SISÄLLYS:

Satu-Ruijan maa. Maasin vanhan kirkon löytö. Kirkonrappausviikot Hammerfestissa. Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle. Leivinuuninteko Lappean pappilassa. Lappean pappi. Lappean papin rouva. Piispantarkastus. Kesäyönvalon maa. Piispanristi. Abraham Kellonsoittajan joulusaarna. Kaavuonon ruukin vanha patruuna. Anders Dry. Keisarintytär saapuu Jyykeään. Vanha suntio.

Satu-Ruijan maa

Etelä — lannanmaa! Kuinka omituinen kaiku onkaan sillä sanalla sen korvissa, joka on tunturien välissä syntynyt. Se on maa, jossa kyllä asuu suuria herroja ja maailman rikkaita — mutta ei kuitenkaan niin suuria kuin Kaavuonon ruukin vanha patruuna eikä niin rikkaita ja mahtavia kuin Anders Dry, joka asui Jyykeänpohjassa ja meni nuoruudessaan naimisiin keisarintyttären kanssa. Sitä komeutta ja loistoa oli kelvannut katsella, kun morsian saapui Arkangelista Jyykeän rantaan! Sellaista ei ole unissakaan nähty — mutta Abraham Kellonsoittaja oli sen komeuden nähnyt omin silmin, sillä hän oli seisonut Jyykeän laiturilla juuri samana päivänä, jolloin kolme kuunaria oli laskenut rantaan lastinaan mitä ihmeellisimpiä tavaroita — yhdessä kirkko ja pesutupa — kokonainen viisitorninen kirkko kullattuine, sipulia muistuttavine tornihattuineen. Ja pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen, joilla pitsimyssyiset palvelijattaret olivat jo ennen maihintuloa silittäneet kaikki korkeasukuisen rouvan liinavaatteet, niin ettei muuta kuin alkaa taloksi vain.

Etelä — lannanmaa! Mitä ovat sinun ihanuutesi niiden rinnalla, jotka Ruija kätkee helmaansa — Ruija, tuo sadun salaperäinen maa!

Siellä — etelässä on kyllä suuria tehtaita, mutta mitä ne ovat sellaisen kenkätehtaan rinnalla, jossa valmistetaan saappaat täydelle miehelle sillä aikaa kun laiva ottaa halkoja rannassa? Eivät mitään! Sellainen tehdas on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessä.

Etelä — lannanmaa! Kerro ihmeistäsi, tuo kokoon viisaasi, et kuitenkaan kykene kilpailemaan tähtientutkija Krusenholtzin kanssa, joka kaivoi esiin Maasin vanhan kirkon, apunaan omatekoinen magneetti — taikka Kapteeni-Mikon kanssa, joka yksin koko avarassa maailmassa löysi tien Atlantin valtameressä olevaan saareen, missä asukkaat vaihettavat vedellä viinaa. Ne olivat miehiä ne, suurella viisaudella varustettuja. Mutta he eivät julistaneetkaan viisauttaan koko maailmalle, vaan pitivät sen omana tietonaan.

Etelä — lannanmaa, sinä olet auttamattomasti tuomittu jäämään jälkeen kilpailussa Ruijan kanssa. Eivät riitä sinun rikkaasi, eivät viisaasi, eivät tietosi eivätkä taitosi. Ruijassa on kaikki sata kertaa suurempaa ja parempaa. — Sinä puhut kirkoistasi. Niin — puhu vain. Mutta mitä ovat sinun kirkkosi Hammerfestin valkeatornisen kirkon rinnalla, joka on rapattu vähän jalommilla aineilla kuin sinun kirkkosi sammalta kasvavat seinät. Sinä ylpeilet kaikella, millä ihminen ylpeillä saattaa. Niin — mutta mitä ovat kauppiaasi Ruijan kauppiaiden rinnalla? Muista, että Anders Dry oli kauppias Jyykeänpohjassa ja meni naimisiin keisarintyttären kanssa. Ruijassa ovat kaikki syntyperäisiä kauppiaita, sillä heidän opettajansa on meri — Jäämeri. Ja he ovat yhtä kavaloita kuin Jäämeri. Kuka pettää lappalaisen taitavammin kuin Ruijan kauppias. Kuka on ymmärtäväisempi häntä? "Mitä lappalainen suurilla rahoilla tekee? Hänelle riittää vähempikin. Mutta me tarvitsemme rahaa, sillä me osaamme rahaa käyttää. Katsokaapa noita makasiineja tuossa rannalla. Ne ovat meidän rakennuttamiamme. Ja ne ovat tarpeelliset. Sillä kuivan suolan tahtoo lappalainen, pilaantumattoman kahvin ja sokurin sekä tuoretuoksuisen viinan." — Niin — ne ovat kauppiaita ne.

Eivätkä he silti jumalattomia ole, kaukana siitä! He käyvät säännöllisesti kirkossa ja ripillä. Ja papin paras ystävä on aina kauppias. Ei — heillä on vain kehittyneemmät liikeperiaatteet kuin lannan kauppiailla. Sillä eikös heidän opettajansa ole ollut Jäämeri — tuo armoton, joka itsekkyydessään hakee vertojaan? "Sen mitä otat, sen saat, mitä et ota, sitä ei sinulle kukaan anna." Se on Jäämeren uskontunnustus, ja se on Ruijan kauppiaiden uskontunnustus, kaikkien muiden paitsi yhden — Anders Dryn. Ja kuka moittisi? Huihai, ei kukaan!

Vai ehkä Lappean pappi?

Etelä — lannanmaa, sinä et tiedä, mikä mies on Lappean pappi. Hän on ennen ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa, ja pantu papiksi. Hän ei moiti ketään, ei omaa rouvaansakaan, vaikka tämä säännöllisesti piilottaa häneltä väkevät juomat. Ei — hän vain hymyilee ja saarnaa, sillä hän on viisas mies ja paljon maailmaa nähnyt. Hän ymmärtää elämän, hän.

Etelä — lannanmaa, onko sinulla sellaisia kapteeneita?

Tuskin.

Sinun täytyy tunnustaa jääväsi jälkeen. Eikö totta?

Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea.

En, sillä minä jätän sen tehtävän hänelle, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää alempana. Hän uskoi jo sillä. Mutta Ruijan hän tunsi kuin viisi myhkyräistä sormeaan.

Ja mukana hän oli ollut, siitä saat olla varma.

Kun kaivettiin maan sisästä Maasin vanha kirkko, oli hän siellä.

Sillä hän se ensimmäisenä veti auki vanhan rippiviinipullon, jommoisia löydettiin yhtä vaille kolme tusinaa Maasin kirkon sakariston lattian alta. Hän se ensimmäisenä avasi pullon, tarjosi professorillekin ja sanoi: Skål!

Sillä sitä sanaa hän oli kuullut Kaavuonon ruukin vanhan patruunan käyttävän.

Ei, minä jätän kertomisen Abraham Kellonsoittajalle — hänelle, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hänen kehtonsa ääressä oli seisonut sadun haltijatar. Se oli antanut hänelle sellaisen ihmeellisen mielikuvituksen, joka ei jättänyt häntä vielä vanhuuden päivinäkään. Sen vuoksi säteilivät hänen silmänsä vielä seitsemänkymmenen vanhanakin, loistivat ystävällisesti muhoillen jokaiselle. Ja jos olit oikein hänen suosiossaan, sait suuren kunnian: pääsit katsomaan hänen pajaansa.

Se oli maailman ihmeellisin paja, sillä siellä oli kaikkea, mitä ihminen tarvitsi — sellaistakin, jota ei tavallisesti pajasta haeta, niin kuin verkonpauloja tai vanteettomia viilipyttyjä. Kaikkea löytyi siitä pajasta, sillä se oli hänen Abraham Kellonsoittajan, aarreaitta, pyhättö, satukamari.

Mutta jos tahdoit saada sinkilän halkovajasi oveen samana päivänä, jolloin sen tilasit, niin istuit pian pajan kynnykselle ja panit kätesi ristiin puhumatta sanaakaan. Silloin sinkilä valmistui. Mutta jos rupesit jotakin kyselemään, sait odottaa, kunnes hän oli päässyt kertomuksensa loppuun. Sillä hän, tuo merkillinen mies, joka oli Lappean pappilassa kerran vieraillut yhdessä Tromssan piispan kanssa, rupesi kertomaan sinulle leivinuuninteosta tuossa samaisessa satumaisessa Lappean pappilassa.

Ja se oli ihmeellinen kertomus, sillä leivinuunin tekoa oli tullut huutokaupalla myymään itse Tromssan maaherra.

Jos halusit sinkilän halkovajasi oveen, istuit hiljaa kuin kirkossa.

Vasta senjälkeen kun olit sinkilän saanut, saatoit ruveta puhumaan. Mutta silloinkaan ei sinun olisi pitänyt kysyä, mitä sinkilänteko maksoi.

Sillä hän määräsi satumaisen hinnan: viisi kruunua!

Ja kun olit ensikertalainen, oli sinun se maksettava.

Sillä katso, tämä nahkahousuinen mies, jolla oli kuikannahkainen tupakkakukkaro vyöllä, eli mielikuvituksen ihmeellisessä maailmassa aina. Viisi kruunua oli hänestä mitätön summa sen rinnalla, mitä Anders Dryn kassakaappi oli sisältänyt, tai niiden satumaisten rikkauksien rinnalla, jotka keisarintytär toi myötäjäisinä Ruijan kauppiaalle.

Jos maksoit "tolpan" — viisikolmatta äyriä — taikka puoli kruunua, silloin hän kiitti sinua.

Hän oli niin merkillinen mies tämä Abraham Kellonsoittaja, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää.

Ja miksei hän olisi halveksinut?

Sillä etelästä — lannanmaasta tulivat tuhmat papit, jotka eivät tunteneet Ruotsin vanhaa kirkkolakia … äijärievut, vaikka olivat akatemioissa vuosikausia opiskelleet.

Eivät tienneet edes sitä, ettei pappi saanut koskaan mennä kirkkoon ennen suntiota.

Mutta jalomielinen hän oli. Sillä hän antoi anteeksi, jos pappi oli nuori. Silloin meni kaikki kokemattomuuden laskuun.

Sillä Abraham Kellonsoittaja oli maailmaa kulkenut, vaikka ei ollut koskaan käynytkään Kittilää etelämpänä. Ja hän oli paljon kokenut. Hän oli ollut henkiystävä piispojen kanssa ja juonut veljenmaljoja professorien ja höyrylaivankapteenien kanssa.

Missä on etelässä sellaista suntiota? — Ei missään.

Sinä olet köyhä, lannanmaa, sillä sinun ihmisesi ovat niin köyhiä mielikuvitukseltaan.

Mutta he eivät olekaan tunturien välissä syntyneitä. Jos he olisivat, eivät he ajattelisi niinkuin ajattelevat. Heistä olisi silloin satu totta ja tosi satua ja kuvittelu olisi heistä ainoa todellisuus.

Ei, sen joka elää mielikuvitusmaailmassaan ja joka museota muistuttavassa pajassaan tuntee itsensä rikkaammaksi Turkin keisaria tahi Amerikan presidenttiä, täytyy olla tunturien välissä syntynyt ja halveksia etelää.

Sellainen mies oli Abraham Kellonsoittaja, Tenomuotkan suntio ja seppä.

Maasin vanhan kirkon löytö.

Maat ylenevät ja maat alenevat.

Se on luonnon laki.

Suurin osa — niin, koko Lapinmaa ja Ruijakin ovat kerran nousseet merestä.

Mistä se johtuu?

Se johtuu siitä, että maan sisus on sulaa, jossa alkuaineet myllertävät. Ne puhisevat ja pihisevät kuin puuro valtaisessa kattilassa. Väliin ne vain hiljakseen porahtelevat kuin tyytyväisinä olotilaansa. Mutta toisinaan ne tuskastuvat, äkämystyvät ja hurjistuvat. Ja silloin ne paisuttavat voimansa äärettömiin.

Kuka vangitsi ne kuoren sisään? Kuka halusi kiduttaa niitä ikuisessa pimeydessä? Kuka?

Eivätkö elementit olleet vapaita? Eikö maailman luoja ollut lahjoittanut niille niiden voimaa? Miksi oli tuli vangittu maan sisään? Mikä puolueellisuus, kun kerran osa sen omaa heimoa hallitsi maan päällä?

Elementit maan sisässä riehuvat. Niiden vanha vihollinen vesi, joka jostakin halkeamasta on päässyt solahtamaan maan uumeniin, on muistuttanut niitä voimasta, jonka ne aikojen alussa saivat.

Mitä tekemistä oli vedellä maan uumenissa? Miksi se ei pysynyt aloillaan?

Tuli ja leimaus! Se sai nähdä, mihin tuli pystyi jouduttuaan kosketuksiin vanhan vihollisensa veden kanssa.

Maan sisuksissa myllertää mahtava voima. Se paisuu, paisuu kuin kevättulviva joki yli äyräittensä. Pois kuori alkuaineitten päältä! Pois kotelo ikuisuuden ihmevoimien ympäriltä!

Puks!

Se pamahti vähän kovemmin kuin tavallinen pullonkorkki, vähän kovemmin, veliseni, vähän kovemmin.

Tuli nousee maasta, ja kuuma alkuaine virtaa ihmisten pelloille.

Mutta välistä ei maan uumenissa raivoava tuli jaksa puhkaistakaan maan kuorta. Se vain kohottaa sitä ylöspäin: maanpinta nousee kuin huonosti piastuneen leivän kuori.

Taikka: maanpinta laskee. Syvyydessä kalvava tuli on kovertanut maanpinnan. Se tulee ohueksi, niin tavattoman ohueksi. Silloin se ei kestä edes tavallisen kirkon painoa.

Ja sitä seikkaa sai Maasin vanha kirkko kiittää, että se muutamana kesäisenä sunnuntaina humahti syvyyteen kuin kivi pohjattomuuden kaivoon.

Eivätkö ihmiset olleetkin tuon sunnuntain aamuna nähneet lämmintä höyryä nousevan maasta. Se oli ollut niin merkillistä höyryä, etteivät maasilaiset koskaan muistaneet sellaista nähneensä. Paimentyttö Pirita, joka kaitsi kauppiaan karjaa, oli koettanut koota sitä helmaansa, mutta pysyikös se! Huihai! Se luisti käsistä kuin sammakon kutu. Se oli omituisempaa höyryä kuin tavallinen usma, joka nousee jängiltä.

Ja pappilassa oli tuona samaisena sunnuntaina ollut tällainen keskustelu papin ja hänen rouvansa kesken:

— Miksi riisipuuro on tänä aamuna niin kohokuorista?

— Se on paistunut liian kuumassa uunissa.

— Merkillistä.

Muuta ei pappi ollut virkkanut, vaan syönyt tyytyväisenä. Ja aterian jälkeen hän oli vetäissyt äsken Kristianiasta tilaamansa uuden kauhtanan ylleen ja mennyt kirkkoon.

Mutta papinrouva oli jäänyt kotiin. Hän oli hiukan närkästynyt, koska hänen miehensä oli moittinut riisipuuroa.

Sitä närkästystään hän sai kiittää pelastumisestaan, sillä juuri tuona samaisena sunnuntaina humahti Maasin kirkko syvyyteen pappeineen ja lukkareineen.

Sitä kauhua, jonka tapaus paikkakunnalla herätti! Koko kylä oli ihan pyörryksissä. Melkein puolet kylän asukkaista oli mennyt syvyyteen kirkon mukana. Sinne oli mennyt pappi uusine kauhtanoineen, sinne lukkari ja koko muu kirkkokansa. Ei ollut sitä taloa, josta ei joku olisi ollut poissa.

Mutta merkillisintä kaikesta oli se, että siellä missä aviopuolisto pyhäaamuna olivat riidelleen, oli toinen elossa. Oliko sitten syyllisempi kuollut vai henkiin jäänyt, sitä oli vaikeampi sanoa.

Oh, sitä onnettomuutta! Rigges-Niila, pororuhtinas, oli juuri palannut Alattiosta ja nostanut kauppiaalta rahoja. Hän meni rahoineen. Laivuri-Jens, joka oli tullut Niilan mukana vihityttämään itsensä Siiri Lensmannin kanssa, pelastui morsiamineen. He eivät olleet kehdanneet mennä kolmaskertaista kuulutustansa kuulemaan. Heitä oli ujostuttanut. No niin, heille se oli onneksi. Mutta se, mikä kuitenkin nosti tien pystyyn, oli papin kuolema, sillä toista pappia ei asunut Karasjokea lähempänä. Sinänsä se olisi kai sitten mennyt, jos olisi saatu varmuus, että Maasin pappi oli ehtinyt julistaa heidän aviokuulutuksensa kolmannen kerran. Heidät olisi Karasjoen pappi vihkinyt ilman muuta. Mutta nyt ei löytynyt ketään, joka olisi sen todistanut. He saivat siis tyytyä kahteen kuulutukseen.

Jokaiselle tuotti kirkon häviö surua ja onnettomuutta. Paksu-Johnsen, joka oli joutunut papin kanssa huonoihin väleihin, viis välitti papin kuolemasta. Mutta yhtä kaikki hänkin kulki pää riipuksissa: hänen poikansa oli hukkunut kirkon häiviössä. Pojan kuolema — no, olihan sekin vahinko, mutta suurempi suru oli takin vuoksi, jonka poika oli vetänyt ylleen kirkkoon mennessään. Sillä takin povitaskussa oli ollut kuitti Rigges-Niilalle maksetusta velasta. Lauantai-iltana he olivat tehneet kuitin Johnsenin peräkamarissa ja ryypänneet päälle. Ja nyt oli kuitti hukkunut. Paksu-Johnsen kulki ja kirosi, sillä Niilan pojat, varsinkin kun olivat isänsä kuoleman kautta menettäneet suuren summan rahaa, tulisivat vaatimaan häneltä velan toistamiseen.

Aikaa kului. Maasilaiset rakensivat uuden kirkon kolme peninkulmaa etelämmäksi, nykyiseen Kautokeinoon. Vähitellen unohtui onnettomuuden päivä. Suusta suuhun kulki vain tarina tuhon sunnuntaista, sillä sen seuraukset tuntuivat vieläkin seurakunnassa.

Paksu-Johnsenin jälkeläiset olivat jääneet köyhiksi. Heidän isoisänsä isä oli joutunut kuin joutunutkin toistamiseen maksamaan velkansa Rigges-Niilan pojille. Miten Laivuri-Jensin kolmannen aviokuulutuksen oli käynyt, sitä ei nytkään tiedetty paremmin kuin ennenkään. Mutta Siiri Lensmannin hän joka tapauksessa oli nainut, koskapa heidän poikansa pojanpoika harjoitti kauppaa Kautokeinon kirkolla. Joka kerta kun tämä kulki Alattion markkinoille ja yöpyi Maasinkylään, hän ajatteli ennen maatamenoaan: "Olisipa soma tietää, ehtikö Maasin pappi kolmannen kerran kuuluttaa isoisän isän ja Siiri Lensmannin, ennenkuin maa nieli kirkon."

Ja Sören Johnsen, hän, joka piti pikkukoulua Maasissa, mietti katsellessaan Rigges-Niilan pojanpojan poikaa: "Olisipa soma tietää, oliko isoisän isän takin taskussa kuitti Rigges-Niilan velasta. Silloin minä lähtisin Tromssaan kansakoulunopettajantutkintoa suorittamaan." Ja hän katseli hajamielisenä Rigges-Niilan pojanpojan poikaa, joka istui etupenkillä lautamies Olsenin pirtissä hopeasolkinen lapintakki yllään.

Niin jokaisen Maasissa-kävijän ajatukset johtuivat aina tuohon onnettomuuden päivään.

