MENNYT PÄIVÄ.

Mennyt päivä.

Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy. Korvalla sillan. laannut on ratasten rämy.

Rientäjän kaukana tiellä viimeisen näen. Liinako vielä vilkahti ahteessa mäen?

Häipyjät taa näkörannan — keitä ja kunne? Maantien sannan jälki ei mainita tunne.

Ahdistaa sydänalaa pistävä piina: milloinka palaa, milloin, se leikkivä liina?

Nään läpi kyynelten hunnun tai vahan rannan. Tuskaisen tunnun kauan ma rinnassa kannan.

Näin alas auringon rattaan vierivän äsken, palajamattaan, kuinka jos kutsun ja käsken.

Näin punahunnun, mi väikkyi äärellä illan, kauas mi säikkyi taa sinitaivahan sillan,

meni, ah iäksi mennen, kuin meni päivät niin monet ennen, jotk' elämättäni jäivät.

Kevät-uskoa.

Eilen vielä talvi jäinen kolkon pohjatuulen käyden. Tänään kera kevään täyden vapunpäivä päilyväinen.

Kiuru, kirkkahan jo kellos kuulen yhä ylennäivän. Suvelleni suuren päivän runsas armo rukoellos.

Usko nuori notkon harmaan, kanna kauas niinkuin kaipuu, kauas, niinkuin katse haipuu aamuun kahden silmän armaan.

Korkealle, kunne halaa sinikirkkos harja kirkkain, palavinta virttäs virkkain säveleinä lennä, palaa.

Nää, mit' yksin näkee usko: loisto luvatusta maasta, avarasta, autuaasta, hurmioinen huomenrusko.

Silmähäs mi siellä piirtyy kevätsuurta, kerro mulle, maahan, varjoon vangitulle: ihme täyttyy, vuoret siirtyy.

Lentotähti.

Hei, kulkuset ne helisee ja jalas alla kolkkaa ja tiuvut kilvan kilisee kuin parahinta polkkaa.

Ja kummissansa katsoo kuu, kun ajo myöhä luistaa, ja vanhus, valkoparta puu, myhäillen päätä puistaa.

Ja kinos kipunoin' on vaan ja koko taivas tuikkaa, ja meille sormisuukkojaan nuo tähtilennot suikkaa.

Me illan viimaa ilkumme, mi kilpasille lähti; ja eespäin entää kulkumme, yön ylpein lentotähti.

Ja toivottaa jos ehtii vaan, kun korkeinnaan se palaa, niin todeks saapi, sanotaan, mit' ikään mieli halaa.

Vaan kuinka, armas, aattelen, vain kesken lause jää se. Ma toivon toiseen liittelen, eik' aatos päähän pääse.

Niin kauas, taivaan rannan taa ain' edemmäs se entää: miel' lemmen vain on leimahtaa ja tähden lentää, lentää.

Luistimilla.

Sulat all' oli synkät sydänveet, mut jäähän kätketyt jäykkään. Jään alta aaltojen kuohua ei kuulukkaan, ei näykkään.

Sulat alla syöksyvät syvänteet, mut silta sileä päällä. Hei, liukuen, luikuen kulku käy, ei tunnu jälkeä jäällä.

Yli leikki lentää ja nauru soi teräskenkä, kirkas ja nuori. Yli jään ilon kerkeä kilpa käy, silo kuilujen yllä on kuori.

Elo nuori on irti ja ikävöi, ei vangitse vanhain huoli. Niin kielletyn kaunis on kaihon tie, totta leikkiss' on toinen puoli.

Elo nuori on irti ja ikävöi, povi nousee ja posket vertyy, ja ulapan tuulet ne unia tuo, ja mieli mennessä mertyy.

Se seljille sinertyville vie, miss' enää ei merkkiä, viittaa. Ei muista yön mustan yllättävän, ei paluun pimeistä piittaa.

Ei uskokkaan, kun jo keskellä on meren outoja ulapoita, ylt'ympärille kun kutoo yö jo kummia kuutamoita.

