ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Reading edition
(Huone nimismiehen kotona. Ovi peräseinällä ja toinen oikealla puolella.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Hukkanen. Wilho (tulee sisään perä-ovesta; hänen jälestänsä) Kasakka Paavon kanssa.
WILHO. Astu sisään!
HUKKANEN. Mitä siellä on?
WILHO. Sala-tavaraa, setäni!
HUKKANEN. Hitto, ah — —
WILHO. "Ja surma vieköön!" sanon minäkin.
HUKKANEN. Anna minun haastaa.
WILHO. Mielelläni — se on minun velvollisuuteni. Setäni tahtoo varmaankin kysyä! mitä? kuka? kuinka? (antaa hänelle pienen paperi-pussin). Tässä on vastaus.
HUKKANEN. Nuuskaa! (ottaa nuuskaa pussista ja panee nenäänsä.) Ulkomaan nuuskaa! Paavo sano — —
WILHO. Mistä olet saanut — —
HUKKANEN. Hitto syököön — —
WILHO. Ja surma vieköön!
HUKKANEN. Etkö anna minun — — —
WILHO. Puhua loppuun astiko? Aivan mielelläni.
HUKKANEN. Paavo! mistä olet saanut nuuskan?
PAAVO. Mistäpä minä sen olen saanut, herra vallesmanni? Hm, minä ostin sen.
HUKKANEN. Mutta ostit sen kontti-ukoilta.
PAAVO. Aivan niin. Herra vallesmanni laittoi minua —
HUKKANEN. Niin, tytärtäni hakemaan, vaan ei nuuskaa ostamaan.
PAAVO. Mutta kiireessäni unhotin nuuskarasian kotiin, ja nuuskatta en voi elää, sentähden ostin vähäisen; vaan puolet ovat jo kuluneet.
HUKKANEN. Mutta minkätähden et ole — — —
WILHO. Antanut esiin tavarata? kysyy setäseni.
PAAVO. Noh kaikkea joutavaa!
HUKKANEN. Joutavaa! Ruunun nimismies — — —
WILHO. Käypi käsin kaikkiin mitä joutavaa on, asetuksien mukaan.
HUKKANEN. Tämä nuuskapussi, Paavo, otetaan pois sinulta ja myödään julkisessa huutokaupassa enimmän tarjoovalle (antaa pussin Kasakalle). Ilmoita tästälähin, kun sinulla on jotakuta salatavaraa kerallasi.
PAAVO. Ei, herra vallesmanni, sitä en tehne.
HUKKANEN ja WILHO. Et tee?
PAAVO. En tottamaar sitä tee. Nauraisivathan toverini minulle, enkä tahdo tulla heidän pilkattavaksi.
HUKKANEN. Mutta niin kauan kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun totella.
PAAVO. Sitä en voi, herra vallesmanni, minä en tahdo olla aasina.
HUKKANEN. Mutta sinun täytyy, muutoin ajan sinut palveluksestani pois.
PAAVO. Olkoon menneeksi! kyllä minä aina paikan saan muuallakin.
HUKKANEN. Mene pois, hävytön lurjus! En tahdo tietää sinusta enään. Ulos!
(Paavo ja Kasakka menevät ulos.)
TOINEN KOHTAUS.
Hukkanen. Wilho.
WILHO. Kuinka hirmuiset ajatukset!
HUKKANEN. Ihan jumalattomat! Mutta sellaista tulee — —
WILHO. Aivan oikein setäni; sellaista tulee meidän huonoista kasvatus-laitoksistamme. Kauppa-asetuksien pitäisi olla aapis-kirjassa.
HUKKANEN. Niin. Silloin ihmiset ymmärtäisivät.
WILHO. Jo kätkyessä ymmärtäis — —
HUKKANEN. Anna minun puhua!
WILHO. Hyvin mieluisesti!
HUKKANEN. Silloin ymmärtäisivät, mikä tarpeellinen asetus — —
WILHO. Kielto sala-kauppaa pitämästä on. Totisesti hyvin hyvä asetus, joka estää rahvaan ostamasta kaikenlaista joutavaa ja hyödytöntä tavaraa.
HUKKANEN. Asetus, joka — —
WILHO. Sala-kauppaa estämällä pakoittaa rahvaan kohtuullisuuteen ja ahkeruuteen.
HUKKANEN. Anna minun haastaa!
WILHO. Hyvin kernaasti. Minä vaan tahdon sanoa, että tämän asetuksen kautta päättyy kaikki siivottomuus ja vallattomuus, jota sala-kauppiaat tavallisesti tekevät.