Pappi tuli sinne maakirkkoa pitämään. Hän meni majataloon, kaivoi repustaan kuluneen kauhtanansa ja ripusti sen vierashuoneen seinälle. Mutta samalla hän ajatteli: "Takki saisi olla uusi. Mahtaisikohan Pedersen-paran kauhtana enää kelvata mihinkään, jos se kerran päivänvaloon kaivettaisiin?"

Ja sen ajatuksen jälkeen hän sytytti piippunsa ja rupesi katselemaan lappalaispoikien kisailua kievarin pihalla.

Mutta että maa voisi nielaista kievarin ja sen mukana hänet seuraavana päivänä jumalanpalveluksen aikana, sitä hän ei ajatellut.

Jota vastoin hänen rouvansa ajatteli.

Sillä illalla ennen maatamenoaan hän risti kätensä ja rukoili, ettei Jumala vain sallisi maan haljeta Maasissa sillä aikaa kun hänen rakas Nilsinsä siellä kirkonmenoja piti.

Näin kulkivat ihmisten ajatukset aina tuohon onnettomuuden päivään, kunnes Maasiin saapui mies, joka toi päivänvaloon vanhan kirkon.

Tähtientukija Christoph Heribertus Krusenholtz! Kuka olisi aavistanut, että hän tulisi nostamaan päivänvaloon Maasin vanhan kirkon! Hän oli viettänyt iltojaan Tukholman kuninkaallisessa tähtitornissa ja ihmetykseen vaipuneena katsellut tuikkivia taivaankappaleita. Mitä liikutti häntä Pedersen-vainajan uusi kauhtana taikka Rigges-Niilan rahat, häntä, jolla itsellään oli niin juhlallinen palkka ja kultanappinen hännystakki. Mitä liikuttivat häntä pikkukoulunopettaja Johnsenin aviokuulutus, häntä, jolle oli tarjottu professoripaikkoja maailman suurimmissa yliopistoissa ja joka olisi saanut vaikka prinsessan, jos vain olisi halunnut. Ei niin kerrassaan mitään! Mutta niinpä hän vain tuli — auringonpimennystä katsomaan ja joutuikin sensijaan tuijottamaan maankauhean kuopan pohjalle, jota työmiehet kaivoivat hiessäpäin Maasin vanhalla kirkkopaikalla.

Oi kauhistus sitä kuopan syvyyttä! Pieninä kuin kärpäset kumottivat miehet sen pohjalla. Eikä kumma, sillä sitä oli jo kaivettu yhtä vaille kolmekymmentä päivää. Abraham Kellonsoittaja, joka kuopan pohjalla johti kaivaustyötä, teki kuopassa vallitsevasta tavattomasta kuumuudesta sen johtopäätöksen, että lähestyttiin jo arveluttavasti maan keskipistettä. Hän huusi senvuoksi professori Krusenholtzille:

— Taidamme olla väärässä!

Silloin professori laskeutui kuoppaan ja asetti mittarin keskelle kuopan pohjaa.

Se mittari oli maailman ihmeellisin kapine: pieni, vesimittarin mallinen puukotelo, jonka sisällä oli lasiputki ja siinä hitunen alkuainetta. Se teki herkkiä liikkeitä joka kerta, kun joutui viinan läheisyyteen.

Viinamagneetti! Onko kummempaa kuultu?

Niin — se oli todellakin viinamagneetti, sellainen, jossa alkuaine rupeaa hypähtelemään alkoholin läheisyydessä.

Tähtientutkija Krusenholtz laskeutui polvilleen. Hän tarkasti magneettia huolellisesti ja tarkkaan. Ja katso! Alkuaine liikkui, niinkuin se aina liikkuu alkoholin läheisyydessä.

Professori nosti koneen ylös ja katsoi miehiin, kasvoillaan voitonriemuinen ilme:

— Kaivakaa vain, pojat! Palkka teille tulee!

Ja kas: ei enää kuin pari kolme lapion pistoa, niin kilahti teräs johonkin kirkkaaseen ja kovaan.

Oli osuttu suoraan sakariston lattian alla sijaitsevaan viinikellariin.

Abraham Kellonsoittaja iski silmää professorille ja sanoi:

— Tottakai sitä maistetaan?

— Jo vain!

Ja niin veti Abraham Kellonsoittaja korkit kahden viinipullon suulta, tarjosi toisen professorille ja sanoi:

— Skål!

Sekös ainetta oli! Sellaista ei voitaisi enää nykyajan rippikirkossa käyttää. Ei vaikka. Sillä silloin saisi suntio huolehtia vähän muustakin kuin kapan auttamisesta papin selkään tai numeroiden asettamisesta numerotaululle.

Sitten mentiin kirkkoon. Ja siellä vasta näky aukeni. Kaikki sanankuulijat istuivat penkkeihin jähmettyneinä, ja pappi seisoi saarnatuolissa suu auki.

Hän oli saanut halvauksen keskellä saarnaa ja kuivettunut siihen paikkaan.

Abraham Kellonsoittaja, joka oli maailmaa ennenkin nähnyt ja sen kummia katsellut, kiipesi saarnatuoliin ja kurkisti papin olan takaa. Aivan oikein, teksti oli esillä vielä. Pappi ei ollut ehtinyt vielä kirkollisiin kuulutuksiin, ennen kuin kirkko oli humahtanut maan sisään.

Eräs toinen, Erkki-Antti-vainaja, haki Paksu-Johnsenin pojan. "Vaaleaverinen mies, messinkinappinen takki päällä", oli pikkukoulunopettaja opastanut. No — vaaleaverisyydestä ei nyt enää ollut apua, mutta messinkinappinen takki löytyi, samoin Rigges-Niilan rahat.

Miehet palasivat sakaristoon ja rupesivat huhuilemaan ylöspäin:

— Ohooi, ohooi! Selvä on!

Silloin laskettiin nuoratikkaat kaivokseen ja yksitellen kiipesivät miehet syvyydestä päivänvaloon, professori Krusenholtz ensimmäisenä. Abraham Kellonsoittaja nousi viimeisenä, sillä pelko oli hänelle tuntematon.

Sitä väen paljoutta, joka oli kerääntynyt kaivoksen ympärille! Siinä oli Kautokeinon pappi, pikkukoulunopettaja Johnsen, kauppias Jensen, Laivuri-Jensin jälkeläinen, ja kylänväkeä suunnaton määrä.

Arvaa sanomattakin, mikä ilo syntyi, kun miehet nousivat maan sisästä. Nousi niin suuri riemuhuuto, ettei sellaista ole kuultu kuin kerran jälkeenpäin: silloin, kun kohotettiin eläköönhuuto Anders Dryn mennessä naimisiin keisarintyttären kanssa.

Professori Krusenholtz selitti kansanjoukolle, mitä syvyydestä oli löydetty, kertoi tarkkaan, miltä kirkko näytti sisältä. Huudahtipa siinä yksi ja toinen: ah ja uh! Mutta sitten vasta hämmästys ylimmilleen kohosi, kun professori viittasi Abraham Kellonsoittajan kertomaan, mitä tämä oli saarnatuolissa nähnyt.

Niin — Laivuri-Jens ja Siiri Lensman olivat menneet kahdella kuulutuksella naimisiin.

Mutta siihen huudahti kauppias Jensen:

— Viis minä siitä, mutta minä olen kuulutettu kolme kertaa ja se on pääasia!

Hän oli arka kunniastaan, sillä hän oli kunnallislautakunnan esimies.

Erkki-Antti-vainaja, joka oli lukenut Rigges-Niilan kuitin, ojensi sen professorille. Tämä luki sen korkealla äänellä väkijoukon kuunnellessa henkeä pidättäen.

Se oli selvä, velka oli maksettu. Papereissa oli Rigges-Niila-vainajan omakätinen "karvamerkki".

Pikkukoulunopettaja Johnsen otti kuitin vastaan vapisevin käsin. Hän näki jo hengessään Tromssan seminaarin ja itsensä istumassa sen suurissa luokkasaleissa, joissa oli kartat ja maapallot ja senkin seitsemät viivottimet ja harpit. Hän näki jo hengessään päivän, jolloin hän vastavalmistuneena kansakoulunopettajana istuisi Kautokeinon uuden kansakoulun katederissa ja puhuisi hiukan samaan tapaan kuin nykyinenkin opettaja, hiukan nenäänsä.

Ja katsoen väkijoukkoa aivan samalla tapaa kuin hän katsoi luokkaansa sanoessaan: 'Kirjoittakaa se' hän virkkoi:

— Minulla on nyt kuitti, ja te ymmärrätte, hyvät ystävät, mitä tästä nyt seuraa.

Kyllähän hyvät maasilaiset sen ymmärsivät.

Nyt astui esiin kirkkoherra ja puhui jotakin professorille. Ihmiset eivät erottaneet, mitä hän sanoi, mutta professori kävi juhlallisen näköiseksi ja nyökäytteli päätään. Hetkisen kuluttua hän lausui ääneen:

— Kirkkoherra tässä esittää, että koska — mikäli hän tietää — vainajia ei ole ennemmin siunattu, se tapahtuisi nyt tässä. Minulla ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, ja sehän on seurakunnan kirkkoherran asia ja virkavelvollisuus.

Kirkkoherra Lillklausen katsahti ympärilleen, — hän etsi lukkaria. Mutta lukkaria ei näkynyt joukossa — joku sanoi hänen menneen kestikievariin lehmää katsomaan. Kirkkoherra selitti, ettei häntä nyt juuri siinä silmänräpäyksessä tarvittukaan, sillä hänenkin — kirkkoherra Lillklausenin — oli mentävä kievariin pukeutumaan kauhtanaan ja kaulukseen.

Kirkkoherra Lillklausen lähti siis, väkijoukon jäädessä katselemaan ja töllistelemään kaivoksen ympärille. Ja olikos heillä katselemista — huihai! Siinä oli nyt ensinnäkin maankuuluisa Krusenholtz, sama mies, joka valmisti almanakat ja oli nyt kaivanut esiin Maasin vanhan kirkon. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja, professori Krusenholtzin oikea käsi. Hän oli luvannut maasilaisille 'hiukan puheenaihetta' ensi talveksi. Lautamies Olsenin Hildyr rupesi jo siihen hengessään uskomaan. Hän oli antanut rukkaset pikkukoulunopettajalle senkin seitsemän kertaa, mutta nyt hän katseli Sören Johnsenia aivan eri ilmein. Pieni nykerönenä oli uteliaisuudesta punainen, ja vähän väliä hän korjasi kirjavaa liinaansa, joka jätti hänen ruskeat kiharansa otsapuolelta auringonsäteiden hyväiltäviksi. Oi, hänen oli tehnyt niin kovasti mieli saada Johnsen kääntämään päätään ja huomaamaan hänet. Hän tiesi nyt, miten hän vastaisi, ja mietti, sanoisiko Sören enää: 'rakas Hildyr!' — ja häntä pelotti, pelotti niinkovin, ettei Sören enää niin sanoisikaan. Hetken päästä hän oli siitä aivan varma, sillä Sören Johnsen katseli vain ihmisten päiden yli eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Silloin hän tunsi vihaavansa koko saapuvilla olevaa väkijoukkoa, — Sören Johnsenia ennen kaikkia muita. Mutta kaikkein eniten hän tunsi katkeruutta Abraham Kellonsoittajaa kohtaan. Eikö tämä ollut luvannut maasilaisille 'uutta puheenaihetta'? Oh, hän tiesi nyt, mitä se tulisi olemaan… 'Eipä Johnsen huolinutkaan Olsenin Hildyristä, kun sai Rigges-Niilan rahat ja pääsi Tromssaan lukujansa jatkamaan!' — Niin he sanoisivat — nuo ilkeät, vahingoniloiset naapurit, joille Abraham Kellonsoittaja oli luvannut 'uutta puheenaihetta'. — Hänen olisi tehnyt mieli purkaa hiukan kiukkuaan Abraham Kellonsoittajalle, kun kuuli tämän huutavan: — Pottelit on pelastettava!

Lautamies Olsenin nykerönenäinen Hildyr ei yhtään tiennyt, mistä 'potteleista' oli kysymys. Hän vain keikautti niskojaan ja sanoi: 'pyh!' Mutta jos hän olisi tiennyt, mitä pulloja Abraham Kellonsoittaja tarkoitti, hän ei olisi sanonut 'pyh!', vaan 'ah!', — sillä nuo pullot, joista Abraham Kellonsoittaja parastaikaa professori Krusenholtzille puhui, tulivat näyttelemään tärkeää osaa hänenkin tulevaisuutensa ratkaisussa.

— Pottelit on pelastettava, ennenkuin pappi lukee haudan! huusi Abraham Kellonsoittaja toistamiseen ja viittasi pari miestä mukaansa.

He laskeutuivat kaivokseen ja palasivat puolen tunnin päästä. Yks'kaks' seisoi kaivoksen reunalla kaksitoista tummanpunaista pulloa, jotka aurinko pani säteilemään mitä ihastuttavimmalla tavalla. Ne loistivat kuin rubiinit, — ja niiden säihky julisti hämmästyneille maasilaisille, että elämä nousee maasta. — Kului toinen puolituntinen, ja pullojen luku eneni kaksinkertaiseksi. Professorin miehet korjasivat ne huostaansa ja lähtivät juoksuttamaan niitä kievariin, jonne lukkari oli mennyt lehmää katsomaan ja pappi pukeutumaan virkapukuunsa.

Pulloja oli kaikkiaan kolme tusinaa, yhtä vaille. Lautamiehen Hildyr laski ne yksitellen, sillä hän ei ollut tyhmimpiä tyttöjä, vaikka olikin hiukan ylpeä. Hänelle johtui mieleen, että sieltähän saisi nyt Per Rasmussenin Matte hääjuomat, — sillä tämä oli lykännyt häitänsä viikosta toiseen hääjuomien puutteessa. Lautamiehen Hildyr pyörähti joukosta ja hävisi kylälle päin.

Nyt palasi lukkari lehmää katsomasta, pappi oli saanut virkapuvun ylleen, professorin miehet tulleet pullojen viennistä — ja niin alkoi juhlallinen hautaustoimitus.

Kirkkoherra Lillklausen ei muistanut olleensa omituisemmissa hautajaisissa. Siellä uinui maan alla kokonainen seurakunta pappeineen ja lukkareineen syvälle haudattuna. Tähän hetkeen asti he olivat odottaneet siunausta, lähes parisataa vuotta — ja nyt oli tuo hetki koittanut. Sanankuulijat olivat istuneet penkeissään, pappi seisonut saarnatuolissa ja suntio tapulissa kellojen ääressä, kukin kangistuneena siihen asentoon, mihin oli sattunut jäämään onnettomuuden tapahtuessa. Heidän tomumajansa oli pysynyt koossa, koska heille ei ollut lausuttu niitä sanoja, jotka päästävät sielun rauhaan ja avaavat ruumiille tien maaksimuuttumiseen. Siinä oli syy minkä vuoksi Abraham Kellonsoittaja oli tavannut kirkkoherra Pedersenin saarnatuolista ja Erkki-Antti Paksu-Johnsenin pojan penkistä. — Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin kirkkoherra Lillklausenin ohut ääni lausui: 'Maasta olette te tulleet, maaksi pitää teidän jälleen tuleman', kuului maan alta humahdus, kuin olisi valtainen jauhomäärä pudotettu jostakin hyvin korkealta hinkaloon, ja hetken päästä kohosi kaivoksesta sakea pölypilvi osoittaen, ettei maan alla uinuvasta kirkkokansasta ollut enää mitään jäljellä. Se oli kirjaimellisesti palannut Maa-emon avaraan syliin.

Lukkari aloitti virren, johon kaikki saapuvilla olevat yhtyivät. Se oli valtavaa veisuuta, jollaista ei oltu kuultu Maasissa ennen eikä tulla koskaan jälkeenpäin kuulemaan: virsi sadallekolmelletoista vainajalle, jotka maa nieli kauniina kesäsunnuntaina kaksisataa vuotta sitten. Totisesti, jäljellejääneet olivat sen virren heille velkaa! Ja he lauloivatkin sen sydämensä pohjasta, professori Krusenholtzista alkaen kievarin risaiseen paimenpoikaan asti. Abraham Kellonsoittajan juhlallinen ääni kaikui ylinnä muiden. Tunturit ympärillä kuuntelivat, Maasin matalat puutalot kuuntelivat, laitumella käyskentelevä karja kuunteli — niin, koko luonto kuunteli tätä yksinkertaisen liikuttavaa sielumessua. Unohtunut oli professori Krusenholtzin ihmeellinen keksintö — viinamagneetti, unohtunut Tromssan seminaari ja sen korkea oppi, unohtuneet pitkäkaulaset espanjanviinipullot — yhtä vaille kolme tusinaa. Kaikki sellainen oli häipynyt mielestä pois — yksin katkeruuskin Hildyr Olsenin sydämestä, joka nyt oli kyyneleitä tulvillaan.

Ikuisuus kohotti hetkeksi huntua vakavilta kasvoiltaan.

Kun virsi oli loppunut, hajaantui väkijoukko vähitellen. Ja ihmeellistä: ihmiset tunsivat jälleen itsensä. Pikkukoulunopettaja Johnsen ajatteli Tromssan seminaaria ja sen korkeata oppia, lautamiehen Hildyr muisti katkeruutensa ja nosti nenänsä entistä pystympään — hänellä oli vain yksi lohdutus: Per Rasmussenin Matte oli luvannut pitää häät illalla, ja Maten morsian oli pyytänyt Hildyriä morsiustytökseen. Professorin miehet ajattelivat kievarin peräkamarin piirongilla seisovaa pulloriviä: — niitä oli yhtä vaille kolme tusinaa, ja Per Rasmussenin Matte oli pyytänyt ostaa niistä viisi. No, se oli Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin asia — jos he myisivät, niin myykööt: heille jäisi vielä.

Professori Krusenholtz läksi miehineen kievariin. Heihin liittyivät kirkkoherra Lillklausen ja lukkari. Päivä oli ollut merkillinen, suurenmoinen, ja sitä seuraava ilta oli muodostuva sen mukaiseksi. Sillä heti kun professori oli päässyt kievariin ja parahiksi kerinnyt papin kanssa ihmettelemään soreaa pulloriviä peräkamarin piirongilla, ilmestyi Per Rasmussenin Matte ja esitti asiansa. Hän oli ollut kuulutuksissa jo kuutisen kuukautta, mutta ei ollut pystynyt pitämään häitänsä hääjuomien puutteessa. Kirkkoherra kyllä tiesi, että hän puhui totta. Mutta nyt oli sattunut niin merkillisesti, että juomisia oli ilmestynyt kuin taika-iskusta ja vielä sellainen määrä — pulloja yhtä vaille kolme tusinaa! Sen vuoksi hän pyytäisi ostaa professorin varastosta viisi tahi kuusi ja maksaisi niistä vaikka vuorson kappaleesta.

Asia otettiin keskustelun alaiseksi. Per Rasmussenin Matte sai mennä pirttiin päätöstä odottamaan. Hyväsydäminen Krusenholtz oli heti valmis myönnytykseen, — hän ei ollut eläissään vielä nähnyt lappalaishäitä. Mutta kirkkoherra Lillklausen oli toista mieltä: hänen mielestään viinivarasto kuului seurakunnalle, vaikka professori — ihmeellisen keksintönsä ansiosta — olikin sen niin odottamattomasti esiinkaivanut. Mutta jos professori suostuisi luovuttamaan vuorsot seurakunnalle korvaukseksi, ei hänellä, kirkkoherra Lillklausenilla, olisi mitään sitä vastaan, että professori päättäisi viinipullojen kohtalosta.

Siihen ei professori Krusenholtzilla ollut mitään muistuttamista. Mitäpä hän vuorsoilla — huihai! Hän suostui.

