SISÄLLYS: (continued 2)

Joku kylänpojista toi Anders Klemmin hatun. Se oli saatu pelastetuksi aivan viime nipukassa. Ja nyt vasta huomasivat ihmiset, että muurariparka oli ihan märkä. Muutamat kylän nuorista miehistä menivät esittämään, että hän lähtisi kuivaamaan itseään kunnantuvalle, joka oli ihan pappilan naapurissa. Anders Klemm suostui siihen, ja nuoret miehet, Finn-Paulsenin Arnold etunenässä, tarttuivat häneen kiinni ja kantoivat hänet riemusaatossa kunnantuvalle. He tunsivat itsensä yht'äkkiä niin kummallisen iloisiksi. Mikä siihen oikein oli syynä, sitä he eivät tienneet. Mutta heitä jokaista oli erikoisesti liikuttanut kirkkoherran rouvan niiaus. Heillä oli jokaiselle mielitiettynsä, puhumattakaan Finn-Paulsenin Arnoldista, joka pappilan pihalla oli koko ajan vilkuttanut silmää Patriksenin Seeballe. Hän se pitikin suurinta ääntä Anders Klemmiä kannettaessa, lauloi ja nauroi, niin että kylä raikui.

Sunnuntai-aamuna oli koko Lappean seurakunta jalkeilla. Jokainen, joka suinkin kynnelle kykeni, halusi päästä kirkkoon. Olihan piispantarkastus Lappeassa siksi harvinainen tapaus, ettei sitä kannattanut lyödä laimin. Ja sitäpaitsi halusi yksi ja toinen ulkokyläläinenkin nähdä kirkkoherran rouvan juhlapuvussa. Oh, hän — tuo Ingegerd Larssen oli niin vaatimaton ihminen, ettei hän komeuttaan näyttänyt juuri koskaan, ei edes suurimpina rippipyhinäkään, vaikka hänellä kyllä tiedettiin olevan paljon ja kauniita pukuja. Vai eikö Lappean seurakunta olisi tiennyt, mitä heidän pappinsa rouva omisti. Oh, hyvänen aika, kyllä vain! Jokainen sisäkkö, joka näiden kymmenen vuoden kuluessa oli pappilassa palvellut, oli siitä kertonut. Ja lappealaiset osasivat sellaiseen kyllä suhtautua oikein. He siis tunsivat sangen tarkkaan senkin puvun, joka kirkkoherran rouvalla oli edellisenä iltana ollut yllään. Tiedettiin sen hakasien lukumäärä ja sen helmalaskoksien laajuus. Oh, hyvänen, eikö olisi tiedetty, kun Patriksenin Seeba oli kerran rouvan ollessa kirkkoherran kanssa pitäjällä kaksi tuntia pitänyt pukua käsivarrellaan ja — hs! koettanutkin — vaikka sitä ei kyllä moni tiennyt. Tunnettiin siis hyvin, minkänäköinen puku oli, vaikka eivät kaikki olleetkaan nähneet kirkkoherranrouvaa siinä. Mutta sanomattakin oli selvää, että komealta hänen piti näyttää, koskapa Patriksenin Seebakin oli ollut kuin mikäkin riikinprinsessa puettuaan sen ylleen. Niin ainakin vakuutti lukkarin Aada, eikä hän valehdellut koskaan. — Ulkokyläläiset odottivat siis jännityksellä jumalanpalveluksen alkua.

Kirkko täyttyi viimeistä penkkiä myöten. Tuskin koskaan oli saarnatuolin kyljessä oleva pyhä Kristofer nähnyt niin paljon väkeä yhdellä kertaa Lappean kirkossa. Siellä oli ihmisiä melkein joka talosta, Niemestäkin, josta ei käyty kirkossa koskaan, talonisäntä kun oli tunnettu juonittelija, joka ei olisi millään halunnut maksaa papinsaatavia vedoten muka siihen, että hän oli maksanut papin joka kerta kun oli tätä tarvinnutkin. Sieltäkin oli nyt tultu. Lappealaisista oli hauskaa nähdä niin paljon väkeä yhtä aikaa koolla. He tekivät sen havainnon, että maailmassa oli vielä kansaa, kun se yhtenä miehenä kokoontui. He nyökyttelivät toisilleen ja puhua sipittivät keskenään.

Täsmälleen kello kymmeneltä saapuivat tarkastusmiehet kirkkoherra Larssenin kanssa, ja toimitus alkoi.

Lukkari Gunnar veisaili niinkuin ennenkin. Ei hän näyttänyt juuri erikoisesti hätäilevän, vaikka olikin edellisenä päivänä särkenyt silmälasinsa ja saanut lainaksi peräti sopimattomat Torppa-Antin äidiltä. Mutta ei hän sittenkään suuresti erehtynyt, veisasi vain kirkkoherran saarnavirren hiukan väärin:

Vaan koska tämä työs on raskas, Herra, omas…

sen sijaan että olisi pitänyt veisata: rakas. Mutta sattuikohan sekään sentään niin vallan vinoon, sillä raskastahan se sielunpaimenen virka oli, kun sitä oikein ajatteli.

Mutta kirkkoherra Larssen ei tuntunut ottavan asiaa kovinkaan raskaasti, koskapa melkein hymyili saarnatuoliin noustessaan. Mutta hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies, tämä Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä. Saipa nähdä, miten hän nyt meni maihin, kun oli itse Tromssan piispa kuulemassa.

Hyvin tuntui menevän. Jo heti johdanto oli varma. 'Jumala on kyllä armollinen ja laupias, mutta mitäs me, suuret syntiset.' Se oli totinen sana niin puolelta kuin toiseltakin. Hohhoo, siihen ei ollut kellään mitään muistuttamista. Kuta etemmäs kirkkoherra saarnassaan ehti, sitä varmemmin hän puhui. Selitti Jumalan armon juuri tarkkaan ja maalasi syntisen ihmisen prikulleen. Sellainen se juuri oli kuin kirkkoherra Larssen selitti: syntisäkki, ei sen enempää eikä vähempää. Kyllä hän, Klemet Larssen, sen tiesi, entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä.

Mutta rakkaus oli sittenkin kaikkein suurin. Oli, herra paratkoon. Jo kahden ihmisen välisessä elämässä tuli sen voima näkyviin. Olivatko rakkaat lappealaiset nähneet sen ihmeitätekeviä ominaisuuksia? Rakkaus kärsi puutteita ja heikkouksia. Rakkaus antoi anteeksi kerta toisensa jälkeen. Rakkaus korjasi ja paransi. Se tuli näkyviin seurakunnan ja papinkin keskinäisissä suhteissa. Pappi antoi seurakunnalleen anteeksi sata denaaria, ja seurakunta papilleen kymmenentuhatta leiviskää.

Seurakuntalaiset katsoivat saarnatuoliin ja katsoivat piispanpenkkiin. Kai Tromssan piispa kuuli, mitä heidän pappinsa sanoi. Parempaa pappia kuin Klemet Larssen he eivät kaivanneet.

Kirkkoherran rouva istui pää rinnalle painuneen ja pyyhki silmiään.

Kuka oli tämä pitsiröyhelöinen, sulkahattuinen nainen hieno silkkileninki yllään — leninki, jossa oli seitsemänkymmentä hakasta, yhtä vaille? Oliko se kirkkoherranrouva vai oliko se taivaan enkeli? Lappealaisista tuntui niin hyvältä ajatella, että se oli taivaan enkeli. Joustavankaareva kaula, joka kannatti surunvoittoiseen asentoon painunutta päätä. Sellainen oli enkelin pää virsikirjan viimeisellä sivulla. Ei sillä tosin ollut sulkahattua eikä pitsiröyhelöä. Mutta mitäs siitä … ne saattoivat sopia myös taivaalliselle olennolle.

Naisten penkistä kuului nyyhkytystä. He katselivat kyynelsilmin edessään istuvaa papinrouvaa. Niin ystävällinen ja alhainen ihminen, vaikka olikin korkeaa lähtöä … Bergenin piispan tytär. Ja istui täällä heidän, kalastajamuijien parissa jok'ikinen sunnuntai sekä tervehti niin ystävällisesti jumalanpalveluksen jälkeen kirkkomäellä. 'Hyvää päivää, Lindnäsin Mari! Miten Mari on jaksanut kehrätä viime viikolla?' tai 'Hyvää päivää, Guttormin Kaisa! Onko Ola kirjoittanut äkseerinkipaikasta?' — Sellainen alhainen, herttainen ihminen … juuri kuin Jumalan enkeli. Naiset pyyhkivät silmiään. Koskaan ei kirkkoherra Larssen ollut puhunut niin voimallisesti.

Todellakin, todellakin, rakkaus oli suurin. Sen ymmärsivät lappealaiset tänä sunnuntaina niin ihmeen hyvin. Sen ymmärsi Finn-Paulsenin Arnoldkin, joka istui lehterillä ja katseli vasemmalla puolella allaan näkyvää kiharaista tytönpäätä. Siellä istui Patriksenin Seeba, tuo keikaileva tytönheilakka, joka halusi pukeutua tämän maailman suurten tapaan. Mutta hänen vieressään istui sinipukuinen lukkarin Karen pää penkkiin painuneena ja itki. Se oli Arnoldista vähän ikävää nähdä. Oh, ne tyttölapset, ne olivat niin herkkiä! Niihin koski papin saarnakin, että ihan itkeä täytyi.

Mutta nyt tapahtui jotakin. Pappilan Jussi, keituri, oli jumalanpalveluksen aikana kiivennyt kirkonkatolle. Sekin tahtoi jollakin tavoin ottaa osaa piispantarkastukseen. Se oli kiivennyt kirkonkatolle syömään heinää, jota siellä kasvoi kyynärän korkuisena. Kirkkoherra Larssen oli kyllä nähnyt tuon tempun saarnatuolista. Häntä oli hiukan hermostuttanut kirkonkatolta kuuluva rapina. Pitikin Jussin osata leikkiin juuri parhaaseen aikaan! Hän oli odottanut, milloin keituri laskeutuisi alas, mutta Jussia ei vain kuulunut. Se kulki katolla edestakaisin, ja sen tiu'un kilinä kuului selvästi kirkkoon. Seurakuntalaiset olivat siihen niin tottuneet, ettei se häirinnyt heidän kirkkotunnelmaansa. Mutta kirkkoherra Larssenia se häiritsi. Hän toivoi keiturin hengessään sinne, missä pippuri kasvoi. Kunnes hänen toiveensa äkkiä toteutui: Jussin jalka livetti ja se tulla moksahti katolta alas niin että humahti. Seuraus oli sangen luonnollinen: keituri makasi hengetönnä kalliolla kirkonseinän vieressä. Kirkkoherra Larsseniin vaikutti tapaus kerrassaan vapauttavasti. Hän keskeytti saarnansa ja kääntyen edessään istuvan Abraham Kellonsoittajan puoleen lausui tyynesti:

— Ehkä Abraham Kellonsoittaja sen korjaa.

Tämä nyökäytti päätänsä, ja kirkkoherra Larssen jatkoi saarnaansa.

Keiturin putoaminen ja sen aiheuttama välikohtaus eivät saaneet minkäänlaista häiriötä aikaan. Kuorissa istuva piispa vain vaihtoi pari sanaa notaarinsa kanssa. Siinä kaikki. Muut istuivat rauhassa ja kuuntelivat saarnan loppuun.

Saarnan päätyttyä julistettiin neljännestunnin väliaika. Sen jälkeen alkaisi piispantutkinto.

Seurakuntalaiset kävivät ulkona kuollutta keituria katsomassa. Se oli suuri ja lihava. Anders Klemm, jolla oli vanhimman poikansa olkihattu päässä, väitteli Klas Patriksenin kanssa, kuinka monta naulaa "kuuta" keiturista saataisiin.

— Ei tule enemmän kuin kolme naulaa.

— Tule … viisi … varallakin!

Anders Klemm kääntyi ympärillä-olijain puoleen kuin pyytääkseen vahvistusta väitteelleen, kun samassa suntio ilmaantui kirkonrappusille.

— Piispantutkinto alkaa.

Mentiin takaisin kirkkoon. Siellä seisoivat jo rippilapset kuorissa kirkkoherra Larssenin ympärillä.

Klemet Larssen katseli oppilaitaan ja hymyili tyytyväisenä. Siinä oli parhaiten edustettuna hänen viimevuotinen luokkansa, joka oli ollut melko hyvä. Hän aloitti siis rohkeasti:

— Missä asui Jaakob poikinensa?

— Lappeassa, kuului yksiääninen vastaus.

— Minne hän lähetti heidät jauhonnountiin?

— Jyykeään.

— Millä Jaakobin pojat lähtivät matkaan?

— Poroilla.

Piispa oli vallan hämmästynyt. Hän ei muistanut mistään Raamatun historiasta lukeneensa, että Jaakob olisi asunut Lappeassa taikka että Jaakobin pojat olisivat käyneet Jyykeässä jauhojen nounnissa. Hän keskeytti kuulustelun ja kysyi kirkkoherra Larssenilta, mistä tämä oli sellaisia tietoja saanut.

Kirkkoherra Larssen selitti. Saadakseen oppilaansa paremmin muistamaan hän oli sijoittanut Raamatun historian tapaukset lasten omaan ympäristöön. Siitä johtui, että Jaakob tuli asumaan Lappeassa ja että kamelit oli vaihdettu poroihin. Aikuisina he kyllä oppisivat seisomaan paremmin raamatullisella pohjalla.

Piispa ymmärsi. Hän tosin pudisteli päätään tälle uudenaikaiselle jumaluusopille, mutta salli kuulustelun jatkua. Kirkkoherra Larssen siis kyseli edelleen:

— Missä Jaakob silloin oli, kun pojat palasivat toisen kerran Jyykeästä?

— Hän istui pirtissä ja korjasi vuottoraippaa.

— Mitä hän teki, kun kuuli töminän pihalta?

— Meni ikkunaan katsomaan.

— Mitä hän näki?

— Että Benjamilla oli uudet sisnahousut [parkitusta poronnahasta tehdyt housut] ja että veljet olivat tuoneet suuren ajoreslan tullessaan.

Tromssan piispan täytyi nauraa. Hän ei ollut kuullut kummempaa. Lapset osasivat "Raamatun historiansa" mainiosti, sitä ei voinut kieltää. Tosin häntä epäilytti koko lailla tämä "uusi suunta", mutta näissä alkuperäisissä oloissa se ehkä menetteli.

Hän käski kirkkoherra Larssenin lopettaa ja meni itse kuulustelemaan vanhempaa väkeä.

Näille vanhoille merimiehille ja kalastajille, oli elämänvarrella jo selvinnyt yhtä ja toista. Heidän kanssaan saattoi kyllä liikkua raamatullisellakin pohjalla. He tunsivat Vanhaa Testamenttia, tunsivat Uuttakin, ja yksi ja toinen heistä muisti vielä kappaleen katekismuksestakin.

Piispa oli tarkastuksen tuloksiin tyytyväinen. Lappealaisilla ei ollut pappiaankaan vastaan mitään muistuttamista. Päinvastoin he totesivat ilolla, kuinka hyvä oli, että pappi oli samalla merikapteeninkin tutkinnon suorittanut. Ymmärsi meriasioita ja osasi tehdä merikortteja tarvittaessa. Heillä olikin melkein jokaisella miehellä kirkkoherra Larssenin tekemät merikortit.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Papintyö oli tosin toinen.

Hänen tuli neuvoa taivaan tietä, mutta sitähän kai Larssen neuvoi?

Ojah, kyllä. Kädet housuntaskuissa se vain taivaaseen käveli, joka kirkkoherra Larssenin opetuksista vaarinotti.

Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Piispantarkastus Lappeassa päättyi siis molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kesäyönvalon maa

Oli kesäyö, Lapin valoisa, ihmeellinen kesäyö. Aurinko vaeltaa taivaalla huntuunsa verhoutuneena, rusolaitaisena, muistuttaen valvomisesta vertynyttä ihmissilmää. Taivaanlaki hehkuu sulan metallin näköisenä, väräjöiden, vavahdellen, kuin halkeamistaan varoen. Yönvalo tulvehtii mailla täyttäen tienoon, tunturien laaksot, talojen pihat ja hautuumaan. Meri lainehtii välkkyen kullassa, leviten pohjoista kohti silmänkantamattomiin. Luonnossa vallitsee mitä syvin hiljaisuus: linnut ovat vaienneet, rantalepikot ovat hiljaa, tuuli on laannut hetkeksi puhaltamasta. Taivas ja maa ottavat tuokion unosen, lyhyenlyhyen ja keveän — aivankuin seisaaltaan. On se hetki, jolloin luonnonlait lakkaavat vaikuttamasta: koko luonto on tuokion suloisessa ajelehtimistilassa. Sellaisena suviyönä tapahtuu Ruijassa ihmeitä, yhtä suuria ja merkillisiä kuin Vanhan Testamentin aikaan.

Sellaisena yönä saattaa esimerkiksi Tromssan piispa unohtaa koskaan piispanristiä kantaneensa — ja yleensä olleensa aikamies sekä tuntea olevansa poikanen, pieni viisivuotias poikanen. Silloin hän saattaa osoittaa iloansa esimerkiksi hyppäämällä jänistä Lappean pappilan valkoisen päärakennuksen ympärillä, yllään vain paita ja alushousut, seurassaan kirkkoherra Larssen, asessori Ingebritsen, notaari Linde sekä luonnollisesti professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja.

Oi sinä ihmeellinen Lapin kesäyö! Sinä teet piispoista pikku poikia ja pikku pojista piispoja. Sillä eikös kuvitellutkin Lappean pappilan paimenpoika, Torppa-Antin kymmenvuotias Ingvar olevansa itse Tromssan piispa, kun hän piispanristi rinnallaan kuulusteli Jebets-mullikkaa, pappilan puolen vuoden vanhaa nautasonnin vasikkaa.

Piispantarkastuksen päätyttyä istuivat piispanherrat kirkkoherra Larssenin työhuoneessa, Lappean pappilan itäpäässä, mistä on suurenmoinen näköala merelle. Siellä he istuivat totia maistellen — se kuului asiaan, luonnollisesti. Mutta se, mikä heti olisi pistänyt Lappean pappilan oloihin perehtyneen silmään, oli juomavarojen vähyys: vain pari kolme ryyppyä mieheen korkeintaan näytti piirongin syrjällä seisova konjakkikarahvi sisältävän. On vähän vaikea sanoa, mistä se johtui. Ehkä olisivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja osanneet antaa siihen selityksen. He olivat näet edellisellä viikolla istuneet melkein jok'ainoa ilta tässä samassa huoneessa kirkkoherra Larssenin seurassa, tämän vähän väliä kehoittaessa: 'Otetaan pois, veljet! Mitäpä näistä säästelemään.' Ne olivat viimeisiä juomisia, jotka kuuluisa viinamagneetti aikoinaan oli loihtinut päivänvaloon pappilan ympäristöltä, ja niitä oli nautittu hautajaistunnelman vallitessa. Minkävuoksi kirkkoherra Larssen ei ollut tilannut kaupungista uutta, sitä hän ei ollut vierailleen selittänyt. Hän oli vain viimeisen iltaistunnon päätyttyä katsellut konjakkikarahvia yöauringon valoa vasten ja sanonut: 'Siinä on ryyppy hänen kunnianarvoisuudelleen seuralaisineen ja myös meille, veljet.' Näin sanottuaan hän oli katsonut professori Krusenholtzia ja Abraham Kellonsoittajaa kuin mies, joka heittää hyvästit viimeisille talostaan lähteville hautajaisvieraille, ja kohtaloonsa alistuen laskenut karahvin piirongille Margareetan kuvan alle.

