NELJÄS NÄYTÖS.

Metsä Käkisalmen linnan edustalla. Ilta.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Sofia. Lisbeta. (Tulevat vasemmalta.)

SOFIA: Tuossa on linnan portti.

LISBETA: Siellä siis istuu isä raukka!

SOFIA: Kolme pitkää vuotta ryövärien ja murhamiesten seurassa, vankilan holvissa, jonne ei milloinkaan aurinko pääse. Kolme pitkää vuotta!

LISBETA: Niin, äiti, »kolme pitkää vuotta»; mutta kuinka monta pitkää vuotta olen minä kulkenut kuin vangittuna, tietämättä tulevaisuudestani, toivon ja epätoivon välillä! Niitä on enemmän kuin kolme. Pian olen Jöranille jo liian vanha.

SOFIA: Niin, niin, lapseni, minun sydäntäni kouristaa, kun ajattelen teitä kahta.—Kuinka toisin on kaikki käynyt!

LISBETA: Ja kuitenkin luulit voivasi edeltäpäin laskea kaikki.—Sinä tiesit jo nimenkin: Rosencröell.—Rosencröell!

SOFIA: Niinpä niin Rosencröell!—Ei kaikki ole vielä menetetty.

LISBETA: Minä en jaksa toivoa enää.

SOFIA: Lapseni, lapseni, tiedäthän kuinka paljon olen koettanut—ja ettei syy ole ollut minun.

LISBETA: Niin, niin äiti,—ei sinun. Tiedän kuinka paljon olet uhrannut ja koettanut.

SOFIA: Mutta yksi oli sentään kaikkein vaikein. Minä olen rukoillut Törnskjöldiä! Rukoillut että hän säälisi vaimo raukkaa ja päästäisi vihdoin hänen miehensä. Minä, Lisbeta, Törnskjöldiä!

LISBETA: Yhtä kummallista on, että Törnskjöld on suostunut.

SOFIA: Hän antoi palvelijansa vastata: »päästän taikka en, sen saamme nähdä; linnan edustalle tule miestäs tapaamaan, silloin asiasta puhumme.»—Tänä iltana siis. Nyt, Lisbeta, alkaa soma leikki. Hiukseni ovat harmaat, mutta murtunut en ole. Aikeeni ovat suuremmat kuin koskaan ennen.

LISBETA: Sinä aijot kai isässä herättää taas jotakin.

SOFIA: Luulen että kolme vuotta hirveää vääryyttä kärsittyänsä hänessä on itsestäänkin herännyt se, mikä tarvitaan.

LISBETA: Mitä tarkoitat?

SOFIA: Herännyt tuo toinen,—voimaa antava koston tuli,—niin että hän nyt kerrankin tahtoo toteuttaa omaa oikeuttansa!—Hänen toimensa on tähän asti jäänyt miedoksi. Niinkuin joku »kirjuri» vaan olisi jotain puuhannut. Mutta kun hän vihdoin nousee oman loukatun oikeutensa puolesta, silloin on toinen ryhti oleva hänen käsivarressaan eikä hän ole hylkäävä miekkaa. Lisbeta, kuinka tyhmää: ajaa oikeutta ilman miekkaa!

LlSBETA: En voi ajatella isää miekka kädessä.

SOFIA: Hän on taitava miekkailija.

LISBETA: Se on kyllä totta: mahdoton on aatelismies ilman miekkaa. Mutta ketä hänen pitäisi kostaa?

SOFIA: Voi lapsi, kuinka vähän tiedät omasta isästäsi. Koko tämän läänin aatelisto hänen täytyy lyödä alas. Ne ovat kaikki sekä oikeuden että hänen vihollisensa.

LISBETA: Mutta luuletko, että se olisi kuningattaren mieleen.

SOFIA: Kuningatar ei sydämmessään mitään niin toivo, kuin että semmoinen mies ilmestyisi.

LISBETA: Mutta sanotaanhan, että kuningatar on tämän läänin kaikki maat aatelisille suosikeille lahjoittanut.

SOFIA: Kuningatar ei muuta voinut. Hänen täytyy heitä syöttää. Mutta hän tietää mitä se hänelle maksaa. Ja siksi hän sydämmessään salaisesti ajattelee: jospa löytyisi se mies, joka heidät kukistaisi! Minä sanon sinulle: se mies on Samuel Cröell.

LISBETA: Äiti, sinun aikeesi ovat aina niin pelottavan rohkeat.

