METSIEN MIES.

Metsien mies.

Ikimetsäin isännäksi luotu metsien on miesi. Ilmoilt' ihmisien läksi — minne? — Metsä tietön tiesi.

Metsäin sanatonten, sankkain halki mitaton on meno. Vaaluvissa vetten vankkain honkapuinen puikkaa veno.

Laajalta jok' ilman laitaan metsien käy miesi kempi eksymättä erämaitaan, metsällisetkin miss' empi.

Kääntymättä käypi, kunne miestä miehen tahto ajaa. Toist' ei tunnusta, ei tunne joka tielle rastis rajaa.

Lainehilla lastu, kaksi kymen kymmenlatvan tuomaa — silloin liiat liikkuvaksi honkahuoneillaan jo huomaa.

Astuu monen aamun, illan kadotessa kannan taaksi, kunnes pihojensa pillan kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi.

Yö.

Yö musta yllä, alla. Pois viime tähti sammuu. Nyt unten ulapalla veen hirmut hirnuu, ammuu.

Yön suurten kuuluu kuoro yl' aavan kuohukuvun. Nyt uus on valtavuoro syvyytten alkusuvun.

Nyt elää muinaismuodot jo muka ammoin laanneet, heräävät rungot, ruodot kivistä unta maanneet.

Väkevät vanhat herää, — levänneet varsin lievät. Tuoll' etsii silmät erää vihertäväiset, vievät.

Tuoll' liikkuu evin hitain ne halki vetten harjuin, ja satahammas-kitain soi kiukku riistaa karjuin.

Syvyyden äänet ärjyy, yön ääret vastaa naurain. — Voi miestä, ken nyt värjyy vesillä haaksin haurain,

ken, myöhäsynty keri, pääll' öisten keinuu uomain, kun kansoittama meri on ajan alkuluomain.

On liian hennot, heikot kaikk' aseet ihmismietteen, kun tulee tursaat, peikot syvyytten sydänlietteen.

Ei suojaan suuntaneulat poloista auta purtta. Min kaarna kestää keulat, kun ahmaa aallon hurtta.

Ei konsaan matkan maaliin se saavu mies, ei palaa. Iäti saadun saaliin syvyyden suuret salaa;

sen vie, ken keito sousi päin maiden uutten unta, kun mahtajaksi nousi yösynty sukukunta,

kun purki voimat tummat ulappa umpisyvä, toi ilmi salatummat kuin tuntea on hyvä.

Quasi modo.

Istun ja tuijotan, hiljaa tummuu ympäri yö. Sen siis vaivasta viljaa suo elon suottatyö.

Tusina tuttuja osta, sanoihin sanoja myö, naamiotas älä nosta, — kauppa se leiville lyö.

Tunnolle kapalo kaavan, tuskalle kapulavyö, — näyttämätöntä haavan ei susi sutta syö.

Incognito.

Kuolo taikka voiton palmu! — Vastattihin vaivais-almu.

Otti, kiitti. — Orjan suku! — Vaiko valta valhepuku?

Spartatar.

Haaveet liian hennot kestoon hallan hampaan, liian pilvilennot matkaan matalampaan.

Liian heikko rotu sopiin sotirahvaan, konsanaan ei totu verikalvan kahvaan.

Siksi teit sä vaalis, raskahan kuin rauta: mik' on kuolon saalis, sen ei elää auta.

Kallioille kannoit heimon hentotarmon, kuoleville annoit, annoit kuolon armon.

Spartalainen.

Kernas mustan keiton syöjä, palaestralla painin lyöjä, toden tuttu, vilpin veikko, tuomittu, jos tuhma, heikko.

Niukka ruoka, runsas raippa, tanner vuode, viima vaippa, pitkät käyttää käsivarret, lakooniset lauseparret.

Mieheksi jo mieltä, vartta, — vartoi paljon vanha Sparta, miestä vartoi miesten kiista, hirmuaan helootti-riista.

Saapui kerran kepposiltaan samanmoisten ilo-iltaan. Keskeen vaiti istui, kettu vaipan alla varastettu.

Pystymmässä pää kentiesi, selkeämpi silmän liesi, hymyyn pyrki mennä huuli, — omituisen oiva tuuli.

Vierustutut ehkä tuumaa: mikä outo miestä huumaa? Silloin, kesken naurun raikkaan, painuikin jo siihen paikkaan.

Otsa liian taaksi taipui, liian vaaleaksi vaipui kasvojensa kaunis lepo. — Syvään puree sylirepo.

Nähtiin kuollut kuoliaaksi, nähtiin vainaan vaipan taaksi: kaatui revon hampaan haavaan, toki kaatui Spartan kaavaan.

Onnen puoti.

Päättyy päivät, kuluu kuut, ohi hetkinä huiskaa. "Tänään hinnalla, huomenna ilman," kohdalla korvaas kuiskaa.

Ees taas ihmiset itarat käy ovella onnen puodin, ostaa päivänsä pääsimiksi näppöisen naulan ja luodin.

Riemun, murheen rihkamataan tiimat he tinkii ja jakaa. Onni, ovela kauppi, katsoo kauppatiskinsä takaa.

Niin elo mennä nilkuttaa samaan vanhaan ralliin. Ketään ei, joka vaakaan heittäis hinnan helkkyvän kalliin.

Kalliin kalliilla ostajaa ei tule, tuhlaajapoikaa, ei sano saiturit: Päivä, paista! Käy, kisa! Soitot, soikaa!

Ei sano: Malja nyt tänään täys, huoliessa huomisen-houkkain! Tänään otsalle onnen seppel, huomen on huostassa toukkain!