Mutta tänä piispantarkastuksen jälkeisenä sunnuntai-iltana tapahtui se ihme, että mieliala kohosi konjakin vähyydestä huolimatta. Vaikuttiko siihen Lapin salaperäinen kesäyö, vai oliko viininjumala kätkenyt inspiraation, innoituksen itävän jyväsen erikoisesti juuri tähän viimeiseen maljaan — piispanmaljaan — sitä ei jälkimaailma ole pystynyt ratkaisemaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että aamupuoleen yötä, jolloin aurinko jo useita tunteja sitten oli jälleen virkaansa ryhtynyt, valtasi pappilan peräkamarin vieraat yht'äkkiä voimakas lapsellisen ilon tunne, joka puhkesi esiin jänishyppyinä viheriällä nurmikolla valkoisen päärakennuksen ympärillä. Kun tiedämme, että juomavaroja oli vähän, lienee tuo innoitus kuulunut valoisan kesäyön vaikutuksiin — Lapin ihmeellisen kesäyön, jolloin voi tapahtua ihmeitä kuten ennen Vanhaan Testamentin aikaan.

Niin … niin. Siellä istuivat Lappean pappilan itäpäässä Tromssan piispa, asessori Ingebriten, notaari Linde sekä vanhat pappilan kantavieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, puhumattakaan kirkkoherra Larssenista, joka johti puhetta ja kohotti maljansa piispan kunniaksi. Hän oli niin iloinen, niin sydämellisen iloinen, etteivät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja muistaneet häntä sellaisena nähneensä koko pappilassa oleskelunsa aikana, — ei edes silloinkaan, kun leivinuuni oli valmistunut. Niin — kirkkoherra Larssenilla oli syytäkin olla iloinen, sillä piispa oli lausunut julki tyytyväisyytensä tarkastuksen johdosta. Olihan saarna onnistunut erinomaisesti, seurakunta melkein kokonaisuudessaan ollut läsnä ja rippilapset… niin rippilapsetkin osanneet erinomaisesti, kun otti huomioon kirkkoherra Larssenin oman opetusjärjestelmän. Niin, niin, kuka meni lopulta takaamaan, mikä järjestelmä oli paras. Ehkä se, ja varmasti se, joka antoi parhaat tulokset. Siihen nähden ei Larssenin järjestelmää voinut moittia: lapset olivat osanneet.

Niin — piispakin oli iloinen — ja hänelläkin oli syytä siihen. Olihan hän saanut todeta, että merikapteenistakin voi tulla pappi, vieläpä erinomainen pappi. Sitä hän oikeastaan ei ollut koskaan epäillytkään. Tähän ainutlaatuiseen tapaukseen hän vain oli suhtautunut epäillen: että merilaivan kapteeni, joka juoppouden takia on virkansa menettänyt, pannaan papiksi … niin, nyt hän oli senkin ihmeen nähnyt, että se onnistui, onnistui odottamattoman hyvin. Se riippui henkilöstä, epäilemättä henkilöstä … ja lahjoista, tietysti.

Piispa oli iloinen toisestakin syystä: olihan Lappeakin nyt tullut tarkastetuksi, Lappea, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. Se oli johtunut ennakkoluuloista kirkkoherra Larssenia kohtaan, vaikka hän tosin näiden kymmenen vuoden kuluessa ei ollut kertaakaan saanut aihetta muistutuksiin. Virkalähetykset olivat saapuneet säännöllisesti, vuoroin kirkkoherran, vuoroin hänen rouvansa kirjoittamina. Mutta ne olivat saapuneet — ja se oli pääasia.

Piispan sydämestä suli tuo kymmenen vuotta kestänyt epäluulo kuin voi auringonpaisteessa. Siihen vaikutti kamarin peräikkunasta aukeneva suurenmoinen näköala: meri, Jäämeri — valtavana, välkehtivänä se levittäysi siinä hänen mietiskelevälle katseelleen kuin suvaitsevaisuuden suurena symbolina.

Piispa rykäisi ja katsahti kirkkoherra Larsseniin. Hänen sydämessään läikähti lämmin tunne. Kuka hän oli tuomitsemaan toista ihmistä? Jumala yksin oli suuri, niinkuin hänen läikähtelevä merensä tuossa ikkunan alla. Mitä olivat ihmiset? Tomua ja tuhkaa. Mitä oli oikeastaan hänkään, Tromssan piispa, kultaisesta rististään huolimatta — rististä, joka painoi täsmälleen 10 3/4 luotia ilman ketjua? Ei mitään! Hänkin oli vain heikko, erehtyväinen ihminen, vaikka olikin jumaluusopin ja filosofian tohtori sekä ollut ensimmäisellä sijalla piispanvaalissa. — Hän rykäisi uudelleen, ja hänen harmaat silmänsä saivat kostean kiillon. Hän tarttui lasiinsa.

— Terve, Larssen! Sinä olet sentään kelpo mies, niin vanha haaksirikkojentekijä kuin oletkin. Minä juon sinun maljasi ja esitän, että kustut minua tästälähtien Didrikiksi.

Kirkkoherra Larssen vastasi tervehdykseen lämpimästi, huomauttaen, että hänen etunimensä oli jo niin monta kertaa esiintynyt tuomiokapituliin menneissä papereissa, ettei hänen tarvinnut sitä sanoa.

Siitä tuli yleinen veljenmaljojen juonti ja kumarteleminen ihan loppumattomiin. Viimeksi esitti piispa lähempää tuttavuutta Abraham Kellonsoittajallekin lausuen:

— Sinun nimesi on paikallaan, sillä sinä olet uskon mies senkin puolesta.

Asessori Ingebritsen huomautti, että piispa oli sitä tietysti myös, vaikka hänen nimensä olikin vain Didrik. Asessori Ingebritsenillä oli erikoinen taipumus selittää kaikki vähänkin väärinkäsitystä synnyttävät sanat.

Mieliala kohosi, kuta myöhäisemmäksi yö kului ja kuta välkkyvämmäksi Jäämeri kävi. Huoneessa vallitsi tavaton kuumuus, koska ikkunoita ei käynyt aukipitäminen sääskien vuoksi.

Herrat heittivät senvuoksi takkinsa pois. Ja ihmeellistä! Oli kuin olisi takki ollut jonkinlaisena esteenä ihmisessä asustavalle välittömyyden tunteelle. Ainakin nyt tuli näkyviin, että heti kun istuttiin paitahihasillaan, tultiin herkemmiksi, naiivimmiksi ja saatettiin innostua sellaisestakin, mikä tavallisissa oloissa ei juuri kiinnitä huomiota. Puhe johtui kuin itsestään housunkannattimiin. Piispa valitti, ettei Tromssasta tahtonut saada oikein kunnollisia housunkannattimia: hänen oli täytynyt tilata omansa Kristianiasta. Mutta ne olivatkin sitten uljaat housunkannattimet: soljet niin leveät ja tukevat kuin nuuskarasian kansi ja keskellä upeileva kirjoitus: For Gentlemen.

Yksikään läsnäolevista ei ollut koskaan nähnyt sellaisia housunkannattimia, lukuunottamatta professori Krusenholtzia, jolla itsellään oli kerran ollut sellaiset, joiden solkiin oli painettu Afganistanin emiirin kuva. Ne olivat kyllä olleet hyvät — jo vain, mutta sittenkin hän puolestaan piti tuppivyötä parempana. Mutta nämä piispan olkaimet — ojaa! ne näyttivät kelpaavan. Professori Krusenholtz tutki niitä asiantuntemuksella ja antoi ne vierustoverilleen. Ne kulkivat kädestä käteen saaden yleisen tunnustuksen osakseen. Asessori Ingebritsen aikoi heti tilata samanlaiset itselleen — jos vain piispa sen salli. Oojah, piispalla ei ollut mitään sitä vastaan, hän antaisi vielä osoitteenkin. Notaari Linden olisi tehnyt myös mieli samanlaisia, mutta hän ei uskaltanut toivomustaan esittää. Asessori Ingebritsen ei ehkä olisi pitänyt sitä sopivana. Asessorille puhumatta hän taas ei uskaltanut niitä ostaa, hän ei kuitenkaan saisi pidetyksi niitä salassa. Ingebritsen näkisi ne saunassa — hän, Linde, kun oli saanut luvan käyttää asessorin saunaa — he kun tavallisesti aina kylpivät yhdessä. Linde päätti siis tyytyä kotitekoisiin housunkannattimiinsa. Ne oli kyllä tehty hänen rouvansa vanhasta alushameesta, jonka hän kerran oli Kristianiasta tuonut tuliaisiksi, mutta kangas oli kestävää, ja se oli pääasia. Notaari Linde oli käytännöllinen mies. — Muilla läsnäolijoilla oli vain tavalliset tuppivyöt, professori Krusenholtzilla kaikista pisin, hän kun oli tukevin joukosta.

Niin … niin. Todettiin, että ihmiskunnan kehitys meni eteenpäin. Ei ollut Aatamilla paratiisissa housunkannattimia … eikä housujakaan. Sehän nyt kyllä tiedettiin — näin teologiseurassa olletikin. Siirryttiin siis aivankuin itsestään keskustelemaan paratiisista ja ensimmäisistä ihmisistä. Mitähän kieltä he olivat puhuneet? Oliko veli Didrik, piispa, koskaan tullut sitä ajatelleeksi?

Abraham Kellonsoittaja esitti tämän kysymyksen.

Ei ollut Tromssan piispa tullut sitä kysymystä ajatelleeksi. Kielimiehetkään eivät olleet siitä mielipidettään julkituoneet. Mitä Edenin paratiisin paikkaan tuli, oli se yhtä hyvin saattanut sijaita täällä Lappeassa.

Piispa nauroi kyynelet silmissä, ja toiset nauroivat myös. Mutta Klemet Larssen teki naurusta äkkiä lopun.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti hän. — Sitä kysymystä kannattaa vakavasti harkita. Tiedemiehet ovat todistaneet, että nämä pohjoiset maat ovat kerran kuuluneet kuumaan vyöhykkeeseen. Sapperment … vanhat maakerrostumat ja mammutinluut! Totisesti … täällä on vallinnut rehevämpi kasvillisuus kuin missään muualla.

Klemet Larssen oli innostunut. Hän mainitsi tunturijärviä, joiden pohjasta oli nostettu suunnattoman paksuja kantoja … monta herran penikulmaa puurajan pohjoispuolella. Selvä todistus siitä, että Lapissa oli aikoinaan vallinnut lämmin ilmanala.

Keskustelu sai uuden suunnan. Herra ties, mitä Lapissa oli ennen ollut, ja herra ties, mitä täältä nytkin löytyisi, jos tutkittaisiin, perusteellisesti tutkittaisiin. Mutta oliko täällä koskaan toimeenpantu mitään perusteellisempaa tutkimusta. Joo, kiitos ja kunnia … saapui insinööri Kristianiasta … vuori-insinööri … lainasi talosta perunakuokan ja painui tunturiin. Mitä hän sieltä löysi? Kissa! Jonkin kivenmöhkäleen, jossa oli vähän kuparia ja rautamalmia. Ei mitään muuta. Ei ollut äijällä vehkeitä … oikeita vehkeitä. Ja sitten sardiinilaatikot loppuivat ja sääskiä oli niin turkasen paljon. Ei, hän palasi Kristianiaan ja jätti hallitukselle kertomuksen. Malmia kyllä oli, mutta matalalta … niin säälittävän matalalta … paksummissa paikoinkaan ei maa malmikerrosten alla ollut enempää notkolla kuin hevosen selkä. Sen hän tiesi … vuori-insinööri, sillä hän oli ammattimies. Ja hän oli kulkenut tuntureilla ja muutamilla jängillä. Mutta sitä, mitä Lapin vuoret itse asiassa sisälsivät, hän ei tiennyt, ei aavistanutkaan. Herra varjele! Eikö täällä olisi malmia … täällä, missä magneettineula tuli hullupäiseksi melkein joka tunturissa ja missä ukkonen iski alas, niin että oli ihan hengenvaara? Hyvät herrat, miksi ei ruvettu todenteolla kaivamaan esille Lappean rikkauksia? Miksi ei muodostettu osakeyhtiöitä? Oh, koko Norjan kauppalaivasto saisi laskettaa tänne jonossa malmia noutamaan.

Mutta sitä ennen pitäisi saada parempi laituri.

— Kyllähän teidän laivasiltanne on hiukan alkuperäinen, lausui piispa hypistellen rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä, jota hän ei ollut heittänyt pois papinkauhtanan mukana.

Sen myönsi Klemet Larssenkin. Mutta se oli Ruijan edustajan syy — tämä kun ei Kristianissa tehnyt muuta kuin hankki ostajia silliapajilleen. Totisesti, Lappea ei hyötynyt siitä hituistakaan.

Politiikka on aina vaarallinen keskustelunaihe ja uhkaa särkeä suloisen sovinnon. Sen huomasi kirkkoherra Larssenistakin. Hän veti papintakin yllensä ja ryhtyi selittämään Lapin ja varsinkin Lappean tarpeita. Hänestä tuntui, että hän piti esitelmää ministeriössä, ja häntä harmitti, että pääministeri kehtasi kuunnella häntä ylisillään.

Mutta Tromssan piispa huomasi, mikä vaara uhkasi pöytäseuruetta. Hän ei halunnut kuulla Lapin eikä Lappean tarpeista. Hänestä oli Lappea maailman kauneimpia paikkoja, ja hän saattoi jo melkein tosissaan sanoa, että Edenin paratiisi oli kerran sijainnut täällä.

Hän kohotti maljansa ja kääntyen Ruijan edustajan puoleen lausui juhlallisena:

— Me juomme maljan tulevan Ruijan edustajan Klemet Larssenin menestykseksi ja pyydämme häntä heittämään papintakin yltään.

Ehdotusta kannatettiin yksimielisesti. Klemet Larssen totteli nauraen ja kilisti vieraittensa kanssa.

— Ja osoittaakseni, että tottelen korkea-arvoisaa esimiestäni, menen vielä pitemmälle ja esitän, että heittäisimme päällyshousutkin pois, sillä täällä on totisesti kuuma kuin saunassa.

Tämäkin ehdotus otettiin mielihyvin vastaan, ja yks'kaks' hypähtelivät kaikki alusvaatteisillaan.

Mutta Tromssan piispa ei olisi ollut piispa, jollei hän tässäkin poikamaisuuden pyörteessä olisi pyrkinyt järjestykseen ja kuriin. Hän jätti piispanristin rinnalleen kuin näkyväiseksi merkiksi, että hän aikoi vielä pelastua vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle — pelastua itse ja pelastaa toisetkin.

Oi Tromssan piispa! Sinä et tiennyt, mikä lumous on Lapin kesäyössä. Sinä et tiennyt, että sillä, joka kerran elämässään sai onnen tuntea itsensä iloiseksi kuin pieni viisivuotias poikanen, ei saanut olla ulkonaisia arvomerkkejä.

— Katsokaapa aurinkoa, hyvät herrat, lausui professori Krusenholtz juhlallisena.

Niin … niin, aurinko oli jo pari kolme tuntia sitten heittänyt hunnun kasvoiltaan ja paistoi nyt säteilevän kirkkaana pilvettömältä yötaivaalta. Jäämeri välkehti hopeassa, laineet lauloivat rantaa vasten, ja linnut olivat virittäneet virtensä Lapin ihmeellisen kesäyön ylistykseksi.

Pieni kirkonkylä nukkui vielä. Aurinko paistoi talojen ristikkopuitteisiin ikkunoihin. Se teki aamukierroksensa pihoilla tarkastellen jokaista esinettä. Se näki Anders Klemmin kuivumaan ripustetun hatun halkopinon päällä. Siihen se oli unohtunut lauantai-illasta. Se näki repeytyneen turpeen kirkonkaton räystäällä. Siitä oli pappilan Jussi pudonnut alas piispantarkastuksen aikana. Sen tuuheavillainen turkki pitkine partoineen oli naulattu kuivumaan pappilan tallin seinään.

Totisesti tämä on lumottu maa, tämä on sadun salaperäinen seutu. Täällä ei enää arvostella eikä luokitella ihmisiä heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Täällä ei ole piispoja eikä pappeja, ei professoreita eikä asessoreita. Ne ovat jääneet tuolien selustoille lepäämään takkien ja kauhtanoiden mukana. Täällä on vain ihmisiä, joiden povessa läikehtii ilo, jonka ilmaisutavat tosin eivät sovi tavallisen seuraelämän kaavoihin, mutta niin erinomaisen hyvin tänne, missä aurinko ajelehtii viikkokaudet näkyvissä ja meri laulaa alkuvoimaista lauluaan — tahi suru, syvä, suloisenkarvas suru, jolle luonnonlapset antautuvat rajattomasti, kokonaan ja joka näyttää heille kuoleman yhtä lumoavan kauniina kuin vihkialttarin.

Sillä eikö tuossa käyskele lukkarin Karen sininen juhlaleninki yllään kohden merenrantaa, avojaloin, kukkaseppele päässä. Näyttääkö hän kuolemaan menevältä? Ei, ei ollenkaan. Hän näyttää päinvastoin paimentytöltä, joka on unohtunut seppelettä sitomaan ja nyt saatuaan seppeleen valmiiksi rientää karjansa jälkeen saavuttaakseen sen. Mutta Lappean pikku talot katselevat sangen murheellisina hänen jälkeensä, sillä ne ovat kuulleet hänen jäähyväissanansa: hän on päättänyt hukuttaa itsensä, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet. Eikö Klemmin riihen vinoon vääntynyt oviaukko ole kuin kauhistuneen ihmisen suu, joka tahtoisi huutaa, mutta ei voi. Ja eikö matalaselkäinen, laudankappaleesta veistetty viirisalkokukko Finn-Paulsenin navetan päässä kalahtele hiljaa katsellessaan lukkarin Karenin jälkeen. On kuin sitä puistattaisi vilu: lukkarin Karen on menossa itseään hukuttamaan, koska Finn-Paulsenin Arnold on hylännyt hänet.

Lukkarin Karen pysähtyy kummun laelle, jolta näkyvät pienen kirkonkylän talot. Hän tahtoo vielä kerran nähdä ne, ennenkuin jatkaa matkaansa. Hän on itkenyt, itkenyt koko eilisen iltapäivän kirkonmenojen jälkeen, itkenyt yön yhteen menoon. Nyt hän ei enää itke. Hän on vain kalpea, tavattoman kalpea, ja hänen huulensakin ovat ihan verettömät. Kuinka saattoi Finn-Paulsenin Arnold hylätä hänet, joka rakasti niin syvästi ja oli luottanut Arnoldin lupauksiin?

On hyvä, ettei koti enää näy tänne. Sieltä lähtö oli tehnyt kerrassaan pahaa. Ei tiennyt isä, ei äiti, ei Jens-veli eikä Aada-sisko mitään. Pian he saisivat tietää … päivällä … kun hänet löydettäisiin merestä Kermikän huipulla sidottu neilikkaseppele päässä…

Lukkarin Karenilla on enää vain yksi toive: saada istahtaa hetkinen pappilan kuistissa "tyttöjen penkillä", jolla hän rippiluvun aikana oli istunut toisten kylän tyttöjen kanssa Arnoldin istuessa vastapäätä "poikien penkillä". — Siitä tuntuu nyt kuluneen kokonainen iäisyys…

Oi kuinka elämä on toivottoman surullista!

Lukkarin Karen luo vielä viimeisen katseen kylään ja Finn-Paulsenin viirisalkoon. Sitten hän kääntyy. Siinä levittäytyy hänen eteensä pappilan vainio ja meri, auringonpaisteessa kimalteleva Jäämeri.

Pappilan valkoinen päärakennus vainion takana on ihmeen sievä. Oikein sydäntä ahdistaa sitä katsellessa.