SOFIA: Ensin on Törnskjöld kukistettava, joka on nyt osannut tehdä itsensä tämän linnan päälliköksi. Oh, Lisbeta, koston päivä on tuleva! Oikeuden päivä! Onko suurempaa vääryyttä maailmassa tapahtunut! Hän, joka ilman mitään tutkintoa salpasi Samuelin tähän linnaan, on päässyt saman linnan päälliköksi. Kolme vuotta on hän osannut viivyttää tutkintoa, pidättänyt valistuskirjoja ja antanut vaan omia selityksiänsä Ruotsiin.—Törnskjöld on julma, niin että äidit lapsiansa pelottavat hänen nimellään. Hänen silmänsä palavat kuin kekäleet. Hän ylläpitää vanhaa vihaa, hän puhaltaa sitä joka paikkaan ja kaikkiin. Talonpojat vapisevat hänen edessään. Lisbeta, kerrotaan, että hän oli tahtonut muutamilta talonpojilta silmät puhkaista, kun he olivat pyrkineet linnaan Samuelin puheille. Hän on nyt niinkuin mielipuoli. Ja tämmöistä inhoittavaa vääryydentekijätä vastaan auttaisi käräjät ja laki ja oikeus ilman väkivaltaa. Että yhden miehen ikä ja vankeus vanhoilla päivillä pitääkin niin selvää asiata todistaa! Niinkun kyykäärmeen minä musertaisin hänen päänsä—ja muserrankin, Lisbeta, Väkivaltaa vastaan väkivalta!

LISBETA: Äiti, mitä on nuo miehet, jotka tulevat tännepäin kuin väijyen meitä?

SOFIA: Ne ovat meidän ystäviä, jousimiehiä,—jos Törnskjöldin pistäis päähän juonitella. He tuovat miekan minulle, jonka annan Samuelille, heti kun hän on päästetty.

LISBETA: Kaikki sinulla on valmiina. Voi äiti, olethan sinä hellä minulle?

SOFIA: Lapseni, älä pelkää. Sinun tähtes kaikki, sinun tulevaisuutes tähden! (Vasemmalle): Psh! tänne!

TOINEN KOHTAUS.

Entiset. 1 ja 2:nen jousimies. Talonpoika.

1:NEN JOUSIMIES (tuoden miekkaa): Tässä on. Ei kukaan ole mitään huomannut.

SOFIA (Vetää miekan tupesta. Lisbetalle:) Katso kuinka kaunis se on ja kiiltävä!

LISBETA: Äiti, äiti, ettei vaan linnasta joku näkisi.

(Sofia kätkee miekan pensaikkoon.)

1:NEN JOUSIMIES: Kylässä on väkeä enemmän kuin luulimmekaan. Hiljaa ovat, ja varuillansa. Ensi merkin saatua, juoksevat kaikki tänne.

2:NEN JOUSIMIES: Meidän kylän pojilla on sirppiä ja viikatteita.

SOFIA: Hyvä on.

(Linnasta kuuluu kellonsoitto.)

LISBETA: Ah, kuinka säikähdin!

SOFIA: Se on iltahuuto vaan. Vangit ja linnaväki soitetaan riveihin ja tarkastetaan ovatko kaikki. Sitten seuraa ruoka-aika. Sen jälkeen yösoitto. Ja sitä ennen on määrä Törnskjöldin tuoda Samuel tänne.

LISBETA: Äiti, täällä syntyy ehkä taistelu.

SOFIA: Voi lapseni, sinä pelkäät. Lähde kylään ja odota siellä meitä.

(Lisbeta menee.)

TALONPOIKA: Joko nyt? Saanko pian tavata viskaalia, ennenkuin kukaan muu?

SOFIA: Kohta, kohta. Pysyytykää loitompana vielä. Jos linnanherra näkee teidät, hän ei tuokaan viskaalia.

TALONPOIKA: Mutta minun pitäisi kaikin mokomin puhua viskaalin kanssa, jos vielä vievät hänet takasin linnaan, kuten sanovat.

SOFIA: Mikä asia?

TALONPOIKA: Näätsen, perintöriita. Katsos näitä papereita, armollinen rouva, kun lukea osaat—

SOFIA: Sinun perintöriitojasiko tässä olisi aika selvitellä.

TALONPOIKA: Minulla näet on velipuoli, pahansisuinen mies, jos oikeen puhutaan; tämä nyt, kun isä kuoli, ja äiti oli jo ennen kuollut,—me olemme näät saman emon lapsia—maltahan nyt armollinen rouva, kuule loppuun, tämä on tärkeä ja pulmallinen asia—olen tullut pitkältä matkaa.

SOFIA: Tällä tärkeällä hetkellä ei ole aikaa kuulla loruja.

