TOINEN NÄYTÖS.
Reading edition
(Lehto, lähellä neitsy Kypärin taloa; oikealla kädellä turvepenkki puun alla.)
Wilho. Julia (mustalais-tytön vaatteissa. Tulevat sisään perältä).
WILHO. Kas niin, serkkuseni, istu nyt penkille! Kyllä neitsy kohta tulee.
JULIA. Mutta jos hän ei mene paulaan!
WILHO. Kaikki mikä elää ja huokuu, menee pyydyksiin, kunhan vaan syötti kelpaa. Mutta ei rastaalle saa panna läskiä eikä hiirelle pihlajan marjoja. Muuten luotan sinuhun.
JULIA. Minä koetan kunnioittaa mestariani.
WILHO. Sitä toivon. Mutta elä unhota mitään!
JULIA. Elä pelkää! tarpeellisimman olen kirjoittanut tähän (näyttää hänelle paperin).
WILHO. No, nyt minä menen tieheni, ja saan toivottaa onnea!
(Menee ulos samaa tietä, josta hän tuli sisään.)
TOINEN KOHTAUS.
JULIA (yksinänsä. Hän istuikse penkille, ja katsoo paperiin.) Ah! kaikki on hyvä, ja tässä puvussa pidetään minua kyllä mustalais-tyttönä. Ihastuttava olisi, jos Tunturi olisi täällä ja näkisi minut; kukaties saisin hänet nauramaan — ensi kerran hänen elämässään. Ei, se on hyvä, että hän tulee vasta huomenna; muutoin en olisi uskaltanut tätä ilvettä tehdä. — Kummallista on! minä iloluonteinen, naurava aina unissanikin, minä lemmin tuota totista Tunturia, joka pitää naurua melkein puoli syntinä. Ja kumminkin lemmin häntä. Kunhan vaan voisin vieroittaa hänet pois tuosta liika varovaisuudesta — se on aivan rajaton. Ja kuitenkin lemmin häntä! Kumma on! Hist! hiljaa, joku tulee — varmaankin minun mustalais-ystäväni. Nyt täytyy pitää ajatukset ko'ossa (pistää paperin poveensa).
KOLMAS KOHTAUS.
Julia (penkillä). Neitsy Kypäri (tulee oikealta).
NEITSY (itseksensä). Niin, minä tahdon tietää, missä mustalais-joukko nyt asuskelee. Ihana ja lysti kuitenkin lienee viettää joku hetki näiden hyvien ihmisten parvessa.
JULIA (lähenee häntä ja haastaa matalalla äänellä). Jumala teitä varjelkoon, hyvä rouva, kaikesta pahuudesta!
NEITSY. Kiitoksia, ystäväni! Mutta kuka te olette?
JULIA. Minä olen köyhä tyttö ja pyydän apua ihmisiltä, jotka eivät sulje rahakukkaroansa tarvitsevilta.
NEITSY. Kuinka? Te olisitte pelkkä kerjäläinen?
JULIA. Sanokaatpa minua vaikka niin, hyvä rouva.
NEITSY. Mahdotonta! Te olette varmaankin mustalais-tyttö.
JULIA. En ole. Tahdotteko antaa minua ilmi?
NEITSY. Elkäätte pelätkö! Jos joku teille hyvää suopi, niin ainakin minä, (ottaa kukkaron ja antaa hänelle rahaa).
JULIA. Mitä nä'en? Kultaa! Tuhat kiitosta! Paljon kiitoksia! hyvä rouva. Te olette laupias ja armollinen; tietäkää sitte, että olen niitä ihmisiä, joiden savu ei nouse uunin-piipusta, mutta, ikäänkuin syksyn utu, honkien latvoista, ja jotka makaavat sammalilla kettujen ja tetrien kanssa!
NEITSY. Kettujen ja tetrien kanssa! Hyvin ihastuttavaa! Varmaankin olette sitä joukkoa, joka nyt asuskelee tuolla toisella puolella rajaa. Tulkaat tänne! Minussa löydätte hyvän ystävän!