Per Rasmussenin Matte kutsuttiin sisään päätöstä kuulemaan. Ja arvaa sen sanomattakin, miten iloiseksi hän tuli: hän pyysi heti professori Krusenholtzin miehineen häihinsä, jotka samana iltana pidettäisiin kievarin avarassa pirtissä.

Tulivatpa niistä häät, tulivat sellaiset, ettei Maasissa ollut ennen nähty ja tuskin tullaan koskaan näkemäänkään. Per Rasmussenin Matte kutsui niihin kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät. Ja kun ilta saapui, oli kievarin avara pirtti ääriään myöten täynnä. Siellä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, siellä opettaja Johnsen, lautamies Olsen ja kaikki kylän arvohenkilöt — puhumattakaan alinkokansasta, jota oli kuin tuhkaa.

Keitettiin kahvia suurella muuripadalla, johon oli kaadettu kuusi pulloa mitä tulisinta espanjanviiniä. Se oli ollut Maten mielestä paras keino hääjuotavan valmistamiseksi.

Sen vaikutukset tuntuivatkin pian: ei ollut maistettu kuin pari kolme kuppia mieheen, kun koko pirtti oli sanatonna. Ihmiset seisoivat toisiinsa nojaten, silmät renkaina päässä, tulisen juoman kierrellessä heidän ruumiissaan kahliten kielen ja halvaten jalat. Jollei pirtti olisi ollut niin ahdinkoon asti täynnä, olisivat kaikki maanneet tiedottomina — mutta nyt ei kukaan päässyt kaatumaan tilanahtauden vuoksi.

Pahinta oli se, että puhekyky loppui juuri vihkimisen aikana — juuri silloin kun kirkkoherran piti kysyä Per Rasmussenin Mateita, tahtoiko tämä ottaa Karen Olavintytär Siirin aviovaimokseen. Kirkkoherra ei saanut enää sanaa suustaan, vaan nyökkäsi parikunnalle, joka nyökkäsi hänelle vastaan. Ja kun kirkkoherra Lillklausen kääntyi hääväen puoleen kuin apua anoen, ei sieltäkään kuulunut äännähdystäkään, vaan kaikki nyökkäsivät hänelle ilmeettömin, aavemaisin kasvoin kuin vainajat ikään. Pirtti kävi hämäräksi, ja siinä hämärässä seisoi hääjoukko kalpeana, silmät jäykkinä, nyökäten tahdissa kuin jonkin tuntemattoman voiman johtamana. Vähitellen rupesi kirkkoherrasta tuntumaan, ettei hän ollutkaan Lillklausen, vaan Pedersen — Pedersen-vainaja — ja tuo hänen edessään seisova parikunta oli Laivuri-Jens ja Siiri Lensman sekä nuo kalvakat häävieraat olivat äsken hautaansiunattuja, jo ammoin sitten kuolleita maasilaisia. Jokainen vastasi hänen nyökkäykseensä jäykästi, liikauttamatta muuten ainoatakaan jäsentä.

Kuinka kauan lumousta oli mahtanut kestääkään, on vaikea sanoa, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi pelastanut tilannetta. Hän oli maistanut varovaisemmin, ja kovalla tahdonponnistuksella hän sai puhelahjansa takaisin. Hän oli ollut alunpitäen selvillä, että kysymyksessä oli henkien kosto: nuo äsken hautaan siunatut tulivat riitelemään takaisin rippiviinejänsä. Siitä tämä merkillinen tapaus. Hän avasi siis suunsa ja katsoen muutamaan lappalaiseen, joka hänestä muistutti erästä hänen äsken kirkossa näkemäänsä, hän kysyi:

— Pyydämme lupaa saada viettää Per Rasmussenin Maten ja Karen Olavintytär Siirin häitä.

Lappalainen nyökkäsi, ja siinä silmänräpäyksessä saivat kaikki puhelahjansa takaisin. Kirkkoherra Lillklausen toimitti siis vihkimisen loppuun, ja onnellisena pyörähti pariskunta ympäri vastaanottamaan joka taholta satelevia onnitteluja. Kaikki olivat taas entisellään — puheltiin ja naurettiin, samalla kun myös siunailtiin, mikä äskeisen tapahtuman oli aiheuttanut. Sillä tavallista päihtymystä se ei varmaankaan ollut. Kukaan ei arvannut syytä siihen, eikä Abraham Kellonsoittajakaan ruvennut tietojaan selittämään.

Niin jatkettiin hääjuhlia myöhäiseen yöhön, ja vaikka viinikahvia tarjoiltiin ahkerasti, ei koko iltana enää sattunut sellaista kuin vihkimisen aikana.

Vainajat olivat luovuttaneet viininsä elävien iloksi.

Pikkukoulunopettaja Johnsen, joka saatuaan Rigges-Niilan kuitin haltuunsa oli käyttäytynyt aivan kuin kirkonkylän kansakoulunopettaja, pujottelihe tuvassa väkijoukon lomassa puhellen kyläläisten kanssa. Ja hänellä oli jokaiselle jokin hyvä sana sanottavana. Hänen kasvonsa loistivat yhtä paljon viinikahvista kuin sisäisestä tyytyväisyydestä. Mutta — miten ollakaan, siinä edestakaisin pujotellessaan hän joutui vastatuksin lautamiehen Hildyrin kanssa. Hänen opettaja-arvokkuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, ja hän puhutteli Hildyriä aivan kuin tämä olisi ollut hänen entinen oppilaansa:

— No, rakas Hildyr, miten sinä voit?

Tyttö katsoi häneen lämpimästi — tavalla, joka sai Johnsenin vaistomaisesti silmäämään sivulle, eikö sillä suunnalla olisi ollut tilaa päästä pujottelemaan eteenpäin. Hän ei ollut odottanut mitään vastausta, mutta sai nyt sellaisen odottamattaan:

— Kiitos, minä voin hyvin. Miten itse voit, rakas Sören?

Johnsen tyrmistyi. Se sanottiin niin lämpimästi, niin loistavin silmin, niin hehkuvin poskin, että Johnsen sai äkkiä halun mennä edemmäs. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Millä oikeudella lautamiehen tytär noin puhutteli häntä — kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut? Mutta väkijoukko ahdisti joka puolelta, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan, vaan oli pakotettu jäämään noiden lämpimien, suloisten tytönsilmien eteen, jotka näyttivät pyytävän anteeksi jotakin … jotakin, jonka pikkukoulunopettaja Johnsen parhaiten tiesi.

— Lähden syksyllä Tromssaan, et ehkä tiedäkään?

— Kyllä, rakas Sören.

Se riisui Johnsenilta lopunkin opettaja-arvokkuudesta. Hän oli taas tavallinen pikkukoulunopettaja, vaatimaton ja köyhä, ja tuossa hänen edessään seisoi lautamies Olsenin Hildyr, jota hän oli toivottomasti rakastanut ja monta kertaa turhaan kosinut. Hänen päässänsä suhisi. Sen sai aikaan osaksi Per Rasmussenin Maten hääjuoma, osaksi rakastetun läsnäolo. Hän kokosi ajatuksensa ja viittasi tyttöä seuraamaan häntä.

He menivät ulos valoisaan kesäyöhön. Jänkälintu lauloi jossakin lähellä surunvoittoisesti. Maasin matalat puutalot unelmoivat väräjöivässä kesäyönvalossa. Ne olivat nähneet merkillisen päivän ja ne muistelivat sen yksityiskohtia, kehräten uuninnurkassa asuvalle sirkalle lauluvarastoa vuosiksi eteenpäin. Ne olivat nähneet suurimmat hautajaiset ja suurimmat häät, mitä Maasissa koskaan oli toimeenpantu, ja ne kuiskailivat toisilleen, ettei tästä lähtien saisi hämmästyä mistään — ei edes siitäkään, että Hildyr Olsenista tulisi Sören Johnsenin vaimo.

Niin, niin — nuo vanhat, viisaat Maasin pikku talot — ne olivat oikeassa. Sillä eikös tuossa Hildyr Olsen kävellytkin Sören Johnsenin käsikoukussa? Käyskelipä niinkin. Se merkitsi, että rakastavaisten asia oli onnellisessa alussa.

Kun Hildyr Olsen ja pikkukoulunopettaja Johnsen palasivat pirttiin, oli professori Krusenholtz parastaikaa pitämässä puhetta. Mitä hän oli sanonut sillä aikaa kun he kuiskailivat toisilleen kuulaan kesäyötaivaan alla — sitä he eivät tienneet, mutta se, mitä he nyt kuulivat, jäi lähtemättömästi heidän muistoonsa.

— Tulee päivä, jolloin maa ottaa — ottaa paljon sellaista, mikä on meille rakasta. Mutta tulee toinen päivä, jolloin maa antaa — antaa runsaasti korvauksen kera. Tämä päivä on todistuksena siitä. Ja senvuoksi voimme, samalla kun muistelemme maan povessa uinuvaa kirkkokansaa, turvallisesti kohottaa maljamme hääparin kunniaksi. Sillä katsokaa, hyvät ystävät — loppu, se on usein samaa kuin alku … niin — alku.

Professori kohotti kievarinemännän kololaitaisen kahvikupin huulilleen ja kumarteli joka taholle.

Kirkonrappausviikot Hammerfestissa

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz ihastui Lappiin ja sen merkillisyyksiin niin, että lykkäsi paluumatkansa Tukholmaan tuonnemmaksi. Per Rasmussenin Maten häiden jälkeen hän tilitti miehensä, otti Abraham Kellonsoittajan mukaansa ja suuntasi matkansa pohjoista kohti.

Kuinka syvään kirkkoherra Lillklausen kumartelikaan Maasin kievaritalon rappusilla, kuinka naiset niiasivat ja miesväki silitteli otsatukkaansa. Kuinka sirosti professori Krusenholtz nostikaan englantilaista lippalakkiaan Abraham Kellonsoittajan häntä säestäessä viemällä venekeulaisen huopahattunsa kohtisuoraan ylös ja laskemalla sen sieltä komeassa kaaressa alas sivu polvien! Hyvästi, hyvästi… Kukapa muistaisi kaikki ystävällisten maasilaisten onnentoivotukset.

Sinne jäi Maasin pieni tunturikylä maan alla uinuvine kirkkokansoineen, sinne opettaja Johnsen seminaariunelmineen, sinne lautamies Olsenin Hildyr nykerönenineen. Ah, hän oli sentään onnellinen tyttö, sillä professori Krusenholtz oli luvannut lähettää hänelle kihlasormuksen Hammerfestista. Se saisi samalla olla niinkuin hänenkin muistonaan. Sanoma Maasin vanhan kirkon löydöstä oli kulkenut miestemme edellä kulovalkean tavoin, ja joka paikassa, minne sankarimme saapuivat, otettiin heidät juhlallisesti vastaan. Eikä kunnioituksista suinkaan tullut vähäinen määrä Abraham Kellonsoittajan osalle, sillä hän se taloissa jutteli tuosta merkillisestä tapahtumasta tuoden tarkkaan esille oman osuutensa siinä. Ei siis ihme, että miestemme saapuessa Alattioon oli pienen kauppapaikan asujaimisto heitä vastassa papista halvimpaan puotilaiseen asti.

Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja ja "hänen apulaisensa" — niinkuin Abraham Kellonsoittajaa kutsuttiin, majoitettiin pappilaan, jossa heitä kestittiin mitä vieraanvaraisimmin. Siitä vierailusta lähtien rupesi Abraham Kellonsoittaja erikoisesti harrastamaan herrastapoja ja se oli hänelle vastaisuudessa suureksi hyödyksi.

Alattiossa-oleskelun aikana sattui se maankauhea rajuilma, joka löi tornit poikki neljästäkymmenestä Ruijan kirkosta, yhtä vaille — kaikki soittolattian rajaa myöten. Sellaista myrskyä ei Ruijassa ollut nähty maailman alusta alkaen ja tuskin tultaneen milloinkaan näkemään. Sama myrsky katkaisi myös Hammerfestin kirkon suippokärkisen tapulin ja lennätti tornihatun kymmenen penikulman päähän tunturiin.

Tapaus herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota. Se nielaisi hetkeksi Maasin kirkon ja sen maineikkaat löytäjät. Mutta pian pääsi viimeksimainittu tapaus jälleen pinnalle, kun levisi uutinen, että Hammerfestin kirkon korjauksen olivat urakalla ottaneet suorittaakseen professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja hänen apulaisensa Abraham Kellonsoittaja — samat miehet, jotka olivat kaivaneet päivän valoon Maasin vanhan kirkon.

Sankarimme eivät luonnollisestikaan silloin enää olleet Alattion pappilan vieraanvaraisuutta nauttimassa. He asuivat Hammerfestin suurimmassa hotellissa, nimeltä Hvalfisken, ja herättivät huomiota koko kaupungissa.

Kun vieraskutsut olivat loppuneet — niitä oli sivumennen sanoen ollut kuusikymmentä, yhtä vaille — alkoivat tapulinkorjaustyöt. Todellakin, siinä oli kirkko ollut vaarassa! Tapulin yläosa oli kuin siivellä pyyhkäisty — soittolattian rajaa myöten. Kellotelineet seisoivat paljaan taivaan alla, ja sateisena sunnuntaina saattoi nähdä suntion sadetakki yllään soittaa kilkuttelevan kirkon puolentoista leiviskän painoisia kelloja. Miksi ei olisi kirkko sellaisenaankin menetellyt, mutta hammerfestilaiset, suurellisuuteen tottuneina, eivät viitsineet nähdä kirkkoaan noin typistettynä. Ja kun kerran kaupungissa sattui vierailemaan kaksi niin kuuluisaa miestä kuin professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, olivat he päättäneet antaa kirkonkorjauksen heidän työkseen.

Professori Krusenholtz teki siis piirustukset. Hän esitti hammerfestilaisille tusinan eri kirkkojen torninmalleja — yhtä vaille. Siinä oli Rooman Pyhän Pietarin kirkontorni, Pietarin Iisakinkirkon, Lontoon Westminster Abbeyn ja Maasin vanhan kirkon torni. Piirustuksia katseltiin ja tutkittiin kaupungin viranomaisten kesken, ja vähällä oli päätös jäädä tekemättä, sillä jokaisella oli oma ehdotuksensa. Kirkkoherra kannatti Pietarin kirkkoa. Hänen mielestään saisivat hammerfestilaiset kerrankin osoittaa kunnioitustaan apostolille, joka itse oli ollut kalastaja ja ymmärsi kalastusta — kaupungin pääelinkeinoa. Siihen huomautti kauppias Sunde, ettei — mikäli hän oli Raamatusta käsitykseen päässyt — apostoli Pietari tiennyt merikalastuksesta mitään, jonka vuoksi kirkontorni oli korjattava Iisakinkirkon tornia mallina pitäen. Hänellä oli nimittäin kauppatuttavuuksia Arkangelissa. Arvostelulautakunta uhkasi siis riitaantua, ja kuka ties miten kirkonkorjauksen olisi käynyt, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi ratkaissut asiaa.

— Ottakaa malliksi Maasin vanhan kirkon torni. Sellaista ei ole ollut toista koko maailmassa — ei Lontoossa eikä Roomassa. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit ja pääskynpesälaudat räystäiden alla.

Abraham Kellonsoittajan neuvo tuli kreivin aikaan. Riita sovittiin. Professori Krusenholtz sai tehtäväkseen korjata kirkontornin Maasin vanhan kirkon mukaan — lukuunottamatta pääskysenpesälautoja, joita hammerfestilaiset eivät voineet hyväksyä kaupungin kirkkoon.

Torninkorjaus oli siis Abraham Kellonsoittajan väliintulon kautta saatettu onnelliseen ratkaisuun. Mutta vielä oli pääkysymys käsittelemättä. Se koski kirkon rappausta.

Kunnon hammerfestilaisia oli näet jo useamman vuoden painanut huoli kirkon rapistuvasta rappauksesta. Se ei nimittäin kestänyt kosteaa meri-ilmaa, jonka vuoksi se lohkeili suurina paloina aiheuttaen sitäpaitsi ilmeisiä vahinkoja kaupunkilaisille. Muutamana kauniina päivänä oli suuri kappale rappausta pudonnut voudin keiturin niskaan ja tappanut elukkaparan siihen paikkaan. Toisella kertaa oli samanlaisen tapaturman uhriksi joutunut kauppias Sunden kukko — koko kaupungin tunnettu ja tunnustettu Hilarius, jonka ensimmäisen aamukieunnan jälkeen yöpassissa oleva poliisikonstaapeli lähti kotiansa nukkumaan. Se oli saanut surmanryöpyn niskaansa juuri kello kolmen lyönnillä päivällä, ja sen viimeinen 'kukkokiekuu!' oli hukkunut putoavan rappauksen synnyttämään räiskeeseen. Kolmannen kerran oli sama luonnonilmiö aiheuttanut muutamalle englantilaiselle yhtiölle useamman tuhannen punnan vahingon. Höyrylaiva Löytöretkeilijän omistaja Kapteeni-Mikko oli nimittäin muutamana yönä joutunut levähtämään tapulin seinustaa vasten ja saanut päähänsä aimo annoksen irtaantunutta rappausta. Seuraus oli selvä ja yksinkertainen: kahvikupin pohjan suuruinen reikä Kapteeni-Mikon päähän ja lähtövalmis Löytöretkeilijä kolmeksi viikoksi satamaan joutilaaksi. Se tuotti yhtiölle, jonka palveluksessa Kapteeni-Mikko silloin oli, tuhat puntaa viikossa tappiota. — Tapuli uhkasi siis käydä hengenvaaralliseksi niin hyvin ihmisille kuin eläimillekin sekä aiheuttaa Hammerfestin kaupalle ikäviä häiriöitä. Englantilainen yhtiö oli nimittäin uhannut suunnata ostonsa Arkangeliin, missä sen kapteenit olivat vähemmän alttiita ilmikuolemalle. Kirkontornin korjauksen yhteydessä päätettiin siis rappauttaa koko kirkko uudelleen.

Oli vain kysymys rappausaineesta. Entinen kalkkirappaus ei enää kelvannut, se kun ei kestänyt kosteaa meri-ilmaa.

Professori Krusenholtz lupasi silloin rappauttaa kirkon sellaisilla aineilla, ettei hammerfestilaisten tarvitsisi sinä ilmoisana ikänä enää vaivata päätänsä kirkonrappauskysymyksellä.

Sopimus tehtiin ja niin ryhtyi professori Krusenholtz Abraham Kellonsoittajan avulla panemaan korjaustöitä käyntiin.

Tapulin korjaukseen ei mennyt pitkää aikaa, professori Krusenholtz suoritti sen kädenkäänteessä. Se kävi niin nopeasti, etteivät kaikki hammerfestilaiset kunnolla ehtineet katsomaankaan, kun torninhuippu jo oli valmis. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit, mutta ilman pääskysenpesälautoja.

Niin alkoi sitten päätyö — kirkon rappaus. Ja nyt saivat hammerfestilaiset hämmästyä.

Professori Krusenholtz valmisti itse rappausaineen. Kaupungin suurin muuripata siirrettiin kirkon viereen ja siinä keitti professori kummannäköistä keitostaan aamusta iltaan. Se muistutti toisin vuoroin hernettä, toisin vuoroin riisipuuroa. Mitä kaikkia aineita siihen pantiin, siitä ei hammerfestilaisilla ole tänäkään päivänä vielä tietoa. Mutta voimakasta se oli — sen näki niistä erivärisistä höyryistä, joita padasta nousi. Professori Krusenholtz selitti, että juuri samaa ainetta oli käytetty Tukholman kuninkaallisen linnan rappaukseen, eikä se ollut lohjennut vielä kynnenmustuaisen vertaa.