TALONPOIKA: Lorujako? Ei ne asiat ole meille loruja. Ei ole rouva viskaalin väärti. (Menee.)

SOFIA: Tänne jousimiehet! Nyt on tullut aika. Tästä hetkestä siis kaikki riippuu!—Jos Törnskjöld tulee ilman vartioita, me hänet ammumme, ja hänen täytyy kaatua äännähtämättä.

1:NEN JOUSIMIES: Jos uskaltaa näin näköisällä paikalla.

SOFIA: Piiloudutte tuonne pensaikkoihin. Minä yksin jään näkyviin ja vastaan kaikesta. Linnaväki on tyytymätön hänen komentoonsa. Ja kun hän on kerran hengiltä, te huudatte miehet kylästä ja viskaalin johdolla juoksette linnaan; sen väki helposti taipuu antautumaan. Sanoman levittävät muut, ja ympärillemme kokoontuu muutamassa päivässä suuret joukot.

2:NEN JOUSIMIES: Ei ole epäilystä.

SOFIA: Törnskjöldin kuolemalla alkaa kapinamme.

1:NEN JOUSIMIES (jännittäen jousta): Ennen epäilisin lävistää ilvestä, kuin tämän linnan herraa.

2:NEN JOUSIMIES: Kevyesti niinkuin teiriin lentää nuoli minunkin jousestani.

SOFIA: No niin, ammumme vaan, jos ilman vaaraa sen voi tehdä. Minä annan merkin, nostan tämän huivin. Silloin!—Jollen nosta, älkää ampuko, vaan sopivassa hetkessä vetäytykää kenenkään näkemättä kylään takasin. Ja odottakaa siellä. Toinen tälle puolelle, ja toinen tuolle.

1:NEN JOUSIMIES: Paha vaan, jos kauan vielä viipyy, kohta on niin pimeä, ettei näe ampua,

2:NEN JOUSIMIES: Hiljaa! Ellen erehdy,—kuulen askeleita tännepäin.

SOFIA: Nyt paikoillenne.

(Jousimiehet hajoavat eri suunnille.)

Törnskjöld yksin!—Siis vielä kerran valehdella nöyrtynyttä.

KOLMAS KOHTAUS.

Sofia. Törnskjöld.

TÖRNSKJÖLD: Sinä siellä kuka olet?—Ahaa, Sofia! Harmaaksi olet sinäkin käynyt. Näytäppäs kun katson sinua, Sama, sama olet. Ei ylpeys ole vielä hivunut sinusta. Ei ole vielä kangistunut niskasi. Sinä olet meidän rotua. Tahdot vaan teeskennellä nöyrää, että sinulle Samuelin antaisin.—Tule linnaan, siellä saamme puhua.

SOFIA: Linnaanko? Pelkään tuota linnaa ja sen holveja.

TÖRNSKJÖLD: Sinä pelkäät?! Ei ole totta. Sinä et pelkää paholaista itseänsä,—kuinka sitten hänen linnaansa. Ylpeä olet vaan. Et tahdo tulla hakemaan Samuelia, tahdot että hänet sinulle toisin.

SOFIA: Sano minulle, Törnskjöld,—ymmärräthän vaimon tuskaa, joka kolme vuotta on ollut erotettuna miehestään, sano, etkö jo pian päästä häntä puheilleni: päivä on lopussa.

TÖRNSKJÖLD: Mistä tuo hellä puhe? Mikset tule linnaan, tahdon nähdä teidän tervehtivän toisianne, ja kuulla mitä Samuelilla on sinulle sanomista. Jos tottelet, päästän hänet ehkä vielä tänä iltana kokonaan vapaaksi.—On tapahtunut semmoista, jota en odottanut. Samuel Cröell on meille vaaraton. Hän on sitten vuoden ajan mykkä.

SOFIA: Mitä sanot?

TÖRNSKJÖLD: Meillä on ollut linnassa täysi rauha. Kaikki valituskirjat yhtäkkiä päättyivät. Hän ei puhu enää mitään kellekään. Syyttäjä ilman kieltä!

SOFIA: Ei voi puhua?

TÖRNSKJÖLD: Ruotsista oli tullut vastaus Samuelille, odottamaton vastaus hänen kaikkiin valituksiinsa.

SOFIA: No?

TÖRNSKJÖLD: Hänelle annetaan virkaero ja valtakirja pois. Hänen toimensa ei ole Ruotsin hallitukselle tuottanut sitä hyötyä, jota oli odotettu.

SOFIA: Sitäkö vaan! Ja siitä saakka—?

TÖRNSKJÖLD: Siitä saakka hän vaikeni ja meni harmaaksi.