JULIA. Ei, hyvä rouva, ei! Täällä on silmä terävämpi, ja käsi aina valmis pyssyn hanaa jännittämään.
NEITSY. Se on tosi! Mutta minä tahdon tulla teille, enkä suinkaan tyhjillä käsillä.
JULIA. Ah! silloin armon aurinko pilkistäisi meihin hyljätyihin ihmisiin. Mutta tulkaa yöllä; sillä huomen-aamuna lähdemme pois. Saisittekin nähdä juhlan, jota mielimme viettää.
NEITSY. Juhlan? Oivallisesti! Mutta minkä juhlan?
JULIA. Meillä pidetään kihlajaiset, sillä Gaurila Durak, päämies Mustan-meren rannoilta, naipi päämiehemme tyttären! Vieraita on tullut joka ilman haaralta ja lahjoja on laitettu joka heimokunnastamme.
NEITSY. Ah, kuinka ihastuttavaa. Niin, minä tulen katsomaan juhlaanne. Mutta sanokaa, milloin ja missä?
JULIA. Kuulkaa, hyvä rouva! tunnetteko metsässä, puolen tunnin matkaa täältä, kallion, jota nimitetään Kissan kiveksi?
NEITSY. Tunnen kylläkin.
JULIA. No, hyvä! Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia, niin antakaa jalkanne jättää jäähyväiset talonne kynnykselle ja lähtekää hiljaa ja sievästi, ikäänkuin olisitte oma varjonne, Kissankivelle! Mutta tulkaa ihan yksinänne. Siellä, vanhan tammen luona, tapaatte minut taikka jonkun toisen minun asemestani, ja kun tämä sanoo: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar on astunut sisään, niin voitte pelotta seurata häntä.
NEITSY. Voitte luottaa siihen, että tulen.
JULIA. Voikaa hyvästi, hyvä rouva! ja paetkaa nyt! Sillä ette saa nähdä minne käännyn.
NEITSY. Kuinka? Vieläkö pelkäätte minun teitä pettävän?
JULIA. Hi suinkaan; mutta jos joku teiltä kysyy, niin voitte tehdä valan, ei tietävänne mihinkäpäin minä läksin.
NEITSY. Olkoon menneeks'. Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia — —
JULIA. Oikein! Voikaa sill'aikaa hyvästi, ja siunatkoon teitä Herra.
(Neitsy menee ulos vasemmalta puolelta.)
NELJÄS KOHTAUS.
JULIA (yksinään). Kävi hyvästi. Ja tuo oli hyvä, että laitoin pois hänet, on tohdi tässä puvussa mennä takaisin kankaan yli. (Riisuu päähänsä kapotin, jonka panee kokoon, mutta pudottaa samassa paperinsa.) Hiljaa! kuulen jonkun tulevan. Pois! pois! (Menee sukkelasti ulos oikealta puolelta.)
VIIDES KOHTAUS.