Kuka on hän, joka seisoo tässä kummun laella katsellen läikkyvää, juhlallista merta ja pitkää veneriviä sen autiolla rannalla? Hän on viikinkipäällikön tytär, jonka sulho on sodassa kuollut ja joka nyt on itsekin menossa kuolemaan … kukkaseppele päässä. Sellaisen kauniin kertomuksen on lukkarin Karen kerran lukenut muutamasta kansakoulunopettajan kertomuskirjasta. Sillä aikaa kun viikinkipäällikkö Halfdan juhlii voittoa tovereineen, hiipii päällikön tytär, kaunis ja kalpea Hildegard ulos, juoksee merenrantaan ja heittäytyy aaltoihin…

Mutta mitä tapahtuu tuolla … vainion takana olevan pappilan luona, jota ympäröi viheriä nurmikko?

Nurkan takaa pujahtaa esiin valkopukuinen olento, kaulassa kimalteleva kultainen risti. Se hyppää kyykkysillään pitkin seinänvierustaa … iloisena kuin jänis, joka on lähtenyt aamuateriaansa etsimään. Sitä seuraa toinen … kolmas … neljäs … viides … kuudes … kaikki valkeita, tummapäisiä olentoja … hyppien kyykkysillään rakennuksen seinänviertä pitkin. Viheriällä nurmikolla, tummaa kivijalkaa vasten ne näyttävät jättiläisolennoilta, jotka yht'äkkiä ovat nousseet maasta.

Onko se kuningasjänis poikineen, joka on lähtenyt aamuretkelleen … sadun salaperäinen suuri kuningasjänis —?

Ei, se on viikinkipäällikkö Halfdan, joka juhlii voittoa tovereineen … toisten päälliköiden kanssa … ja on nyt lähtenyt ulos hulluttelemaan. Rannalla on heidän laivastonsa, ja miehistö nukkuu taloissa. Eivät he jaksaneet koko yötä maljojen ääressä viipyä … ei, nuo suuren luonnon suuret lapset panevat välillä jänishypyntoimeen: kuka jaksaa useamman kerran kiertää rakennuksen levähtämättä. Heistä on niin kaunis tämä aurinkoinen aamu, meri on niin raitis ja viileä, nurmikenttä rakennuksen ympärillä niin viheriä ja pehmyt, etteivät he malttaneet enää istua huoneessa vanhoja sankarilauluja laulamassa, vaan läksivät ulos kilpailemaan, kuka olisi kestävin jänishypyssä. Johtaja edellä he hyppivät rakennuksen ympäri nauraen ja ilakoiden kuin vallattomat pojat … aikamiehet, partasuu-urhot… Mutta he ovat suuren luonnon suuria lapsia.

Toisella kierroksella pysähtyy johtaja hetkiseksi irroittaakseen kaulastaan johtajamerkkinsä, suuren, kultaisen ristin. Se on tiellä leikissä, ja hän laskee sen keittiön rappusille. Seuraava huomaa tempun ja huutaa jotakin, joka kuulostaa kuin ei olisi lupa pysähtyä. Johtaja tottelee nauraen ja lähtee hyppäämään edelleen. Mutta jo kolmannella kierroksella hän pysähtyy, nousee pystyyn ja sanoo selvällä nykyaikaisnorjalla:

— Hehhee! En minä jaksa enää … en, vaikka olisi mikä.

Se ei ollutkaan mikään viikinkipäällikkö Halfdan, vaan Tromssan piispa. Hän oli innostunut hulluttelemaan poikasten lailla ja huohotti nyt hengästyksissään.

— Hohhoo! Tätäpä olisi saanut olla Kristianian jumaluusopillinen tiedekunta katsomassa. Kesäleikkiä … laitumella-oloa. Hei, Larssen, sopivat sinä keksitkin päättäjäiset tälle piispantarkastukselle!

Seurue kokoontui nauraen ja huohottaen pääportaiden eteen. Kirkkoherra Larssen oli kiertänyt rakennuksen kuudesti. Hän oli edellä kaikkia muita. Piispa oli keskeyttänyt jo kolmannella kierroksella. Toisten ennätys oli viisi täyttä kierrosta.

Sillä välin oli lukkarin Karen tietämättään lähestynyt heitä. Hänestä oli kaikki näkemänsä ollut kuin unta. Hän oli hetkeksi unohtanut itsemurha-ajatuksenkin. Jänishyppy pappilan päärakennuksen ympärillä oli niin omituisesti vanginnut hänen mielensä. Sehän oli yhtynyt kuin elävä jatko hänen kuumeisiin mielikuviinsa. Mutta nyt hän heräsi todellisuuteen ja huomasi seisovansa ylisillään olevien herrojen keskessä. Siinä oli kirkkoherra Larssen ja Tromssan piispa, asessori ja notaari sekä pappilan vieraat, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. Oh, eikö hän tuntenut tuttuja nimikirjaimia kirkkoherra Larssenin alushousujen kauluksessa. Nehän olivat hänen neulomiaan, ja lanka, jonka kirkkoherran rouva oli tuonut, oli ollut niin ilkeän takkuista. — Hän tahtoi lähteä pois muistaen yht'äkkiä matkansa tarkoituksen. Mutta kirkkoherra Larssen pidätti häntä kädestä eikä päästänyt.

— Mikä Karenia vaivaa? Mistä sinä tulet?

Lukkarin Karen katsoi kirkkoherraa kauhistunein silmin. Hyvä Jumala, eikö tämä tiedä, millä matkalla hän on? Hyvä Jumala, eikö hän tiedä, että Karen on menossa itseään hukuttamaan Finn-Paulsenin Arnoldin vuoksi?

— Mikä Karenia vaivaa? Mitä sinulle on tapahtunut, lapsi?

Kirkkoherran ääni soi lempeänä … yhtä lempeänä kuin kerran rippiluvun aikana hänen puhuessaan ihmiselämän liukkaista poluista.

Lukkarin Karen purskahti itkuun.

— Tämäpä merkillistä! tässä täytyi olla jotakin.

Nyt rupesi lukkarin Karen puhumaan. Hän kertoi, mitä varten hän oli liikkeellä, kertoi yöstä Kermikkätunturilla … kertoi neilikkaseppeleestä ja Finn-Paulsenin lupauksista. Ja lopuksi hän vaipui pihanurmikolle polvilleen ja itki katketakseen.

— Kuule, Larssen, sen pojan pitää naida tämä tyttö. Minä määrään sen.

Se oli piispa, joka niin sanoi, ja hänen äänensä soi ankarana.

— Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Kaikkien isäsi lukemien saarnojen nimessä minä pidän siitä huolen, lausui kirkkoherra Larssen.

— Nouse nyt ylös, lapsi, kirkkoherra Larssen pitää asiastasi kyllä huolen. — Asessori Ingebritsen saa lähteä tyttöä saattamaan.

Hetken kuluttua tuli asessori Ingebritsen vaatteet yllään ulos. Lukkarin Karen seurasi häntä.

Kun he olivat hävinneet kummun taa, kääntyi piispa tovereittensa puoleen ja sanoi:

— Niin, hyvät herrat, ei ole paratiisia, missä ei ole käärmettä. Tuo vanha historia pitää paikkansa.

Niinpä kyllä. Siihenpä eivät toisetkaan halunneet jatkaa. Tromssan piispa oli vain tuollaisella pikku nykäisyllä pelastautunut vakavuuden ja arvokkuuden lujalle kalliopohjalle … pelastunut itse ja pelastanut toisetkin.

Pappilan kukko lauloi 'kukkokiekuu!' ja herrat nousivat vakavina päärakennuksen portaita.

Hetken kuluttua nukkui Lappean pappilan itäpää vanhurskaan unta, länsipään noustessa viikon ensimmäistä arkipäivää vastaanottamaan.

Piispanristi

Torppa-Antin Ingvar, Lappean pappilan paimenpoika heräsi. Aurinko paistoi suoraan sänkyyn, jossa Ingvar-poika makasi. Jalkopäässä, ihan Ingvarin sängyssä kiini, oli leipomapöytä. Pöydällä oli möhkäle taikinan jäännöstä viimeisen leipomisen jäljiltä. Se muistutti Ingvarin mielestä Kermikkätunturia.

Kärpänen kiipesi taikinavuorta ylös. Ingvarin sopi niin mukavasti sängystään seurata sen liikkeitä. Ei tarvinnut päätäkään nostaa, saattoi katsoa makuultaan vain. Kärpänen pysähtyi vähän väliä maistelemaan. Nyt se oli tunturin puolivälissä. Ihme ja kumma! Taikinavuoressa oli aivan samanlainen tasainen kohta kuin Kermikkätunturissakin. Kärpänen kuljeskeli edestakaisin tasaista kohtaa pysähtyen vähän väliä maistelemaan. Se oli Jebets, pappilan sonnivasikka. Noin sekin kulki edestakaisin nykäisten ruohonkorren sieltä, toisen täältä. Kärpänen lähti kiipeämään ylemmäs. Nyt se pysähtyi pienen töyryn partaalle tutkien sitä joka puolelta. Ei se ei ollut Jebets, se oli renki Nils. Hänkin kiipesi toisinaan kallionkielekkeelle tasaisen paikan yläpuolelle ja huuteli sieltä: hei! hei! — Kärpänen nousi yhä ylemmäs. Pikku Ingvarin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin. Ei … se ei voinut olla Nilskään. Nils kulki hitaasti … laahustamalla … kömpelösti kuin karhu. Kärpänen taas juoksi. Ei … se ei ollut Nils … se oli pikemminkin poro, suivakka, jonka hän toisinaan oli nähnyt tunturilla juoksentelemassa. — Kärpänen pääsi taikinavuoren huipulle. Se pyöri siinä hetkisen edestakaisin ja pyrähti sitten lentoon. Ingvar seurasi sitä silmillään. Tuolla se lensi auringonpaisteessa … sen siivet kiilsivät kuin merimetsolla. Se olikin merimetso, joka liitelee Jäämeren yllä ohjaten kulkunsa kauas pohjoisessa oleville luodoille…

Ingvar hypähti sängystä kuin ammuttu. Hän oli kuullut ammumista. Jebets-mullikka ynähteli parressaan, ja hän kun oli unohtunut loikomaan vallan.

Ingvar sipaisi housut jalkaansa, sieppasi lakkinsa ja lähti ulos. Pihalla ei liikkunut ketään, ja karjakon kamarin ikkunassakin oli vielä kaihtimet. Klemmin tuvan savutorvesta nousi savu. Ingvar muisti, mistä Klemm oli savutorvensa saanut. Se oli ontto honganrunko, jonka myrsky oli ajanut rantaan viime syksynä. Hän, Ingvar, oli sen löytänyt ja pitänyt sitä lauttanaan … kunnes Klemm oli sen anastanut häneltä savutorvekseen.

Mutta mikäs siellä kiilsi? — Ingvar kipaisi keittiön portaiden eteen. Jestas, sellainen ihmeellinen kapine! — Aivan samannäköinen kuin lautamies Hansenin risti hautuumaalla — sellainen, jossa oli auringonsäteet keskellä, mutta paljon, paljon pienempi — ja erivärinen: — kultainen, niin kiiltävän kultainen — ja sellaisissa somissa ketjuissa — niin — varmaankin kultaisissa.

Pikku Ingvar ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Kauneinta, mitä hän muisti nähneensä, oli pappilan joulupuun kultasiipinen enkeli — mutta se kulta oli vain paperia — tämä sitä vastoin raskasta kuin rauta.

Hän otti ristin käteensä ja tarkasteli sitä joka puolelta. Ja nyt hänelle valkeni: samanlaisen ristin hän oli nähnyt piispan kaulassa eilen. Oliko se piispanristi?

Pikku Ingvar mietti, mutta ei päässyt selvyyteen. Minkä vuoksi olisi piispa heittänyt ristinsä keittiön portaille? Sitä ei Ingvar voinut käsittää. Piispahan nukkui vieraskamarissa ja hänellä oli ristinsä siellä … yöpöydällä. Niinhän oli sisäkkö Anna muistellut. Ei — tämä ei voinut olla piispanristi.

Yht'äkkiä kirkastuivat pikku Ingvarin kasvot: ristin oli enkeli pudottanut hänelle taivaasta. Hänenhän oli tehnytkin mieli sellaista, hän muisti sen nyt. Taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat — ja sitten pudotettiin. Kun Klemmin Anetti oli ajatellut pikkuista lasta, niin jopahan oli pudotettu muutamana aamuna Klemmin perunamaalle sellainen pikkuinen, parkuva käärö. Kyllä taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat, ja sitten pudotettiin.

Pikku Ingvar oli nyt aivan varma, että risti oli pudotettu hänelle. Hän pani sen visusti taskuunsa ja käveli navettaan.

Siellä seisoi pappilan karja parsissaan. Vasikkakarsinasta näkyi leveäotsainen sonnivasikan pää ja kaksi tylppää sarvenalkua. Se oli Jebets, Ingvarin lemmikki.

Ingvar meni karsinan luo ja kyhnytteli vasikan otsaa.

— Eipä Jebets tiedä, mitä Ingvarilla on? Enkeli on pudottanut Ingvarille kultaisen ristin, samanlaisen kuin piispalla. Mitähän se enkeli Jebetsille pudottaa? Mitähän, mitä … mitähän se enkeli todella Jebetsille pudottaa? Kultaiset sarvet … koreat, kultaiset sarvet, pikku Jebets, puheli Ingvar vasikalle.

Hän otti esille aarteensa, mutta kuuli samassa askeleita: sieltä tuli Lypsy-Mari. Hän pisti ristin nopeasti taskuunsa. Lypsy-Mari saattaisi sen ottaa, niinkuin oli kerran ottanut Ingvarin löytämän hakaneulan.

Aivan oikein, Lypsy-Mari sieltä tulla kolisteli rainta kädessä.

— Jaha, jokos se minun isäntärenkini on noussut?

Pikku Ingvaria ujostutti aina, kun Lypsy-Mari puhutteli häntä isäntärengikseen. Hän oli kuullut, että Mari "tykkäsi" Nilsistä, ja häntä ujostutti niin kauheasti.

— En minä ole isäntärenki, sanoi hän painaen päänsä kallelleen ja hypistellen ainoata housunkannatintaan.

— Vai et ole. Kuulehan, joko se Nilsin könttyrä on noussut?

Ne olivat niitä Lypsy-Marin lempinimiä. Mutta pikku Ingvar tiesi, että Mari tykkäsi Nilsistä, vaikka hän nimittelikin tätä milloin miksikin. Hän vastasi rauhallisesti:

— Nukkui se vielä … Nils.

— Semmoinen unikeko! Ja toisten pitää heilua vain jo aamuviideltä.

Mari potkaisi jakkaran lehmän kupeelle ja rupesi lypsämään. Se kävi reippaasti, tosin vähän kovakouraisesti, niin että lehmät pakkasivat potkimaan. Mutta silloin läjäytti Lypsy-Mari niitä lautasille, niin että navetta helähti.

Ingvarin olisi kovin tehnyt mieli näyttää Lypsy-Marille ristiä, mutta hän ei uskaltanut. Mari olisi varmasti tahtonut ketjut, eikä hän raskinut niitä antaa. Hän piti siis aarteensa salassa.

Pian oli karja lypsetty. Lypsy-Mari irroitti lehmät kytkyistä, potkaisi navetan oven auki ja ojentaen Ingvarille kepin navetan nurkasta hihkaisi:

— Hei, piispa, astu virkaasi! Siinä on sinulle seurakunta.

Ingvar otti keppinsä ja työntyi kujalle karjansa perään. Hei vain, nyt hän oli miestäpoikaa! Ulos kujasta vain joka sorkka ja suoraan tutuille laitumille!

Navetan ovelta huusi Lypsy-Mari hänelle jotakin.

— Ethän sinä, poika, eväättä mene. Siellä on eväsreppu keittiössä.

Pikku Ingvar kipaisi keittiöön. Kultavitjat helisivät taskussa. Hän sai reppunsa ja juoksi karjansa jälkeen.

Hän oli iloinen. Nyt hän sai taas koko päivän olla yksin, ja hän oli mielellään yksin. Hän ajaisi lehmät Jerusaleminjängän laitaan. Siellä kasvoi heinää jängän laiteilla. Siellä pysyisi karja yhdessä kohden ja hänelle jäisi aikaa leikkeihin.

Samassa muisti pikku Ingvar ristin. Hän otti sen varovasti esille. Kas, kuinka se kimalteli kauniisti! Pikku Ingvar ripusti ristin kaulaansa ja oli samassa Tromssan piispa.

Ketju oli hiukan liian pitkä: risti ulottui melkein polviin. Mutta pikku Ingvar ei siitä välittänyt. Hän oli piispa, eivätkä piispat välittäneet pikkuasioista. Niin oli renki Nils sanonut.

Hei vain, hän oli piispa — ja nuo tuossa, lehmät, olivat pappeja! Hän veisi ne "Konsestooriin". Se oli sellainen … piispan talon nimi. Sinne oli renki Nils sanonut kirkkoherrankin vietävän, jollei tämä lopettaisi juontiaan.

Jebets-mullikka yritti tiepuoleen, mutta pikku Ingvar ohjasi sen takaisin tielle. Vai sinne … saraheinää syömään! Ei, Konsestoorissa, Jerusaleminjängän laidassa oli oikeata ruohoa. Sinne kaikki papit!

Hei vain — hän oli piispa, joka paimensi pappeja! Heluna tuolla edellä oli rovasti, joka kerran oli käynyt Lappeassa kirkkoherran vieraana. Se oli ollut suuri, isovatsainen mies, ja äänikin niin römeä kuin Klemmin torvessa.

Niin … niin. Kunpa jaksaisi kerran puhaltaa niin voimakkaasti, että saisi äänen Klemmin torvesta. Hän oli kyllä koettanut, mutta ei saanut vielä. Klemmin Jouni sai jo … mutta hän olikin mikkelistä kahdennellatoista…

Mutta — mitäpä siitä, jollei saanutkaan ääntä Klemmin torvesta. Veisata hän kyllä osasi. Ja piispat … nehän eivät soittaneetkaan torvea, vaan veisasivat.

Pikku Ingvarilla oli omatekoinen virsi. Hän oli sepittänyt sen kerran viime syksynä, kun karja märehti Jerusaleminjängän laidassa. Siinä puhuttiin enkeleistä ja hilloista.

Jerusaleminjängällä enkelit hilloja poimii. Tuokaapa enkelit mullekin Jerusaleminjängältä hilloja ropposella…

Sellainen se oli hänen virtensä. Hän lauloi sitä omatekoisella sävelellä, ja se oli hänen mielestään niin tavattoman kaunis. Ihan sitä veisasi kuin kirkossa:

… hiil-loo-jaa roop-poo-seel-laa.

Se oli melkein samanlainen kuin kirkkoherra Larssenin saarnavirsi, jonka lukkari Gunnar vetäisi niin juhlavasti, että Lindnäsin Mari melkein joka kerta itki sitä kuunnellessaan.

Mutta voi sentään, mikä otus se Jebets oli! Nytkin puski Helunan kanssa ja salpasi toisilta tien.

— Jebets, senkin pässi! Etkö sinä…? Pirkules, aiotko puskea?

Ingvar hotaisi vasikkaa päähän. Siinä touhussa sotkeutui piispanristi hänen jalkainsa väliin. Hän kompastui ja kaatui kyljelleen.

Jebets jäi katsomaan häntä tyhmännäköisenä. Sitten se heitti päätänsä ja laukkasi häntä suorana toisten jälkeen.

Pikku Ingvar kömpi pystyyn. Hänen poskensa hehkuivat. Hän katseli molemmin puolin tietä kuin nähdäkseen, olisiko kukaan kuullut.

Hyvä isä sentään! Hän oli kironnut, kironnut juuri samalla tavalla kuin teki renki Nilskin silloin, kun ei saanut kuolaimia Ruskon suuhun.