Kun keitos oli kypsä, valmistettiin tavallinen kalkkirappaus, johon tarpeen mukaan sekoitettiin professorin keitosta. Ja nyt ymmärsivät hammerfestilaiset, mitä muuripadassa oli kiehunut: — se oli alkuainetta, sillä sen vaikutukset tulivat pian näkyviin.

Hei — ne sitten olivat iloisia viikkoja, nuo kirkonrappausviikot! Sellaista aikaa ei Hammerfestissa ollut vietetty koskaan varhemmin ja tullaan tuskin koskaan viettämäänkään. Aamusta iltaan kaikui vain nauru ja laulu ja rappauslastojen läiskintä. Koko kaupungin elämä meni nurin ihan täydellisesti. Ei puhuttu muusta kuin kirkon rappauksesta eikä oleskeltu muualla kuin kirkon ympärillä katsomassa iloisia rappareita, jotka heiluivat telineillään kuin keijukaiset ja lauloivat niin, että ympäristön tunturit raikuivat. Satamatyöt pysähtyivät tykkänään, sillä kirkon luota virtaava omituinen tuoksu vei kaikki satamatyöläiset sinne. Samoin kävi muidenkin kaupunkilaisten: kaikki riensivät kirkon ympärille tuon omituisen tuoksun houkuttelemina niinkuin kimalaiset mesikukan luo. Sen vaikutti professori Krusenholtzin keitos, joka kalkkirappaukseen sekotettuna oli ruvennut merkillisen huumaavasti tuoksumaan.

Ja mikä ihmeellisintä: rapparien iloisuus tarttui kaupunkilaisiinkin. He ottivat toisiaan käsistä ja rupesivat pyörimään piiriä kirkon ympärillä.

Niin — koko kaupunki oli kuin ylösalaisin käännetty: virkakoneisto pysähtyi, koko kaupungin arkielämä seisahtui. Kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät, riensivät kirkon luo ja hakivat paikan piirissä. Ja telineillä lauloivat raparit niin, että paikat helisivät:

— Oi Hammerfest, oi Hammerfest, sun vertaas löydy ei! Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!

Se vaikutti kovin ihmeellisesti. Ihmiset alhaalla riensivät piirissä ympäri iloisina kuin kesälomalle päässeet koululapset ja kertasivat säkeistön loppuosan:

— Kuin posliini sun kirkkosi nyt kiiltää heisanhei!

Rapparit kohottivat muurauslastansa kunniantekoasentoon ja lauloivat:

— Oi Krusenholtz, oi Krusenholtz saat myös sä yksin tein nyt mainehen ja kiitoksen, kuningas rapparein!

Nuo ihmeelliset kirkonrappausviikot! Kirkkoherra yritti palauttaa seurakuntalaisia järkiinsä, mutta hänen kävi samoin kuin muidenkin: hänkin joutui piiriin aivankuin huomaamattaan. Ja kun rapparit lauloivat telineillänsä:

— Oi Abraham, oi Abraham, oi Kellonsoittaja! Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!

huomasi kirkkoherrakin laulavansa loppusäkeitä väkijoukon mukana:

— Kuin kerran kaimas muinainen, tuo patriarkan arvoinen, sa olet voittaja!

Niin, niin — kuka osaisi kuvata Hammerfestin elämää noina iloisina kirkonrappausviikkoina. Se oli niin aitoa ja alkuperäistä, että se muistutti alkuihmisen elämää ihmiskunnan lapsuuden aikoina. Todellakin! Kaikki hammerfestilaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet lapsiksi, suuriksi lapsiksi, joita ei painanut huoli huomisesta. He eivät välittäneet muusta kuin kirkonrappauksesta. Heistä sai muu maailma mennä miten tahtoi — heistä se oli yhdentekevää. Heillä oli kirkonrappas — suuri, ihmeellinen kirkonrappaus, jolloin vain laulettiin aamusta iltaan ja oltiin iloisia … niin lapsellisen iloisia. Nuo viikot haihduttivat kuin taikaiskulla kaiken sen vuosikymmeniä kestäneen ummehtuneisuuden ja pikkumaisuuden, joka heidän kaupungissaan oli vallinnut. Nyt ei kiistelty siitä, oliko apteekkarin kukko paras laulaja kaupungissa kauppias Sunden Hilariuksen kuoleman jälkeen vai eikö — ei myöskään siitä, kulkiko aurinko toisina kesinä alempana kuin tavallisesti — ei, nyt vietettiin kirkonrappausviikkoja, jolloin tuollainen mitätön sai unohtua. Naapurien välit, jotka kuukausimääriä olivat olleet rikki aivan mitättömistä syistä, paranivat kerrassaan. Kuka nyt välitti joutavista, kun kerran kirkonrappaus sujui niin loistavasti! — Hammerfest syntyi uudestaan henkisesti, ja tuo posliininhohtoinen temppeli oli kuin vertauskuva tästä ihmeellisestä uudestisyntymisestä.

Professori Christoph Heribertus Krusenholtz — hän vasta merkillinen mies oli! Taikuri, noita kerrassaan! Siellä hän seisoi ylimmällä telineellä pyylevänä, tyytyväisenä, heiluttaen kättään laulun tahdissa. Hän tahtoi näyttää hammerfestilaisille, miten kirkko oli rapattava.

Ja nuo hänen aineensa sitten! Kuka tiesi, mitä kaikkea niissä oli. Ei kukaan — paitsi hän, keksijä, yksin. Mutta väkeviä ne olivat. Sen saivat hammerfestilaiset nähdä.

Tapahtui muutamana päivänä, että eräältä rapparilta sattui vahingossa putoamaan rappauspytty alimmalla telineellä työskentelevän toverin niskaan. Ei siitä kukaan sen enempää välittänyt — asianomainen itse paremmin kuin katsojatkaan. Toki nyt kirkonrappauksessa sellaistakin sattui. Mutta — kun mies seuraavana aamuna heräsi oli hän aivan paljaspäinen! Ei hiuksen hiventäkään jäljellä! Sillä katso: koko tukka oli yön aikana hellinnyt yhtenä vihkona tyynylle.

Ne olivat siis väkeviä aineita, joita professori Krusenholtz käytti Hammerfestin kirkon rappaukseen.

Oli sentään onni hammerfestilaisille, että rappausviikot loppuivat ja kirkko valmistui. Sillä miten olisi muuten mahtanut käydäkään tuon pienen yhteiskunnan? Piiritanssilla ei kukaan pitkän päälle elä. Oli siis hyvä, että arkinen meno pääsi vanhoille urilleen.

Ja mikäs oli ryhtyä taas arkielämää viettämään, kun oli saatu uusi henki, avarampi, nostavampi. Sen olivat kirkonrappausviikot aikaansaaneet. Kauppa rupesi käymään uudella vauhdilla, merikalastukseen ryhdyttiin entistä tarmokkaammin, perustettiin uusia yhtiöitä, pantiin rahaa liikeyrityksiin, rakennettiin tehtaita traanin valmistusta varten. Eikä yritteliäisyys rajoittunut ainoastaan aineellisen toiminnan aloille. Henkiset riennot olivat myös saaneet ennenkuulumattoman sysäyksen. Kaupunkiin perustettiin lukio, naisseura, yhdistys Ruijan Tulevaisuus jne. Saatiin oma kirjapaino, oma sanomalehti, Jäämeren Ääni. Alettiin viljellä kirjallisuutta. Huomattiin, että Kvalö, jolla kaupunki sijaitsi, oli palanen Ruijaa ja Ruija vielä suurempi palanen Norjaa. Niin — kaikki elpyi ihmeellisellä, hämmästyttävällä tavalla. Ja jos joskus lamaannus yritti vallata mielet, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa kirkontornia: se hohti huikaisevan valkoisena ja viittasi suoraan ylöspäin kohti puhtaampia ilmakerroksia kuin ne, jotka alituinen traaninhaju turmeli.

Niin oli Hammerfestin kirkosta tullut uuden ajanjakson symboli — vertauskuva. Kun kalastajat kesäiltoina palasivat mereltä kaupunkiin, hohti valkoinen kirkontorni jo kauas heitä vastaan. Silloin he muistivat noita ihmeellisiä kirkonrappausviikkoja, jolloin heidän temppelinsä sai uudet suomut. Ja he hymähtivät tyytyväisinä katsahtaen viisilaitaisen veneen pohjalla komeilevaan silliapajaan: — Todellakin — kirkko kiilsi yhtä kauniisti kuin merisillin kylki.

Entäs ne miehet jotka olivat kirkonkorjauksen suorittaneet — professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja — missä he olivat?

He olivat lähteneet Hammerfestista ja suunnanneet matkansa länttä kohti.

Mikäli hammerfestilaiset olivat kuulleet, viettivät he parast'aikaa talvea Lappean pappilassa, kirkkoherra Klemet Larssenin luona — hänen, joka ennen oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia erotettu siitä toimesta ja pantu papiksi.

Tromssan maaherra lyö leivinuuninteon Abraham Kellonsoittajalle

Mikä myrsky ja meteli, kun leivinuuni sattuu hajoamaan maalaispappilassa, ja hajoamaan vielä niin, ettei korjaamisesta ole apua. Laki pilalla, arinakivet murusina, niin että leivän pohjapuolessa on kivensirusia yhtä paljon kuin päällyspuolessa pistelyreikiä. Arvaamattakin on selvä, mikä hermostuneisuus, napina ja tyytymättömyys talossa vallitsee. Kenen syy, kenen syy? Seurakunnanko, pappilanko? Kenen syy, kenen syy? — Niin — uunin syy — leivinuunin syy.

Sellaista saattaa tapahtua missä maalaispappilassa tahansa — siis myöskin Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Mutta mikä juhlallisuus, mikä kirkossa-oloa muistuttava hiljaisuus, kun itse maaherra on tullut huutokaupalla myymään uuden leivinuunin tekoa vähimmän vaativalle.

Sellaista ei tapahdu missä pappilassa hyvänsä — ei, sellainen on sattunut vain yhdessä ainoassa pappilassa tämän maapallon pinnalla: — Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.

Kirkkoherra Klemet Larssen, hän, joka oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi, oli julman vihaisella päällä. Hän väitti syöneensä kiveä enemmän kuin hän oli sitä kapteenina ollessaan kuljettanut Bergenistä Pietariin. Ja yksinomaan senvuoksi, että pappilan leivinuunin arina oli kuukausimääriä ollut rikki. Mutta hän ei olisi ollut Klemet Larssen, jollei hän olisi sitä kestänyt. Ojah, kyllä vain! Saihan hän sitäpaitsi leipääkin sentään. Mutta silloin loppui hänen kärsivällisyytensä kokonaan, kun hänen rouvansa tuli ilmoittamaan muurin lopullisesti hajonneen. Totisesti, vaikka Klemet Larssen olikin maailman rauhallisin mies, ei hän silti aikonut taikinaa syödä, ei, niin totta kuin hän oli Lappean kirkkoherra ja entinen merikapteeni!

Hän tarttui kynään ja kirjoitti suoraan maaherralle Tromssaan, ja niin selvästi että auttoi. Ja sen tiesi jokainen lappealainenkin, että toteltava oli, kun Klemet Larssen kerran meni niin pitkälle, että vetäisi nimensä alle sillinpyrstöä muistuttavan paksun riimun. Siitä pärskähteli vielä voimaa senkin jälkeen, kun muste oli jo aikoja kuivanut. Se vaikutti nytkin: — maaherra tuli itse pitämään huutokauppaa uuden leivinuunin teosta.

Ei kukaan ollut koskaan epäillytkään, ettei Klemet Larssen ollut mahtava mies — kaukana siitä! Mutta nyt se vasta oikein nähtiin, kun pappilan pirtti oli väkeä täynnä kuin pistetty ja itse Tromssan maaherra pöydän takana kirjurinsa kanssa.

Se oli yhtä juhlallista kuin piispantarkastus — niin, melkeinpä juhlallisempaa. Sillä nyt ei ollut kysymyksessä käskyjen päätössanojen osaaminen, huihai! Nyt kysyttiin, kuka uskalsi ottaa urakalle leivinuunin teon, — leivinuunin, johon tarvittiin kuusi korttelia pitkät tiilet — Hoklannin tiilet.

Siinä seisoivat lappealaiset toisiaan katsellen. Eipä silti, ettei joukossa olisi ollut muurareita. Hyvänen aika, melkein joka mies pystyi siihen ammattiin! Mutta varsinaisia ammattimuurareita ei ollut kuin kaksi — nimittäin Anders Klemm, joka oli muurannut kansakoulun tulisijat, ja Klas Patriksen, joka taas oli mainio piisintekijä. Tavallisia leivinuuneja he olivat muuranneet kumpikin, mutta tällaista maankauheaa eivät milloinkaan. Ei siis kumma, että he katselivat hiukan neuvottomina toisiaan.

Maaherra tarkasteli kultasankaisten silmälasiensa takaa väkijoukkoa ja kysyi:

— No, kuka tekee ensimmäisen tarjouksen?

Anders Klemm rykäisi. Se merkitsi, että hän aikoi ottaa ratkaisevan askeleen.

— Kolmekymmentä peesiä [1 peesi (speciedaler), norjalainen raha] hän sanoi hiukan arasti ja katsahti ympärilleen.

— Kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, äänsi Klas Patriksen. Hän ei tahtonut olla miestä huonompi.

Anders Klemm pudotti viiteenkolmatta. Hän oli käynyt rohkeammaksi. Hän ajatteli: hävisi tai voitti, työ oli suurenmoinen ja tuotti tekijälleen kunniaa.

— Viisikolmatta peesiä ensimmäinen, viisikolmatta peesiä toinen, viisikolmatta peesiä kolmas kerta. Eikö ole muita tarjoojia?

Maaherra kohotti jo vasaransa. Mutta silloin kuului ovensuusta reipas, miehekäs ääni, josta soi horjumaton varmuus siitä, että muiden oli turha ruveta kilvoittelemaankaan.

— Kaksikymmentä peesiä, ei killinkiäkään alle eikä päälle!

Kaikki kääntyivät katsomaan.

Hän oli kookas, kolmikyynäräinen mies, uljas kuin metsän puu, katse itsetietoinen ja varma, nenä hiukan kyömy ja suun ympärillä tiukka juomu. Jalassa oli hänellä pitkälle polvien päälle ulottuvat merisaappaat ja kädessä venekeulainen huopahattu. Hänen vieressään seisoi lyhyempi, tanakkaharteinen, pyöreävatsainen herrasmies, mikäli saattoi päättää samettiliiveistä ja kultaisista kellonperistä. Jalassa oli viimeksimainitulla tavalliset Ruijan paulapieksut. — Ne olivat outoja vieraita, — juuri äsken laivassa saapuneita.

Sillävälin kuin pirttirahvas näin oli tarkastellut vieraita, oli maaherra lyönyt vasaran pöytään. Ovensuussa seisovalle pitkälle muukalaiselle oli lyöty leivinuuninteko Lappean pappilassa.

— Kuka se oli? kysyi maaherra.

— Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta, kuului vastaus ovensuusta.

Silloin tapahtui ihme. Maaherra hyppäsi pöydän takaa niin ketterästi, etteivät lappealaiset olleet koskaan aavistaneet niin korkean virkamiehen voivan liikkua noin nopeasti. Hän meni suoraan ovensuussa seisovien muukalaisten eteen ja kumarsi niin syvään, etteivät lappealaiset olisi koskaan uskoneet maaherran muotoisen miehen tarvitsevan niin syvään kumartaa. Sellainen kumarrus oli heidän mielestään kuulunut vain alinkokansalle papin ja lensmannin edessä. Mutta nyt he saivat kumman nähdä. Tromssan maaherra kumarsi niin syvään, että tukka miltei kosketti lattiaa.

— Minulla on kunnia lausua herrat tervetulleiksi … suuri kunnia. Tämä on luultavasti hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtz?

Maaherra kumarsi professorille.

— Meillä on kunnia olla tekemisissä Tromssan maaherran kanssa?

Professori Krusenholtz kumarsi maaherralle.

— Palvelijanne, hyvät herrat. Tiedän teidän suurtyönne niin hyvin Maasissa kuin Hammerfestissakin. Olkaa sydämellisesti tervetulleet!

Samassa astui kirkkoherra Larssenkin pirttiin. Maaherra esitteli vieraat heti paikalla.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti tämä. — Teittepä talolle suuren kunnian. Ja hän kääntyi seurakuntalaisten puoleen ja julisti jykevällä merimiesbassolla:

— Tässä näette kaksi kuuluisaa miestä, hyvä seurakunta, — hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtzin Tukholmasta ja mestari Abraham Kellonsoittajan Tenomuotkasta. Nämä miehet löysivät Maasin vanhan kirkon.

Lappealaiset olivat aivan tyrmistyksissään. No ei sitten kumma, jos toinen heistä huusikin leivinuuninteon, ei tottamaar!

— Mestari Abraham Kellonsoittaja huusi leivinuuninteon, ilmoitti maaherra. — Vierasseurakuntalaisena hän olisi velvollinen tekemään muurarinvalan, mutta kun tiedämme hänen entiset työnsä, emme sitä vaadi, vai miten, Larssen?

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, emme — niin totta kuin olen kuudesti purjehtinut maailman ympäri ja tehnyt seitsemän haaksirikkoa! huudahti kirkkoherra Larssen ja kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan lisäsi pirttiväen puoleen kääntyen:

— Kas niin, hyvä seurakunta, menkää nyt kiltisti kotiinne, sillä nyt kyllä leivinuuni valmistuu.

Lappealaiset hajaantuivat kuuliaisina kuin lampaat. He olivat tottuneet tottelemaan pappiaan, mikä onkin jokaisen kristillisen seurakunnan jäsenen ensimmäinen ja tärkein velvollisuus.

— Ja nyt, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne, lausui herra Larssen seurakuntalaisten mentyä. — Minä joisin kunniaksenne tervetuliaismaljan, mutta ikävä kyllä on kunnon eukkoni kätkenyt viimeisen konjakkitilaukseni, niin etten löydä sitä mistään.

Hän naurahti hiukan hämillään ja jatkoi:

— Hän on sellainen muori, ettei tässä kotirauhan vuoksi auta toisinaan muuta kuin kuivin suin odottaa, milloin onnellinen sattuma toisi päivänvaloon jumalaiset juomani.

Mutta jos kirkkoherra Larssen olikin osannut antaa vierailleen heille tulevan arvon ja kunnioituksen, ei hän kuitenkaan osannut aavistaa, millaisia miehiä hän oli saanut taloonsa. Professori Krusenholtz kaivoi povitaskustaan taikakalunsa ja kääntyen kirkkoherran puoleen virkkoi hymyssä suin:

— Jollei teidän kunnianarvoisuudellanne ole muuta murhetta kuin minkä viimeksi lausuitte, niin toivon, että tämä päästää teidät siitä.

Hän ojensi kirkkoherralle magneetin lisäten:

— Se on kapine, joka auttaa meidät juomien perille, jos niitä tarvitaan.

Kirkkoherra Larssen tarkasti maaherran kanssa kapinetta.

— Mikä koje tämä on?

— Se on viinamagneetti, vastasi professori Krusenholtz ja selitti tarkemmin kojeen käyttöä. — Sen avulla löytyi Maasin vanha kirkko.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Sainpa kerran vieraita talooni! Te taidatte olla vanhasta Olymposta karanneita jumalia!

Ja hän nauroi niin, että pirtin ikkunat tärisivät.

Niin lähdettiin kiertämään pihaa professori Krusenholtz etunenässä. Kirkkoherran rouva huomasi heidät keittiön ikkunasta ja kysyi:

— Mitä haet, Klemet?

— Kissaa, rakas Ingegerd, — meillä on sille hiiri.

— Kissa on perunakellarissa.