TUNTURI (tulee sisään perältä). Todella, tunnit kulkevat tänä päivänä ikäänkuin olisin tutkinnossa, ja aurinko on naulittu taivaan kanteen kuin maalitaulu kankaasen. Mutta kukapa siihen on syypää? Ainoastaan turhamainen maltittomuuteni. Miksikä olen tänne tullut tänäpäivänä? Miksi en ole, Julian tahtoa myöten, odottanut huomiseen? Jos minua täällä nähdään tänään, niin luulevat minun häntä tänne saattaneen. Ei se käy laatuun! Olisi kovin outoa, jos minä jo tänäänkin, Julian tuskin kotiin tultua, menisin hänen isältänsä kättänsä pyytämään. Ei muu auta, kuin kärsivällisyys ja odottaminen huomiseen. (Huomaa paperin, jonka Julia pudotti, ja ottaa sen ylös.) Ha! mitä? Julian kirjoittama! (lukee) "Kun ajan kieli yhdeksän kertaa suutelee vasken huulia Kissan kivellä metsässä". — Ah, Jumalani! joku yhteen-tulo! — Voi sinua petturia! (Kääntää paperin.) Tämä on kirjeenlehti; päällekirjoituslehti on pois revitty. Tässä on tää hempeä kirje tullut hänen käsiinsä; tässä hän on sen kadottanut. (Lukee eteenpäin.) "Makaa kettujen ja tetrien kanssa". Kirottu! Tämä osoittaa minua, sillä mielelläni kävelen metsissä kasveja etsimässä ja lintuja ampumassa. Antaa minun maata revon ja tetrien kanssa, sill'aikaa hän — — — voi petturia! voi petturia! (Lukee eteenpäin.) "Tunnus-sanat: Pöllö on lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään — Päämiehen tytär Gaurila Durakin kanssa." — Hävyttömän väärä nimi — pelkkiä poikkinaisia sanoja, ett'ei joku toinen sitä ymmärtäisi! Mutta minä ymmärrän; ymmärrän kylläkin! — Mutta eipä Julia täällä ennen ole ollut koskaan — kuinka Julia jo täällä olisi saanut tuttavan. — Ah! Julia on tuonut hänet tänne kerallansa! Sentähden en voinut saattaa häntä, sentähden olisi minun tänne tuloni sopinut vasta huomenna tahi vielä myöhemmin. Kaikki on päivän selvä! Tahdon etsiä hänet, sanoa hänelle, että ylenkatson, hylkään hänet, että kiroon sitä hetkeä. — Ei, minä tahdon tavata hänet määrätyllä yhtymys-paikalla — ainakin saan tietää, missä tuo Kissan kivi on.
(Menee kiiruisasti ulos oikealta puolelta, mutta kohtaa siinä samassa Wilhon.)
KUUDES KOHTAUS.
Tunturi. Wilho.
TUNTURI. Suokaa anteeksi, hyvä herra!
WILHO. Pyydän nöyrimmästi!
TUNTURI (itseksensä). Tuo näkyy olevan vähäsen typerämäinen; häneltä voin kysyä. — Antakaatte anteeksi, asuuko herra näillä seuduilla?
WILHO. Asun kylläkin, hyvä herra.
TUNTURI. Varmaankin olette kirk'herra.
WILHO. Nuorison kirk'herra, tavallisesti koulumestariksi nimitetty.
TUNTURI. Suokaa minun kysyä! Täällä on muuan paikka, jota kutsutaan Kissan kiveksi.
WILHO (vähän hämmästyneenä). Kissan kivi.
TUNTURI. Niin, Kissan kivi.
WILHO. Vai niin, Kissan-kivi. Miksikä tuota harmaata kalliota niin kutsutaan, on vaikeata selittää; olen kirjoittanut ainekirjoituksen siitä.
TUNTURI. Olkaa niin hyvä ja näyttäkäätte minulle tie sinne.
WILHO. Mielelläni. Käytyänne tämän lehdon loppuun (osoittaa oikealle kädelle) tulette ajo-tielle, jota kulette siksi kun näette jalka-tien, joka viepi teidät, herrani, suoraan metsään ja Kissan kivelle.
TUNTURI. Paljon kiitoksia neuvostanne.
(Menee ulos perältä, oikealle.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
WILHO (yksinään). Vai niin. Vieras, kulkien metsässä, ja Kissan-kiveä kysyen — tää on epä-luulon alaista! Oli hyvä ett'en sanonut, kuka olen. Tuo mies pitää varmaankin salakauppaa. Sentähden sanon kasakoille, että pitävät silmänsä auki. Vaan neitsyen ja Urhosen yhtymistä eivät saa häiritä — no, sitä eivät teekkään. Kaikki käypi oivallisesti. Neitsy on jo paulassa, ja Urhonen taitanee tähän aikaan saada lempi-kirjeensä; ja että hän tarttuu onkeen, siitä olen varmaa.