HUKKANEN (itkusuin). Julma ihminen! Minä tukehdun, et anna minun haastaa ja huokua! Sinä syökset minun hautaan paraimmassa ijässäni!
KOLMAS KOHTAUS.
Entiset. Julia (tulee perä-ovesta).
JULIA. Nyt olen täällä taas, isäni.
HUKKANEN (vielä nyyhkien). Hyvä, lapseni, hyvä.
JULIA (menee hänen luoksensa). Kuinka voitte, isäni? te olette niin vihaisen näköinen.
HUKKANEN. Oh! ei se ole mitään, tyttäreni.
JULIA. En vielä paljon ole kerinnyt katsoa ympäristöämme, vaan niin paljoa olen kuitenkin jo havainnut, että luonto täällä on paljoa suloisempi, kuin entisessä paikassa.
HUKKANEN. Suloisempi seutu! Mitä sinä puhut, tyttö?
JULIA. Kuinka? Nämät komeat vuoret kuusineen ja honkineen sekä — —
HUKKANEN. Ovat minulle kauhistukseksi. Pelkkiä sala-teitä ja piilo-paikkoja veitikoille ja varkaille! Olen nyt asunut täällä koko vuoden, ja aina toivottanut vuoret ja laaksot, kuuset ja koivut hitolle. Täällä olen petettynä ja salakauppiaat sekä heidän sukunsa ovat minun naapurissani, ja vielä omassa talossani — —
WILHO. Totta kaiketi, teidän oma nepanne — — —
HUKKANEN. Mitä nyt?
WILHO (itsekseen). Nyt on sovelias alottaa (ääneensä). No, setikseni, eikö sala-rakkaus myöskin ole sala-kauppaa?
HUKKANEN. On ainakin. Minä en voi kylläksi nuhdella sinun hulluuttasi.
JULIA. Kuinka? Onko serkkuni joutunut lemmen poluille.
HUKKANEN. Niin kyllä, lapseni, tämä on taas uusi tuska onnettomalle isällesi.
JULIA. Ah, isä kulta, älkää sitä nureksiko! Ken tietää, kuinka kauan tuo lempi kestää?
WILHO. No hyvä, Julia — koska asia kerran on tullut esiin, niin sanon nyt sinulle: että lempeni on totinen, se tulee perustamaan elämäni onnen tahi onnettomuuden.
JULIA. No! mutta sano, kuka sitte on sinun kultasi? Minä toivon, että hän on vähän ehk'edes serkkusi näköinen.
WILHO. Onpa yksi naapureistamme, neiti Hilma Waltokas; hän on hyvin sievä, siveä, sydämellinen ja ymmärtäväinen.
HUKKANEN. On köyhä kuin kirkonrotta ja pahimman viholliseni sisaren tytär.
JULIA. Sitä en ymmärrä. Kuinka isäni voisi vihata ketään, tahi joku toinen häntä.
HUKKANEN. Niin, vihata vanhaa neitsy Kypäriä ei ole mikään synti. Ei hän pelkää ihmisien eikä Jumalan lakia, vaan pitää seuraa juutalaisten ja mustalaisten, varkaiden ja rosvojen kanssa.
JULIA. Miten ymmärrän tuota?
HUKKANEN. Niin, hän on melkein tullut mielipuoleksi pelkästä romaanien lukemisesta.
JULIA. Todellako?
HUKKANEN. Niin, kuuleppas! Minuun on hän hirmuisesti suuttunut, kun toivoisin ja tahtoisin hallituksen ottamaan kaikki kirjat takavarikkoon, jotka kehoittavat rosvoamiseen ja salakauppaan.
WILHO. Olkoon ämmä hönttökin, mutta — — —
HUKKANEN. Hän on tuhat kertaa hullumpi kuin hönttö.
WILHO. Olkoon vaan, setäseni! Mutta jos minä nyt kysyn, mitä tytön on ämmän hullutuksilla tekemistä? Mitä setäni siihen sanoisi?
HUKKANEN. Mitäkö minä sanoisin? Kyllä minä sanoisin — —
WILHO. Kyllä jo edeltäpäin tiedän, että setäni sanoisi: "Ei omena puusta kauas putoa", ja "miten vanhat laulavat, siten nuoret visertelevät", ei höntön ämmän sisaren tytär tädiltänsä hyvää ole oppinut.