SOFIA: Sen arvasinkin: hän vaan ei tahdo puhua. On siis oppinut ettei puheilla ja kirjoituksilla mitään aikaan saada.

TÖRNSKJÖLD: Ähää, jopa näytit kyntesi. Tunnen sinut, korskea rouva! No niin, se onkin paremmin mieleeni. Mitä tässä valehdella! Erehdyt kuitenkin suuresti. Hänen silmässänsä ei pala koston tuli. Hän on nöyrä. (Unohtaen vihansa): Sofia, on kummallista, mutta minusta näyttää, ettei hän enää ole oikein—kuinka sanoisin—

SOFIA: Mistä sen päätät?

TÖRNSKJÖLD: Hänen katseestansa joskus näen, ettei hän enää muista, mitä on ollut,

SOFIA: Olisi antanut anteeksi sinulle?

TÖRNSKJÖLD: Niin, aivan kuin olisi—(Havahtaen): Mitä,—mitä! siksihän päätänkin, ettei hän ole täysijärkinen. Minua vaivaa hänen synkkä katseensa, kammottaa,

SOFIA: Siis päästä irti kurja mielipuoli.

TÖRNSKJÖLD (Miettien, niinkuin itseksensä): Niinkuin mielipuolen voisin hänet päästää, vaan ei niinkuin viisaan.

SOFIA: Mutta joutuin; katso kuinka jo alkaa hämärtää.

TÖRNSKJÖLD (Viheltää pillillä. Vanginvartijat tulevat.). Tahdon nähdä eikö hän sinullekaan mitään sano. (Vartijoille): Vanki Samuel Cröell päästäkää tänne ulos, yksin, ilman vartioita. (Vartiat menevät jättäen linnan oven auki.)

NELJÄS KOHTAUS.

Entiset, Talonpoika, sitten Samuel Cröell.

TÖRNSKJÖLD (Tarttuu talonpojan niskaan.): Sinä mikä otus?

TALONPOIKA: Armollinen herra, en minä mitään. Olen aseitta, rauhallinen asiamies.

TÖRNSKJÖLD: Mitä sinä täältä haet?

TALONPOIKA: Tulin tapaamaan viskaalia, armollinen herra, kun tiesin——

TÖRNSKJÖLD: Kun tiesit mitä?

TALONPOIKA: Kun tiesin, että hänet tuodaan ulos. Ää, älkää puristako, armollinen herra, älkää!

TÖRNSKJÖLD: Kuka sinulle sen sanoi? Vastaa! Etkö ole kuullut, että Törnskjöld polttaa kekäleellä silmät päästä?

TALONPOIKA: Tämä armollinen rouva tässä—hän sanoi.

TÖRNSKJÖLD: Mitä hän sinulle sanoi?

TALONPOIKA: Ei minulle,—toisille. Ei minulla ole mitään aseita, ei mitään.

TÖRNSKJÖLD: Mitä sanoi toisille?

TALONPOIKA: Ei hän käskenyt tulla tänne, käski jäämään kylään.

TÖRNSKJÖLD: Oliko toisilla aseita?

TALONPOIKA: Mitäpä, armollinen herra, semmoisilla pila-aseilla teidän linnaväkeänne vastaan,—kellä sirppi, kellä viikate ja vaan jollakulla jousi, eihän semmoisilla mitä!

TÖRNSKJÖLD (päästää irti talonpojan): Sofia! Petos! (Äkkiä, tuskaisella kauhistuksella): Samuel,—nyt ymmärrän—te olette liitossa keskenänne! Samuel on tahtonut minut pettää! Samuel—pettää minua!

(Samuel Cröell seisahtuu linnan ovella. Ryysyissä.)

Kuinka saatoin olla sitä näkemättä. Kuinka saatoin luulla—(Huomaa Samuel Cröellin): Samuel, kaikki on tullut ilmi! (Menee hiljaa häntä kohden.) Mikä on nyt sinun katseesi? Näytäs, näytäs—!

(Sofia nostaa huivin.)

Mikä se oli? (Vetää nuolen puunrungosta.) Totisesti, nuoli, minuun tähdätty. (Nuoli lävistää Törnskjöldin hatun, joka putoo maahan.) Ah! Toinen! Se oli vähän paremmin osattu.

SAMUEL CRÖELL (asettuu suojelevasti Törnskjöldin eteen): Älkää, älkää! Heretkää ampumasta, keitä lienettekin.

TÖRNSKJÖLD (Helpoituksella): Hän ei ole pettänyt minua! Tuolla pakenevat väijyjät. Niin, Samuel, katsot kummastellen, sinä et tiedä, (Näyttää Sofiaa): Näätkö?