(Urhonen tulee sisään, vasemmalta puolelta, ja juoksee yli teaterin.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Wilho. Urhonen.
WILHO. Hoi! Urhonen ystäväni! Mihinkä niin kiire?
URHONEN (juoksee Wilhon luo). Juoksen suoraan maailmasta.
WILHO. No mitäpä nyt on tapahtunut?
URHONEN. Kaikkia on tapahtunut. Olen iloinen kuin harmaa hevonen. Suuri, jumalattoman suuri onni kohtaa minua.
WILHO. No mikä se sitte on?
URHONEN. Ihan sama, josta tän' aamuna haastoitte. Outoa etten jo ole hulluksi muuttunut. Voi tok', että minun täytyy vaieta! Muutoin juoksisin jok' ainoan ystävän luo ja huutaisin täydellä kurkulla: onni on minua kohdannut!
WILHO. Neito on ihana, ja kun äiti kuolee — —
URHONEN. Äiti? kestä te haastatte, hyvä ystäväiseni?
WILHO. Hänestä, jota tän' aamuna osoitin, meidän lempeätä kestkievarin mamselia.
URHONEN. Kestkievarin mamselia? Minä ottaisin semmoisen? Ei, hänet lahjoitan teille. Ja häntäkö te siis osoititte?
WILHO. Niin kyllä. Olettehan äskettäin leikanneet hänen varpaan kynsiänsä, ja kiitollisuus viepi rakkauteen.
URHONEN. Ei, ei, hyvä ystäväni! On vähän parempaa!
WILHO. Mitä, no se varmaankin lienee koulumestarin sisar?
URHONEN. Älkää haastako joutavia! Ei, parempaa sen olla pitää!
WILHO. Nyt enempää en voi arvata. Jääkää hyvästi! (on menevinään.)
URHONEN (pitää häntä kiini). Teidän täytyy kuulla minua minä en laske teitä, minä juoksen perästänne, minä riipun teissä kiini, kunnes kuulette minua. Minulla ei ole ketään muita kuin te, jolle juttelisin tämän asian, ja sellaisesta ei kukaan voi olla haastamatta, ei mitenkään.
WILHO. No, puhukaa sitte, Jumalan nimessä!
URHONEN. Vallesmannin partaa ajettuani läksin teiltä parran-ajo-kapineet käsivarrellani, hiljakseen kotiini. Tultuani suurelle maantielle, pistäikse poika pensaikosta, ikäänkuin käärme, antaa minulle kirjeen ja sanoo: "Se on teille, herraseni", ja pötkii paikalla tiehensä. Minä vähän hämmästyin, vaan tunnethan nerollisuuteni — minä avasin kirjeen ja lui'n — (antaa hänelle kirjeen). Tässä se on — tässä on! Lukekaa, lukekaa, mutta, Jumalan tähden, älkää yht'ainoaakaan sanaa jättäkö pois!
WILHO (lukee). "Armas Niilo!"
URHONEN. Minä olen Niilo. Tiedättehän, että nimeni on Niilo. Minä vaikka näytän papin-kirjan — — —
WILHO. Kyllä tiedän, (lukee) "Kauan on järkeni taistellut sinun rakasta kuvaasi vastaan, joka oleskelee sydämeni pohjassa. Täydyn tunnustaa, että lemmin sinua kuolemaan asti. Kuitenkaan ei saa vielä ihmisten silmät, ei päivänkään, nähdä minua voitettuna. Siis, kun ihana yö levenee maan yli, ja kellon ääni yhdeksän kertaa kaikuu, löydät minut metsässä, ontelon tammen vieressä Kissan-kiven luona. Rintasi ei ole ontelo kuin tammen sisus; hellä sydän tykkii rinnassasi; elä sentähden anna minun odotella turhaan. Sinun lemmittysi Julia Kypäri."