Eivät kai piispat saaneet kirota?

Eivät varmaankaan. Taivaassa kyllä kuultiin. Niin oli Lindnäsin Mari sanonut. Siellä kuultiin aivan yhtä hyvin kuin tiedettiinkin mitä ihmiset ajattelivat. Ja varmaan siellä itkettiinkin, kun piispat kirosivat.

Ei … nyt hän ei kiroaisi koskaan … ei niin kauan kuin olisi piispana … eikä sen jälkeenkään!

Pikku Ingvar oli sentään hyvilläänkin. Nyt tiedettiin taivaassa, mitä hän oli ajatellut, ja nyt ei häntä rangaistaisi.

Mutta olipa sääskiä, oli totisesti! Niinkuin pilveä! Ja paarmoja! Kävi sellainen surina että oikein. Paarmat hyökkäsivät lehmien kimppuun, jotka siitä äityneinä lähtivät laukkaamaan. Ingvar taittoi lepikosta lepänoksan ja rupesi sillä huiskimaan.

Ei, hän ei saattanutkaan ajaa lehmiä Jerusaleminjängän laitaan. Siellä ei karja saisi yhtään rauhaa syöpäläisiltä. Hän ajaisi ne Kermikkätunturiin. Se oli lähempänä, ja siellä tuntui aina tuuli jonkin verran.

Pikku Ingvar muutti suuntaa. Hän poikkesi oikeaan ja tuli hetken päästä polkutielle. Sieltä päästiin Kermikkätunturin kuruun ja niin nousemaan ylätasangolle tunturin juurelle.

Ollapa niin monta jalkaa lehmällä kuin kärpäsellä. Kävisi matka paljon joutuisammin. Ja voidapa kulkea aina suoraan … selkä maahankin päin … niinkuin kärpänen. Se olisi jotakin.

Pikku Ingvar asteli karjan perässä ja katseli kaulassaan riippuvaa ristiä. Ajatella, että hänellä oli samanlainen risti kuin Tromssan piispalla! Kotona pappilan pirtissä hän ripustaisi sen seinäkellon alle eikä siihen saisi koskea kukaan. Eikä hän lainaisi sitä velimiehille eikä Klemmin Jounille. Puhaltakoon torvea, kun kerran äänenkin sai… Hänellä oli kultainen risti.

Isona hän tekisi ketjuista kellonperät ja panisi ristin riippumaan niihin. Se olisikin toista! Silloin hänen vasta sopisi pitää takkia auki, niinkuin Finn-Paulsenin Arnoldkin piti. Eikä Arnoldilla ollut kellonperissä muuta kuin karhun hammas.

Huhuu! Jopa tultiin Kermikkäkuruun. Täällä niitä kukkia kasvoi: kurjenpolvia, leiniköitä ja juhannuskukkia, joukossa kissankelloja ja valeriaanoja. Pikku Ingvar vaelsi ylpeänä kuin kuningas kukkien keskitse. Hän kuvitteli tulevansa kylään, joka oli kokoontunut piispaa vastaanottamaan. Kas niin … hatut päästä pois vain!… 'Hyvää päivää, hyvää päivää!'… 'Jumalan terve, Jumalan terve!'… Niin — tässä se piispa nyt kulkee, hyvät ystävät. 'Jaha, jaha … siellä on Kriston-Simu, kulkukauppias.' 'Milloin Kristo on kyläään tullut?' 'Onko Kristolla housunkannattimia?' 'Onko … on … no, sepä hyvä.' 'Tromssan piispa ostaa, sillä hänellä ei ole kuin puolikas, joka ulottuu yli rinnan ja selän'…

Ingvar oli pysähtynyt pitämään puhetta pitkälle, punapäiselle ohdakkeelle.

Huhuu! Olipa kukkia Kermikkäkurussa, kukkia kaikille Lappean pikkutytöille seppeleiksi. Mutta Tromssan piispa ei nyt viitsinyt ruveta niitä sitomaan, vaikka hän kyllä osasi ja tiesi, kuka sellaisen mielellään olisi ottanut. Ehkä takaisintullessa illalla…

Lehmät nousevat loivaa tunturinrinnettä ylös. Ohoo, jopa ollaankin perillä kohta. Ja täällä rupeaa tuntumaan tuuli ja täältä rupeaa kohta näkymään kirkonkylä.

Pikku Ingvar kiipesi perässä. Hei vain, kohta oltiin perillä! Nyt … nyt … hei! Siellä näkyi kirkko ja pappila … ja pitkä venerivi rannalla. Pappilan pihalla kulki ihmisiä edestakaisin. — Hakivat jotakin … mitä lienevät hakeneet.

Pikku Ingvar otti eväsreppunsa esille ja rupesi syömään. Mitähän se Liise nyt oli pannut? Se Liise pisti toisinaan pannukakunkin kappaleen reppuun. Olipa kerran ollut kolme korppuakin. Se Liise oli hyvä … vaikka olikin toisinaan hermostunut ja tuiski ja räiski… Hän, Ingvar, kantoikin Liiselle ahkerasti puita eikä koskaan laulanut ryöttiä, vaikka renki Nils käski. Sellaisiakin hän oli oppinut, niinkuin esimerkiksi:

Aukaise sinä plikka sinun luhtisi oo-vi…

Mutta ne olivat ryöttiä sellaiset laulut eikä hän ruvennut sellaisia laulamaan, huihai! Eikä se sopinut piispalle… Tromssan piispalle.

Pikku Ingvarilla oli suu täynnä voileipää. Hei vain, täällä istui Tromssan piispa pappeineen Konsestoorissa ja söi. Ja olipa hänellä oikein piispaneväät: kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä sekä leipää … tietysti leipää. Voita ei Liise ollut muistanut mukaan pannakaan. Mutta mitäpä siitä … eivät piispat voita syöneetkään. Se oli heistä liian jokapäiväistä. Piispat söivät kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä … ja leipää ilman voita. Eivätkä he tarvinneet haarukoita eikä lautasia, ei, he olivat paljon kätevämpiä: he söivät hyppysistään ja nuolaisivat taitavasti sillinrasvan sormenpäistään.

Mutta nyt kinkereitä pitämään! Ei saanut koko päivää syöntiin tuhlata. Hei, nyt alkoivat piispankinkerit Kermikkätunturissa ja luetettavia oli kaikkiaan kahdeksan täyttä ja kaksi rippilukuun pyrkivää.

Pikku Ingvar kokosi eväät laukkuunsa ja hyppäsi pystyyn. Kinkerikunta oli huudettava numeroittain. Niin teki kirkkoherra Larssenkin aina. 'Heinätorppa, numero viisi!' 'Oliko ketään Heinätorpasta?' 'Jaa, jaa … Lööres Klaavu, vanha kansimies Tokkimukselta.' 'Monestiko purjehdit tasaajan yli, vanha Lööres?' 'Vai viisikymmentä kertaa…' 'Mutta eiväthän ne nämä kuulu kinkereihin … se kun se meillä vanhoilla merikarhuilla tahtoo aina riipaista…' 'Mitä merkitse tällainen kastaminen?… Niinhän se … niinhän se … suunnilleen … "vanha ihminen" jäi pois, Lööres … katsopa, se "vanha ihminen", joka meissä rikeeraa…' 'Mutta eihän se vanha ole enää nuori … niin, niin.'

Pikku Ingvar kääntyi vanhan, notkoselkäisen lehmän puoleen. Se oli Jakkerkukka, kuusitoista kertaa kantanut, mutta silti miltei paras lypsäjä koko laumassa. Hän ojensi sauvansa Vakkerkukkaa kohti ja jatkoi:

— Minkätähden sinut kristityksi kutsutaan? Eikö Maareta-muori muista? Eipä taida Maareta-muori enää nähdä kirjaa viljoa… Vai huonot ovat lasit … huonotpa näkyvät olevan. Eikö Kriston-Simu enää pidä laseja kaupan?… Luehan nyt sentään jotakin … 'kaikille yhteisesti'… Kas niin … kas niin … meneskenteleehän se vielä. 'Tämä on laki ja profeetat.'

Pikku Ingvar heilautti keppiään kuin vahvistukseksi viimeisille sanoilleen ja kääntyi Jebetsin puoleen:

— Jaha … sinä pyrit rippikouluun. Mikä se olikaan nimi?… Jebets? … vai Jebets … sehän on kaunis nimi. Ja kenen sinä olitkaan poikia?… Jaa, jaa … vai sen poikia … kylläpä isäsi tunsin. Menevätkö ne pikkuprofeetat? Kas niin … annahan luistaa… 'Se Fannia hakkaa Sakaria Malakia'… Onpa se historia päässä. Tulehan syksyllä pappilaan … mutta tuo otsatukka pitää leikata pois.

Hyvinhän ne kinkerit luistivat. Pikku Ingvar oli iloinen. Häntä oikein nauratti: — Jebets oli kuunnellut kuin mikäkin metsäperäläinen, silmät tyhminä päässä. Se oli sellainen jukuripää se Jebets, ettei se ensi kerralla päässyt. Sai käydä yhtä monta vuotta kuin Hattu-Jouni.

Huhuu! Olipa täällä hauska! Aurinko paistoi niin lämpimästi. Se oli polttanut kuumaksi laakakivenkin, jolta Ingvar piti saarnojaan. Ihan poltteli jalkapohjia. — Mutta kuulutuksen hän ainakin luki:

— Nyt kun lähtee tamppi,[1] siinä Ruusenkamppi, matkaa Hammerfestiin, sieltä Puutapestiin kirkkoviinin noutoon, nyt kun aikaa joutoon herra Ruusenkampill' hyvää on. Rippipyhä siksi ensi mikkeliksi siirtyy Lappeassa, jollei palaamassa herra Ruusenkamp vain ennen oo.

[1] Tamppi, norj. damp (lyhennys sanasta dampbaad) = höyrylaiva.

Hei, siinä se oli kuulutus kirkkoviinistä ja herra Ruusenkampista, joka kerran lähti muka Budapestiin ja houkutteli kirkkoväärtiltä rahoja — muka kirkkoviinin ostoon, mutta jäikin sille tielle koko mies. Siitä oli joku velikulta tehnyt runon, jota kylän poikaset toisinaan hokivat. Pikku Ingvar muisti paljon kertomuksia herra Ruusnkampista, joka oli ollut niin hienon ja ylhäisen näköinen ja kulkenut valkoisessa kaulahuivissa arkenakin, mutta sellainen veijari, ettei toista koko Ruijassa. Matkusteli milloin amtmannina, milloin vuori-insinöörinä, milloin minäkin, ja petkutti rahat yksinkertaisilta tunturi-ihmisiltä. Oli istunut Trondhjemissakin muutaman kerran, mutta palannut sieltä aina yhtä hienona ja yhtä hymyilevänä Lappeaan, missä oli milloin nimismiehen, milloin kauppiaan palveluksessa — toisin vuoroin kirjoituspulpetin takana, toisin vuoroin makasiinissa jauhoja punnitsemassa — viimeksimainitussa toimessakin valkoinen kaulaliina kaulassa ja hansikkaat kädessä. Kunnes oli muutamana päivänä kertonut kirkkoväärtille lähtevänsä Budapestiin ja saanut tältä rahoja kirkkoviinin ostoa varten ja niin hävinnyt.

Huhuu. Kylläpä oli hauskaa. Aurinko paistoi niin raukaisevasti, että ihan uuvutti. Pikku Ingvar haukotteli ja katseli ympärilleen. Siellä hääri yhä ihmisiä pappilan pihalla. Nyt niitä oli piha ihan mustana. — Mikähän kokous siellä oli? Hohoooi…

Lehmät olivat asettuneet märehtimään. Ingvar laskeusi kiveltä alas ja heittäytyi pitkäkseen sen varjoon asettaen piispanristin vatsansa päälle. Taivaalla purjehti yksinäinen, vaalea pilvenhattara. Pikku Ingvar katseli sitä. Se oli kuin maantien pölyä… Siellä ajeli enkeli kyydillä pitkin Linnunrataa kotiinsa. Hän palasi maan päältä, jossa oli käynyt Jumalan asioilla… Se oli sama enkeli, joka oli pudottanut ristinkin… Nyt se pysäytti ja katseli alas.

Pikku Ingvar pullisti vatsaansa: enkeli sai nähdä, että hänellä oli risti tallessa.

Hei, taas ajoivat. Taivaan maantie pölisi, kyytipoika löi hevosta selkään, enkelillä oli kiire… Sen piti joutua taivaaseen ennen piispantarkastusta…

Pikku Ingvarin silmät painuivat umpeen. Hän näki unta:

Taivaan maantietä ajoi enkeli ja hän, Ingvar, istui enkelin vieressä piispanristi kaulassa. Takana istui kyytipoika, joka muistutti niin ihmeen paljon Klemmin Jounia, mutta ei kuitenkaan ollut Jouni. Hänellä oli pitkä, valkoinen mekko päällä ja lapinlakki päässä. Ja hän hymyili Ingvarille joka kerta, kun tämä katsoi taaksensa. Nyt tunsi Ingvarkin hänet: se oli Patriksenin Niila, joka oli hukkunut kaksi vuotta sitten. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli puhutella Niilaa, mutta ei uskaltanut enkelin vuoksi.

Mentiin huimaavaa vauhtia. Pilvet pöllähtivät tien molemmin puolin kuin vakaiset savupatsaat. Virstantolpat ihan vilahtelivat. Hevosella, joka muistutti pappilan Ruskoa, oli siivet selässä. Se hirnui ja laukkasi niin, että Ingvar oli pelosta pyörtyä. Mutta — nyt tultiin kievariin. Kievarin isäntä tuli pihalle vastaan. Hän oli vanha, harmaapartainen mies, yllään samanlainen valkoinen mekko kuin Niilallakin. Hän kumarsi enkelille, ja samassa Ingvar tunsi hänet: se oli Peterin Pekka, joka ennen oli pitänyt kievaria Lappeassa.

Pekkakin tunsi Ingvarin. Hän hymyili ja tuli antamaan kättä.

— Vai täällä se Ingvar matkustaa. Niin, sinustahan on tullutkin piispa, ja nyt on meilläkin kerran piispantarkastus.

Ja Pekka-vaari hymyili niin, että Ingvarin tuli hyvä olla.

— Mikäs se täällä on kievaria pitäessä, kun on tällaiset hevoset… Näillä pääsee, kun näillä on siivet. Ja matkustavaiset ovat kaikki siivoja, niin tavattoman siivoja ja hiljaisia.

Siinä tuli kyydin vaihdos. Patriksenin Niila jäi kievariin, ja Peterin Pekka lähti itse kuskaamaan enkeliä ja Ingvaria. Nyt ei Ingvar enää malttanut vaieta. Peterin Pekan läsnäolo rauhoitti häntä niin erinomaisesti. Hän kääntyi Niilan puoleen ja kysyi:

— Mitenkäs täällä menee, Niila?

Niila hymyili samalla tavalla kuin Pekka-vaarikin ja näytti suurta kultarahaa.

— Tällaisia juomarahoja, sanoi hän vain.

Hei, sitä lähdettiin taas! Peterin Pekka löi hevosta selkään. Sinne jäi kievari ja Patriksenin Niila juomarahoineen. Pekan hevonen oli vielä parempi menemään kuin äskeinen. Se hyppi pilvien läpi sieraimet renkaina ja kiesit heiluivat kuin laiva. Mutta nyt alkoi jyrkkä ylämäki, joka johti niin tavattoman korkealle, että ihan silmiä huikaisi, kun sinne ylös katsoi. Hevonenkin alkoi kulkea käymäjalkaa, ja Peterin Pekka sai aikaa jutteluun:

— Jaa, jaa … vai että sinä, Ingvar, tulit meille piispantarkastusta pitämään. No … täällä ovat nyt kaikki hyviä lukijoita … niin että mikäpäs se siinä… Eihän tänne ruunankummeja huolita … huihai.

Ingvar meni ihan kylmäksi. Hänenkö piti taivaan ihmisiä luettaa? — Hän kääntyi Pekan puoleen ja kysyi:

— Pitääkö minun Jumalaakin luettaa?

Pekka hymyili omituista taivaallista hymyään:

— Tietysti … vai miten se nyt oikeastaan on? Pekka kääntyi kunnioittavasti enkelin puoleen.

— No ei sitä nyt taida sentään tarvita, vastasi tämä hiukan kärsimättömästi.

Pikku Ingvar katsoi silloin sivulleen ja hän ihan jähmettyi: enkeli, joka istui hänen vieressään, olikin Ruusenkamp.

Pikku Ingvarille tuli tavaton hätä, hän ihan vapisi. Miten oli Ruusenkamp tänne päässyt? Hän tarkasti vierustoveriaan lähemmin. Aivan oikein: valkoisen viitan alta näkyi kulunut hännystakki, ja kaulassa oli nuhraantunut, valkoinen kaulaliina.

Pikku Ingvar ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli varma, että Ruusenkamp oli vetänyt nenästä näitä taivaan esikartanon asukkaita niinkuin ennen maan ihmisiä. Ja nyt hän oli pyrkimässä taivaaseen. Pikku Ingvar oli niin hätääntynyt, että sydän ihan pakkasi pysähtymään. Ei, Ruusenkamp ei pääsisi perille. Hän, pikku Ingvar, kyllä pitäisi siitä huolen. Jos hänen ei onnistuisi vihjaista Peterin Pekalle, kuka hänen kyydittävänsä oikein oli, sanoisi hän sen Jumalalle taivaan portilla. Sanoisi, ihan varmaan sanoisi! Kertoisi, kuinka Ruusenkamp oli petkuttanut kirkkoväärtiltä rahat ja aikonut muka mennä Budapestiin kirkkoviiniä noutamaan, ja kuinka kirkkoväärti oli surrut itsensä harmaaksi, koska köyhän seurakunnan rahat joutuivat veijarin taskuun. Siellä … taivaan portilla joutuisi Ruusenkamp kiinni. Häneltä otettaisiin rahat pois … ja hän, pikku Ingvar, toisi ne tullessaan kirkkoväärtille takaisin…

Tuli vastaan veräjä. Peterin Pekka laskeutui kärryistä mennäkseen veräjää aukaisemaan. Silloin kääntyi Ruusenkamp Ingvarin puoleen ja katsoi tätä hirveän vihaisesti silmiin.

— Muistakin olla kertomatta, kuka minä olen.

Pikku Ingvar vääntelehti hänen katseensa edessä. Häntä pelotti niin tavattomasti. Mutta samassa hän muisti, minne oltiin menossa, ja hän vastasi rohkeasti:

— Minä kerron, että sinä veit Lappean viinirahat!

Silloin julmistui herra Ruusenkamp. Hän tarttui Ingvaria käsipuolesta ja puristi niin, että ihan huuto oli päästä … puristi ja rupesi pudistelemaan niin, ettei hän olisi enää ääntä saanutkaan … ja huusi:

— Kukas sinulle piispanristin antoi?

Pikku Ingvar kavahti istumaan. Hänen edessään seisoi ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Joku oli polvillaan hänen vieressään ja piteli käsivarresta kiinni. Hän luuli Jumalan lähettäneen hänelle apua ja puhkesi itkemään:

— Älkää päästäkö Ruusenkamppia… Hän petkutti Lappean viinirahat.

— Mitä … sehän hourii koko poika.

Nyt vasta sai Ingvar oikein silmänsä auki. Hänen ympärillään seisoi suuri joukko ihmisiä. Siinä oli kirkkoherran rouva, nimismies, molemmat piispanherrat, Anders Klemm, renki Nils ja paljon, paljon kylän väkeä. Kirkkoherra Larssen oli polvillaan hänen vieressään ja näytti tuimalta:

— Kukas sinulle piispanristin antoi?