Herrat lähestyivät perunakellaria, ja heti alkoi alkuaine magneetissa liikahdella. Kuta lähemmäs kellaria tultiin, sitä voimakkaammin alkuaine liikkui, ja kun herrat olivat laskeutuneet kellariin, hyppi se edestakaisin niin tiheään, ettei sen liikkeitä enää voinut seurata. Innostuksissaan he eivät huomanneet kissaa, joka säikähtyneenä hyppäsi avonaisesta ovesta pihalle.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Ingegerd on kätkenyt ankan perunoiden alle! huudahti kirkkoherra Larssen näppiä lyöden.

Ja aivan oikein! Sieltä löytyikin konjakkinassakka ja ihan tuoreena.

— Niitä vaimoja, niitä vaimoja, päivitteli Larssen ja lisäsi kääntyen professori Krusenholtzin puoleen:

— Onpa se ihmeellinen kone, on tottavie!

Ja sitten ikäänkuin heräten hän huudahti:

— Ei sanaakaan vaimolleni tästä merkillisestä kapineesta!

Vierailla ei ollut mitään sitä vastaan. Konjakkinassakka kannettiin pihalle riemusaatossa. Kirkkoherranrouva huomasi sen keittiön ikkunasta ja huusi sormea puiden:

— Vai löysit sen, Klemet!

— Löysin, rakas Ingegerd, löysin sattumalta ihan.

— Ja nyt minä saan esittää herrat rakkaalle puolisolleni, lausui kirkkoherra Larssen ja johdatti vieraat sisään konjakkinassakka kainalossa.

Seuraavana päivänä aloitti Abraham Kellonsoittaja leivinuuninteon. Siitä muodostui suurtyö, joka kesti yhtä vaille kaksitoista viikkoa. Sen vuoksi kertomus siitä ei kuulu tähän, vaan vaatii oman lukunsa.

Leivinuuninteko Lappean pappilassa

Ei ollut mikään leikin asia ryhtyä sellaiseen muuraustyöhön, jonka itse Tromssan maaherra oli huutokaupalla myynyt. Abraham Kellonsoittaja oli siksi paljon maailmaa kokenut, että hän ymmärsi sen vallan hyvin. Huolimatta siitä, ettei maaherra ollut vaatinut häneltä muurarinvalaa, hän tunsi raskaan edesvastuun painavan hartioitaan. Nyt hän oli ensi kertaa suorittamassa suurtyötä omalla vastuullaan, sillä professori Krusenholtzilla ei ollut mitään tekemistä leivinuuninmuurauksen kanssa. Mutta Abraham Kellonsoittaja oli kuitenkin ollut mukana kahdessa sellaisessa suurtyössä, että niistä saatu kokemus oli hänelle suureksi avuksi. Hän oli oppinut, että rohkeus ja viisaus käsikädessä taidon kanssa antoivat parhaimmat tulokset joka paikassa. Ja senvuoksi hän aloitti rohkealla mielellä, vaikka hän tunsikin edesvastuun.

Muuraus ei suinkaan ollut hänelle outoa työtä, päinvastoin. Hänen kotipitäjässään Tenomuotkassa oli melkein jokainen tulisija hänen muuraamansa. Olipa hän muurannut naapurikunnissakin. Hänellä oli siis kyllä kivisiä muistomerkkejä enemmän kuin maailman suurimmilla tietomiehillä yhteensä. Eikä hänen tarvinnut pelätä, että hänen muurinsa hajoaisivat — huihai! — Mutta ne olivat kaikki pikkutöitä sen työn rinnalla, johon hän nyt oli ryhtynyt. Kuuden korttelin pituiset tiilet eivät olleet poikasten käsiteltäviä. Niistä ei saanut lyödä liikoja pois, sillä yhtään ylimääräistä kappaletta ei ollut. Mikä oli luonnonkivistä muuratessa, kun sai ottaa uuden, jos jokin sattui pilalle menemään! Mutta tässä … tässä piti jokainen käännös, jokainen vasaranisku olla edeltäpäin harkittu.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei olisi vastannut mainettaan muurarina, jollei hän tässäkin olisi onnistunut. Hän onnistui yli odotusten, sillä kun maaherra tuli leivinuunia tarkastamaan, ei yhdestäkään kivestä ollut otettu kynnenmustuaisen vertaa liikaa. Ne sopivat kuin valetut.

Oh, ne olivat juhlallisia päiviä nämä muurauspäivät Lappean pappilassa! Jos Hammerfestin kirkonrappaus oli tuntunut juhlalliselta, ei se ollut mitään tämän työn rinnalla. Siellä oli kaikunut nauru ja laulu aamusta iltaan. Siellä oli koko kaupunki ollut mukana työtä katsomassa ottaen osaa rapparien iloon. Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus — hiljaisuus, missä ihmeelliset ajatukset ja suuret tunteet syntyivät. Sillä Abraham Kellonsoittaja oli visusti pitänyt varansa, ettei häntä saanut kukaan tulla häiritsemään — jo siitäkin syystä, ettei hän, jos joku oli saapuvilla, voinut yhtä aikaa puhua ja tehdä työtä. Hän oli kertakaikkiaan sellainen perusteellinen luonne.

No niin — häntä ei häirittykään. Aamusta iltaan hän sai olla kahdenkesken kuuden korttelin pituisten Hoklannin tiilten kanssa. Ja tuossa hiljaisuudessa hänen kekseliäs mielikuvituksensa työskenteli yhtä ahkerasti kuin hänen kätensäkin. Hän mietti jos minkälaisia uusia keksintöjä, mutta hylkäsi ne säännöllisesti: — ne eivät edistäneet suunnitelmia. Hän oli jo alunpitäen saanut päähänsä, että leivinuunin suu oli koristettava korkokuvilla, — samanlaisilla, joita hän oli kuvissa nähnyt maailman suurkaupunkien kirkkojen ovilla — ja hänellä oli jo aihekin valmiina päässään. Kysymys oli vain siitä, miten saada kaksi tiiltä arinasta säästymään, jotta hän voisi toteuttaa suunnitelmansa.

Mutta Abraham Kellonsoittaja ei ollut suotta käynyt professori Krusenholtzin koulua. Ei, se taito, minkä hän oli voittanut tämän merkillisen tähtientutkijan seurassa, ei ollut maahan kätkettyä kultaa. Hän ratkaisi arvoituksen ja — kaksi tiiltä jäi yli, kaksi kuuden korttelin mittaista juhlallista Hoklannin tiiltä. Mutta sitä varten hän oli erottanut yhden nurkan pirtistä piirustuskonttoriksi.

Hei vain! Siinä oli leivinuunin arina pienoiskoossa, liidulla piirustettuna pirtin nurkkaan. Ja siinä olivat tiilet tulevissa asennoissaan, numeroituina järjestyksessä — yhtä vaille neljäkymmentä.

Abraham Kellonsoittaja vihelteli vain, vihelteli itsekseen ja hyräili. Se hyräily oli niin omituista, että pirtin seinät kuuntelivat sitä äärimmäisen jännityksen vallassa. Se oli aivan outo sävel — mistä lie ollut vierailta mailta kotoisin — maasta, jossa Abraham Kellonsoittaja oli vain mielikuvituksessaan matkaillut. Lappean pappilan pirtti oli kuullut vain kolmenlaista laulua, joten tämä oli sille kokonaan uutta. Niin kauan kuin se muisti, oli sen seinien sisässä joko veisattu:

Etkös ole ihmisparka aivan arka,

tai oli renki Nils jurnuttanut:

Med klappende Hjerte jeg vented mangen Gang,

[Tykyttävin sydämin odotin monta kertaa.]

tai jotakin muuta senkaltaista. Ja kolmas sävel, jonka se myös oli sangen usein kuullut, oli kyökkipiika Liisen laulu, kun tämä vastasi taikinaa:

Min Jens, ja han tjener hos Rige-Johan, hos Rige-Johan, for at samle sig Penge og Guld.

[Jensini palvelee Rikkaalla Jussilla kootakseen rahaa ja kultaa.]

Mutta tämä — tämä uusi, omituinen sävel, jota Abraham Kellonsoittaja hyräili kalkutellessaan kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä, oli ihan outo. Sitä piti kuunnella ihan henkeä pidättäen:

— Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?

Sellaista laulua se Abraham Kellonsoittaja hyräili aamusta iltaan. Ja pirtti oli siksi vanha, että se tuosta ymmärsi jotakin suurta olevan tekeillä. Se oli aina tottunut katselemaan rannalla seisovaa kirkkoa kuin ylempäänsä — niin, itse pappilan päärakennustakin kuin laillista esimiestänsä, ja nyt se sai kuulla, ettei kirkko ollut mitään sen rinnalla! Sillä oli sellainen aarre hallussaan kuin leivinuuni, joka asetti sen tuohon erikoisasemaan. Ei ollut vanha pirtti sitä ennen käsittänyt, mutta nyt se ymmärsi asemansa. Olihan se aina moittinutkin hengessään, kun kyökkipiika Liise oli nauranut vanhalle leivinuunille: 'Sellainen kiuas, että tuli joka raosta loistaa.' Mutta ei se ollut lähimainkaan arvannut tuon 'kiukaan' arvoa, ennenkuin Abraham Kellonsoittaja oli varovaisin käsin ruvennut sitä korjaamaan. Vanha pirtti tunsi nuortuvansa. Se ei ollutkaan niin ylenkatsottu kuin se vaatimattomuudessaan oli luullut.

Vanha pirtti eli ihmeellisiä päiviä. Sitä kummastutti, ettei sen ovea viikkokausiin avannut kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Mutta se ymmärsi, että muiden oleskelu siellä olisi vaikuttanut vain häiritsevästi siihen itseensäkin. Nyt se sai häiritsemättä kuunnella muurausvasaran kalkutusta ja sitä säestävää laulua:

Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?

Ja yks'kaks' selvisi vanhalle pirtille, että se oli saanut harvinaisen vieraan, miehen, joka astui sen oksaisen kynnyksen yli kuninkaallisin ajatuksin, astui kuin pyhälle maaperälle, liikkuen sen sisällä juhlallisena kuin pappi kirkossa. Mitä oli tämän rinnalla Kriston-Simu, kulkukauppias, jonka ympärillä palvelustytöt häärivät tirskuen ja nauraen, ostellen nappeja ja viiden killingin rintaneuloja. Huihai, ei mitään! Taikka suntio Lööres, joka ei voinut kertaakaan istua aloittamatta: 'Silloin kun se Punakorva oli meillä pappina…' ja oli sitä sanoessaan yhtä tärkeännäköinen kuin Tromssan piispa. Oh, miesriepu, joka luuli tehneensä hyvänkin keksinnön nimittäessään muuatta entistä Lappean pappia 'Punakorvaksi' senvuoksi, että tällä oli ollut syntymämerkki vasemmassa korvassa. — Ei, Abraham Kellonsoittajassa oli jotakin tosipapillista, jotakin, joka sai vanhan pirtin häntä syvällä kunnioituksella katselemaan. Nahkainen, kaulasta riippuva esiliina muistutti papinkauhtanaa, kun hän seisoi päin. Vasara ynnä raskaat merimiessaappaat eivät vain oikein soveltuneet papin kuvaan. Ei, ne toivat mieleen toisen, väkevämmän: Torin, vanhan skandinavialaisten jumalan, joka taisteli jättiläisten kanssa. Vanha pirtti oli joskus kuullut renki Nilsin kertovan Torista Torppa-Antin lapsille, jotka sunnuntaisin tulivat pirttiin istumaan. Niin — Abraham Kellonsoittaja oli kuin Tor, joka vasarallaan loi uusia maailmoja ja hävitti vanhoja. Ja yhä hartaampana kuunteli vanha pirtti aamusta iltaan toistuvaa säveltä:

Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?

Pappilan vanha pirtti uskoi nyt, ettei leivinuunia koko avarassa maailmassa todella saanutkaan syntymään kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja. Kuin leikiten vain hän kalkutteli kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä ja laski ne vetelään saviruukkiin pehmeästi paikoilleen kuin höyhentyynylle ihan. Ja siihen ne jäivät katselemaan korkeaa lakea, jonka alle mies olisi mahtunut seisomaan.

Mitä kaikkea ulkopuolella muussa maailmassa tapahtui, sitä ei vanha pirtti tiennyt. Eikä se välittänytkään tietää. Se näki kyllä, että päärakennuksessa vallitsi tavallista iloisempi elämä, ja kuuli kirkkoherra Larssenin ulkona pihalla sanovan tavallista lujemmalla äänellä: 'kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan!' Mutta se ei kallistunut sille sen enempää korvaansa. Se näki myös, että keittiön puolella oli alkanut tavallista vilkkaampi hyörinä, sillä Liise juoksi kellarissa alinomaa hiessä päin, valkoinen esiliina edessä ja pitsimyssy päässä. Mutta se ei viitsinyt ottaa siitäkään selkoa. Sillä oli nyt niin paljon muuta miettimistä. Olisihan se aivan hyvin voinut kysyä renki Nilsiltä, joka leivinuunin korjauksen ajaksi oli siirtynyt pirttikamariin asumaan. Ja varmasti olisi renki Nils kertonut. Sillä monta kertaa se oli Nilsin pihalla liikkuessa kuullut tämän mutisevan itsekseen: 'On se hummausta taas! Ja hevonen pitää olla juuri alvaria.' Mutta — niinkuin sanottu — vanha pirtti ei nyt välittänyt ulkomaailmasta. Sillä oli siksi paljon muuta katselemista ja kuuntelemista. Se seurasi leivinuunin valmistumista päivästä toiseen yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Ja kun yksitoista viikkoa oli kulunut siitä, kun Abraham Kellonsoittaja ensi kerran astui sen kynnyksen yli, oli leivinuuni valmis.

Oh, sellainen leivinuuni! Sellaista ei varmaakaan ollut koko Ruijanmaassa — tuskin koko maailmassakaan. Se oli avara kuin kirkon sakaristo ja niin korkea, että mies sopi hyvin suorana seisomaan. Viime päivinä olikin Abraham Kellonsoittajan laulu kuulunut sen sisältä:

— Leonardo da Vinci, se mainio mies, teki tusinan kirkkoja kai. Vaan leivinuunia — Herra sen ties — tokko syntymään hänkään sai?

Siellä leivinuunin sisällä oli Abraham Kellonsoittaja astellut kuin ritari linnansa salissa katsellen kättensä töitä. Ja kun lopuksi kaikki oli valmista ja pappilan herrasväki kerääntynyt pirttiin ihmettelemään, kumarsi hän leivinuunin suulta hattu kädessä ja sanoi:

— Linna on valmis. Herrasväki on hyvä ja astuu sisään!

Ja sisälle he menivät kaikki — niin juuri: leivinuunin sisään. Palvelijoiden näyttäessä kynttilällä tulta kirkkoherra Larssen otti siellä rouvaansa vyötäisiltä ja tanssitti häntä muutaman kierroksen. Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies.

Mutta eniten huomiota herätti uunin otsapuoli. Siihen — uuninsuun molemmille sivuille — oli Abraham Kellonsoittaja ylijääneistä Hoklannin tiilistä sovittanut kaksi korkokuvaa: ne kuvasivat kahta enkeliä leipälapioihin nojautuneina.

Sekös herätti ihmettelyä katselijoissa. Professori Krusenholtz sanoi, että Abraham Kellonsoittaja oli muuraustaiteilija Jumalan armosta ja että hän nyt oli luonut itselleen pysyväisen muistopatsaan. Ja senvuoksi hän ehdotti, että uuninsuun yläreunaan hakattaisiin:

ABRAHAM KELLONSOITTAJA FECIT FURNUM

Se saavutti kirkkoherra Larssenin ja hänen rouvansa yksimielisen kannatuksen, ja professori Krusenholtz otti työn tehdäkseen.

Näin oli Lappean pappila saanut uuden leivinuunin ja Abraham Kellonsoittaja kunniakehän päänsä ympärille. Hänen maineensa kiersi ympäri Ruijaa, ja käydessään hänen työtänsä tarkastamassa kiinnitti Tromssan maaherra hänen rintaansa ansiomitaliin.

Lappean pappi

Olepas merikapteeni ja kuljeta kolmimastoista fregattia, joka on purjehtinut kaikki vähimmänkin tunnetut reitit kaikilla kolmella valtamerellä — menetä se virka ja joudu ohjaamaan pientä rannikkoalusta Bergenin ja Pietarin välillä, lastina pääasiallisesti kiviä, rakennuskiviä — menetä sitten sekin toimi ja ota kuin viimeisenä almuna isäntä Elämän kädestä papinvirka pienessä kaukaisessa rannikkoseurakunnassa, jossa entistä tointasi muistuttaa vain meren suolainen pärske ollessasi pitäjämatkalla tai korttipeli käydessäsi jonkin valtamerilaivan kapteenin hytissä kaupungissa. Ja koko tämä alaspäinmeno liian innokkaan Bacchuksen palvelemisen vuoksi! Silloin voit suunnilleen asettua Lappean papin Klemet Larssenin asemaan — hänen, joka nuoruudessaan oli ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden tähden menettänyt virkansa ja pantu papiksi.

Niin — suunnilleen, mutta et täydellisesti — sillä sinulla ei sittenkään vielä ole kaikkea sitä elämänkokemusta kuin Lappean papilla.

Ja sinun, rakas lukija, joka et ole kapteeni etkä pappi, vaan tavallinen kiltti maallikko, "maakrapu", sinun on ehkä koko lailla vaikea ymmärtää tuollaista elämän kiertokulkua ja odotat senvuoksi selityksiä. Mutta niitä minun on verraten vaikea ruveta antamaan, koska en sellaisia itsekään saanut häneltä, joka oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Oh, hänestä se oli maailman luonnollisin asia. Sinun täytyy siis tyytyä siihen, että Ruijassa, tuossa sadun salaperäisessä maassa, on kaikki mahdollista, niin, yksin sellainenkin tapaus, että juoppouden takia virkansa menettänyt merikapteeni pannaan — papiksi.

Mutta eikö tuollainen "alaspäinmeno" — jos sitä nyt siksi voi sanoa — menetä koko paljon merkitystään, jos asianomainen, jonka ulkonaisen elämän puitteet se muodostaa, on säilyttänyt tyyneytensä ja kaikesta huolimatta tuntee itsensä onnelliseksi?

Totta kai.

Sillä kuka voisi esim. väittää Klemet Larssenista, merikapteenista ja papista, että hän oli onnellisempi ohjatessaan kolmimastoista Margareetaa, jonka korkokuva koristaa hänen työhuoneensa seinää, kuin nyt hoitaessaan kaukaista Lappean seurakuntaa? Tuskin kukaan, sillä Klemet Larssen oli niitä harvinaisia miehiä, joka tunsi itsensä aina onnelliseksi. Suuremmalla varmuudella voisi melkein väittää, että hän oli vähemmän onnellinen kuljettaessaan Ikarosta Bergenin ja Pietarin väliä. Silloin hän oli kuin häkkiin suljettu kotka, jolta on siivet leikattu. Mutta sen jälkeen kun hän appensa Bergenin piispan vaikutuksesta sai Lappean, tunsi hän itsensä täysin tyytyväiseksi taas, sillä fregatti Margareetan komentosilta oli vain hiukkasen korkeammalla kuin Lappean kirkon saarnatuoli, ja Klemet Larssen oli kertakaikkiaan sellainen mies, joka aina halusi olla 'korkealla'. Se oli hänellä verissä — näet.