Kun sydänsyville saapunut on upottaville saakka, missä tuntee permannon pettävän jo ilon tanssiva taakka;

missä kylmintä malttia kysytään, miten päättää mieletön veikka, missä naurain ja nousten enää ei ois korjattu kuperkeikka;

missä kerran viimeisen kääntyä voi vielä nuori karkelon kansa, missä vielä talvell' on viikon työ, missä auki on Ahdin ansa;

mistä korvaa tarkinta tavaten sävel särkyvän kaunis kaikuu, missä siipeen ammuttu alli ui, missä kuoleva joutsen joikuu.

Pellavan kitkijä.

Muien paioiksi pellava kasvaa, minä vaan sen kitken. Muien iloiksi iloan, mut itsekseni itken.

Katselen päivän laskua, ja kaunis on pilven rusko. Ennen minä uskoin, mitä minä uotin, nyt en enää usko.

Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot. Toivot on turhia, vaikka ne kuinka onnea uskotelkoot.

Joutsenet.

Yli soiluvan veen ne sousi, ne aallon ulpuina ui, kun aurinko nuorna nousi, yöt pohjan kun punastui.

Lumikaulat kaartehin ylpein veen kuultoon kuvia loi. Povet aamun kullassa kylpein ne outoja unelmoi.

Vain joskus onnensa julki ylen suuren ne joikuivat, ja soinnut aalloilla kulki niin aavistuttelevat

kuin hyminä huomenkelloin salokappelin kaukaisen; ja aallot vienosti velloin ne kantoi kaikua sen. —

Ne rauhassa souti ja solui suven kerkeän kestämän, jonot lumme-valkeat jolui syvän päällitse päilyvän.

Kohos siiville kerran ne sitten, suvi kun oli muisto jo vain, kukat laulavat lainehitten, unet valkeat ulappain.

Ne matkasi päivänmaihin; viel' loistava siipi loi kuvan viimeisen alle kaihin, mi aallon jo kammitsoi.

Tuhlaajapoika.

Vain antaa ja antaa ja antaa ja itse ei mitään saada, niin niukan kasvun se kantaa, jos aivan ei kauppa jo kaada.

Mi tuhlaavaisuutta moista on seuraava, selvään mä näen, mut vienyt mult' on jo väen se alkaa eloa toista.

Näen kyllä sen: aikoa mont' en ole aukova omaa ma usta. Pian velkojen maksamatonten yli risti on suuri ja musta.

— Voi lapseni, pienet raukat, te parhaat aivoni aatteet. Viel' yltänne viimeiset vaatteet vie vihaiset velkoja-haukat.

Te orposet tuhlari-hylyn, kuin teidän käy elon tiellä? Te tornissa velkojan tylyn kenties mua kirootte vielä.

Etsikko.

Kuului kuin siipien humu kohtalon linnutko kulki? Harmaa, haikea sumu silmäni sitoi ja sulki.

Siipi, mi siukonet yössä, idästä läntehen hamaan iskeös, ikkuna lyö sä sankkahan iäti samaan.

Harmaus halkaise taaja, valkaise raikuvin väylin, lyö, vaikk' iskusi vaaja löis läpi rintani läylin.

Kiitävä, kiehtova ääni kuin humu huomenen viirin! Selkene päältä mun pääni seinä ei pilvisen piirin.

Selkene ei, selon karvaan suo tulos turhien sotain. — Lie sivu sieluni jotain kallista lentänyt, arvaan.

Ikimennyttä.

Kevätkunnahan tuorein kukka, — se loisti, se tuulihin tuoksua loi. Sen kukkasen kuolla täytyi. Sen turmeli koi.

Runokantelon kirkkain kieli, — se soi, surumielehen sointua toi. Se kieli ruostui, se murtui. Ei solmien soi.

Jalo malja, kalleus juhlain, — mies onnesta juopui, ken mettä sen joi. Se malja kirposi maahan. Ei ehjetä voi.

Kuutamo.

Salainen helke hiipi, salainen siukoi siipi kautt' unten kammion. Kotiinsa hiljaa, salaa paennut haave palaa kuin paiste kuutamon.

Sa, päälläs päärlykaavut, taas luokse saavut, saavut, sa saavuttamaton. Avartuu ahdas seinä, ja nuojuu nuori heinä helyissä kuutamon.