Ingvar rupesi ääneensä itkemään. Nyt hän ymmärsi, että äskeinen oli ollut vain unta ja että ihmiset pappilan pihalla olivat hakeneet piisparistiä. Hän nyyhkytti:

— En minä tiennyt … kun se oli keittiön portailla…

— Jaa, mutta miks'et tuonut sitä sisälle?

— En minä tiennyt, että se oli piispanristi.

— Ei pidä torua poikaa, huomautti asessori Ingenbritsen. — Hän on löytänyt sen ja lapsellisuudessaan ottanut mukaansa.

Kirkkoherra Larssen tyyntyi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään joutunut niin kiusalliseen asemaan: Tromssan piispan risti oli hävinnyt kuin tina tuhkaan. Hän muisti, että se oli jäänyt keittiön portaille heidän hyppiessään rakennuksen ympäri, ja piispa muisti sen myös. Mutta mikä hirveä isku, kun ristiä ei aamulla löydetty mistään. Eikä kukaan muu ollut liikkunut pihalla kuin Lypsy-Mari. Hänet oli otettu lujille, mutta mitäs se oli auttanut. Lypsy-Mari oli itkeä jollottanut, ettei hän piispanrististä välittänyt, — 'parempi, kun kerran olisi saanut oikein kunnolliset kihlat'. — Mitä tehdä? Ristiä oli haettu koko kylän väellä … haettu pihat, haettu vainot, pidetty kotitarkastuskin parissa mökissä … kaikki turhaan. Silloin oli Lypsy-Mari huomauttanut, että jospa Ingvar olisi ristin löytänyt ja pistänyt taskuunsa, — tämä kun oli ollut navetassa jo silloin, kun hän, Mari, oli sinne tullut. Koko hakujoukko suoraan Kermikkätunturille ja — siellä nukkui poika kaikessa rauhassa ison kiven katveessa, piispanristi vatsansa päällä. Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, kaikkea sitä tapahtuukin!

Abraham Kellonsoittajan joulusaarna

Lapsi on ihmeellinen olento. Sen maailmaantulo saa suuria aikaan.

Se saa ihmiset muuttamaan elämäntapojaan, joihin he jo ovat kasvaneet kiinni pitkien vuosien varrella. Se saa luopumaan tottumuksista — rakkaista, lihaksi ja vereksi muuttuneista tottumuksista.

Ja jos lapsi sattuu syntymään jouluna ja vielä päällepäätteeksi pappilaan, voi sen maailmaantulo merkitä kerrassaan suurenmoisia muutoksia talon elämässä ja tavoissa.

Voi käydä niin, että papilta on jäänyt joulusaarna pitämättä väkijuomien vuoksi. Se ei ehkä ollut tapahtunut usein, mutta tuona jouluna se teki entistä surullisemman vaikutuksen. Pappi oli jouluaamuna palannut kaupungista juovuksissa, mennyt kamariinsa ja ruvennut siellä jatkamaan tyhjentäen maljan toisensa jälkeen — yksinään ja pitänyt lopuksi hautajaispuheita kamarinsa huonekaluille. Ne olivat hänen mielestään olleet laivoja, joilla hän kerran oli purjehtinut, ja ne olivat menneet pohjaan kaikki. Mutta sinä joulupyhänä syntyi taloon lapsi, pieni, itkevä lapsi. Se sai muutoksen aikaan. Pappi kuuli lapsen itkun omaan huoneeseensa, ja hänen humaltuneissa aivoissaan muuttui tuo itku hätähuudoksi hänen haaksirikkoon joutuneen elämänsä vuoksi. Siitä joulusta alkaen ei pappi enää milloinkaan laiminlyö pyhän virkansa velvollisuuksia väkijuomien vuoksi — ei vaikkapa hän sattuisi olemaan itse Lappean pappi Klemet Larssen. Hän hoitaa virkansa nuhteettomasti siitä lähtien, ja siitä hän saa kiittää pikkuista poikaa, joka syntyi joulupäivänä Lappean pappilaan. Mutta täysin raitista hänestä ei silti vielä tule, ei, — muuten hän ei olisikaan Klemet Larssen, entinen merilaivan kapteeni. Ei, hän ottaa kyllä ryypyn vielä senkin joulun jälkeen, mutta taidolla, suurella taidolla.

Niin — lapsi on ihmeellinen olento, varsinkin jouluna syntynyt. Paljon se saa aikaan, sillä sen valta on suuri. Joulusaarnan keskeytyksen Lappean kirkossa se saa lukea saavutustensa joukkoon — jo ennen syntymäänsä, sillä saarnaa sattui pitämään itse papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär. Ja Abraham Kellonsoittaja saa kiittää lasta siitä, että hänkin kerran sai näyttää papillisia lahjojaan. Sekin tapahtui samassa Lappean kirkossa ja itse joulupäivänä.

Niin — Lappean pappilassa olikin vuosien varrella tuntunut siltä, että jotakin puuttui. Kirkkoherra Klemet Larssen tiesi sen, ja Ingegerd-rouva tiesi sen myös: heillä ei ollut lasta. Kuinka hän oli sitä toivonut heidän avioliittonsa ensi aikoina — Ingegerd-rouva — tuollaista pientä, avutonta olentoa, jolle saisi antaa lämpimän sydämensä koko hellyyden. Oi, hän oli kaivannut lasta yksinäisinä syysiltoina, jolloin hän odotti miestänsä Tromssasta palaavaksi ja pelko ja vavistus sydämessä koetti katseellaan puhkaista pimeyttä Jäämeren yltä. Sellaisina hetkinä hän olisi painanut lasta rintaansa vasten ja kertonut sille sydämensä tuskan, jota hän tunsi Klemetin, rakastetun Klementinsä vuoksi.

Ja sitten — kun Klemet olisi tullut ja hän, Ingegerd, jo askelista olisi erottanut, missä tilassa hän oli, hän olisi ottanut lapsen syliinsä ja mennyt miestänsä vastaan sanoen: 'Katsohan, Klemet, meidän poikaamme!' Ja Klemet olisi ottanut lapsen syliinsä ja itkenyt sekä pyydellyt lapselta anteeksi kaupunkimatkojaan ja ryyppyretkiään, pyydellyt anteeksi huonoa viranhoitoaan ja kurjaa elämäänsä. Ja se, mitä hän olisi lapselle puhunut, olisi ollut tarkoitettu lapsen äidille. Oi, sen olisi Klemet tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan voinut vastustaa lasta, — Klemet, jolla on niin kultainen sydän.

Samaa oli tuntenut kirkkoherrakin. Hänkin oli usein mietiskellyt samaa asiaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut Tromssassa kirjakaupan ikkunassa ja katsellut lasten leluja. Siinä oli riippunut sellainen mukava vene, pienenpieni, mutta niin ihmeesti samannäköinen kuin Margareetan pelastusvene — sama, jossa hän oli pelastunut hukkuvasta laivasta. Hän oli seisonut ikkunassa ja katsellut venettä, väliin pitkäänkin, ihmisten kiukutellen kulkiessa ohi. 'Äh, ollapa poika, pikkuinen pojanressu kotona Lappeassa!' — Niin hän oli ajatellut katsellessaan leikkivenettä, jossa hän vähitellen oli ruvennut näkemään elämänsä vastoinkäymisten vertauskuvan. Juuri samanlainen oli ollut Margareetankin vene. Oh, hän muisti, kuinka hän oli soutanut aliperämiehen kanssa Atlanttia vuorokauden toisensa jälkeen tähystellen laivaa ja muistellen nuorta vaimoaan Bergenin piispankartanossa. Ja lopuksi oli pelastusvene mennyt nurin, aliperämies kadonnut aaltoihin, ja hän yksin, hän — Klemet Larssen, pelastunut. Ja nyt hänellä ei ollut poikaa, jolle olisi veneen ostanut… Klemet Larssen oli seisonut kirjakaupan ikkunassa ja sielussaan vaikeroinut hukkaanmennyttä elämäänsä.

Mutta maailmassa tapahtuu ihmeitä. Viime piispantarkastuksen jälkeen oli sellainen tapahtunut Lappean pappilassa: kirkkoherra Larssenin rouva odotti lasta. Siitä puhuivat jo kaikki kirkonkylän vaimot. Moni heistä teki asiaa pappilaan vain saadakseen varmuutta kuulemaansa. Ja tervehtiessään kirkkoherran rouvaa he katsoivat häntä keskiruumiin paikkeille. Oh, nuo häpeämättömät, suurisuiset muijat, jotka kyllä ottivat asiasta selvän! Ja nyt sai Lappean pieni kirkonkylä uuden odotuksen aiheen: tyttökö vai poika? Siitä löivät muijat kahvia juodessaan vetoa, ja Klemmin Anetti, suuri, luiseva eukko, joka aina haasteli hirveän leveästi, tokaisi nuuskatessaan: 'Sen minä sanon, ettei pappilan rouva rupea tyttöjä rustaamaan, kun kerran rupeaa. On hän siksi korkeaa lähtöä!'

Pieni kirkonkylä jakaantui eri puolueihin, toisin sanoen: kirkonkylän vaimot. Miesväki ei viitsinyt mokomalla päätänsä vaivata. Se korjaili pyydyksiään, sylki ja sanoi: 'Kun tulee, niin tulee ja sillä hyvä.' Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja oleskelivat edelleenkin pappilassa. Heidät oli kirkkoherra Larssen pyytänyt kummeiksi.

Vähää ennen joulua lähti kirkkoherra sitten Tromssaan. Kirkkoherran rouva oli varoitellut, että hän vain kauniisti matkustaisi. Larssen oli huitassut kädellään. Kyllä hän tiesi.

Mutta se Margareetan pelastusvenettä muistuttava leikkikalu oli vastoinkäymisen vertauskuva. Ostettuaan sen ja juuri kävellessään katua satamaan päin hän tapasi Kapteeni-Mikon, ja silloin piti tietysti lähteä Mikon laivalle, joka makasi ankkurissa jonkin matkaa kaupungista. Ja arvaamattakin on selvä, mikä seuraus siitä oli: tuli sellainen juhla, ettei Larssen muistanut vuosikausiin sellaista viettäneensä. Tulevalle perilliselle ostettu vene oli kajuutassa kapteenin pöydällä, ja sekös antoi aihetta mitä monipuolisimpiin puheisiin ja maljoihin. Kirkkoherra Larssen kertoi Margareetasta ja pelastusveneistä. Erinomaisessa kunnossa kaikki, mutta niin nopeasti humahti alus pohjaan, ettei ehditty irrottaa kuin osa. Ennentuntematon kari, jolle oli laskettu täysin purjein. Ei löydetty merikartalta isonnuslasillakaan, mutta jopa tiedettiin heti kun Margareeta meni pohjaan, — tiedettiin kyllä ja selitettiin merikoulussakin Bergenissä. No, kyllähän sitä sen jälkeen oli hyvä selittää, kun hän, Klemet Larssen, oli sen ensin "merkinnyt". Jaa, jaa … se ei ollut merenkulkukaan niin yksinkertaista kuin moni ehkä ajatteli. Mutta pikku pojasta (Klemet Larssen puhui koko ajan pojasta) vasta merikapteeni tulisi. Totisesti, ja malja sen päälle!

Klemet Larssen ei muistanut, montako maljaa hän sinä päivänä tyhjensi. Hän unohti kaikki siinä suuressa juhlahumussa, minkä Kapteeni-Mikko hänelle valmisti. Lopuksi lyötiin korttia vanhojen merikapteenien tapaan ja katsottiin, tuliko siitä poika vai tyttö. Kortit näyttivät poikaa, aina vain poikaa, ja sekös oli Klemet Larssenista mieleen. Kaupunkiin soudettaessakin hän puhui vain pojasta, siitä pojasta, josta oli tuleva kuuluisampi kapteeni kuin isästään. Hänen elämäntiensä kulkisi vain toisella tapaa: hän ei ainakaan lopettaisi pappina niinkuin isä, joka kerran oli ollut uljain mies merikapteenien illallisilla Lontoossa.

Klemet Larssen hoippui asuntoonsa kädessään kirjakaupasta ostamansa leikkivene, ja hän oli niin tavattoman onnellinen. Hän tarjoutui vastaantulijoille selittämään veneen merkitystä, sillä hän oli niin ylen onnellinen. Mutta tromssalaiset olivat niin epähienoja, etteivät viitsineet kuulla. Klemet Larssen meni siis asuntoonsa ja paneutui nukkumaan asettaen leikkiveneen tuolille sänkynsä viereen. Mutta sitä ennen hän sai talon emännälle, leskirouva Rasmussenille, selittää veneen merkityksen: se oli ollut häntä aina muistuttamassa elämän vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, mutta nyt se oli muuttunut ennen aavistamattoman onnen sydäntä sykähdyttäväksi symboliksi. Kyllä rouva Rasmussen ymmärsi, jolla itsellään oli lapsia ja jonka miesvainaja myös oli ollut merikapteeni. Oh, hyvänen aika, joka kerta kun hän näki vintillä Rasmussen-vainajaa kapteeninlakin, hän muisti miestänsä ja samalla turkkuri Lydertiä, joka oli lakin valmistanut. Oh, tuo turkkuri Lydert oli viettänyt monta vuotta Pariisissa muutamassa isossa turkkuriliikkeessä ja saanut sellaisen hienon olemuksen, että se tuntui vuosien takaakin. Ja ranskaakin hän oli puhunut niin että kelpasi tulkiksi kenelle hyvänsä. Oh, niin ne ajat muuttuivat! Siellä olivat molemmat, Rasmussen ja Lydert-mestari tuonen tuvilla. Jaa, jaa rouva Rasmussenille ei ollut elämä ollut leikkiä myöskään, mutta kyllä nyt tuollainen pikkuinen leikkivene oli oikein soma lahja.

Kun Klemet Larssen aamulla heräsi ja huomasi tuolilla sängyn vieressä leikkiveneen, hän häpesi ja pisti sen kiireesti piiloon. Oh, hän oli taitanut hummata eri tavalla edellisen päivän kuluessa. Se sai nyt riittää, sillä joulu oli kynnyksellä ja hänellä oli kiire kotiin. Mutta laivalla, kotimatkalla, hän innostui jälleen ryyppäämään kapteenin kanssa. Hän oli käynyt niin merkillisen hellämieliseksi sen jälkeen kun oli saanut varmuuden isäksitulostaan. Ennen hän ei ollut läheisemmin seurustellut rannikkohöyryjen kapteenien kanssa. He olivat hänen mielestään kovin vähäpätöisiä olentoja. Ei, siihen tarvittiin Tyynen meren tuttavuus, ennenkuin jotakuta voitiin kapteeniksi kutsua. Mutta nyt — nyt hän oli muuttunut. Rannikkohöyry Turskan kapteeni, punapartainen Jesperdal oli hänen mielestään kerrassaan erinomainen mies. He maistelivat kapteeninhytissä, Klemet Larssen esitti lähempää tuttavuutta, jutteli merimatkoistaan ja haaksirikoistaan. Ainoa meri, jolla hän ei ollut vielä haaksirikkoa tehnyt, olikin Jäämeri. Hahhaa, se oli merkillistä! Mutta — hän ei ollut Jäämerta purjehtinutkaan koskaan muuna kuin pappina, ja papit tekivät harvoin haaksirikkoja. Malja sen päälle! Oh, se oli mukava matka, vaikka puhalsikin jäätävän kylmästi, niin että laivankansi kiilteli jääkuoren peitossa. Matkustajat olivat vetäytyneet kannen alle, kaikki muut paitsi Klemet Larssen. Hän jutteli kapteeninhytissä ja kilisti. Lopulta hän otti kirjakaupasta ostamansa leikkiveneen turkin povitaskusta, ja silloin sai keskustelu uuden käänteen. Ne lapset, ne lapset! Jesperdalilla oli puoli tusinaa lapsia. Nuorin poika oli kansimiehenä Turskalla ja vanhin koneenkäyttäjänä Victoria Njansalla Keski-Afrikassa. Klemet Larssenin piti oikein kädestä katsella Jesperdalin nuorinta poikaa ja esittää itsensä "sedäksi". Ne lapset, ne lapset … ja varsinkin pojat! Vai Victoria Njansalla! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Vesi se veti merimiehen lasta, olipa tämä sitten vaikka kuussa. Malja sen päälle! … niin … niin … merimies tulisi hänenkin pojastaan (Klemet Larssen oli aivan varma, että se oli poika), kapteeni, merikapteeni… Joko oli vanha? Herra siunatkoon, ei se vielä ollut vanha eikä nuori … ei vielä syntynytkään. Mutta syntyisi kun joutuisi, siitä sai Jesperdal olla varma. Hänen vaimonsa — kai Jesperdal sen tiesi — oli Bergenin piispan tytär, eikä se suku ollut vielä jättänyt viemättä perille ainoatakaan asiaa, johon oli kerran ryhtynyt.

Klemet Larssen jutteli kapteeni Jesperdalin kanssa vaimostaan ja itki. Siinä oli sitten vaimo! Herra paratkoon, sellaista ei löytynyt koko Ruijasta. Jesperdal sai painaa mieleensä, että piispantyttö oli ottanut kapteeninluokkaisen, joka joi. Olisiko joku toinen ruvennut rähjäämään juopon miehen kanssa pahaisessa Ruijan seurakunnassa? Ei kukaan. Jok'ainoa muu olisi heittänyt ja sylkäissyt: 'pthyi, kissa!' Mutta tämä ei sylkäissyt, vaan sanoi: 'rakas Klemet!' Oliko Jesperdal nähnyt sellaista vaimoa.

Jesperdalin täytyi myöntää, ettei hän ollut. Hänen vaimonsa sanoi hyvin usein 'pthyi, kissa!' — sanoipa vielä pahempaakin, kun oikein suuttui. Mutta hän ei ollutkaan kuin haudankaivaja Pehrmandin tytär Berlevaagista.

Jaa, jaa kirkollista sukua kuitenkin. Klemet Larssen kilisti ja tunsi olevansa miltei sukulainen kapteeni Jesperdalin kanssa.

Niin kului matka haastellessa ja kilistäessä. Klemet Larssen oli vahvasti juovuksissa, kun hänet Lappean rannassa autettiin veneeseen. Renki Nils souti maihin huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän ajatteli kirkonmenoja, sillä nyt oli jouluaamu. Kirkkoherraa oli odotettu koko eilinen päivä. Klemet Larssen istui veneen perässä kädessä Tromssasta ostamansa leikkikalu ja kysyi, miten rouva jaksoi.

Hyvin kuului jaksavan. Oli mennyt kirkkoon juuri kun Nils lähti laivaa vastaan.

Klemet Larssen katseli ällistyneenä renkiään. Kirkkoon —? Niin… nythän taisi olla joulu… Mutta — mitä ihmettä hänen rouvansa teki kirkossa? Eihän siellä … tietysti ollut ketään, kun ei pappikaan ollut kotona.

Hän kokosi väsyneenä ajatuksiaan ja kysyi:

— Mitä se rouva … kirkossa?

— Aikoi pitää saarnan, kun ei kirkkoherra tullut ajoissa kotiin.

Nyt vasta Klemet Larssen oikein ällistyi. Pitää saarnan … totisesti … hän ei ollut turhaan kehunut Jesperdalille vaimoaan. Sellainen eukko! Lähteä kirkkoon saarnaa pitämään, kun ei hän ollut kotona. Sellainen eukko! Totisesti, hän ei ollut turhaan kehunut vaimoaan Jesperdalille!

Kirkkoherra Larssen katseli kädessään olevaa leikkivenettä ja itki. Renki Nils veteli rantaa kohti huulet tiukasti yhteenpuristettuina.