Eikä hän hullumpi pappi ollutkaan — kaukana siitä. Tosin hän Tromssassa käydessään pelasi säännöllisesti korttia jonkin valtamerilaivan kapteeninhytissä, mutta silloin hän oli kapteeni ruumiiltaan ja sielultaan ja vastapelaaja oli hänen vanha ystävänsä. Ja tosin hän joutui silloin tällöin olemaan kirkosta poissa — "sairauden" vuoksi, mutta silloin hän taas oli pappi, ja kuka nyt pystyy väittämään, ettei se joskus olisi tapahtunut jollekin toisellekin papille vanhaan aikaan? Eivät ainakaan lappealaiset nähneet siinä mitään moitittavaa.

He näet olivat tottuneet siihen, että heidän kirkkonsa oli silloin tällöin kiinni. Ensiksikään he eivät olleet kuin aniharvoin saaneet olentaista pappia pitää, ja jos heillä joskus oli sellainen ollutkin, oli tämä luuvalonsa vuoksi varallakin joutunut yhtä paljon olemaan kirkosta poissa kuin kirkkoherra Larssen muista syistä. Eivätkä lappealaiset yleensä tutkineet syitä. Heille riitti vain, että silliä tuli — toipa sitä sitten valas tai tulipa se muutoin omia aikojaan. Ja tosiaankaan: kukaan heistä ei pystynyt väittämään, että kirkkoherra Larssen olisi koskaan toimittanut virkatehtäviään juopuneena — ei kukaan. Heillä oli näet itsekullakin ollut pari kolme kertaa ristiäiset, ja sitäpaitsi he kävivät kirkossa kutakuinkin säännöllisesti.

Kirkkoherra Klemet Larssenissa ei lappealaisten mielestä ollut siis mitään moitittavaa. Huihai! Päinvastoin hän oli sellainen iloinen, hupaisa mies, jolta riitti hyvä sana jokaiselle. Ja sellainen kertoja kuin hän oli! Varjele pois, hän nosti pirtin katon kyynärää korkeammalle!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Hyvänen aika! Kirkkoherra Larssen oli siellä — tietysti — ja hän kun kertoi — kertoi! Oi taivas! Sellaista haaksirikkoa ei monesti tapahdu… Aallot kirkontornin korkuiset ja laiva niiden välissä kuin tulitikkulaatikko, mutta raskas kuin pahus … rautalastissa … sepä tietty! Semmoinen ei juuri paljon kohoile aaltojen mukana … ei … varjelkoon! … se sukeltaa vesimassojen läpi raskaana kuin virtahepo, ja myrsky riehuu sen takilassa kuin pikkukoulunopettaja huonolukuisen tukassa … kunnes sen voimat loppuvat ja se hajoaa kuin pärekori. Huiskis vain! Siellä uiskentelevat miehet meressä kuin kärpäset … mikä minkin varassa … kunnes vaipuvat toinen toisensa jälkeen. Jäljellä on vain kapteeni … tuo sama mies, joka nyt juttelee tuossa Eriksenin pöydän päässä… Hän ratsastaa puomipuulla … puukko hampaissa, sillä paikalla kihisee haikaloja kuin silliä suurapajassa. Kuusi vuorokautta — ajatelkaapa, kuusi pitkää vuorokautta mies avoimella merellä ilman ruokaa, ilman juomaa … puomipuun varassa vain … ja sittenkin halkaisee vatsan useammalta kuin tusinalta hailta!

Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Oh, ne muistaa jok'ikinen, samoinkuin Kaleb Gunnarsenin häätkin. Kukapa ei niitäkin muistaisi. Jo senkin vuoksi, että Finn-Paulsenin Arnold niissä häissä tanssitti yhtä vauhtia kaikki Lappean tytöt. Eikä niitä ollut vähän. Peli-Kustaa sai kolme kertaa vaihtaa kvinttiä viuluunsa, ja sillä aikaa meni Finn-Paulsenin Arnold suupelin varassa vallan! Ei, ne häät eivät unohtuneet niinkään vähällä, sillä niissä häissä piti kirkkoherra Larssen hääparille puheen, jossa ihan vilisi Saaronin ruusuja ja Etiopian palmuja. Nähkääs — hän vertasi morsianta Saaronin ruusuun ja sulhasta palmupuuhun. Ja hän — pappi — oli itse nähnyt ne, palmut ja Saaronin ruusut nimittäin.

Oh, kirkkoherra Larssen osasi kyllä puhua. Vai eikö osannut? Osasi, osasi, niin kauniisti ja niin liikuttavasti, ettei siinä itkemättä ollut kukaan. Ja kun hän rippikoulussa selitti Raamatun historian kertomuksia, se oli yhtä jännittävää kuin paras satu.

Niin — sitä rippikoulunopetusta kelpasi kuunnella. Rebekka, Iisakin puoliso, — oli aivan samanlainen kuin Guttormin Kaisa, pitkä luiseva vaimo, jolla oli kaksi poikaa, Ola ja Piera. Viimeksimainittu, riuska poromies ja erinomainen riekonpyytäjä, oli kuin ilmetty Eesau, joka myi esikoisoikeutensa. Sillä eikö Guttormin Pierakin ollut kerran pelannut kortilla koko kevättalvisen ansionsa ja vielä vaatteet päältänsä. Ola taas muistutti Jaakobia, sillä hän teki naisten töitä ja oli luonteeltaan lauhkea kuin lammas, luki sunnuntaisin Raamattua ja veisasi eikä koskaan käynyt kylässä. Oppilaat saivat erinomaisen kuvan molemmista Raamatun veljeksistä, sillä erotuksella vain, että Esau karpesi tuntureita peskipyökkeri päällä ja suopunki selässä, kun taas Jaakob huuhteli viilipyttyjä kaivolla tai pesi pirtin lattiaa lauantaisin. Ja Rebekka-äiti tietysti poltti piippua, niinkuin kaikki vanhemmat naiset Lappeassa. Mutta nämä sivupiirteet eivät suuresti häirinneet opetuksen pääjuonta, joka syöpyi lähtemättömästi oppilasten mieleen. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan mestari keksimään vertauksia ja yleensä saamaan oppilaansa osaamaan. Sillä mitäs hän teki Patriksenin Topiaalle, kun tämä oli laiska eikä oppinut "jokapäiväistä leipää"? Joo, hän lupasi nyrkinkokoisen pikanellirullan, jos Topias päästöpäiväksi selvittäisi "jokapäiväisen leivän" paikan. Ja Topias poika selvitti, selvitti ihan, niin antoi tulla kuin vettä valaen, sillä hän oli ahne tupakalle.

Sellaista opettajaa kuin kirkkoherra Larssen ei Lappeassa ollut ennen nähty. Kelpasi kuulla, kun hän selitti Mooseksen tempauksen! Siinä meni pojilta ihan käsi nyrkkiin ja suupielet vääristyivät. Ja kun egyptiläinen sitten keikahti, sylkäisivät pojat vaistomaisesti kuin vahvistukseksi hyvinpäättyneelle tappelulle. Ei ollut siis kumma, että kerran tappelukuvauksen ollessa loistokohdassaan muutamalta pojalta pääsi hiljainen kirous. Se oli vain merkki, että hän seurasi mukana. — Niin että kirkkoherra Larssen kyllä sai oppilaansa osaamaan. Pitkää merenvahapiippua poltellen hän istui pöydän takana opettaen, ja savupilvi hänen päänsä päällä oli kuin pilvi todistuksen majan yläpuolella. Sellaista pappia oppilaat kunnioittivat ja pelkäsivät, vaikka kirkkoherra Larssenin vain aniharvoin tarvitsi ryhtyä kurinpitotoimiin. Eikä hän silloinkaan mennyt liiallisuuksiin. Naksautti vain piipunkopalla päähän ja sillä hyvä.

Kirkkoherra Larssen siis kyllä kelpasi. Hänessä oli pappia ja merikapteenia, yhtä paljon kumpaakin. Sillä eikös hän ollut valmistanut merikortteja melkein jokaiselle lappealaiselle ja eikös hän viimeisen ryssänyskän aikana ollut yötä päivää pitäjällä sairasten luona. Silloin tuoksui kyllä paloviina vahvasti, mutta se olikin tautista ja tappavaa aikaa.

Mitä lappealaiset siitä välittivät, jos Klemet Larssen joskus sattui jäämään kirkosta pois. He tyytyivät silloin lukkariin. Taikka mitä se heille kuului, jos kirkkoherra toisinaan pappilassa "helssasi" vieraitaan. Se oli hänen asiansa. Silloin hän juuri oli parhaimmalla tuulellaan. Silloin kelpasi pappilassa pistäytyä jonkun seurakuntalaisenkin, eikä hänen tarvinnut kuivin suin palata. Pappilan suuressa ruokasalissa seisoi nim. ruokapöytä aamusta iltaan katettuna. Sillä tavalla oli Kampa-Lassi kerran saanut syödä samaa maksalaatikkoa, joka oli vartavasten paistettu Tromssan maaherralle.

Ei siis herättänyt suurempaa huomiota sekään juhla, joka pantiin toimeen leivinuunin valmistumisen johdosta, — ei ainakaan mitä juhlaan tuli. Sen aihe kyllä askarrutti lappealaisten mieltä, sillä olikos koskaan kuultu, että mies sai suorana kävellä uuninsuusta sisään. Sellaisen ihmeellisen uunin oli nyt tenomuotkalainen muurarimestari valmistanut pappilaan.

Kuinka monta syltä puita uunin lämmittäminen oli vaatinut, sitä ei oikein tiennyt kukaan. Yksi puhui tusinasta, toinen puolesta, mutta varmuudella ei sitä osannut yksikään sanoa. Ei edes kyökkipiika Liisekään. Hänkin vain kohautti olkapäitään, kun sitä häneltä tiedusteltiin.

— Meillä ei semmotit tule kysymykseen.

Eipä tietenkään. Kyllähän Anders Klemm ja Klas Patriksen sen tiesivät. He vain olivat muuten — sen kun vain kysyneet. Heille kyllä riitti, että saivat kestitä itseään pappilan keittiössä kymmenkunnan muun seurakuntalaisen kanssa sillä aikaa kun kirkkoherra vieraineen juhli salissa.

Ja kyllä siellä juhlittiinkin.

Salin pöydällä seisoi valtainen posliinikulho parasta punssia piripintanaan. Ei muuta kuin ammenna siitä pappilanrouvan hopeavartisella muistokauhalla korttelin korkuisiin pikareihin. Ja uunin vieressä sivupöydällä komeili rivi mitä erilaatuisimpia pulloja hienokaulaisesta viiniputelista lappealaiseen isovatsaiseen paloviinapotteliin saakka.

Kirkkoherra Larssenilla oli edessään valtainen pokaali. Sen hän oli aikoinaan saanut Margareetan miehistöltä syntymäpäivälahjaksi. Se olikin arvokkaimpia muistoja hänen kapteeniajoiltaan, ja hän käsitteli sitä erityisen huomaavaisesti.

Vieraita oli puolen tusinaa, kaikki Lappean seurakunnan arvohenkilöt, nimismies, käräjäkirjuri, lukkari ja kansakoulunopettaja, puhumattakaan kunniavieraista, joina olivat Tromssan maaherra rouvineen, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. Viimeksimainittu oli sijoitettu kunniapaikalle salin sohvaan maaherran ja professori Krusenholtzin keskelle, ja rintapielessä kiilteli hänellä maaherran antama ansiomitali.

— Jaa-a, leivinuunin malja! lausui kirkkoherra Larssen kohottaen pokaalinsa. — Se on koko Norjassa ensimmäinen uuni, jonka sisällä mies voi seistä suorana.

Vieraat vastasivat tervehdykseen juhlallisina ja kankeina.

— Jaa-a. Kyllä minä olen yhtä ja toista nähnyt, minä, joka olen seitsemästi maapallon kiertänyt ja kuudesti haaksirikon tehnyt, mutta en totta tosiaan vielä sellaista uunia kuin tämä meidän uusi leivinuunimme, puheli kirkkoherra hyväntuulisena.

— Niin, kyllähän siinä yhden päivän leivät paistuvat, lausui Abraham Kellonsoittaja vaatimattomasti.

— Yhden päivän! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, vuoden leivät siinä paistaa, niin totta kuin olen vanha merikapteeni!

— Niinpä niin, sanoi maaherra, — sitä varten tilattiinkin tiilet Hoklannista. Se on erityinen suosionosoitus sinua kohtaan, Larssen.

— Niin olen sen käsittänytkin ja siitä kiitän. Minun elämäni on ollutkin yhtä pasaatissa purjehtimista siitä lähtien kuin Ikaroksen jätin.

— Sano 'kun minut pakotettiin jättämään', huomautti käräjäkirjuri, jota kansan kesken kutsuttiin "Pikku papiksi". Hän oli viisi vuotta lukenut teologiaa Kristianiassa, mutta ei ollut koskaan saanut tutkintoa suoritetuksi. Lopulta hän oli sortunut Lappean käräjäkirjuriksi. Hän oli ryyppytuulella ollessaan tunnettu juonikoksi, joka ei vääjännyt ketään.

— Jaa, jaa … oikea huomautus, nauroi Larssen. — Mutta sinun täytyy tunnustaa, että minä olen viimeiset kymmenen vuotta purjehtinut aivan myötäistä.

— Joo … silloin kun olet purjehtinut.

— Mitä tarkoitat?

— Niin … silloin kun et ole maannut … vesilastissa.

Naurettiin joukolla. "Pikku pappi" oli tunnettu sattuvista vertauksistaan.

— Vesilastissa … todellakin, hah, hah! Sattuuhan sitä elämän "Tyynellä merellä" jos mitä … sellaistakin, että jää loppuiäkseen odottamaan tuulta, niinkuin sinä, rakas veli.

Käräjäkirjuri kirosi ja yritti vastata, kaikesta päättäen kiivaasti, mutta hänet keskeytti rouva Larssenin ilmestyminen ovelle.

— Hyvät herrat, illallinen on valmis.

Hän kulki poikki salin vieraskamarin ovelle ja lausui saman siellä istuville naisille.

Noustiin. Maaherra tarjosi kirkkoherran rouvalle käsivartensa toisten rientäessä hakemaan naisiaan viereisestä huoneesta. Abraham Kellonsoittajan pöytätoveriksi oli määrätty itse maaherratar, kirkkoherra Larssenille taas kansakoulunopettajan sirkeäsilmäinen pikku rouva. Kaikki olivat löytäneet parinsa "Pikku papin" jäädessä yksin.

Sitä ei ollut voitu auttaa. Kunnan kätilö, jota oli aiottu käräjäkirjurin pariksi, oli matkustanut "alas", eikä "Pikku pappia" ollut saatettu kutsumattakaan heittää. Nimismiehen vanhin tytär, pitkänhuiskea Albertine, oli taas joutunut professori Krusenholtzin pariksi. Tukholmalaista vierasta ei mitenkään sopinut jättää yksin.

— Niin niin, Jörgensen-parka on aivan yksin. Minä en ole voinut sitä auttaa. Tulkaa nyt tänne minun toiseen käsikoukkuuni. Sellaista se on, kun ei mennä naimisiin eikä edes kihloihin.

Kirkkoherran rouva otti "Pikku papin" huostaansa, ja niin mentiin nauraen ruokasaliin.

Illallinen kului rattoisasti. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan suurenmoinen. Hän innostui kertomaan matkoistaan vieraissa maissa. Hän kertoi etelästä, missä taivas on syvänsininen ja aurinko paahtavankuuma. Hän kuvasi auringonnousun merellä, jolloin ei näy muuta kuin taivasta ja vettä. Sellaisena hetkenä ymmärtää ihminen luomisen aamun.

Pikkuinen kansakoulunopettajan rouva oli innostunut. Hän oli nähnyt auringonlaskun merellä. Hän oli kotoisin Svolvoerista, ja hänen kamarinsa ikkunaan se oli näkynyt niin ihmeen kauniisti.

Mutta myrsky — se oli sentään toista. Maaherratar oli myrskyn ihailija. Sen sai kyllä Tromssassakin nähdä. Oh, ei tarvinnut muuta kuin mennä satamaan, niin sai pian kokea, mihin kelpasivat kristianilaishatut. Varjelkoon, häneltä oli kerran myrsky vienyt viidenkolmatta kruunun kesähatun! Eikä se ollut hänellä kuin toista kertaa päässä. Siitä alkaen hän käytti miesten hattua, sillä hän ei halunnut laiminlyödä yhtään myrskyistä päivää istumalla sisällä, niinkuin Tromssan rouvat.

Niin niin. Oli myrskykin mahtava, mutta auringonnousu tunturijäätiköllä, äärettömän, hiljaisen Lapin luonnon keskellä — se oli sentään ensiluokkaista. Se oli kotimaista nähtävää! Sitä ei tarvinnut ulkomailta hakea. Kansakoulunopettaja, joka oli kotimaisen teollisuuden kannattamisyhdistyksen jäsen, puolusti auringonnousua Ruijassa.

Kirkkoherra Larssen antoi kansakoulunopettajan puhua. Hänen puolestaan sai jokaisella olla omat mielipiteensä. Hän vain ei koskaan ostanut norjalaisia kalosseja, sillä ne olivat paljon huonompia kuin venäläisamerikkalaiset. Hän oli ennen kapteeni-aikoinaan käynyt Treugolnikin tehtaassa Pietarissa ja saanut tehtaan toimeenpanevalta johtajalta lahjaksi kalossit, jotka olivat kestäneet puolikymmentä vuotta.

Kansakoulunopettajan rouva katsoi ihaillen kirkkoherra Larsseniin. Hän oli sentään suurenmoinen mies tämä entinen merilaivan kapteeni, puhuipa hän sitten mistä hyvänsä. Hänen otsallaan yhtyivät taivas ja meri, ja hänen leukansa teki yhtä järkähtämättömän vaikutuksen kuin kansakoulun takana kohoavan Kermikkätunturin laki.

Oh, hänen Jeppensä puhui aina vain kotimaisesta. Toki nyt ulkomaillakin oli nähtävyytensä. Vai mitä herra Jörgensen arveli?

"Pikku pappi" oli odottanutkin puheenvuoroa kärsimättömyyteen saakka, mutta ei ollut saanut. Kansakoulunopettajan rouvan kysymys tuli siis aivan sopivaan aikaan.

Mitäkö hän arveli? Oh, hän arveli, että kaikki mitä tähän saakka oli sanottu, kuului vain jälkiruokaan. Auringonnousu … norjalaiset kalossit … strunt! Kuka niillä eli? Ei kukaan. Taistelu leivästä, se oli pääasia. Hän, Nimrod Jörgensen, tiesi sen omasta kokemuksesta, sillä hän oli viisi vuotta kamppaillut Kristianiassa puutteen ja heprean kieliopin kanssa. Ja silloin hänellä vielä oli ollut kalossit. Oh, niistä ei saanut panttilainakonttorissa edes yhden kunnollisen ryypyn hintaa! Kyllä hän tiesi… Auringonnousu? kalossit? strunt! Leipä … se oli toista … ja viina … varsinkin tämä Dänisches Korn — tanskalainen kaura…

"Pikku pappi" olisi ehkä puhunut pitemmältikin, jollei kirkkoherra Larssen olisi kilistänyt lasinreunaan. Hänellä oli pääsanottava vielä sanomatta, ja hän halusi tehdä sen nyt … koskapa veli Jörgensenkin muistutti häntä siitä.

Kirkkoherra nousi, ja jokainen lopetti syöntinsä. Jörgensenin mielestä se sattui peräti sopimattomaan aikaan, häneltä kun äskeisen puheensa kestäessä oli jäänyt lautanen melkein koskemattomaksi. Sen sisältö pääsi nyt jäähtymään. — Mutta hänenkin täytyi alistua.

