MANNERLINNAN IMPI.

Mutro, musta myrrysmies, poika jäyhä jättiläisen, souti yli vaahdon vuolaan, ryösti Mannerlinnan luolaan Kaapon kaunon kassapäisen. Järveen kauniin Katuman linna valjun varjon viilsi, Kappolasta Kaaponlinnan vastavarjot riensi rinnan, vainovalkeet kauas kiilsi. Itki impi iltaisin, vieno vanki kulki vuorta vyötäisillä lemmenlukko, väkivalloin vuoren ukko valvoi, vaani neittä nuorta. Vieri kurjan kyyneleet, vuoren yrmy yöhön ärjyi, yli vetten vieri virsi, kaikui Kaapon huoneenhirsi, Kaapon kannel verta värjyi. Niin se virsi vaikeroi: oon vain virsi yössä yksin, lemmen kerran kun se kohtaa, haihtuakseen hetken hohtaa, kuoloon vierii vieretyksin! Mutro iski kallioon, vahvat vaskiportit paukkui, uneen vaipui vanha vuori, luolaan nukkui neito nuori, Mannerlinnan hallit haukkui. Kaihos Kaappo kaunoistaan. Kappolalle öin hän nousi oottain armaan aamun aikaa, Mutro väijyi tehden taikaa, noidannuolin välkkyi jousi. Läksi Kaappo kulkemaan kanteleellaan kaihot soittain, kaipausten valtaan vaipui, soitto immen itkuun haipui, lemmen hurmaan haltioittain. Valkeen immen nähdessään Kaappo nosti kaihon kättä, niin ne hetken alla taivaan vaipui turhan tuskan vaivaan, lemmen rauhaa löytämättä. Silloin Mutro yöstä nous, mustan lemmon loitsut haastoi, vannoi hurman hornan valtaan, järveen heitti paaden altaan, immen linnaluolaan raastoi. Kaisla yksin yössä soi, Katumalla kulki tuuli, kantain yli järvenpinnan kertoi kaihot kahden rinnan, kumpainenkin kuiskeet kuuli. Siinsi Maajan pyhä yö, yrttijuomaan yrmy nukkui, impi vuorta vaikeroiden kulki kautta onkaloiden, Kappolahan huuto hukkui. Kaappo läksi linnastaan, immen kasvot kirkastuivat, kun hän vettä sormin souti ihanaisen immen nouti, yhdess' yli järven uivat. Soilahdellen syvyyksiin rinta painoi riemuun rinnan, hehkuman ja hetken hurmaan, sylitysten syösten surmaan, silloin kirkui korppi linnan. Ennelintu surmaa soi kiertäin Mutron mustaa unta, nosti vastaan vaahtopäitä, kuiski korviin hornan häitä, liikkui koko linnakunta. Nousi musta myrrysmies kourassansa kalman jousi, kiljui, kaikui, vonkui vuoret, vaahtopäillä velloi nuoret, haljun huippuun hurja nousi. Lemmen voimaa väijyissään syöntyi, suuttui, jousi taipui, jäntehestä nuolet sinkui, vaahdot vertyi, viidat vinkui, alle aallon armaat vaipui. Ylle haudan hurmeisen nousi outo, kaunis kaari, niinkuin nuolet nuorten rintaan poreet puhkes, pyrki pintaan ihanuuden ihmesaari. Kasvoi kanssa kesäyön saareen kaksi koivupuuta, joskus syysöin nähtiin kahden heljät hahmot, kalvoon lahden kallistui ne kohden kuuta. Joskus vieno virsi soi outoin lintuin koivupuulla; muinaisaikain turman työstä valjuu voihkeen vuoren yöstä suvi-illoin saattoi kuulla.