Mutta kirkossa, lähellä rantaa ei pitänytkään jouluaamusaarnaa Ingegerd-rouva, vaan Abraham Kellonsoittaja. Edellisen oli täytynyt luopua siitä yrityksestä erikoisesta tilastaan johtuvien seurausten vuoksi. Niin — hän oli kyllä päättänyt puhua, vaikka tiesikin, ettei saarnaaminen kuulunut naiselle. Mutta hänen tuskansa oli ollut niin suuri, ettei hän ollut saattanut jäädä pappilaan, kun kellot alkoivat soida. Ei, hän tiesi kyllä, että lukkari Gunnar olisi voinut lukea tekstin ja pitää rukoukset. Olihan tämä tehnyt sen monta kertaa ennenkin. Mutta hän, Ingegerd-rouva, pelkäsi niin miehensä puolesta, että päätti itse nousta saarnatuoliin pyytämään armoa Klemet-raukalle, joka juuri nyt tarvitsi virkansa, koska hänelle oli syntymässä lapsi. Ja hän oli varma, että seurakuntalaiset olisivat armollisia.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana ja juhlallisena niinkuin aina, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli käynyt sydämessään ankaraa taistelua, joka oli nostanut tuskanhien hänen jalomuotoiselle otsalleen. Heittääkö irti, antaako kaiken mennä nyt, kun hänen toiveensa oli täyttymässä? Ei, sitä hän ei saattanut, ei millään. Hänen lapsellaan piti olla isä, jolla oli edessään varma menestys. Hänhän oli näiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka he olivat olleet naimisissa, taistellut Klemetin menestymisen puolesta. Oh, hän muisti ajan, jolloin hän oli kamppaillut isänsä, piispa Helgedalin kanssa Klemetistä ja voittanut. Hän oli tehnyt Klemetistä papin kaikkien vastuksien uhalla. Ja näiden kymmenen vuoden aikana, jotka he olivat Lappeassa viettäneet, hän oli taistellut Klemetin viran puolesta sitkeästi, johdonmukaisesti. Kuinka moneen konsistorion virkakirjeeseen hän olikaan omakätisesti vastannut. Oh, niitä oli todella monta. Hän oli aina pyrkinyt tasoittamaan, hän oli kääntänyt pahan hyväksi, sillä hänen sydämessään asui sellainen ihmeellinen voima, joka vaati häntä siihen. Hän oli kerran, nuoruutensa aurinkoisina päivinä antanut sydämensä kapteeninluokkalaiselle, jolla oli syvänsiniset silmät ja kaunis, sointuva ääni. Ja mitä hän kerran oli luvannut, sitä eivät vuodet olleet muuttaneet. Klemetin juopotteleva elämä ei ollut pystynyt hänen rakkauttansa sammuttamaan.

Ja nyt … nyt oli hänen toiveensa täyttymässä: hän oli saamassa liittolaisen, lapsen, joka auttaisi häntä taistelussa juomahimoa vastaan. Sillä hän tiesi, ettei Klemet kestäisi virkansa menetystä. Silloin hänestä ei koskaan enää tulisi miestä. Silloin hänestä vasta tulisi haaksirikkojentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä. Entiset haaksirikot eivät olisi mitään sen rinnalla, joka seuraisi viranmenetystä. Ja eikö hän ollut antanut isävainajalle lupausta? Oh, hän muisti sen päivän. Se päivä oli sitova hänen elämässään.

Hän oli kulkenut kirkkoon suorana, juhlallisena, kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli ollut kuin Debora, joka kävi kanaanilaisia vastaan, ja liittolaisena oli häntä seurannut Abraham Kellonsoittaja.

Siitä tuli merkillinen joulu — joulu, jonka lappealaiset muistivat vuosia jälkeenkinpäin. Virren päätyttyä oli saarnatuoliin noussut Ingegerd-rouva, kasvoiltaan kalpeana, mutta juhlallisena ja suorana kuten aina. Seurakunta oli kelpolailla hämmästynyt aluksi. Mutta kun Ingegerd-rouva oli pannut kätensä ristiin ja lausunut: 'Tämä on se päivä, jolloin vallitsee rauha maassa ja ihmisten keskuudessa hyvä tahto', olivat seurakuntalaiset käsittäneet, mihin hän pyrki: — hän taisteli kirkkoherran puolesta, jonka tiedettiin lähteneen Tromssaan kolme päivää sitten. Ja sen jälkeen hän oli ruvennut puhumaan, ja sitäkös puhetta oli kelvannut kuulla. Hän oli sanonut tietävänsä, ettei saarnatuoli ollut naisia varten. Mutta perustuiko se määräys oikeastaan Raamattuun? Eikö naisprofeetta Hanna esiintynyt Jerusalemin temppelissä kiittämässä ja ylistämässä Jumalaa? Ja eivätkö vaimot pääsiäisaamuna ensimmäisinä rientäneet Vapahtajan haudalle? Oliko Lappean kirkon saarnatuoli pyhempi paikka kuin Vapahtajan hauta? Tuskin. — Yksinkertaiset kalastajat kuuntelivat henkeään pidättäen. Sellaista saarnaa he eivät olleet koskaan kuulleet. Totisesti! Millä oikeudella naiset estettiin esiintymästä seurakunnan kokouksissa? Eiköhän apostoli Paavali ollutkin vain liian yksipuolinen vaatiessaan vaimon vaikenemaan seurakunnassa? Ketä oli mahdottomampi hillitä kuin Anna-Kreeta-muoria, joka nytkin huudahteli liikutuksissaan lyöden käsiänsä yhteen? Häntä eivät pidättäneet piispat eivätkä papit — kirkkoherra Larssenkin vain toisinaan, kun sanoi niin kovin jokapäiväisellä äänellä: 'Soh, Anna-Kreeta-muori!' Eiköhän vain ollutkin väärässä Paavali — se vanhapoika. Lappealaiset tunsivat, että nyt olivat asiat kerrankin oikealla tolalla, ja yksi ja toinen heistä nousi penkistään ruveten puhumaan. Syntyi sellainen liikutus, että sitä oli mahdotonta kuvata. Vaimot juoksentelivat penkistä toiseen anteeksi pyydellen ja anteeksi todistaen, ja kolme eri kyläkunnan miestä saarnasi yhtä aikaa. Peder Jansen, pikkuinen paksu mies seisoi penkissä keskellä kirkkoa vuoroin suorana, vuoroin kyykkysillään ja löi käsivarsiaan yhteen. 'Mikä olen minä tuomitsemaan kirkkoherra Larssenia — minä, joka olen polttanut kruununmakasiinin Berlevaagissa kostoksi nimismiehelle, kun tämä soimasi minua julkisessa kansankokouksessa!' huusi hän. Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi: 'Noihin käsiin saa panna kruununraudat ja heti paikalla!' Peder Jansen hyppäsi penkiltä alas ja käveli nimismiehen kanssa ulos kirkosta.

Kun seurakuntalaiset kerran olivat päässeet liikutusten alkuun, oli heitä vaikea keskeyttää. Ingegerd-rouva ei sitä yrittänyt eikä hän ehkä olisi siihen pystynytkään. Hän laskeusi saarnatuolista alas, sillä hän tunsi hetkensä tulleen.

Varsinainen jouluaamusaarnan pito jäi niin ollen Abraham Kellonsoittajan huoleksi.

Hetken kuluttua kuului saarnatuolista voimakas, heleä ääni:

— Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on. Maan äärten asujat hämmästyvät sinun ihmeitäs. Sinä riemuitat auringon nousun ja laskun maat.

Syntyi uusi riemastuksen puuska. Se ei onneksi kuitenkaan kestänyt kauan, vaan tyyntyi vähitellen. Kuului vain voimakasta nyyhkytystä ja nenänniistäntää. Abraham Kellonsoittajan ääni kaikui heleänä yli pienen kirkon. Se oli niin laulava ja sointuva, että kuulijoiden mieleen tuli väkistikin varhainen, aurinkoinen kesäaamu, jolloin vastanousseen ihmisen sydäntä ilahduttaa kukon kaikuva laulu.

Abraham Kellonsoittaja puhui Betlehemin piltistä ja enkelten laulusta. Hän kuvasi jouluyön pimeyden ja avaruuksia yht'äkkiä valaisevan kirkkauden. Oli ollut niin pimeä, että olisi hyvin saattanut pistää vierustoveria silmään — ja sitten niin kirkasta, että olisi vaivatta voinut lukea kaikkein tiheintäkin tekstiä. Ja sitten tuli taas tavallinen yö, hiljainen ja lämmin, niinkuin toisinaan syyskuussa syyspyynnille-lähdön aikana. Paimenet kulkivat yli nukkuvien ketojen matalaäänisesti puhellen ja saapuivat talliin, missä Joosef ja Maria asuivat. Ja katso: siellä paloi kynttilänpätkä pölkyn nenässä, ja sen vapisevassa valossa he näkivät Jeesus-lapsen äitinsä sylissä. Ja oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin hevosten hengitys.

Abraham Kellonsoittaja siirtyi puhumaan Betlehemin piltin merkityksestä. Tämä poikanen oli kauan odotettu, ja hänen tulonsa merkitsi rauhaa ja sovintoa ihmisten kesken, rehellisiä kädenlyöntejä ja sydämellisiä joulurauhantoivotuksia. Ihmiskunta oli verrattavissa kalastajaperheeseen, johon jouluaattona syntyy pikkuinen poika. Sellainen tapaus täyttää vanhempien veljien mielen vielä suuremmalla jännityksellä kuin ensikertainen pitkänsiiman kokeminen isän kanssa kaukana ulkokarilla. Heidän ilonsa olisi täydellinen, jollei joululahjojen jako herättäisi pientä tyytymättömyyttä. 'Minkävuoksi minä en saanut iislantilaista [eräs villapaitalaji], vaikka olen avustanut kalojen perkauksessa yhtä ahkerasti kuin velimieskin?' 'Niinpä niin, mutta isällä ei nyt ollut varoja kahden ostoon.' 'Katsopas tätä miestä, se ei puhu mitään iislantilaisista, makaa vain nyrkki suussa.' 'Niin, siitä pojasta se vielä pitkänsiimanlaskija tulee!' — Tyytymättömyys unohtuu, ja vanhemmat veljet hiipivät varpaillaan vastasyntyneen kehdon ääreen. Oh, se oli sellainen lihava pallukka! Siitä pojasta se vielä soutumies tulisi! — Samalla tavalla vaikutti Betlehemin piltin syntymäkin. Kansallisuuksiin katsomatta ojensivat ihmislapset toisilleen veljenkättä Betlehemin tallinseimen ääressä. Olihan Vapahtaja syntynyt kaikkia varten.

Niin — joulun lapsi saa ihmeitä aikaan. On kuin tulisi Betlehemin piltti vieraaksi siihen taloon, johon jouluna syntyy pikkuinen poika. Sen talon elämässä tapahtuu ratkaiseva muutos. Ennen siellä ehkä vallitsi riita ja epäsopu, nyt rauha ja rakkaus. Ennen siellä ehkä viljeltiin väkeviä ylenmäärin, nyt noudatetaan kohtuutta siinäkin. Senvuoksi hämmästyvät maanäärten asujat vieläkin joulun lapsen aikaansaamia ihmeitä, ja auringon nousun ja laskun maassa vallitsee riemastus.

Abraham Kellonsoittaja luki loppurukouksen ja laskeutui saarnatuolista. Lukkari Gunnar veisasi virrenvärssyn. Kun lappealaiset palasivat kirkosta, tapasivat he kirkkotiellä Lypsy-Marin, pappilan karjakon. Hän kertoi, että kirkkoherran rouvalle oli syntynyt poika ja että kirkkoherra makasi kauniisti kuin lapsi ja itki, yhä vain itki, vaikka kätilö oli vakuuttanut kaiken olevan hyvin ja mitä parhaimmassa kunnossa.

Kaavuonon ruukin vanha patruuna

Sankarimme, professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat jättäneet tyyssijansa Lappean pappilan ja matkanneet Kaavuonoon. Ja olipa jo ollut aikakin, sillä puolitoista vuotta oli vierähtänyt tuossa hauskassa pappilassa, jossa niin monenmoista oli tapahtunut — viimeksi juhlalliset ristiäiset. Komeat oli nimet saanut kirkkoherra Larssenin poika: Niels Olav Tryggve Klemet Klemetsen, ja korkealle oli professori Krusenholtz kasteveden viskannut. — Mutta heti ristiäisten jälkeen oli kummien ollut matkustettava. Anders Dry, Jyykeän mahtava kauppias oli lähettänyt heille sanan, että hän tarvitsisi apulaisia tilinpäättäjäisissä, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin keisarintytärtä noutamaan. Sinne olivat nyt sankarimme matkalla. Mutta sitä ennen he olivat päättäneet poiketa Kaavuonoon tervehtimään vanhaa patruuna Skålia.

Oh, olipa siitä aikaa, kun Skål-vanhuksella oli ollut herrasvieraita. Nykyajan nuoriso matkusti ohi, vaikka entisaikaan ei olisi tullut kysymykseenkään, että kukaan olisi uskaltanut sivuuttaa Kaavuonon ruukkia. Se kuului tapaan, sivistykseen, mutta nykyajan nuoriso ei enää välittänyt tavoista. Yhä useammin jäi Skål-vanhus yksin pöytäänsä ja oli pakotettu kutsumaan renkinsä avustajaksi iltamaljansa ääreen. Vanhalla patruunalla oli sellainen ihmeellinen vika, ettei hän saattanut yksin maistaa. Ei, hänellä täytyi olla toveri, välttämättä toveri, joka kohotti vaikkapa vain tyhjää lasia ja sanoi: Skål! Muuten se ei käynyt. Ja Matti-renki sai säännöllisesti melkein joka ilta töiden päätyttyä käydä tätä velvollisuutta täyttämässä.

Vanha patruuna Ottokar Tophöj — niinkuin hänen nimensä oikeastaan kuului — oli niitä miehiä, joilla ei elämästään ollut enää muuta jäljellä kuin muistot ja konjakkipullo. Hän oli aikanaan omistanut paljon, mutta menettänyt kaikki. Kerran, vuosia taaksepäin hän oli ollut rikas ja mahtava mies, jonka nimi oli kaikunut yli koko Ruijan ja saanut tunturien juurella asuvien ihmisten silmät oudosti välähtämään: — Tophöj — rikkaus — tie rikkauden huipulle! Sillä patruuna Tophöj oli perustanut ensimmäisen rautatehtaan ja näyttänyt, että vuorenseinästä aukeni tie suoraan maailman valloittamiseen. Ja jokainen tunturiasukas oli katsellut vuorta talonsa edustalla ja uneksinut suurista rahasummista. Kunnes muutamana päivänä oli levinnyt sanoma laaksoja pitkin, että Tophöj oli tehnyt vararikon ja kaikki myyty niin tarkkaan, ettei miehelle ollut jäänyt muuta kuin vaatteet päälle ja nuori, kaunis rouva, joka kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua kuoli — surusta. Silloin hälveni lumous Tophöjn nimen ympäriltä, ja tunturiasukkaat näkivät jälleen vuorissaan vain soraa ja kiveä. He käänsivät katseensa merelle, vanhan elättäjänsä puoleen. — Siitä ajasta alkaen ei enää puhuttu mitään Ottokar Tophöjstä, vaan Ottokar Skålista, sillä ruukinpatruuna oli ruvennut juomaan vallan vimmatusti.

Paljon oli vanha patruuna omistanut aikoinaan. Hänen elämänsä oli ollut kuin satua. Malmi oli virrannut sulattimoon, väkivasarat olivat laulaneet tehtaassa, ja kotona, kartanon salissa oli laulanut hänen jumaloitu vaimonsa, niin että palvelusväki oli unohtanut työnsä ja kerääntynyt salin ovelle kuuntelemaan. Oh, se oli ollut jumalaista aikaa, jolloin laivoja oli lähtenyt rautalastissa ja palannut takaisin täynnä kaiken maailman hyvää. Se oli ollut aikaa, jolloin vieraita oli käynyt Kaavuonon ruukilla kuninkaasta ja ministereistä alaspäin.

Nyt oli tuo aika mennyt. Autioina seisoivat tehdasrakennukset. Kaikki koneet oli myyty. Ainoa, joka rakennuksia lukuunottamatta oli jäänyt myymättä, oli suuri väkivasara vanhassa pajarakennuksessa. Siitä ei patruuna Tophöj ollut saattanut luopua. Hän oli niin lukemattomat kerrat katsellut sen valtaisia liikkeitä ja kuullut sen jykevissä iskuissa varmistuksen omalle onnelleen, että hän oli huutanut sen itselleen. Nyt se seisoi hylättynä vanhan romun keskellä. Jostakin selittämättömästä syystä korkealle ilmaan koholle jääneenä se näytti uhkaavannäköiseltä kuin kohtalo itse, valmiina putoamaan ensimmäisen turmioon tuomitun päähän. Patruuna Tophöjlle se oli muuttunut hänen hävinneen suuruutensa vertauskuvaksi, ja iltaistuntonsa hänen oli tapana lopettaa sanomalla: 'Vanhan väkivasaran malja!' Johon Matti-renki kohottaen tyhjää lasiaan lausui: 'Skål!' ja patruuna heitti viimeisen konjakkijäännöksen suuhunsa sanoen: 'Hyvää yötä, Matti!'

Yksinäistä on siis patruuna Skålin elämä autiossa Kaavuonon kartanossa. Ei muita ihmisiä kuin Matti-renki ja vanha Priita, joka jo rouvavainajan ajoista on talossa palvellut. Elämä kuluu yksitoikkoisessa hiljaisuudessa. Aamulla nousee vanha patruuna vuoteesta kello kuusi. Hänen ryiskelynsä kaikuu läpi avaran rakennuksen. Priita vie hänelle aamukahvin heti sen jälkeen, kun kuulee hänen rautakorkoisten saappaittensa ensimmäiset askeleet. Vanha palvelija istahtaa pöydän päähän ja kaataa herrallensa kahvia kuppiin. Ensimmäinen kysymys, jonka tämä viimeisten kymmenen vuoden aikana on joka aamu säännöllisesti tehnyt, on tämä: 'Luuletko, Priita, että saamme tänään vieraita?' Johon Priita tavallisesti vastaa: 'En tiedä, patruuna.' 'Niin — nykyajan nuoriso kulkee ohi.' — Sen jälkeen lähtee patruuna aamukierrokselleen, menee pellolle tahi halkovajaan, missä Matti-renki milloinkin myyrästää, ja pysähtyy katselemaan hänen työtään. Sitten seuraavat kysymykset samassa järjestyksessä kuin ennen kartanon suuruuden aikaan:

Patruuna Tophöj: Mitenkä työt luistavat?

Matti: Hyvin luistavat, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Onko työväki tyytyväinen?

Matti: Tyytyväinen on, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Onko viimeinen kankirauta lastattu?

Matti: Lastattu on, herra patruuna.

Patruuna Tophöj: Ja sulattimo?

Matti: Toimii hyvin, herra patruuna.