Hukkapeli.

Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit.

Ulkopuolla yössä miesi. Yhden tiesi uksen: kuolla.

Matkan jaksoi tummaan majaan. Verin maksoi heiton vajaan.

Piili heikko, miss' ei velo peli veikko, viekas elo,

tahto paras takaa aja: kurja, varas, kavaltaja!

Rikas mies.

Rikas mies se, kellä riittää, se, ken antaa eikä ano, riistäjää ken siunaa, kiittää, kylvää, vaan ei vaadi niittää, huulensa ken lujaan liittää, ettei ilmi sana sano hornaa, jonka oma jano rikkaan miehen rintaan siittää.

Totuus.

"Ken sanoo veljestänsä: sinä tuhma! hän tuleen helvetin on vikapää." Sanoa totuus ain' on hengen uhma, mut tulessakin totuus jää.

Maan tuomarit.

Tuhannen filistealaista kaasit, väkevä Simson, aasin leukaluulla. Ei ihme siis, jos arvoss' istuu aasit maan tuomareina tuomiten ja neuvoin avarin, lyövin, syövin aasinleuvoin. Ja heitä tulee Herran kansan kuulla.

Suurmies-vaatimattomuutta.

Kukapa kokkona tohti kohota päivää kohti? Kunpahan koki olla kukkona tunkiolla.

Sodomasta.

"Ja Lotin vaimo käänsi kasvonsa takaisin hänestä; ja muuttui suolapatsaaksi."

Gen. 19: 26.

Yöhön, korpeen, ulos, ulos kaupungista, jota uhkaa, suuri Tuomari, sun tulos! — Riennä, koht' on kaikki tuhkaa.

Taivaat valkeata valaa, takanasi tanner palaa, synnyinmajas sortuu maaksi. Kavahda, jos katsot taaksi!

Huutaa yöstä kuolon kuoro, tuhansill' on tuskan vuoro, hukkuu koto, kansa, suku. Eespäin, ellet itse huku!

— Kunne kuljen, tänne jään mä, kunne katson, aina nään mä ahmivaisen liekkinielun. Taaksi kaikk' on katse sielun. —

Kutsuu Suuri, älä käänny! — Näytä keidas, miss' en näänny, miss' ei menneet huuda yöstä. — Muista: aamu auttaa yöstä.

— Aamun muistan, aatos murtuu. Turha pako sen, ken turtuu surun suolapatsahaksi. — Yksi käy nyt, lähti kaksi.

Yksi käy nyt, kaksi lähti. — Vaimo, vaimo, tieni tähti! — Sydämeni jäi, vaan matkaa käsket, Suuri, orjas jatkaa.

Rynnäkkö.

Miestä kaatuu kahden puolen, henki heinänkorren maksaa. Eespäin, jonka jalka jaksaa, nukkukohon saanut nuolen!

Eespäin elollisten joukko! Miestä alle kaatuu kasaan. Haudat, harjat kaikki tasaan kasvaa, kasvaa ruumisroukko.

Vielä vaaksa, vielä virsta! Kahden puolen kaatuu miestä. Pala päästy pystytiestä, muurist' irti muuan pirsta.

Tuolla pilviin tornit piirtyy, kauas välkkyy valtaportit. Kohti ponnistaa kohortit, eemmäs vitkaan viirit siirtyy.

Viuhuu nuolet kaukonoudot, lepoon kaatuu lippukuntas; verta vuotain omaa untas varrot, yli ryntää oudot.

Mittas juostu punajuovaa! Tuolla harjoin yhtä ylväin loistaa tornit, loitos kylväin nuolta, tulta kuolon tuovaa.

Muurit, joille viel' ei päästy, tuolla! Tuimemmaksi taisto! Miehen valloitta ja vaisto vaatii, säästä ei, ei säästy.

Kohti! Pääsyn päitten hinnat porras portahalta ostaa. — Ylpeämmin päätään nostaa pilviin piirtyväiset linnat.

Alamäkeen.

Hauska ajaa alamäkeen. Anna luistaa, alas, alas! Kiveen iskee kelkan jalas, säkenen lyö, laulun säkeen.

Kiivetessä kiusan näki: telki tietä, tuuma tiima! Tuopi nyt kuin Turjan viima. Hyvin velan maksoi mäki.

Ohi puut ja kivet, kannot, viisaat virstantolpat huiskaa: vanhaa tuttua kuin tuiskaa, vanhat viisaat neuvon annot.

"Riennä verkkaan, saa et vikaa, taiten niskantaitturitse!" Niin ne neuvoo, elää itse, eivät liiku liian pikaa.

Yks on riemu, muit' en tunne, muitten murrunnan mi lientää: liekin, myrskyn riemu, rientää, kuolonkorska, sama kunne.

Jäänyt jää! Se elon lunnas. Kiidä kipunoivin kelkoin, älä viivy muuta veikoin. Maata kuilu, maata kunnas.

Ylös katsot, katse raukee. Kuka kultasiivet kutoo? Uni lentää, tosi putoo, kuilu kuilun alle aukee.

… ita plaudite!

Lausunut lien laulun riimein tuskaa, josta sydän sykkää, lienen mykin pantomiimein tulkinnut sen tulta mykkää.

Histrionin helppo paatos, paikatut koturni-korot. Siinä heeros, Herostratos, templit sekä templin porot.

Hypin taikk'en hyppelehdä, tiedän: maassa matkatieni. Suurin temppu, jot' ei tehdä, eikä pienin hymy pieni.