— Arvoisat naiset ja herrat, aloitti kirkkoherra Larssen, ja hänen äänensä sai yht'äkkiä papillisen sävyn. — Me olemme nyt kokoontuneet juhlimaan harvinaisempaa tapahtumaa kuin ehkä koskaan ennen — viettämään pappilan uuden leivinuunin vihkimisjuhlaa. Sellaista leivinuunia ei ole koko avarassa Ruijassa, ei edes Anders Drylläkään Jyykeänpohjassa, ja hänellä on sentään yhtä ja toista. Mutta ennenkuin menen itse pääasiaan, teen — luvallanne — pienen sivuhyppäyksen — puhun hiukan leivästä, "jokapäiväisestä leivästä", josta veli Jörgensenkin tässä mainitsi.

Tuo pikku sana 'leipä' on niin jokapäiväinenkin, ettemme tule sitä syvemmin ajatelleeksi. Sillä on kuitenkin ihmiskunnan kohtaloita syleilevä merkitys.

— Leipä on kansojen elinvoima … vielä enemmän: elinehto — ei ainoastaan aineellisessa, vaan myös henkisessä merkityksessä. Ota pois tämä vartaassa riippuva ruiskiekko, niin pysähtyy kehityksen rauhallinen kilpailu maailman suurella areenalla — vielä enemmän: ei ainoastaan pysähdy, vaan tyyten loppuu, ja sijaan astuu kaikkien sota kaikkia vastaan. Sen on historia todistanut. Aina kun maailmassa on sattunut leipäpula, ovat yhteiskunnan perustukset horjuneet, vieläpä niinkin voimakkaasti, että se on mennyt nurin. Viittaan vain Ranskan vallankumoukseen. Mikä sen aiheutti? Leipäpula, ts. "jokapäiväisen leivän" riittämättömyys — sen, johon Lutherus sanoo kuuluvan 'kaiken, mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu' — mutta pääasiassa juuri tuon ruis- tai nisukiekon pienuus.

— Olen maininnut tämän korostaakseni sen laitoksen tärkeyttä, jossa leipä syntyy, ts. saa sen kohtalokkaan ominaisuuden, mikä sillä paistettuna on.

— Se tapahtuu leivinuunissa.

— En tiedä, onko kukaan kirjoittanut leivän historiaa. Tuskinpa, vaikka asia kyllä sen ansaitsisi. Silloin olisi myös todettu leivinuunin sivistyshistoriallinen merkitys yhtä sitovasti kuin jonkin goottilaisen tuomiokirkon tai venetsialaisen palatsin. On vain vahinko, ettei meillä ole tietoa ensimmäisen leivinuunin muuraajasta. Hän ansaitsisi jälkimaailman ihailun yhtä suuressa määrin kuin Kristoffer Kolumbus. Mutta — kun nyt emme enää hänestä voi saada selkoa, kohdistakaamme ihailumme niihin, jotka ovat keksijän työtä jatkaneet ja saattaneet sen rakennustaiteelliseen täydellisyyteen.

— Meillä on keskuudessamme mies, joka on osoittanut omaavansa muuraustaiteilijan lahjat, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä, Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta. Samalla hartaudella, millä tuomiokirkonrakentaja holvaa kirkkonsa kupolin, on tämä leivinuuninrakentaja muurannut uuninsa kuperan laen. Hän on meille näyttänyt, että rakennustaiteeseen kuuluu leivinuuninkin rakennus. Sitä on tuskin kukaan meistä tullut ajatelleeksi tätä ennen. — Lappean seurakunta on tänään saanut uuden leivinuunin, joka hakee vertaistaan koko sivistyneessä maailmassa. Mitä Pietarin kirkko on Roomalle ja koko katoliselle maailmalle, sitä on Lappean pappilan leivinuuni Ruijalle ja koko Norjalle. Sillä tuskinpa koko avarassa maailmassa on leivinuunia, jossa mies mahtuu suorana seisomaan.

— Kohotan maljani Lappean pappilan leivinuunin ja sen maineikkaan rakentajan Abraham Kellonsoittajan kunniaksi. Eläköön!

Nousipa siitä huikea eläköönhuuto. Ruokasalin ovella kuunnelleet pitäjänmiehetkin yhtyivät siihen. Kaikkein kovimmin huusi Anders Klemm, nauraen ja meluten. Tuntuipa kuin hän olisi ollut hiukan katkera huutokauppatappionsa johdosta.

Mutta kirkkoherra Larssen oli jäänyt yhä seisomaan. Hänellä oli vielä jotakin sanomista.

— Lausuin äsken, että uudella leivinuunilla on merkitystä koko Lappean seurakunnalle. Tarkoitin silloin sen aatteellista merkitystä. Mutta sillä on myös käytännöllinen merkityksensä. Tästä hetkestä alkaen ei nimittäin yhdenkään lappealaisen enää tarvitse — jollei tahdo — leipoa kuivaa leipää, vaan hän saa sen joko ostaa tai vaihtaa pehmeään pappilassa. Näin syntyy vilkkaampi vuorovaikutus pappilan ja seurakunnan välille. Kohotan maljani tämän molemminpuolisen vuorovaikutuksen menestykseksi.

Niin puhui kirkkoherra Klemet Larssen ja joi pokaalin pohjaan. Eikä kellään ollut siihen muuta sanottavaa kuin hyvää. Juteltiin, naurettiin ja laskettiin leikkiä. Ja kun käräjäkirjuri Jörgensen ponnahti pystyyn ja huusi: 'Eläköön kuivaleipä ja kirkkoherra Larssen!' ei ilonpidolla ollut enää rajoja.

Pidettiin vielä monta puhetta. Tromssan maaherra puhui Ruijan tulevaisuudesta. Hän oli optimisti ja uskoi parasta. Eikä syyttä, sillä hänellä oli uskonsa tukena kaksi tosiasiaa: Hammerfestin kirkon rappaus ja Lappean pappilan leivinuunin teko. Hän oli varma, että tarmokkaalla toiminnalla saataisiin vielä paljon suurta aikaan.

Illan innostava juhla herätti lappealaisissa uuden ajatuksen: kirkkoherra Larssen oli saatava Ruijan edustajaksi ensimmäisille suurkäräjille. Hän oli kerrassaan suurenmoinen mies. Jos kukaan, niin juuri hän oli paikallaan edusmieheksi. Sellainen mies, joka niin lämpimästi valvoi seurakuntansa etua, tulisi tietenkin uhraamaan voimiaan laajemmallekin, jos hänellä siihen annettaisiin tilaisuus. Entinen edustaja ei ollut saanut edes kunnollista laivasiltaa Lappeaan. Kirkkoherra Larssen saisi kyllä laivasillan yhtä varmasti kuin leivinuuninkin.

Lappean papin rouva

Ingegerd Larssen, omaa sukua Helgedal, oli niitä naisia, jotka koko elämänsä ajan ovat saaneet taistella sen puolesta, jota rakastivat.

Jo varhain, kahdeksantoistavuotiaana, hän oli ratkaissut, kuka oli tuleva hänen elämänkumppanikseen. Se oli tapahtunut Bergenin piispankartanon koivujen alla muutamana kevätiltana, jolloin merikoulun oppilaat palasivat huviretkeltä saaristosta. Klemet Larssen, kapteeninluokkalainen, oli saatellut häntä kotiin, ja siitä illasta oli hänen kohtalonsa ratkaistu.

Niin omituisissa tilanteissa kuin ihmislapset tutustuvat toisiinsa! Hän oli edellisenä syksynä muutamana päivänä kaupungilta palatessaan yrittänyt oikaista orapihlaja-istutuksen läpi, joka reunusti piispankartanon merenpuoleista sivua. Siihen olivat kaupungin poikaset raivanneet aukon tehdessään ryöstöretkiä piispan omenatarhaan. Hän oli yrittänyt aukosta sisään, mutta tarttunut hameestaan pensaston piikkeihin. Oh, olipa se ollut kiusallinen tilanne! Kun hän oli irroittanut yhden piikin, oli hame tarttunut toiseen, ja siinä hän oli seissyt punaisena ja kalpeana. Mutta silloin oli kajahtanut reipas, sointuva ääni hänen takanaan: 'Ei sillä tavalla, neiti! Seiskää hiljaa, neiti!' Ja yks'kaks' hän oli päässyt irti ja kääntynyt katsomaan pelastajaansa. Kas vain, sehän oli tuo solakka kapteeninluokkalainen, joka aamuisin kulki kouluun piispankartanon ohitse. Siinä hän nyt seisoi nauravin silmin hyräillen säveltä, jonka piispantytär hyvin tunsi. Willst du dein Herz mir schenken. Oh, sellainen julkea velikulta!

Se oli ollut ensimmäinen askel heidän tutustumiseensa. Seuraavaan oli kulunut vähän pitempi aika. Oli sekin kuitenkin tullut, koskapa se kerran oli määrätty tulevaksi. Ollessaan seuraavana talvena luistinradalla hän oli langennut pahanlaisesti, langennut niin, että maailma oli ollut mustua silmissä. Mutta — kukas oli taas ollut häntä auttamassa? Kukas muu kuin sama kapteeninluokkalainen!

'Ai, ai, neiti, nyt taisi käydä hullummin kuin orapihlaja-aidassa.' Se vintiö! Polvea oli pakottanut ihan hirveästi. Ei ollut auttanut muu kuin lähteä kotiin ja ottaa kapteeninluokkalainen saattamaan. 'Nyt kai minun täytyy sanoa nimeni, neiti, vai mitä te arvelette?' 'Sanokaa, jos tahdotte.' 'Jaa, jaa, jos tahdon. Mutta kuulkaapa, neiti, minä kun tahdon tahdon niin vimmatusti!' Sellaisin silmin kuin se velikulta oli katsellut! Oh, se oli tuntunut melko romanttiselta! 'No sanokaa sitten kuka olette?' (Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt!) 'Jaa minä? Minä olen Klemet Larssen, armollinen neiti, kapteeninluokkalainen, ja keväällä minä seilaan kauas avaraan maailmaan'. Siinä oli unohtunut polvenpakotuskin sellaisen velikullan seurassa.

Oh, hän muisti niin hyvin nuo nuoruusvuodet. Ne olivat syöpyneet sieluun kuin kaunis satu. Hän muisti huomion, jonka alaiseksi hän oli joutunut julkaistessaan kihlauksensa Klemet Larssenin kanssa, joka vasta oli suorittanut merikapteenintutkinnon ja saanut paikan Harald Haarfagerilla ensimmäisenä perämiehenä. Olihan se vähän tavatonta, että piispantytär meni kihloihin tavallisen kanssa. Mutta sellaista kuin Klemet Larssen ei ollutkaan toista. Olo merimiehen morsiamena oli jotakin toista kuin neuloa nimikilpeä jonkun kalvakan teologin päällystakkiin tai haaveilla pappilan omenapuista.

Mutta ankaran taistelun hän oli saanut kestää, ennenkuin oli päässyt julkisesti merimiehen morsiameksi. Oh, — hän muisti vastarinnan, mikä Bergenin piispankartanossa oli noussut, 'Ingegerdkö naimisiin merimiehen kanssa? Herra varjele ja vielä päällepäätteeksi sellaisen hulivilin kuin Klemet Larssenin! Johan nyt on maailma poissa radaltaan!'

Mutta piispa Helgedal sen paremmin kuin hänen kunnianarvoisa puolisonsakaan eivät olleet muistaneet, että heidän tyttärensä oli myös Helgedaleja, jäykkiä, itsepintaisia Helgedaleja. Eivätkä he myöskään olleet muistaneet, että Klemet Larssen oli kaunis mies, kaunis kuin nuori jumala. Eivätkä he olleet tienneet, että hän oli talven kuluessa useamman kuin yhden kerran laulanut heidän Ingegerdilleen: Willst du dein Herz mir schenken — ja viimeksi muutamalla huviretkellä ulkosaaristossa. Ja sillä tavalla kuin Klemet Larssen oli sen silloin laulanut, ei hän ollut laulanut sitä koskaan ennen.

Ah, Ingegerd Larssen muisti vieläkin sen päivän.

Willst du dein Herz mir schenken, so fang' es heimlich an, — das unser Beiden Denken Niemand erraten kann.

[Jos syömmes tahdot antaa, niin tee se salaa niin, — ett' aatoksemme eivät vain pääsisi näkyviin.]

Niin oli Klemet laulanut, ja sen päivän iltana oli Ingegerd Helgedalin kohtalo ratkaistu. He vannoivat toisillensa ikuista uskollisuutta Bergenin piispankartanon koivujen alla. Mutta — ah — Ingegerd Helgedal ei lainkaan seurannut Klemet Larssenin neuvoa. Samana iltana hän kertoi asian isälleen.

Mikäs siinä lopulta auttoi. Helgedal voitti Helgedalin, tällä kertaa tytär isän. Mutta kovalle se oli ottanut — oi Jumala, niin hirveän kovalle! Sitä iltaa seuraavina päivinä taisteli Ingegerd Helgedal ensimmäisen taistelunsa rakkaan Klemet Larssenin puolesta.

Oh, Lappean papin rouva muisti vieläkin sen hetken, jolloin isä ja sulhanen ensi kerran kohtasivat toisensa. Sitä oli kelvannut katsoa. Piispa juhlallisena kuin isä Jumala itse, ja Klemet uhma otsallaan, valmiina torjumaan kaikki sopimattomat tiedustelut. Mutta piispa ei ollut puhunut mitään. Hän oli vain katsellut tulevaa vävyään kauan ja pitkään. Hän oli kyllä kuullut, että tämä joi, mutta hän näki myös, että tällä oli silmissä sellaista, mikä todisti sydämessä olevan kultaa, ja hän antoi suuremman arvon jälkimmäiselle. Hän pudisti päätään, mutta nyökäytti sitten, nyökäytti toisenkin kerran ja meni huoneeseensa. Sinä iltana lauloi Klemet Larssen piispankartanon salissa ylen onnellisena, lauloi niin, että sitä täytyi kuunnella ja ihmetellä:

Die Liebe muss bei Beiden allzeit verschwiegen sein, drum schliess' die grössten Freuden in deinem Herzen ein.

[Molempain lemmen täytyy ah, vaiti olla vain, siis kätke sydämeesi suurinkin riemu ain'.]

Tuo laulu oli muuttunut tunnussanaksi heidän näihin saakka salassa pysyneen lempensä tiellä. Nyt heidän ei tarvinnut sitä enää salata toisiltaan eikä muilta, he saivat sen näyttää — ja vielä julkisesti. Mutta sittenkin oli tuo laulu niin suloinen. Se toi niin omituisen liikuttavasti mieleen heidän kahden kesken nauttimansa onnen hetket, joista he eivät olleet uskaltaneet puhua, ennenkuin nyt aivan äskettäin.

Salattu rakkaus — sillä on ihmeellinen, salaperäinen viehätysvoima. Se vie ajatukset arkielämän todellisuudesta kuvittelujen onnelliseen valtakuntaan. Siellä ei ole muita ihmisiä kuin nuo kaksi, jotka rakastavat toisiaan. Niin — Edenin paratiisissa ei ole koskaan ollut useampia kuin kaksi.

Eikö Lappean papin rouva muistaisi lyhyttä kihlausaikaansa ja sitä seurannutta naimisiinmenoa? Oh, muisti kyllä, muisti riemuitsevin sydämin ja muisti vapisevin sydämin. Klemet Larssenista tuli hellä aviomies, mutta myös haaksirikkojen tekijä. Toisin sanoen: jokainen laiva, jossa hän palveli, meni pohjaan, mutta hän itse pelastui joka kerta kuin ihmeen kautta. Perämiehenä ollessaan hän laski pohjaan viisi alusta, kapteenina kaksi, Margareetan ja Ikaroksen. Hän sai 'pahan ilman linnun' maineen ja häntä ruvettiin sanomaan 'laivojen upottajaksi'. Taikauskoinen pelko valtasi yhtiöt ja kauppahuoneet eikä lopuksi yksikään antanut hänelle edes kansimiehen paikkaa laivallaan. Syyksi pantiin hänen juoppoutensa eikä huomattu, että kaikki merikapteenit joivat.

Oh, Lappean papin rouva muisti nuo ajat, muisti niin ihmeen hyvin. Klemet Larssen lähti merille, teki haaksirikon, mutta palasi aina elävänä ja yhtä onnellisena. Minkäpä hän sille voi, että hänen osalleen sattuivat kaikkein vuotavimmat "astiat" ja raivokkaimmat myrskyt. Hän oli iloinen saadessaan vain palata rakkaan Ingegerdinsä luo.

Sillä se oli rakkaus, joka hänet oli pelastanut joka kerta: rakkaus nuoreen vaimoon, joka ajatteli häntä, odotti ja kaipasi häntä. Hän, Klemet Larssen, oli sen kokenut niin elävästi, ettei hän sitä enää epäillyt. Kuinka monta kertaa hän olikaan taistellut vuorokausimääriä aavalla, myrskyävällä merellä lankunkappaleen varassa tai veneen pohjan päällä ja nähnyt toverin toisensa jälkeen vaipuvan syvyyteen. Mutta hän piti kiinni — piti irvissä hampain, vaikka kuolema hiipi pitkin jäseniä sydäntä kohti. Hän piti kiinni hokien: 'rakkaus on väkevämpi kuolemaa!' Hän ei tahtonut kuolla, sillä häntä odotti Bergenin piispankartanossa sinisilmäinen, nuori rouva, jonka nauru helisi toisella tavoin kuin muiden. Hän ei tahtonut kuolla, sillä hän rakasti. Eikä Jumala saattanut olla niin julma, että olisi rangaissut kuolemalla häntä, jonka koko sydän janosi elämää, janosi puhtaasti ja ylevästi — juoppoudesta huolimatta. Mitä olivat viinilasin ääressä kulutetut hetket noiden valtamerellä vietettyjen rinnalla! Siellä — kuolema silmäin edessä oppi ihminen näkemään, millainen hän oli ja millainen Jumala oli. Siellä selvisi niin vapauttavan ihanana ajatus, ettei Jumala saattanut rangaista Ingegerdiä hänen syntiensä tähden — Ingegerdiä, jonka suuri, kaikki voittava rakkaus oli saanut liittymään merimieheen. Siksi piti merimiehen jäädä eloon.

Ja hän oli jäänyt — seitsemästä haaksirikosta huolimatta. Laivat olivat hänet hylänneet — viimeksi Ikaros, joka kivilastissa meni pohjaan Suomen rannikolla. Mutta Klemet Larssen eli yhä ja katseli uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Hän oli päättänyt lähteä Amerikkaan kootakseen siellä rahat linnaansa varten, johon hän kerran oli prinsessansa noutava.

Niinä aikoina taisteli Ingegerd Larssen toisen suuren taistelunsa rakkaan Klemetinsä puolesta. Se taistelu oli vielä kovempi kuin ensimmäinen. Hän tahtoi taivuttaa isäänsä hankkimaan Klemetille — papinviran. Oliko kummempaa kuultu?

Mutta nyt teki piispa Helgedal todenteolla tenän.

— Minäkö hankkisin papinviran juopolle, virkaheittomerikapteenille!

Hän oli käynyt ihan harmaaksi kasvoiltaan.

Mutta silloin oikaisi Ingegerd Larssen solakan vartensa ja katsoi isäänsä säihkyvin silmin:

— Se joka herjaa minun miestäni, herjaa myös minua! Ja sinä tiedät, isä, ettei meidän suvussamme koskaan ole ollut tapana, että Helgedal herjaisi Helgedalia. Ennemmin jyrkkä, lyhyt kielto, mutta herjaus pois!

— Mutta minä sanon totuuden: Klemet on juoppo!

— Ja minä sanon myös totuuden: Klemetillä on kultainen sydän, ja sen pitäisi painaa enemmän.

— Mutta papinvirassa … yritti vanha piispa, mutta hänen tyttärensä keskeytti:

— Papinvirassa kai katsotaan enemmän sydämeen kuin ulkokuoreen … ja minä tunnen Klemetin sydämen. — Ja kun sitäpaitsi 'juoppous' on ollut vain näennäinen syy vanhan viran menetykseen, ei sitä saisi niin suuresti ottaa huomioon uudenkaan saamisessa.