Patruuna Tophöj murahtelee jotakin ja kävelee tehtaalle. Hän kulkee läpi autioiden tehdasrakennuksien, ja hänen mielessään viriävät vanhat muistot: hän näkee näkyjä keskellä selvää päivää. Hei, miten väkipyörien hihnat viuhuvat ja miten malmivaunut kolajavat! Työmiehet työntävät niitä mäkeä ylös laulaen: 'O-hii! o-hei!' Ja päästyään mäen päälle hihkaisevat: 'Tie auki, hei!' Malmivaunut syöksyvät rymisten sulattimon ovesta sisään. Tyhjät vaunut vierivät takaisin tunturin juurelle, missä nostokoneet nostavat malmia vuoren sisästä. Sitä räiskettä ja melua! Kaikkialla työtä ja touhua! — Patruuna kulkee rakennuksesta toiseen hattua nostaen. Työväki tervehtii isäntäänsä nöyrästi. Masuuninhoitaja, ruotsalainen Lindebäck pyyhkii hikeä kiharaiselta otsaltaan. Hän on sorea poika. Ei ole kumma, että Jöns Gaudalin Ragnhild on rakastunut häneen, vaikka isäukko onkin vastaan. Haluaisi maanmiehelle tytärtään… 'Hyvää päivää, Lindebäck! Hyvinkö luistaa?' 'Hyvinpä luistaa, herra patruuna', vastaa Lindebäck ruotsiksi. Hän ei ole vielä oppinut norjaa. — Patruuna Tophöj kävelee pajaan. Siellä heiluvat moukarit ja kilkattavat alasimet. Suuri väkivasara jymähtelee mahtavana kuin vuoren jättiläinen. Pajan perustus tärähtelee sen valtaisista iskuista. Siinä on kankirautaa eripaksuista … säkenet kipunoivat ympäri … sepät juoksevat … hei! hei! … koko paja on yhtenä touhuna ja vilinänä. — Patruuna ohjaa askeleensa seppä Karlsenin alasimen ääreen. 'Hyvää päivää, Karisen!' 'Päivää, herra patruuna!' 'Mitäs se Aarne kirjoittaa Kristianiasta?' 'Hyvääpä kirjoittaa, herra patruuna. Aikoo jouluksi valmistua.' — Karlsenilla on poika lukemassa papiksi. — 'Me teemme hänestä tehtaansaarnaajan, Karisen.' 'Teemme vain'… — Patruuna Tophöj kävelee pihalle ja katselee hajamielisenä ympärilleen, painaa käden silmilleen ja huokaa. — Näyt häipyvät pois. Hän on jälleen yksinäinen, vanha patruuna Skål, vararikon tehnyt, onnensa menettänyt mies. Eikä hän toivo enää muuta kuin että Jumala lähettäisi jonkun vieraan, jonkun herrasvieraan … sellaisen, jonka kanssa saattaisi jonkin ajatuksen vaihtaa ja juoda maljan kaiken menneen muistoksi…

Ja vieraita tuli. Tulivat professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja heti loppiaisen jälkeen.

Taas on Kaavuonon vanhan ruukin kartanossa hupainen ilta. Patruuna Tophöj astelee reippaana edestakaisin huoneessaan. Hän on vaihtanut pukua: kulunut, jokapäiväinen takki on saanut väistyä sinisen hännystakin tieltä. Kesken kiireen hän on ajanut partansa. Suuri haava poskessa ja pieni partatupsu leuan päässä ovat merkkinä siitä, miten hermostuneesti hän on itsensä siistinyt vieraitten kunniaksi.

Illallisen jälkeen tuo vanha Priita totiveden sisään. Pöydälle levitetään rouvavainajan aikainen liina, kallisarvoinen, koruompeluksilla kaunistettu. Ah, se rouvavainaja oli niin taitava käsitöissä! — Vanha patruuna nuortuu. On taas pitkästä kotvasta hänen kattonsa alla oikeita herrasvieraita, professoreita, maailmaa kulkeneita miehiä. Ja hän kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt Tromssaakaan. Oh, hänellä oli niin paljon kyseltävää hallituksesta, suurkäräjistä, teollisuudesta … niin, ennenkaikkea teollisuudesta … eikö kaivosteollisuudelle Ruijassa näy mitään tulevaisuutta… Vai rahoja tutkimuksia varten! Oi herra! Onko hallitus hullu! Tutkimuksia varten! — Mitä tutkimuksia täällä tarvitaan kun vuoret ovat rautaa täynnä, niin että kumajavat askelten alla. Niin juuri … kumajavat. Kapitaalia … pääomaa täällä tarvitaan ja rohkeita päitä. Ei muuta, hyvät herrat, ei muuta… Hänellä, Ottokar Tophöjllä, olisi vielä päätä, mutta kapitaalia ei…

Patruuna Tophöj istuutuu pöytään ja tekee todit. Häntä vaivaa vain hänen vanha vikansa: hän ei saata juoda, jollei pöytätoveri sano: 'skål!' Hän esittää vieraittensa tervetuliaismaljan.

— Tervetuloa Kaavuonon ruukille, hyvät herrat!

— Skål! vastaavat vieraat, ja kiitollisin silmäyksin tyhjentää patruuna Tophöj lasinsa.

— Vai Lappeasta … Lappeasta herrat tulevat. Ja kirkkoherra Larssenilla on poika … onko todellakin poika! Vai niin … vai niin … kauan hän sitä odottikin … kauan … kauan. Kävi täälläkin toissa talvena ja puheli pojasta … aina vain pojasta, jota ei tullut… Puhuimme siitä koko illan … pojasta nimittäin … hänen ja minun. Minullakin oli poika, mutta kuoli nuorena … ah! … aivan nuorena — olisi nyt kolmenkymmenen ikäinen. Minä toivoin hänestä tehtaani perillistä … johtajaa … mutta perillinen kuoli eikä perittävääkään ole enää mitään. Mennyttä … mennyttä kaikki…

Patruuna Tophöj vaipuu surullisiin muistoihinsa. Yht'äkkiä hän tarttuu lasiinsa ja laittaa uuden todin. Kohottaen maljansa hän lausuu:

— Olen iloinen, että veli Larssenilla on poika. Juomme hänen onnekseen.

— Skål! vastaavat vieraat, ja silmät kosteina maistaa Tophöj maljastaan.

Ihmeellinen sana tuo skål! Siitä on muodostunut jonkinlainen sesam patruuna Tophöjn yksinäisessä elämässä. Se avaa muistojen kätköt, loihtii esiin kaikki vanhat asiat vielä elävämmin, vielä kirkkaammin kuin vanha, ränsistynyt tehdas. Kaavuonon kartano tulee täyteen elämää ja iloa. Vanha Priita keittiössä muuttuu nuoreksi: — hän on vain kahdenkymmenen, ja hänellä on päässä pitsimyssy. Hän puhuu Telemarkin murretta. Rouva Tophöj kulkee ruokasalissa ruokapöytää järjestellen, sillä vieraana on itse hänen majesteettinsa Kaarle XV pääministerinsä kera. Pöydällä kuohuu samppanja laseissa. Patruuna Ottokar Tophöj tarjoaa samppanjaa korkeille vierailleen… Nyt puhuu hänen majesteettinsa:

— Täällä Kaavuonossa olisi varmaankin suuria edellytyksiä kaivosteollisuudelle?

— Täällä? Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, että vuoret ovat malmia täynnä.

— Niin … näkeehän sen näistä tehdasrakennuksistakin. Ne ovat olleet mahtavat aikoinaan.

— Ovat olleet! Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, etteivät ne ole koskaan olleet niin suurenmoisia kuin nyt.

Patruuna Tophöj tirkistelee Abraham Kellonsoittajaa silmiin ja pyyhkäisee kädellä otsaansa. Hän huomaa, ettei hänen edessään istukaan hänen majesteettinsa Kaarle XV eikä tämän pääministeri. Ei, ne ovat toisia vieraita: professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja. — Hän innostuu kertomaan tehtaastaan ja sen loistoajoista. Arvoisat herrat uskokoot tai älkööt — Ottokar Tophöj oli siihen aikaan mahtimies, vaikka ei ostanutkaan silinterihattua niinkuin kylän kansakoulunopettaja. Ei, harmaassa huopahatussa hän esiintyi, oli sitten vastassa herra tai talonpoika. Itse kuninkaankin otti vastaan juuri samanlainen huopahattu kädessä. Tuossa on hattu vieläkin seinällä … tuolla poronsarvissa, vaikka on jo joutunut käytännöstä pois. Kitsaudesta hän ei ollut silinteriä ostamatta … ei, vaan hänellä kun oli aina ollut oma vastenmielisyytensä tuollaista päähinettä kohtaan. Niin … niin … herrojen olisi pitänyt nähdä tehdas sen suuruuden päivinä. Paikkakunnalla soivat vasarat aamusta iltaan. Hei, kuinka tehdas helisi ja jyski! Se oli rautamalmi, joka lauloi … lauloi vuoresta päästessään, nostokurkien kourissa tai syöstessään malmivaunuissa sulattamon ovista sisään … lauloi tehtaasta lähtiessään, pudotessaan helisevinä harkkoina leivojen lastiruumiin. Se oli aikaa, työn ja voiman aikaa, ahkeruuden ja innostuksen aikaa. — Viisaus ja taito nostavat maan uumenista sen salatut aarteet … Maasin vanhan kirkon ja rautamalmin. Viisaus ja tieto rakentavat maaemon pinnalle rautaruukin ja Lappean pappilan leivinuunin. Mutta molempiin tarvittiin pääomaa … kapitaalia. Häneltä, Ottokar Tophöjiltä, sitä puuttui … eikä hän saanut sitä muilta, kun hätäpäivä tuli … heillä, professori Krusenholtzilla ja Abraham Kellonsoittajalla, ei sitä myöskään ollut, mutta heidän puolestaan pitivät siitä huolen muut… Oikullinen kapitaali … siunattu ja kirottu kapitaali! Ilman viisautta, oppia, ei sillä ollut oikeata liikuntakykyä … ilman sitä, pääomaa, oli oppi kuin kuningas kerjäläisen vaatteissa. Oh, mitä voitti Jöns Gaudal suurella omaisuudellaan? Sen peri poika, joka hukkasi sen muutamassa vuodessa. Mitä voitti masuuninhoitaja Lindebäck suurella taidollaan? Ei mitään. Sillä siihen, että hän sai Jöns Gaudalin tyttären, ei vaikuttanut hänen ammattitaitonsa, vaan hänen sorea ulkomuotonsa. Eikä tyttö sitäpaitsi tuonut muassaan mitään … perinnöttömäksi kun tehtiin. — Oi viisaus, sinä kuningas kerjäläisen viitassa, mitä olet sinä ilman kapitaalia … tuota rikasta … täyteläistä … itsekylläistä, jota sinä halveksit hengen esikoisoikeutesi perusteella? Miksi piti Kainin vainota Aabelia ja Esaun Jaakobia? Miksi, miksi? — Mutta sittenkin oli kai Jaakob onnellisempi Eesauta? Vai mitä herrat arvelivat?

— Tottakai. Hän sai kuitenkin Raakelin.

— Todellakin! Skål! Hän sai kuitenkin Raakelin.

Patruuna Tophöj juo lasin pohjaan. — Niin, niin, aloittaa hän taas hetken kuluttua ja katselee miettiväisenä kynttilän lepattavaa liekkiä. — Raakel oli Jaakobin elämän onni … ja minun elämäni onni oli Else Hauff. Tunsivatko herrat Else Hauffia? Eivät … eivät tietenkään. Mutta sen minä sanon, ettei jalompaa naista ole maa päällänsä kantanut kuin oli Else Hauff … minun vaimoni. Tietävätkö herrat … hän lauloi kuin enkeli. Oh, minä kuulen illoin vieläkin hänen laulunsa näissä huoneissa. Ja minä istun sänkyni reunalla ja kuuntelen, mitä Else Hauff, minun vaimoni laulaa. Toisin vuoroin hän laulaa niin rohkaisevasti, aivan kuin toivoa herättääkseen. 'Katso, Ottokar, siinä on tehdas edessäsi! Katso, kuinka sen väkipyörät viuhuvat ja alasimet soittavat! Katso, kuinka malmi helisten virtaa vuoresta ja raivaa onnellemme tietä!' Ja minä nousen tuo laulu korvissani, menen ulos kuutamoiseen yöhön ja astun tehtaalle. Ja kas! Siinä on tehdas edessäni valomeressä uiden. Todellakin, minä kuulen väkipyörien viuhinan ja näen sulattimon savutorvesta nousevan tulipatsaan kohottavan korkealle taivasta kohti. Ja vuoressa laulavat työmiehet: 'O-hii! O-hei!' Minä levitän käteni onnesta juopuneena ja — huomaan seisovani autiolla tehtaan pihalla kylmästä väristen. Mutta vaimoni laulu soi yhä korvissani. Hän tyynnyttää minua. Hän laulaa suuresta rakkaudestaan. 'Ah, Ottokar, minä en kuollut senvuoksi, että jouduimme köyhiksi. Minun sydämeni pakahtui nähdessäni sinun epätoivosi tehtaan menettämisen johdosta. Sitä minä en kestänyt ja siksi kuolin. Senvuoksi minä myöskin nähdessäni sinun murheesi laulan sinulle tehtaasta. Katso, Ottokar, rakkaus on niin ihmeellinen.' — Silloin minä tyynnyn, käyn yksinäiseen kamariini ja paneudun levolle vaimoni, rakkaan vaimoni laulu korvissani…

Patruuna Tophöjn pää painuu rinnalle. Hänen lumivalkoiset hiuksensa kimmeltävät kynttilän valossa.

— Vaimoni, suloisen vaimoni muiston malja, sanoo hän hetken kuluttua kohottaen lasinsa.

— Skål! vastaavat vieraat hartaina kuin kirkossa, ja suuren kyynelkarpalon vierähtäessä harmaille viiksille vie patruuna Tophöj lasin huulilleen.

— Kyllä kai aika sentään on toisinaan pitkä? kysyy professori Krusenholtz hetken kuluttua.

— Kyllä … kyllä toisinaan. Minä kaipaan välistä puhekumppania oikein hartaasti ja odottelen, että Jumala siunaisi jonkun vieraan taloon. Mutta menee pitkiä aikoja, ettei kukaan käy. Mutta siitä huolimatta en saa lähdetyksi mihinkään … en edes lähimpään naapuriin. Minä en käy muualla kuin tehtaalla ja kirkossa — viimeksimainitussakin paikassa vain kerran vuodessa … ripillä… Ja sitten hautuumaalla, missä vaimoni ja pikku poikani lepäävät. Herrat eivät ole nähneet heidän hautojaan? Minä istutan joka kevät kukkia niille. Vaimoni oli suuri kukkien ystävä. Hän rakasti kaikkea, mikä oli kaunista… Else… Elseraukkani.

Ulkona tohahtelee tuuli. Laineiden pärskyntä rantaa vasten kuuluu heikosti huoneeseen. Patruuna Tophöj kohottaa kasvonsa.

— Herroilla on vaikea matka Jyykeään. Talvella matkustaminen on ikävää. Minä en ole vuosikausiin enää liikkunut missään. Mieluummin istun kamarissani… Mutta nuoret … ne matkustelevat…

— Skål! sanoo hän hetken päästä ja kohottaa maljansa odottaen, että vieraat maistaisivat ensin. Sitten maistaa hänkin ja virkkaa:

— Vai menee Anders Dry naimisiin. No niin … hän on rikas ja mahtava. Tulkoon hän onnelliseksi. Skål!

— Skål!

— Mutta sitä minä pelkään, että tällaisina öinä myrsky pudottaa väkivasaran yläasennosta alas. Se on niin merkillisesti jäänyt yläasentoon, ettei sitä ymmärrä kukaan. Niin kauan kuin se siellä on, ei minulla ole halua kuolla. On kuin se kehoittaisi minua pitämään kiinni viimeiseen asti. On kuin se sanoisi: 'Vielä hetkinen, Tophöj, vielä hetkinen! Sitten kun minä viimeisen kerran putoan, on sinunkin aikasi tullut'… Niin, minä uskon, että sitten kun väkivasara on pudonnut alas, on kaikki lopussa. Silloin haluan myös minä kuolla. Sillä se on sen viimeinen lyönti, eikä se siitä enää nouse… Väkivasaran malja, hyvät herrat!

— Skål! tervehtivät vieraat eikä heiltä jää huomaamatta, että tällä kertaa patruuna Tophöj maistaa ensiksi.

Se on lopettamisen merkki. Se merkitsee samaa kuin 'hyvää yötä!' Patruuna Tophöj nousee vaivalloisesti pöydästä ja opastaa vieraat levolle.

Hän on iloinen, niin sydämellisen iloinen, kun on kerrankin taas pitkästä aikaa saanut oikeita herrasvieraita, joille voi sydäntänsä purkaa ja muistojensa kerää auki kehiä. 'Hyvää yötä, hyvät herrat, ja kiitos, sydämellinen kiitos!'

Patruuna Tophöj sulkee oven ja vetäytyy kamariinsa.

Keskiyöllä heräävät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja voimakkaaseen jymähdykseen. Koko rakennus vavahtaa, aivankuin olisi heikko maanjäristys kulkenut yli seudun. He eivät väsymykseltään jaksa kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Mutta kun he aamulla heräävät, saavat he vanhalta Priitalta kuulla, että patruuna Tophöj on yöllä kuollut vuoteeseensa ja että myrsky on pudottanut vanhan väkivasaran alas. Se oli aiheuttanut yöllisen tärähdyksen, ja siihen oli herännyt koko Kaavuonon kylä.

Anders Dry

Anders Dry!

Sillä nimellä oli Länsi-Ruijassa yli sadan vuoden aikana ollut ihmeen hyvä kaiku. Se nimi merkitsi hyvinvointia ja edistystä, suuria, mahtavia purjelaivoja, poronliha- ja taljakauppaa, pienestä meripuotipahasesta kasvanutta kaksikerroksista kauppakartanoa, ja viimeisten kymmenen vuoden aikana höyrylaivaosakkeita pitkin koko Länsi-Ruijan, "Västän" rannikkoa. Se oli ollut siunattu nimi useamman miespolven ajan, sillä kaikki, mitä mataloissa turvekattoisissa tunturitaloissa oli tarvittu ja tarvittiin, oli Anders Dryltä, aina vain joltakin Anders Dryltä — joko nykyiseltä tai hänen isältään tai isoisältään. Vasta viime aikoina olivat muutamat ruvenneet kiroamaan Anders Dryn nimen kuullessaan. Mutta niitä ei ollut monta ja nekin harvat olivat poikkeuksetta etelästä — "lannasta" muuttaneita. Paikkakuntalaiset lausuivat Anders Dryn nimen kunnioituksella, ja vanhat kalastajat saattoivat vaikka kuinka montaa iltaa perätysten kertoa ensimmäisen Anders Dryn, tämän nykyisen isoisän isän elämästä ja töistä.

Mistä tämä ensimmäinen Anders Dry oli tullut, sitä ei enää varmuudella tiennyt kukaan. Mutta Jyykeänniemelle hän oli asuntonsa laittanut ja elellyt aluksi kalastajana kuten muutkin seudun asukkaat. Suvulla oli aina ollut erikoinen naimaonni. Kaikki Dryt olivat osanneet valita vaimon. Ensimmäinen Anders Dry ei ollut vielä kauan asunut paikkakunnalla, kun jo oli iskenyt silmänsä Mogensin tyttäreen, rikkaan Arent Mogensin tyttäreen ja saanut tämän — kuinka, sitä eivät vanhatkaan osanneet sanoa. Arent Mogens oli ollut ylpeä talonpoika, joka tyttärensä puolesta oli jaellut rukkasia itään ja länteen, mutta Anders Dry oli onnistunut koko seudun suureksi hämmästykseksi. Johtuiko se siitä, että hänellä oli yhteenkasvaneet kulmakarvat tai että hän oli niin erinomainen viulunsoittaja, sitä oli vaikea mennä ratkaisemaan, mutta tosiasia oli, että kaikilla hänen jälkeläisillään oli ollut yhteenkasvaneet kulmakarvat ja erinomainen onni jok'ikisellä. Siitä ei päästy. Ensimmäinen Anders Dry oli vaimonsa myötäjäisrahoilla perustanut kaupan, aluksi pienen, vähäpätöisen meripuodin, jossa oli turvekatto ja yksi ainoa vaivainen ikkuna. Mutta siellä hän oli istunut myymäläpöydän takana ja soitellut polskia ja valsseja ostajien iloksi, ainainen kiehtova hymy kauniilla kasvoillaan. Ja kauppa oli käynyt.