URHONEN (hyvin liikutettuna). Julia Kypäri!
WILHO (lukee). "Jälkimaine." Oikein naisväen tavalla.
URHONEN. Taivaallisesti, taivaallisesti!
WILHO (lukee). "Tunnus-sana, pimeässä toinen toistamme tunteaksemme, on: Nyt on pöllö lentänyt tiehensä, kuningatar astunut sisään." — Neitsy Kypäri!
URHONEN. Ryökinä Kypäri! sanokaa ryökinä!
WILHO. No, no, ryökinä Kypäri; mutta minä olen ikäänkuin pilvestä pudonnut.
URHONEN. Oh! minä olen vielä korkeammalta pudonnut. — Mitäs siihen sanotte?
WILHO. Saan toivottaa onnea. Kyllä hän kaiketi jo on täydessä ijässä; vaan hänellä on paljon ymmärrystä, ja on mahdottoman rikas.
URHONEN. No, mut sanokaa! eikö voi tulla hulluksi pelkästä ilosta?
WILHO. Asiata tarkasti katsoen, en voi ymmärtää minkätähden tuo niin outoa olisikaan. Olettehan — no no, elkää luulko ystävänne teitä imarrella tahtovan —
URHONEN. Jos sitä luulen, olen narri.
WILHO. Ettehän enää aivan nuori ole, mutta kaiketi varma ja roima mies.
URHONEN (katsoo peiliinsä, joka on hänen muiden kapineittensa seassa). No — ja, Jumalan kiitos! saanpa olla tyytyväinen.
WILHO. Sukkela ja lystillinen miespä vielä olette, sitä ei kukaan voi kieltää.
URHONEN. Niin, tiedättekö? Nuoruudestani asti on sukkeluus ollut heikko puoleni. Mitäpä siihen taidan. Onpa sukkeluuskin Jumalan lahja. Toverini nimittivät minua aina Lysti-Niiloksi, ja niin pian kun jalkani pistin ravintolaan, kiljasivat kaikki: "No, Lysti-Niilo on tässä." Sitten sanoivat: "Nyt saamme nähdä kometiaa", ja minä vastasin: "Niin, nyt saamme nähdä kometiaa", ja sillä tavoin kävi haasti ja leikki puheesta toiseen.
WILHO. Sen kyllä uskon. Ja pait sitä, on koko olennossanne jotakuta miehuullista, rohkeaa ja ylevää. Nuoruudessanne taisitte olla aika veitikka.
URHONEN. Niin, sen sanon ja tunnustan: jos en nuoruudessani ole ollut aika veitikka, niin olen nyt aika koira. Helsingissä lukiessani, tieteellistä oppia harjoittaessa —
WILHO. Mitä? Oletteko lukeneet Helsingissä?
URHONEN. Ymmärtäkää minua oikein, hyvä ystäväni! Koska Helsingissä olen ollut parran-ajon opissa, ja juonut paljon olutta yli-oppilaisien kanssa tahi seurassa, niin voinpa sanoa tieteellistä oppia harjoittaneeni Helsingissä. Minä vakuutan, niin pian kuin tappelua syntyi, olin heti siinä.
WILHO. Semmoinen huimapää! Entäpä neidot! Sitäpä taisi olla jyrinä heidän seurassa!
URHONEN. Oikein, nyt tulitte asialle. Minä vannon, että naisväet vielä juttelevat minusta siellä, missä olen ollut.
WILHO. Ja kuitenkin tämä kirje teitä hämmästyttää! Kuitenkin olette hulluksi tulevinanne, siitä että neits — ryökinä Kypäri teitä lempii!
URHONEN. Ei, hyvä ystäväni, ei: Urhonen ei tule hulluksi.