SAMUEL CRÖELL (huomaa Sofian): Sofia!

TÖRNSKJÖLD: Hän on sinulle valmistanut suuren vastaanoton. Hän on koonnut talonpojat ympäristöltä. Heillä on aseita. He ovat valmiit sinun johdollasi kapinaan.

Tästä hetkestä, Samuel, sinä olet vapaa!

Kolme vuotta olet sinä pitänyt minua vankeudessa. Niin, niin, vaikka minä olen ollut sinun vartijasi, kuitenkin minä olen ollut vanki. Minua inhoittaa tämä linna, sen kiviseinät ja koko ympäristö. Tahdon siitä irti.

Sinulla ei ole enää valtakirjaa! Mitä siitä? Mitä niistä iankaikkisista käräjistä lähtee!

(Villiintyen yhä enemmän.) Sinä olet vapaa! Hanki miekka itsellesi! Nosta väki Karjalassa, sinua he vaan odottavat. Koko lääni nousee villiin kapinaan. Tapaamme toisemme kentällä. Sinä hengität ja minä hengitän. Väkevämpi voittaa. Ah, Samuel, tunnempa taas itseni.

Sinä olet vapaa!

SAMUEL CRÖELL: Huoletta voit minut vapauttaa; mihinkään kapinaan en aijo sekaantua.

TÖRNSKJÖLD: Etkö? Kummalliselta kuuluu vihollisen vihollista neuvoa, mutta sen sanon sinulle: sopivampaa hetkeä et voi löytää. Törnskjöld on niinkuin kekäle, ja talonpojat äärimmilleen ärsytetyt, Vielä enemmän: sanotaan että Kristiina tahtoo luopua kruunustansa, kun ei tule toimeen meidän kanssa.

SAMUEL CRÖELL: Ole huoletta. Kun pääsen irti, minä puhun talonpoikieni kanssa; he tyyntyvät ja jäävät hiljaa kärsimään, niinkuin ennenkin.

TÖRNSKJÖLD: Hankit uuden valtakirjan?

SAMUEL CRÖELL: En.

TÖRNSKJÖLD: Parempaan aikaan nostat kapinan?

SAMUEL CRÖELL: En sitäkään.

TÖRNSKJÖLD: En tiedä, Samuel, vienkö sinut linnaan takasin, kun et tahdo kamppailla.

SAMUEL CRÖELL: Päästä irti, mitäpä minusta kiinni pidellä.

TÖRNSKJÖLD: Mutta—en ole sinua voittanut.

SAMUEL CRÖELL: Usko pois, en sinua koskaan enää käräjillä ahdistele.

TÖRNSKJÖLD: Sen uskon, mutta—mutta jommankummanhan meistä täytyy—. Samuel, minä tuon sinulle miekan, sinä olet hyvä miekkailija, taistellaan tässä paikassa, taistellaan vimmattu taistelu, se ratkaiskoon meidän välimme.

SAMUEL CRÖELL: Törnskjöld, sinä tahtoisit lyödä minua? Tässä minä olen.

TÖRNSKJÖLD (Koettaen irtautua hämmästyksestä.): En ymmärrä sinua. Jommankummanhan—. Tule linnaan takasin. En päästä sinua ennenkuin olen sinusta selvillä. Hää! Luuletko minun ehkä heltyneen, minun!—Se on totta, saatte jättää toisillenne hyvästit. Pian! (Vetäytyy peremmälle, näkymättömiin.)

SAMUEL CRÖELL: Sofia! lyhyt hetki vaan!

SOFIA: Oh, kuin hän sai vereni kuohuksiin, se peto ihmishaamussa.

SAMUEL CRÖELL: Kuohuu yli reunojensa, sitten vasta asettuu. Lisbeta kuinka?

SOFIA: Hän on täällä mukana. Tuolla kylässä.

SAMUEL CRÖELL: Jöran Bjelke?

SOFIA: Ruotsissa. He yhä odottavat niinkuin ennenkin.

SAMUEL CRÖELL: Odottavat? (Tarkoittaen ryysyjänsä:) Pitäisihän olla selvä, ettei minusta ole—aatelismieheksi.

SOFIA: Niinkö sanot!

SAMUEL CRÖELL: Kehoittaisit sitten Lisbetaa hylkäämään koko miehen ehtoinensa.

SOFIA: Hylkäämään, sittenkuin he kymmenen vuotta ovat odottaneet ja yhä toivoneet!

SAMUEL CRÖELL: Huono mies semmoisen syyn tähden odotuttaa itseänsä.