Ja niin on olla outo, kuin vievän virran souto on vauhti valtimon. Nään silmäs, kuulen kuiskeen, sun tunnen huntus huiskeen, unelma kuutamon.

Mit' armahinta anoo, arinta aatos janoo sydämen aution, taas kiehtoo kirkkain ilvein, vie sormin kuudanvilvein pois otsan polttelon.

Joutsenlaulua.

Ui merta ne unten, päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten.

Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain.

Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? — Vain uupunut siipi, vain mennyt ei-mikään.

Vesuvius.

Sa eteen aamun, tuon nuoren, armaan, luot harjas haamun niin tumman-harmaan,

mi päivää yli ei päästää mielis, min synkkä syli sen soihdun nielis,

kuin peikko pelon, mi tahtois laulut ja taikataulut lamaista elon,

jotk' ympärilläs niin suuraa soivat, niin vihannoivat sun vieremilläs, —

kuin turman henki, jok' yhä uhkaa, ne kunnes tuhkaa ois viimeinenki.

Ja harmi syvä sun otsaas uurtuu: ain' uusi jyvä se tuhkaan juurtuu;

käy riennoin ripein ain' elo kukkaan; ain' aikees hukkaan jää kiusoin kipein.

Ja kuohuun kuumaan sa silloin heräät ja kiukkus keräät sa turman tuumaan.

Ja salamoiden kuin Sinai kerran, lainvuorta Herran sa apinoiden

luot kuolonlakis, mi kaikki lamaa: — vain hautaa samaa, kuin silmä hakis.

Vuossatain sadot sa hetkess' ahmaat, sa nielet ladot, sa laihot lahmaat.

Ja kallehimman, mit' elo tiesi, noin vihas vimman kun poltti liesi,

kun hyytyväinen sen laavas nieli, niin tyytyväinen on sulla mieli:

Ei viherjöine nyt maa, min perit, ei rettelöine sen kiusan-kerit.

Jää valtakuntas noin iäst' ikään; ei uhkaa mikään vuostuhat-untas. —

Vaan vihas raivo se riehuu, raukee; jo silmiin taivo taas siintäin aukee.

Taas jopa, jopas nuo lyödyt pakoon saa kanssas jakoon, on rohkein opas.

Saa joukoin taajoin. Taas tie on vapaa. Et hervain vaajoin heit' enää tapaa.

Kas, tuhkan, laavan he yli ryntää. Taas rintees aavan he kylvää, kyntää.

Taas ihmismajain on perus vakaa, työ toimen pajain taas onnen takaa.

Taas laulut luonas ne ylenevät, ja kukkiin kevät luo tuhkas, kuonas.

Miss' uhkas varjoo, juur' rikkahintaan siin' ihmisrintaan se taikaa tarjoo.

Miesmittaan kerin se aateloipi, maan viljavoipi se tihein terin.

Kas, loitoin loukko kuin ihmein iti, mi iäks piti sun estää, houkko.

Ja salparautas uus aamu avaa, ja vangit hautas ne elpyy, havaa.

Luo ikees pystö Pompejin pylväs. Jäi marmor-ylväs maan ylimystö.

Taas kukkii koissa, mi ehkä muutoin maan päältä poissa ois sukupuutoin.

Ja taas se vimmaan sun havahuttaa, sun vavahuttaa se kiukun kimmaan.

Taas kerran vielä, taas hukkaan mennen, kuin aina ennen, sen koitat niellä.

Sa koita, koita! Tie auki peikkoin! Käy päälle heikkoin, joit' et sä voita!

Käy, riehu, raasta ne murhaan mustaan, ei luovu maasta he luvatustaan.

Elolle suori sa surmas suurin, pois polta juurin sen nousu nuori.

Tuo hornan-juhlaa sa juomaan parves, sa turman-sarves jo tyhjiin tuhlaa,

taas tuhat vuotta ett' untas riittää. Et riehu suotta: siit' elo kiittää.

Sa turhaan tulin et sitä tuhoo: tuhastaan uhoo taas kultasulin

yl' uumentosi se seesnä latu. Sen Fenix-satu on vielä tosi.