HUKKANEN. Minä sanoisin — —
WILHO. Epäilemättä setäni sanoisi, ettei ole hupaista tulla tutuksi sen kanssa, jota viran puolestakin täytyy vihata, ja hallitus ei suinkaan suostuisi siihen, että nimismies on sen ystävä, joka suojelee varkaita ja rosvoja.
HUKKANEN. Anna minun puhua!
WILHO. Aivan mielelläni. Mutta te vastaisitte ja teidän täytyisi vastata, ettei voi tietää, eikö vanha neitsy jonakuna päivänä antau mustalaisten viettelyksestä heidän seuraansa ja sillä tavoin tuottaisi häpeätä ja onnettomuutta koko perheelle — —
HUKKANEN. Sinä mulle surman tekoa nalkutat. (Itkien). En hetkeäkään enää malta kuunnella sinun lorujasi. Ota tyttö, jos vaan saat hänet; ota hänet Jumalan nimessä, ryöstä hänet ellei vanha hönttö anna häntä hyväntahtoisesti; ota hänet vaimoksesi kuinka hyvänsä ja milloin mielesi tekee! Sen minä sanon, enkä mitään muuta.
(Menee vihaisena ulos ovesta oikealle.)
NELJÄS KOHTAUS.
Julia. Wilho.
WILHO. Oh, onnistui hyvästi, nyt olemme jo niin etäälle tulleet.
JULIA (hämmästyneenä). Pelaammeko kometiaa?
WILHO. Niin kyllä, hyvä serkkuseni. Mutta vasta olemme alussa; jos näytelmiltämme jatkamme, niin sinunkin täytyy saada joku näytelmä-osa. Minä olen luottanut sinuun.
JULIA. Mutta minun luvattani.
WILHO. Olethan nais-ihminen.
JULIA. Mitä? Pidättekö meitä tyttöjä näyttelijöinä?
WILHO. Niin kyllä, matkustavaisina näyttelijöinä, jotka etsivät paikkaa. — Mutta elkäämme viettäkö kallista aikaa turhilla puheilla, miettikäämme tuumiamme!
JULIA. Kappas toki, kuinka malttamaton on sun lempesi, joka tuskin lie viikon vanha!
WILHO. Niin nuori se ei ole, Julia. Viime talvena oleskeli minun rakas Hilmaseni kolme kuukautta sukulaisensa luona samassa paikkakunnassa, jossa minä virkaani toimitin. Siellä minä opin häntä tuntemaan sekä lempimään. Mutta kevät, joka kaikille muille olennoille tarjoaa iloa, tuotti meille vaan surua, sillä meidän täytyi erota toisistamme; hänen tätinsä kutsui häntä tänne takaisin, ja minua pidätti siellä ammattini. Viimein pääsin virastani vapaaksi; minä riensin tänne, ja olen nyt jo ollut täällä monta aikaa, mutta kahdesti vaan olen häntä nähnyt ja kerran puhutellut; ja miten tiedät, serkkuseni, lempi on kaikista maltittomin.
JULIA. Miten minä sitä tietäisin?
WILHO. Niinkuin sanottu, ensimäinen askel on otettu; minulla on setäni suostumus, ja vaikka hän sen antoi vihoissaan, ei hän kumminkaan sanojansa syö.
JULIA. Sitä hän ei suinkaan tee, jos hänet oikein tunnen.
WILHO. Nyt on myöskin toinen askel otettava. Minun täytyy välttämättä tavata kultani, saadakseni hänen kanssaan tuumitella, kuinka meidän on käyttäminen setäni suostumusta, ja mitä tahdomme sekä mitä emme tahdo jättää sattumuksen huostaan, siis, kuinka vanha neitsy on voitettava. Saadakseni tavata toivottuani, pitää minut saatettaman taloon, ja neitsy talosta ulos.
JULIA. No! eikö löydy helpompaa ja parempaa keinoa? Minä luulisin, että täällä maalla — —
WILHO. Ei, serkkuseni, ei. Armasta Hilmaa vartioitsee ei ainoastaan hänen tätinsä, vaan myöskin vanha palvelija, jolla on haukan silmät päässä. Useasti olen käynyt siellä talossa, vaan harvoin olen tavannut häntä, jota olen etsinyt. Sinne tultuani pyytää vanha neitsy minua aina romaani-kirjojansa lukemaan, eikä mikään puhe häntä enemmin huvita kuin haastelu mustalaisten ja salakauppiaiden urhotöistä. Hän rakastaa, niinkuin sanoo, näiden viehättävää, ihastuttavaa elämää, jota hän kirjoistansa on oppinut tuntemaan. — Mutta tuumani, kuinka ne taas olivat? niin, Hihnan puheille päästäkseni, pitää saaman vanha neitsy pois kotoansa muutamaksi tunniksi; siihen täytyy sinun olla minulle avullinen.