SOFIA: Erehdyt Samuel. Minä en suostu heidän avioliittoonsa ennen kuin ehto on täyttynyt. Se on minun valani heille, että ehto täyttyy kerran. Ja se täyttyykin!

SAMUEL CRÖELL: Ei täyty milloinkaan. Minä en usko enää oikeuteen.

SOFIA: Et enää usko, että lain avulla, ilman mitään aseita, silmät ummessa, sokkona, mitään oikeutta voisi saavuttaa. Sitä en minäkään ole koskaan uskonut.

SAMUEL CRÖELL: Siinä oli koko minun uskoni. Viimeiseen saakka pidin siitä kiinni. Mutta yhtäkkiä tuli kuolemanisku.

SOFIA: Törnskjöld kertoi, että sait Ruotsista erokirjan.

SAMUEL CRÖELL: Viimeisiin saakka luotin, että jossain maan päällä vaikkakin ehkä kaukana, pitäisi olla se tai ne, joille oikeuden voitto on kallis asia. Minä luulin, se paikka on hallituksessa. Mutta juuri sieltä tuli minulle vihdoin vastaus avunhuutoihini: »kruunulta kavallettuja varoja olet sinä, Samuel Cröell, pitkänä virka-aikanasi toimittanut niin vähän takaisin, että katsomme kruunulle edullisemmaksi kokonaan lakkauttaa sinun virkasi, kuin edelleen sinua siihen määrätä». Minusta ei siis ollut mitään rahallista hyötyä kruunulle! Minä luulin, että hallitus ei odottanut hyötyä, vaan iloitsi minun kanssani siitä, että totuus ja oikeus tuli yhä enemmän ilmi. Ei, Sofia. Sielläkään ei siis ole ketään, jolle oikeuden voitto olisi sydäminen asia. Sen vastauksen kanssa sammui minun uskoni. Ei saa oikeutta maailmassa.

VIIDES KOHTAUS.

Entiset. Talonpoika.

TALONPOIKA (hiipii esille): Herra viskaali, uskaltaako tulla?

(Törnskjöld näyttäytyy perällä.)

SOFIA: Taas tuo sama talonpoika! Pois täältä!

SAMUEL CRÖELL: Antaa hänen tulla, koska on uskaltanut näin vaarallisille poluille.

TALONPOIKA: Uskaltaako tulla, herra viskaali?

SAMUEL CRÖELL: Tule, mitä haet?

TALONPOIKA: Oikeutta.

SAMUEL CRÖELL: Minultako?

TALONPOIKA: Olet jo kaiketi rouvalta kuullut mikä asia minulla on. Velipuoli, näet, otti puolet perintöä isän jälkeen, vaikka meillä on eri isät, hänen on kuollut jo vuotta parisenkymmentä takaperin, äiti on meillä sama. Näät minkä vääryyden teki minulle. Tuomari piti hänen puoliansa. Mitä lienevätkin supattaneet. Tuomio lankes ja oli väärä, vastoin Ruotsin lakia, jonka alla nyt eletään. Olen käynyt kahdeksat käräjät tästä asiasta. Ei auta.—Sinusta olen kuullut, että olet mies ylen taitava ja tiedät tarkkaan sanat, jotka tuovat voiton.

SAMUEL CRÖELL: Jos minua uskot, tee niinkuin minä sanon: sovi veljes kanssa.

TALONPOIKA: Et ymmärtänyt, mitä minä haastoin sinulle. Veli on ottanut minun osani vääryydellä.

SAMUEL CRÖELL: Ja sinä alotat kohta yhdeksännet käräjäjutut. Ja näänhän minä päältäsikin: olet niissä riidoissa köyhtynyt, tuomarille puolet omaisuuttasi jo jakanut.

TALONPOIKA: Kun saan oikeuteni, niin jälleen nousen.

SAMUEL CRÖELL: Totisesti, ei lopu tämä juttusi ennenkuin istut velkavankilassa.

TALONPOIKA: Mutta senpätähden sinä, joka asian tiedät ja ymmärrät, sano mitkä sanat ovat pantavat tuomarin eteen.

SAMUEL CRÖELL: Katso minun murtunutta vartaloani ja näitä vaatteitani ja minun päätäni. Kaiken sen olen saanut osakseni, kun hain oikeutta ja uskoin sitä saavani. Älä sinä tee niin. Sinun käy samalla tavalla. Älä hae oikeutta omilta sortajiltasi. Ne eivät sitä sinulle anna. Ne elävät ja lisääntyvät sinun tyhmyydestäsi ja syövät sinun omaisuudestasi.