Tämä Anders Dry rakensi perustuksen, jolle hänen poikansa Anders Dry nuorempi rakensi. Hän oli perinyt isänsä kauppataidon ja iloisen luonteen, ja hän laajensi liikettä huomattavasti. Hänellä oli jo laivakin, joka kynti valtameriä. — Rikkaan ja ylhäisen oli tämäkin Anders Dry nainut, kauppiaantyttären Trondhjemin takaa. Hän toi pesään viisituhatta "peesiä", ja se oli tavaton omaisuus siihen aikaan. Mutta rikkaudestaan huolimatta seisoi tämäkin Dry puodissa aamusta iltaan ja samanlainen viulunsoittaja hän oli kuin isänsäkin.

Hänen poikansa, joka sekin oli Anders, rakensi nykyisen kaksikerroksisen kauppakartanon. Hänen aikanaan liikkeestä muodostui suurliike. Dryn makasiineja seisoi kahdessa rivissä merenrannalla, ja jokainen oli merkitty latinalaisella kirjaimella. Oh, lappealaiset näkivät unissaankin tuon suuren, punaiseksi maalatun makasiinin, jonka ovi muistutti kirkonovea ja jonka yläpuolella komeili latinalainen C. Se oli suolamakasiini, ja useat lappalaispojat tunsivat rippikoulussa tuon makasiinin avulla c-kirjaimen Uudesta Testamentista. — Se oli jo suurenmoista aikaa tämä kolmannen Andersin aika. Laivoja tuli ja meni, ja makasiinien luona kaikuivat työmiesten laulut, kun he vipusivat tavaraa sisään.

— Tämä Anders Dry sai jo patruunan nimen ja patruunan näköinen hän olikin: suuri, kolmikyynäräinen mies, jonka vatsa muistutti tynnyriä. Hän ei enää käynyt puodissa juuri koskaan. Hänet tapasi vain konttorista, missä hän istui valtavan kirjoituspöydän takana poltellen tukevaa sikaria. Hän oli nainut rovasti Grapensenin tyttären, joka kyllä oli ollut köyhä, mutta hieno ihminen, kasvatettu jossakin Kristianian pensionaatissa. Se oli ollut uljas pari katsella. Vanhat merimiehet kirosivat vieläkin pelkästä mielihyvästä puheen johtuessa tähän Anders Dryhyn ja hänen rouvaansa.

Mutta voiton kaikista Dry-nimisistä vei "hänen majesteettinsa Anders IV", niinkuin pitäjän herrat nuorta patruuna Drytä nimittivät. Vasta hän oli saavuttanut sen huipun, joka esi-isien silmiin jo oli kangastanut. Hän oli syntynyt höyryn aikakaudella ja hän ymmärsi heti ottaa tämän uuden ajan keksinnön palvelukseensa. Ensimmäinen postihöyry, "tamppi", tuli Västän vesille tämän Anders Dryn toimesta. Itse hän omisti höyryaluksia puolisen tusinaa ja kuului sitäpaitsi osakkaana useampaan höyrylaivayhtiöön Länsi-Ruijan rannikolla. Hän oli mahtava mies ja harjoitti suurenmoista tukkuliikettä. Vain esi-isiensä muistoa kunnioittaen hän oli säilyttänyt pienen, mutta hyvin lajitellun vähittäiskaupan. Se sijaitsi entisen meripuodin paikalle rakennetussa talossa, joka oli peräisin hänen isoisänsä ajoilta. Samalla paikalla se oli ollutkin kahden Dryn aikana ennen. Nykyisen Anders Dryn isä vain oli pitänyt puotia nykyisessä päärakennuksessa. Mutta siinä se ei nuoren patruunan mielestä ollut oikein paikallaan, minkä vuoksi hän siirsi sen takaisin rantaan — sinne, missä ensimmäinen Anders Dry oli soitellut valsseja ja polskia jyykeäläisille. Ja oli kuin olisi tämän ensimmäisen Dryn soitto vieläkin ollut vaikuttamassa: rannassa, meripuodin ympärillä kihisi väkeä varsinkin juhla-aikoina, sillä vanhasta tottumuksesta ostivat useimmat jyykeäläiset vieläkin jauhonsa, suolansa ja pikanellirullansa Anders Dryltä, vaikka niemellä oli jo puolikymmentä muutakin kauppapuotia ja suurempiakin kuin Anders Dryn. Mutta se, mikä ennen kaikkea ylläpiti vanhoja hyviä suhteita, oli Anders Dryn taattu rehellisyys. Hän ei pettänyt lappalaista silloinkaan, kun tämä oli päissään. Jos joku konttoristeista teki itsensä syypääksi petokseen, hän sai heti lähteä. Senvuoksi oli Anders Dryn meripuoti eniten suosittu. Lappalaiset tosin ihmettelivät, ettei nuori patruuna laajentanut hyllyjään. Se oli vähän omituista sellaisen miehen hommiksi, joka vallitsi Ruijan kauppaa ja oli kihloissa keisarintyttären kanssa.

Niin — viimeksi mainittu seikka ei tuntunut lappalaisista eikä yleensä jyykeäläisistä yhtään kummalta. Olihan Anders Dryn esi-isät onnistuneet naimakaupoissaan yli kaiken odotuksen, ja aina oli poika ajanut isästä edelle.

Miksi ei siis neljäs Anders Dry saisi keisarintytärtä. Oh, saisi kuin saisikin.

Niin, niin. Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären kanssa. Mitä hyödytti siis pappilan Rafaellaa, että hän hengessään sisusti Dryn kartanon yläkerran viittätoista huonetta, tai nimismiehen Juditaa, että hän piti Trondhjemista ostamaansa lippalakkia arkenakin ja näytti niin mehevältä, että merimiehet sylkivät pelkästä mielihyvästä? Ei mitään: Anders Dry oli kihloissa keisarintyttären kanssa.

Eikä kestäisi kauan, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin, sillä eikös ollut Silkki-Sannu kertonut, että tiliherrat olivat jo tulleet. Nyt alkaisivat suuret tilinpäättäjäiset Dryn kaksikerroksisessa kauppakartanossa.

Niin — professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja olivat saapuneet Jyykeänniemelle. Saatettuaan patruuna Ottokar Tophöjn kaikella kunnialla hautaan he olivat nyt valmiit avustamaan Anders Drytä hänen morsiamensa tupaantuliaisissa.

Oh, niitä Anders Dryn tilikirjoja! Ne olivat paljon paksummat kuin pappilan kirkonkirjat. Niissä oli eri tili turskalle ja eri tili merisillille, eri tili jauhoille ja eri tili suoloille — sataviisikymmentä eri tiliä yhtä vaille. Ja kassakaappi sitten! Se oli suuri kuin kirkonholvi: mies mahtui suorana sen sisälle seisomaan. Siellä oli kyynäränkorkuisia setelipinkkoja sekä pahvikotelo, jonka kannessa oli: Sbeck, ja toinen, jonka kannessa oli: Shack. Mitä ymmärsi alinkokansa sellaisesta? Huihai, ei kerrassaan mitään! Mutta professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja ymmärsivät: he siirsivät syrjään pahvilaatikon, jonka kannessa oli Shack. He tarvitsivat sitä iltahetkiään varten.

Jos kirkonrappausviikot Hammerfestissa olivat muodostuneet suurenmoisiksi, niin vielä suurenmoisemmiksi muodostuivat Anders Dryn tilinpäättäjäiset. Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja johtivat kolmeakymmentä konttoristia, jotka aamusta iltaan kirjoittivat hanhenkynällä, niin että siinä raaputus kävi. Abraham Kellonsoittaja hoiti meripuolta, professori Krusenholtz maapuolta. Edellisen osalle joutuivat kaikki kalanpyyntiä ja kauppaa koskevat asiat, syöttikalojen tilistä valaanpyyntitiliin asti. Kaikki Jäämeren kalat olivat kirjoitetut Anders Dryn kirjoihin. Se oli oikea tuomion päivä, jolloin tutkittiin, millä tavalla itsekukin vedenasukas oli leiviskänsä käyttänyt Anders Dryn verkkoihin, rysiin ja pitkiinsiimoihin nähden. Rasvaisen Ruijan ahvenen ansioluettelo oli sangen kaunis. Sitä oli saatu runsaasti ja syöty runsaasti pitkin vuonon vartta ja matalissa taloissa tunturien takana. Mutta vielä suuremmissa erissä sitä oli viety etelään maailman herrojen herkkupöytien kaunistukseksi. Abraham Kellonsoittaja kulki kuin isä-Jumala itse, kulmat rypyssä, tarkastellen konttoristien työtä. Ja kun jonkin kalatilin loppusumma oli hyvä, hän murahti hengessään: 'Hyvin, sinä hyvä ja uskollinen palvelija!' Se oli tarkoitettu yhtä paljon kalalle kuin konttoristillekin.

Professori Krusenholtz taas hoiteli maapuolta. Hän, Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja, sai taas nähdä, mitä maa antaa. Tällä kertaa se ei antanut syvyyden nielemiä kirkkoja, vaan "keisarinkruunuja" — perunoita, niin kauniita ja keltaisia, että oli ihan ihme. Anders Dry oli maineikkain perunanviljelijä koko Länsi-Ruijassa ja häneltä saivat tunturi-ihmiset siemenensä, jos halla noissa korkeissa seuduissa sattui varastamaan sadon. Oh, niitä oli ylettömästi noita keisarinkruunuja, ja oivan vuosivoiton ne tuottivat. Entä sitten navetta! Koko Jyykeänniemen olisi voinut hukuttaa maitoon, mikä vuosittain herui Anders Dryn navetasta. Kerrassaan somia elukoita nuo "Tanstokat", "Vakkerkukat", "Nastikit" ja "Kullannuput", joissa jokaisella oli oma tilinsä ja jotka lypsivät isännälleen silkkaa kultaa. Niin, niin, eivät olleet pitäjän herrat suotta antaneetkaan Anders Drylle "elatusisän" nimeä. Hän todella elätti heidät. Mistä olisi henkikirjuri maitonsa saanut, jollei Anders Dry olisi sitä antanut? Huihai, ei mistään! Talonpojilla oli pienet karjat. He saivat olla kiitollisia, että tulivat omillaan toimeen. — Oli soma nähdä, kuinka paljon Jyykeän virkakunta kulutti maitoa vuodessa. Professori Krusenholtz saattoi melkein kuvitella, miltä kukin ulkonaisen olemuksensa puolesta näytti. Henkikirjuri Sogne oli varmasti puolta lihavampi mies kuin apteekkari Sturlesen, joka otti vain puoli kannua päivässä. No niin, hän säästi, eikä se suinkaan ollut paha. — Ihmeellisiä nuo Anders Dryn tilikirjat! Ne kävivät tuomiokirjoista maankin puolella. Sillä eikö niistä näkynyt, minkälainen mies isäntärenki Jörgen oli? Kyllä kauniisti! Ei säästöä koskaan, vaan pikemminkin ennakkoa. Mutta hän olikin tunnettu kortinlyöjä ja viinamies. Samapa se hänelle, joka oli naimaton. Mutta konttoristi Lejkevandin olisi pitänyt paremmin ajatella perhettään. Hän oli velkaa Anders Drylle viisikymmentä peesiä eikä hänen palkkansa suinkaan ollut huono. Niin, niin. Anders Dryn tilikirjat antoivat selvän kuvan Jyykeänniemen pienestä yhteiskunnasta. Ne näyttivät, mitä kukin söi ja joi — ah, varsinkin, mitä kukin joi. Metsäherra Iversenin konjakkilasku oli sangen huomattava. Mutta hänellä olikin pitemmät leimausmatkat kuin hänen virkaveljellään, metsäherra Löwellä. Ja sitäpaitsi hän ampui puolta enemmän jäniksiä kuin viimeksi mainittu.

Niin, tilejä tehtiin kuumeisella kiireellä. Hanhenkynät rapisivat ja konttoristit hikoilivat. Anders Dry pistäysi silloin tällöin katsomaan. Ja tyytyväinen hän oli. Hän sanoi: 'Schön!' Se oli hänen etuoikeutensa. Sillä siten ei uskaltanut sanoa kukaan muu koko Jyykeänniemellä ei edes pappikaan, vaikka hän oli lukenut saksaa paljon enemmän kuin Anders Dry. Ei, sillä se olisi heti leimattu Anders Dryn jäljittelemiseksi. Eikä häntä kertakaikkiaan rohjennut jäljitellä kukaan.

Mutta varsinkin iltahetket muodostuivat mielenkiintoisiksi Abraham Kellonsoittajalle ja professori Krusenholtzille. Silloin he joko istuivat viimeksi mainitun huoneessa shakkia pelaamassa tai maistelivat Anders Dryn seurassa hänen viinejään. Ja sellaisina iltoina heitä oli kolme suurmiestä, joita kelpasi kuunnella: yksi oli kaivanut maan uumenista kokonaisen kirkon kirkkoväkineen, pappeineen ja lukkareineen, toinen oli muurannut maailman suurimman leivinuunin ja kolmas taas teki lähtöä keisarintytärtä noutamaan. Oh, he olivat onnellisia miehiä, jommoisia ei maailmassa ollut monta. Yhtä he kaipasivat: Lappean pappia. Hänen olisi pitänyt olla mukana. Silloinpa heitä olisi ollut kerrassa jumalainen seura. Mutta Klemet Larssen hoiteli virkaansa kotonaan Lappeassa, eivätkä Abraham Kellosoittaja ja professori Krusenholtz olleet kuulleet hänestä mitään. Mutta Anders Dry lupasi kutsua kirkkoherra Larssenin häihinsä. Totisesti, häntä ei pitänyt puuttuman sinä päivänä, jolloin Anders Dry toi keisarintyttären Arkangelista! Mieliala kohosi kohoamistaan, ja lopuksi tuli se hetki, jolloin Abraham Kellonsoittaja nousi seisomaan malja kädessään ja lauloi:

— Tilit valmiiksi laitatti Anders Dry. Mikä raskas ja vaikea työ. Tytär keisarin kerrassa hämmästyy, tilikirjat kun aukilyö: "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"

Professori Krusenholtz yhtyi säännöllisesti loppusäkeisiin:

— "Ah, noin paljon luullut en olevankaan minä peesejä päällä maan!"

Johon Anders Dry tavallisesti huomautti:

— Niin, hyvät veljet, raha on myös jotakin, mutta rakkaus — se on sentään vielä enemmän. Rakkauden malja!

Herrat kohottivat lasinsa ja joivat suuren hiljaisuuden vallitessa, sillä he muistelivat Lappean papin rouvaa ja Kaavuonon ruukin vanhaa patruunaa, joiden elämässä rakkaus oli osoittanut olevansa suurin kaikista.

Keisarintytär saapuu Jyykeään

Kun keisarintytär saapui Jyykeään, olivat kaikki lähiseudun asukkaat kerääntyneet häntä vastaanottamaan. Se tapahtui muutamana kauniina kesäkuun aamuna vähää ennen sääsken tuloa, ja se päivä muistetaan kyllä Jyykeänniemellä niin kauan kuin maailma seisoo.

Niin — se oli vain tuollainen tavallinen kesäkuun aamu, jolloin kävi navakka merituuli ja suolaiset laineet pärskyivät rantakallioita vasten. Ihmiset olivat tottuneet tuota loisketta kuulemaan lapsuudesta alkaen, mutta tänä päivänä heistä tuntui kuin olisivat laineetkin laulaneet laivasta, joka kuljetti keisarintytärtä Arkangelista Jyykeän rantoja kohti. Päivä oli mitä sopivin. Tuulikin oli aamuyöstä kääntynyt idästä koilliseen, aivankuin huomioonottaen sen suunnan, jota laivojen oli Jyykeänvuonossa purjehdittava.

Vähän erillään muista, pienellä mäennyppylällä seisoi parvi herroja jutellen ja piippua poltellen. Siinä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, Kapteeni-Mikko, seurakunnan kirkkoherra ja ennen kaikkea Tromssan piispa omassa korkeassa persoonassaan. Kapteeni-Mikko oli vasta viikko sitten palannut pitkältä retkeltä, jonne hän huhtikuun alussa oli lähtenyt Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin kanssa. He olivat käyneet siinä Atlantin saaressa, missä asukkaat vaihtavat viinaa veteen, tavalliseen kaivoveteen. Kapteeni-Mikko oli nimittäin ainoa mies auringon alla, joka löysi tien tuohon salaperäiseen saareen, missä viinapalmut ja samppanjakoivut humisivat.

Saaren asukkaat juoksuttivat niiden mahlaa suuriin tynnyreihin ja käyttivät sitä särpimenä vuoden ympäri. Ja totisesti: se oli maailman parasta paloviinaa ja hienointa samppanjaa. He olivat niin tottuneet näihin juomiin etteivät koskaan tulleet päihdyksiin. Mutta annapas kun saivat korttelinkaan tavallista kaivovettä, niin heti makasivat maassa kuin tukit. Suurin puute heillä juuri olikin vedestä, jota he käyttivät päihdytysaineena. Sen vuoksi he tervehtivätkin ilolla Kapteeni-Mikkoa, kun tämä ilmestyi saaren satamaan kaivovesilasteineen. Silloin alkoivat saarella juomingit, jonka vertaisista ei mannermaalla ole edes unta nähty. Ja paloviina- ja samppanjalastissa palasi Kapteeni-Mikon Löytöretkeilijä taas ihmisten ilmoille.

Tästä sadun salaperäisestä saaresta olivat Abraham Kellonsoittaja ja professori Krusenholtz Kapteeni-Mikon johdolla käyneet hääjuomat hakemassa Anders Dryn häihin. Ja totisesti: ei ollut Ruijan rannoille vielä konsanaan komeampaa lastia purettu kuin heidän. Ulkoapäin eivät tynnyrit kyllä näyttäneet kovinkaan kehuttavilta. Olivathan vain paremmanpuoleisten tervatynnyrien näköisiä. Mutta ah, kun avasi tapin, niin levisi ympärille mitä hienoin samppanjan tuoksu. — Koko viikko oli Kapteeni-Mikon lastia purettu, ja tynnyri tynnyrin jälkeen oli vierinyt Anders Dryn makasiineihin.

Herrat tähystivät kiikarilla merelle. Siellä näkyi vuonolla kolme laivaa, jotka täysin purjein laskettivat vuonon perukkaa kohti. Jonkin ajan kuluttua heittivät laivat ankkurin vuonon pohjukassa ja laskivat purjeensa.

On, sitä näkyä ei yksikään läsnäollut unohtanut koko elämänsä aikana. Ei, vaan siitä riitti muistelemista talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille — niinkuin yleensä kaikesta, mikä koski neljättä Anders Drytä. Kolme kuunaria täynnä mitä ihmeellisimpiä tavaroita, ja yhdessä kirkko ja pesutupa! — Todellakin, pieni viisitorninen, sipulikattoinen kirkko, ja pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen.

Väkijoukko rannalla nosti huikean eläköön-huudon, kun Anders Dry morsiamineen astui veneestä maihin. Keisarintytär oli hento kuin ruiskukka ja kaunis kuin kesäinen päivä. Otsalla kimalteli kultainen vanne, josta säteili mitä ihanimpia jalokiviä ja harteilla hänellä oli kärpännahkainen kaulus. Kuusi pitsimyssyistä palvelijaa kulki takana hameenlaahustinta kannattaen.

Anders Dry oli pukeutunut polvihousuihin, valkoisiin silkkisukkiin ja tummansiniseen samettiseen hännystakkiin, jonka rintapielessä upeili korttelinpohjan kokoinen kultainen kunniamerkki. Kunnon jyykeäläiset eivät tahtoneet tuntea elatusisäänsä lainkaan, hänellä kun päälle päätteeksi oli valkoinen peruukki ja musta kolmikkokolkkahattu. Se oli varmaankin Arkangelin mallia, arvelivat jyykeäläiset, eivätkä he siinä vallan pahasti erehtyneetkään.