— Mutta kai sinä ymmärrät, että se on pahe, joka varmasti tulee herättämään pahennusta.

— Kyllä … mutta minä takaan, ettei Klemet tule koskaan seurakunnassaan herättämään pahennusta sen asian vuoksi.

Tapahtui toisen kerran, että Helgedal voitti Helgedalin, — tälläkin kertaa tytär isän. Klemet Larssen sai papinviran. Me emme puhu niistä muodollisuuksista, jotka siinä oli varteenotettava. Me tyydymme vain siihen, että Klemet Larssen sai papinviran. Hänelle annettiin kaukainen Lappea Ruijassa, seurakunta, jonne vuosikausiin ei ollut kukaan hakenut.

Ja Ingegerd Larssen piti lupauksensa: Klemet Larssen ei koskaan herättänyt pahennusta seurakunnassaan. Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen ja hyväsydäminen mies, että häntä täytyi jokaisen rakastaa. Ja jos hän joskus teki itsensä syypääksi virkansa laiminlyöntiin, oli hänen vaimonsa ensimmäinen sitä korjaamaan.

Sellaisena sunnuntaina, jolloin Klemet Larssen ei voi mennä kirkkoon, lähtee Ingegerd-rouva lukkariin. Jo kaukaa näkyy hänen juhlallinen vartensa, kun hän kulkee polkua pitkin lukkarin tuvalle. Ja hän on niin lempeännäköinen, että ihan sydän sulaa häntä katsellessa. Ja eikös hän ota Jensiä, sitä likaista pojantenavaa jo heti pihalla syliinsä. Herra siunatkoon sellaista papinrouvaa! Entinen ei käynyt, ei kurkistanut, vaikka ei ollut kuin torpparintytär sieltä jostakin Trondhjemin takaa — mutta tämä … herra varjele! … piispantytär … ja tuli kuin tavallinen mökinmuija … niin alhaisena, niin alhaisena … niin lempeänä ja ystävällisenä, että ihan itketti. Lukkarin emäntä arvaa papinrouvan asian jo ennenkuin tämä on ehtinyt suutansa avata. Ja kun papinrouva ei ole vielä päässyt esityksensä loppuunkaan, on hän jo vakuuttelemassa: 'Kaikkea vielä! Vai pahennusta! Niinkuin tässä ei olisi suurempiakin pahennuksia nähty! Kyllä Gunnar menee ja lukee saarnan. Rouvan ei tarvitse olla milläänkään.'

Ja lukkari Gunnar käy lukemassa saarnan.

Sellainen hän on tämän Lappean papin rouva. Hän, entinen mahtava piispantytär, joka aivan hyvin saattaisi olla amtmannin rouva, astuu koukeroisia tunturipolkuja pyytelemässä anteeksi miehensä puolesta, joka on pappi ja makaa kohmelossa pappilan peräkamarissa.

Sen saa aikaan rakkaus — tuo suuri, ihmeellinen rakkaus.

Samoinkuin senkin, että hän toisinaan kätkee väkijuomat, kätkee niin hyvin, ettei kirkkoherra niitä löydä, vaikka hakee aamusta iltaan. Sellaisina päivinä ottaa Ingegerd-rouva itse asiamiehet vastaan, antaa papinkirjoja, kantaa tihuntia, merkitsee kuolleita ja puhelee pitäjäläisten kanssa niin ystävällisesti, että sitä on kerrassaan kepeä kuulla. Oh, eikö hän osaisi papinvirkaa hoitaa — hän, joka on Bergenin piispankartanossa kasvanut.

Hänen, jonka ennen hurmasi Klemet Larssenin laulu, niin että hän rakkaudesta puolusti laulajan juoppoutta, on nyt täytynyt ruveta käymään säännöllistä sotaa juoppoutta vastaan — rakkaudesta.

Sellainen on rakkaus, tuo ihmeellinen, joka ottaa palvelukseensa epärehellisyyden ja viekkaudenkin, kun eivät muut keinot enää auta.

Kun tuollaisina viinanetsintäpäivinä tuodaan sattumalta lapsi kastettavaksi, pyytää Ingegerd-rouva asiamiehiä istumaan sanoen menevänsä etsimään kirkkoherraa, joka on lantaa luomassa navetan takana. Niin — terveydeksi on toisinaan hyvä tehdä ruumiillista työtäkin. Kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Ruumiillinen työ ei tee pahaa papillekaan. Mutta eikö nyt löytäisi vähän siistimpää hommaa kuin lannanluonti? No … työ kuin työ … kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Eihän työ miestä pilaa.

Kirkkoherran rouva rientää navetan taa, jossa kirkkoherra kaivaa valtaista lantatunkiota.

— Sinä olet kätkenyt sen tänne, Ingegerd?

— En, rakas Klemet. Minä annan sinulle ryypyn, jos olet kiltti ja tulet mukaan.

Ja kirkkoherra Larssen lähtee, sillä hän rakastaa vieläkin tuota solakkavartista piispantytärtä, jolla on siniset silmät ja ihmeellisempi ääni kuin yhdelläkään muulla.

Lapsi saa nimen ja kirkkoherra Larssen ryypyn kuminaviinaa.

Sen saa aikaan rakkaus, tuo suuri ihmeellinen rakkaus.

Lappean papin rouva on tottunut voittamaan vastukset, sillä hänen rakkautensa on suuri. Mutta hän saa vielä käydä yhden taistelun, jossa rakkaus ja rehellisyys taistelevat keskenään kovemmin kuin koskaan ennen.

Siitä saakka kun professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat tulleet taloon, oli hänen rakkautensa saanut taistella voitolle pääsemättä. Ja taistelun aiheuttaja oli professori Krusenholtzin viinamagneetti.

Tuo ihmeellinen kone, joka oli nostanut Maasin vanhan kirkon päivänvaloon, oli Lappean pappilan rakennusten alta, perunamaista ja vainioilta tuonut esiin epälukuisen määrän paloviina- ja punssipulloja, jotka pappilan rouva oli vuosien varrella kätkenyt. Niiden joukossa oli sellaisiakin, joiden tilausta kirkkoherra Larssen ei itsekään enää muistanut tai jotka olivat hävinneet hänen päällystakkinsa taskusta kaupunkimatkojen jälkeen. Ne seisoivat rivissä salinuunin vieressä sivupöydällä leivinuunin vihkimisjuhlassa. Niistä oli saatu posliinikulhon sisältö ja yleensä kaikki tuossa juhlassa käytetyt juomatavarat. Viinamagneetti oli loihtinut ne esiin maan alta niinkuin Maasin vanhan kirkon, ja nyt olivat herrat viljelleet niitä kokonaisen viikon juhlaillan jälkeen. Jälleen oli Ingegerd-rouva saanut tehdä matkan lukkariin, ottaa likaisen Jens-pojan syliinsä ja puhella lukkarin emännälle huolistaan. Ja jälleen oli lukkari Gunnar käynyt lukemassa saarnan. Mutta sitä menoa ei saanut pitemmälle jatkua, sillä Tromssan piispa oli ilmoittanut tulevansa Lappeaan pitämään tarkastusta.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Mitä tehdä kemujen lopettamiseksi? Sivistyneenä naisena hänen ei sopinut pyytää vieraita poistumaankaan, ja sitäpaitsi se olisi ollut loukkaus Abraham Kellonsoittajaa kohtaan, joka oli valmistanut leivinuunin. Ei, hän ei saattanut käyttää sitä menettelytapaa. Professori Krusenholtz taas oli hieno maailmanmies, jonka kanssa oli hauska keskustella. Saihan edes siten tuulahduksen suuresta maailmasta, jossa Ingegerd-rouva ei ollut kymmeneen vuoteen käynyt.

Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Ja lopulta hän pääsi ratkaisuun: hän päätti varastaa viinamagneetin yöllä ja särkeä sen.

Särkeä viinamagneetti, tuo ihmeellinen kapine, joka nosti vanhat kirkot maan alta päivänvaloon! Olihan sellainen teko verrattavissa Prometeuksen uhkarohkeaan työhön, kun tämä varasti tulen taivaasta.

Mutta Ingegerd-rouva ei epäröinyt. Oli kysymyksessä hänen rakkaan miehensä menestys. Ja hän pani suunnitelmansa täytäntöön.

Muutamana yönä, jolloin kirkkoherra Larssen oli vieraineen juhlinut myöhään aamutunneille saakka, hiipi Ingegerd-rouva professori Krusenholtzin huoneeseen, varasti viinamagneetin ja särki sen kappaleiksi.

Sellaista saa aikaan rakkaus, naisen rakkaus, joka uhmaa kaikkea taivaassa ja maan päällä — sellaistakin maailmaa hämmästyttävää merkkitapausta kuin Maasin vanhan kirkon löytö.

Piispantarkastus

Oli kulunut suunnilleen vuosi leivinuunin vihkimäjuhlasta, ja nyt oltiin heinäkuun alussa. Tromssan piispa olikin peruuttanut tulonsa edellisenä syksynä myrskyisän vuodenajan vuoksi, mutta nyt hän oli ilmoittanut saapuvansa heinäkuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi.

Lappean pappilassa vallitsi siis tavaton kiire. Siellä leivottiin ja paistettiin, siellä pestiin ja lakaistiin. Palvelijat juoksivat edestakaisin hiessäpäin ja hehkuvin poskin, sillä ei ollut enää kuin yksi päivä piispan tuloon. Lauantaina hän saapuisi notaareineen laivalla.

Renki Nils oli Torppa-Antin poikien kanssa pystyttämässä kunniaporttia laiturin päähän. Se muodostui kahdesta pitkästä riu'usta, joita yhdisti kaksi yhdensuuntaista poikkiriukua, kaikki koivunlehvillä köynnöstettyinä. Poikkiriukujen väliin muovailtiin rautalangan ja suokanervan avulla kirjoitus: 'Tervetuloa Lappeaan!'

Jo kello kolmelta lauantai-iltapäivänä oli ranta täynnä väkeä. Kapealle laivasillalle ei päästetty muita kuin soittajat, jotka kirkkoherra Larssen oli järjestänyt aivan laiturin päähän selkä merelle päin, koska kääntyminen kapealla sillalla oli perin vaivalloista. Väkijoukko rannalla purki sisuaan valtiopäivämies Jakobsenia kohtaan, kun tämä ei ollut saanut hankituksi kunnollista laivasiltaa Lappeaan, vaikka siitä oli kymmeniä evästyksiä hänelle laitettu. Oliko tuo mikään laivasilta: leveän pukin varassa vain kaksi kapeaa lankkua, joilla liikkuminen kysyi nuorallatanssijan taitoa? Suurella vaivalla oli kunniaporttikin saatu pystyyn. Siinä oli pitänyt olla veneitä ja nuoria, sen seitsemätkin pelit. Mutta nyt se seisoi valmiina ja näytti aika komealta. — Ei, ensi vaaleissa uhkasivat lappealaiset äänestää kirkkoherra Larssenia. Hän oli mies, jolla oli aloitekykyä. Se nähtiin kaikesta. Kenen muun päähän olisi nyt osannut pälkähtää tällainekin juhlallisuus ja komento: kunniaportti ja soittokunta? Totisesti, ei kenenkään muun kuin kirkkoherra Klemet Larssenin, tuon entisen merilaivan kapteenin.

Väkijoukko aaltoili ja arvosteli. Kirkkoherra Larssenille ja hänen rouvalleen annettiin yksimielinen tunnustus. Siinä oli rouva, jommoista ei ollut toista koko Ruijassa. Omin käsin hän oli poiminut kunniaporttia koristavat suokanervatkin, vaikka olikin Bergenin piispan tytär.

Soittokunta odotteli laiturin päässä huudellen rannalle kokoontuneelle väkijoukolle. Se olisi halunnut mennä sinne muiden joukkoon, mutta kirkkoherra oli ankarasti kieltänyt sitä maalle tulemasta. Piispan laiva saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siltä varalta heidän oli oltava laiturin päässä aloittaakseen juhlamarssin.

Finn-Paulsenin Arnold, joka johti soittokuntaa, pani kämmenet torvelle suunsa eteen ja huusi:

— Onko kirkkoherra siellä?

Väkijoukko hoilasi vastaan. Sikäli kuin Finn-Paulsenin Arnold saattoi vastatuulelta erottaa, oli vastus kieltävä.

Hän huusi uudestaan:

— Menkää käskemään!

Joku lähti juoksemaan pappilaan. Hetken kuluttua kuului rannalta kirkkoherran voimakas ääni:

— Halloo! Mikä hätänä?

— Emmekö saa soittaa aikamme kuluksi? huusi Finn-Paulsenin Arnold.

— Soittakaa vain, mutta pitäkää silmällä laivaa.

Mutta itse asiassa ei Finn-Paulsenin Arnoldin pyyntöön ollut syynä se, ettei aika kulunut. Ei, hänen aikansa kului aina. Mutta hän oli huomannut rannalla helakansiniseen pukeutuneen tytön, joka seisoi paikallaan tuijotellen laiturin päähän. Se oli lukkarin Karen, jonka kanssa hän edellisenä yönä oli kiivennyt Kermikkätunturin laelle. Siellä korkealla kesäyöntaivaan alla hän oli sulkenut tyttösen syliinsä ja luvannut rakkautta niin suurta kuin meri ja niin lujaa kuin kallio, jolla he seisoivat. Siellä oli hän, Finn-Paulsenin Arnold, tanssipaikkojen valtias ja pelimanni, luvannut sellaista jo monelle tytölle ennen, luvannut yhtä lämpimästi kuin lukkarin Karenille. Nyt hän tahtoi soittaa Karenille, soittaa iloisin mielin ja soittaa suruisin mielin, sillä hänen lempensä oli niin hirveän häilyväinen.

Soittokunta, johon kuului kaikkiaan neljä henkeä, valmistautui soittamaan. Anders Klemm, muurari, puhalsi torveensa koettaakseen, olivatko läpät kunnossa. Toiset näppäilivät viulujaan. Hetken kuluttua alkoi laiturin päässä soitto, jonka säveliä tuulenpuuskat kuljettivat rannalla seisovien korviin:

On povessa polttava tuska ja rinnassa riehuva tuli. — Värihehkuun syksyinen ruska monikirjava, loistava suli.

Niin laaja on suurmeren aapa, niin syvä sen sylkkävä syli. Merimetso kyll' uskaltaapa sen uida pohjaan ja yli.

On lempeni polttava tuska, elo suurmeren aapa ja syli. On lempeni syksyinen ruska, — miten uskallan suurmeren yli?

Näin soitteli Finn-Paulsenin Arnold laivalaiturin päässä — soitteli iloisin mielin ja soitteli suruisin mielin. Tuuli kuljetti sävelet maihin ja lukkarin Karen kuunteli niitä kalpein poskin. Oh, hän oli aina tiennyt, että Finn-Paulsenin Arnoldin rakkaus oli kuin syksyn ruskaa, joka hetkisen loistaa värihehkussaan ja sitten sammuu pois. Mutta sittenkin tuntui niin pahalta sydänalassa, kun muisti Kermikkätunturilla-oloa ja Arnoldin lemmekästä puhetta. Hän, raukka, oli pukeutunut siniseen juhlaleninkiinsä Finn-Paulsenin Arnoldin vuoksi.

Nyt huudettiin rannalta, ja joku kylän pojista lähti viilettämään kuin nuoli pappilaan. Soittajat silmäsivät sivulleen: sieltä lasketti piispanlaiva kokka vaahdossa. Samassa kohosi lippu pappilan lipputankoon, ja vene lähti rannasta liikkeelle. Kirkkoherra Larssen siellä soudatti itseään piispaa vastaan.

Rannikkohöyry puski vahvassa aallokossa. Sen ei ollut yrittämistäkään laituriin, sillä sen paino olisi varmasti työntänyt koko sillan kumoon, ja silloin olisi piispan vastaanottajaismarssi jäänyt soittamatta. Senvuoksi täytyi piispan nousta veneeseen ja tulla siinä maihin.

Heti kun piispa oli seurueineen astunut veneeseen, alkoi soittokunta soittaa. Anders Klemm puhalsi posket pullollaan, ja viuluniekat vetivät hartiavoimin. Se oli vanha talkoomarssi, reipas ja repäisevä, ja soittokunta esitti sen kerrassaan suurenmoisesti. Laivan jäähyväisvihellys ei oikein sulautunut sen tahtiin, mutta pian se kuitenkin sai ylivallan jälleen. Piispan veneen lähestyessä laituria kiljuivat viulut vimmatusti ja Anders Klemm puhalsi torvea haljetakseen.

Soitto herätti tietenkin piispan huomion. Hän silmäsi laiturille, ja hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn.

— Kovinpa sinä olet juhlallisesti järjestänyt, Larssen, sanoi hän.

Kirkkoherra Larssen kumarsi kohteliaasti hymyillen.

— Harvinaisemmille vieraille harvinaisemmat menot, sanoi hän ja huusi soittajille:

— Eteenpäin mars!

Soittokunta lähti varovaisesti marssimaan laituria pitkin pysytellen piispan veneen kohdalla. Soitto raikui reippaana saattaen piispan seurueineen hyvälle tuulelle. Mutta yht'äkkiä lakkasi torven ääni ja soitto katkesi keskellä kiperintä tahtia.

Anders Klemm oli pudonnut mereen.

Iloisuus katosi kuin siivellä pyyhkäisten. Siellä pulikoi Anders Klemm torvineen silmät pullollaan ja ähkien kuin hylje.

Hänet nostettiin veneeseen vettävaluvana ja kurjannäköisenä. Mutta pian muuttui tunnelma taas, kun Larssen komensi:

— Soitto käymään! Klemm puhaltakoon täältä veneestä.

Eikä siinä auttanut mikään. Piispan vastaväitteistä huolimatta piti Klemmin puhaltaa, ja marssi jatkui. Anders Klemm keinutteli itseään soiton tahdissa veden valuessa virtoina hänen kyynärpäistään.

Niin saavuttiin rantaan. Soittokunta asettui piispainherrain eteen ja lähti talkoomarssia puhaltaen astumaan pappilaa kohti, Anders Klemm mukana, vettävaluvana, tukka pörrössä — hänen hattunsa kun oli jäänyt mereen. Mutta siihen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota. Kaikkien katseet seurasivat piispaa, joka pitkänä ja juhlallisena astui notaarin ja asessorin kanssa soittokunnan jäljessä. Vähitellen liittyivät kaikki rannalla olijat mukaan, ja niin noustiin marssin sävelien raikuessa pappilan pihalle.

Mutta siellä vasta juhlallinen näky aukeni lappealaisten silmien eteen. Kirkkoherran rouva oli portailla vastassa yllään hienonhieno silkkileninki ja tukkalaite sellaisena kuin joskus näkee kuvissa. Hän teki niin ylhäisen vaikutuksen, että seurakuntalaisten joukosta kuului ihmetyksen sorinaa. Ja sitten kun hän niiasi … niiasi ja kumarsi yhtä aikaa, niin syvään ja juhlallisesti, että Seeballa — Patriksenin Batseeballa — meni kieli ihan paksuksi suussa pelkästä jännityksestä. Oh, ei ollut kummempaa nähty! Sellainen niiaus, että … oi hyvänen! Mutta sen oli kirkkoherran rouva tehnytkin vain kerran ennen elämässään … silloin, kun hän nuorena tyttönä oli tervehtinyt Ruotsin kuinkaan poikaa Bergenin torilla ja ojentanut hänelle kukkia kaupungin puolesta. Ja nyt toisen kerran … monen monituisen vuoden päästä. Mutta — yhtä kaikki … se meni yhtä loistavasti.