TALONPOIKA: Olisinko mies, jos oikeuttani antaisin polkea. Yhtähyvin antaisin silmiini sylkeä.—Ja vaikka viimeisen roponi kadottaisin, oikeuden kuitenkin tahdon saada. Vaaroista en välitä. Jos kuristaa joku, kuolen. Mutta niinkauan kuin elän, haen oikeuttani. Menen vaikka tulen läpi. Vääryyteen en tyydy, sano sinä, keltä oikeutta saa vääryyttä vastaan. Sen toki sanonet.

SAMUEL CRÖELL: Ei keltäkään. Niinkauan kuin haet oikeuttasi, olet orja.

TALONPOIKA: Minä ymmärrän sinut: jos herroilta jotain pyytää, niin herroille täytyy jotain antaakin; (kuiskaten intohimoisesti): mutta sano nyt kuitenkin minulle tällä kertaa vaan, mitä minun pitää tehdä. Sano,—sano yksi sana!

SAMUEL CRÖELL: Sovi veljesi kanssa. Se on sinun ainoa oikeutes.

TALONPOIKA: Tfu! Vai semmoinenko sinä olitkin! (Menee.)

SOFIA: Etkö lyö murskaksi tuota miestä!—Minun tähteni, Samuel, katso ettei talonpoika sylje sinua silmiin.

SAMUEL CRÖELL: Hän ei tiennyt mitä teki. Luuli varmaan minua vihamieheksensä.

(Törnskjöld lähestyy hiljaa seuraavan monoloogin aikana.)

SOFIA: Samuel, että sinä sallit semmoista! Eikö sinun ylpeytesi tule loukatuksi! En ymmärrä sinua enää. Että olet ennenkin viihtynyt talonpoikien seurassa, sen olen tiennyt, mutta että sinä paikaltasi liikahtamatta sallit tuollaisen olennon sylkeä kasvoihisi, en olisi voinut uskoa!

TÖRNSKJÖLD (Arasti): Samuel, näen että sinä voit paljon anteeksi antaa. Mutta voisitko vielä pahemmalle—kaikkein pahimmalle.—voisitko minulle—?

SAMUEL CRÖELL: Törnskjöld! (Antaa kättä Törnskjöldille.) Tässä on enemmän kuin vaan sinä ja minä. Tässä on se suuri oikeus.

TÖRNSKJÖLD: Niin, niin!

(Menee, voimatta hillitä liikutustaan. Samuel Cröell jää katsomaan hänen jälkeensä. Linnan ovi suljetaan.)

KUUDES KOHTAUS.

Samuel Cröell. Sofia.

SOFIA (Osoittaen, että tämä tekee hänelle kipeätä sydämmeen, huutaa.): Samuel!

Onko se totta? Niinkö? Törnskjöld jääpi kostamatta!

SAMUEL CRÖELL: En ole mitään saavuttanut elämässäni. Kaikki, mitä käräjilläni sain auki, se on mennyt umpeen: kaikki, minkä olin sitonut, on jälleen auennut; missä rikkaruohoja hävitin, siellä on ohdakkeita sijaan tullut. Se oli kaikki vaan, että näkisin, kuinka vähän suuren oikeuden virta minun tähteni voi muuttaa juoksuansa. Sofia, tämä tässä, se oli minun ensimäinen voittoni, sillä totisesti on tässä mennyt jotain auki, joka ei voi enää umpeen kasvaa.

SOFIA: Siinäkö sinun elämäsi ainoa voitto!

Oh kuinka auttamaton ja onneton sinä olet silmissäni. Lopetat elämäsi vankeudella, ja solmit nöyrää ystävyyttä sen miehen kanssa, joka on sinua kiduttanut. Ei sinua yksin: sinun vaimosi elämän tärvellyt ja oman lapsesi onnen kukistanut. Oh, Samuel, sinussa ei ole aatelisverta, liian myöhään nyt sen näen. Näen, etteivät minun sanani voi herättää sinua siitä pimeydestä, jossa tahdot olla.

SAMUEL CRÖELL: En ole koskaan semmoisessa valossa kulkenut.

SOFIA: Jos niin, niin tule, ota miekka! Yhdestä viittauksesta tuhannet talonpojat seuraavat sinua,—teet Kustaa Adolfin valtakunnalle palveluksen ja pelastat nimesi häpeällisestä kuolemasta!—

SAMUEL CRÖELL: Ei näkyä, ei mitään vastustaa, ei askeleillaan oljen kortta rikkoa—!

SOFIA: Pimeys!

SAMUEL CRÖELL: Valo!

