikkunasta.

— Kiitos, kiitos! sanoi keisari, — sinä taivainen pieni lintu, minä kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni. Kuinka minä palkitsenkaan sinua?

— Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. — Sain kyyneleet nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!

Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo uni.

Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.

— Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. — Sinun pitää laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön tuhansiksi kappaleiksi.

— Älä tee sitä! sanoi satakieli, — sehän on tehnyt sen hyvän, minkä se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen, minä laulan sinulle — mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.

— Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan, johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta kultaa, ylös rintaansa kohti.

— Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!

Ja sitten lensi satakieli pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he seisoivat, ja keisari sanoi:

— Hyvää huomenta!

Kihlatut.

Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja sitten sanoi hyrrä pallolle:

— Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?

Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.

Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.

— Katsokaa minua! sanoi se pallolle. — Mitä te nyt sanotte? Emmekö menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.

— Vai niin te luulette! sanoi pallo. — Te varmaan ette tiedä, että minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on korkki ruumiissani.

— Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, — ja itse pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä oli hänelle suuri huvi.

— Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.

— Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.

— Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, — mutta minä en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään pesästä ja sanoo: — Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa. Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.

— Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät puhuneet toisilleen.

Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä, että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa se oli.

— Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, — se on pääskysen pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!

Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon. Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta vuotta — ja sitten se oli vanhaa rakkautta.

Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja — poissa se oli!

Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.

Missä se oli?

Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä, rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.

— Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.

— Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. — Minä olen oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta likoamassa. Se on pitkä aika — on kuin onkin — neidolle!

Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.

Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.

— Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.

Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan, mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa rikkatynnyrissä.

Ruma ankanpoikanen.

Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.

Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.

— Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.

— Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.

— Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. — Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän kohotti itseään. — Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.

— No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.

— Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. — Siihen ei tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.

— Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi vanhus. — Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan!

— Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. — Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.

— Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.

Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan. Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.

— Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. — Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.

Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. — Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!

— Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. — Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!

Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.

— Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. — Käyttäkää nyt jalkojanne! sanoi hän. — Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: — ei jalat yhteen! Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!

Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja sanoivat aivan ääneen: — Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaan.

— Antaa hänen olla! sanoi äiti, — eihän hän tee kenellekään mitään!

— Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka oli purrut, — ja sentähden häntä pitää kurittaa!

— Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. — Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.

— Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. — Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. — Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, — ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!

— Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. — Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.

Ja sitten he olivat kuin kotonaan.

Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.

Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: — Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: — Olisitpa kaukana täältä! Ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.

Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.

Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. — Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.

— Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, — mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.

Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.

Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.

— Kuuleppa, toveri! sanoivat he, — sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!

— Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf! kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat — ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.

— Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, — minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!

Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.

Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.

Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.

Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.

Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja kana kaakattamaan.

— Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. — Sehän on mainio saalis! sanoi hän, — nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.

Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.

— Osaatko munia? kysyi hän.

— En!

— No, pidä sitten suusi kiinni!

Ja kissa sanoi:

— Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.

— En!

— No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.

Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. — Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee ohitse!

— Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, — niin ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.

— On sekin huvia, sanoi kana. — Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?

— Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.

— No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipenöitsemään.

— Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.

— Niin, tee se! sanoi kana.

Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.

Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au, niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei ollut hyvä olla.

Eräänä iltana — aurinko laski niin kauniisti — tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan — tuo ruma eläin raukka!

Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.

Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.

Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. — Siellä se makasi kuin horroksissa.

Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.

Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.

— Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. — Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.

Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on levännyt joutsenen munassa!

Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan.

Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:

— Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: — Niin, tänne on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: — Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.

Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:

— Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!

Kuusi.

Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai, ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen puun vierelle ja sanoivat: — Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä ei puu ensinkään tahtonut kuulla.

Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on kasvanut.

— Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset, huokasi pieni puu, — niin minä voisin levittää oksani kauas ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!

Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.

Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli — oi, se oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa, ajatteli puu.

Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä, vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta, pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.

Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?

Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:

— Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?

Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä, nyökkäsi päätään ja sanoi:

— Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne ylpeilevät, ne ylpeilevät!

— Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli. Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?

— Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.

— Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. — Iloitse terveestä kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!

Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei kuusi ymmärtänyt.

Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.

— Minne ne viedään? kysyi kuusi. — Ne eivät ole suuremmat kuin minä, vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?

— Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. — Me olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme, minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla, piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!

— Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. — Entä sitten? Mitä sitten tapahtuu?

— Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!

— Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu. Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten —? Niin, sitten tulee jotakin vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään tiedä, mikä minun on.

— Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. — Iloitse terveestä nuoruudestasi vapaassa luonnossa!

Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta, ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut, tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita, pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja. Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.

Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea. Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.

Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa. Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta — ainakin sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista, sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset — puu ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaisia — liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!

— Illalla, sanoivat he kaikki, — illalla se tulee loistamaan!

— Oi, ajatteli puu, — olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?

Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin päänsärky meille muille.

Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein kirveli.

— Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.

Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä. Pienokaiset seisoivat aivan ääneti — mutta vain hetkisen, sitten ne taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja lahja toisensa perästä poimittiin.

— Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun. Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat. Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon, niin se olisi mennyt nurin.

Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä olisi unohtunut viikuna tai omena.