WILHO. Teidän sijassanne näkyisin ikäänkuin asia olisi hyvin joutava. Mitä kauemmin vaimon annetaan odotella ja huokaella, sitä enemmän lempi nousee, ja minä en kuulisi häntä ennenkun lankeisi jalkoihini.
URHONEN. Hänen täytyy langeta jalkoihini; vähempi ei auta.
WILHO. Ei, nyt täytyy lähteä kotiin. Tuletteko kanssani?
URHONEN. Ei, ei. En voi pysyä neljän seinän sisässä; minun täytyy olla ulkona, metsässä ja pellolla.
WILHO (itsekseen). Ihan hyvästi kaikki asiat käyvätkin (Ääneensä). No, saan toivottaa hyvää yötä.
(Hän menee ulos vasemmalta puolelta.)
URHONEN. Hyvää yötä — ha ha ha! — En huoli koko asiasta, minä; en ollenkaan. Mutta kuitenkaan en tiedä selvästi, parran-ajo-astianiko taivaalla loistanee, ja pidänkö aurinkoa käsi-varrellani, vai liekö toisin.
(Neitsy Kypäri astuu sisään vasemmalta puolelta.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Neitsy. Urhonen.
NEITSY (itsekseen). Jaa, hyvin lystiä sekä ihanata yötä tulen viettämään!
URHONEN (itsellensä). Se on hän!
(Hän asetuikse ja rykii.)
NEITSY. Kah! herra Urhonen!
URHONEN (järeällä äänellä). Hyv' iltaa ryökinä.
NEITSY (hämmästyen ja vähän vaiettuansa). Kovin on vari tänä iltana, vaikka jo olemme syyskuussa.
URHONEN. Vari? Todellakin? Onko vari? Niin, niin, eräs tuli ja liekki, joka kuumentaa. Minä puolestan' — huh! siihen olen tottunut ja minä olen ihan kylmä.
NEITSY. Niin, vari ei jokaista yhdellä tavalla kuumenna. Taidamme saada ukkosen ilmaa yöksi.
URHONEN. Se olisi hyvin paha, varsin paha. Säästäköön taivas ukkosen ja nuolet sopivammaksi ajaksi. Vaan jos raju-ilma kohtaisi — niin surkuteltava se leimu olisi, jota sade sammuttaisi! ja eräs hellä sydän voipi luottaa erääsen urholliseen sydämeen, vissisti en voi sanoa, mutta onpa kuitenkin toden mukaista.
NEITSY. Te olette hyvin leikillinen tän' iltana. Paha vaan, etten ymmärrä leikki-puhettanne. Enpä juuri ukkosta pelkää; vaan voisihan ukkosen nuoli sytyttää —
URHONEN. Sytyttää. Hahaha! Minä luulen sen jo sytyttäneen tulen. — Hahaha! Olisi hirmuista, jos ukkosen nuoli kohtaisi erääsen tammeen.
NEITSY (hämmästyneenä, ottaa askelen takaperin). Erääsen tammeen?
URHONEN. Niinpä niin. Vaan eräs henki siitä ei huolikaan. Epätietoista on, huoliiko eräs henki koko tammesta ollenkaan. Ja mitäpä siihen taidetaan. Tänään on se tammi, huomenna koivu, ylihuomenna kataja, ah! jokaisella päivällä on oma vaivansa. (Hän menee monjaita askeleita taaksepäin ja seisahtaa hyvin ylpeänä tahi käskevänä). Mutta ettekö lankee polvillenne minun eteheni. (Hän osoittaa kädellänsä, että neitsyen on lankeeminen polvilleen, he katsovat muutamia hetkiä toisiansa, neitsy hyvin hämmästyneenä, Urhonen odottaen.) Ei vähempi auta.
NEITSY (itsekseen). Hän on juovuksissa (vähän kovempaa.) Hyi! (käännäiksen lähtemään pois oikealle.)
URHONEN. Hyi! teeskentelemistä! Sinun nimesi on Kypäri! (Hän käännäiksen vasemmalle.)