SOFIA: Ah, Samuel, minä en voi ymmärtää, en voi uskoa, etten minä saa sinua enää hereille. Samuel sinä näet että sinun uskosi ei ole mitään voinut. Mutta on vielä minun uskoni. (Ottaa miekan kätköstä). Tässä on miekka, ota se! Minä annan sen sinulle, se on minun viimeinen sanani, niin totta kuin tässä seison!—Oh, olisinpa minä sinun asemassasi! (Helistää miekkaa ilmassa). Samuel—ota se minulta! Älä katso minun harmaita hiuksiani, katso nuoruuden kultaiset suortuvat valuvat olkapäilleni; älä katso minun mustaa surupukuani, katso nuoren Sofia Gyllenstjernan samettiliivi kiertää hänen solakkaa vartaloansa; älä katso näitä kuivuneita käsiä, katso neidon sormet ojentavat sinulle laakeriseppeliä ja nuori suu puhuu: Samuel, minä tahdon aateloida sinut, nuori Samuel, sinä uljas, sinä rohkea, sinä ryhdikäs, sinä tulet suureksi ja kunniakkaaksi ja sinun nimesi on varjoova valtakunnan ylimykset!

(Käsi putoaa, miekka herpoo kädestä.)

Ei, sanot sinä.

Samuel, sinä poljet minun elämäni unelman. Samuel, sinä teet tyhjäksi minun valani lapsellemme. Ja sinä teet välttämättömäksi meidän—eromme.

SAMUEL CRÖELL: Sofia!

SOFIA: Niin. Ei ole mitään välitietä.

SAMUEL CRÖELL: Kaikki, mikä minua odottaa, on hiljaista oikeutta, joka kenenkään ajamatta vuotaa suuresta lähteestä. Ei kellään ole valtakirjaa ohjata sen juoksua. Minä näen sen vaan, ja sydämmeni lämpenee, mitä ikänä tapahtuisikin.

SOFIA: Matkustan lapseni kanssa Ruotsiin ja koetan parsia kokoon, mitä meidän elämämme sirpaleista vielä on jäljellä. Minä en ole sitä särkenyt. Niinkuin olen elänyt tähän asti, niin elän loppuun asti vaan lastani varten. Mutta sinä olet sen särkenyt.—Hyvästi!

SAMUEL CRÖELL: Sofia, nyt on yö.

SOFIA: En pelkää yksin kulkea. Minun ystäväni on tuolla, sinun tässä lähempänä. Tässä erosivat tiemme.

(Menee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Samuel Cröell yksin.

SAMUEL CRÖELL: Niin, niin, niin! Niin juuri sen piti käydä, vaikka minä en ensin sitä ymmärtänyt. Kuitenkin se oli alusta asti kirjoitettu totuuden ja oikeuden kirjaan, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut sitä estää.

Kunpa minä vaan olisin saanut annetuksi hänelle rauhani, sen suuren, horjumattoman rauhan.

Mutta minä uskon—ja minä sen jo näenkin: tulee vielä aika, että hän tarvitsee minun rauhaani. Ja hän tulee takasin ja hakee kaikki vankeudet ja kaikki kolot, missä on se ryysyinen mies ilman uskontunnustusta, ilman vaakunaa ja nimeä, jolla oli se rauha.

(Linnasta kuulun kellonsoitto.)

Se on yösoitto. (Menee ajatuksissaan linnan portille! huomaa että se on lukittu.) Se on totta minähän olen nyt vapaa!

Minne yöpynenkään. Siellä niillä on kaikilla paikkansa. Siellä he menevät nyt kaikki sillan yli yökomeroihinsa.—Jos kuu ei olisi pilvien takana, olisi pilkko pimeä. Siinä kiireessä eikö vaan jäänyt lakkini linnaan. Kanan varas!

Mitä se oli?—Joku eläin. Niin, niin, hiivi vaan ohitseni pehmytjalka: sinne mättään kupeelle, näreen alle kallista pääsi. Teillä pitää olla kaikilla pesänne, jonne yövytte.

Ihminen vaan voi olla ilman pesää.

(Löytää miekan, jolla hakkaa alas havuja; laittaa vuoteen; kuutamo.)

Kaikki, kaikki on minulta mennyt. (Laskeutuu vuoteellensa.) Mutta rauhaani ei ole minulta kukaan voinut ottaa. Mistä oletkaan kotosin, sinä minun rauhani! Tuoltako puhtaista ilmakerroksista kuun ja tähtien väliltä. Totisesti, on niinkuin sinä ääneen puhuisit minun kanssani tässä hiljaisuudessa! Minun syvä, syvä rauhani.

Esirippu.