JULIA. Ilolla, niin paljon kuin vaan voin.
WILHO. Voisitko kuvailla itseäsi mustalaiseksi, serkkuseni?
JULIA. Miks' ei? Minä olen heitä useasti nähnyt.
WILHO. Voisitko laittaa jonkun soveliaan puvun omista vaatteistasi?
JULIA. Sen kylläkin voin.
WILHO. No tee se pian.
JULIA. Mutta miksi? missä on näytelmä-osani?
WILHO. Sen saat sitten. Mene vaan ja hanki itsellesi kometiaamme sopiva puku. Mene nyt!
JULIA. Minä teen mitä voin. Kunhan ei vaan neitsy tuntisi minua!
WILHO. Kuinka olisi mahdollista hänen sinua tuntea? Eipä hän vielä ole kerinnyt sinua nähdä. Pait sitä olin vielä tänä aamuna hänen luonaan ja juttelin yhtä ja toista mustalaisista, jotka muka olisivat täällä likellä.
(Julia menee ulos.)
VIIDES KOHTAUS.
WILHO (yksinään). Seikka on muutoin hyvästi kokoon keitetty ja voipi onnistua; mutta minä tahdon vielä panna jotakin lisäksi (ottaa esiin kirjeen). Tämän lempikirjeen olen kirjoittanut vanhan neitsyen nimessä hullulle Urhoselle; neitsyen käsikirjoitus on oivallisesti apinoitu, hänen sinettinsä samoin, ja poika, joka kirjettä viepi, on jo paikallansa. Neitsy kun saadaan määrätylle paikalle mustalaisia katsomaan, tapaa siellä heidän asemestaan Urhosen, joka häntä puheillansa viivyttää; ja sillä aikaa minä voin Hilmani keralla puhella. Tämä seikka voipi vaikuttaa verrattoman huvituksen, joka jälkeensä jättää mieluisan muiston pitkäksi ajaksi.
KUUDES KOHTAUS.
Wilho. Urhonen (parran-ajo-aseinensa).
URHONEN. Hyvää päivää, ystäväni.
WILHO (itseksensä). Ihan kuin kutsuttu! (Kovempaa.) Jumal' antakoon, Urhonen! (Itsekseen.) Alan siinäpaikassa yritykseni.
URHONEN. Vallesmanni ei ole kotona, ja tänään on parran-ajon päivä!
WILHO. Hänellä on ollut vastoin-käymistä, ja silloin hän tavallisesti pyrkii ulos.
URHONEN. Mutta parta hänen leuassansa! se on minulle häpeäksi. Jos se ei ole minulle häpeäksi, niin kärpäseltä lennossa pistän silmän puhki.
WILHO. Olkaa huoletta. Täällä olette kuitenkin kylläksi partaa ajaneet.
URHONEN. Kylläksi partaa ajaneet. Mitä on tapahtunut? Minä pelästyn! minä olen niin pahoilla mielin.
WILHO. Voi, teitä luikkaria! elkäätte olko niin typerä olevinanne.
URHONEN (yhä kiinteällä tarkastuksella, mutta ymmärtävinään Wilhon puhetta). Mitä?
WILHO. Loistavia toivoja!
URHONEN. Kyl'! kyllä-ä.
WILHO. Niin, kellä on onnea, niin!
URHONEN. Niin, niin, kellä on! (hieroo käsiänsä).
WILHO. Tuolla — hm?
URHONEN (nyykähyttää päätänsä). Hm — hm.
WILHO. Leikki ja leimu — hm.
URHONEN (niinkuin ennenkin). Hm — hm!
WILHO. Onnellinen mies!(likistää hänen kättänsä ja menee).
URHONEN. Halia!
(Wilho menee ulos ovesta oikealle.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
URHONEN (yksinään). Voi ihka ja kumma! tahdon jänikseltä juoksussa leikata villat, jos oikein olisin ymmärtänyt tuota kummallista herraa! Vaan kun yleisesti ymmärsin hänen puheensa, niin voin sanoa häntä ymmärtäneeni; mutta kun tämä asia on minulle synkkä, niin minun täytyy tunnustaa sen ei olevan oikein selvän. Malttia! ei mikään muu auta. Loistavia toivoja — tuolla — leikki ja leimu! — sen hiton herra!
(Menee ulos perä-ovesta).